Kyllä, sessationistina on helpompaa

Markus Mäenpää on kirjoittanut tänään postiluukkuun kolahtaneeseen Ristin Voittoon mielenkiintoisen kirjoituksen Pyhän Hengen toimintaa nykypäivän seurakunnassa koskien. Kolumni on otsikoitu: ”Antikarismaattisena voisi olla helpompaa”. Jutun otsikko onkin ensimmäinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota.

Itse en liiemmin pidä Mäenpään valitsemasta luonnehdinnasta. Pidän itse enemmän sanasta sessationisti, koska se on neutraalimpi. Monet sessationistit eivät pidä siitäkään sanasta, mutta minulle se kelpaa. Sen sijaan antikarismaattinen on jo aika vahva ilmaisu. Se viestii aktiivista paatoksellista vastustamista, eikä systemaattiseen oppiin perustuvaa näkemystä armolahjoista ja Pyhän Hengen toiminnasta. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, vastustetaanko siinä ainoastaan karismaattisia ilmentymiä, vaiko myös karismaattisia kristittyjä. Sessationisti ei ole karismaattisia kristittyjä vastaan, mutta heidän oppiaan Pyhän Hengen toiminnasta hän ei allekirjoita.

Kaikki sessationistit eivät myöskään ole etelän baptisteja. Mäenpään mielessä lienee ollut tuota ajatusta muotoillessa SBC:n kielilläpuhumispolitiikka lähetyskentillä, joka myöhemmin kumottiin. International Mission Boardin johtaja David Platt, joka oli mukana kumoamassa rajoituksia kielilläpuhumisesta, ei nähdäkseni ole sessationisti.

Mäenpää kirjoittaa:

Jos yliluonnollisuus olisi jäänyt apostolien aikaan, niin helluntailainen rajanveto olisi huomattavasti helpompaa. Unohtakaa kaiken koetteleminen: parantamisen armolahjojen, kielilläpuhumisten ja erilaisten profetioiden arviointi on selkeää, sillä kaikki on isästä Belsebulista!

Tämä on tietysti aina kaikista hyvää ajattelevassa hengessä ymmärrettävä kieli poskessa -meiningiksi, mutta tällaiset lausunnot ovat silti minusta ongelmallisia. Se johtuu siitä, että olen törmännyt ihan riittävästi täysin kritiikittömään suhtautumiseen vääränlaisia Pyhän Hengen ilmentymiä kohtaan. Sessationisti ymmärtää, että manifestaatiot voivat olla joko Pyhästä Hengestä, ihmisestä tai siitä beelsebulista. Mutta Mäenpään kolumni antaa ymmärtää, että sessationisti (tai etelän baptisti, miten vain) ylireagoi aina ilman syytä ja pistää kaiken demonien piikkiin. Kaikki väärä ja epäraamatullinen ei aina ole demonista. Sen sijaan olen huomannut, että helluntaikarismaatikot ovat hyvin haluttomia laittamaan yhtään mitään demonisen toiminnan piikkiin, edes sellaista kontrolloimatonta ja juopunutta touhua, kuin mistä vaikkapa John Crowder, Todd Bentley ja Heidi Baker tunnetaan.

Koetteleminenkaan ei ole turhaa; sessationistit ovat koetelleet helluntai-karismaattisuudessa esiintyvät väitetyt hengen ilmentymät ja todenneet, että ne eivät vastaa sitä kuvaa, eivätkä noudata niitä suuntaviivoja, jotka Raamattu niille antaa. Koetteleminen muuttuu tietenkin ajan myötä hyvin helpoksi ja suoraviivaiseksi, koska profetioista ja hengen sanomista löytyy aina riittävästi astian makua ja hatarapohjaista teologiaa, että selvästi Jumala ei ole puhunut. Valitettavasti kyseessä on hyvin ennalta-arvattava kaava, mikä johtuu siitä, että vakiintuneet traditiot ovat muovanneet ne kehykset, joiden mukaisia manifestaatioita sitten ilmenee.

Mäenpää jatkaa:

Jos Jumala ei toimisi yliluonnollisesti, monet ahdistavat tilanteet olisivat paljon helpompia.

Tämä on ehkäpä yksi koko kolumnin merkittävimpiä misrepresentaatioita. Sessationistit eivät ole antisupernaturalisteja. Jumala toimii ja tekee työtään. Valitettavasti helluntaikarismaattisten keskuudessa valtaansa pitää wesleyläis-arminiolainen soteriologia, joka suttaa kuvan Jumalan yliluonnollisesta toiminnasta, mitä tulee ihmisen pelastukseen. Kalvinisti ymmärtää, että Jumalan pelastustyö on läpeensä yliluonnollinen, koska luonnollinen ihminen ei tahdo Jumalan asioita. Jollei Jumala puutu syntisen ihmisen elämään ja synnytä tuota ihmistä uudelleen, mikä on yliluonnollista, tuon ihmisen kohtalo on väistämättä iankaikkinen helvetti. Evankeliumi on itsessään yliluonnollinen ja Pyhä Henki vaikuttaa sen kautta ja ainoastaan se selittää sen, miksi kukaan pelastuu, koska evankeliumi on skandaali ja loukkaus.

Jumala parantaa tänäkin päivänä. Sessationisti ei kiellä sitä. Sessationisti kyseenalaistaa kylläkin parantumiskokoukset, joissa yksittäinen suuren nimen omaava uskon julistaja pumppaa festivaaliväen joukkohurmokseen ja julistaa ihmisiä parantuneiksi. Sellaisten parantumisihmeiden todistusaineisto on erittäin heikkoa. Sessationisti väittää vain, että Jumala ei enää käytä erikseen armoitettuja ihmisiä välikappaleina sairaiden parantamiseen, vaan että Hän parantaa ilman välikäsiä ja yksistään oman hyvän tahtonsa mukaan. Sairaiden paraneminen ei ole normatiivista.

On myös otettava huomioon, että käytämme hyvin huolimattomasti sellaisia sanoja, kuten ”ihme” ja ”yliluonnollinen.” Olettamus tuntuu olevan, että Jumala toimii vain silloin, kun luonnonlait järkkyvät. Jumala toimii aktiivisesti siitä huolimatta; Hän mikromanageroi jokaisen atomin liikkeen. Jos deismistä puhutaan, jollaisiksi Mäenpää kolumninsa loppupuolella epäsuorasti sessationisteja kutsuu, Jumala, joka puuttuu ainoastaan yliluonnollisella tavalla ajoittain maailman tapahtumiin on nähdäkseni lähempänä deismiä, kuin Jumala, joka aktiivisesti pitää atomit paikallaan ja universumin käynnissä ja toimii aktiivisesti sekä luonnollisessa, että yliluonnollisessa, vapaana valitsemaan itse kummassa toimii ensisijaisesti.

Sessationismia syytetään myös suotta tunteettomuudesta. Mäenpää esittää pari skenaariota, joissa näennäisen tunteeton suhtautuminen ihmisen hätään jollakin tavalla olevinaan auttaa:

Ei tarvitsisi yrittää pohtia Jumalan mykkyyttä vanhempien kanssa, jotka itkevät lapsensa kuolemaa. Ei tarvitsisi pohtia, mitä sanoa terminaalivaiheessaan lääkityksestä kieltäytyvälle syöpäpotilaalle, joka odottaa Herraa parantamaan. Voisi sanoa, että hyvästele nyt omaisesi, jotta ei tarvitse kuolinvuoteella surra ja luopua uskosta.

Tämä on jo melkein julmaa. Minun mielestäni ongelma on ensisijaisesti raittiin, elämän myrskyt vastaanottamaan valmistavan raamatunopetuksen puutteessa. Minullakin oli sukulainen, joka kuoli syöpään, joka havaittiin ajoissa ja josta oli hyvä toipumisennuste, mutta hänpä ei hankkinut ajoissa apua, koska hän uskoi Jumalan parantavan. Tällaisiin tapauksiin kuuluu aika lailla poikkeuksetta myös se ilmiö, että uskotaan modernin lääketieteen (joka on Jumalan lahja ja jonka evankeliumin leviäminen länsimaissa on mahdollistanut) hyödyntämisen olevan epäuskoa.

Onko tarve vaeltaa näkemisessä uskon sijaan todella niin suuri, että terveys menee ja hoidettavissa oleva sairaus koituu kuolemaksi? Ilmeisesti. Surullista on, että tuollaiset tapaukset olisivat ennaltaehkäistävissä. Kenellä olisi kanttia todeta vieraileville parantajaevankelistoille, että ei tarvitse tulla? Kenellä olisi kanttia sanoa seurakunnalleen pöntöstä, ettei kannata mennä sellaisten pakeille?

Lapsen kuolema on takuulla vavisuttava kokemus, mutta Jumalan Sanan tuntemus ja ravitseva opetus ovat siihenkin se, joka vahvistaa ja antaa voimaa kestämään sen. Kaikissa elämän kärsimyksissä tyytyminen osallisuuteen Kristuksesta on se, mikä tuo levon ja rauhan. Pahoja asioita tapahtuu, mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jumala ei ole mykkä, vaikkei Hän korvin kuultaen, tai unessa tai transsissa tai jossakin muussa vastaavassa puhuisi meille ilman, että sen vanhan pölyisen kirjan raskaita ja narisevia kansia tarvitsee avata. Hän on puhunut ja puhuu Sanansa kautta, mutta valitettavasti helluntaikarismaattiset eivät ota vakavasti Raamatun sanaa, jonka mukaan Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen (2. Piet. 1:2).

Juttu jatkuu:

Kaikki olisi helpompaa. Paitsi Raamatun lukeminen. Raamattu mokoma ei päästä meitä helpolla. Jeesusta ja alkuseurakuntaa myöten tehdään ihmeitä, ja Paavali opastaa ihmelahjojen jatkuvaan käyttämiseen. Mistä kirkkohistorialliset lahjojen hiipumiset ovatkin peräisin, niiden tueksi ei tarjota tavoiteltavia raamatullisia esikuvia. Helluntailaisina uskomme perustellusti siihen, että Jumala haluaa edelleen asua kansansa keskellä.

Tässä kappaleessa Mäenpää tekee pari olettamusta jotka viestivät lähinnä perehtymättömyydestä aihepiiriin. Ne ovat:

1. Sessationismilla ei ole minkäänlaisia Raamatullisia perusteluita ja se on luupäinen ja seipäänniellyt katsantokanta, joka sivuuttaa sumeilematta Raamatun päivänselvän ilmoituksen. Ei pidä paikkaansa.
2. Sessationistit eivät usko, että Jumala asuu kansansa keskellä. Jumalan asuminen kansansa keskellä tarkoittaa automaattisesti sitä, että ihmeitä on tapahduttava ja merkkejä on nähtävä. Tämäkään ei pidä paikkaansa, minkä osoitin jo aiemmin.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla läpikotaisin sessationismin perustelut esittelevä systemaattinen tutkielma. Tässä vaiheessa riittäköön, kun sanon, että sessationismi ei ole pelkästään historiantarkastelua ja deduktiota, vaan Raamatussa on konsepteja, viitteitä ja myös tekstejä, jotka suoraan tukevat sessationismia. Näitä ovat esimerkiksi ilmestysmajan ja sen rakennusprosessin vertauskuvallisuus suhteessa seurakunnan ensimmäiseen vuosisataan ja sen perustamisvaiheeseen, armolahjojen tarkoituksen lähempi tarkastelu merkkeinä Jumalan välikappaleena toimivan ihmisen ”taivaallisina henkkareina”, mysteerit siitä, miksi Paavali ei parantanut Trofimusta tai lähettänyt Timoteukselle rukousliinaa ja 1. Kor. 13:10. En halua uppoutua näihin nyt, vaan palata niihin mieluummin pidemmällä aikavälillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole todistaa kaikkea nyt heti ja tässä, vaan esittää väite, että sessationismi ei ole perusteetonta, eikä putkinäköistä.

Sessationismin omaksuminen on ollut minulle valtavan helpottavaa. Myönnän, että joudun välillä edelleen pohtimaan ja tarkastelemaan omia näkemyksiäni, kun kuulen juttuja profetioista ja parantumisista. Tietynlainen kyynisyys hiipii helposti ajatteluun, samoin antisupernaturalismi, mutta kukapa ei joutuisi vahtimaan ajatuksiaan ja välillä palaamaan ruotuun niiden kanssa? Mutta kun vertaan niitä asioita, joita jouduin pohtimaan ennen, kuin minusta tuli sessationisti (miksi eivät kaikki parane, miksi eivät kaikki puhu kielillä, jne. ”vaikka Raamattu selkeästi niin opettaa”), niihin asioihin, joita pohdin nykyään (olisiko sittenkin, että tuo ihminen parani ihmeellisesti, olisiko sittenkin, että tuo ihminen puhui ihmeellisesti kieltä, jota ei ollut opiskellut), huomaan kerta toisensa jälkeen, että mietin jälkimmäisiä paljon mieluummin. Suorituskristillisyydestä, uskon pumppaamisesta ja omassa riittämättömyydessään ja heikkouskoisuudessaan rypemisestä nimittäin muodostuu nykyhelluntaikarismaatikolle sellainen taakka, että kun se kerran lähtee harteilta, sitä ei halua takaisin. Siksi minun kohdallani ei ole paluuta entiseen.

Kyllä. Sessationistina on huomattavasti helpompaa.

Advertisement

Helluntailaisuuden viinianalogiat

Kun helluntailaisuuden kanssa on tekemisissä, joutuu väistämättä tekemisiin myös helluntailaisen terminologian kanssa. Eräs helluntailaiseen terminologiaan kuuluva asia on viini. Viini rinnastetaan Pyhään Henkeen, Hengen toimintaan ja näkyviin vaikutuksiin ihmisessä. Tällaiset rinnastukset ovat luonnollisesti läpeensä epäraamatullisia, mutta mistä ne ovat peräisin?

Helsingin Lähetysseurakunnan pastori Petri Mäkilä kirjoittaa Ristin Voiton pääkirjoituksessaan vanhoista ja uusista viinileileistä seuraavalla tavalla:

Mistä [uusien helluntai-karismaattisten yhteisöjen syntymisessä] on kysymys? Kyseessä on Jumalan työ, jossa hän valmistaa tulevaisuutta varten maahamme uusia viinileilejä, joihin uutta viiniä kaadetaan. Helluntailaisina olemme viime vuosikymmenten aikana vahvistaneet kyllä teologiaamme, mutta samalla olemme uskovina ja seurakuntina vieraantuneet siitä Pyhän Hengen todellisuudesta, jossa koetaan Kristuksen ylösnousemusvoimaa – voimaa, jonka hedelmä näkyy, kuuluu ja tuntuu.

Jos olettaisimme, että kyseessä olisi systemaattinen ja eksegeettinen tulkinta esim. Luukkaan evankeliumin 5. luvun 37. jakeesta, siitä olisi pääteltävä, että Mäkilä tulkitsee kyseistä kohtaa siten, että Jeesus todellakin puhuu siinä eräänlaisesta paikallisseurakuntien jatkuvasta evoluutiosta, missä jotkut jäävät jälkeen ja toiset menevät eteenpäin.

Jälkeenjäävät ovat niitä vanhenevia ja jo vanhentuneita viinileilejä, joille ei enää ole käyttöä. Vanhat viinileilit jäävät tuijottamaan omaa teologista napaansa ja pyörittelemään oikeaoppisia peukaloitaan. Pyhä Henki haluaisi niin kovasti täyttää myös vanhoja leilejä, mutta on kykenemätön siihen.

Uudet viinileilit puolestaan arvostavat Pyhän Hengen tuoreen ja uuden voitelun – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan – oikeaoppista ja Raamattuun juurtunutta kallionharmaata kristillisyyttä korkeammalle. Uusi viini voidaan laskea vain sellaisiin leileihin, jotka voivat vastaanottaa sen.

Mutta tietenkään kyse ei ole systemaattisesta eksegeettisestä tulkinnasta. Se nyt vaan sattuu olemaan hyvä analogia, joka kuulostaa hyvältä, joten miksi sitä ei käyttäisi? Mutta niin tehdessään Mäkilä syyllistyy Raamatun väärinkäyttöön. Raamatunkohtia ei saa repiä irti kontekstistaan ja selittää niillä kaikkea maan ja taivaan väliltä, vaan asiayhteys kertoo, mitä raamatunkohta merkitsee ja rajoittaa siten tosielämän tilanteita, joissa sitä voi soveltaa.

Uusi viini on tulkittava edellisen kohdan valossa:

Luuk. 5:33-35: Niin he sanoivat hänelle: ”Johanneksen opetuslapset paastoavat usein ja pitävät rukouksia, samoin fariseustenkin, mutta sinun opetuslapsesi syövät ja juovat”. Jeesus sanoi heille: ”Ettehän voi vaatia häävieraita paastoamaan silloin, kun ylkä on heidän kanssaan? Mutta päivät tulevat, jolloin ylkä otetaan heiltä pois, ja silloin, niinä päivinä, he paastoavat.”

Vanha viini ja vanha leili ovat vanha liitto vanhoine käytäntöineen ja rituaaleineen. Uusi viini ja uusi leili puolestaan ovat uusi liitto uusine käytäntöineen. Jeesus oli jo vapauttanut opetuslapsensa vanhasta liitosta. Uusi liitto on jo ajat sitten astunut voimaan. Kankaan ja paikan käyttäminen saman asian vertauskuvana tukee tulkintaa. Sitä paitsi kuulostaisi kornilta, jos Mäkilän kirjoitusta rukattaisiin näin:

Kyseessä on Jumalan työ, jossa hän valmistaa tulevaisuutta varten maahamme uusia vaatteita, joihin uusia paikkoja ommellaan.

Ei vaan toimi. Mutta jos tuo raamatunkohta todella puhuu siitä asiasta, mihin Petri Mäkilä sitä soveltaa, silloin kangaspaikkajakeenkin on sovelluttava samalla tavalla ja se kuulostaa hassulta. Sitä tuskin kovin moni on tullut ajatelleeksi. Jos väärästä tulkinnasta haluaa pitää kiinni, haastan olemaan johdonmukainen ja soveltamaan kangaspaikkavertausta samaan asiaan myös vaikkapa päiväkokouksen saarnassa. Katsotaan, kuinka moni ihmettelee.

Miksi sitten Pyhä Henki ja viini rinnastetaan (väärin) toisiinsa niin helposti? Siihen ovat syynä seuraavat raamatunkohdat ja niiden hutiloiva tulkinta:

Apt. 2:13: Mutta toiset pilkkasivat heitä ja sanoivat: ”He ovat täynnä makeata viiniä”.

Kuulen tätä raamatunkohtaa jatkuvasti tulkittavan siten, että Helluntaina koolla olevien 120 ulosanti ja käytös muuttui Hengen vaikutuksen seurauksena humalaisen kaltaiseksi ja että Henki vaikuttaa niin tänäkin päivänä. Tulkinta on mielestäni epäkunnioittava Pyhän Hengen luonnetta kohtaan, sillä yksi niistä lukuisista nimistä, joilla Häntä kutsutaan, on Raittiuden Henki (2. Tim. 1:7). Lisäksi eräs Pyhän Hengen hedelmistä on itsehillintä (Gal. 5:23). Alkoholin vaikutuksen alainen ihminen on menettänyt itsehillintänsä ja -hallintansa ainakin jollakin tasolla. Pyhä Henki ei koskaan vaikuta itsehillinnän menetystä, vaan käytöksen tulee olla aina hallittua ja harkittua (1. Kor. 14:32).

Tämä raamatunkohta selittää itse itsensä. Syytös humalaisesta käytöksestä oli pilkkapuhetta. Kun joku haukkuu uskovaista hulluksi, ei se tarkoita, että hän todella on mielisairas ja vaatisi hoitojaksoa hermoparantolassa. Humalaisen käytöksen lukeminen tekstiin tarkoittaa, että sinne luetaan hoipertelua ja sammaltamista.

Toinen kohta:

Ef. 5:18: Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä,

Olen kuullut lukuisia kertoja tätä raamatunkohtaa väännettävän muotoon ”älkää juopuko viinistä, vaan juopukaa hengestä.” Sitä ei voi edes kutsua tulkinnaksi, koska mitään tulkinnallisia ansioita tuolla väännöksellä ei ole. Se on yleensä väärä muistikuva siitä, mitä kyseinen raamatunkohta sanoo. Toisin sanoen se, joka väittää, että Ef. 5:18 sanoo, että ”juopukaa hengestä,” ei tunne Raamattuaan ja on kipeästi raittiin raamatunopetuksen tarpeessa.

Muitakin kohtia voi olla, mutta mieleeni ei nyt tule enempää.

Miksi Raamatun oikeanlainen tulkinta ja raamatunkohtien soveltaminen oikein on tärkeää? Syy on yksinkertainen: Raamattu itse sanoo niin. Saarnamies tai raamatunopettaja, joka hutiloi Raamatun kanssa, ei ole uskollinen kutsumukselleen. Paavali sanokoon viimeisen sanan:

2. Tim. 4:5: Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Koetelkaa kaikki (paitsi helluntailaisuus)

Tilaan edelleen Ristin Voittoa, koska sitä lukemalla pysyy joten kuten kärryillä siitä, mitä helluntaimaailmaan kuuluu. Yleensä selata plärään sen läpi suhteellisen nopeasti ja luen vain poikkeuksellisen kiinnostavat jutut. Ne kiinnostavat jutut ovatkin sitten yleensä sellaisia, että pulssi vähän nousee.

Usko Katon pääkirjoitus, Löytyykö arvioitavaa?, tuo mainiosti esiin niitä seikkoja, joiden suhteen helluntailiike tuntuu olevan täydellisen sokea. No, löytyykö? Eipä juuri, meillä on kaikki aika hyvin. Ne ovat nuo muut, jotka vetävät överiksi. Mutta onko näin? Usko Katto aloittaa tekstinsä näin:

Helluntaiherätyksen luonteeseen on aina kuulunut hengellisen kokemisen vapaus. Seurakunnissa on vaalittu Hengen vapautta ja siksi sallittu jossain määrin myös armolahjojen käyttöön liittyviä ylilyöntejä. On ymmärretty, että liian tiukka kontrolli voi lopettaa armolahjojen toiminnan.

Tämä katkelma ja sieltä erikseen lihavoimani pätkä esittävät käytännössä seuraavanlaisen ajatuksen:

Armolahjojen käytössä ylilyönnit ovat tietyissä rajoissa ok, tai – jos ne eivät ole ok – ainakin välttämätön paha, joka pitää sietää siihen puuttumatta, jotta todelliset armolahjat eivät lakkaisi toimimasta.

Ylilyönti on huono sana. Se olettaa, että ongelma on siinä, että joko Pyhä Henki käy ylikierroksilla, tai sitten välikappale ylireagoi hengeltä saamaansa ärsykkeeseen ja menettää itsehillintänsä ja -hallintansa. Kyse ei ole liiallisuudesta, vaan valheellisuudesta. Jos käytäntö tai oppi ei kestä raamatullista tarkastelua, se ei ole Jumalan Hengestä lähtöisin.

Manifestaatiot ovat joko todellisia, tai sitten ne eivät ole. Todellinen Pyhän Hengen ilmentymä linjautuu aina täydellisesti Raamatun asettamiin rajoitteisiin ja valheellinen poikkeaa niistä. Todellinen Pyhän Hengen ilmentymä ilmentää totuutta ja rakkautta totuuteen järjestyksen ja itsehillinnän ilmapiirissä. Valheellinen ilmentymä ilmentää tottelemattomuutta ja kapinallisuutta Raamatun sanaa vastaan.

Tästä syntyy suorastaan absurdi dilemma, jonka olen muotoillut kysymyksen muotoon: kuinka paljon valhetta pitää sallia, ettei todellinen ja oikea mene siinä samalla?

Mike Bickle on sanonut, että 80% hänen kohtaamistaan hengen manifestaatioista on vääriä, mutta että se ei haittaa häntä. Itse en sallisi valhetta yhtään. Valhe ei rakenna ketään, eikä edistä Jumalan valtakunnan tarkoitusperiä. Jokainen valheellinen manifestaatio pitää hylätä ja kaikki tottelematon käytös pitää kieltää.

Paavali ei ollut huolissaan todellisten armolahjojen puolesta kieltäessään vääränlaisen armolahjojen käytön korinttolaisilta. Jos Jumala todella on kaikkivaltias ja jos Pyhällä Hengellä todella on oikeus jakaa lahjoja oman mielihalunsa ja omien tarkoitusperiensä mukaan, silloin kenelläkään ei ole mitään sanomista, antoi Hän niitä tai ei. Mutta helluntailaisuuteen ei koskaan ole kuulunut vahva oppi Jumalan kaikkivaltiudesta, vaan ihminen tuntuu aina olevan se, joka sanoo viimeisen sanan ja tekee tyhjäksi kaiken, mitä Jumala niin kovasti haluaisi tehdä.

Usko katto kirjoittaa pääkirjoituksessaan:

… ilman Pyhän Hengen toiminnan korostamista seurakunnilla ei ole mitä koetella, ja niiltä puuttuu itse arvioitava asia: Hengen ilmenemismuodot. Oppi voi muuttua niin puhtaaksi, ettei siinä enää tuoksu elämän maku.

Käsitys, että arvointi koskee vain hengen manifestaatioita, on väärä. Arviointi on aloitettava niistä oppirakenteista, jotka mahdollistavat epäraamatulliset tavat ja käytännöt. Helluntailaisuus on koeteltava läpi kotaisin. Jokainen kivi on käännettävä. Jokainen saarnapöntöstä julistettava sana on punnittava. Jokainen oppi on purettava atomeiksi. Jokainen käytäntö on perattava ja jokaisen tradition lähtökohdat on tarkasti tutkittava. Hengen ilmentymien arvioinnista aletaan puhua vasta sen jälkeen, jos niitä siinä kohtaa vielä ilmenee.

Puhutaan paljon siitä, että on pidettävä se, mikä on hyvää. Pitäisi olla sanomattakin selvää, että samalla on tykkänään ja kerta kaikkiaan hylättävä ja kiellettävä se, mikä ei ole. Mutta sitä ei olla halukkaita tekemään, koska halu vaeltaa näkemisessä uskon sijaan on liian voimakas. Rodney Howard-Brownen tiedetään sanoneen, että hänelle on ihan sama, tekeekö perkele vai Jumala, kunhan jotakin tapahtuu. Pyhän Hengen näkyvien ilmentymisten tavoitteleminen hinnalla millä hyvänsä on tie, joka johtaa pois totuudesta ja eksytykseen.

Niin kauan kuin sallitaan yhtään epämääräisiä, valheellisia ja epäraamatullisia oppeja ja käytäntöjä, helluntailaisuus luisuu alinomaa kohti äärikarismaattisuutta. Se on väistämätöntä, koska helluntailaisuuden ja äärikarismaattisuuden eroissa on pitkälti kyse manifestaatioiden määrässä ja laadussa. Kun oman linjan perustelu on höveliä ja epäjohdonmukaista, ei pitäisi olla mitään sanomista muiden oppeihin ja käytäntöihin.

Onko reformi mahdollinen? Onko kurssi käännettävissä? Nähdäkseni ainut tapa, jolla touhuun saadaan joku roti, on se, että kaikki helluntailaisuuden teologiset erityispiirteet hylätään epäraamatullisina. Helluntailaisuudesta ei jää silloin mitään jäljelle. Minua se ei haittaisi lainkaan.

Kaupungin ainoa kalvinisti?

Kalvinismi on Suomessa hyvin vähän tunnettu ja erittäin väärin ymmärretty kristinuskon oppi. Kalvinismi on sille huono nimi, koska ei Calvin sitä keksinyt, vaan luonnollisesti uskon niin, koska Raamattu opettaa niin. Silläkin uhalla, että ihmiset ovat usein allergisia kaiken maailman ismeille ja opeille ja näkevät niiden olevan ”elävän kristillisyyden vihollisia,” valitsin blogilleni tämän nimen.

Nimivalinnallani on seuraavat perustelut:

1. Asun Porissa, enkä tunne muita kalvinisteja täällä. Tietääkseni olen siis ainoa. Jos olet porilainen kalvinisti, ota yhteyttä ja saatan harkita blogini nimen vaihtamista, mutta mitään en lupaa. Se ei tietenkään haittaa, että tämän blogin ansiosta en jossakin kohtaa enää ole kaupungin ainoa kalvinisti. Silloinkin tilannetta pitää ehkä tarkastella uudelleen.
2. Pidän ismeistä. Olen aina mielessäni lokeroinut kaiken mahdollisen, kuten vaikkapa eri musiikkityylit. Siitä on joskus harmiakin, varsinkin niiden ihmisten kanssa keskustellessa, jotka vierastavat kaikkia oppeja ymmärtämättä, että kaikki on oppia, mutta yritän pärjätä asian kanssa.
3. Viimeisen muutaman vuoden aikana monet itsestäänselvyytenä pitämäni oppirakenteet ovat murentuneet ja maailmankatsomukseni ja kristillinen uskoni on muuttunut hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olen hylännyt useita oppeja ja uskomuksia epäraamatullisina ja omaksunut niiden tilalle toisenlaisen katsantokannan. Näistä kalvinismi on ollut järisyttävin, siksi se saa esiintyä blogini nimessä.

Kalvinismi ei tule olemaan ainoa aihe, vaan käsittelen kristinuskoa omasta hengellisestä evoluutiostani käsin. Olin ennen karismaatikko ja helluntailainen. En ole enää. Olin ennen synergisti, joka uskoi vapaaseen tahtoon. En ole enää. Olin ennen futuristi, joka uskoi tulevaisuuden dystooppiseen maailmaan, jota johtaa hengellinen diktaattori, antikristus. En ole enää.

Tällaisia aiheita ei yleensä hyvällä katsota, koska nykyään mihinkään ei saisi suhtautua oppikriittisesti. Pyhiin lehmiin ei saa kajota. Lisäksi Suomi on pieni maa. Olisi helpompi kirjoittaa omalla nimellään osana vaikkapa 200-miljoonaista kansakuntaa, kuin 5-miljoonaista. Toisaalta ei pidä langeta siihenkään, että ajattelee liikoja itsestään ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan.

Siispä kirjoitan mitä kirjoitan, lukee kuka lukee, tykkää kuka tykkää, vihaa kuka vihaa.

Siunausta sinulle.