Kyllä, sessationistina on helpompaa

Markus Mäenpää on kirjoittanut tänään postiluukkuun kolahtaneeseen Ristin Voittoon mielenkiintoisen kirjoituksen Pyhän Hengen toimintaa nykypäivän seurakunnassa koskien. Kolumni on otsikoitu: ”Antikarismaattisena voisi olla helpompaa”. Jutun otsikko onkin ensimmäinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota.

Itse en liiemmin pidä Mäenpään valitsemasta luonnehdinnasta. Pidän itse enemmän sanasta sessationisti, koska se on neutraalimpi. Monet sessationistit eivät pidä siitäkään sanasta, mutta minulle se kelpaa. Sen sijaan antikarismaattinen on jo aika vahva ilmaisu. Se viestii aktiivista paatoksellista vastustamista, eikä systemaattiseen oppiin perustuvaa näkemystä armolahjoista ja Pyhän Hengen toiminnasta. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, vastustetaanko siinä ainoastaan karismaattisia ilmentymiä, vaiko myös karismaattisia kristittyjä. Sessationisti ei ole karismaattisia kristittyjä vastaan, mutta heidän oppiaan Pyhän Hengen toiminnasta hän ei allekirjoita.

Kaikki sessationistit eivät myöskään ole etelän baptisteja. Mäenpään mielessä lienee ollut tuota ajatusta muotoillessa SBC:n kielilläpuhumispolitiikka lähetyskentillä, joka myöhemmin kumottiin. International Mission Boardin johtaja David Platt, joka oli mukana kumoamassa rajoituksia kielilläpuhumisesta, ei nähdäkseni ole sessationisti.

Mäenpää kirjoittaa:

Jos yliluonnollisuus olisi jäänyt apostolien aikaan, niin helluntailainen rajanveto olisi huomattavasti helpompaa. Unohtakaa kaiken koetteleminen: parantamisen armolahjojen, kielilläpuhumisten ja erilaisten profetioiden arviointi on selkeää, sillä kaikki on isästä Belsebulista!

Tämä on tietysti aina kaikista hyvää ajattelevassa hengessä ymmärrettävä kieli poskessa -meiningiksi, mutta tällaiset lausunnot ovat silti minusta ongelmallisia. Se johtuu siitä, että olen törmännyt ihan riittävästi täysin kritiikittömään suhtautumiseen vääränlaisia Pyhän Hengen ilmentymiä kohtaan. Sessationisti ymmärtää, että manifestaatiot voivat olla joko Pyhästä Hengestä, ihmisestä tai siitä beelsebulista. Mutta Mäenpään kolumni antaa ymmärtää, että sessationisti (tai etelän baptisti, miten vain) ylireagoi aina ilman syytä ja pistää kaiken demonien piikkiin. Kaikki väärä ja epäraamatullinen ei aina ole demonista. Sen sijaan olen huomannut, että helluntaikarismaatikot ovat hyvin haluttomia laittamaan yhtään mitään demonisen toiminnan piikkiin, edes sellaista kontrolloimatonta ja juopunutta touhua, kuin mistä vaikkapa John Crowder, Todd Bentley ja Heidi Baker tunnetaan.

Koetteleminenkaan ei ole turhaa; sessationistit ovat koetelleet helluntai-karismaattisuudessa esiintyvät väitetyt hengen ilmentymät ja todenneet, että ne eivät vastaa sitä kuvaa, eivätkä noudata niitä suuntaviivoja, jotka Raamattu niille antaa. Koetteleminen muuttuu tietenkin ajan myötä hyvin helpoksi ja suoraviivaiseksi, koska profetioista ja hengen sanomista löytyy aina riittävästi astian makua ja hatarapohjaista teologiaa, että selvästi Jumala ei ole puhunut. Valitettavasti kyseessä on hyvin ennalta-arvattava kaava, mikä johtuu siitä, että vakiintuneet traditiot ovat muovanneet ne kehykset, joiden mukaisia manifestaatioita sitten ilmenee.

Mäenpää jatkaa:

Jos Jumala ei toimisi yliluonnollisesti, monet ahdistavat tilanteet olisivat paljon helpompia.

Tämä on ehkäpä yksi koko kolumnin merkittävimpiä misrepresentaatioita. Sessationistit eivät ole antisupernaturalisteja. Jumala toimii ja tekee työtään. Valitettavasti helluntaikarismaattisten keskuudessa valtaansa pitää wesleyläis-arminiolainen soteriologia, joka suttaa kuvan Jumalan yliluonnollisesta toiminnasta, mitä tulee ihmisen pelastukseen. Kalvinisti ymmärtää, että Jumalan pelastustyö on läpeensä yliluonnollinen, koska luonnollinen ihminen ei tahdo Jumalan asioita. Jollei Jumala puutu syntisen ihmisen elämään ja synnytä tuota ihmistä uudelleen, mikä on yliluonnollista, tuon ihmisen kohtalo on väistämättä iankaikkinen helvetti. Evankeliumi on itsessään yliluonnollinen ja Pyhä Henki vaikuttaa sen kautta ja ainoastaan se selittää sen, miksi kukaan pelastuu, koska evankeliumi on skandaali ja loukkaus.

Jumala parantaa tänäkin päivänä. Sessationisti ei kiellä sitä. Sessationisti kyseenalaistaa kylläkin parantumiskokoukset, joissa yksittäinen suuren nimen omaava uskon julistaja pumppaa festivaaliväen joukkohurmokseen ja julistaa ihmisiä parantuneiksi. Sellaisten parantumisihmeiden todistusaineisto on erittäin heikkoa. Sessationisti väittää vain, että Jumala ei enää käytä erikseen armoitettuja ihmisiä välikappaleina sairaiden parantamiseen, vaan että Hän parantaa ilman välikäsiä ja yksistään oman hyvän tahtonsa mukaan. Sairaiden paraneminen ei ole normatiivista.

On myös otettava huomioon, että käytämme hyvin huolimattomasti sellaisia sanoja, kuten ”ihme” ja ”yliluonnollinen.” Olettamus tuntuu olevan, että Jumala toimii vain silloin, kun luonnonlait järkkyvät. Jumala toimii aktiivisesti siitä huolimatta; Hän mikromanageroi jokaisen atomin liikkeen. Jos deismistä puhutaan, jollaisiksi Mäenpää kolumninsa loppupuolella epäsuorasti sessationisteja kutsuu, Jumala, joka puuttuu ainoastaan yliluonnollisella tavalla ajoittain maailman tapahtumiin on nähdäkseni lähempänä deismiä, kuin Jumala, joka aktiivisesti pitää atomit paikallaan ja universumin käynnissä ja toimii aktiivisesti sekä luonnollisessa, että yliluonnollisessa, vapaana valitsemaan itse kummassa toimii ensisijaisesti.

Sessationismia syytetään myös suotta tunteettomuudesta. Mäenpää esittää pari skenaariota, joissa näennäisen tunteeton suhtautuminen ihmisen hätään jollakin tavalla olevinaan auttaa:

Ei tarvitsisi yrittää pohtia Jumalan mykkyyttä vanhempien kanssa, jotka itkevät lapsensa kuolemaa. Ei tarvitsisi pohtia, mitä sanoa terminaalivaiheessaan lääkityksestä kieltäytyvälle syöpäpotilaalle, joka odottaa Herraa parantamaan. Voisi sanoa, että hyvästele nyt omaisesi, jotta ei tarvitse kuolinvuoteella surra ja luopua uskosta.

Tämä on jo melkein julmaa. Minun mielestäni ongelma on ensisijaisesti raittiin, elämän myrskyt vastaanottamaan valmistavan raamatunopetuksen puutteessa. Minullakin oli sukulainen, joka kuoli syöpään, joka havaittiin ajoissa ja josta oli hyvä toipumisennuste, mutta hänpä ei hankkinut ajoissa apua, koska hän uskoi Jumalan parantavan. Tällaisiin tapauksiin kuuluu aika lailla poikkeuksetta myös se ilmiö, että uskotaan modernin lääketieteen (joka on Jumalan lahja ja jonka evankeliumin leviäminen länsimaissa on mahdollistanut) hyödyntämisen olevan epäuskoa.

Onko tarve vaeltaa näkemisessä uskon sijaan todella niin suuri, että terveys menee ja hoidettavissa oleva sairaus koituu kuolemaksi? Ilmeisesti. Surullista on, että tuollaiset tapaukset olisivat ennaltaehkäistävissä. Kenellä olisi kanttia todeta vieraileville parantajaevankelistoille, että ei tarvitse tulla? Kenellä olisi kanttia sanoa seurakunnalleen pöntöstä, ettei kannata mennä sellaisten pakeille?

Lapsen kuolema on takuulla vavisuttava kokemus, mutta Jumalan Sanan tuntemus ja ravitseva opetus ovat siihenkin se, joka vahvistaa ja antaa voimaa kestämään sen. Kaikissa elämän kärsimyksissä tyytyminen osallisuuteen Kristuksesta on se, mikä tuo levon ja rauhan. Pahoja asioita tapahtuu, mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jumala ei ole mykkä, vaikkei Hän korvin kuultaen, tai unessa tai transsissa tai jossakin muussa vastaavassa puhuisi meille ilman, että sen vanhan pölyisen kirjan raskaita ja narisevia kansia tarvitsee avata. Hän on puhunut ja puhuu Sanansa kautta, mutta valitettavasti helluntaikarismaattiset eivät ota vakavasti Raamatun sanaa, jonka mukaan Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen (2. Piet. 1:2).

Juttu jatkuu:

Kaikki olisi helpompaa. Paitsi Raamatun lukeminen. Raamattu mokoma ei päästä meitä helpolla. Jeesusta ja alkuseurakuntaa myöten tehdään ihmeitä, ja Paavali opastaa ihmelahjojen jatkuvaan käyttämiseen. Mistä kirkkohistorialliset lahjojen hiipumiset ovatkin peräisin, niiden tueksi ei tarjota tavoiteltavia raamatullisia esikuvia. Helluntailaisina uskomme perustellusti siihen, että Jumala haluaa edelleen asua kansansa keskellä.

Tässä kappaleessa Mäenpää tekee pari olettamusta jotka viestivät lähinnä perehtymättömyydestä aihepiiriin. Ne ovat:

  1. Sessationismilla ei ole minkäänlaisia Raamatullisia perusteluita ja se on luupäinen ja seipäänniellyt katsantokanta, joka sivuuttaa sumeilematta Raamatun päivänselvän ilmoituksen. Ei pidä paikkaansa.
  2. Sessationistit eivät usko, että Jumala asuu kansansa keskellä. Jumalan asuminen kansansa keskellä tarkoittaa automaattisesti sitä, että ihmeitä on tapahduttava ja merkkejä on nähtävä. Tämäkään ei pidä paikkaansa, minkä osoitin jo aiemmin.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla läpikotaisin sessationismin perustelut esittelevä systemaattinen tutkielma. Tässä vaiheessa riittäköön, kun sanon, että sessationismi ei ole pelkästään historiantarkastelua ja deduktiota, vaan Raamatussa on konsepteja, viitteitä ja myös tekstejä, jotka suoraan tukevat sessationismia. Näitä ovat esimerkiksi ilmestysmajan ja sen rakennusprosessin vertauskuvallisuus suhteessa seurakunnan ensimmäiseen vuosisataan ja sen perustamisvaiheeseen, armolahjojen tarkoituksen lähempi tarkastelu merkkeinä Jumalan välikappaleena toimivan ihmisen ”taivaallisina henkkareina”, mysteerit siitä, miksi Paavali ei parantanut Trofimusta tai lähettänyt Timoteukselle rukousliinaa ja 1. Kor. 13:10. En halua uppoutua näihin nyt, vaan palata niihin mieluummin pidemmällä aikavälillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole todistaa kaikkea nyt heti ja tässä, vaan esittää väite, että sessationismi ei ole perusteetonta, eikä putkinäköistä.

Sessationismin omaksuminen on ollut minulle valtavan helpottavaa. Myönnän, että joudun välillä edelleen pohtimaan ja tarkastelemaan omia näkemyksiäni, kun kuulen juttuja profetioista ja parantumisista. Tietynlainen kyynisyys hiipii helposti ajatteluun, samoin antisupernaturalismi, mutta kukapa ei joutuisi vahtimaan ajatuksiaan ja välillä palaamaan ruotuun niiden kanssa? Mutta kun vertaan niitä asioita, joita jouduin pohtimaan ennen, kuin minusta tuli sessationisti (miksi eivät kaikki parane, miksi eivät kaikki puhu kielillä, jne. ”vaikka Raamattu selkeästi niin opettaa”), niihin asioihin, joita pohdin nykyään (olisiko sittenkin, että tuo ihminen parani ihmeellisesti, olisiko sittenkin, että tuo ihminen puhui ihmeellisesti kieltä, jota ei ollut opiskellut), huomaan kerta toisensa jälkeen, että mietin jälkimmäisiä paljon mieluummin. Suorituskristillisyydestä, uskon pumppaamisesta ja omassa riittämättömyydessään ja heikkouskoisuudessaan rypemisestä nimittäin muodostuu nykyhelluntaikarismaatikolle sellainen taakka, että kun se kerran lähtee harteilta, sitä ei halua takaisin. Siksi minun kohdallani ei ole paluuta entiseen.

Kyllä. Sessationistina on huomattavasti helpompaa.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kyllä, sessationistina on helpompaa

  1. Viidenkymmenen vuoden aikana aktiivisena helluntailaisena en ole havainnut yhtää konkreettista näyttöä armolahjojen toiminnasta. Oikeastaan juuri se, että pöntöntakaa annetut lupaukset eivät mitenkään toimineet arkielämässä sai minut eroamaan 2011 helluntaikirkosta.Olen yrittänyt myöskin selvittää viimeisten vuosien aikana muutamia julkisuuteen tuotuja ihmeparanemisia , mutta kaikki ovat osoittautuneet todistusaineistoltaan riittämättömiksi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s