Teologiaa, teologiaa, teologiaa

Kirjoitin jokunen viikko takaperin vastineen mielipidekirjoitukseen Ristin Voiton mielipidepalstalla ja se julkaistiin. Nyt vastineeni on kirvoittanut reaktion alkuperäisen kirjoituksen kirjoittajilta, Alajärven Helluntaiseurakunnan pastorilta Tommi Rimpeläiseltä ja Kuusamon Helluntaiseurakunnan pastorilta Matti Lappalaiselta. Ristin Voiton mielipidepalstalle en kuitenkaan enää kirjoita. En näe mitään positiivista Ristin Voiton toimituksen tavassa oksennella ihmisten kirjoitusten päälle ja korjata sitä mikä ei ole rikki. Siksi vastaan mieluummin omassa blogissani ja omilla ehdoillani. Suuri yleisö ei varmaankaan löydä tätä kirjoitusta ja jos joku orastavaa keskustelua edes seurasi, hän saattaa luulla, että sain nenilleni ja vetäydyin. Ihan sama.

Suoraan sanottuna olen hieman hämmentynyt heidän vastineestaan minulle. Heidän alkuperäinen puheenvuoronsa koski argumentaatiotyyppejä ja niiden vaikutusta keskustelukulttuurin avoimuuteen. Vastasin heille, että minun mielestäni on vain yksi argumentaatiotyyppi, joka soveltuu keskusteluun hengellisistä asioista, eli teologinen argumentaatio, ja siksi teologisen argumentaation tasoon pitää panostaa optimaalisen keskustelukokemuksen saavuttamiseksi. Heidän vastineessaan minulle painopiste on kuitenkin siirtynyt argumentaatiotyypeistä keskustelun sävyyn. En kiinnittänyt mitään huomiota keskustelun sävyyn avoimen keskustelukulttuurin aspektina, koska en katsonut siitä olevan alkuperäisessä puheenvuorossa kyse.

He kirjoittavat:

Kristinusko on käytännön elämässä toteutuvaa oppia Jumalasta. Tästä syystä käytännön kristillisyys ei voi ohittaa arjen todellisuudessa tapahtuvia ilmiöitä. Sosiologiset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat osa tätä todellisuutta. Kristinusko on hyvin pragmaattista ja arkea puhuttelevaa. Siitä syystä erilaisten ilmiöiden ja kirkkohistoriallisen kehityksen tarkastelu on hedelmällistä.

Kristinusko on käytännön elämässä toteutuvaa oppia Jumalasta. Mutta mitä on oppi Jumalasta? Teologiaa.

• On hyvää teologiaa
• On huonoa teologiaa
• On johdonmukaista teologiaa
• On epäjohdonmukaista teologiaa
• On raamatullista teologiaa
• On liberaaliteologiaa

Teologia määrittelee käytännön elämän. Toisaalta käytännön elämä usein myös osoittaa, että teologia ei määrittele sitä, vaikka pitäisi. Ihminen voi:

• Uskoa jotakin ja elää johdonmukaisesti sen mukaan, mitä uskoo
• Uskoa jotakin ja elää epäjohdonmukaisesti sen mukaan, mitä uskoo
• Ei uskoa jotakin, mutta elää epäjohdonmukaisesti sen mukaan, mitä ei muka usko
• Teeskennellä uskovansa jotakin ja elää valheessa täysin vastoin sitä, mitä väittää uskovansa

Käytännön kristillisyys ei ohita arjen todellisuudessa tapahtuvia ilmiöitä, vaan tarkastelee niitä ja reagoi niihin omaksutun teologian mukaisesti. Kristinusko on pragmaattista siten, että todellinen usko ilmenee tekoina, mutta en käyttänyt termiä pragmatismi siten. Kun puhun pragmatismista, tarkoitan sellaista lähestymiskulmaa, joka tarkastelee ensisijaisesti sitä, mikä toimii ja tuottaa tuloksia. Pragmatismi ei määrittele kristinuskoa, vaan teologia määrittelee, mitä kristinuskossa tarkoittaa se, että jokin ”toimii” tai on käytännöllistä.

Erilaisten ilmiöiden ja kirkkohistoriallisen kehityksen tarkastelu on hedelmällistä. Mutta mikä määrittelee, onko ilmiö tai kirkkohistoriallinen kehitys positiivinen vai negatiivinen? Teologia.

Alkuperäisessä keskustelunavauksessa mainittiin nimeltä Patrick Tiainen, Kathryn Kuhlman ja Niilo Yli-Vainio. En halunnut edes tuoda esille henkilökohtaista mielipidettäni heistä, koska se ei ollut keskustelun aihe. Silti vastinettani oli muutettu siten, että olin muka kirjoittanut, että Kathryn Kuhlman ja Niilo Yli-Vainio olisivat hyviä roolimalleja. Patrick Tiaisen nimi vastineestani oli turhaan sensuroitu.

Mainitsen heidät tässä, koska he ovat ja tulevat olemaan osa niitä kirkkohistoriallisia ilmiöitä, joista keskustellaan ja tullaan keskustelemaan tulevaisuudessa. Jos Patrick Tiaisen toiminta aiheuttaa närää, sille on oltava valmius kysyttäessä esittää teologinen syy. Toisiaan muistuttavien eri aikakausien hengellisten vaikuttajien vertaaminen toisiinsa ja hyväksyvän leiman lyöminen sillä perusteella, että nuokin, ei riitä, koska silloin ei valmistauduta siihen, että verrokeista voi esittää samat kysymykset, kuin Tiaisesta. Oliko Niilo Yli-Vainion toiminta raamatullista? Entä Kuhlmanin? Heidän toimintansa ilmentää heidän teologiaansa ja heidän teologiansa määrittelee, onko meillä heistä opittavaa.

Onkin kysyttävä: tarvitseeko kaikista ajatuksista, opeista ja mielipiteistä löytää niin sanottu Kristuksen mielen mukainen malli?

Miksi sitä on kysyttävä? Minä en kysynyt, vaan totesin. Kristuksen mielen mukainen malli tarkoittaa sitä, että kaikki ajatukset, opit ja mielipiteet on alistettu Hänen Sanalleen. Siihen tarvitaan teologiaa.

Kuvitelma siitä, että riittävä Raamatun tuntemus ja teologinen tietotaito johtaisivat automaattisesti yhdenmukaisiin tulkintoihin, ei ole realistinen. Tällainen kuvitelma syntyy kuitenkin helposti sellaisille ihmisille, joilla ei ole konkreettista ja toimivaa seurakuntasuhdetta eli kosketuspintaa ihmisiin ja heidän asioihinsa. Seurakunta on se sulatusuuni, jossa eri näkemykset punnitaan.

Olkoon minusta kaukana sellainen harhakuvitelma, että Raamatun tuntemus ja teologinen tietotaito johtaisivat automaattisesti yhdenmukaisiin tulkintoihin. Mitään sellaista en väittänytkään. Miksi tällainen olkinukke piti kumota? Syy sille, miksi seurakunta ei koskaan tule saavuttamaan täydellistä opillista yksimielisyyttä, on synti. Samaa mieltä? Eri mieltä? Miksi? Teologia ratkaisee.

Seurakunta on teoriassa se sulatusuuni, jossa eri näkemykset punnitaan. Sanon teoriassa, koska käytännössä olen huomannut toleranssin omille opillisille distinktiiveilleni olevan matalahko. Tiedon puute siitä, mitä kristikunta uskoo ja miksi, johtaa siihen, että historiallisessa ja globaalissa mittakaavassa merkittäviä kristillisiä oppeja pidetään perusteettomasti harhaoppeina. Samalla kritisoijat eivät ole valmiita tarkastelemaan kriittisesti omia oppejaan ja traditioitaan sekä niiden syntyhistoriaa. Mikä on se apuväline, jolla eri näkemykset punnitaan? Teologia.

Teologinen keskustelu voi olla hyvinkin onnistunutta, jos dialogissa korostuvat toiseuden ja lähimmäisen kunnioituksen periaatteet. Toisin kuin kirjoittamaamme puheenvuoroa on tulkittu, emme tarkoita, että teologinen keskustelu olisi aina negatiivista, vaikka valitettavan usein näin näyttääkin olevan.

Mielipidekirjoitus on jokseenkin rajoittunut tapa tuoda esille ajatuksia, koska kirjoituksia pitää lyhentää ja tehdä kompromisseja. Kysynkin siis, tuonko huoleni paremmin esille, sanomalla, että alkuperäinen kirjoitus minusta viesti sitä, että keskustelu on käyty vain osittain, jos keskustelu on käyty ”vain” teologisin argumentein?

Silmiini nyt vain pisti se, kun sanottiin, että teologisen argumentaation takia on menetetty mahdollisuus käydä keskustelua yleisemmällä tasolla. Vastustan edelleen sellaista väitettä, koska se mitä uskomme, määrittelee miten toimimme ja kaikki mitä uskomme, on teologiaa. Kristinuskossa uskomme ainakin teoreettisesti, että Raamattu on ainoa elämän ja jumalisuuden auktoriteetti. Jos siis teologinen argumentaatio pilaa keskustelun, se tarkoittaa käytännössä sitä, että oletamme muunkinlaisten auktoriteettien olemassaolon. Nämä muut auktoriteetit eivät enää saa puheenvuoroa, koska raamatullinen argumentaatio on vienyt keskustelusta kaiken tilan ja keskustelu kärsii. Jos näin todella on, niin hyvästi, sola scriptura.

Keskustelun ongelmat eivät suinkaan ratkea tiedon lisäämisellä vaan keskustelemaan opettelemalla. Tietenkin hyvässä keskustelussa on lähtökohtaisesti rakentavampaa, jos molemmilla osapuolilla on riittävästi tietoa ja tarvittavat keskustelutaidot.

Minulla on keskustelun määritelmän suhteen tiettyjä olettamuksia. Oletan lähtökohtaisesti, että keskustelu on sivistynyttä ja että osapuolet tunnustavat toistensa ihmisyyden. Jos keskustelu ei ole sitä, se ei ole enää keskustelua ensinkään, vaan rähjäämistä. Kun on tietoa, on mistä keskustella. Jos tietoa ei ole, tai argumentit ovat keskustelun aiheen kannalta vääriä, keskustelu voi olla vaikka kuinka ystävällistä ja sivistynyttä, mutta silti tyhjänpäiväistä ja hyödytöntä.

Tiedollisen tason nostaminen, mikä tarkoittaa Simon J. Kokin mielestä Raamatun tuntemisen lisäämistä, ei johda parempaan keskusteluun. Siihen voivat johtaa vain toiseuden tunnustaminen ja sen tosiasian hyväksyminen, että kaikki eivät ajattele eivätkä tule koskaan ajattelemaan samalla tavalla kuin me. Tätä asennetta kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi.

Alkuperäinen mielipidekirjoitus ei edelleenkään tulkintani mukaan ottanut millään tavalla kantaa keskustelun sävyyn, vaan ainoastaan siihen, mistä keskustelua käydään ja millä argumenteilla. Siksi ihmettelen nyt tätä toisen hyväksymisen ja lähimmäisenrakkauden peräänkuuluttamista, koska sehän on oletusarvo. Jos keskustelukulttuurin puutteet olivat lähimmäisenrakkaudessa ja toisten erilaisuuden hyväksymisessä, miksei se ollut alkuperäisen kirjoituksen fokus ja miksi fokus nyt muuttuu näin? Minä en alkanut sitä muuttamaan, vaan keskityin argumentaatiotyyppeihin.

Kun elämästä ja jumalisuudesta keskustellaan, Raamattu määrittää kaiken. Siksi hyvän keskustelun pullonkaulana ovat huonot tai vääränlaiset argumentit:

• Käytännön kokemuksista kumpuava argumentointi on pragmatismia. On tehty tietyllä tavalla ja saavutettu tuloksia. Argumentaatiotyyppi ei kelpaa, koska Raamatun mukaan voidaan myös tehdä Jumalan silmissä oikein ja menettää siitä hyvästä Kristuksen tähden kaikki, joutua kärsimään ja päästä hengestään. Pragmatismi on allerginen kärsimykselle.
• Henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava argumentointi on subjektivismia. Kukaan ei voi mitenkään objektiivisesti vahvistaa subjektiivisia kokemuksia. Ihmisillä on tapana liioitella, värittää ja jopa valehdella. Siksi ne ovat kelvottomia argumentteja.
• Henkilökohtaisista tunteista kumpuavava argumentointi on emotionalismia. Emme pidä epämiellyttävistä totuuksista, mutta ne ovat totuuksia. Samoin meillä on taipumus ihastua miellyttäviin valheisiin, mutta ne ovat valheita. Syntiinlankeemuksen seurauksena tunteemmekin niskoittelevat Jumalan Sanaa vastaan. Siksi tunneargumentit eivät kelpaa.
• Väärien asioiden perusteleminen väärin väärillä raamatunpaikoilla on huonoa teologiaa. Sille voidaan tehdä jotakin: opetuslapseuttaa ja kouluttaa osana paikallisseurakunnan vakituista kokoontumista. Syytäkin olisi, sillä muuten Jumalan kansa tuhoutuu tiedon puutteen tähden (Hoos. 4:6).

Keskivertouskovan elämässä ainut teologi on pastori. Pastorin tehtävä on opettaa ja selittää kaittavilleen, mitä Raamattu sanoo (2. Tim. 4:2). Kuka tahansa, jopa Jumalaton jolle Henki ei valaise Sanaa, voi tietää, mitä Raamatussa lukee. Mutta jotta voitaisiin tietää, mitä Raamattu sanoo, tarvitaan Hengen vaikutusta ja vaivannäköä. Tuo vaivannäkö tarkoittaa Raamatun tutkimista, asiayhteyksien ja ristiviittausten tarkistamista, vertailua muihin raamatunkohtiin, harmonisointia, hierarkisointia, systematisointia, kulttuurikontekstin, kohderyhmän ja kirjoitusajankohdan tarkastelua ja lopulta tekstin implikaatioiden jäsentelyä ja toimeenpanoa käytännöksi omassa ja seurakunnan elämässä. Kaikki tuo on teologiaa ja teologialla on väliä.

Advertisement