Näkökulmia uskon loppumiseen

Luin tänä aamuna YLEn uutisista tämän artikkelin: Kolme muslimia, joiden usko loppui

Ensinnäkin minua on jo pitkän aikaa ärsyttänyt YLEn sisällön taso, tai oikeastaan tasoa enemmän, sisällön värittyneisyys ja tarkoituksenhakuisuus. Kun YLEn etusivun uutisotsikoita katsoo, ei voi kuin ihmetellä, että missäs ne uutiset ovat. Nämähän ovat pelkkiä mielipidekirjoituksia. Ja ajatella, etten maksa edes vapaaehtoisesti YLEn toimittajille heidän mielipiteidensä kuulemisesta, vaan pakosta. Ja vaikka sulkisin silmäni, tunkisin sormet korviini ja huutaisin LAALAALAALAALAA, maksaa pitää silti.

Tuossa mainitsemassani artikkelissa kolme muslimia kertoo syistään luopua islamista ja kääntyä kristityksi. Eritoten ensimmäinen todistus rohkaisee uskomaan, että sen antaja on todella syntynyt uudesti. Aika tietysti näyttää todellisen asianlaidan itsekunkin kohdalla.

Jutun otsikointi antaa kuitenkin ensimmäisen viitteen siitä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Muslimeja, joiden usko loppui? Miten niin loppui? Nähdäkseni ei loppunut, vaan löysi todellisen kohteen.

Todistusten jälkeen alkava osuus, jossa Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Anas Hajjar kommentoi kääntyneiden motivaatiota kääntyä pois islamista. Hänen mukaansa kääntyminen ei perustunut yhdenkään kohdalla faktoihin tai syvälliseen islamin tuntemiseen. Kaikesta jää pinnalle kellumaan mielikuva, että on valitettavaa ja sääli, että nuo kolme luopuivat väärin perustein jostakin, jolla olisi ollut heille vielä annettavaa.

Imaami Hajjarin väitteet siitä, että islamista luopumisen rangaistus ei ole kuolema ja että islam ei ole eksklusivistinen uskonto, eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Jos ja kun kerta islamin olemus määräytyy profeetta Muhammedin elämän ja tekojen mukaan ja todellinen muslimi imitoi kaikessa häntä, ei muuhun johtopäätökseen voi tulla. Lisäksi hänen argumentaationsa on sitä tyypillistä putkinäköistä osastoa, jossa ei käsitellä Koraanin väkivaltaan kehottavia katkelmia, vaan esitetään sen sijaan epärehellisesti kontekstistaan irrotetuilla irtojakeilla, että Koraani sanookin päinvastoin, luottaen siihen, ettei kukaan kuitenkaan tarkista.

Minä en ole islam asiantuntija, mutta apologi David Wood on yksi parhaita. Hän tuo piikikkäillä videoillaan esiin islamin epäjohdonmukaisuuksia ja näyttää toteen, etteivät edes islamin uskonoppineet ole huolellisia pyhän kirjansa kanssa. Tässä on hyvä esimerkki (näihin jää sitten koukkuun):

Mutta näinhän se menee, että kun kristitty kääntyy muslimiksi, annetaan valtaisat alpoodit ja onnitellaan ennakkoluulottomuudesta ja kulttuurillisesta avoimuudesta, mutta kun muslimi kääntyy kristityksi, osoitellaan sormella, ihmetellään ja paheksutaan. Se johtuu tietysti siitä, että kristinusko, tai oikeastaan se harmaa ja sisällötön mielikuva, mikä siitä on jumalattomille sen maallistumisen ja mauttomaksi käymisen myötä muodostunut, on niin tuttu ja tylsä ja siksi luotaantyötävä ja vastenmielinen. Hyvä me, me eksoottiset maailmankansalaiset!

Aikaisemmin viikolla vastaan tuli kuitenkin toisenlainen todistuspuheenvuoro, jossa nilsiäläinen Mökkihöperö-nimimerkkiä käyttävä mies kertoo elämästään helluntailaisena, kuinka hän luopui siitä ja kuinka hän ei usko enää Jumalaan lainkaan.

Onko tässä nyt sitten kyse ”uskon loppumisesta”?

Ei. Ei ole.

Reformoidun opin mukaan (ja myös luterilaisen) usko on jotakin, minkä Jumala luo ihmiseen. Kun puhutaan uudestisyntymästä, kyseessä on kokonaisvaltainen muutos ihmisen sisimmässä. Sama voima, joka herätti Jeesuksen kuolleista, luo uudeksi jokaisen uskovaisen. Hänestä tulee uusi luomus. Reformoitu distinktiivi on, että usko edellyttää uudestisyntymistä. Ihmisen on ensin uudestisynnyttävä ja vasta sitten hän kykenee uskomaan (Joh. 3:3).

Nyt kysymys kuuluukin: kun ihmisestä kerran on tullut uusi luomus, miten hänestä voi tulla taas vanha luomus? Jos entinen on kadonnut, miten se voi koskaan tulla takaisin (2. Kor. 15:17)? Vastaus: ei mitenkään.

Murheellista herra Mökkihöperön kohdalla on se, että hän on ymmärtänyt täysin kaiken, mitä hänelle on opetettu. Hän referoi erittäin totuudenmukaisesti kaikki keskeiset helluntailaiset opit siitä, kuinka ihminen pelastuu, mikä on Pyhän Hengen rooli pelastetun ihmisen elämässä ja niin edelleen. Hän ei vääristele, eikä heitä hatusta mitään ilmeisen valheellisia ”kristityt ovat kannibaaleja” -osaston väitteitä. Mutta kun usko loppuu, nähdään mihin kesken loppunut usko perustui. Sama Jumala, joka loi uskon ihmisen sisimpään, nimittäin myös ylläpitää sen. On mahdotonta, että Jumalan ihmisessä vaikuttama usko loppuisi.

Kristinusko on maailman ainoa uskonto, jossa uskovaiseksi ei tulla ymmärtämällä ja sisäistämällä läjä oppeja ja dogmeja. Uudestisyntymä on yliluonnollinen tapahtuma ja se on peruuttamaton. Usko Jeesukseen on Jumalan lahja ja Hänen kaikkivaltiudessaan vaikuttamansa asia. Se usko ei sammu, eikä lopu kesken, eikä sitä voi kukaan riistää, tai järkyttää.

Kun Jeesus Kristus pelastaa, Hän todella pelastaa!

Mainokset

Tunkekaa se fariseuskortti…

…takaisin pakkaan.

Minua ei ole koskaan suoraan haukuttu fariseukseksi, mutta useassa yhteydessä olen kyllä kuullut epäsuoraa kritiikkiä, joka koskee sellaisia, jotka eivät purematta niele kaiken maailman huikentelevia väitteitä Jumalan ihmeteoista ja profeetallisista ilmestyksistä tänä päivänä. Tuossa kritiikissä käytetään usein sanaa ”fariseus” kuvaamaan noita henkilöitä. Haluan tarkastella hieman, onko syytöksessä perää ja kuka loppujen lopuksi onkaan fariseus.

John MacArthur on selittänyt hyvin useissa saarnoissaan, että Jeesuksen ajan juutalaisen eliitin keskuudessa vallitsi karkea kahtiajako fariseuksiin ja saddukeuksiin; konservatiiveihin ja liberaaleihin. Saddukeukset hallitsivat temppeliä ja sen toimituksia, olivat opillisesti liberaaleja kieltäen muun muassa ylösnousemuksen ja helvetin sekä pitivät roomalaisista, kun taas fariseukset olivat konservatiiveja, vihasivat roomalaisia ja hallitsivat synagogatoimintaa ja kirjoitusten opettamista.

Siinä missä saddukeukset olivat liberaaleja, fariseukset olivat jopa yltiökonservatiivisia. Siinä missä Jumalan sana ei ollut heistä riittävän tiukka, he tiukensivat omine oppeineen.

Farisealaisuuden mielletään väärin perustein korreloivan suoraan epäuskon kanssa, ikään kuin epäusko olisi ollut nimenomaan fariseuksille ominaista ja kummunnut siitä, että he olivat oppineita miehiä. Siitä mielleyhtymästä syntyy oppikielteinen asenne ja pinttynyt typerä käsitys, että terve usko käydään pilaamassa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Mutta kun fariseusten erityispiirteitä tarkastellaan, epäusko ei ole fariseuksen identiteettiä määrittävä tekijä. He itse pitivät itseään tosiuskovina. Heillä oli sääntöjä ja määräyksiä ja he olivat hyvin moraalisia. Sitä sopii miettiä seuraavan kerran, kun joku kirjoittaa uskovaisten alkoholinkäytöstä Ristin Voiton mielipidepalstalla. Ja kun epäuskosta puhutaan, muistaakseni sunnilleen koko Jerusalem oli huutamassa ja ilkkumassa, kun Herraamme ristiinnaulittiin, eivätkä ainoastaan fariseukset.

Minä en halua olla fariseus, mutta en pidä oikeutettuna fariseuksen leimaa sillä perusteella, että en usko näkyihin ja profetioihin. Jos keksisin hatustani kaikenlaisia tekaistuja sääntöjä sälyttäen niitä ihmisten kannettavaksi ja saarnaisin tekojen vanhurskautta, silloin fariseuksen leima olisi oikeutettu.

Älä koettele

Omassa uskonelämässäni eräs erittäin merkittävä ja käänteentekevä tapaus oli Strange Fire -konferenssi, joka pidettiin John MacArthurin Grace Community Church -seurakunnassa loppysyksyllä 2013. Olin sitä ennen ollut jonkin aikaa Mark Driscollin ”opetuslapsi”. Olin kuullut John MacArthurista häneltä. Mutta sitten kaikenlaista rapaa alkoi pulpahdella pintaan Mark Driscollista, ja kun kerta kontroversia kiinnostaa, myös tämä tuli väistämättä vastaan:

Kyseessä oli julkisuudenkipeä stuntti, jossa Mark Driscoll jakoi omaa kirjaansa ilman lupaa konferenssialueella ja kun häntä pyydettiin lopettamaan ja viemään kirjansa mennessään, hän valehteli turvamiesten takavarikoineen kirjat, vaikka mitään sellaista ei tapahtunut. Mistäs tuossa on kyse, mietin, ja päätin ottaa selvää konferenssin sisällöstä. Loppu on historiaa.

Mutta mitä sitten? Olen havainnut liikehdintää. Pääkaupunkiseudulla on järjestetty Älkää eksykö ja Koetelkaa kaikki -nimisiä tilaisuuksia. Aikamedia on julkaissut Koetelkaa kaikki -nimisen kirjan. Mauno Mattila julkaisee kriittisiä videoita YouTubeen. Juha Norolampi on julkaissut kattavan videosarjan Patrick Tiaisen kootuista kommelluksista, Seinäjoen Helluntaiseurakunnan tilanteesta ynnä muusta. One Way Mission tuottaa omaa Hard Talk -ohjelmaansa.

Onko Strange Fire ollut katalyyttinä näille? Vaikea sanoa. Itse uskon niin olevan ainakin jossakin määrin, mutta 100% varma en tietenkään voi olla. Ainakin OWM:ssä Strange Firen annista on katsottu edes osa. Toisaalta esimerkiksi Juhani Aitomaa ja Olavi Peltola ovat kirjoittaneet kriittiseen sävyyn karismaattisesta kristillisyydestä ja varoittaneet ääri-ilmiöistä jo vuosia.

Koska olen itse herännyt tähän paradigmaan vasta suhteellisen lyhyen aikaa sitten, voi olla että se vääristää havaintoani, mutta olen silti havaitsevani myös yleisellä tasolla tietynlaista herännäisyyttä haitallisten hengellisten ilmiöiden havaitsemisen ja niiden vastustamisen ja torjumisen suhteen. Se on hyvä asia, mutta haluan nostaa esille erään asiaan liittyvän ongelman: onko ymmärretty, mitä koetellaan?

Useimmat perushelluntailaisista elävät tavallista uskovaisen ihmisen elämää, eivätkä mene mukaan mihinkään älyttömyyksiin. He eivät usko uskon sanan oppeja, eivätkä yritä toteuttaa John Wimberin voimaevankeliointia tai muuta vastaavaa. Heitäkin silti koskettaa jokaisen karismaattisen kristityn perusheikkous, joka on taipumus uskoa näyt, profetiat, unet, kielilläpuhumisten tulkinnat, sekä kertomukset ihmeistä ja parantumisista. Kun haastan ihmisiä ja totean, ettei Jumala puhu henkilökohtaisesti unissa eikä näyissä, vaan kirjoitetun Sanan kautta, jota Pyhä Henki valaisee, ja ettei kannata luottaa mihinkään, mitä joku ”profeetta” on jossakin sanonut, saan aika usein vastaukseksi, että ei ole noin, mutta kaikki pitää koetella.

Karismaattinen kristitty tekee uskonelämän ja totuudessa pysymisen itselleen tarpeettoman vaikeaksi. Alttiina sen mahdollisuudelle, että mikä tahansa näky tai ilmestys voi olla Jumalalta, hän joutuu olemaan alati varpaillaan, ettei Jumalan tahto juuri hänen elämälleen vilahda ohi, kun tarkkaavaisuus hetkeksi herpaantui. Jokainen ilmestys pitäisi myös perata ja ruotia millintarkasti ja erotella ihmisestä lähtöisin oleva Jumalalta lähtöisin olevasta. Se vaatii vaivannäköä. Väitän, että useimmiten sitä vaivaa ei nähdä.

Oman ongelmansa tuottaa vielä kahden raamatunkohdan fuusautuminen yhdeksi ihmisten mielissä ja toisen niistä merkityksen väärinymmärrys käytetyn sanaston vuoksi. Ne kohdat ovat:

1 Joh. 4:1: 1. Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.

Tess. 5:21: mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;

Ensin mainittu on helppo. Emme kysele ilmassa liihottavilta henkiolennoilta: oletko Jumalasta? Tunnustatko Kristuksen lihaantulleeksi? sillä varjolla, että joku noista ympäriinsä liihottelevista hengistä sattuisi olemaan Pyhä Henki. Henget on ymmärrettävinä henkilöinä. Henkilöitä voimme koetella ja se on paljon loogisempaa.

Jälkimmäinen onkin jo vaikeampi, koska sen kontekstissa kielletään profetoinnin halveksuminen. Soppa syntyy siitä, että profetointihan on tietenkin vajavaista, eikä siis saa halveksia sitä, että joku yrittää vajavaisilla lahjoillaan tuoda jotakin Jumalan ilmoittamaa esille. Koska ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan lakkaaminen apostolisen ajan puitteissa on niin kova pala niellä, apuargumenttini on niiden väitetyn käyttämisen ja ilmenemisen haitallisuus ja vahingollisuus.

Onko krisittynä Jumalan tahdossa elämisestä todella ehdoin tahdoin tehtävä hankalampaa, kuin sen tarvitsee olla? Mielestäni ei tarvitse ja siksi sanonkin:

Älä koettele.

Älä koettele ympäriinsä liihottelevia henkiä. Älä koettele ihmisten sydämilleen saamia tuntemuksia. Älä koettele profetioita. Älä koettele tulevaisuuden uhkakuvaennustuksia. Älä koettele kielilläpuhumisen tulkinnan kautta saatuja sanomia. Älä koettele huikeita legendoja ihmeistä ja parantumisista. Heitä ne pois avaamatta, kokeilematta ja koettelematta.

Kun näin on poistettu ylimääräinen taakka uskovan harteilta, eikä hänen tarvitse enää pelätä jonkin oleellisen Jumalan kommunikaation tai siunauksen menevän häneltä sivu suun, häneltä liikenee aikaa keskittyä sellaisten asioiden koettelemiseen, joita oikeasti tulee koetella: kaikki mitä ihmiset päästävät suustaan ulos Raamatun sanana ja tulkintana, eli oppina.

Oppi koetellaan, hermeneutiikka analysoidaan ja eksegeesi tarkistetaan, mutta näyt ja profetiat – ne joutavat romukoppaan.