Hataraa teologiaa joululaulussa

Huono teologia on itseään ruokkiva järjestelmä. Kun on omaksuttu teologialtaan vääristynyt käsitys jostakin asiasta, se siirtyy puheista ja ajatuksista lauluihin ja kirjoitettuun tekstiin, mitä kautta taas seuraavat joko omaksuvat sen, tai saavat alitajuisen vahvistuksen jollekin, minkä he uskovat luonnostaan. Ja sitten joku heistä kirjoittaa taas jonkun uuden laulun tai kaunokirjallisen teoksen ja sykli jatkuu. Kirkkohistoria tuntee joitakin tällaisia tapauksia. Esimerkiksi kolminaisuuden kieltäjä Areios teki oppiensa pohjalta lyhyitä laulelmia, mikä edesauttoi areiolaisuuden leviämistä jopa siihen pisteeseen, että eräässä vaiheessa Athanasios oli ainut, joka julkisesti puolusti kolminaisuutta. Samantyyppisesti Johann Tetzel keksi loruja anekaupan ja kiirastulen tueksi.

Suomen helluntailaisille on muodostunut eräänlaiseksi perinne-eepokseksi Lasse Heikkilän Joulun sankari -musikaali. Lasse Heikkilä on tietysti ansioitunut muusikko, säveltäjä ja sanoittaja ja Joulun sankari on päällisin puolin oikein kelpo tuotos, jos sitä kamalaa Rauhanruhtinas-laulua ei lasketa. Kun kuulen sen kuluneen disco-tyylisen renkutuksen, meinaa yrjö lentää. Niinpä siis eräänä päivänä meilläkin eksyi Joulun sankari levysoittimeen (minä en meillä soita joulumusiikkia, vaan hän) ja levyn nimikkokappaleessa pisti korvaani tämä:

sillä jostain alta veneiden, takaa tuoksun, läpi lumppujen,
löytyy ihminen joka osakseen ansaitsee rakkauden

Kertosäkeen perusteella laulun sanoma liittyy sellaisiin raamatunteksteihin, kuten Matt. 25:40, eli se joka tekee hyvää Jeesuksen nimessä ihan kenelle tahansa, tekee niin Jeesukselle. Se on nähdäkseni ihan raamatullista, tosin joulun ei tulisi olla mikään erityinen aika vuodesta tehdä niin. Kokonaisuudessaan sanat ovat sikäli hieman sekavat, että ei ole ihan selvää, kuka on rakkauden ja antamisen kohteena, mutta ainakin tuossa lainaamassani kohdassa se on selvää: ihminen ansaitsee osakseen rakkauden. Se on täysin vastoin sitä, mitä Raamattu sanoo.

Ihminen ei ansaitse osakseen rakkautta. Armohan on nimenomaan ansaitsematonta rakkautta. Jokainen ihminen ansaitsee iankaikkisen rangaistuksen helvetin sammumattomassa tulessa, koska jokainen ihminen on kapinallinen syntinen. Ja siinä kirkastuu Joulun sanoma: Jumala syntyi ihmiseksi. Hän astui sisälle luomakuntaansa. Hän tuli etsimään kadonneita lampaitaan. Hän eli täydellisen ja synnittömän elämän ja kuoli raa’an ja viheliäisen kuoleman, jota Hän ei ansainnut. Hän julisti meidät syyttömiksi ja antoi meille vaatteeksi vanhurskautensa, vaikka me emme ansaitse sitä. Hän rakasti meitä, vaikka meissä ei ole mitään rakastettavaa, ja yksin Hänen rakkaudenosoituksensa ansiosta kykenemme rakastamaan Häntä.

Hyvää joulua. Mukavaa, että blogillani on lukijoita.

(Anteeksi, että pilasin tuon joululaulun. Nyt ette varmaan enää kykene olemaan kuulematta tuota kohtaa tuossa laulussa millään muulla tavalla.)

Mainokset

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.

Mistä muistamme Kathryn Kuhlmanin?

Minulla oli aukko sivistyksessä. En ollut koskaan kuullut ainuttakaan saarnaa Kathryn Kuhlmanilta. Se asia on nyt kuitenkin korjattu, koska merirosvokapteeni Chris Rosebrough on tehnyt analyysinpuolikkaan Kathryn Kuhlmanin eräästä saarnasta. Analysoitavaksi saarnaksi valikoitui epämuodollisen gallupin kautta Kuhlmanin saarna Oral Roberts -yliopistolla 1974, nimeltään Just Jesus, vain Jeesus.

Saarnan nimi ”vain Jeesus” on harhaanjohtava. Sitä kuvittelisi, että saarnan aihe myös olisi Jeesus, mutta aihe onkin Kuhlman itse. ”Saatte tietää, millainen Kathryn Kuhlman todella on”, hän toistaa useita kertoja saarnassaan. Saarnan punainen lanka on hänen oma elämäntarinansa ja se, kuinka hän ”teki valinnan antautua Jumalan tahdolle” huomattuaan, miten ailahtelevia ihmiset ovat yhtenä päivänä mielistellessään ja toisena sylkiessään päin kasvoja. Kokemuksissaan hän rinnastaa itsensä Jeesukseen; Jeesustakin mielisteltiin hyödyntavoittelun toivossa ja syljettiin sitten, kun Hän ei ollutkaan sitä, mitä odotettiin.

Hänen rukouksensa ja rakkain raamatunpaikkansa oli Ps. 17:8; väännettynä muotoon: saada olla Jumalan silmäterä, paijattu lempilapsi. En ihmettele sitä lainkaan, koska Kuhlman kertoo saarnassaan omasta isästään, kuinka hän jumaloi tätä. Isän kuolema, josta ei nyt tässä saarnassa ottanut selvää, oliko se ennenaikainen vai ei, ilmeisesti jätti syvät jäljet, koska kuoren alta näkyy selvästi isin syliin käpertyvä pikkutyttö.

Saarnassa ei ole paljoa kuultavaa. Kuhlman käyttää paljon aikaa hitaaseen ja yliteatraaliseen ilmaisuunsa, sanomatta silti oikein mitään. Ihmettelen, miten kukaan voi ottaa vakavasti tällaista höpsöä tätiä, joka ylidramaattisesti välillä kuiskii ja korottaa ääntään, kuin mikäkin Galadriel. Hän ei avaa saarnan aikana Raamattuaan ja ottaa esille vain tuon jo manitsemani vääristellyn raamatunkohdan. Lisäksi hän sanoo joitakin suoraan sanottuna demonisia asioita:

  • ”Lihassa ollessaan Jeesus oli niin täysin ihminen, että oli kuin Hän ei olisi Jumala ollutkaan.” Mihin ihmeeseen tarvitaan tällaisia älyttömiä toisinmuotoiluja Jeesuksen kaksiluonto-opista? Väärät opettajat vääristävät sen, mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta. On taktikointia heiltä esittää teorioita ja ahaa-elämyksiä Jeesuksen olemukesta maallisen vaelluksensa aikana, jotka kuulostavat ihmiset hanureilleen pudottavilta vuosisadan oivalluksilta. Samaa teki Patrick Tiainenkin apinoidessaan Bill Johnsonin kenoottista kristologiaa. Kun ne kyseenalaistetaan, voi kierrellä ja kaarrella; kun sanotaan, että Jeesus on samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen, vastataan että totta kai, mutta.
  • ”En usko hetkeäkään, että Jeesus itse halusi kuolla.” Jeesus itse sanoi, ettei kukaan riistä Häneltä henkeä, vaan että Hän antaa henkensä vapaasta tahdostaan. Ei pitäisi nähdä positiivisena asiana sitä, että oma näkemys Jeesuksesta muistuttaa lähinnä Tim Ricen kristologiaa (oli miten oli, muuten; Vanden Plas -bändin versio Gethsemanesta on kaikin puolin komea).

Saarnan lopuksi kuhlman koskee ihmisiä trademark-tyyliinsä leukaperiin ja he kaatuvat. Hän on juuri haaskannut puolitoista tuntia aikaa hypnoottiseen sisällöttömään diipadaapaansa ja itsekehuunsa ja Pyhän Hengen läsnäolo on muka niin voimallinen, että väkeä lakoaa? Just. Loppua kohden lauletaan vielä hitaasti ja laahaavasti Halleluuuuuujaaaaaaa, samalla tavalla kuin Kuhlmanin ykkös-fanboy Benny Hinn. Kuuntelin videon vielä puolitoistakertaisella nopeudella ja oli se hidas niinkin. Oral Roberts -yliopiston opiskelijoista koostuvaa yleisöä kehotetaan painokkaasti tekemään elämässään ratkaisu sen suhteen, haluaako alistua Jumalan tahdolle vai ei.

Kun nyt olen kuullut tämän puheen Kuhlmanilta, ei minulla ole enää epäilystäkään siitä, että kaikki mitä Kathryn Kuhlman on ikinä sanonut, on mennyt kuulijoiden toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ihmekään, ettei kenenkään kokemus ja muisto Kuhlmanista ole se, että hän oli uskollinen sananjulistaja. Ne väitetyt ihmeet ovat se jutun juoni. Niistä on kirjakin, Uskon ihmeisiin, jonka Ristin Voiton kustannus aikoinaan julkaisi ja joka sattuu löytymään kirjahyllystäni. Kirjassa on kiukkuinen esipuhe kaikkia arvostelijoita vastaan, jotka väittävät, ettei mitään ihmeitä ole tapahtunut. Että kylläpäs kuulkaa on!

En mitenkään jaksa uskoa, että Pyhä Henki todella toimi yliluonnollisesti tällaisen tyhjänpäiväisen lässytyksen yhteydessä. Silti ihmiset katsovat taaksepäin Kuhlmanin aikakautta ja näkevät suuren Jumalan naisen. Heillä on ruusunpunaiset lasit päässä. Kuhlmanin elämä oli valheiden ja salailun värittämää. Tästäkin saarnasta löytyi kyllä mielipiteitä ja anekdootteja, mutta ei Jumalan Sanan totuutta. Ja missä ei ole totuutta, siellä ei ole elämääkään.

Tämä oli vain yksi saarna, mutta minulla ei ole mitään syytä olla optimistinen muun Kuhlmanin suullisen tuotannon suhteen. Hänet muistetaan syystäkin mystisestä ja diivamaisesta olemuksestaan sekä sirkustempuistaan, eikä saarnojensa substanssista.

Kalvinistitkin ovat syntisiä

Luin eilen Fighting for the Faith -radio-ohjelman sivuilta Chris Rosebrough’n ajankohtaispäivityksen, jossa hän ilmoittaa vetävänsä kaiken tukensa parin viime vuoden aikana seksiskandaaleissa itsensä ryvettäneeltä julkkispresbyteeripastori Tullian Tchividjianilta. Aloin mielenkiinnosta lueskella, mihin tällainen kannanotto oikein perustuu, koska reilu vuosi sitten, kun Tchividjian sai monoa pastorintehtävistään, Rosebrough oli vielä älä lyö lyötyä -linjalla. Päädyin tälle sivustolle.

Kyseessä on Julie Anne -nimellä kirjoittavan naisen blogi. Hän lähti aikoinaan ovet paukkuen seurakunnastaan, jossa koki tulleensa kaltoinkohdelluksi. Ikävä kyllä seurakunta oli reformoitu seurakunta (joka suoraan sanoen idioottimaisesti meni vielä haastamaan hänet oikeuteen mielipiteidensä ilmaisusta blogissaan) ja nyt sitten hänen sivustonsa näyttää muodostuneen antikalvinistien turvasatamaksi, jonne ihmisiin pettyneet ex-kalvinistit kokoontuvat nuolemaan haavojaan. Julie Anne kokee tehtäväkseen puhua niiden puolesta, jotka kokevat kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Se on kunnioitettavaa. Sivustolla vierailu ja kommenttien lukeminen herätti minussa kuitenkin joitakin ajatuksia.

Kalvinistitkin ovat syntisiä. Oli kyse sitten mistä tahansa opista tai oppijärjestelmästä, sen kannattajakunnassa luuraa ryökäleitä, jotka keksivät kyllä keinot käyttää oppijärjestelmän erityispiirteitä omien itsekkäiden tarkoitusperiensä ajamiseen. Jokaisen oppijärjestelmän kannattajissa on myös niitä, jotka pelaavat korttinsa niin oikein ja maalaavat naamarinsa niin kauniisti, ettei kukaan tässä elämässä tajua, mitä susia he ovat, mutta viimeisenä päivänä Jeesus lausuu heille Raamatun pelätyimmät sanat: minä en ole koskaan tuntenut teitä. Jokaisen oppijärjestelmän kannattajakunnassa on myös hyvää tarkoittavia, mutta syntisiä ja monella tapaa keskeneräisiä ihmisiä, jotka rikkinäisyydestään ja viisauden puutteestaan käsin tekevät typeriä ratkaisuja ja antavat huonoja neuvoja.

Koska Julie Annen sivusto on vääryyttä seurakuntiensa taholta kokeneiden ihmisten kokoontumispaikka ja koska jotkut Amerikan uuskalvinistiset megaseurakunnat ovat surullisenkuuluisia raskaskätisistä johtamis- ja kurinpitomalleistaan, selviytymistarinat eivät ole ainoastaan ”selvisin henkisestä pahoipitelystä” -osastoa, vaan ”selvisin kalvinismista” -osastoa. Asiaa ei myöskään auta se, että vuonna 2014 reformoitu pastori ja konferenssipuhuja CJ Mahaney haastettiin oikeuteen syytettynä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksen ilmoittamatta jättämisestä. Oikeusjuttua ei koskaan käsitelty, mutta Mahaney piti silti pari vuotta sapattivapaata. Hän palasi organisaationsa johtotehtäviin tänä vuonna. Mahaneyn tapauksessa myös muita reformoituja johtajia, kuten The Gospel Coalitionin Al Mohleria, Mark Deveriä ja Ligon Duncania kritisoitiin voimakkaasti siitä, etteivät he ”riittävällä tavalla” reagoineet Mahaneyta vastaan esitettyihin syytöksiin, ts. lyöneet lyötyä ja hutkineet ennen tutkimista. Asiaan liittyy myös komplementaristisen perhe- ja seurakuntahierarkian vastustaminen.

On se vaan kurjaa, että omastakin leiristä löytyy rapaa näin paljon. Mutta mitä muuta voi syntisiltä ihmisiltä odottaa? Elämästä tulee vaikeaa ja suorastaan valheellista, jos odottaa toisilta synnitöntä käytöstä langenneessa maailmassa, mutta itseään ei näe yhtä syntisenä ja armon tarpeessa olevana. On aina pidettävä mielessä, että opin kannattajien tekemiset – oli oppi mikä tahansa ja olivat teot hyviä tai pahoja – eivät millään tavalla tee tyhjäksi sitä, mitä Raamattu opettaa.

Raamattu opettaa, että Jumala on ennalta valinnut pelastukseen itselleen omaisuuskansan, joita kukaan ei voi riistää Hänen kädestään, jotka Hän on kykenevä pelastamaan kertakaikkiaan ja että kaikki, mikä heitä kohtaa – sekä hyvä, että paha – on Hänen säätämäänsä, tarkoituksena Hänen iankaikkinen kunniansa. Se on kova pala niellä ihmisille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että Jumala tahtoo olla meidän kaverimme ja antaa meille vain kahmalokaupalla rakkautta ja sylin lämpöä.

En ole koskaan kokenut kanssauskovaisten taholta mitään sellaista, kuin monet Julie Annen selviytyjäsivuston kommentoijat, tai hän itse, ovat kokeneet. En sano silti, etten ole koskaan kokenut mitään pahaa keneltäkään. Minulla on omat haavani ja oma menneisyyteni, joka on muokannut minusta sellaisen, kuin olen. Mutta kaikki se paha, mitä minä olen elämässäni saanut kokea, on ollut Jumalan säätämää. En usko niin siksi, että pidän ajatuksesta, vaan koska Raamattu sanoo niin.


Sivuhuomio: Ainakin yksi Tullian Tchividjianin kirja, Yksisuuntaista rakkautta, on käännetty suomeksi. Ainakin hänelle evankeliumi antoi luvan tehdä mitä lystää, koska armo peittää ja rataa. Kristilliset kirjakaupat ja seurakuntien kirjamyyntipisteet tekisivät hyvin, jos vetäisivät myynnistä hänen kirjansa. Kustantamot tekisivät hyvin, jos eivät huolisi enää käännettäväksi ja kustannettavaksi hänen tuotantoaan tulevaisuudessa. Tchividjianin kotiseurakunta on antanut hänestä lausunnon, jonka mukaan hän ei ole kelvollinen minkäänlaiseen julkiseen palvelutyöhön.