Tästä piti tulla lyhyt kirjoitus kokemuksista

Satuinpa törmäämään Internetin ihmemaassa tällaiseen artikkeliin:

”Burnoutin partaalla löysin toisen todellisuuden”

Artikkeli kertoo 50-vuotiaasta media-alan yrittäjästä, Sampo Mannisesta, joka koki burnoutin ja poti perinteistä onnetonta elämäntyhjyyssyndroomaa. Mutta sitten jokin muuttui: hän alkoi kokea energioita. Näin hän luonnehtii kokemustaan:

Elettiin 2000-luvun alkupuolta. Takana oli yksi nipin napin selätetty perhekriisi ja edessä uusi burnout. Mietin pääni kipeäksi sitä, mikä elämässäni mättää ja miksi en ole onnellinen. Istuin taas kerran yöllä tekemässä videota, kun väsyneenä laskin käteni syliin, suljin silmäni ja tunsin jotain hyvin outoa. Tuntui vähän siltä kuin kuumia tai kylmiä aaltoja olisi pyyhkinyt ylitseni. Suorastaan säikähdin.

Ja mistä oli kyse? Reikistä, mystiikasta, meditoinnista jne.

Here’s the deal. Tässä meillä on rehellisen suomalaisen miehen todistus. Hän on kokenut jotakin ja kokemus on hänelle todellinen. Eikä ainoastaan hänelle, vaan hänen kauttaan on manifestoitunut tiettyjä tuon kokemuksen (tai kokemusten) hedelmiä, joiden kautta muutkin ihmiset ovat voineet vahvistaa kokeneensa itse asioita. Artikkelissa kerrotaan esimerkiksi näin:

Tässä vaiheessa vaimoni ja yhtiökumppanini tiesivät jo touhuistani. Kotona oltiin jopa opittu pyytämään apuani vaikkapa päänsäryn helpottamiseen. Oli kuitenkin aika näyttää uusi Sampo muullekin maailmalle.

Kokemuksia voi olla kenellä tahansa. Kristitylle lukijalle lienee selvää, että tuollaisessa on kyse pimeyden valtakunnan työstä. On samantekevää, miten joku on tuollaiseen mennyt sekaantumaan. Mutta mistä tiedämme, että tuollainen on kristinuskolle vierasta? Koemmeko hengessämme, että nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan? Onko meidän saatava asiasta ilmestys? Ei, vaan tiedämme, että jokin asia ei kuulu kristinuskoon, koska uskomme, mitä Raamattu sanoo henkimaailman todellisuudesta, pahoista hengistä ja Saatanasta, joka tekeytyy valkeuden enkeliksi.

Mikä ihme kristittyjä sitten vaivaa, kun he ovat haluttomia arvioimaan omia kokemuksiaan Raamatulla? Kristinuskon ulkopuolisten harhojen ja demonisen toiminnan bongaaminen on helppoa kuin heinänteko. Onhan sanomattakin selvää, että missä Jeesuksen nimeä ei tunneta, siellä Hän ei myöskään toimi. Jos sillä perusteella erotat, että reiki tai itämainen mietiskely eivät kuulu kristinuskoon, onnittelut: läpäisit perusteet. Mutta et ole mikään ekspertti. Nimittäin heti kun aletaan läpsiä jeesustarraa kaikenlaisten epäraamatullisten ja epäkristillisten kokemusten ja touhujen päälle, ei yhtäkkiä ollakkaan enää varmoja mistään, vaan aletaan varoa ja pelätä, ettei liialla analysoinnilla suututeta Jumalaa.

Olen käynyt keskusteluja ihmisten kanssa. He ovat kertoneet esimerkiksi kokeneensa Jumalan johdatusta löytämällä maasta jonkun pankin heijastimen, josta he tiesivät mistä pankista mennä kysymään asuntolainaa. Ja kun kysyn, missä päin Raamattua näin ohjeistetaan toimimaan ja kuka antaa Uudessa testamentissa esimerkin sellaisesta toimintamallista, saan vastaukseksi kokemuksen todellisuuteen vetoamisen lisäksi korkeintaan epämääräisyyksiä ja asiayhteydestään irrotettuja jakeita.

Kerran keskustelin tapauksesta, jossa seurakunnan päiväkokouksessa todistuspuheenvuoron pitänyt vuosia uskossa ollut naishenkilö kertoi vapautuneensa tupakasta vasta, kun hänestä oli ajettu ulos kaiken maailman henkiä: nikotiinin, tervan ja sensellaisten. Olivat poistuneet oksentamalla. Keskustelukumppanini olivat haluttomia myöntämään, että sellainen ei kuulu kristinuskoon sillä perusteella, että kyseisen kaltaisesta toiminnasta ei ole esimerkin häivääkään Raamatussa. Suattaapi tuo olla, vuan suattaapi olla olemattannii. Että tässäkään asiassa ei voi olla ehdotonta totuutta. Kun rehellinen uskovainen ihminen kertoo niin, sen mahdollisuus on sallittava – väliä sillä mitä Raamattu asiasta sanoo, tai ei sano.

Kaikki Marko Selkomaan juttuja kuunnelleet tai kirjoja lukeneet ovat varmaankin kuulleet hänen kokemuksensa sähkövirran kaltaisesta tuntemuksesta. Hän kirjoittaa kirjassaan näin:

Tunsin selvänä fyysisenä tuntemuksena, milloin Pyhän Hengen voima virtasi kauttani ulos. Koin virran, lämmön, tulen tai sähkövirran kaltaisen voimavaikutuksen käsissäni. Tunsin monesti, kuinka oikea käteni, käsivarteni ja välillä koko kehoni olivat tuon Pyhän Hengen voitelun väreilyn alla. Samalla kun itse toimin voiman kanavana huomasin humaltuvani Hengestä ja olevani hieman pökkyrässä. (s.34-35)

Olen kuullut muidenkin, ihan tavallisten rivihelluntailaisten ja jopa henkilökohtaisten ystävieni kertovan tällaisista kokemuksista. Puhutaan lämmöistä, virroista ja energioista aivan samalla tavalla, kuin Sampo Manninen, mutta ne kiedotaan kristilliseen termistöön. Puhutaan voitelusta ja Pyhän Hengen voimasta. Kumpikaan noista käsitteistä, siten kuin ne karismaattisuudessa ymmärretään, ei ole edes raamatullinen. Ja Hengestä humaltuminen vielä siihen päälle.

Kuka tässä on nyt kopioinut ketä? Saatanako yrittää väärentää Pyhän Hengen työtä ja aiheuttaa sen mukaisia manifestaatioita pakanoissa? Sellainen ajattelu on naiivia. Saatana ottaa omastaan ja syöttää sitä typerille kristityille kuin aamupuuroa vauvoille. Ja hyvin uppoaa.

Minulle ei ole mitään väliä sillä, onko jonkun kokemus todellinen. Minulla ei ole mitään paineita alkaa selittämään pois jonkun kokemuksia. Jos olet kokenut jotakin, sitten olet kokenut jotakin. Mutta älä tule selittämään minulle, että tämän on oltava näin, koska minä näin tai koin.

Minulle ei ole väliä sillä, onko ihmisiä tullut uskoon kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, järjestyivätkö elämäsi asiat ihmeellisesti kokemuksesi ansiosta. Minulle ei ole väliä sillä, ovatko muut kristityt tai sinä itse vahvistuneet uskossaan kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, minkälaista lämpöä koit sydänalassasi, kun kysyit Jumalalta, onko tämä Hänestä.
Minulle ei ole väliä sillä, saitko kokemuksesi, kun rukoilit sitä Jeesuksen nimessä.
Minulle ei ole väliä sillä, kuinka epätoivoisesti etsit Herraa, kun sait kokemuksesi.

Jos sitä ei löydy Raamatusta, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos Raamattu kieltää sellaisen, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun määritelmää siitä, minkä sen väitetään olevan, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun sille asettamia vaatimuksia, se ei kuulu kristinuskoon.

Mitä siis tehdään kristinuskon parissa esiintyville epäkristillisille kokemuksille? Niitä ei hyväksytä. Niitä vastaan saarnataan. Ne kitketään pois. Silloin jää tilaa todelliselle kokemiselle – kristinusko ei ole kokemukseton uskonto.

Ja tätä kaikkea voi kokea: synnintuntoa, Hengen nuhtelua, pyhää murhetta syntinsä tähden ja halua tehdä parannusta, mutta myös yli ymmärryksen käyvää rauhaa ahdistuksen keskellä, selittämätöntä yhteyttä ja rakkautta muihin uskoviin, joiden kanssa on eri mieltä vaikka mistä, kaipuuta taivaan kotiin ja ennen kaikkea iloa ja kiitollisuutta siitä, että saa olla Kristuksessa. Hän ei heitä meitä kasvojensa edestä pois, eikä kukaan voi riistää meitä Hänen kädestään.

Advertisement

Empowered21: Eksyneiden verkosto

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiartikkelin, jossa pyrin perustelemaan näkemystäni siitä, että koko 500+miljoonainen helluntaikarismaattinen liike on kuin onkin lähtöisin samasta juuresta, vaikka sen eri haarat osoittavatkin eri suuntiin ja vaikka eri karismaattiset ryhmät eivät aina hyväksykään toistensa opillisia erityispiirteitä. Suomalaiselle valveutuneelle helluntailaiselle sellaiset asiat, kuten myöhäissateen liike, torontolaisuus ja uusapostolisuus ovat liikaa. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että sanovat sellaisiin hairahtuneiden olevan soluttautujia ja myyriä, jotka eivät ole todellisia helluntailaisia tai todellisia karismaatikoita.

Kuin puskista teesini tueksi minulle tuli tieto, että tuttu helluntailainen pastori oli matkustanut ulkomaille abaut viikoksi osallistumaan ilmeisesti Kiovan Empowered21-konferenssin suunnitteluun. Minulle tuli sellainen tunne, kuin olisin kuullut sen sanan joskus jossakin. Siispä päätin ottaa vähän selvää.

Empowered21 on maailmanlaajuinen helluntaikarismaattinen verkosto-organisaatio, joka koostuu karismaattisen kristillisyyden koko spektrissä vaikuttavista johtajahahmoista. Verkkosivustolla ei lue, kuinka toimintaan voi liittyä mukaan ja kuinka se tapahtuu. Sivuston alapalkissa on lyhyt kiteytys siitä, mikä Empowered21 on järjestöjään:

Empowered21 on järjestö, joka auttaa muovaamaan Hengen voimaannuttaman liikkeen tulevaisuutta koko maailmassa, kiinnittämällä huomiota tärkeisiin liikettä kohtaaviin asioihin ja luomalla siunausta ja impartaatiota välittäviä siltoja sukupolvien välille.

Kyseessä on siis eräänlainen suuren mittaluokan neuvoa antavat veljet. Heillä on hieman enemmän tuohta takanaan ja enemmän näkyvyyttä, koska he järjestävät vuosittain ainakin kaksi suurtapahtumaa, joihin helluntaikarismaattisia virtaa ympäri maailman. Tänä vuonna 2017 on ainakin ”Euroopan kongressi” Kiovassa 16.3. – mikä kuulostaa huikentelevalta ja sai minut jo hetkeksi luulemaan, että he ovat oikeasti tekemisissa europarlamentin kanssa jotenkin poliittisella tasolla. Lisäksi on helluntaitapahtuma Singaporessa 31.5.

Viime vuonna ainakin verkoston järjestämä Lontoon suurtapahtuma noteerattiin Ristin Voitossa. Tapahtumasta tai verkostosta ei tunnu vielä olevan innostunut kirjoittamaan kovin moni, mutta ainakin Amy Spreeman on kirjoittanut yhtä ja toista. Viimeisimmässä aihetta koskevassa artikkelissa hän nosti esille Alfa-kurssin isän Nicky Gumbelin osallistumisen Lontoon tapahtumaan. Panin merkille myös, että palestiinalainen pastori Steven Khoury oli yksi Lontoon tapahtuman puhujista. Kaikki eivät tykänneet. Järjestön johtoportaassa on paljon ICEJ:n väkeä.

Järjestön visio kuuluu seuraavasti:

Että jokaisella maailman henkilöllä olisi todellinen kohtaaminen Jeesuksen Kristuksen kanssa Pyhän Hengen voiman ja läsnäolon kautta helluntaihin 2033 mennessä.

Tämä visohan olisi suorastaan ihailtava, ellei se olisi niin kertakaikkisen mahdoton. Kun henkilölle julistetaan evankeliumia, se on kohtaaminen Jeesuksen Kristuksen kanssa. Ja jos tuo henkilö pelastuu, se tarkoittaa, että Pyhä Henki osoitti voimansa ja herätti kuolleista syntisen ihmisen. Eli vuoteen 2033 mennessä kaikille maailman ihmisille on julistettu evankeliumi ja kaikki ovat kääntyneet pois synneistään ja todella uudestisyntyneet ylhäältä.

Mutta eivät karismaatikot tarkoita sitä, eivät sinne päinkään.

He tarkoittavat, että vuoteen 2033 mennessä karismaattisia ja heidän määritelmänsä mukaan hengentäyteisiä kristittyjä on niin paljon ja armolahjat ovat niin tulenpalavasti toiminnassa, että jokaiselle maailman ihmiselle voidaan näkyvällä tavalla demonstroida Jeesusta ihmein, merkein ja tunnusteoin.

Kummalla tahansa tavalla tavoite ymmärretäänkin, se on mahdoton. Se ei toteudu. Vuonna 2033, jos Herra suo ja elämme ja Internet on vielä olemassa, kaivan tämän artikkelin esille ja olen oikeassa.

Mielenkiintoisinta tässä järjestössä on sen koostumus. Kuka sitä johtaa, tai ketkä? Jos tämä ei toimi käytännön esimerkkinä siitä, että kaikkiin karismaattisiin kristittyihin voi huoletta kohdistaa yleisen tason kritiikkiä yhtenä massana, en tiedä mikä sitten. Karismaattisia kristittyjä on kaikkiaan yli 500 miljoonaa ja samalla kun hupenevan pieni vähemmistö järkeviä karismaatikoita yrittää pitää raja-aitoja pystyssä ja ääri-ilmiöitä poissa, suurempi ja vaikutusvaltaisempi joukko on aktiivisesti ja tarkoitushakuisesti kaatamassa raja-aitoja ja ajamassa karismaattisen liikkeen sisäistä ekumeniaa.

Etkö usko?

Empowered21-johtoporras esittäytyy:

Empowered21:n Globaali Neuvosto on ryhmä arvostettuja kansainvälisiä kristittyjä johtajia. Nämä johtajat antavat inspiroivaa ohjausta 13 alueelliselle kabinetille ja pyrkivät tuottamaan resursseja ja ottamaan kantaa tärkeisiin kysymyksiin, joita Hengen voimaannuttama seurakunta kokee.

Erittäin kiinnostavaa. Nämä ovat johtajia. Tämä on führerismiä; pastori on johtaja, herra ja hallitsija, ei palvelija ja paimen. Tämä on hyväveliverkosto. Johtajan asema määräytyy vaikutusvallan, numeroiden ja suhteiden perusteella. Ikävintä on kuitenkin gnostilainen elitismi. Nykyään helluntailaisessa Pyhän Hengen täyteyttä käsittelevässä opetuksessa osataan kyllä muistuttaa siitä, että se ettei puhu kielillä, ei tee kenestäkään kakkosluokan kristittyä, mutta tällainen Kristus-ruumiin jakaminen Hengen voimassa toimiviin ja niihin muihin tuo loistavasti esille sellaisten muistutusten epäjohdonmukaisuuden. Minun mielestäni on suorastaan törkeää tällä tavalla väittää, että Jumala ei ole kyennyt pukemaan voimalla koko Kristus-ruumista ja että Pyhä Henki ei ole kaikille kristityille sama. Ja sehän ei ole uusapostolisuuden tai menestysteologian synnyttämä ongelma, vaan perinteisen klassisen helluntailaisuuden aikaansaannosta.

Johtoryhmän koostumus ei ole millään tavalla rohkaiseva. Tulen käsittelemään sitä myöhemmin. Katsotaan nyt kuinka paljon motivaatioita minulla on siihen ja kuinka pitkälle pääsen, ennen kuin kyllästyn, koska lista on pitkä kuin nälkävuosi. Todettakoon kuitenkin tässä vaiheessa, että siellä ovat perushelluntailaiset tutut, tuntemattomat ja arvostetutkin nimet samassa listassa ihan täysien puoskareiden, pellejen ja susien kanssa. Se ei viesti mitään muuta kuin sitä, että he tunnistautuvat osaksi samaa porukkaa.

Kalvinismia, uuskalvinismia, hyperkalvinismia…

Tämä kirjoitus on tavallaan jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselleni, Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…,  jossa perustelin, miksi kaikista karismaattisen kristinuskon ilmentymistä voi hyvällä omallatunnolla puhua yhdellä sateenvarjokäsitteellä karismaatikko. Minua kuitenkin kritisoitiin siitä, että samalla logiikalla kaikki kalvinistitkin sitten uskovat kaikki samat asiat. Se on tietenkin huonosti muotoiltu vasta-argumentti, koska enhän minä missään sano, että kaikki karismaattiset kristityt uskovat kaikki samat asiat, vaan että he uskovat tietyt samat asiat, jotka toimivat yhteisenä nimittäjänä heille ja sillä perusteella heidät voi niputtaa samaan yleisluokkaan. Sama pätee kalvinisteihin.

Tiedän, että on olemassa ainakin:

• Kalvinisteja
• Uuskalvinisteja
• Hyperkalvinisteja

Kalvinisti on laajimmillaan tarkoittanut suunnilleen kaiken Jean Calvinin opettaman mukaan uskovaa ihmistä. Se määrittelytapa on hyvin yhteneväinen luterilaisuuden kansaa, jossa luterilainen on sellainen, joka uskoo luterilaisuuden keskeiset tunnustukset, eli tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustuksen ja mitä niitä nyt onkaan. Samalla tavalla kalvinisti on laajimmillaan tarkoittanut sellaista henkilöä, joka uskoo Westminsterin tunnustuksen, joka on esimerkiksi Yhdysvaltain presbyteerien tunnustus. Westminsterin tunnustus juontaa juurensa Englannin puritaaneihin, jotka ovat Skotlannin uskonpuhdistuksen ja John Knoxin vaikutusta, joka taas oli Calvinin oppilas Genevessä.

Mutta nykyään kalvinismin määritelmä on suppeampi ja sen ymmärretään yleisesti tarkoittavan henkilöä, joka hyväksyy niin kutsutut armon opit, kalvinismin viisi pääkohtaa. Sekasotku on hulppea, kun kalvinisti muistaa muistuttaa, ettei Calvin ollut se, joka nuo pääkohdat jäsensi, eikä Calvin keksinyt edes niitä oppeja, joista nuo pääkohdat on juonnettu, vaan ne ovat Augustinuksen perintöä. Ja Augustinus tietenkin uskoi niin, koska Raamattu opettaa niin. Luther oli kalvinisti, Calvin oli luterilainen, Jeesus oli kalvinisti, Pietari oli kalvinisti, Paavali oli kalvinisti… On siis hassua, että jostakin, mitä Raamattu opettaa, krediitin saa se, jolla on vähiten tekemistä asian kanssa. Mutta niin se nyt vain menee. Voidaan järkeillä, että kalvinistit siinä laajemmassa mielessä pitivät armon oppeja niin näkyvästi esillä ja puolustivat niitä niin tehokkaasti vastaanväittäjiä vastaan, että heidän itseidentifikaationsa kalvinisteina sai aikaan käsitteen suppeutumisen.

Ei sovi myöskään unohtaa sitä, että reformoituja, eli kalvinisteja on pääasiassa kahta lajia: baptisteja ja presbyteerejä. Presbyteerit ovat lähempänä Calvinin alkuperäistä linjaa, koska he käyttävät Westminsterin tunnustusta ja uskovat sen mukaisesti, mitä Calvin opetti kasteesta ja ehtoollisesta. Reformoidut baptistit sen sijaan käyttävät Lontoon baptistien tunnustusta vuodelta 1689, joka on pelastusopin ja monien muiden asioiden suhteen yksi yhteen Westminsterin tunnustuksen kanssa, mutta poikkeaa esimerkiksi sakramenttien suhteen, joissa se on käsittääkseni lähempänä sitä, mitä Zwingli opetti.

Uuskalvinismi on hyvin epämääräinen käsite. Minulle annettiin tämä linkki: http://www.newcalvinist.com/ Kyseessä on kriittinen sivusto joitakin tunnettuja kalvinistivaikuttajia vastaan. Minulta kysyttiin, uskonko samat asiat, mitä ”nuo herrat”. Kritiikin kohteena ovat niin kutsutut nuoret rauhattomat reformoidut. Mutta monet sivuston kritisoimista henkilöistä eivät ole nuoria. Eivätkä monet nuoret kalvinistit ole rauhattomia. Lisäksi monet sivuston syytöksistä eivät liity millään tavalla siihen, mitä joku uskoo pelastuksesta. Al Mohler hyväksyy hip-hopin musiikkityylinä? No hui KAMALA! Sivuston ylläpitäjä, muuan tri. E.S. Williams, tuntuu nyt vain leimaavan uuskalvinisteiksi kaikki, joilla on sellaisia erityispiirteitä tai opillisia implikaatioita, joista hän ei tykkää.

Uuskalvinismia ei voi määritellä esimerkiksi tekemällä eroa reformoitujen baptistien ja presbyteerien välille sillä perusteella, että nämä rauhattomat näyttäisivät olevan pääosin baptisteja, koska kummankin ryhmän tunnustukset ovat peräisin samalta vuosisadalta ja E.S. Williams on itsekin baptisti. Voidaan myös argumentoida, että uuskalvinistit ovat niitä, joiden seurakuntakulttuuri näyttää siltä, kuin Acts 29 seurakunnanistutusverkoston verkkosivuilla oleva kuvamateriaali: nuorekasta, relevanttia, perinteistä irrallista, kekseliäitä seurakuntien nimiä ja sitä rataa. E.S. Williamsin määritelmä tuntuu ainakin jokseenkin olevan sellainen. Hän näkee sellaisen maailmallisuuden tunkemisena seurakuntaan. Mutta siitä nousee paljon ongelmia ja kysymyksiä, koska jotkut hänen kritisoimistaan henkilöistä, kuten esimerkiksi John MacArthur, ovat kritisoineet samaa kuin hänkin. Lisäksi relevanttiutta tavoitteleva kasuaali seurakuntakulttuuri ei mitenkään ole omaleimaista jollekin tietylle kalvinistiselle sektille, vaan monet tavoittelevat sitä. Rikkinäisissä farkuissa ja pääkollapaidoissa saarnaavat rokkistarapastorit eivät ole kaikki kalvinisteja. Steven Furtickista ja Perry Noblesta ei saa kalvinisteja tekemälläkään, eikä Mark Driscollista enää ota edes selvää, mikä hän oikein on. Näemme Suomessakin saman kehityksen, jossa perustetaan uusia baptistis-helluntailaisia seurakuntia, kuten Houm, Station ja Suhe. Niillä ei ole mitään tekemistä kalvinismin kanssa.

Itse ymmärrän uuskalvinismin siten, että se on armon oppien eräänlainen uusi virvoittuminen nykypäivänä. John MacArthur havainnollistaa asiaa kertomalla siitä, kuinka hän ei koskaan nuorena keskustellut isänsä kanssa Jumalan kaikkivaltiudesta pelastuksesta, mutta sitten J.I. Packer kirjoitti kirjan nimeltään Evangelism and the Sovereignty of God ja siitä kaikki lähti. Ja nyt saamme todistaa, kuinka reformoitu teologia leviää ja valtaa alaa juuri MacArthurin kaltaisten uskollisten sananopettajien kautta. Se tekee E.S. Williamsistakin uuskalvinistin ja samoin minusta.

Mutta entäpä hyperkalvinismi? Kalvinismia ja erityisesti pelastuksen kertakaikkisuutta ja peruuttamattomuutta vastaan esitetään alituiseen se vastalause, että jos kaikki on ennaltamäärätty ja pelastustaan ei voi menettää, saa tehdä mitä tahansa. Siinä ei todellisuudessa väitetä kalvinismia vastaan, vaan hyperkalvinismia. Henkilökohtaisesti ihmettelen, miksi kukaan, joka väittää tuntevansa Raamattunsa, edes viitsii esittää sen suuntaisia vastaväitteitä, koska Paavali on jo kumonnut ne ja Paavalia on aivan liian helppo siteerata vastaukseksi. Hyperkalvinismi ilmenee kaikenlaisena Jumalan kaikkivaltiuteen vetoavana passiivisuutena ihmisen omaa vastuuta kohtaan. Eritoten antinomismi ja armon hyväksikäyttö ovat erittäin vakava asia, koska ne vääristävät evankeliumin. Ne vääristävät myös kalvinismin. Kuinka ollakaan, monien ei-kalvinistien suuresti arvostama kalvinistipastori, saarnamiesten ruhtinas Charles Spurgeon on sanonut, että kalvinismi on evankeliumi.

Mistä tahansa opista voi vetää johtopäätöksiä ja juontaa käytösmalleja, jotka eivät ole enää Raamatullisia, tai edes sen opin mukaisia. Kuka tahansa hyperkalvinisti varmasti tentatessa vahvistaisi uskovansa kaikki viisi kalvinismin pääkohtaa. Hyperkalvinismi ei olekaan liike, eikä kukaan tunnistaudu hyperkalvinistiksi, vaan hyperkalvinisti on sellainen, joka tekee liian pitkälle meneviä päätelmiä ja käytännön sovelluksia siitä, mitä kalvinismi opettaa. Siitä syystä mielestäni ei voi sanoa, että hyperkalvinisti ei ole kalvinisti, vaan hyperkalvinistikin on eräänlainen kalvinisti. Hyperkalvinisti ei ole perusoletuksena pelastuksen ulkopuolella, kuten ei ole äärikarismaatikkokaan, mutta väärässä hän on ja opetuslapseutuksen tarpeessa.

Kun kalvinismia kritisoidaan, sitä kritisoidaan aivan yhtä yleistävällä tasolla, kuin mistä karismaatikot syyttivät Strange Fire -konferenssia. Otetaan jonkun pölhön hyperkalvinistin äärikäytös ja sanotaan: te kalvinistit. Jos karismaattisuutta alkaa kritisoimaan samoista lähtökohdista, vastaus tulee olemaan: nyt yleistät, tuo on äärikäytöstä. Toisaalta pata soimaa kattilaa, mutta toisaalta uskon tilastojen osoittavan, kuten olen jo tuonut esille, että mitä kalvinismiin tulee, äärikäytös todellakin on äärikäytöstä, mutta mitä karismaattisuuteen tulee, se on valtavirtaa.

Tarkoitukseni tässä blogissa karismaattisuutta kritisoidessani ei ole alkaa poimimaan jokaista väärää profetiaa, legendaarista väitettä ja jonkun tietyn karismaattisen ryhmän opillista erityispiirrettä ja alkaa perkaamaan niitä ylen määrin. Minun mielestäni on hedelmällisempää keskittyä siihen yhteiseen nimittäjään, joka niillä kaikilla on ja se on ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan jatkuminen tässä ajassa. Minä en usko niiden toimintaan. Samoin kalvinismia puolustaessani en ala pyytelemään anteeksi yksittäisten pellejen tempauksia, vaan pyrin puolustamaan kalvinismia Raamatulla.

Nähtäväksi jää, kuinka hyvin onnistun.

Strange Fire on melkein paketissa

Tässä puheessa John MacArthur puhuu pitkälle samasta asiasta, kuin minä edellisessä blogikirjoituksessani. On hyvä asia, että on olemassa karismaattisia kristittyjä, jotka ovat järkeviä ja uskovat Jumalan Sanan totuuteen. Valitettavasti he ovat vähemmistö.

Tämä video on kahdeksastoista 19-osaisessa konferenssissa, eli kohta viedään viimeistä. Suomentelu ei kuitenkaan lopu siihen, koska ennen ja jälkeen konferenssin oli muutama aiheeseen liittyvä puhe ja haastattelu, jotka aion suomentaa myös.

Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…

Karismaattisuus ilmenee maailmassa eri tavoin. Meillä täällä Suomessa karismaattisuus tuntuu esiintyvän pääasiassa melko maltillisena ja säyseänä. Kaikkiin hullutuksiin ei lähdetä suin päin mukaan. Jokin itsesuojeluvaisto tai Jumalan varjelus tuntuu pitävän ihmiset päällisin puolin sellaisessa tilassa, että he vierastavat kaikkein kammottavimpia äärikarismaattisia harhoja. Mutta kun karismaattisuuden ottaa puheeksi ihmisten kanssa, tulee huomanneeksi, että termiviidakko on melkoinen. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että keskustelun vastapuoli ymmärtää karismaattisuuden samalla tavalla.

Olen keskustellut helluntailaisten kanssa, jotka kieltävät olevansa karismaatikkoja, mikä ihmetyttää minua. Totta kai he ovat! Olen lukenut helluntailaisten kannanottoja, joissa he nimittävät hengessään kajahtaneita valekarismaatikoiksi; he itse ovat todellisia karismaatikoita. Olen kuullut myös helluntailaisten käyttävän uudemmista karismaattisen liikkeen aalloista sanaa uuskarismaatikko, mikä tekee heistä kai sitten vanhakarismaatikoita. Ilmiselvästi kyseessä on halu tehdä pesäeroa ei-hyväksyttävien karismaattisten ilmiöiden ja hyväksyttävien sellaisten välille. Haluan hieman selventää, kuinka itse näen asian.

Kaikella karismaattisella kristillisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä. Se yhteinen nimittäjä on usko siihen, että charismata ovat edelleen toiminnassa. Tarkemmin määriteltynä ne charismata, eli Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat edelleen toiminnassa, ovat kielilläpuhuminen, profetointi ja parantaminen. Voidaan mainita myös henkien erottaminen, tiedon sanat ja tunnustekojen tekeminen, mutta mielestäni ne voi ihan yhtä hyvin lukea tavallaan osaksi kolmea ensin mainittua. Niistä voidaan puhua myös ilmestys- tai merkkilahjoina, koska kaikkien mainittujen armolahjojen tarkoitus oli välittää ilmestystä Jumalalta ja/tai todentaa tuota ilmestystä. Tämä muodostaa karismaattisen teologian ytimen. Joka uskoo noiden armolahjojen olevan edelleen toiminnassa, on nähdäkseni karismaattinen kristitty, karismaatikko.

Ongelmia syntyy, kun aletaan puhua karismaattisesta liikkeestä. Karismaattisen liikkeen käsitetään tarkoittavan sitä liikettä, mikä alkoi vuonna 1960 Van Nuys’ssä Kaliforniassa, kun episkopaalipappi Dennis J. Bennett alkoi puhua kielillä. Vuonna 1967 alkoi katolisen kirkon hengellinen uudistusliike. Karismaattinen liike määritellään siten, että helluntailainen tai sen kaltainen teologia alkoi vaikuttaa ns. päälinjan kirkkokuntiin ja sen mukaisia manifestaatioita alkoi ilmetä niiden parissa, kun aikaisemmin sellaisia oli esiintynyt vain helluntailaisuudessa.

Helluntailaisten suhtautuminen karismaattiseen liikkeeseen tuntuu vaihtelevan sen mukaan, mikä on edullista kussakin tilanteessa. Kun on tarve nostaa esille karismaattisen kristillisyyden maailmanlaajuista levinneisyyttä vastalauseena sessationismille, sanotaan, että meitä on 500 miljoonaa (tämän artikkelin perusteella se voi hyvinkin olla jo 600 miljoonaa). Mutta 500 miljoonaa käsittää kaikki hengenuudistusliikkeet, eikä ainoastaan klassista helluntailaisuutta. Kuinka suuri osa tuosta luvusta on oikeasti klassisia helluntailaisia, eikä uusapostolisia tai torontolaisia?

Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi, että kaikista helluntaikarismaattisista klassisten helluntailaisten osuus on niukin naukin alle puolet. Mutta kun sitten vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen perusteella jopa yli 90% tutkimuksen kohteina olleen 10 maan helluntailaisista (huom: siis helluntailaisista, ei karismaatikoista) uskoo, että Jumala antaa varallisuutta ja menestystä kaikille, joilla on riittävästi uskoa, kuinka suuri osa helluntailaisistakaan on sitten ”todellisia helluntailaisia”? Hyvin yksinkertaisella kaavalla 500 / 2 * 0.1 laskettuna, järkeviä klassisia helluntailaisia, jotka eivät usko mihinkään hömppään (paitsi tietysti armolahjojen toimintaan tänä päivänä), on vain 25 miljoonaa. Kun sitten 500 miljoonan karismaattisen kristityn uskomuksia alkaa haastamaan ja sanon: te karismaatikot, minulle vastataan: en ole karismaatikko, olen helluntailainen!

Ei paljoa myöskään auta vetoaminen karismaattisiin tai helluntailaisiin tutkijoihin, tai muihin tärkeisiin lähteisiin. Edesmennyt C. Peter Wagner puhui karismaattisuudesta aaltoina. 1980-luvulla alkanut viinitarhaliike, eli Vineyard, jonka pohjalta syntyivät torontolaisuus ja Suomen cityseurakuntaliike, oli hänen mukaansa kolmas aalto. Kolmas aalto ei tietenkään ole kolmas aalto, jos sen edellä ei ole jo tullut kaksi aaltoa. Ensimmäinen aalto oli klassinen helluntailaisuus. Toinen aalto oli 1960-luvun karismaattinen liike. Mutta tämänkin helluntailainen voi väistää toteamalla, että herra Wagnerin mielipide ei tässä paljoa paina, hänhän oli harhaoppinen uusapostolinen. Hän ei ole yksi meistä.

Olen vedonnyt myös Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu -mahtieepokseen, jossa Ruohomäen agendana on osoittaa Pyhän Hengen ilmiöiden jatkumo kirkkohistoriassa ja että helluntailaisuutta varten oli jo kaikki pedattu. Hän referoi erästäkin lähdettä Suomen Orivedeltä 1700-luvulta, jossa esiintyvät manifestaatiot olisivat kenelle tahansa klassiselle helluntailaiselle vastenmielisiä todistaa paikan päällä. Viittaus kuuluu (s. 71, lähdeviite 27):

Toiset ryömivät ja matelivat lattialla, toiset makaavat vatsallaan, toiset selällään, toiset kömpivät pöytien ja tuolien jopa sänkyjen alle, repivät tukkansa hajalleen, viskovat mitä lattialta käsiinsä saavat. Toiset hyppivät ja tanssivat seinästä toiseen lyöden usein päänsä seinää vastaan, manaavat, taputtavat käsiään; kun toiset taas heittävät kuperkeikkoja ja toiset leikkivät kummallisia panttileikkejä j.n.e., se kaikki käy uuden syntymisen ja Hengen vaikutuksen ilmauksista. Luonnottomimpia tällaisista hurmosilmiöistä oli kaikenlaisten eläinten äänten matkimiset: toiset haukkuivat kuin koirat, toiset röhkivät kuin siat, toiset murisivat kuin karhut j.n.e.

Minulle tuosta tulee mieleen lähinnä torontolaisuus. Ruohomäen viesti on minusta selvä: tuossa olemme me! Nuo olivat meidän hengellisiä edelläkävijöitämme! Mutta helluntailainen ei silti pidä ajatuksesta, että näiden hengellisten edelläkävijöiden kokemien ilmiöiden mukaisia nykyaikana kokevat olisivat helluntailaisten hengellistä jälkipolvea, tai – kuten Ruohomäki pyrkii osoittamaan – saman Hengen vaikutusta. Torontolaisuudesta on sanouduttava jyrkästi irti, sanotaan. Mutta kun olen yrittänyt perustella Ruohomäen tutkijanauktoriteetilla, että kaikessa on kyse samasta liikehdinnästä ja että erot ovat ainoastaan manifestaatioiden esiintymistiheydessä ja laadussa, minulle on sanottu, että Jouko Ruohomäki on ihan täysi uusapostolinen ja etteivät hänen sanomisensa tai kirjoituksensa paina.

Olen myös yrittänyt haastaa muita aikamme ilmiöistä varoittavia. Heidän kritiikkinsä sellaisia kohtaan, joista he näkevät tarvetta varoittaa, ei läheskään aina ole reilua ja perusteltua. Esimerkiksi Church Watch Central -sivusto on kirjoittanut monta artikkelia tri Michael Brownista, joka sai osakseen huomiota arvostelemalla kovin sanoin John MacArthurin Strange Fire -konferenssia ja lisäksi paljon kritiikkiä vierailemalla sen jälkeen Benny Hinnin TV-ohjelmassa ja kutsumalla Bill Johnsonin vieraaksi omaan radio-ohjelmaansa. Michael Brown oli merkittävä hahmo Brownsvillen herätyksessä ja hänen sanojaan ja edesmenneen pastori Steve Hillin sanoja otettiin ja perattiin millintarkasti ja niillä maalailtiin huikea salaliittoteoria, jonka mukaan Hill ja Brown eivät ole/olleet helluntailaisia, vaikka sanoivat olevansa, vaan NAR:n myyriä. Minun mielestäni henkilön itseidentifiointi on tärkeää. Jos joku sanoo olevansa helluntailainen ja toteuttaa uskonelämässään NAR:n tai uskon sana -liikkeen oppeja, se ei mitätöi hänen helluntailaisuuttaan. Sen pitäisi pistää pohtimaan kriittisesti: mikä helluntailaisuudessa tarjoaa lähtökohdat väärän opin itämiselle?

Kun kaikki päivän analyysit on tehty, eikä olla tultu hullua hurskaammiksi siitä, kuka nyt on hyvä karismaatikko ja kuka on paha karismaatikko, missä menee raja, miksi tuo vapaakirkollinen ei varoita tuosta NARrilaisesta, miksi tuo helluntailainen on tuon torontolaisen kaveri, miksi tuo menee vieraaksi tuon menestysteologin TV-ohjelmaan ja miksi tuo uskonsanalainen kutsutaan joka paikkaan puhumaan, on pysähdyttävä pohtimaan, miksi linjanveto on niin vaikeaa. Minä uskon vastauksen olevan niinkin yksinkertainen, että C. Peter Wagner on oikeassa. Jouko Ruohomäki on oikeassa. Kaikki karismaattinen kristillisyys on samasta puusta veistettyä. Kappaleet saattavat olla eri kokoisia, mutta samasta puusta ne ovat lähtöisin. Kaikki karismaattiset kristityt kahlaavat samassa virrassa. Toiset kahlaavat vain nilkkoihin saakka ja toiset ovat jo lähteneet uimaan (valitettavan monet ovat hukkuneetkin). Karismaattisuus etenee aaltoina, jotka vain huuhtoutuvat aina vain pidemmälle ja pidemmälle rantaan. Kaipa uusapostolisuus on jo neljäs aalto. Mikäköhän on oleva viides?

Ketkä ovat siis me? Ketkä ovat todellisia karismaatikoita ja ketkä valhekarismaatikoita? Ketkä ovat konservatiivisia karismaatikoita ja ketkä äärikarismaatikoita? Ketkä ovat vanhakarismaatikoita ja ketkä uuskarismaatikoita? Uskon, että jokaisen rehellisesti karismaattista kristillisyyttä tarkastelevan on myönnettävä, että karismaattisen kristillisyyden eri ilmentymissä on liian paljon liikkumavaraa ja että niiden erityispiirteet vuotavat liikaa toisiinsa ja alas klassiseen helluntailaisuuteen, sekä sekoittuvat hybrideiksi, että voitaisiin tehdä selkeää rajanvetoa. Itseidentifiointi ei voi toimia siten, että tilannekohtaisesti muutetaan määritelmiä sen mukaan, mikä itselle on edullisinta.

Haluan palata takaisin siihen, mistä aloitin: yhteiseen nimittäjään. Uskotko, että charismata ovat toiminnassa? Esiintyykö tänä päivänä kielilläpuhumista, profetointia ja ihmetekoja?

• Helluntailaiset uskovat niin.
• Muut Suomen vapaiden suuntien seurakunnat uskovat pitkälti niin. He edustakoot laajempaa karismaattista liikettä.
• Torontolaiset uskovat niin. He edustakoot uuskarismaattisuutta.
• Uusapostoliset uskovat niin. He edustakoot valekarismaattisuutta.
• Uskonsanalaiset uskovat niin. He edustakoot äärikarismaattisuutta.

Mitä tahansa erityispiirteitä ja omia oppeja näillä eri ryhmillä onkaan, vääriä tai oikeita vähemmän vääriä, niiden alkuperä on lähes aina karismaattisissa kokemuksissa:

• Minä koin
• Minä näin näyn
• Minä näin unen
• Minä paranin
• Minä kuulin äänen
• Jumala puhui minulle
• Minä sain profetian
• Minä sain tiedon sanat
• Oo robobo shalaba khebele oodede tsii aadu tshai! Shuu!

Mitä näistä subjektiivisista kokemuksista seuraa, on tapauskohtaista. Näistä kokemuksista on syntynyt monia oppeja, liikkeitä, TV-kanavia, lähetystyöprojekteja, hengellisiä työmuotoja. Jälki on monin paikoin ollut erittäin tuhoisaa.

Minä en usko, että on kenellekään edullista pitää yllä jonkinlaista erottelua oikean/konservatiivisen/terveen karismaattisuuden ja väärän/ääri-/epäterveen karismaattisuuden välillä. Vähäisessäkin määrin esiintyvä maltillinenkin karismaattisuus tuo välittömästi esiin siihen liittyvän perustavanlaatuisen ongelman: se vieraannuttaa Jumalan kirjoitetusta Sanasta. Minä uskon, kuten Raamattu sanoo, että Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen. Mitään sellaista tilannetta ei uskovalla ihmisellä voi elämässä olla, etteikö siihen löytyisi toimintaohje tai -periaate Raamatusta. Mitään sellaista uskonelämään liittyvää kysymystä ei ihmisellä voi olla, etteikö siihen löytyisi vastaus Raamatusta.

Ihan tavallisessa konservatiivisessa torontolaista hihhulointia vierastavassa hiirenharmaassa Niilon aikoja kaiholla muistelevassa suomalaisessa helluntailaisuudessa on täysin normaalia uskoa, että ilmestykselliset armolahjat ovat edelleen toiminnassa ja että ne ovat tarpeellisia. Kun sanon, että ne eivät ole tarpeellisia ja siksi ne lakkasivat toimimasta, minulle vastataan, että nehän ovat rakennukseksi; sekä seurakunnan että yksilön. Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tietenkin, että Raamattu ei silloin ole riittävä elämään ja jumalisuuteen, vaan uskonelämä kaipaa Raamatun rinnalle lisätäydennykseksi toisen ilmestyksen lähteen: profetiat ja tiedon sanat. Se on erittäin vaarallista. Raamattu ei myöskään ole riittävä uskovan hengelliseen rakentumiseen, vaan kielilläpuhuminen täydentää sitä. Lisäksi tyytyväisyys ja lepo Kristuksessa, kun elämä kolhii, on vähän niin ja näin, kun toiveet ihmeparanemisesta pidetään väen vängällä hengissä.

Tätä lukevan helluntailaisen olisi hyvä pysähtyä arvioimaan omaa liikettään, sitä klassista helluntailaisuutta, jolla ei muka ole mitään tekemistä torontolaisuuden, uusapostolisuuden tai uskonsanalaisuuden kanssa. Onko todella niin? Olen pyrkinyt osoittamaan, että kaikella karismaattisella kristillisyydellä on sama juuri. Siksi myös saamme todistaa alinomaan konservatiivisesti karismaattisten kristittyjen luisumista karismaattisiin ääriliikkeisiin ja tavallisten riviseurakuntalaisten järkyttävää arviointikyvyn puutetta.

”Meitä” on 500 miljoonaa.