Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…

Karismaattisuus ilmenee maailmassa eri tavoin. Meillä täällä Suomessa karismaattisuus tuntuu esiintyvän pääasiassa melko maltillisena ja säyseänä. Kaikkiin hullutuksiin ei lähdetä suin päin mukaan. Jokin itsesuojeluvaisto tai Jumalan varjelus tuntuu pitävän ihmiset päällisin puolin sellaisessa tilassa, että he vierastavat kaikkein kammottavimpia äärikarismaattisia harhoja. Mutta kun karismaattisuuden ottaa puheeksi ihmisten kanssa, tulee huomanneeksi, että termiviidakko on melkoinen. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että keskustelun vastapuoli ymmärtää karismaattisuuden samalla tavalla.

Olen keskustellut helluntailaisten kanssa, jotka kieltävät olevansa karismaatikkoja, mikä ihmetyttää minua. Totta kai he ovat! Olen lukenut helluntailaisten kannanottoja, joissa he nimittävät hengessään kajahtaneita valekarismaatikoiksi; he itse ovat todellisia karismaatikoita. Olen kuullut myös helluntailaisten käyttävän uudemmista karismaattisen liikkeen aalloista sanaa uuskarismaatikko, mikä tekee heistä kai sitten vanhakarismaatikoita. Ilmiselvästi kyseessä on halu tehdä pesäeroa ei-hyväksyttävien karismaattisten ilmiöiden ja hyväksyttävien sellaisten välille. Haluan hieman selventää, kuinka itse näen asian.

Kaikella karismaattisella kristillisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä. Se yhteinen nimittäjä on usko siihen, että charismata ovat edelleen toiminnassa. Tarkemmin määriteltynä ne charismata, eli Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat edelleen toiminnassa, ovat kielilläpuhuminen, profetointi ja parantaminen. Voidaan mainita myös henkien erottaminen, tiedon sanat ja tunnustekojen tekeminen, mutta mielestäni ne voi ihan yhtä hyvin lukea tavallaan osaksi kolmea ensin mainittua. Niistä voidaan puhua myös ilmestys- tai merkkilahjoina, koska kaikkien mainittujen armolahjojen tarkoitus oli välittää ilmestystä Jumalalta ja/tai todentaa tuota ilmestystä. Tämä muodostaa karismaattisen teologian ytimen. Joka uskoo noiden armolahjojen olevan edelleen toiminnassa, on nähdäkseni karismaattinen kristitty, karismaatikko.

Ongelmia syntyy, kun aletaan puhua karismaattisesta liikkeestä. Karismaattisen liikkeen käsitetään tarkoittavan sitä liikettä, mikä alkoi vuonna 1960 Van Nuys’ssä Kaliforniassa, kun episkopaalipappi Dennis J. Bennett alkoi puhua kielillä. Vuonna 1967 alkoi katolisen kirkon hengellinen uudistusliike. Karismaattinen liike määritellään siten, että helluntailainen tai sen kaltainen teologia alkoi vaikuttaa ns. päälinjan kirkkokuntiin ja sen mukaisia manifestaatioita alkoi ilmetä niiden parissa, kun aikaisemmin sellaisia oli esiintynyt vain helluntailaisuudessa.

Helluntailaisten suhtautuminen karismaattiseen liikkeeseen tuntuu vaihtelevan sen mukaan, mikä on edullista kussakin tilanteessa. Kun on tarve nostaa esille karismaattisen kristillisyyden maailmanlaajuista levinneisyyttä vastalauseena sessationismille, sanotaan, että meitä on 500 miljoonaa (tämän artikkelin perusteella se voi hyvinkin olla jo 600 miljoonaa). Mutta 500 miljoonaa käsittää kaikki hengenuudistusliikkeet, eikä ainoastaan klassista helluntailaisuutta. Kuinka suuri osa tuosta luvusta on oikeasti klassisia helluntailaisia, eikä uusapostolisia tai torontolaisia?

Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi, että kaikista helluntaikarismaattisista klassisten helluntailaisten osuus on niukin naukin alle puolet. Mutta kun sitten vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen perusteella jopa yli 90% tutkimuksen kohteina olleen 10 maan helluntailaisista (huom: siis helluntailaisista, ei karismaatikoista) uskoo, että Jumala antaa varallisuutta ja menestystä kaikille, joilla on riittävästi uskoa, kuinka suuri osa helluntailaisistakaan on sitten ”todellisia helluntailaisia”? Hyvin yksinkertaisella kaavalla 500 / 2 * 0.1 laskettuna, järkeviä klassisia helluntailaisia, jotka eivät usko mihinkään hömppään (paitsi tietysti armolahjojen toimintaan tänä päivänä), on vain 25 miljoonaa. Kun sitten 500 miljoonan karismaattisen kristityn uskomuksia alkaa haastamaan ja sanon: te karismaatikot, minulle vastataan: en ole karismaatikko, olen helluntailainen!

Ei paljoa myöskään auta vetoaminen karismaattisiin tai helluntailaisiin tutkijoihin, tai muihin tärkeisiin lähteisiin. Edesmennyt C. Peter Wagner puhui karismaattisuudesta aaltoina. 1980-luvulla alkanut viinitarhaliike, eli Vineyard, jonka pohjalta syntyivät torontolaisuus ja Suomen cityseurakuntaliike, oli hänen mukaansa kolmas aalto. Kolmas aalto ei tietenkään ole kolmas aalto, jos sen edellä ei ole jo tullut kaksi aaltoa. Ensimmäinen aalto oli klassinen helluntailaisuus. Toinen aalto oli 1960-luvun karismaattinen liike. Mutta tämänkin helluntailainen voi väistää toteamalla, että herra Wagnerin mielipide ei tässä paljoa paina, hänhän oli harhaoppinen uusapostolinen. Hän ei ole yksi meistä.

Olen vedonnyt myös Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu -mahtieepokseen, jossa Ruohomäen agendana on osoittaa Pyhän Hengen ilmiöiden jatkumo kirkkohistoriassa ja että helluntailaisuutta varten oli jo kaikki pedattu. Hän referoi erästäkin lähdettä Suomen Orivedeltä 1700-luvulta, jossa esiintyvät manifestaatiot olisivat kenelle tahansa klassiselle helluntailaiselle vastenmielisiä todistaa paikan päällä. Viittaus kuuluu (s. 71, lähdeviite 27):

Toiset ryömivät ja matelivat lattialla, toiset makaavat vatsallaan, toiset selällään, toiset kömpivät pöytien ja tuolien jopa sänkyjen alle, repivät tukkansa hajalleen, viskovat mitä lattialta käsiinsä saavat. Toiset hyppivät ja tanssivat seinästä toiseen lyöden usein päänsä seinää vastaan, manaavat, taputtavat käsiään; kun toiset taas heittävät kuperkeikkoja ja toiset leikkivät kummallisia panttileikkejä j.n.e., se kaikki käy uuden syntymisen ja Hengen vaikutuksen ilmauksista. Luonnottomimpia tällaisista hurmosilmiöistä oli kaikenlaisten eläinten äänten matkimiset: toiset haukkuivat kuin koirat, toiset röhkivät kuin siat, toiset murisivat kuin karhut j.n.e.

Minulle tuosta tulee mieleen lähinnä torontolaisuus. Ruohomäen viesti on minusta selvä: tuossa olemme me! Nuo olivat meidän hengellisiä edelläkävijöitämme! Mutta helluntailainen ei silti pidä ajatuksesta, että näiden hengellisten edelläkävijöiden kokemien ilmiöiden mukaisia nykyaikana kokevat olisivat helluntailaisten hengellistä jälkipolvea, tai – kuten Ruohomäki pyrkii osoittamaan – saman Hengen vaikutusta. Torontolaisuudesta on sanouduttava jyrkästi irti, sanotaan. Mutta kun olen yrittänyt perustella Ruohomäen tutkijanauktoriteetilla, että kaikessa on kyse samasta liikehdinnästä ja että erot ovat ainoastaan manifestaatioiden esiintymistiheydessä ja laadussa, minulle on sanottu, että Jouko Ruohomäki on ihan täysi uusapostolinen ja etteivät hänen sanomisensa tai kirjoituksensa paina.

Olen myös yrittänyt haastaa muita aikamme ilmiöistä varoittavia. Heidän kritiikkinsä sellaisia kohtaan, joista he näkevät tarvetta varoittaa, ei läheskään aina ole reilua ja perusteltua. Esimerkiksi Church Watch Central -sivusto on kirjoittanut monta artikkelia tri Michael Brownista, joka sai osakseen huomiota arvostelemalla kovin sanoin John MacArthurin Strange Fire -konferenssia ja lisäksi paljon kritiikkiä vierailemalla sen jälkeen Benny Hinnin TV-ohjelmassa ja kutsumalla Bill Johnsonin vieraaksi omaan radio-ohjelmaansa. Michael Brown oli merkittävä hahmo Brownsvillen herätyksessä ja hänen sanojaan ja edesmenneen pastori Steve Hillin sanoja otettiin ja perattiin millintarkasti ja niillä maalailtiin huikea salaliittoteoria, jonka mukaan Hill ja Brown eivät ole/olleet helluntailaisia, vaikka sanoivat olevansa, vaan NAR:n myyriä. Minun mielestäni henkilön itseidentifiointi on tärkeää. Jos joku sanoo olevansa helluntailainen ja toteuttaa uskonelämässään NAR:n tai uskon sana -liikkeen oppeja, se ei mitätöi hänen helluntailaisuuttaan. Sen pitäisi pistää pohtimaan kriittisesti: mikä helluntailaisuudessa tarjoaa lähtökohdat väärän opin itämiselle?

Kun kaikki päivän analyysit on tehty, eikä olla tultu hullua hurskaammiksi siitä, kuka nyt on hyvä karismaatikko ja kuka on paha karismaatikko, missä menee raja, miksi tuo vapaakirkollinen ei varoita tuosta NARrilaisesta, miksi tuo helluntailainen on tuon torontolaisen kaveri, miksi tuo menee vieraaksi tuon menestysteologin TV-ohjelmaan ja miksi tuo uskonsanalainen kutsutaan joka paikkaan puhumaan, on pysähdyttävä pohtimaan, miksi linjanveto on niin vaikeaa. Minä uskon vastauksen olevan niinkin yksinkertainen, että C. Peter Wagner on oikeassa. Jouko Ruohomäki on oikeassa. Kaikki karismaattinen kristillisyys on samasta puusta veistettyä. Kappaleet saattavat olla eri kokoisia, mutta samasta puusta ne ovat lähtöisin. Kaikki karismaattiset kristityt kahlaavat samassa virrassa. Toiset kahlaavat vain nilkkoihin saakka ja toiset ovat jo lähteneet uimaan (valitettavan monet ovat hukkuneetkin). Karismaattisuus etenee aaltoina, jotka vain huuhtoutuvat aina vain pidemmälle ja pidemmälle rantaan. Kaipa uusapostolisuus on jo neljäs aalto. Mikäköhän on oleva viides?

Ketkä ovat siis me? Ketkä ovat todellisia karismaatikoita ja ketkä valhekarismaatikoita? Ketkä ovat konservatiivisia karismaatikoita ja ketkä äärikarismaatikoita? Ketkä ovat vanhakarismaatikoita ja ketkä uuskarismaatikoita? Uskon, että jokaisen rehellisesti karismaattista kristillisyyttä tarkastelevan on myönnettävä, että karismaattisen kristillisyyden eri ilmentymissä on liian paljon liikkumavaraa ja että niiden erityispiirteet vuotavat liikaa toisiinsa ja alas klassiseen helluntailaisuuteen, sekä sekoittuvat hybrideiksi, että voitaisiin tehdä selkeää rajanvetoa. Itseidentifiointi ei voi toimia siten, että tilannekohtaisesti muutetaan määritelmiä sen mukaan, mikä itselle on edullisinta.

Haluan palata takaisin siihen, mistä aloitin: yhteiseen nimittäjään. Uskotko, että charismata ovat toiminnassa? Esiintyykö tänä päivänä kielilläpuhumista, profetointia ja ihmetekoja?

  • Helluntailaiset uskovat niin.
  • Muut Suomen vapaiden suuntien seurakunnat uskovat pitkälti niin. He edustakoot laajempaa karismaattista liikettä.
  • Torontolaiset uskovat niin. He edustakoot uuskarismaattisuutta.
  • Uusapostoliset uskovat niin. He edustakoot valekarismaattisuutta.
  • Uskonsanalaiset uskovat niin. He edustakoot äärikarismaattisuutta.

Mitä tahansa erityispiirteitä ja omia oppeja näillä eri ryhmillä onkaan, vääriä tai oikeita vähemmän vääriä, niiden alkuperä on lähes aina karismaattisissa kokemuksissa:

  • Minä koin
  • Minä näin näyn
  • Minä näin unen
  • Minä paranin
  • Minä kuulin äänen
  • Jumala puhui minulle
  • Minä sain profetian
  • Minä sain tiedon sanat
  • Oo robobo shalaba khebele oodede tsii aadu tshai! Shuu!

Mitä näistä subjektiivisista kokemuksista seuraa, on tapauskohtaista. Näistä kokemuksista on syntynyt monia oppeja, liikkeitä, TV-kanavia, lähetystyöprojekteja, hengellisiä työmuotoja. Jälki on monin paikoin ollut erittäin tuhoisaa.

Minä en usko, että on kenellekään edullista pitää yllä jonkinlaista erottelua oikean/konservatiivisen/terveen karismaattisuuden ja väärän/ääri-/epäterveen karismaattisuuden välillä. Vähäisessäkin määrin esiintyvä maltillinenkin karismaattisuus tuo välittömästi esiin siihen liittyvän perustavanlaatuisen ongelman: se vieraannuttaa Jumalan kirjoitetusta Sanasta. Minä uskon, kuten Raamattu sanoo, että Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen. Mitään sellaista tilannetta ei uskovalla ihmisellä voi elämässä olla, etteikö siihen löytyisi toimintaohje tai -periaate Raamatusta. Mitään sellaista uskonelämään liittyvää kysymystä ei ihmisellä voi olla, etteikö siihen löytyisi vastaus Raamatusta.

Ihan tavallisessa konservatiivisessa torontolaista hihhulointia vierastavassa hiirenharmaassa Niilon aikoja kaiholla muistelevassa suomalaisessa helluntailaisuudessa on täysin normaalia uskoa, että ilmestykselliset armolahjat ovat edelleen toiminnassa ja että ne ovat tarpeellisia. Kun sanon, että ne eivät ole tarpeellisia ja siksi ne lakkasivat toimimasta, minulle vastataan, että nehän ovat rakennukseksi; sekä seurakunnan että yksilön. Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tietenkin, että Raamattu ei silloin ole riittävä elämään ja jumalisuuteen, vaan uskonelämä kaipaa Raamatun rinnalle lisätäydennykseksi toisen ilmestyksen lähteen: profetiat ja tiedon sanat. Se on erittäin vaarallista. Raamattu ei myöskään ole riittävä uskovan hengelliseen rakentumiseen, vaan kielilläpuhuminen täydentää sitä. Lisäksi tyytyväisyys ja lepo Kristuksessa, kun elämä kolhii, on vähän niin ja näin, kun toiveet ihmeparanemisesta pidetään väen vängällä hengissä.

Tätä lukevan helluntailaisen olisi hyvä pysähtyä arvioimaan omaa liikettään, sitä klassista helluntailaisuutta, jolla ei muka ole mitään tekemistä torontolaisuuden, uusapostolisuuden tai uskonsanalaisuuden kanssa. Onko todella niin? Olen pyrkinyt osoittamaan, että kaikella karismaattisella kristillisyydellä on sama juuri. Siksi myös saamme todistaa alinomaan konservatiivisesti karismaattisten kristittyjen luisumista karismaattisiin ääriliikkeisiin ja tavallisten riviseurakuntalaisten järkyttävää arviointikyvyn puutetta.

”Meitä” on 500 miljoonaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s