Mauno Mattila arvostelee kalvinismia – kalvinisti vastaa, osa 2

Huom: tämä on uudempi versio. Ensimmäisessä versiossa oli editointimoka.

Mauno Mattila arvostelee kalvinismia – kalvinisti vastaa, osa 1

Mauno Mattila on julkaissut kalvinismia kritisoivan videon. https://youtu.be/aqv4F_PTCFM Tällä videolla analysoin hänen kritiikkiään ja vastaan siihen.

Tiedän. Sanon alituiseen ”että tota niin”. Byhyy.

Mainitsen videolla, että Patmoksen Juha Ahvio olisi oikonut kalvinismin sitkeästi menestysteologiaan liittävää suomalaisesta peruskoulun oppikirjasta peräisin olevaa harhakäsitystä, mutta artikkelin kirjoittaja olikin Martti Korhonen. Artikkeli on luettavissa täältä.

Advertisement

Evankeliumitonta kristinuskoa YLEllä

Ylellä esitettävän Pekka Vahvasen ja Sean Ricksin juontamassa ja toimittamassa Perjantai-ohjelmassa nähtiin kuultiin viime perjantaina paria näkökulmaa nykykristillisyydestä. Kannattaa katsoa tuo jakso niin kauan, kuin se on katsottavissa. Tässä muutama ajatus ohjelmasta.

Haastateltavina olivat Houm Churchin Johannes Saranpää ja ex-helluntailainen Kaisa Klapuri. Lisäksi näytettiin dokumentinpätkä Patrick Tiaisen seurakunnasta, jossa hän oli äänessä vaimonsa Marian kanssa.

Kun katsotte ohjelmaa, pankaa merkille se, mitä ei sanota. Huomatkaa, kuinka kukaan ei missään kohtaa sano: ymmärsin olevani syntinen ja tarvitsevani Jeesusta. Koko ohjelman yleinen teema on evankeliumiton kristillisyys. Sellainen ei ole kristinuskoa ensinkään.

Ohjelmasta selviää, että Kaisa Klapuria on koko pieni ikä hakattu lailla päähän ilman evankeliumia. Hän kertoo siitä, kuinka koki olevansa paha ihminen ja kuinka mikään, mitä hän yritti ei kelvannut Jumalalle, joka oli heittämässä häntä hiilihangolla pilvenreunalta. Ja niinhän asia on! Mutta se on laki, ja vaikka laki on tarpeellinen ja hyvä, se vaatii rinnalleen evankeliumin ja niiden välillä on tehtävä ero.

Johannes Saranpääkään ei ymmärrä evankeliumia. Toimittajat heittivät hänelle puolivitsillä, että sanos kuinka moni arviolta pääsee yleisöstä taivaaseen. Hän vastasi, ettei pysty vastaamaan, mihin toimittaja täydensi, että niin, kun ei tiedä, mitä kaikkea syntiä sieltä löytyy. Saranpäällä olisi ollut loistava mahdollisuus korjata toimittajan käsitystä siten, että ketään riittävän puhtoista ei ole olemassakaan. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat ansainneet iankaikkisen kadotustuomion, mutta Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on valmistanut pelastuksen niille, jotka kääntyvät pois synneistään ja turvaavat Häneen. Mutta eipä korjannut. Taas pelkkää lakia, eikä evankeliumia.

Yllättäen Patrick Tiainen pääsi evankeliumissa jopa jotenkin puolitiehen. Hänen evankeliuminsa hedelmä tosin näkyy kaikissa dokumentin haastatteluissa ja rukousvastauksissa: minulla oli tällaisia henkisiä, fyysisiä ja materiaalisia tarpeita ja Jeesus antoi minulle mitä halusin, halelyyja. Ja se vihoviimeinen jalkojenpidennystemppu, voi elämän kevät. Vatsanpalvontaa, ei evankeliumia.

Patrickin oma uskoontulokertomus on yhtä evankeliumiton, kuin kahden ensin mainitun käsitys Jumalasta. Se on minäkeskeinen evankeliumi: minä olin tällainen reppana, mutta sitten annoin Jumalalle tilaisuuden. Ei niin, että niin reppana kuin hän olikin, hän oli syntinen reppana, Jumalan vihan ja tuomion alla, vailla mitään mahdollisuutta pelastaa itse itseään ja tarvitsi anteeksiantoa. Ei tuosta saa sellaista käsitystä, että hän pakeni Jumalan vanhurskasta vihaa Kristuksen turviin, kuin konsanaan verivelkainen turvakaupunkiin.

Maria Tiaisen uskoontulokertomus oli myös evankeliumiton. Hän eli suhteellisen normatiivista jumalattoman nuoren elämää, johon kuuluivat tupakit ja viinat ja sensellaiset. Sitten hän päätyi Patrickin seurakuntaan ja kuuli hänen saarnaavan, jolloin hän koki lämpöä sydämessään. Ja sitten olikin jo Jeesus sydämessä.

On se kiva, että uskonasiat ovat esillä. Hurraa?

Tällaisten TV-ohjelmien ansiosta nämä ovat nyt, tai näistä on kovaa vauhtia muodostumassa evankelisen kristinuskon kasvot Suomessa. Minua tällainen ei rohkaise ensinkään.

Porin Helluntaiseurakunnan tilanteesta

Viime sunnuntaina 29.1.2017 pidettiin Porin helluntailähetys ry:n purkukokous. Taas. Kolmannen kerran. Olin itse yhdistyksen jäsenenä mukana paikalla ja ilmaisin mielipiteeni, kuten kunnon yhdistysaktiivin kuuluu. Satakunnan Kansa on kirjoittanut jopa suhteellisen reilun jutun asiasta.

Kun Porin helluntaiseurakunnan tilannetta tarkastelee, en itse voi oikein tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että yksi jos toinenkin yhdistyksen purkua vastustava on pihalla kuin petäjänkäpy siitä mikä, tai ennemminkin kuka, on seurakunta. Lisäksi aidan molemmilla puolilla on ihan selvästi havaittavissa, että kun voisi toimia joko kristillisesti tai maallisesti, toimitaan aina omalta kannalta hyödyllisimmällä tavalla. Tarkastelen joitakin asiaan liittyviä väitteitä siinä valossa.

Enemmistö? Mikä enemmistö?

Helluntailähetyksen purkamista vastustavien yksi vastaväitteistä on se, että todellinen enemmistö ei ole ilmaissut mielipidettään. Jos 750-jäsenisen yhdistyksen jäsenmäärästä vain noin 150 on läsnä kokouksessa ja noista läsnäolleista noin 82% äänestää yhdistyksen purkamisen puolesta, se ei ole enemmistö, vaan prosentuaalinen osuus koko jäsenmäärästä olisi noin 16%. Se jos mikä ei ole enemmistöä nähnytkään. Tällainen vastaväite ei kelpaa parista syystä.

Ensinnäkin kokous on päätösvaltainen jos yksikin jäsen on paikalla. Äänestystuloksen ratkaisee 3/4 määräenemmistö paikalla olleista yhdistyksen jäsenistä. Paikalla olleet ovat omalla läsnäolollaan osoittaneet halunsa vaikuttaa yhdistyksen asioihin. Välinpitämättömät, jotka eivät ole paikalle halunneet syystä tai toisesta tulla, osoittavat sillä, että heidän mielipiteellään ei ole väliä. Oma lukunsa ovat tietenkin ne, jotka eivät syystä tai toisesta pääse paikalle. Olisihan se hauskaa tietää, kuinka paljon sellaisia henkilöitä on. Olisiko heidän läsnäolonsa vaikuttanut äänestystulokseen siten, että purkamista puoltavien määrä olisi painunut alle 75%? Joku tutkikoon asiaa ja osoittakoon sen numeroilla.

Enpä kuitenkaan tiedä tapauksista, joissa yleensä mikään yhdistys olisi päätöksenteossaan ottanut huomioon myös esimerkiksi liikuntarajoitteiset vanhukset etä-äänestysmahdollisuudella, eikä käsitykseni mukaan sellaiseen ole mitään velvollisuutta. Kun yhdistyskiemuroissa tällä tavalla tanssitaan, herää pakostikin kysymys siitä, kumman periaatteen mukaan missäkin tilanteessa tulee toimia, kristillisen vai maallisen? Tehdäänkö kaikki mahdollinen kaikkien eteen kristillisestä periaatteesta käsin, koska kaikkien mielipide on arvokas, vai tehdäänkö maallisesta periaatteesta käsin vain välttämätön ja pakollinen?

Toiseksi jäsenkirjan nimilukumäärä ei korreloi seurakunnan koon kanssa. Se, joka väittää, että Porin helluntailähetys ry:ssä on jäsenenä 750 uudestisyntynyttä kristittyä, on joko todella naiivi tai tarkoituksellisen epärehellinen. Sanoin itse kokouksessa, ettei voida osoittaa, että nimenomaan yhdistyksen purkukysymyksen tähden yhdistyksen aktiivisesta toiminnasta olisi jäänyt pois 600 jäsentä. Minulle vastattiin, että mitään sellaista ei ole väitettykään. Oli väitetty tai ei, ei ole kuuttasataa ihmistä, joiden mielipiteellä olisi ollut jotakin merkitystä. Jälleen on nimittäin kysyttävä, kumman periaatteen mukaan toimitaan, kristillisen vai maallisen?

Kristillisen periaatteen mukaan seurakunta on ekklesia, uloskutsuttujen joukko, eikä organisaation jäsenlista. Seurakunta on universaali. Seurakuntia on vain yksi ja seurakunta on yksi. Seurakunnasta erotetaan näkyvä seurakunta ja näkymätön seurakunta. Näkyvä seurakunta ovat kaikki kristityiksi itseään kutsuvat. Kaikki kristityiksi itseään kutsuvat eivät ole uudestisyntyneitä, eli todellisia kristittyjä, vaan valhekristittyjä, eli lustetta, jonka vihollinen on kylvänyt hyvän viljan sekaan. Todelliset kristityt, jotka Jumala tuntee, ovat näkymätön seurakunta. He ovat näkymätön seurakunta, koska ihminen ei näe toisen ihmisen sydämeen. Hyvinkin kaunis ja jumalisen näköinen ulkokuori saattaa pettää. Lustetta eivät ole ainoastaan maallistuneiden kirkkokuntien rivikristityt, vaan valitettavasti myös monet hyvinkin radikaalit ja hengelliset, jotka eivät silti tunne Jumalaa.

Jos toimimme kristillisen periaatteen mukaan, meidän on sisäistettävä, että teemme paikallisseurakuntaa koskevia päätöksiä. Taustaorganisaatio ei ole seurakunta, vaan ihmiset muodostavat seurakunnan. Tällöin nimi jäsenkirjassa ei määrittele seurakunnan jäsenyyttä, vaan uskon tunnustus ja yhteyden harjoittaminen muiden saman seurakunnan jäsenten kanssa. 1. Joh. 2 puhuu maailmasta, sen rakastamisesta ja niistä, jotka ennen vaelsivat kanssamme, mutta eivät vaella enää. He ovat menneet maailmaan. He eivät edes tunnistaudu kristityiksi, eli he eivät ole edes lustetta! He ovat tehneet selväksi, keitä he ovat. Helluntaiseurakuntien jäsenlistat ovat täynnä sellaisia nimiä.

Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme. (1. Joh. 2:19)

Jos toimimme kristillisen periaatteen mukaan, emme voi Jumalan seurakuntaa koskevassa päätöksenteossa ottaa huomioon valhekristittyjen mielipiteitä.

Maallinen periaate on simppeliäkin simppelimpi: sen mukaan kokoukseen ei ole pakko tulla ja päätöksen tekevät ne, jotka ovat paikalla. Mutta maalliseen periaatteeseen vetoaminen sallii myös vetoamisen siihen, että paikalla pitäisi olla ja asioista pitäisi olla päättämässä paljon enemmän väkeä ja sellaisia, jotka eivät kristillisen periaatteen mukaan saisi olla päättämässä mistään seurakuntaan liittyvästä, jos heillä nyt ylipäätään olisi edes halua sellaiseen.

Kahmitaan toisen kukkarolla

Tämä väite perustuu siihen, että nähdään jostakin ulkopuolelta tulleen jonkun epämääräisen ryhmän ihmisiä, jotka ovat loisten tavoin tunkeutuneet seurakuntaan ja jotka nyt haluvat perustaa uuden seurakunnan ja varastaa sille vanhan seurakunnan omaisuuden. Tällainen väite on absurdi. Määriteltiin jäsenistö sitten kristillisesti tai maallisesti, väite ei pidä paikkaansa.

Maallisesta näkökulmasta yhdistyksen purkamista puoltavat ovat pääasiassa yhdistysaktiiveja vuosikymmenten ajalta. Minä olen ollut yhdistyksen jäsen yli 10 vuotta ja useimmat äänestäneistä vielä paljon kauemmin. Mutta kristillisestä näkökulmasta seurakunta on se sama seurakunta, vaikka taustaorganisaatiolle tapahtuisi mitä. Kyseessä on kaiken aikaa ollut taustaorganisaatiomuodon vaihtaminen paremmin sopivaksi tähän päivään. Valitettavasti sitä ei voida toteuttaa lähettämällä PRH:lle jokin lomake, jolla organisaatio muuttuisi yhdistyksestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, vaan sen voi toteuttaa ainoastaan perustamalla uusi organisaatio sekä lakkauttamalla vanha ja siirtämällä sen varallisuus uudelle organisaatiolla.

Yhdistysmuotoinen seurakunta on raamatullisempi

Monilla ihmisillä on syitä vastustaa sellaista toimenpidettä, koska he näkevät yhdistysmuotoisen seurakuntaorganisaation olevan raamatullisempi, kuin yhdyskuntamuotoisen. Perusteluja sellaiselle en voi edes alkaa käsittämään. Jälleen kerran: seurakunta ei ole organisaatio, vaan seurakunta on ekklesia! Seurakunnan todellinen jäsenkirja on Karitsan elämän kirja, eikä mikään nimirekisteri.

Esimerkiksi johtorakenteen osalta yhdyskuntamuotoinen organisaatio olisi ehdottomasti raamatullisempi kuin yhdistysmuotoinen, koska yhdistys tarvitsee vanhimmiston lisäksi ylimääräisen päättävän elimen, eli hallituksen. Pitäisi kuitenkin pitää mielessä, että 2000 vuotta sitten (ja hyvä jos edes 200 vuotta sitten) ei edes ollut sellaisia lain koukeroita, jotka synnyttivät tarvetta perustaa uskonnollisen toiminnan tueksi jonkinlaista taustaorganisaatiota. Seurakuntaahan vainottiin! Miksei nyt voida käyttää järkeä ja omaksua vapaus toimia järkevällä tavalla, koska Raamattu ei määrää järjestäytymismuodosta mitään? On monia muitakin asioita, jotka Jumala on jättänyt ihmisen oman harkinnan varaan ja niissä saa toimia miten parhaaksi näkee. Raamattu ei ole mikään sudenpentujen käsikirja, joka sisältää ihan kaiken, vaan Raamattu on riittävä.

Mihin me sitten kuulumme?

Tämä kysymys on tullut esille joka kerta, kun on kokoonnuttu taustayhdistyken purkamisesta päättämään. Kun kaikki ylläoleva on käyty läpi ja vielä esitetään tämä kysymys, olen huutanut tuuleen ja yrittänyt turhaan. Pitäkää tunkkinne. Seurakuntalaisen asema ei ole nimi jäsenrekisterissä. Organisaatio ei ole seurakunta. Seurakunta on edelleenkin hengellinen entiteetti, jonka toimintaa nyt vain täytyy tässä ajassa tukea maallisella organisaatiolla. Organisaatiomallin muutosta vastaan änkyröivillä ei ole vahvoja teologisia perusteluita sille, miksi se on väärin ja miksi niin ei voi tehdä.

Tätä kysymystä esittäville on monta kertaa kerrottu, että heidän asemansa seurakuntalaisina ei muutu miksikään, vaikka he eivät liittyisikään yhdyskuntamuotoisen organisaation jäseniksi. Toivoisin, että sellaisissa tilanteissa oltaisiin myös valmiimpia selittämään miksi. Ja se syy on teologinen ja olen toistanut sen jo niin monta kertaa, että kyllästyn itsekin: seurakunta ei ole organisaatio vaan ekklesia, maailmasta ulos kutsutuista ihmisistä koostuva hengellinen entiteetti, jonka näkyvä koostumus määräytyy kristillisen uskon tunnustamisen perusteella, mutta jonka todellisen ja näkymättömän koostumuksen määrää ja tuntee yksin Jumala.

Olisimmepa yhtä!

On se vaan jännää, että minunlaiseni, jonka mielestäni helluntailaiset ovat väärässä sekä soteriologiassa, että pneumatologiassa, että eskatologiassa, voi silti edelleen kokea Porin helluntaiseurakunnan hengelliseksi kodikseen. Oli hassua tulla pitkästä aikaa ovista sisään ja kokea yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa on eri mieltä suunnilleen kaikesta.

Varmasti joku olisi kyseenalaistanut minun oikeuteni osallistua äänestykseen yhdistyksen jäsenenä, jos olisin tehnyt numeron opillisista distinktiiveistäni: ethän sinä ole edes helluntailainen, mitä sinä täällä teet? Sellainen tuo esille ajattelussa vallitsevan kaksoisstandardin. Se, kenen mielipide painaa, riippuu aina siitä, kenelle siitä on eniten etua. Julkijumalattomat saisivat kyllä äänestää yhdistyksen purkamista vastaan, muttei kalvinisti sen puolesta. Tällaistahan en tietenkään ole kokenut, enkä varmasti koekaan, jos yhdistyksen kokouksissa vielä pitää päätöksiä tehdä, enhän?

Mutta jos tätäkin tarkastellaan jälleen teologisesti, niin ei seurakunnalla ole mitään asiaa sanoa: olisimmepa yhtä! Se ei ole kristityn rukous, vaan Jeesuksen! Siksi seurakunta on yhtä! Sitä ei muuta kukaan, eikä mikään. Ja se perustuu jälleen kerran siihen, että seurakunta ei ole organisaatio, vaan viime kädessä todellinen seurakunta on näkymätön seurakunta. Herra tuntee lampaansa ja he ovat yhtä.