Kuinka tyhmä saa olla, että iso K vielä kolahtaa?

Lari Launonen on kirjoittanut Ristin Voiton Opiston mäeltä -blogiin artikkelin kalvinismista. Hän käsittelee sitä orastavan herätysliikehdinnän näkökulmasta. Hän oli ystävällinen, kun otti minuun yhteyttä ennen artikkelinsa julkaisua ja pyysi kommentteja. En tosin ole ihan täysin varma, millä tavalla kommenttini vaikutti kirjoituksen lopulliseen muotoon. Lopullinen tuotos on sieltä täältä hivenen erilainen, kuin minun kommentoimani.

Kirjoituksen perusrunko on suhteellisen neutraali kalvinismia kohtaan, eikä sisällä mitään, mihin minua kiinnostaisi kovastikaan lähteä kantaa ottamaan. Ehkä John MacArthurin esiinnostaminen sellaisena, joka ”pitää karismaattisuutta demonisena eksytyksenä” oli vähän tarpeetonta, eikä täysin totuudenmukaista. En minäkään pidä karismaattisuutta millään tavalla tavoiteltavana asiana, enkä opillisesti korrektina, mutta en nyt sentään lähde kaikkea hihhulointia demoniseksi sanomaan, eikä John MacArthurkaan niin tee.

Launosen blogikirjoituksessa ajatuksia synnytti tämä toteamus tekstin loppupuolella:

Haluaisin kertoa näille fiksuille nuorille miehille, ettei kalvinismi ole älykkään kristityn ainoa (eikä edes paras) vaihtoehto. Esimerkiksi helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden perimä pelastusoppi eli arminiolaisuus lepää raamatullisesti ja filosofisesti lujalla perustalla, vaikka kärkevät kalvinistit saavatkin sen näyttämään ihmiskeskeiseltä ja pelagiolaiselta uskonnollisuudelta. Se on myös reformaation antia siinä missä kalvinismi tai luterilaisuus.

Kommenttini Larille oli — ja on edelleen — tämä:

 

Tähän fiksu nuori mies vastaa tietenkin, että juuri arminiolaisuudestahan minä olen pois kääntynytkin. Miksi siis palaisin sinne takaisin? Voitaisiin väittää, että arminiolaisuus on helluntailaisuuden omin pelastusoppi; rakentuuhan helluntailaisuus vahvasti wesleyläisen perinnön varaan ja Wesley on suoranainen arminiolaisuuden epitomia. Mutta todellisuudessa ajatus ei voi jäädä edes sille tasolle, koska fiksu nuori mies todennäköisesti allekirjoittaa näiden itseään vielä fiksumpien youtubesta katsomiensa raamatunopettajien näkemyksen, että pelagiolaisuus on ihmisen perusmoodi.

Kautta kirkkohistorian radikaalit Jumalan kaikkivaltiutta puolustaneet ajattelijat ovat myöhemmin joutuneet seuraajiensa sensuroimaksi, kuten on käynyt esimerkiksi luterilaisuudessa. Jumalan ehdoton kaikkivaltius on erittäin radikaali ajatus; ei siis pitäisi herättää ihmetystä että ihminen luonnostaan pelagiolaisena haluaa nipistää Jumalalta mahdollisimman paljon itselleen. Mutta koska täyspelagiolaisiksi ei haluta ruveta Pelagioksen kirkkohistoriallisen karaktäärin tähden — hänethän tuomittiin harhaoppiseksi — puolipelagiolaisuus saa kelvata; ja se esiintyy eri muodoissa, tunnistettavimmin roomalaiskatolisuutena ja arminiolaisuutena. Valitettavasti tosin Suomen helluntailaiset, joista monet kieltävät perisynnin, ovat enemmänkin kuin puolipelagiolaisia. Perisynnin kieltäminen oli nimittäin yksi Pelagioksen opeista.

Arminiolaisuus ei ole mitenkään erityisellä tavalla reformaation antia. Kyseessä on jo 2000 vuotta vanha köydenveto monergismin ja synergismin välillä ja johdonmukaista (Huom! johdonmukaista) monergismia on vain yhtä lajia: kalvinismi. Ne fiksut nuoret miehet, joista tässä tekstissä on puhe, ovat jo kalunneet arminiolaisuutensa loppuun. He ovat jo hylänneet sen, koska heidän näkemyksensä mukaan asia on täysin päinvastoin, kuin tämän tekstin loppukaneetti esittää; arminiolaisuus ei lepää raamatullisesti eikä filosofisesti lujalla perustalla.

Kuitenkin kirjoituksen kirvoittamia Facebook-kommentteja lukiessani mieleeni pompsahti joidenkin kommentoijien avustamana uusi ajatus: miten niin ”fiksu nuori mies”? Mitä siitä pitää päätellä? Onko kalvinismissa jotakin sellaista, mitä ei voi omaksua ja joka ei puhuttele, jos sattuu olemaan liian tyhmä, liian vanha tai nainen? Varmasti ilmaisun tarkoituksena oli ennen muuta kuvata se demografia, joka sympaattisesti väräjää kalvinismin, tuon ison Koon, kutsutorven soidessa. Ei silti ole mikään uusi juttu todeta, että kalvinismi on ”fiksujen” teologiaa. Ja siitä minä olen täysin toista mieltä.

On ilmeistä, että teologian systemointi halki aikojen on vaatinut satojen älyn ja ajattelun jättiläisten panoksen. Me seisomme heidän hartioillaan. Sekä synergismillä että monergismilla on omat ajattelijansa ja historian auktoriteettihahmonsa, joiden ajatuksiin ja sanomisiin vedotaan. Jumalan kaikkivaltiuden vastustajista monet tietysti sanovat, että heidän ainut auktoriteettinsa on Raamattu. Olisipa asia todella niin. Kukaan ei lue Raamattua sellaisesta vakuumista käsin, ettei siihen mikään traditio vaikuta.

Kun kysymme itseltämme, miksi uskomme, mitä uskomme, oikea vastaus on monesti tietenkin, että koska meille on näin opetettu. Ja kun alamme ottaa selvää siitä, kuka meille on opettanut ja mitä ja kuka opetti häntä ja kuka taas häntä, saavumme ennemmin tai myöhemmin johonkin ismiin tai suureen ajattelijaan, joka on todennut, että näin. Siten traditiot syntyvät. Meillä kaikilla on traditioita, eivätkä traditiot automaattisesti ole negatiivisia.

Kun nyt sitten pannaan monergismi ja synergismi vastatusten ja otetaan todella selvää, mihin argumentit kummankin puolesta perustuvat, on ainakin minulle selvää, että hyvien perustelujen keksiminen arminiolaisuudelle vaatii suorastaan poikkeuksellista älykkyyttä. Kalvinismin puolustaminen on yksinkertaista, koska Jumalan ehdoton kaikkivaltius on yksinkertainen asia ja tuotu erittäin selkeästi esille Raamatussa. Sen sijaan ne monet täys- tai puolipelagiolaisuuden eri muodot, avoimet teismit ja molinismit, joilla Jumalan kaikkivaltiutta yritetään päästä pakoon, ovat vaatineet yhteensä kumulatiivisesti paljon suuremman älyllisen panostuksen, kuin kalvinismi.

Tyhmäkin tajuaa, koska Raamattu on tyhmillekin kirjoitettu. Ja kuinka ollakaan, se tekee tyhmästä viisaan. Minä ainakin olen aika tyhmä. Kyse ei ole älystä, vaan nöyryydestä ja ahkeruudesta. Vaatii vaivannäköä ensinnäkin kääntää kaikki kivet ja todella kaivautua oman maailmankatsomuksensa juuria tutkimaan. Ja Jumalan kaikkivaltiuden edessä nöyrtyminen — ai että, miten kova paikka. Kuka vaikuttaisi ihmisessä sitä? Olen käynyt jo tarpeeksi monta keskustelua, joissa toinen osapuoli vain sivuuttaa Raamatun päivänselvän todistuksen noteeraamatta ja kommentoimatta, että minulla ei ole enää epäilystäkään siitä, että Jumalan kaikkivaltiuden hyväksymisellä on kaikkensa tekemistä Pyhän Hengen työn kanssa, eikä mitään tekemistä älyllisyyden kanssa.

Lopeta sinäkin siis älyllinen ponnistelusi, jolla yrität karttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja tule tyhmäksi, kuten minä. Pyydä Jean Calvin sydämeesi asumaan jo tänään.

Mainokset

Jeehu: Ihminen Jumalan välikappaleena

Luin päivittäisessä raamatunluvussani Jeehusta. Hänestä kerrotaan 2. kuningasten kirjassa luvuissa 9 ja 10. Hän astuu tapahtumien näyttämölle Jooramin, Ahabin pojan hallituskaudella.

Jeehun episodin taustoista käy ilmi, että Jumala toimitti Jeehun kostamaan erään tietyn veriteon: Jisreeliläisen Naabotin murhan. Ahab, Israelin kuningas, ehdotti hänelle pientä bisnesliikettä; hän saisi hyvät, jopa paremmat, tilukset muualta ja Ahab saisi hänen viinitarhansa, jonka sijainti oli Ahabille suotuisa. Mutta Naabot, tuo itsepäinen typerä pässinpää, ei tajunnut, mikä hänelle on hyväksi, eikä suostunut kauppoihin. Ahab oli asiasta niin pahoilla mielin, että käyttäytyi lapsellisesti ja ryhtyi syömälakkoon. Kuultuaan mikä oli vialla, Ahabin vaimo, Iisebel, kunnon mafiatyyliin junaili Naabotin hengiltä. Hän palkkasi pari lurjusta syyttämään Naabotia valheellisesti:

”Naabot on kironnut Jumalaa ja kuningasta”. Silloin he veivät hänet kaupungin ulkopuolelle ja kivittivät hänet kuoliaaksi. (1. Kun. 21:13)

Mutta Jumalalta tämä teko ei jäänyt näkemättä. Vaikkei Ahab edes ollut ensi käden tekijä, vaan Iisebel oli se, joka tähän pahuuteen ryhtyi, lähetti Herra profeetta Elian kertomaan Ahabille hieman uutisia:

”Nouse ja mene tapaamaan Ahabia, Israelin kuningasta, joka asuu Samariassa. Katso, hän on Naabotin viinitarhassa, jota hän on mennyt ottamaan haltuunsa. Ja puhu hänelle ja sano: ’Näin sanoo Herra: Oletko sinä sekä tappanut että anastanut perinnön?’ Ja puhu sitten hänelle ja sano: ’Näin sanoo Herra: Siinä paikassa, missä koirat nuoleskelivat Naabotin veren, tulevat koirat nuoleskelemaan sinunkin veresi’.” Ahab sanoi Elialle: ”Joko löysit minut, sinä vihamieheni?” Hän vastasi: ”Jo löysin. Koska sinä olet myynyt itsesi tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, niin katso, minä annan onnettomuuden kohdata sinua ja lakaisen sinut pois ja hävitän Israelista Ahabin miespuoliset jälkeläiset, kaikki tyynni. Ja minä teen sinun suvullesi niinkuin Jerobeamin, Nebatin pojan, suvulle ja niinkuin Baesan, Ahian pojan, suvulle, koska sinä olet vihoittanut minut ja saattanut Israelin tekemään syntiä. Myöskin Iisebelistä on Herra puhunut sanoen: Koirat syövät Iisebelin Jisreelin muurin luona. (1. Kun. 21:18-23)

Tälle profetialle tarvittiin tietenkin nyt täyttäjä ja oman vapaan päätäntävaltansa nojalla Herra valitsi tehtävää täyttämään Jeehun. Ahabin kuoltua profeetta Elisa, Elian seuraaja, lähetti Jeehulle palvelijansa välityksellä tämän sanan Herralta:

Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Minä olen voidellut sinut Herran kansan, Israelin, kuninkaaksi. Ja sinä olet surmaava herrasi Ahabin suvun; sillä minä kostan Iisebelille palvelijaini, profeettain, veren ja kaikkien Herran palvelijain veren. Ja koko Ahabin suku on hukkuva: minä hävitän Israelista Ahabin miespuoliset jälkeläiset, kaikki tyynni. Ja minä teen Ahabin suvulle saman, minkä Jerobeamin, Nebatin pojan, suvulle ja saman, minkä Baesan, Ahian pojan, suvulle. Ja koirat syövät Iisebelin Jisreelin vainiolla, eikä kukaan ole hautaava häntä. (2. Kun. 9:7–10)

Mikä oli Jeehun reaktio? En tykkää. Mikä viheliäinen ja vastenmielinen tehtävä. Että juuri minun pitää tuohon ruveta. Herra, eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa? Etkö armahtaisi mieluummin?

Ja vielä mitä. Tuumasta toimeen ja päitä poikki.

  • Hän tappoi Jooramin, Israelin kuninkaan, Ahabin pojan.
  • Hän tappoi Ahasjan, Juudan kuninkaan, Jooramin pojan — sekä Juudassa että Israelissa oli eräässä vaiheessa tuohon aikaan kuningas nimeltään Jooram. Hän, Ahasja, oli Jooramin, Israelin kuninkaan lanko.
  • Hän tappoi Iisebelin, Ahabin vaimon.
  • Hän tappoi Jisreelissä asuvat Ahabin pojat, ”seitsemänkymmentä miestä” (2. Kun. 10:7).
  • Hän tappoi kaikki Ahasjan, Juudan kuninkaan, veljet, jotka hän kohtasi matkalla Samariaan, ”neljäkymmentäkaksi miestä” (2. Kun. 10:14).
  • Hän tappoi Samariassa kaikki Ahabin jälkeläiset. Raamattu ei mainitse lukumäärää.
  • Hän tappoi Samariassa kaikki, jotka osallistuivat hänen määräämäänsä baalinpalvelustilaisuuteen. Yksikään Baalin palvelija ei jäänyt tulematta ja ”Baalin temppeli täyttyi ääriään myöten” (2. Kun. 10:21).

Siltä osin kuin ruumiit koko operaation osalta voi laskea, Jeehu tappoi yli 115 henkeä, paljon enemmän kuin Stephen Paddock. Todellinen luku lienee moninkertainen.

Minkä arvosanan Jeehu saa Jumalalta? Raamattu kertoo:

Niin Herra sanoi Jeehulle: ”Koska olet hyvin toimittanut sen, mikä oli oikein minun silmissäni, ja koska teit Ahabin suvulle aivan minun mieleni mukaan, niin istukoot sinun poikasi Israelin valtaistuimella neljänteen polveen”. (2. Kun. 10:30)

Ja niin me luemme Jeehun tarinaa Raamatusta kuin sankar’tarua. Hyvä, Jeehu! Näytä niille! huudamme. Jeehu kiivaili Jumalan puolesta. Paha sai palkkansa ja Baalin palvonta siivottiin Israelista pois. Emme pysähdy pohtimaan, kuinka kuvottava ja verinen operaatio tuo puhdistus oli. Emme ajattele, että jos lukisimme jotakin tuollaista jostakin sellaisesta julkaisusta, jota emme tunnusta Jumalan Sanaksi, olisimme pöyristyneitä ja kokisimme oikeustajumme loukatuksi. Tietenkin myös tämä Raamatun kertomus voi loukata jonkun oikeustajua, kristitynkin.

Kuinka monta naista puhdistuksessa kuoli? Kuinka monta alaikäistä lasta? Kuinka monta sylilasta? Kuinka monta syntymätöntä lasta? Vaikkei Raamattu kerro, voi mielestäni erittäin hyvällä syyllä olettaa, että monta kutakin. Ja eniten länsimaista humanistia pöyristyttää, että tuo murhateurastus oli Jumalan silmissä hyvä ja oikein. Lisäksi kristityn tulisi pysäyttää se, että päämääriinsä pääsyssä Jeehu käytti vilppiä ja valhetta apukeinonaan ja vieläpä yllytti ihmisiä epäjumalanpalvelukseen. Mistään tekemästään hän ei saa pyyhkeitä Jumalalta, vaan, kuten jo todettua, Jumala kiittää häntä ja palkitsee hänet.

Kuningassuvun jatkuminen neljänteen polveen ei ole loppupeleissä kummoinen palkinto. Sille on nimittäin syynsä, että Jeehun kuningassuvulle annettiin lupaus vain neljänteen polveen saakka. Jumala oli nimittäin käyttävä assyrialaisia välikappaleenaan ja tekevä Jeehun suvusta lopun, annettuaan Jeehun suvun hallita Israelia kaikkiaan 102 vuotta.

Ja Herra sanoi hänelle: ”Pane hänelle nimeksi Jisreel, sillä vähän aikaa vielä, ja minä kostan Jisreelin verivelat Jeehun suvulle ja teen lopun Israelin heimon kuningaskunnasta. (Hoosea 1:4)

Kuinka näin voi olla? Jumalahan käski Jeehua. Ja Jeehu totteli. Kuinka hän sitten kostaa verivelan? Muistelkaamme, keitä hän tappoi Jisreelissä; hän tappoi siellä Jooramin, Iisebelin ja Ahabin 70 poikaa. Ahasjaa hän ajoi takaa ja ampui häntä ”Guurin solassa, joka on Jibleamin luona; mutta hän pakeni Megiddoon ja kuoli siellä” (2. Kun. 10:27), joten teknisesti voisimme väitellä siitä, tulisiko hänet lukea Jisreelin uhrilukuun vai ei. Minun kantani on siis, ettei Jeehu ylittänyt valtuuksiaan. Hän ei tappanut Jisreelissä ketään, jota hänen ei pitänyt Herran käskyn ja tahdon mukaan tappaa. Tappaessaan Baalin palvojat hän menetteli Mooseksen lain sallimissa puitteissa ja yhtä oikein kuin Elia, joka tappoi 450 Baalin profeettaa Karmelin vuorella. Silti hän teoillaan teki itsensä ja sukunsa verivelkaiseksi ja veti päälleen Jumalan koston.

Mitä tässä voi ihminen enää tehdä? Teit niin tai näin, teet aina väärinpäin? Saul kieltäytyi tappamasta Jumalan käskystä ja hän sai rangaistuksen siitä. Pa[r/h]empaa: eräs profeetta käski toveriaan lyömään itseään Herran käskystä. Tämä kieltäytyi ja siitä syystä Jumala lähetti leijonan tappamaan tämän (1. Kun. 20:35-36).

Kun esitetään kysymys siitä, kuinka Jumala voi rangaista ihmistä siitä, kun ihminen näinkin selväsasanaisen esimerkin mukaan tekee täsmälleen Jumalan tahdon, esitetään sekä periaatteessa että käytännössä täsmälleen sama kysymys, kuin minkä Paavali esittää hypoteettisena vasta-argumenttina Roomalaiskirjeen 9. luvussa:

Sinä kaiketi sanot minulle: ”Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?” (Room. 9:19)

Suoraan sanottuna turhaudun ihmisiin, jotka eivät kykene pysähtymään ja pohtimaan tätä kysymystä ja eritoten sen vastausta. Länsimaisen valtavirtaevankelisuuden kuva Jumalan kaikkivaltiudesta rakentuu tämän kysymyksen varaan ja sillä on vastauskin tähän kysymykseen: Hänen tahtonsa ei aina tapahdu. Jumala ei tahtonut, että näin käy. Jumalalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että hirmumyrsky tuhosi puolet osavaltiosta, tai sen kanssa, että lapsesi kuoli syöpään, tai sen kanssa, että mielipuoli tulitti väkijoukkoa sarjatuliaseella hotellihuoneen ikkunasta.

Se on väärä vastaus, koska se ei ole Paavalin vastaus. Paavali vastaa:

Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ”Miksi minusta tällaisen teit?” Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:20-21)

Jumalan tahto tapahtuu kaikessa ja kaikkia maailman tapahtumia, ihmisten edesottamuksia, luonnonvoimia ja kosmisia tapahtumia Jumala hallitsee, pienimmästä suurimpaan ja vähäpätöisimmästä merkittävimpään. Ja paha on saava palkkansa. Mutta mikäli Jumalan suunnitelmaan kuuluu se, että pahat ihmiset tekevät toisilleen pahaa, siihen ei ihmisellä Paavalin mukaan ole motkottamista. Se ei tee Jumalasta pahaa.

Mihin kaikki kiteytyy? Armoon. Kuka saa Jumalalta armon — ja missä määrin? Stephen Paddock ei saanut Jumalalta sitä armoa, että hän olisi syntynyt uudesti ja kohdannut Jeesuksen Kristuksen vapahtajanaan. Vaikka Jeehu sai Jumalalta kiitoksen siitä, että hän toimitti Jumalan tahdon, mikä oli monen ihmisen — ja inhimillisestä näkökulmasta katsottuna monen viattoman ihmisen — väkivaltainen kuolema, yhtä armoa hän ei Jumalalta saanut: sitä armoa, että hän todella olisi palvellut Herraa täydestä sydämestään.

Mutta Jerobeamin, Nebatin pojan, synneistä, joilla hän oli saattanut Israelin tekemään syntiä, Beetelissä ja Daanissa olevista kultavasikoista, Jeehu ei luopunut. (2. Kun. 10:29)

Mutta entä Ahab? Jätin tarkoituksella hänen osuudestaan ja kohtalostaan osan pois. Profeetta Elian ilmoitettua hänelle Herran sanan, hänen reaktionsa on merkillepantava:

Mutta kun Ahab kuuli nämä sanat, repäisi hän vaatteensa, pani paljaalle iholleen säkin ja paastosi. Ja hän makasi säkki yllänsä ja liikkui hiljaa. Niin tisbeläiselle Elialle tuli tämä Herran sana: ”Oletko nähnyt, kuinka Ahab on nöyrtynyt minun edessäni? Koska hän on nöyrtynyt minun edessäni, en minä anna onnettomuuden tulla hänen aikanansa: hänen poikansa aikana minä annan onnettomuuden kohdata hänen sukuansa.” (1. Kun. 21:27-29)

Olisiko todella mahdollista, että Ahab, tuo paha mies, joka ”teki ylen kauhistavasti, kun lähti seuraamaan kivijumalia, aivan niinkuin amorilaiset tekivät” (1. Kun. 21:26), olisi saanut Jumalalta sen armon, että hän nöyrtyi Herran edessä? Ahabin elämän viimeiset vaiheet eivät valota paljoa sitä, kuinka hän tuon nöyrtymisensä jälkeen eli Jumalan edessä. Viimeisenä päivänä näemme, onko Ahab valittujen joukossa vai ei.

Tahdon itse uskoa, että Ahabin nöyrtyminen oli Jumalan armossaan vaikuttamaa todellista parannuksen nöyryyttä. Kohtaloaan hän ei silti paennut, vaan hän kuoli taistelussa ja Herran sana toteutui hänen kohdallaan (1. Kun. 22:38).

Ahabille, josta sanotaan, että siihenastisista kuninkaista ”ei ole ollut ketään, joka olisi niin myynyt itsensä tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, kuin Ahab, kun hänen vaimonsa Iisebel vietteli häntä” (1. Kun. 21:25), Jumala päätti antaa sen armon, että tämä nöytyi Hänen edessään. Jumala myös soi ahabille sen, ettei rangaistus tullut hänen suvulleen hänen elinaikanaan. Mutta Jeehulle, joka teki kaikessa Jumalan tahdon mukaan täyttäessään Jumalan rangaistuksen Ahabin suvulle, Jumala ei antanut sitä armoa, että hän olisi täydestä sydämestään palvellut Herraa. Lisäksi Jumala katsoi Jeehun suvun verivelkaiseksi ja kosti tuon verivelan noin 100 vuotta myöhemmin.

Paavali tietää, mitä tästä kaikesta tulisi ajatella ja hän on meille siitä kirjoittanut, jos meillä on korvat kuulla ja halu ottaa vastaan:

Mitä siis sanomme? Ei kaiketi Jumalassa ole vääryyttä? Pois se! Sillä Moosekselle hän sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan”. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen. Sillä Raamattu sanoo faraolle: ”Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä”. Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo. (Room. 9:14-18)

Antakoon Jumala meille sen armon, että myös ottaisimme vastaan.