Vauva seinään, pläts!

Suomessa on se hyvä asia, että kun tänne tuodaan televisio-ohjelmia Ameriikasta, ne pitää tekstittää. Lisäksi usein on (kai) jonkinlaisia sopimuksia esitysajoista ja aikaväleistä alkuperäisen TV-esityksen ja Suomen TV-esityksen välillä. Se kaikki vie aikaa. Se on erittäin hyvä, koska se tarkoittaa, että tämä Sid Rothin ohjelma ei ole vielä huomenna tulossa TV7:lle:

Haluan elää siinä toivossa, että jospa kerrankin jollakulla siellä TV7:lla olisi sen verran järkeä päässä, että jättäisivät tämän kääntämättä ja esittämättä. Tai mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä on vain hyvä, että tämäkin tulee Suomeen aikanaa. Pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen, mutta kenties joku tämän nähdessään havahtuu ruususen unestaan ja kääntyy.

Jos et jaksa katsoa (enkä lue sitä syyksi kenellekään), tässä kiteytys videon sisällöstä:

Sid Roth kertoo legendaa Smith Wigglesworthista, kuuluisasta brittiläisestä helluntaisaarnaajasta, jolla oli näkyvä uskollaparantamistoiminta. Legendan mukaan vanhemmat toivat 2-kuukautisen kuolemaisillaan olevan lapsensa Smith Wigglesworthin kokoukseen. Wigglesworth pitää lasta sylissään ja arpoo mielessään: kehtaanko tehdä, mitä Jumala käskee?

Kyllä. Hän kehtaa. Ja ettäs kehtaakin. Hän heittää vauvan päin seinää! Sen jälkeen hän potkaisee kunnon banaanilla lapsen yleisöön kuin jalkapallon! Ja ihmeiden ihme: lapsi on sataprosenttisen terve! Ja yleisö tirskuu ja taputtaa: kuulostaa kieltämättä eriskummalliselta, mutta pakkohan sitä on uskoa, kun Sid Roth niin sanoo! Joten kunnia Jumalalle, tapu tapu!

Minä olen vihainen! Kuka tätä roskaa oikein kuuntelee? Nyt herätys, helluntailaiset ja karismaatikot! Onko järjenkäyttö tykkänään kielletty? Kirjoitushetkellä videon tykkäys-ei-tykkäyssuhde oli 1202 / 61! Vain joka kahdeskymmenes, vain viisi prosenttia kristityiksi itseään väittävistä on sitä mieltä, että tuo ei ole hyvä!

Tämä legenda kerrotaan heti videon alussa ja sen jälkeen Smith Wigglesworthin lapsenlapsentytär Lil de Fin kertoo lisää legendoja isoisoisästään. Sanon tarkoituksella, että legendoja, koska niistä tässä on kyse: elämää suuremmista tarinoista joissa on evankelistanlisää suunnilleen kaikki. Suomeksi: valheita.

Minä en usko, että Smith Wigglesworth on oikeasti heittänyt 2-kuista lasta seinään. Se on valhetta. Smith Wigglesworth on valehtelija. Olisi perverssiä oikeasti heittää lapsi seinään, mutta legendojen sepittäminen siitä on ihan riittävän järkyttävää. Eipä ole ajateltu sitäkään, mitä voi tapahtua, kun joku hullu päättää matkia. Lil de Fin on myös valehtelija. Sid Roth levittää valheita ohjelmassaan. Esittämällä Sid Rothin ohjelmaa, TV7 levittää valheita.

TV7, sanoudutteko irti Sid Rothista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen ohjelmansa esittämisen? Ette tietenkään. Se on luultavasti katsotuimpia ohjelmianne. Mitä muita ohjelmia joutuisitte johdonmukaisuuden nimissä lopettamaan? Tehän vaarantaisitte sillä koko kanavanne uskottavuuden ja tulevaisuuden. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Helluntaisaarnaajat, sanoudutteko irti Smith Wigglesworthista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen romantisoimisensa ja esikuvallistamisensa saarnoissanne? Ette tietenkään. Tehän joutuisitte silloin johdonmukaisuuden nimissä kyseenalaistamaan paljon enemmän, kuin vain Wigglesworthin. Karismaattisen kristillisyyden valhekulissit saattaisivat romahtaa elämässänne. Se johtaisi teidät eksistentiaaliseen kriisiin, koska yhtäkkiä uskonne ei perustukaan enää millekään. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Advertisement

Helluntailaisuuden herätys ja uudistus

Herran vuoteen 2018 kuuluu omana mausteenaan minun elämässäni jälleen kerran viikossa postiluukkuun tipahtava Ristin Voitto. On ihan mielenkiintoista tietää, mitä helluntailiikkeeseen kuuluu, vaikka vaimoni olikin innokkaampi tilaamaan lehden kuin minä.

Viimeksi kun tilasin Ristin Voittoa noin vuosi sitten (kai), erääksi päällimmäisistä fiiliksistä minulle jäi helluntailaisten oma huoli liikkeen tilasta. Olen siinä käsityksessä, että helluntailainen hartauselämä ja hengellisyys on laskusuhdanteessa. Pastoreiden ja vastuunkantajien mielestä on hälyttävää, että ihmiset eivät enää puhu kielillä samassa määrin kuin ennen. Siitä syystä lauman lampaita patistetaan tavoittelemaan armolahjoja ja päiväkokousten rukousosioissa armolahjojen toiminta seurakunnassa on yleisenä rukousaiheena.

Suomen Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä tuntuu heijastelevan tätä samaa viime viikon pääkirjoituksessaan, joka on otsikoitu ”Tavoitteena herätys ja uudistus”. Otsikko puhuu minun mielestäni jo paljon. Ilmeisesti helluntaiherätys nukkuu ja on ”vanhistunut”. Se pitää uudistaa – mielellään vanhan kaltaiseksi, jolloin se ei tietenkään ole uusi, vaan vanha – eli siis vanhistaa. Mutta koska ei ole tarpeen vanhistaa jo vanhistunutta, sen täytyy tarkoittaa, että se pitää uudistaa siten, että se todella on jotakin uutta. Se kuulostaa pelottavalta. Mitenköhän tämä nyt oikein menee?

Kun tilanne on hälyttävä, jotakin täytyy joka tapauksessa tehdä. On asetettava tavoitteita ja määriteltävä ne metodit, joilla tavoitteisiin päästään. Tai ainakin pyritään. Paitsi että ei saa pyrkiä.

Yrjölä kirjoittaa:

Olemme kuulleet väitteitä myös siitä, että jos uudistaisim­me rukoushuoneen salin sisustuksen ja valaistuksen sekä jumalanpalvelusten musiikkityylin ja seurakunnan johtajuusrakenteet, silloin rukoushuoneet täyttyisivät kuuli­joista, seuraava sukupolvi saavutettaisiin paremmin ja seurakunnan tulevaisuus olisi turvattu. Parhaimmil­laan pyrkimys uudistua viekin meidät prosessiin, jossa mietimme tärkeintä tehtäväämme ja päämääräämme, laitamme paikkoja kuntoon ja saamme toimintaympäristön toimivaksi.

Liiankin totta. Hän jatkaa:

Pahimmillaan taas uudistuspyrkimys ajaa meidät luottamaan vain muilta kopioituihin metodeihin, värivaloihin ja sosiaalisen median voimaan. Seuraavalla toimintakaudella huomamme, että olemme menettäneet entiset uskolliset seurakuntalaiset, mutta emme ole tavoittaneet uusia ihmisiä.

Bingo. Tosiasiat on hyvä tunnustaa. Juuri näinhän siinä käy ja on käynytkin. Seurakunta yrittää kilpailla maailman kanssa, eikä pärjää. Maailma tuottaa aina hienomman shown. Muilta kopioidut metodit (*köh* Hillsong *köh*) eivät toimi, koska ne perustuvat shown luomiseen, eikä Suomessa yksinkertaisesti ole missään sellaista väestömassaa, josta erottuisi riittävä määrä riittävän lahjakkaita yksilöitä, joista olisi toteuttamaan sellainen show, jota maailma kaipaa. Entiset uskolliset seurakuntalaiset hävisivät, koska tuttu ja turvallinen ympäristö muuttui ADHD:n riivaamaksi värivalometelisopaksi. Uusia ei tavoiteta, koska show on hanurista. Oikeasti. Ne jotka jäävät, eivät ole koskaan käyneet katsomassa Steve Vaita livenä.

Tiedostamme siis ongelmat. Loistavaa. Ratkaisu?

Totuus on, että tarvitsemme molempia: herätystä ja uudista­mista, rukousta ja suunnitelmallisuutta, Hengen tuntemista ja ajassa elämisen taitoa. Toinen ei sulje pois toista. Molemmat ovat tarpeen.

Kuulostaa mahtavalta ajatukselta, että ihminen ja Jumala tällä tavalla yhdistävät voimansa. Jumalalta tulee henki ja meiltä metodit. Yhteistyöllä saavutamme enemmän! Kun vain tunnemme Hengen riittävän hyvin ja osaamme käyttää sitä, eikun siis Häntä, oikein, metodimmekin alkavat kantaa hedelmää.

Syvä huokaus. Mikään ei ole muuttunut.

Entäpä jos panisimme musat tykkänään kiinni vaikka vuodeksi? Entäpä jos jokainen seurakunnan pastori tai muussa ominaisuudessa saarnapöntön takana paistatteleva henkilö valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi sen ensimmäisen luvun ensimmäisestä jakeesta noin 45 minuutin saarnan seuraavaan jumalanpalvelukseen? Entäpä jos sitä seuraavalla viikolla vuorossa olisi jae 2? Entäpä jos ei väen vängällä yritettäisi pitää pastorisvoimin hengissä sellaisia työmuotoja, joita Raamattu ei määrää seurakunnan velvollisuudeksi ja joihin ei ruinaamatta tai kiristämättä löydy auliita ja ahkeria vapaaehtoisia?

Kuka nyt sellaisesta suuttuisi?

• Nuoret muusikot ja mikseivät vanhemmatkin, jotka haluavat palvella lahjoillaan (= olla esillä ja soittaa bändissä)
• Sellaiset saarnavastuuseen pyrkivät, jotka eivät osaa opettaa, mutta eivät halua myöntää sitä
• Osa seurakunnasta, joiden elämää Raamatun sana saarnattuna nuhtelee
• Osa seurakunnasta, joka ei jaksa kuunnella, kun ei ole tarpeeksi vitsejä
• Osa seurakunnasta, jonka mielestä oppi on liian kuivaa ja tarvitaan enemmän Henkeä
• Sellaiset vastuutehtävissä burnoutin partaalla raatavat, jotka eivät älyä tai tunnusta, että he haalivat itselleen työtä omaa itsekkyyttään ja ihmiskiitoksen kaipuutaan (tiedän mistä puhun; olen ollut sellainen)
• Keksi itse lisää

Kuulostaa vaaralliselta. Tälläkö saadaan helluntailaisuus uuteen nousuun? Ehkä, jos Jumala antaa kasvun, mutta se tulee käymään notkahduksen kautta, eikä minkään pienen. Ovi tulee käymään. Olemmeko valmiita siihen? Emme ole. Vaikka puitteet ovat globaalissa mittakaavassa pienet, ovat organisaatiot silti liian suuria kaatumaan. Paikallisseurakunnan strategisten lukujen kaunistuskampanjan perimmäinen motiivi ei ole todellinen opetuslapseus ja kasvu hengelliseen aikuisuuteen. Matalan kynnyksen lähestymistapa pyrkii olemaan haastamatta ja suututtamatta; jospa ne kalat pysyisivät siellä väljässä sumpussa, jos niille laulaa kauniisti.

On karu fakta, että vaikka helluntailiikkeessä on vastustettu henkeen ja vereen kirkkoutumista, todellisuudessa kirkkoutuminen on tapahtunut jo aikoja sitten. Karua siinä on se, että pastori saa palkkaa, jolla pastori elättää perheensä sekä maksaa autonsa ja talonsa. Kirkkorakennuksilla on juoksevat kulunsa. Sellaisten asioiden huomioimiseen tarvitaan ihmismassaa, joka tuottaa rahavirran, jolla kulut ja palkat peitetään. Kun seurakuntien taloudet jo valmiiksi ovat kiikkuu-kaakkuu-osastoa, miksi tilannetta alettaisiin edelleen vaarantamaan tekemällä oikein? Kuka hullu vaarantaa oman palkkansa julistamalla saarnapöntöstä jotakin, minkä tietää olevan totta, mutta mistä myös tietää, ettei sitä haluta kuulla?

Kun kuoppa on jo niin syvä, ettei sieltä enää pääse omin avuin pois, lienee parasta vain jatkaa kaivamista. En tiedä, mikä viisaus siinä on, mutta se kuulostaa loogiselta. Ehkä. Niin helluntailiike tuntuu tekevän; kuka minä olen sitä arvostelemaan? Siitä syystä saamme jatkossakin lueskella tällaisia helluntailiikkeen tulevaisuutta ja potentiaalisia pelastustoimia pohtivia puheenvuoroja.

Uusi vuosi, enemmän kalvinisteja

Vuosi 2018 on lähtenyt pikkuhiljaa käyntiin. Vuoden alussa järjestin Porissa pienimuotoisen kalvinistien kokoontumisen, jossa kävi pistäytymässä myös muutamia samanmielisiä otuksia Tampereelta. On ollut hienoa huomata, miten Herra tekee työtään tämän blogin, tekemieni videoiden ja sensellaisten kautta. En voi silti omia itselleni kummoista kunniaa, koska minun työni ei ole ainoa vaikutin, jota Herra käyttää. Kalvinisteja tuntuu putkahtelevan esiin mitä mielenkiintoisimmista rakosista ja monet heistä ovat olleet Raamatun Sanan puhuteltavina näistä asioista jo vuosia ennen minua. Sota ei yhtä miestä kaipaa, koska sota on Jumalan.

Oli miten oli, minä en enää ole kaupungin ainoa kalvinisti, vaan meitä on Porissa ja lähikunnissa tätä kirjoittaessani jo ainakin viisi. Sen kunniaksi olen hieman koristellut blogini otsikkoa. URLia en nähnyt tarpeelliseksi muuttaa (ja se maksaa), joten blogi löytyy jatkossakin samalla tutulla osoitteella.

Kiitokset kaikille lukijoille viime vuodesta. Katsotaan, miten ja minne tänä vuonna seikkailu jatkuu.