Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Advertisement

Mitä lehdet eivät raportoi hirviölääkäri Larry Nassarin oikeudenkäynnistä

Muutaman viime viikon aikana sanomalehdet ja verkkojulkaisut ovat uutisoineet muun muassa Yhdysvaltain olympiajoukkueen naisvoimistelijoita hoitaneen Michiganin yliopiston urheilulääkärin Larry Nassarin oikeudenkäynnistä. Nassaria on syytetty yli 250 tytön ja naisen hyväksikäytöstä. Esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi tähän vyyhtiin liittyvästä tapauksesta ensimmäisen kerran 18.9.2016.

Oikeudenkäynnistä on löydetty monenmoista uutisoitavaa. Larry Nassar on todella saanut kuulla kunniansa. Eräs vihaa häntä hallitsemattomasti. Eräs vihaa häntä tosi tosi tosi paljon. Erään viha häntä kohtaan manifestoituu hyvin fyysisellä tavalla.

Yksi ääni kuitenkin puuttuu uutisoinnista lähes kokonaan ja se on Rachael Denhollanderin ääni. Ainakin Ilta-Sanomat nimeää Denhollanderin henkilönä, joka ”nosti kissan pöydälle”. Linkin artikkeli on ainut Ilta-Sanomien artikkeli, jossa hänet edes mainitaan nimeltä.

Ja miksi niin? Koska Denhollander teki sen, mitä kukaan muu ei oikeudenkäynnissä tehnyt: eli uskoaan todeksi ja julisti Larry Nassarille evankeliumin. Samalla evankeliumin kuulivat kaikki oikeudenkäyntiä seuraavat ja toimittavat. Tiedotusvälineet eivät uutisoi siitä, koska Denhollander ei jättänyt evankeliumista mitään pois. Hänen julisti ytimekkään sanoman, jossa yhdistyivät sekä Jumalan viha ja tuomio, että Jumalan rakkaus ja armo. Että sanoman julistajana oli kärsivä osapuoli, teki todistuksesta vielä monin verroin voimallisemman. Tällainen evankeliumi on myrkkyä maailman tiedotusvälineille. Mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.

Siitä syystä, jotta asia ei tyysin häviäisi jonnekin menneisyyden syövereihin, ilman että sitä on noteerattu millään tavalla, tässä on relevantti osa Denhollanderin todistuspuheenvuorosta suomennettuna:

Sinusta on tullut kieroutuneiden ja itsekkäiden halujesi hallitsema mies; mies, jota määrittää jokapäiväinen valinta alituiseen ruokkia tuota itsekkyyttä ja kieroutuneisuutta. Sinä teit valinnan toteuttaa pahuuttasi, välitämättä siitä mitä se muille maksoi. Minun on tehtävä päinvastoin kuin sinä teit: rakastaa uhrautuvasti, välittämättä siitä mitä se maksaa minulle. Kuulustelujen varhaisessa vaiheessa toit oikeussaliin mukanasi Raamatun ja olet puhunut siitä, kuinka rukoilet anteeksiantoa. Sillä perusteella vetoan sinuun:

Jos olet lukenut Raamatun, jota kannat mukanasi, tiedät, että uhrautuvan rakkauden määritelmä on itse Jumala, joka rakastaa niin uhrautuvasti, että antoi kaiken maksaakseen rangaistuksen synnistä, jota Hän ei tehnyt. Hänen armostaan minäkin tahdon rakastaa niin.

Puhut anteeksiannosta. Mutta Larry, mikäli olet lukenut Raamattusi, jota kannat mukanasi, tiedät, ettei anteeksi saa tekemällä hyvää, ikään kuin hyvät teot pyyhkisivät pois sen, mitä olet tehnyt. Anteeksianto tulee parannuksesta, mikä vaatii, että kohtaat ja hyväksyt totuuden siitä, mitä olet tehnyt kaikessa pahuudessaan ja kammottavuudessaan ilman sovittelua, tekosyitä tai sen esittämistä että hyvät teot pyyhkisivät pois sen, mitä olet nähnyt tässä oikeussalissa tänään.

Raamattu, jota kannat mukanasi, sanoo, että olisi parempi, että myllynkivi sidottaisiin kaulaasi ja sinut heitettäisiin mereen, kuin että viettelisit yhdenkin lapsen. Ja sinä olet vahingoittanut satoja.

Raamattu, jota kannat mukanasi, puhuu viimeisestä tuomiosta, jossa kaikki Jumalan viha ja iankaikkinen kauhistus vuodatetaan sinunlaistesi ihmisten päälle. Mikäli milloinkaan todella kohtaat tekosi, syyllisyys tulee olemaan murskaava. Ja se tekee Kristuksen evankeliumista niin ihanan. Se nimittäin tuo armon, toivon ja laupeuden sinne, mistä sitä ei kuuluisi löytää. Ja se on siellä sinua varten.

Rukoilen, että tulisit kokemaan, kuinka syyllisyyden paino murskaa sielusi, että voisit eräänä päivänä myös kokea todellisen parannuksen ja Jumalan anteeksiannon, mitä tarvitset paljon enemmän, kuin minun anteeksiantoani – vaikka minä annankin sinulle anteeksi.

Denhollanderin koko todistuspuheenvuoron transkripti on luettavissa muun muassa täältä. Vuosi 2018 on vasta aluillaan, mutta Todd Friel on jo sitä mieltä, että tässä voisi olla vuoden evankeliumiteko:

Miksi lopetin seurakunnassa soittamisen

Joistakin asioista on hyvin vaikea keskustella, eritoten tällaisista. Keskustelutilanteissa minulla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: tulla väärinymmärretyksi ja tulla väärinymmärretyksi. Ensinnäkin tulen väärinymmärretyksi, jos yritän selittää kantani mahdollisimman perusteellisesti ja johdonmukaisesti. Silloin en pääse puusta pitkälle ja vastapuolen vastaväitteet ja välihuomautukset aiheuttavat sen, että en koskaan pääse asian ytimeen. Toisaalta tulen väärinymmärretyksi, jos todeta paukautan kantani mahdollisimman ytimekkäästi. Silloin vastapuoli ei yleensä halua tietää enempää – mikä on totta tietenkin molemmissa tapauksissa. Vastapuoli ei todella halua ymmärtää minua ja sitä kuinka ajattelen. Olkoonkin välillämme erimielisyyttä, mutta ainakin ymmärtäisimme toisiamme. Se on pelkkä kaunis haave. Siksi kirjoitan. Kirjoittaessani minua ei keskeytetä, eikä hoputeta menemään asiaan, eikä yksittäisiin sanoihin tai lillukanvarsiin olla alinomaan takertumassa ja johtamassa keskustelua sivuraiteille.

Tämä kirjoitukseni kumpuaa kuvailemastani kokemuksesta, joka liittyi keskusteluun seurakunnassa soittamisesta. Olin soittanut ylistysmusiikkia vuositolkulla. Sitten tuli aika lopettaa. Olen painottanut syinä sille eri osa-alueita laajemmasta syykokonaisuudesta keskustelukumppanista riippuen. Olen joutunut välttelemään sanomasta suoraan tiettyjä mielestäni painavia syitä, koska tiedän sen aiheuttavan pelkkää riitaa. Tietooni on kuitenkin tullut, että on henkilöitä, joilla saattaa yhdestä tai useammasta mainitsemastani tekijästä johtuen olla nyt väärä käsitys siitä, miksen enää soita seurakunnassa. Siksi teen asiasta nyt selvän tämän kirjoituksen avulla.

Oli toinen päivä syyskuuta armon vuonna 2015. Päätökseni oli kypsynyt. Ei se tuntunut kivalta, mutta omatuntoni velvoitti minua. Olen edelleen varma, että tein oikein. Jälleen yksi ”Loistava keskiviikko” -konseptin iltatilaisuus oli saatu pakettiin. Soittokamat oli kasattu ja taustalla esitystekniikasta vastaavat purkivat lavaa. Ystäväni ja Porin Helluntaiseurakunnan pastoriksi Veikko Kokkosen eläköitymisen vuoksi tuolloin hiljattain palkattu Tommi Törnroos kiitti illasta. Hän on aina tuonut niin kauniisti ja aidon kiitollisesti esille sen, että hänestä on mukava soittaa kanssani. Enkä minä ole ollut paras vastaamaan samoin.

– Siksi onkin niin ikävää, että joudun sanomaan, etten voi enää jatkaa, vastasin. Hän vaikutti yllättyneeltä, joskaan ei läheskään niin yllättyneeltä, kuin kerrottuani syyn. Elämäntilanteet muuttuvat ja soittajat lopettavat. He muuttavat pois, saavat lapsia, aloittavat kolmivuorotyön, eroavat ja joutuvat yksinhuoltajiksi… Nämä ovat odotettuja syitä. Minun syyni ei ollut sellainen.

– Täällä saarnataan evankeliumia, joka ei pelasta.

Töks.

Siitä ei syvällistä keskustelua urennut. Hän kysyi, koska siitä hänen piti alun alkaenkin minulta kysyä, olisinko ollut kiinnostunut soittamaan jossakin toisessa projektissa. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin.

Olin soittanut yli 15 vuotta rumpuja erilaisissa ylistyskokoonpanoissa kolmessa eri seurakunnassa ja olin nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista. Soittaminen oli ja on edelleen itsessään mukavaa touhua. Musiikki on hieno asia ja Jumalan lahja. Musiikilla on oma paikkansa seurakuntaelämässä. Olen kuitenkin ollut jo vuosia ennen päätöstäni sitä mieltä, että seurakunnassa keskitytään täysin vääriin asioihin. Prioriteettimme eivät ole kunnossa. Teemme vääriä asioita ja vääristä syistä.

Tiedämme kaikki, että joukossamme on niitä, jotka eivät tule kokoukseen, jos mummokuoro laulaa. Tiedämme myös, että on niitä, jotka eivät tule kokoukseen jos se-ja-se saarnaa. Toisaalta se viestii sitä, että kyseisten penkinkuluttajien prioriteetit ovat väärät, mutta toisaalta se viestii myös sitä, että jostakin heille on iskostunut sellainen mentaliteetti, että musiikkiosuus on jumalanpalveluksessa tärkeämpi kuin se onkaan ja toisaalta saarnaosuus vähemmän tärkeä kuin se todellisuudessa on. Kenen vaikutusta tällaisen mentaliteetin kehittyminen on? Penkki ei nouse pönttöä korkeammalle; toisin sanoen seurakunnassa ovat harvassa ne, joiden hengellinen elämä heijastelee syvempää vakaumusta, kuin saarnapöntöstä annettu esimerkki edellyttää.

Me keskitymme vääriin asioihin. Jumalanpalveluksen – sen hetken, jonka Jumalan kansa pyhittää viikosta yhteiseen kokoontumiseen tarkoituksenaan palvoa Jumalaa – ydin on saarna. Jumalan palvonnan ydin on oppia tuntemaan häntä. Kuinka voimme palvoa Jumalaa, jota emme tunne? Jumalan palvonnassa keskeistä on olla mieleltään keskittynyt Häneen ja siihen kuka Hän on. Väärät käsityksen Jumalasta haittaavat Hänen palvomistaan. Harhailevat ajatukset haittaavat Hänen palvomistaan.

Jumalaan keskittyminen laulun kautta on sinänsä kaunis ajatus, mutta ottaen huomioon nykyisten laulujen melkoisen teologiaköyhän sisällön ja alituisen kränäämisen tyylilajeista (”minähän en laula kuin pitkän kirjan lauluja”), se ei todellakaan toimi toivotulla tavalla. Oikeastaan musiikki vain haittaa. Siinä missä toiset pitävät hidastempoisia tunnelmointibiisejä niin ihanan palvovina, toiset pitävät niitä yksinkertaisesti tylsinä. He räpläävät kännyköitään, koska se on vähemmän tylsää.

Minä olen sanonut jo vuosia: mitäpä jos pantaisiin vaikka puoleksi vuodeksi kaikki musat kiinni? Tarvitsisimme perusteellisen prioriteettien uudelleenjärjestelyn. Meidän on saatava saarna takaisin palvonnan ydinpaikalle. Se toimisi myös tehokkaana seurakunnan tilan kartoittajana – kun jätetään viihdeosuus pois, nähdään ketä oikeasti kiinnostaa. Vastaukset tähän ovat olleet erittäin ennalta-arvattavia: niimmutku. Niimmutku pitäähän sitä musiikkiakin seurakunnassa olla.

Jos saarna palaisi palvonnan ydinpaikalle, se vaatisi myös saarnavastuussa olevilta roimaa tasonnostoa. Meillä on rima matalalla ja koska meillä ei ole kirkkovuotta, kuten luterilaisilla, ei pastoreilla ole mitään velvoitetta saarnata mistään tietyistä aiheista, vaan he saavat vapaasti valita, mistä saarnaavat. He pysyttelevät mukavuusalueellaan ja saarnaavat omista lempiaiheistaan, tai siitä, minkä ”saavat sydämelleen” – tai oikeastaan pitävät puheita. Olen esittänyt seurakunnassamme riittävän monessa kontekstissa, että se on todistettavasti tullut myös pastoreiden tietoon, tämän toiveen: mitäpä jos jokainen vakituisessa saarnavastuussa seurakunnassamme oleva valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi seuraavaksi saarnakseen saarnan sen 1. luvun 1. jakeesta? Niinhän Paavali käskee Timoteustakin tekemään, saarnaamaan Sanaa! Niinhän Jeesuskin teki opetuslapsilleen, selitti heille kirjoituksia! Ja vastaukset ovat jälleen samanlaisia: niimmutku. Niimmutku pitäähään niitä aihesaarnojakin välillä olla.

Ymmärrän ilman muuta, mistä tuollaiset vastaukset kumpuavat. Muutoksesta ei pidetä, jos nykyisessä ei nähdä mitään vikaa. Siksi vaatii rohkeutta seurakunnan johdolta viedä seurakuntaa sellaiseen suuntaan, johon seurakunta ei halua mennä, mutta joka on oikein. Asioiden tekeminen raamatullisesti ja arvojärjestyksen muuttaminen Raamatun mukaiseksi tulee karsimaan aktiivikävijöitä. Jos asioita ei voi siksi muuttaa, se tarkoittaa, että seurakuntamme on jo liian iso kone, jonka pyörimisestä on tullut itseisarvo. Se tarkoittaa, että seurakuntamme on kuollut.

Ymmärrän myös, miksi pastoreita ei huvita alkaa saarnaamaan Raamattua ja vain Raamattua. Se on työtä. Pastorimme ovat niin ylityöllistettyjä kaikella sellaisella, mikä ei ole pastorin työtä, että he eivät ehdi tehdä sitä, mikä on pastorin työtä. Seurakunnillamme on pilvin pimein kaikenlaisia sellaisia toimintoja ja työmuotoja, jotka sinänsä ovat täysin tervetulleita ja positiivisia, mutta joihin Raamattu ei seurakuntaa velvoita. Raamattu ei missään käske seurakuntaa järjestämään partiotoimintaa, lasten toimintailtoja tai lähetysompelupiiriä. Ja jälleen: niimmutku. Niimmutku pitäähän seurakunnalla lapsityö olla. Ja jälleen meillä on pelkkä kuollut kone, jonka nyt vaan pitää puksuttaa.

Ainuttakaan niimmutkua ei kukaan koskaan ikinä missään perustele Raamatulla. Olen toden teolla pöllämystynyt tästä, kuinka vähän Raamatun annetaan sanella seurakuntaelämää oikeastaan millään tasolla. Raamatun sanalle alistumista ja asioiden tekemistä ja tekemättä jättämistä siksi koska Raamattu niin sanoo, ei pidetä tärkeänä eikä tavoiteltavana. Miksi?

Jos seurakuntamme olisi sitä, mitä seurakunnan kuuluu olla – paikka, jossa uskova saa hengellistä ravintoa ja rakentuu uskovien yhteydestä ja Jumalan Sanan tuntemisesta – kaikki nämä ongelmat ratkaisisivat itse itsensä. Syvällisestä Jumalan Sanan opetuksesta hyvää ravintoa saava uskova on parempi todistus ulkopuolisille ja valmiimpi todistamaan uskostaan arjessaan. Ravittu, terve ja vahva uskova kykenee soveltamaan Jumalan Sanaa perhe-elämässään ja ymmärtää, että vanhempana hänen tärkein velvollisuutensa on julistaa evankeliumia lapsilleen, eikä ulkoistaa sitä seurakunnan lapsi- ja nuorisotyölle. Siinä missä ”sydämelle saatu” aihe voi olla ”juuri sinulle”, Raamatun Sana uskollisesti saarnattuna ja selitettynä on aina koko seurakunnalle. Se on objektiivisesti ravintoa, tavallista kuin peruna, mutta se mahdollistaa sellaisen hengellisen kasvun, joka on yhtä hidasta ja huomaamatonta kuin lapsen pituuskasvu – muttei silti yhtään vähemmän todellista. Eikö se ole muka tavoiteltavaa? Tällaisten asioiden sisäistäminen vaatii radikaaleja katsantokannanmuutoksia.

Mitä teemme sen sijaan? Järjestämme ulospäinsuuntautuvia iltatilaisuuksia keskellä viikkoa, joihin on matala kynnys tulla ja tuoda ystävänsäkin. Näin lähipiirin evankeliointi ulkoistetaan ”seurakunnalle”, eli sille koneelle. Näihin iltatilaisuuksiin pyritään tekemään hyvä show ja esittämään seurakunnan parasta musiikkiosaamista. Näin paikalle tulevat uudestisyntymättömät eivät koe tulleensa mihinkään hartauden hautuumaalle, vaan heidän mielikuvansa tiukkapipouskovaisista, jotka eivät katso telkkaria, eivätkä kuuntele musiikkia, karisevat. Samalla uskovaisille (joita yleisössä on 99,99%) tarjotaan suurena vetonaulana sen-ja-sen uusi bändi, joka soittaa hienommin kuin yksikään edellinen ja niillä on kolme uutta lauluakin! Jaksaa taas ylistää. Siten nämä ovat eräänlaisia dual-purpose-iltoja; niillä on kaksi tarkoitusta kahdelle eri yleisölle.

Jumalattomille puhutaan Jumalan rakkaudesta, mutta ei Jumalan vihasta, ei synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, eikä sijaiskärsijästämme Kristuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Joskus satunnaisesti saatetaan pitää palopuhe parannuksen tärkeydestä, mutta epäraamatullinen pelastusoppi saa sen kuulostamaan tekojen vanhurskaudelta ja lakihenkisyydeltä. Jos joku jumalaton koukkuun narahtikin, hän ei tule koskaan kuulemaan olevansa syntinen, matkalla helvettiin ja vailla toivoa ilman Jeesusta. Hän ei kuule evankeliumia, joka loukkaa. Hän kuulee evankeliumin, joka ei pelasta.

Kun kävin pikkupoikana sirkuksessa, olisin halunnut nähdä saman esityksen seuraavana vuonna uudestaan. Aikuisena tiedän, että olisin kyllästynyt siihen. Nämä illat, joihin uskovaiset tulevat latautumaan, lillumaan, ylistämään ja palvomaan, ovat sama sirkusesitys toistettuna viikosta toiseen. Siihen kyllästyy. Muusikot kyllästyvät soittamaan, esitystekniikkavastaavat kyllästyvät roudaamaan ja uskovaiset kyllästyvät laulamaan. Ja niin suuri spektaakkeli kuivuu hiljalleen kasaan tuottamatta herätystä, hengellistä kasvua, uusia jäseniä, tai mitä ikinä siltä sitten odotettinkaan. Sen jälkeen pidetään vähän taukoa, kunnes joku innokas taas keksii järjestää uuden spektaakkelin.

Ja tässä kohtaa minä löin osaltani pelin poikki. En halua olla mukana mahdollistamassa tätä. En halua olla mahdollistamassa sitä, että pastorimme luistavat vastuustaan saarnata koko Jumalan Sanan neuvoa. En halua olla toteuttamassa mitään showta, jossa tunnelma ja desibelit yrittävät tehdä evankeliumin työn. En halua olla toteuttamassa itseäni, esiintymässä ja paistattelemassa sitä, kuinka hyvä rumpali muka olen. En lähtisi kuuntelemaan itseäni livenä.

Minua ei myöskään yksinkertaisesti enää huvita soittaa niin musikaalisesti kunnianhimotonta musiikkia, kuin mitä nykyaikainen ylistysmusiikki tuppaa olemaan. Laahaavan lällyt balladinrenkutukset, joita pääasiassa soitimme ja joista käytetään nimitystä ”syvä kyntö”, koska niiden säestämänä huojutaan silmät kiinni ja paaaaalvotaan, ovat toivottoman tylsiä. Minä olisin voinut pistää ylkkäsetin uusiksi vaikka joka viikko, soittamatta puoleen vuoteen samaa biisiä kahdesti. Materiaalia kyllä riittää! Siinä olisi ollut haastetta!

Siispä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Aikaa olisin aina voinut jostakin repiä rakkaaseen harrastukseen. Ajan puutteesta lopettamispäätöksessäni ei missään vaiheessa ole ollut kysymys.

Seurakuntamme prioriteetteja heijastelee hyvin tämä Sakari Heikkilän laulu, jonka esitimme viimeisekseni jääneessä Loistavassa Keskiviikossa 2.9.2015. Siinä lauletaan:

Kaipaamme enemmän Sinua Jumala
Enemmän rakkauttas maailmaan
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta
Enemmän käsiä auttamaan

Enemmän voimaasi
Enemmän kirkkauttasi
Enemmän valtakuntaas päälle tän maan
Enemmän ääntäsi
Enemmän kasvojasi
Tahdomme enemmän Sinua

Terveyttä sairauksiin, vapautta kahleisiin
Enemmän ihmeitä, merkkejä
Tahdomme johdattaa kadonneet luoksesi
Loistaen lempeyttä, nöyryyttä

Juu juu, tahdomme ja tahdomme. Tahdomme sitä ja tätä, tuntea Sinua, voimaasi ja ääntäsi ja Sinua ylipäätään. Juu juu. Ja ihmeitä ja merkkejä. Lässyn lässyn. Mitään konkreettista emme silti ole valmiita asian eteen tekemään. Emme avaa seurakuntana Raamattujamme päiväkokouksessa. Emme opiskele Jumalan Sanaa seurakuntana. Emme tavoittele Jumalan tuntemista kirjoitetun Sanan varman ilmestyksen kautta, vaan laulamalla ja tunnelmoimalla. Emme kaipaa sitä, että taivaallinen puutarhuri tulisi repimään juurinen irti sitä, mikä ei ole Isän istuttamaa, vaan pakenemme mieluummin haavemaailmoihimme huokailemaan ja toivomaan jonkin sellaisen perään, jonka avaimet Jumala on antanut meidän käsiimme. Siksi sanoudun kaikesta tästä jyrkästi irti ja siksi en enää soita seurakunnassa.

En sano ”en koskaan”. Rakastan edelleen musiikkia, enkä ole modernia ylistysmusiikkia vastaan. Mielestäni monet nykyaikaiset ylistyslaulut ovat kauniita, iloisia ja teologisesti täysin kelvollisia. Minulla on myös paljon mukavia muistoja. Paljon on silti muututtava, että minä vielä lähtisin mukaan. Siihen saakka soittelen omaksi ilokseni.