Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa Jyrki Palmin taannoiseen pääkirjoitukseen Ristin Voitossa. Hän nähtävästi suuttui minulle ja kirjoitti RV:n mielipidepalstalle vastineen. Hänen mielestään tulkitsin hänen kirjoitustaan virheellisesti. Minun mielestäni taas hänen oma tiivistelmänsä tekstini sisällöstä on vääristynyt. Haluan siksi tarkastella hänen pääkirjoitustaan vielä hieman tarkemmin, kuten myös hänen vastaustaan minulle. Vastineessaan minulle Palmi kirjoittaa:
Kokin mielipidekirjoitus oli siistitympi versio samasta sosiaalisessa mediassa jaetusta blogitekstistä, jossa Kok pitää helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ”hulluutena” ja sitä tukevia vanhimpia ”änkyröinä äijinä”, jotka vastahakoisesti asettuvat tukemaan niin sanottua näkypastoria.
Ensinnäkään mielipidekirjoitukseni ei ollut siistitty versio, vaan lyhennetty versio. Palmin sanavalinta implikoi, että kirjoitukseni oli törkyä ja kaipasi sisältönsä osalta siistimistä, ollakseen salonkikelpoinen julkaistavaksi jossakin muualla, kuin tässä blogissa. Tulkoon siis ilmi tässä ja nyt, että minä en oma-aloitteisesti tavoitellut kirjoitukseni julkaisua RV:n mielipidepalstalla, vaan Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä ja pyysi minua lyhentämään kirjoitukseni 3000 merkin mittaiseksi mielipidepalstaa varten. Lyhennelmää tehdessäni olin hyvin harmissani siitä, kuinka paljon jouduin omasta mielestäni nokkelia sutkautuksiani tekstini ytimellisen asiasisällön edestä uhraamaan. Kyse ei millään tavoin ole siitä, ettenkö kehtaisi sanoa Ristin Voiton mielipidepalstalla asioita juuri niin kipakasti, kuin tässä blogissa. Sille ei vain ollut nyt tilaa.
Minulla ei muutenkaan ole mitään hinkua saada mielipiteitäni julki RV:n mielipidepalstalla. Siitä kuuluu kiitos niille RV:n toimituksessa, joilla on ihmeellinen tarve ”parannella” toisten kirjoituksia ja sanavalintoja, niin etteivät ne enää vastaakaan kirjoittajan alkuperäistä sanomaa. Kutsuvat sitä oikoluvuksi, mutta minusta se on päsmäröintiä. Ellei Petri Mäkilä olisi varta vasten pyytänyt, ei Ristin Voitossa olisi julkaistu mitään versiota kirjoituksestani. Aloite ei ollut minun.
Pääkirjoituksessaan Jyrki Palmi kirjoitti seuraavasti:
Helluntailiikkeessä on valitettavan monta esimerkkiä tapahtumaketjuista, joissa näkyä kantava pastori on yksin alkanut toteuttaa uudistuksia ja lopulta pettyneenä ja uupuneena jäänyt ilman tukea. Pahimmissa tapauksissa tällainen pastori on kokenut epäonnistuneensa ja masentuneena jättänyt tehtävänsä.
Palmi ei pitänyt vastineessaan siitä, että puhuin vanhimmistoveljistä ”änkyröinä”, mutta ei tunnu ymmärtävän sitä, että minähän en henkilökohtaisesti nimittänyt änkyräksi yhtään ketään, vaan maalasin itse omaa ilmaisutapaani käyttäen kuvan juuri siitä tilanteesta, jota hän itse pääkirjoituksessaan kuvaa. Mitä oikein olen ymmärtänyt niin väärin ylläolevasta lainauksesta? Tässähän Palmi nimenomaan uhriuttaa pastoriparan, joka jäi ilman tukea. Miksi pastori jäi ilman tukea? Koska vanhimmisto. Jos jotakin, niin Palmi itse epäsuorasti syyttää tässä vanhimmistoveljiä siitä, että he eivät anna pastoreilleen tarvittavaa tukea. Pääkirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Palmi vahvistaa tätä mielikuvaa entisestään:
Paljolta tuskalta vältytään, jos vanhimmisto syttyy pastorin näkyyn ja yhteisenä rintamana esittelee uudistuksen tuulet seurakunnalle. Näin toimien pastori saa seurakunnan johtavista henkilöistä vahvan selkänojan, johon nojata tiukan paikan tullen. Kun vanhimmisto tukee ja toteuttaa näkyä, voi pastori levollisesti surffata uudistusten aaltojen päällä.
Palmin pääkirjoituksessa loistaa poissaolollaan kaikenlainen koettelu ja terve kritiikki pastorin näkyä kohtaan. Jää täysin käsittelemättä se ulottuvuus, että vanhimmiston tehtävänä on myös toimia jarruna älyttömyyksille ja pitää pastori tilivelvollisena ja Jumalan Sanalle alamaisena. Juuri se oli oman kirjoitukseni ytimessä. Käsittelin niitä skenaarioita, joissa pastori ei saa vanhimmiston tukea taakseen ja sen mahdollisia syitä ja seurauksia.
Mielipiteeni oli ja on edelleen, että pastorilla oleva näky ei ole mikään syy revetä suuntaan taikka toiseen. Tässäkin asiassa Palmi esittää minut väärässä valossa. En ole kirjoittanut, että pidän ”helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ’hulluutena'”, vaan että uudistamispyrkimysten perustaminen näkyjen varaan on hulluutta. Uudistaminen itsessään, jos se perustuu Raamattuun, on käytännössä reformaatiota – vanhistamista, kuten asian kirjoituksessani esitin.
Ajallemme tyypillinen vapaakristillinen seurakuntamalli on nimenomaan sellainen, jossa pastori opetusvastuunsa tähden on operaation keihäänkärkenä ja vanhimmisto välittömästi hierarkiassa pastorisinstituutin alaisena tukielimenä. Näin pastori sanelee ja vanhimmisto taustalla antaa hiljaisen signaalin. En käsitä, kuinka Palmin pääkirjoituksesta voi saada mitään muuta mielikuvaa, kuin että vanhimmisto ei täytä tehtäväänsä, jos se ei yksiselitteisesti asetu pastorin näyn taakse, koska pastori on visionääri ja me tarvitsemme visionäärejä nyt, kun helluntailiikkeen tulevaisuus on vaakalaudalla.
Mutta jos mitään voi päätellä siitä, että vanhimmistoveljellä on samat kelpoisuusvaatimukset kuin pastorilla, raamatullinen seurakunnan johtajuusmalli on sellainen, jossa vanhimman ja pastorin roolit ovat synonyymejä keskenään. Sanojen episkopos, presbuteros ja poimen käytön tutkiminen vahvistaa tätä mielikuvaa (esim. 1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:6-9 & 1. Piet. 5:1-2). Kuinka monessa evankelisessa seurakunnassa Suomessa jokainen vanhimmistoveli on säännöllisesti opetusvastuussa, koska vanhimman tulee olla ”taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2)?
Vastauksessaan minulle Palmi puolustautuu sanoen:
Olen vahvasti vanhimmistojohtoisen seurakunnan kannattaja ja tulkitsen sen lähimmäksi sitä Raamatun mallia, jolla Paavali perusti seurakuntia ja ohjeisti Timoteuksen ja Tiituksen asettamaan niihin vanhimmat. Tällä tavalla pastorit ja vanhimmat voivat edelleen parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä johtaa seurakuntaa.
…
Vanhimmistojohtoinen seurakunta on turvallinen seurakunta, koska se ei ole riippuvainen siitä, kuka kulloinkin toimii sen pastorina.
Jyrki Palmi ei nyt tunnu osaavan päättää, mitä mieltä haluaa olla. Jos tarvitaan pastori, jolla on näky ja vanhimmisto sitä näkyä tukemaan, silloin kyseessä ei ole vanhimmistojohtoinen seurakunta, vaan pastori kärkenä ja vanhimmisto tukielimenä. Silloin todellakin on väliä, kuka kulloinkin toimii pastorina. Mitä jos loppuunpalaneen pastorin paikalle palkatulla on eri näky – tai ei näkyä lainkaan? Mutta jos taas seurakunta todella on vanhimmistojohtoinen, silloin pastori ei voi olla yksinäisenä kärkenä näkyineen.
Juuri tuo ”näky” on jotakin, mistä Palmi ei tunnu haluavan päästää irti. Näky on sopivan saippuainen termi, joka voi tarkoittaa joko erittäin hyvää ideaa, tai yliluonnollisesti saatua ilmestystä. Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa, joka tapauksessa näyn välittäjänä on yksilö, jota ilman seurakunnasta puuttuu jotakin olennaista. Se ei ole vanhimmistojohtoisuutta, koska ”näyn kantaja” (kuten Palmi asian ilmaisee) on pakko nostaa erityisasemaan ja erityiskohtelun kohteeksi, eräänlaiseksi oraakkeliksi tai messiashahmoksi. Pääkirjoituksessaan Palmi puhuu juuri tästä:
Seurakunnan vanhimpien ei tule koskaan uhrata työntekijöitään yksinäisen näyn alttarille. Pahimpia asenteita ja kauaskantoisimpia virheitä ovat ”katsotaan miten pojan/ tytön käy” -tyyppiset asenteet. Pastorin kannalta ei ole juuri mitään kuluttavampaa työympäristöä kuin sellainen, jossa hänet jätetään yksin selviämään näkynsä kanssa. Tällainen toimintatapa on tuomittu epäonnistumaan ja vaikeuttaa vielä seuraajienkin työtä.
Tässäkään lainauksessa, kuten misään pääkirjoituksessaan, Palmi ei anna sellaista vaihtoehtoa, että pastorin näky terveesti kyseenalaistettaisiin pelkkänä messiaskompleksina, vaan sitä pitäisi alkaa hyysäämään. Ensinnäkin, kuten kaikkien pyhien seurakunnissa, ”katsotaan, kuinka tytön käy” on oletusarvoisesti ja automaattisesti poissa laskuista. ”Katsotaan, kuinka pojan käy” on ilman muuta rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä ja kypsyyden puutetta. Siten suhtautuvan ei pitäisi olla seurakunnan vanhin. Mutta oikea suhtautumistapa ei mielestäni ole näyn varjeleminen, kuin hauraan kukkasen, vaan realismi:
- Sinä et ole maailman napa.
- Sinun näylläsi ei ole auktoriteettia.
- Sinulla on jo kaikkiriittävä ja erehtymätön ilmoitus, jonka mukaisesti sinun tulee toimia.
Loukkaantuneisuuttaan Jyrki Palmilta tuntuu menneen täysin ohi se seikka, että esitin kirjoituksissani konkreettisia ajatuksia pastorien jaksamiseen. Se pitäisi nähdä positiivisena asiana. Pastorit eivät pala loppuun, jos eivät tekeydy tärkeämmiksi osasiksi kokonaisuutta, kuin oikeasti ovat. Siinä Jyrki Palmi ei auta, vaan edesauttaa näkyretoriikallaan juuri päinvastaista. Eikä kyse ole ainoastaan pastorista itsestään, vaan myös seurakuntalaisista. Pahimmillaan homma lähtee totaalisesti lapasesta ja näkynsä kansa aikansa rellestänyt visionääri vaihtaa maisemaa ja jättää jälkeensä sekaannusta ja tuhoa. Olen nähnyt. Täällä Porissa. Siksi sanon näyille kerta kaikkiaan EI.
Vastauksensa lopussa Jyrki Palmi yrittää vielä näpäyttää takaisin:
Kokin tausta on selkeän kalvinistinen ja ymmärrän kirjoituksen olleen enemmänkin halu näpäyttää helluntaiherätystä sen etääntymisestä Sanan opetuksen painopisteestä viihteelliseen suuntaan. Tämä reformaation aihepiiri voisi olla hedelmällinen keskustelu, kunhan sitä käydään kunnioittavassa hengessä.
Minähän en ole ”taustaltani kalvinistinen”. Olen kalvinisti. Olen taustaltani helluntailainen.
Kirjoitukseni motivaation pääpaino ei ollut helluntailaisuuden viihteellistymisen kritisointi, joskin mainitsin sen eräänä esimerkkinä näkykeskeisen seurakuntamallin hedelmästä. Kun pastorin näkynä on olla viihteellinen seurakunta, sellainen on omiaan syntymään, kunhan pastoria ei jätetä näkynsä kanssa yksin ja vanhimmisto muistaa hyysätä. Kirjoitukseni kritiikin kohde oli maailmallisten yksilöjohtajaa korostavien ideologioiden hyödyntäminen seurakunnan johtamisessa. Vastauksessaan Jyrki Palmi kiistää esittäneensä mitään sellaista, mutta hänen vasta-argumentaationsa jättää johdonmukaisuudessa aivan liian paljon toivomisen varaa.
Mitä tulee kunnioittamiseen, pyydän saada huomauttaa, että en ole nimitellyt ketään, enkä pilkannut. Pienellä sisälukutaidolla sen olisi pitänyt olla ihan selvä asia. ”Kalvinistisen taustani” esille ottaminen tässä kontekstissa oli melkoisen asiaton ad hominem, jonka ilmiselvä tarkoitus oli pyrkiä mustamaalaamalla heikentämään argumentaationi uskottavuutta. Jyrki Palmilla ei ole mitään syytä loukkaantua mistään, mitä kirjoitin. En ole esittänyt hänen pääkirjoitustaan väärässä valossa ja olen mielestäni tässä kirjoituksessa todistanut sen.
K̶a̶u̶p̶u̶n̶g̶i̶n̶ ̶a̶i̶n̶o̶a̶ kalvinisti 