Kaikenlaisia pride-ulostuloja

Kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai teroittaa kynänsä, tulee kirkostaeroamispiikki. Se on luonnonlaki, historian ja observaation todeksi osoittama. En tiedä, mitä mieltä Päivi itse siitä on, mutta oma asenteeni on jotakin välinpitämättömän ja positiivisen välimaastosta. Vakaumuksellisten kristittyjen irtautumisen tympeästä sakraaliyhteiskunnan artefaktista näen positiivisena asiana. Jumalattomien ejektoituminen on minulle se ja sama. Eivät he kirkkoon jäämälläkään pelastu. Toki uskon, että extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), mutta silloinkin se ecclesia pitää määritellä.

Räsäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman välinen julkinen kanssakäyminen on ollut jokseenkin turhauttavaa seurattavaa. Assosioitumalla pride-tapahtuman kanssa kirkko antaa hyväksyntänsä raamatunvastaiselle elämäntyylille, sanoo Räsänen. Eipäs, vastaa Luoma, haluamme vain näkyä tapahtumassa ja osoittaa sillä, että kirkko on kaikkia varten. Päivin hyvään ja asialliseen avoimeen kirjeeseen minulla ei ole paljoa sanottavaa, paitsi tietysti:

Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten synnit ristinkuolemallaan.

Öhöm, eipäs ole.

Tapio Luoman vastauksessa sen sijaan on enemmän analysoitavaa. Hän sanoo:

Piispainkokous on todennut avioliittoselonteossaan vuonna 2016, että kirkko on kaikkia varten ja että samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan.

Öhöm, eipäs ole. Kirkko ei ole kaikkia varten. Kirkko, josta itse käytän nimitystä seurakunta, on kristittyjen koti. Seurakunta on Kristuksen ruumis; kaikki Hänen verellään itselleen ostamansa kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Seurakunta on uusi ihmiskunta Kristuksessa; kaikki ne, jotka ovat syntyneet uudesti ylhäältä ja kuolleet pois Aadamista. Seurakunta manifestoituu ajassa ja avaruudessa nk. näkyvänä seurakuntana, ja minusta tuntuu, että tämä ekklesiologian osa-alue on sekä luterilaisille että vapaakristityille täyttä hepreaa.

Näkyvä seurakunta käsittää kaikki kristyiksi tunnustautuvat tai itsensä mieltävät. Näkyvän seurakunnan jäseneksi liitytään uskontunnustuksen ja kasteen kautta. Mutta kuten huomaamme esimerkiksi taikuri Simonin tapauksesta, uskontunnustus ja kaste eivät itsessään takaa mitään. Simon tunnusti uskonsa ja tunnustuksensa perusteella hänet kastettiin. Ilmeni kuitenkin piakkoin, että hänen motiivinsa olivat väärät, eikä Apostoli Pietari nuhdellut häntä varsinaisesti ystävälliseltä vaikuttavaan sävyyn:

”Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa — jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä.”

Seurakunta ei ole Simonin kaltaisia varten. Seurakunnan sanoma sen sijaan on kaikkia varten ja sanoman tulee olla Kristuksen ja Apostolien esimerkin mukainen. Heidän esimerkkinsä mukainen evankeliumi on hyvä uutinen; ei siitä, että sinä olet arvokas ja että Jumala hyväksyy sinut kaikkine virheinesi; vaan siitä, että Hän on ylösnoussut ja että Hän hallitsee kuninkaana! Tuolla hyvällä sanomalla on implikaatio: käsky kumartaa Kuningasta, nöyrtyä, palvoa Häntä, tehdä parannus, kääntyä pois pahuudesta ja turvata Häneen ainoana, joka voi pelastaa. Tätä sanomaa Pietari saarnasi myös Simonille – senkin jälkeen, kun hänen valhekääntymyksensä oli tullut ilmi.

Totuus on, että Jumala ei hyväksy yhtäkään syntistä, vaan Hän vaatii jokaiselta lakinsa täydellistä pitämistä. Tuo laki vaatii ihmiseltä niin mahdottomia, ettei yksikään ihminen voi sitä pitää. Kukaan ei rakasta Jumalaa kaikesta sydämestään. Se riittää. Unohdetaan kaikki muut synnit hetkeksi. Se riittää! 

Koska kukaan ei pidä lakia, kaikki ovat iankaikkisen kadotustuomion alaisia. He ovat rikkoneet äärettömän Jumalan iankaikkisen lain. Siksi tuomiokin on iankaikkinen. Sovituksen nerokkuus on siinä, että ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen kansansa puolesta. Näin ihminen kärsi rangaistuksen ihmisen synnistä, mutta sovitusuhri on silti riittävä, koska Jeesus on äärettömän kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona; Hän on tosi ihminen ja tosi Jumala.

Lusikkansa soppaan työnsi myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki, joka lähetti Päiville oman dear dr. Laura -kirjeensä. Luulisi, että nämä oppineet kirkonmiehet ymmärtäisivät, että vanhan liiton Israelin kansa oli seurakunnan prototyyppi.

Kuten Israelin egyptistä, Jumala kutsuu kansansa pois synnin orjuuden pesästä ja johtaa meitä läpi tämän erämaan, jota kutsumme elämäksi, kohti luvattua maata. Kuten Israelin, Jumala on valinnut kansansa olemaan pyhät ja nuhteettomat; se on: asetetut erilleen kaikista muista ihmisistä, puettuna Kristuksen vanhurskauteen. Tätä Israelin pyhyyttä ja erottautuneisuutta kuvaamaan Jumala sääti tukun lakeja. Näitä lakeja emme enää sovella, sillä Kristuksessa suurempi hengellinen todellisuus on astunut voimaan. Ei haittaa, että vaate on osaksi puuvilla ja osaksi elastaania. Ne olivat lakeja, joilla oli symboliarvo; noudatamme niiden hengellistä ydinsisältöä siten, että tiedostaen erotamme elämämme Jumalalle, emmekä rakasta maailmaa ja mukaudu sen menon mukaan noudattamaan sen himoja ja filosofioita.

Emme myöskään kivitä homoja, koska emme ole teokraattinen Israelin valtio, vaan hengellinen Israel, joka ei ole tästä maailmasta. Pois se, etteikö laki olisi enää voimassa, mutta sitä ei sovelleta enää maallisesti, vaan sitä sovelletaan hengellisesti. Jumala ei ole muuttanut mieltään sen suhteen, mikä on Hänelle kauhistus ja mikä ei.

Osa laista ei myöskään ole enää sovellettavissa, koska meillä ei ole enää liitonarkkia, temppeliä eikä pappisvirkaa. Emme yksinkertaisesti enää voi suorittaa kaikkea, mitä seremoniallinen laki vaatii, eikä ole tarviskaan, sillä tässäkin asiassa hengellinen on korvannut maallisen – onhan Kristus ylimmäinen pappimme, jonka pappistoimitus puolestamme on sekä kertakaikkinen että iankaikkinen.

Vanhan liiton laissa toistuu fraasi: ”poista paha Israelista”. Uudessa liitossa kutsumme sitä kirkkokuriksi. Kun joku erotetaan seurakunnasta synnin tähden, se on pahan poistamista Israelista. Olen sitä mieltä, että reiluuden nimissä myös väärin profetoivat pitäisi poistaa Israelista (5.Moos. 13:5). Mutta koska Heinimäki, Luoma ja muut kirkon kirjanoppineet eivät osaa käyttää lakia oikein, he odotetusti sekoilevat myös kymmenen käskyn, Jumalan muuttumattoman ja edelleen sitovan moraalilain kanssa. Kirkko on täynnä vasemmistolaisia, joille murhaaminen ja varastaminen ei näytä olevan mikään ongelma. Syntymättömien lasten oikeuksista kirkko on hipihiljaa ja vaikka kirkon oikeus verottaa yrityksiä poistettiinkin, se saa edelleen samat rahat valtion taskun kautta kierrätettynä.

Minusta olisikin mukava tietää, onko luterilaisessa kirkossa enää mitään syytä poistaa joku seurakuntayhteydestä? Harhaoppisuus? Pedofilia? Kansanmurha? Onko kirkossa todella tilaa kaikille? Minä kiellän konsubstantaation ja uudestisyntymisen kasteessa, tunnustan ainoastaan kaikkien uskovien yleisen pappeuden, enkä hyväksy naisia seurakunnan kaitsijoina, enkä episkopaalista kirkkohallitusta. Rippikoulussa väittelisin opista ja konfirmaatiossa vastaisin aika moneen kohtaan, etten todellakaan usko noin. Olisiko kirkossa tilaa minulle? Ai eikö? No sitten kirkossa ei ole tilaa kaikille.

Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että viime kädessä asiassa on kyse raamattunäkemyksestä. Toivoisin, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, sitä luettaisiin enemmän ja että sen viesti kuultaisiin herkemmin. Raamattu kertoo, että ihmiseksi syntyneenä Jumalana Jeesus on Herra. Häntä meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme. (Korostus minun)

Henkilöksi, joka toivoo, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, Tapio Luoma tekee erittäin vähän työtä sen eteen. Saanen ehdottaa samaa, mitä ehdotan tavan takaa omassa viiteryhmässäni: tee niinkuin Luther; valitse kirja, ota sen ensimmäinen luku ja ensimmäinen jae ja saarnaa! Mutta sen sijaan, että saarnaisi Raamattua, Tapio Luoma saarnaa vasemmistolaisia aatteita. Hänen ulostuloissaan ja kannanotoissaan vilisevät ajanmukaiset sanat: populismi, vihapuhe, ilmastonmuutos, hyvinvointiyhteiskunta, polarisaatio… Hän on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.

On kovin ironista, että arkkipiispa tuntuu itse tuntevan Raamattunsa niin kovin huonosti. Mieleeni tulee seuraava lainaus eräältä uskonpuhdistajien tienraivaajista, William Tyndalelta:

Minä uhmaan paavia ja hänen lakejaan; ja mikäli Herra säästää henkeni, huolehdin, että aurallaan kyntävä poikanen tuntee Raamattunsa paremmin kuin sinä!

Tämä pätee myös nykypäivänä. Nämä kansankirkon paavit ja muut elitistit ovat sormi ojossa luennoimassa siitä, mitä Raamattu muka sanoo ja ei sano, ymmärtämättä, että he ovat itse sokeita ja eksyksissä. Jos otamme Tapio Luomalta jotakin, ottakaamme tämä:

[Jeesusta] meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme.

Myös. Eli missä muussa?

  • Hän vahvisti Vanhan testamentin kirjoitukset luotettavaksi ja sitovaksi Jumalan Sanaksi.
  • Hän vahvisti lähettämiensä Apostolien sanoman ihmein ja merkein.
  • Hän käskee kaikkia kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan evankeliumin.

Raamatun kokonaisvaltainen tunteminen velvoittaa meitä enempään, kuin pelkkään tyhjään ja merkityksettömään rakkaushöttöön. Todellinen rakkaus velvoittaa enempään kuin liehakoivaan egohierontaan – nimittäin riskeeraamaan maineensa ja jopa henkensä toisen hengellisen hyvinvoinnin takia.

Ystävän lyönnit ovat luotettavat, mutta vihamiehen suutelot ylenpalttiset. (San. 27:6)

Kirkko ei rakasta. Muuten se kertoisi ihmisille asioita, jotka heidän täytyy kuulla vaikkeivät halua, koska heidän iankaikkisuutensa riippuu siitä. Sen sijaan kaikkien syntisten vihollinen, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, osallistuu pride-suuteloihin. Sen agenda on selvä: haalia lisää jäseniä, joilla itseisarvoisesti pyörivä kone saadaan pidettyä käynnissä ja suojatyöläisille palkkaa. Se on hyväksikäyttöä ja varastamista.

Jeesus ei kuollut kirkon puolesta. Hän kuoli kansansa puolesta. Kirkko on pelkkä hallintohimmeli; uppoava laiva, jonka jättämisen ei pitäisi olla kovin kummoisen harkinnan tulos. Lutherkin yritti reformoida omaa kirkkoaan. Tulokset jäivät laihoiksi. Lähtekää!

Kristillinen ihmisarvo

Muistan ollessani lapsi, kuinka köyhiä olimme. Toisinaan ei ollut varaa ruokaan. Silloin söimme arvoja. Junou, arvokeittoa, arvoleipää, arvopastaa… kun laittoi suolaa, pani silmät kiinni ja kuvitteli oikein kovin, se oli tosi hyvää ja ravitsevaa — etenkin henkisesti.

On hupaisaa seurata, kuinka arvokeskustelu jyllää ja miten ”äärioikeiston” ja antisemitismin nousua taivastellaan – tai siis se olisi hupaisaa, ellei se olisi niin kovin traagista. Nimittäin ne, jotka pitävät arvoistaan (ja siitä, että toisten arvot ovat vääränlaisia) kovinta mekkalaa, ovat ironisesti juuri niitä, joilla ei johdonmukaisuuden nimissä ole mitään syytä puhua arvoista ylipäätään. Timo Soinin kynttilämarssin paheksujat puhumassa ihmisarvosta? Se on kaiketi vitsi.

Pyydettiin sitä tai ei, arvosoppaan on kristitynkin lusikkansa kastettava ja huomautettava, että kröhöm: te jumalattomat muuten varastatte meidän maailmankatsomuksestamme. Niin tekee tavallaan myös Matti Kankaanniemi Ristin Voitossa (24/2019) artikkelissaan rasismista ja ihmisarvosta. Mutta kristillisenkin kannanoton laadulla on väliä. Miten ihmisarvo määritellään ja mihin se perustuu? Ja jos se perustellaan näin eikä noin, kenen laariin se sataa? Mitä implikaatioita sillä on?

Kankaanniemi aloittaa lyhkäisen artikkelinsa harmittelemalla sitä, miten myös herätyskristillisyydellä on rasistista historiaa. Toki niin on, mutta yhdysvalloissa on jo nähtävillä selkeää vastakkainasettelua, jossa yksi väestöryhmä vaatii toiselta hyvityksiä (reparations) korvaukseksi historiallisista vääryyksistä, joihin näillä vääryyksien tekijöiden jälkeläisillä ei ole mitään osuutta. Kyse on maailmallisella ideologialla ratsastamisella, jossa ei ole tilaa anteeksiannolle, vaan hyveenä nähdään kollektiivinen syyllisyys ja itseruoskinta. Se ei tule koskaan riittämään.

Rasismin Kankaanniemi määrittelee jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syrjimisenä rodun tai etnisen taustan takia. Tässä kohtaa heitän ilmoille ajatuksen: mielestäni meidän olisi kristittyinä haastettava jo ajatus eri ihmisroduista. On sanottu: there’s only one race – the human race! Tietääkseni Raamattu ei missään jaottele eri ihmisiä sellaisen käsitteen perusteella, joka käännettynä englanniksi kuuluisi race, tai suomeksi rotu. Ihmisten jaottelu rotuihin on historiallisesti uudehko asia, jonka määritelmä elää edelleen. Jumalan uuden liiton liittokansa käsittää ihmisiä kaikista sukukunnista, kielistä, kansoista ja kansanheimoista (Ilm. 5:9).

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihminen pyrkii luontonsa mukaan hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin. Kankaanniemen mielestä ”olennaista on, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on kiinteä ja joskus jopa synnynnäinen osa ihmistä (korostus minun)”. Toteaisin tähän, että teologialla, tarkemmin antropologialla, on väliä. Olen kalvinistina täysin eri mieltä siitä, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on joskus synnynnäinen osa ihmistä. Se on synnynnäinen osa ihmistä. Yksikään ihminen ei synny maailmaan tabula rasana, vaan langenneena ja syntisenä Aadamin jälkeläisenä ja Jumalan luonnollisena vihollisena. Muita syrjivä ja omiin kuppikuntiinsa kerääntyvä luonne on osa ihmisen syntistä luontoa ja Aadamin perintöä. Juuri siitä syystä osallisuus uudesta hengellisestä ihmiskunnasta, joka ylittää (transcends) kaikki fysiologiset ja kulttuurilliset erottavat tekijä, on niin radikaali konsepti.

Kankaanniemen artikkelin vakavammat ongelmat alkavat seuraavassa lainauksessa:

Raamatulliseen kristinuskoon rasistinen ajattelu ei sovi, koska jokaisella ihmisellä on kristillinen ihmisarvo, joka perustuu luomiseen ja sovitukseen.

Kyllä ja ei. Selitän.

Onko jokaisella ihmisellä ihmisarvo?

Olen täysin samaa mieltä siitä Matti Kankaanniemen kanssa, että kristillinen ihmisarvo perustuu luomiseen. Se ei perustu luomiseen tapahtumana – siihen, että ensin ihmistä ei ollut, ja tadaa: nytpä on – vaan spesifimmin siihen, että Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos. 1:27). Tätä ilmentää inkarnaatio; että Kristus tuli maailmaan ihmisenä ja että Hän oli kaikin tavoin ihminen. Hänellä oli kaikki normaalit ihmisen elimet, ruumiinosat ja -toiminnot. Hän ei näyttänyt yli-ihmiseltä, eikä avaruusoliolta, vaan hän oli tylsän tavallinen ja ehkä jopa ruma (Jes. 53:2).

Ihmisen arvosta Jumalan kuvaksi luotuna puhuu myös se, miten Jumala suhtautuu siihen, että ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä vastaan:

Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa, mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa. (San. 14:31)

Että Suomessa ei saa kuolemantuomiota rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten murhasta, puhuu karua kieltään: ihmishenki on halpa, koska sen luvaton riistäminen ei juuri mitään maksa. Näin myös ihmisarvo on melkoisen pieni. Se on pyhintä ja sillä on suurin arvo, jonka häpäisystä saa ankarimman rangaistuksen.

Ne, jotka eivät usko luomiseen, ovat luovuttaneet oikeutensa puhua ihmisarvosta heti kättelyssä. Heidän ihmiskuvansa on tähtipölyä ja atomien törmäilyä, vailla minkäänlaista absoluuttista vastuuta elämästään ja tekemisistään. Heidän ihmisarvonsa on sosiaalinen konstruktio. Ylimielisesti he kuvittelevat, että heillä on jokin oikeus arvostella muita kulttuureja tai sosiaalisia viitekehyksiä siitä, millaiseksi he oman ihmisarvokonstruktionsa ovat rakentaneet. Tekopyhästi he pitävät omaa kulttuuriaan muita parempana. Rasistit!

Kun ihmistä pidetään evoluution tuotoksena, katoaa samalla peruste pitää ihmistä erityisasemassa muun luomakunnan keskellä. Monet vihervasemmistolaiset pyrkivätkin tässä jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Ihminen nähdään eläinlajina muiden joukossa, joka on syypää ilmastonmuutokseen ja sitä kautta planeetan tuhoamiseen. Ekosysteemi ei kestä, koska ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Itsestään kukaan ei kuitenkaan ongelman harventamista tohdi aloittaa.

Läpsätessään hyttysestä lyttysen jokainen vihervasemmistolainenkin tiedostamattaan omii itselleen Raamatullisen näkemyksen ihmisen erityisasemasta imago deinä. Hän varastaa Raamatullisesta maailmankuvasta. Ilman sitä hänen oma maailmankuvansa on kestämätön ja epäjohdonmukainen, eikä sen mukaan voi elää. Ihmisen erityisasema ei ole itsestäänselvyys vain siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan Herramme itse vielä tukee sitä opettamalla:

Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:31)

Ihmisarvo ja sovituksen hinta

Kuinka arvokas ihminen sitten on? Onko ihminen mittaamattoman arvokas?

Absoluuttisesti rakennusaineiden hintalaskelmassa ihminen on arvokkaampi kuin varpunen, mutta norsu tai valas on paljon arvokkaampi kuin ihminen. Ihminen muovattiin arkisista aineksista; ”maan tomusta” (1. Moos. 2:7). Ihminen on käytännössä kalkilla tuettu kävelevä hiilivety. Job, jota Psalmien ja Hebrealaiskirjeen kirjoittajat lainaavat, ei pitänyt itseään kovin arvokkaana:

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi[?] (Job 7:17, Ps. 8:5, Ps. 144:3, Hebr. 2:6)

Jesaja vertaa ihmistä kedon ruohoon:

Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen[.] (Jes. 40:6)

Jälleen palaamme siihen, että ihmisarvon määrittelee Jumala. Jumala määrittelee ihmisen arvon suuremmaksi kuin muun luomakunnan. Tuon määritelmän mukaan jokainen ihmisarvoon uskova jumalaton myös elää, mutta heidän tulee tietää, että he syyllistyvät eräänlaiseen hengelliseen tekijänoikeusrikokseen: he varastavat Jumalalta, kun eivät anna kunniaa Hänelle.

Halutessaan tietää kaiken ja päästä perille kaikesta, ihminen tietenkin yrittää selvittää, miten paljon yksi ihminen maksaa. Ja näin hän järkeilee: koska ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja maksoi ruumiissaan ihmiskunnan synnit, ihmisen on oltava äärettömän arvokas. On sanottu, ettei ole sen suurempaa ihmisarvon julistusta, kuin Golgatan ristinpuu.

Tähän deduktioon liittyy kuitenkin vakavia ongelmia ja ongelmallista johdannaislogiikkaa, joka käy ilmi myös Matti Kankaanniemen artikkelista.

Väliotsikko ”luotu ja sovitettu, siksi arvokas” summaa ongelman nasevasti ja seuraava lainaus avaa problematiikkaa:

Ihmisen arvo perustuu myös hänestä maksettuun hintaan. Ihmiseksi tullut Jumala kuoli jokaisen ihmisen puolesta ristillä. Niinpä kristillinen ihmisarvo ei perustu siihen, kuinka hyvä, taitava tai hyödyllinen ihminen on. Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Olen täysin eri mieltä siitä, että ihmisen arvo perustuu hänestä maksettuun hintaan. Tällainen väite implikoi, että Jeesus maksoi verellään korvauksen ihmisestä itsestään. Jos näin olisi, olisi ilmiselvää, että tottahan ihminen on silloin mittaamattoman arvokas, kun kerran vain mittaamattoman arvokas sovintoveri kelpaa hänestä maksuksi. Mutta maksu ei koske ihmistä.

Pelastusopissa, jossa ihminen on ikäänkuin transaktion kohteena, sivuutetaan tyypillisesti synnin osuus yhtälössä. Väitän, että Jeesuksen uhrikuolema Golgatan ristinpuulla ei kerro minun ihmisarvostani yhtään mitään. Tai kertoopas: sen, miten paha, viheliäinen ja arvoton olen. Kuolema on synnin palkka. Että syntieni rangaistukseksi Jumalan piti kuolla, kertoo syntini äärettömästä pahuudesta. Kuolemalla puolestani Hän otti maksettavakseen minun syntini palkan.

Tässä transaktiossa minä itse en maksa mitään – siis minun hintalappuni on pyöreä nolla! Minä vaihdun omistajalta toiselle; synnin orjuudesta ja Jumalan vihan ja vanhurskaan rangaistuksen alta Kristuksen orjaksi – ilmaiseksi! Koska Hän on korvannut vahinkoni, koska Hän on siivonnut sotkuni, koska Hän on verellään kuitannut velkani, kuulun nyt Hänelle. Hän omistaa minut. Olen Hänen orjansa.

Kerran vielä: minä en ole arvokas! Minun syntini kuittaaminen ääretöntä Jumalaa vastaan – se on tosi tosi tosi kallista! Olen takuulla arvokkaampi Jumalan silmissä, kuin kottarainen, hauki tai käpyeläin, koska Raamattu sanoo niin, mutta mittaamattoman arvokas en ole.

Loogista universalismia

Kankaanniemen artikkeli osoittaa mielestäni sen, että raamatullinen ja johdonmukainen käsitys rasismista ja ihmisarvosta vaatii ehdottomasti kalvinistisen pelastusopin. Kankaanniemen mukaan Jeesus on kuollut jokaisen ihmisen puolesta. Onkin syytä kysyä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan, että Jeesus kuoli ”minun puolestani”? Nähdäkseni ainoa raamatullinen positio on se, että Jeesus kuoli minun puolestani, ettei minun tarvitsisi. Se implikoi oikein, että Jeesus kärsi sijaiskärsijänä syntini palkan, kuoleman. Koska syntini palkka on näin maksettu, se tarkoittaa, ettei syntiä ole enää syytä lukea. Jos näin on kaikkien maailman ihmisten kohdalla, kuten Kankaanniemi uskoo, ei ole mitään syytä lukea syntiä enää kenellekään.

Näkemyksessään Kankaanniemi on suorastaan pelottavan johdonmukainen. Toivon todella, että tämän on lapsus:

Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Tapa, jolla Kankaanniemi kontekstualisoi Gal. 3:28, ei jätä minun mielestäni mitään tulkinnanvaraa. Ei tästä voi päätellä mitään muuta, kuin että jokainen, jonka puolesta Jeesus on kuollut, on myös Kristuksessa. Osallisuus Kristuksestahan on se kaiken ylittävä viitekehys, joka muodostaa uuden ihmiskunnan, Jumalan kansan. Tämä ei itsessään ole ongelmallista – minähän itsekin uskon niin! Jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut, on myös Kristuksessa:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Heb. 10:14)

Ongelma on siinä, että jos jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut on Kristuksessa ja jos Kristus on kuollut koko maailman, ts. kaikkien maailman ihmisten, puolesta, koko maailma on silloin Kristuksessa! Tämä on loogista universalismia.

Universalismi on tuomittava harhaoppi. Jokaisen oikeaoppisen ja konservatiivisen kristityn on sanouduttava siitä jyrkästi irti. Emme ole ”kaikki Jumalan lapsia”. Raamatullinen näkemys Jeesuksen ristintyön sovituslaajuudesta on Dordrechtin kaanonien 2. opinkohdan mukainen, jossa todetaan:

Oli Jumalan tahto, että Kristus ristinsä verellä vahvisti uuden liiton ja vaikuttavalla tavalla pelastaisi jokaisesta kansasta, heimosta ja kielestä ne ja vain ne, jotka ikuisuudessa oli valittu pelastukseen ja annettu hänelle Isän tahdosta[.]
(Reformaation tunnustukset, Saarinen, toim. s. 163, korostus minun)

Jeesus ei ole kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta. Joka veti tuosta rä’ät väärään kurkkuun, pohtikoon toettuaan, onko kiva ajatus viettää iankaikkisuus Adolf Hitlerin, Nelson Mandelan ja Margaret Sangerin seurassa – ovathan heidänkin syntinsä sovitetut; ergo: he ovat Kristuksessa.

Raamattu sanoo, että Jeesus on:

  • Vapahtava kansansa heidän synneistään (Matt. 1:21)
  • Antava henkensä lammastensa edestä (Joh. 10:15)
  • Annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden (Room. 4:25)
  • Lunastanut meidät lain kirouksesta (Gal. 3:13)
  • Antanut itsensä alttiiksi seurakunnan edestä (Ef. 5:25)
  • Vuodattanut verensä monen edestä (Matt. 26:28)
  • Antanut henkensä ystäviensä edestä (Joh. 15:13)

Käsittelen sovituksen rajoittumista ainoastaan Jumalan valinnan mukaan pelastukseen ennaltamääräämiin huomattavasti yksityiskohtaisemmin vastauksessani Mauno Mattilalle.

Rampauttaako rajattu sovitus kristillisen ihmisarvon puolustuksen?

Ellei Jeesus ole kuollut kaikkien puolesta, muuttuu kyseenalaiseksi sellainen toteamus, että kristillinen ihmisarvo perustuu sekä luomiseen että sovitukseen. Siitä seuraa nimittäin, että sellainen ihminen, jonka puolesta ihminen ei ole kuollut, on vähemmän arvokas. Sellainen ajatus kuulostaa julmalta, mutta ei ole oikeastaan kovin kaukana totuudesta. Me arvotamme itsellemme arvokkaaksi sen, mitä rakastamme. Emmekö Jumalan kuvaksi luotuina tee niin, koska myös Jumala tekee niin? Jumala omii itselleen Raamatussa oikeuden rakastaa ja vihata ketä Hän tahtoo:

Niinkuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin”. (Room. 9:13, Mal. 1:3)

Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan”. (Room. 9:15, 2.Moos. 33:19)

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:21)

Jokaisen ihmisen absoluuttinen tasa-arvo jumiuttaa kiinni sellaiseen jumalakuvaan, jossa Jumala itkee katkerasti koko iankaikkisuuden niitä äärettömän arvokkaita ihmisiä, jotka nyt viruvat helvetissä, kuten Hitler, Mandela ja Sanger. Oi, kunpa he olisivat ymmärtäneet oman parhaansa ja kuinka äärettömän paljon Jumala heitä rakasti! Oikeastaan se on kuva sekä epäoikeudenmukaisesta että skitsofrenisesta Jumalasta, joka rankaisee iankaikkisesti, vaikka rakastaa äärettömästi – vaikka kaikkien maailman ihmisten menneet ja tulevat synnit oli ristinpuulla sovitettu!

Otsikossa esittämääni kysymykseen vastaan siis: ei rampauta, koska kristillinen ihmisarvo on moniulotteisempi käsite, kuin Matti Kankaanniemi antaa artikkelissaan ymmärtää. Uskon, että on hyödyllistä antaa maailman ymmärtää, että ihmisellä itsellään on ihmisarvo, joka on absoluuttinen ja tasa-arvoinen, ja joka perustuu ihmisen luomiseen Jumalan kuvaksi. Sanoohan Raamattukin:

[Hän] antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:45)

Jumala pitää kaitselmuksensa kautta koko luomakunnastaan ja antaa ilmaa keuhkoihin ja pötyä pöytään eläimille ja ihmisille; sekä hyville että pahoille. Ja siinä se ongelma piileekin, kun sanotaan, että hyville ja pahoille. Siinä on nimittäin ihmiskunta jo jaettu vanhurskaisiin ja vääriin; niihin, jotka tulevat perimään iankaikkisen elämän ja niihin, jotka eivät tule. Joka tuo sen tiettäväksi maailmalle, saa tuta niskaansa maailman vihan. Siihen ryhtyy joka uskaltaa; tosin, Herra on hänen kanssaan.

Maailman vihaa vastaan puolustautumiseen ”meillä on ihmisarvo, ihan totta” ei mielestäni kelpaa, mutta evankeliumin kylkiäisenä raamatullinen ihmisarvon apologia on oiva. Sillä potkaistaan jakkara maailmankuvaansa ylivertaisena pitävän jumalattoman alta. Ei ole rakkautta jättää kertomatta heille, että heidän maailmankuvansa on vararikossa ja siksi he joutuvat varastamaan Jumalalta.

Keskivertoevankelisellekin jakkaralta alas tuleminen ja oman arvottomuutensa myöntäminen tekisi ihan hyvää.

 

Arkkipiispa Tapio Luoma tekee pesäeroa nationalismiin

Silmiini sattui Ilta-Sanomia selatessani Hesarin otsikko, jossa puhuttiin jotakin arkkipiispa Tapio Luomasta ja nationalismista. En muista sitä enää, enkä tiedä myöskään, miten saisin sen näkyville siinä muodossa, missä sen näin. Nettijuttujen otsikoista on nimittäin olemassa eri variaatioita sen mukaan, missä ne näytetään. Joka tapauksessa otsikon perusteella Tapio Luoma piti nationalismia ongelmallisena.

Se kiinnosti, joten klikkasin. Timantti tervehti minua. Kiitos ja hei. Olisin ollut kiinnostunut siitä, millä tavalla nationalismi on Luoman mielestä ongelmallista. Kirkko ja kaupunki paikkasi omassa artikkelissaan: Arkkipiispa Luoma teki pesäeroa jyrkkään nationalismiin – ”Hyvinvointimme ei voi perustua eristäytymiseen ja viholliskuviin”.

Uskonpuhdistuksen aikaan Eurooppa eli islamin uhan alla. Puhuttiin ”turkkilaisista”. Vahvaa ja yhtenäistä kansallista identiteettiä pidettiin tärkeänä, sillä kuinka muutoin olisi voitu vastustaa uhkaavia turkkilaisia? Sekä Luther että Zwingli olivat erittäin nationalistisia. Luther näki, että kaikenlainen kapinahenki ja kansallinen pirstaloituminen rapauttaisi kyvyn puolustautua turkkilaisia vastaan, mikä osaltaan selittää hänen suhtautumistaan talonpoikaiskapinaan. Tuon ajan nationalismin ansiosta (tai sen takia) Eurooppa on pitkälti sennäköinen, kuin se nyt on. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kuolinkorina alkoi nimenomaan uskonpuhdistuksen nationalismista.

Historia on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että kun liian heterogeeninen väestömassa alkaa käydä levottomaksi, on parasta ottaa naapuriin hajurakoa. Raamatussa Jumala katsoi Baabelin tornin rakennustyötä ja totesi sen edistyvän liian hyvin. Niinpä Jumala sekoitti ihmisten kielet ja niin he lakkasivat rakentamasta tornia. (1.Moos. 11:8) Ihmiset alkoivat kerääntyä omiin viiteryhmiinsä. Epäluulo vierasta kieltä puhuvia kohtaan sai ottamaan etäisyyttä. Ja näin ihmiskunta levisi ympäri maailman. Näin Jumala halusi ja näin Hän toteutti suunnitelmansa.

Ihmiskunta on pyrkinyt tasaisin väliajoin palaamaan takaisin Baabeliin tornia rakentamaan. Niin siis ei oikeasti, vaan kuvainnollisesti. Erilaiset kansallisvaltioiden rajoja hämärtämään pyrkineet globalistiset koalitiot ovat nousseet ja sitten tuhoutuneet. Tuhon taustalla on se tosiasia, että langennut ihminen ei kykene luonnostaan elämään rauhassa erinäköisten, eriuskoisten tai erikielisten kanssa. Yhteiselo saattaa onnistua hetken aikaa, mutta koska ihminen luontonsa mukaan pyrkii hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin, synnyttää se saman efektin, kuin öljytilkka vedessä. Ennen pitkää eri ryhmien välille alkaa muodostumaan jännitteitä, mikä johtaa konflikteihin. Siitä syystä ihmiset ovat todenneet, kuten Aabraham totesi Lootille:

”Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.” (1.Moos. 13:8-9)

Näin rauhalla on edellytykset säilyä. Hyvä aita tekee hyvän naapurin. Tietenkään kansallisvaltio ei poista ihmisen syntisyydestä kumpuavaa rettelönhalua, mutta se hillitsee sitä, koska eritoten jos kansallinen identiteetti on vahva, kynnys lähteä sotimaan ainakin omiaan vastaan on korkeampi. Se tekee tästä maailmasta siedettävämmän paikan elää.

Kun Korkein jakoi perinnöt kansoille, kun hän erotteli ihmisten lapset, silloin hän määräsi kansojen rajat israelilaisten luvun mukaan. (5.Moos. 32:8)

Siinä missä esimerkiksi tämä muuten kelpo artikkeli toteaa sen kummemmin perustelematta, että kansallisvaltio on historiallisesti uusi asia, minä sanoisin, ettei niin ole. Kansallisvaltio on Jumalan asettama. Israelin rajat olivat erittäin tarkat ja Jumalan määrittelemät. Lisäksi muista kansoista Jumala sanoo esimerkiksi:

Älkää ryhtykö taisteluun [Eesaun jälkeläisten kanssa], sillä minä en anna teille jalanleveyttäkään heidän maastansa, koska minä olen antanut Seirin vuoriston Eesaun omaksi. (5.Moos. 2:5)

’Älä käy Mooabin kimppuun äläkä ryhdy taisteluun heidän kanssaan, sillä minä en anna heidän maastaan mitään sinun omaksesi, koska minä olen antanut Aarin Lootin jälkeläisten omaksi.’ (5.Moos. 2:9)

Näin Jumala on päättänyt ja päättää, mikä kansa asuttaa mitäkin maaplänttiä ja missä sen maapläntin rajat menevät. Hallintomuotojen kanssa ihmiset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän innovatiivisia; kansallinen identiteetti on mikä ratkaisee. Me olemme me ja me asumme täällä. Muukalaisia siedämme, jos käyttäytyvät hyvin. Tai sitten emme siedä.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa, että joka vihaa veljeään, on murhaaja. Se tarkoittaa, että mikäli ei olisi mitään Jumalan asettamia mekanismeja ihmisen pahuutta hillitsemässä, jokainen meistä vihastuessaan tappaisi vihamiehensä oikopäätä. Näitä mekanismeja ovat esimerkiksi omatunto ja perhe, sekä kansallisvaltion mahdollistamat lainvalvonta- ja rikosseuraamusjärjestelmät. Ihmisen pyrkimys ryhmittyä oman viiteryhmänsä mukaan manifestoituu ikävimmillään rumasti rasismina. Oikeasti rasistinen impulssi on meissä jokaisessa. Jo pieni ja viaton epäluulo erinäköistä tai -kielistä kohtaan on tuon impulssin ilmentymä – vain hillittynä.

Rasismia vastustavat aktivistit yrittävät laastaroida vertavuotavaa omaatuntoaan ja ajaa alas kansallisvaltiota, ettei meistä vain ”tulisi natseja”. He yrittävät ratkaista ihmiskunnan ongelmia väärillä työkaluilla. Ylisuvaitsevainen hyveliputus ei auta ihmisen perusongelmaan, joka on synti. Rasismiin on vain yksi lääke. Se on evankeliumi.

Ennen astumistaan ylös taivaaseen, istuutuakseen Isän oikealle puolelle hallitsemaan kuninkaitten Kuninkaana, Herra Jeesus Kristus käski Apostoleja pysymään Jerusalemissa, kunnes he saisivat Pyhän Hengen. Se tapahtui helluntaipäivänä, joka oli juutalaisten sadonkorjuujuhla. Kristus oli tuon sadonkorjuun ensihedelmä ja nyt sadonkorjuu oli todella alkamassa. Ja tapahtui ihme:

Ja kun helluntaipäivä oli tullut, olivat he kaikki yhdessä koolla. Ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. Ja he näkivät ikäänkuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän itsekunkin päälle. Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi. Ja Jerusalemissa asui juutalaisia, jumalaapelkääväisiä miehiä, kaikkinaisista kansoista, mitä taivaan alla on. Ja kun tämä ääni kuului, niin kokoontui paljon kansaa; ja he tulivat ymmälle, sillä kukin kuuli heidän puhuvan hänen omaa kieltänsä.

Ja he hämmästyivät ja ihmettelivät sanoen: ”Katso, eivätkö nämä kaikki, jotka puhuvat, ole galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin sen maan kieltä, jossa olemme syntyneet? Me parttilaiset ja meedialaiset ja eelamilaiset ja me, jotka asumme Mesopotamiassa, Juudeassa ja Kappadokiassa, Pontossa ja Aasiassa, Frygiassa ja Pamfyliassa, Egyptissä ja Kyrenen puoleisen Liibyan alueilla, ja täällä oleskelevat roomalaiset, juutalaiset ja käännynnäiset, kreetalaiset ja arabialaiset, me kuulemme kukin heidän puhuvan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.” (Apt. 2:1-11)

Tämä tapahtuma on valtavan merkityksellinen. Se merkitsee yhteyttä Pyhässä Hengessä yli kielten ja kansallisten rajojen. Tuona helluntaipäivänä Jumala peruutti Baabelin sekaannuksen, mutta ei siten, että ihmiset olisivat alkaneet puhua taas kaikki samaa kieltä ja ymmärtää toisiaan, vaan siten, että Kristuksessa kaikki Hänen omansa ovat yhtä näistä erottavista tekijöistä huolimatta. Kristus on heidän uusi yhteinen viitekehyksensä. He ovat osa uutta valtiota, joka ei ole tästä maailmasta. Sen valtion kuningas on Jeesus Kristus itse. Eivätkä he ole ainoastaan osa uutta valtiota, vaan uusina luomuksina he ovat osa uutta ihmiskuntaa. He ovat kuolleet pois Aadamista ja syntyneet uudesti ylhäältä, Kristukseen. Tämän todellisuuden merkkinä oli kielilläpuhumisihme. Ja nytkin, vaikka senkaltaista todellista kielilläpuhumista ei enää esiinny, meillä kristityillä on kaikista maallisista erottavista tekijöistä huolimatta enemmän yhteistä toistemme kanssa, kuin kahdella etnisesti samantaustaisella jumalattomalla. Meidän yhteinen kielemme ja identiteettimme on Kristus.

Siinäpä onkin problematiikkaa Tapio Luoman kaltaiselle henkilölle. Vasemmistolaiset ”kristityt” haluaisivat kirkon, jossa olisi ”tilaa kaikille”. Mutta jos Jumalan valtakuntaan on asiaa vain taivaan kansalaisilla, niitä ovat joko kaikki, tai sitten on kysyttävä rajalla papereita. Näin kansallisvaltio tavallaan kuvastaa Jumalan valtakuntaa. On tehtävä diskriminaatiota: te ette ole meikäläisiä. Suomen kansankirkko yrittää kyllä kovasti pitää sisällään sekä Kristuksen omia että pakanoita, vaikka noiden kahden faktion välillä on käynnissä sota. Raja, joka sulkee molemmat sisäänsä, tekee siitä sodasta sisällissodan. Se taukoaa vasta, kun jompi kumpi osapuolista joko eliminoi toisen tai ajaa toisen pois – taikka sitten maa jaetaan; piirretään uusia rajoja. Menkää te oikealle, me menemme vasemmalle. Ehkä kannattaisi katsoa totuutta silmiin ja todeta, että on hyvä ottaa etäisyyttä naapuriin, jos ei pysty pysymään sovussa. Ja kas mokomaa, sehän on käytännössä nationalismia.

Kristittynä uskon, että Jeesus on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra ja että ”hänen pitää hallitseman ’siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle.'” (1.Kor. 15:25) Odotan sitä päivää, jona vihollisista viimeinen, kuolema, kukistetaan. Mutta siihen saakka pitäydyn siinä, että Hän on määrännyt kansojen rajat. Ja Hän on myös määritellyt oman valtakuntansa rajat ja sen kuka siihen kuuluu ja kuka ei. Se jos mikä on nationalismia.

Ei kondomi pelasta maailmaa

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Moni konservatiivi varmasti odotti ja toivoi vaalituloksesta Perussuomalaisten voitonjuhlaa, mutta niin ei käynyt, vaan oppositio kutsuu jälleen. Tosin, kun itse tarkastelen sitä, mihin koreihin eri puolueet muniaan keräilevät, on pakko realismin nimissä todeta, että ei kai nyt yksinäinen jengi noin 13% osuudella voisikaan sanella muille, miten mennään ja miten toimitaan. Suomi on sosiaalidemokratialla rakennettu maa, eikä se mentaliteetti ole ihan äkkiä ihmisten mielistä katoamassa. Vasemmistolaisten puolueiden näkemyserot ovat mielestäni lähinnä nyansseja. Vasemmistolaisuus on maailmalla nousussa. Tämä oli odotettavissa.

Lisää realismia: jos nyt olisikin käynyt niin, että Perussuomalaiset olisi voittanut vaalit, se olisi ollut torjuntavoitto. Neljän vuoden kuluttua nimittäin nämä mussukat ovat tulleet täysi-ikäisiksi ja saavat äänestää. Lisäksi Perussuomalaisilla ei ole kunnollista kantaa ilmastonmuutokseen; siis että ilmastonmuutos on luonnollinen asia, ei katastrofaalinen, eikä ihmisen hallittavissa.

Positiivinen asia torjuntavoitossa olisi toki ollut se, että sillä olisi mahdollisesti hidastettu totalitarismin etenemistä ja sananvapauden kaventamista – jotakin, mihin jopa Kristillisdemokraatit on mennyt mukaan. Onpa aikoihin eletty, kun Kristillisdemokraatit on tällä perusteella julistettava sananvapauden ja sitä kautta evankeliumin vihollisiksi. On käsittämätöntä lyhytnäköisyyttä sahata omaa oksaansa tällä tavalla.

Sitten tulivat EU-vaalit ja todellisuus iski päin pläsiä kuin märkä rätti. Mikä tahansa toiveikas euforia, joka vielä oli eduskuntavaaleista jäljellä, katosi sen sileän tien. Vihreät. Kirotut vihreät EU-parlamentissa kieltämässä, määräilemässä ja kiusaamassa normaaleja työssäkäyviä ihmisiä.

Mutta kuka yllättyi?

Voin rehellisesti myöntää, että ainakin omaan puserooni hiipii vähän väliä usko ihmiseen ja siihen, että ”me voitamme”, tai että ”nyt asiat muuttuvat” – unohtaen, että tässä ovat korkeammat voimat mukana; unohtaen, että minähän olen kalvinisti. Palautus maan pinnalle on karu.

Lasse Heikkilällä oli aikoinaan yhtye nimeltään Robinson Crew. Tuon bändin ainoaksi jääneellä Tähdet kertovat -albumilla on laulu nimeltään Ei suojaa K. Aikoja sitten kuoleen ja kuopatun Music & mission -lehden levyarvostelija ilkkui levyn ilmestyessä sitä, että sanaa kondomi ei kehdattu mainita biisin nimessä. Kondomin sijasta oli pelkkä koo. Tuossa kappaleessa on kohta, joka kuuluu näin:

Ei kondomi pelasta maailmaa, sen Jumalan armo pelastaa
Se on niin, että laskea kannattaa, minkä varaan rakkautta rakentaa

Kuinka usein unohdamme, että yhtälössä kuin yhtälössä lopputulos on kiinni Jumalan armosta? Ihminen yrittää, pyrkii, ahertaa ja toivoo. Konsteinaan hän käyttää aseita. Politiikkaa. Kondomeita. Panisipa joku terroristit päiviltä. Voittaisipa Perussuomalaiset vaalit. Olisipa kehitysmaissa enemmän kondomeja. Asiat muuttuisivat!

Nämä pyrkimykset ja apuvälineet eivät koskaan ratkaise ihmisen syvintä ongelmaa, joka on synti. Ja mihin syntinen ihminen pyrkii? Hallitsemaan muita. Sanotaan, että valta turmelee. Mutta entäpä jos onkin niin, että vallan kautta turmelus vain tulee esille? Valtaa; sitä perkele tarjoaa ihmiselle ja ihmisen syntinen sisin yhtyy siihen.

Näin ei ollut Jeesuksen laita. Koska kaikki valta taivaassa ja maan päällä on Hänen – sillä Hänen kauttaan ja Häntä varten on luotu kaikki, mitä luotu on –  ei perkeleen kiusauksella ollut voimaa Häntä vastaan. Hän todella on kuingasten Kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on turmeltumaton, Pyhä ja täydellinen, tosi jumala ja tosi ihminen, uuden ihmiskunnan päämies; kaikkien niiden, jotka ovat kuolleet pois Aadamista ja syntyneet uudesti ylhäältä Kristukseen. Ja Hän todella on kaikkivaltias ja hän todella hallitsee.

Olemmeko me kristityt unohtaneet tämän? Kun katsomme maailmaa, voivottelemme sen pahuutta unohtaen, että tähän pisteeseen on tultu monien myllerrysten kautta ja että kaikessa on nähtävissä Jumalan käsi ja suunnitelma. Olemme lyhytnäköisiä, emmekä näe koskaan sillä hetkellä, mitä Jumala tekee, mutta jälkikäteen se on ilmeistä. Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa hiivaan, joka etenee taikinassa. Se tekee maailmasta taikinan ja Jumalasta taivaallisen leipurin. Ja taikinaa nyt vaan pitää välillä vaivata.

Katsomme omaa mukavaa elämäämme ja länsimaisen yhteiskunnan vaurautta ja haluaisimme pitää sen. Mutta entä jos Jumala ei anna meidän pitää sitä? Kiroammeko Häntä, vai nöyrrymmekö Hänen tahtoonsa? Monet tahtovat pitää kiinni ”länsimaisista arvoista” ilman Jumalaa, jonka pelolle koko länsimainen menestys perustuu. Se ei tule onnistumaan.

Ei kondomi pelasta maailmaa, sen Jumalan armo pelastaa. Valitettavasti näyttää siltä, että Jumalan armo ja kärsivällisyys ovat loppumassa. Ja kun näkee ja ymmärtää, miten tässä valtakunnassa remuavat sekä murha että ryöstö, miksi Hänen pitäisi armahtaa tätä maata? Aabraham rukoili Jumalaa Sodoman puolesta, mutta Sodoman tilanne oli järkyttävämpi ja tuomio pidemmällä, kuin Aabraham aavistikaan. Me Suomen kristityt saatamme olla samassa tilanteessa.

Lakkaisimmeko siltikään rukoilemasta Jumalaa tämän maan puolesta? Emme, sillä Jumalan armo on ratkaiseva tekijä. Armossaanhan Hän antaa ihmiselle sydämenmuutoksen ja uskon. Mutta me olemme hukanneet evankeliumista jotakin oleellista, nimittäin sen, että evankeliumi on hyvä uutinen.

Mistä se on hyvä uutinen?

Siitä, että Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja että Hän hallitsee. Se on hyvä uutinen kaikille, jotka turvaavat Häneen ja luopuvat kapinastaan Hänen herrauttaan vastaan. Kaikille muille se on huono uutinen. Siispä kaikille, jotka jonkinlaisia hallitsijoita kuvittelevat tässä maassa olevansa, on tuotava tiettäväksi tämä Jumalan Sana:

Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia ajattelevat?
Maan kuninkaat nousevat, ruhtinaat yhdessä neuvottelevat Herraa ja hänen voideltuansa vastaan:

”Katkaiskaamme heidän kahleensa, heittäkäämme päältämme heidän köytensä”.

Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; Herra pilkkaa heitä. Kerran hän on puhuva heille vihassansa, peljättävä heitä hirmuisuudessaan:

”Minä olen asettanut kuninkaani Siioniin, pyhälle vuorelleni”. (Ps. 2:1-6)