Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

• Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Advertisement

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

• Valehteleeko hän?
• Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
• Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
• Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.