Kalevalasta ei ole kristinuskon haastajaksi

Vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettei hän itseänsä viisaana pitäisi. (San. 26:5)

Erilaisilla poliittisilla ja filosofisilla ryhmillä on usein yhteisiä intressejä. Se tarkoittaa, että erilaisetkin ideologiat voivat löytää toisistaan liittolaiset ja vetää samaan suuntaan — tiettyyn pisteeseen saakka. Raamattu nimittäin varoittaa:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. (2.Kor. ‭6:14-16‬)

Itse ainakin tunnun aika ajoin tarvitsevani suihkun kylmää vettä tämän varoituksen muodossa, kun innostun liikaa tämän maailman korjaamisesta. Minua ja muita kristittyjä kohtaan vihamieliset tahot kyllä nyt vetävät näennäisesti samaan suuntaan, mutta jos he saisivat päättää, valtaan päästyään he luultavasti panisivat kristityt montun reunalle heti muslimien jälkeen. Aika ajoin nämä tahot paljastavat korttinsa ja kertovat kokolailla kiertelemättä, että he ovat Kristuksen vihollisia. Yksi esimerkki tästä on tämä Partisaani-verkkolehdestä lukemani mielipidekirjoitus.

Artikkelin teesi on, että Suomi ei ole, eikä sen kuulu olla, kristillinen maa ja että kristinusko on tarpeeton elementti etnonationalismissa. Etnonationalismi käsitteenä ei itsessään ole minulle mikään punainen vaate, koska puhtaimmillaan sen ytimessä on yksinkertaisesti ajatus siitä, että on olemassa kansakunta nimeltään suomalaiset, joilla on kotimaa nimeltään Suomi. Etnonationalismi ei sinänsä vaadi mitään erityistä uskonnollista kehysrakennetta ollakseen toteutuskelpoinen ideologia, koska jakaantuminen erilaisiin etnisiin ja kulttuurillisiin ryhmiin tulee ihmisiltä luonnostaan.

Oma vastateesini kuitenkin on, että koko kysymys kristinuskon yhteensopivuudesta suomalaisen etnonationalismin kanssa on kokolailla epärelevantti, koska viime kädessä kulttuurierot jakavat ihmisiä etnisyyttä jyrkemmin myös jokseenkin homogeenisen etnisen ryhmän sisällä. Atomisimmillaan se näkyy siinä, kuinka pariskunnat eroavat, koska he ”ovat liian erilaisia”, tai naapurin kanssa ei tulla toimeen, koska hän ”on ääliö”. Rumimmillaan se näkyy sisällissotina, jotka ovat etnisiä selkkauksia lähinnä silloin, kun keinotekoisten valtionrajojen sisäpuolelle on väkisin ahdettu liikaa diversiteettiä. Mutta silloinkaan ei, näin väitän, ole ensisijaisesti kyse etnisestä diversiteetistä, vaan kulttuurillisesta.

Kun muut tekosyyt rettelöintiin on käytetty, on etnisyys vielä jäljellä. Suomessakaan ”punaiset” ja ”valkoiset” eivät viitanneet ihonväriin. Ihan lahjakkaasti suomalaisetkin ovat toisiaan tappaneet. Väitänkin, että yhteneväinen ideologia ja kulttuuri ovat huomattavasti syntyperää ja perinnöllistä taustaa ensiarvoisempia rauhanomaisen yhteiselon edellytyksiä. Jokainen voi itse kohdallaan miettiä, että jos naapurikseen saisi valita joko Jesse Lee Petersonin tai Raija Toiviaisen, kumman valitsisi? Tai jos treffeille pitäisi viedä joko 100-kiloinen sinisiilitukkainen feministi tai Candace Owens, kumman suosion saavuttaakseen olisi valmis törsäämään rahojaan? Artikkelin kirjoittajan yritys kylvää eripuraa ihmisten välille ideologisin perustein todistaa väitteeni.

Artikkelin kirjoittaja, joka kirjoittaa nimimerkillä ”Kaarna”, laukoo kristinuskosta joukon sen kaltaisia väitteitä, etteivät ne juuri anna syytä antaa tunnustusta siitä, että kirjoittaja ymmärtää mitä kritisoi, tai on ajatellut kantansa loogisia seurauksia. Hän kutsuu heti ensimmäisessä kappaleessa Jeesus Nasaretilaista ”anarkistiksi” antamatta mitään viitettä siitä, minkälaiseen lähteeseen tällainen väite perustuu. Raamatun perusteella Kristus oli kaikkea muuta kuin anarkisti. Hän käski antamaan keisarille sen mikä keisarin on (Matt.22:21), eikä pyrkinyt vallankumoukselliseen toimintaan (Joh.19:11, Matt.25:53). Apostoliensa kautta Hän käskee kunnioittamaan esivaltaa ja olemaan sille alamainen (1.Piet.2:13, Tiit.3:1). Oikeudenkäynnissä maaherra Pontius Pilatus totesi Hänet syyttömäksi minkäänlaiseen rikokseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintavaltaa vastaan (Luuk.23:4). Kansan painostuksesta Pilatus kuitenkin taipui päästämään vapaaksi Barabbaan, jonka uskotaan olleen selootti, vapaustaistelija (Mark.15:7), jonka toiminta itsenäisyyden saavuttamiseksi Roomasta oli varmasti Jeesuksen elämäntyötä paremmin luokiteltavissa anarkismiksi.

Raamattua kirjoittaja kutsuu ”Lähi-idän paimentolaiskansojen nuotiotarinoiden koosteeksi”. Huvittavaa siitä tekee hänen myönteinen suhtautumisensa Kalevalaan ja suomalaisiin kansallismyytteihin. Mitä ne sitten ovat? Primitiivisen keräilijäkansan sienitrippejäkö?

Jos standardina käytetään sivilisaation kehittyneisyyttä, peli on aika selvä. Jerusalem oli ajanlaskun vaihteessa eräs silloisen tunnetun maailman tärkeimpiä kauppakaupunkeja. Ensimmäinen historiallinen maininta suomalaisista puolestaan on Tacitukselta vuodelta 98. Lienee kiistatonta todeta, että suomalaisten merkitys silloisen maailman näyttämöllä oli jokseenkin olematon.

Hepreankielisillä oli standardoitu kirjakieli tuhansia vuosia ennen suomalaisia, joilla sitä ei ole ollut edes viittäsataa vuotta. Israel oli monarkiaksi järjestäytynyt yhteiskunta tuhansia vuosia ennen Suomea, joka on enimmäkseen ollut isompiensa tuupittavana ja  julistautui itsenäiseksi vasta reilut sata vuotta sitten. Juutalaisten kultuurillinen sukupuu periytyy kaksoisvirranmaan muinaisesta kulttuurista, jota pidetään yleisesti sofistikoituneena ja edistyneenä. Oli niistä Vanhan testamentin sukuluetteloista mitä mieltä tahansa (muuta kuin että ne ovat ”pitkästyttäviä”), ne ylipäätään ovat olemassa ja niitä voi analysoida ja niiden historiallisuudesta voi väitellä. Jos niiden historiallisuuden hyväksyy, niistä voi tehdä historian kulkuun liittyviä johtopäätöksiä. Suomalaisuudesta ja sen historiasta ei ole vastaavanlaista dokumentaatiota lainkaan.

Kirjoittaja ”Kaarna” kummeksuu sitä, miten ”loogista järjen ja kohtuuden perään kyselevää kansaamme” eivät tunnu häiritsevän kaikenlaiset outoudet ja epäloogisuudet Raamatun muodostumisessa. Maailman tunnetuimmat ei-kristityt tekstikriitikot tunnustavat, että antiikin kirjallisuudesta Raamatulla on paras attestaatio; sillä on eniten käsikirjoituksia ja ne ovat satoja vuosia vanhempia, kuin minkään muun antiikin kirjoituksen käsikirjoitukset. Onkohan Kalevala-tekstikritiikkiä edes olemassa? Minusta olisi kiinnostavaa myös tietää, millainen Elias Lönnrotin metodologia oli Kalevalan kokoamisessa. Mitä hän jätti pois? Kuinka paljon hän teki omia luovia ratkaisuja, että tekstistä tuli sellainen, kuin se nyt on? Oliko Kalevalan runomitta hänen kädenjälkeään, vai olivatko hänen Kalevalaksi kokoamansa tarut sattumoisin yhteneväisessä runomitassa jo kertojiensa puolesta? Montako lähdettä Lönnrotilla oli?

Luomiskertomuskin saa maininnan. On tyypillistä, että jumalattomat tuhahtavat sille, mutta tässä vastassa onkin suomalaisia muinaisuskomuksia romantisoiva henkilö. Kalevalassakin on oma luomismyytti. Siinä Ilmatar tulee raskaaksi meren tuulesta ja synnyttää erittäin pitkän raskauden jälkeen Väinämöisen, eikä muuten tee oikein mitään. Itse maailmankaikkeus syntyy sotkan munasta. Jos kahdesta pitää valita, loogisen järjen ja kohtuullisuuden perään kyselevän kansan kannattaa ehdottomasti valita mieluummin Raamatun luomiskertomus, jossa Jumala luo yksinkertaisesti käskemällä asiat olevaisiksi (1.Moos.1:1). Se on paljon loogisempaa, kuin höpsö myytti sotkan munasta.

Jos kumpaakaan luomiskertomusta ei halua hyväksyä ja haluaa kuitata kaikki uskonnot pelkkänä taikauskoisena hölynpölynä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää darwinistinen tiedeuskonto, joka ei nurkkaan ahdistettuna pysty antamaan kelvollisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, eikä edes siihen, miksi ihmisnisäkäs edes kysyy sellaisia. Kaikki on alkanut merkityksettömyydestä ja päätyy aikanaan merkityksettömyyteen, kuolemaan ja unohdukseen. Kalevalakaan ei kykene vastaamaan kysymyksiin elämän tarkoituksesta tai universumin päämäärästä. Kristinusko pystyy: kaikki on luotu Kristusta varten, joka on kuningas ja tuomari, jonka edessä jokainen eräänä päivänä notkistaa polvensa.

Kirjoittaja yrittää esittää, että Suomi maana tai suomalainen kulttuuri ei ole kristinuskolle mitään velkaa. Minulle ainakin on selvää, että kristinusko on poimittu silmätikuksi, eikä tarkoituksena ole arvioida muiden kulttuurien tai maailmankatsomusten vaikutusta Suomeen tai suomalaisuuteen. Fakta kuitenkin on, että suomalaisuus on kristinuskolle velkaa paljon. Aina voi väittää, että esimerkiksi suomen kieli olisi kyllä aikanaan kehittynyt kunnolliseksi kirjakieleksi ilman Agricolaakin, mutta se on jossittelua. Agricola teki Suomessa saman, mitä Luther teki Saksassa ja molempien pyrkimyksenä oli standardoida kansankieli siten, että sillä voitaisiin julkaista Raamattu ja julistaa evankeliumia; jotta William Tyndalen sanoin kyntöpoika tuntisi Raamattunsa pappeja paremmin.

Juuri mikään ei ole siinä määrin kansakuntaa yhdistävä tekijä, kuin yhteinen kieli ja ekspressio. Myös Raamattu tietää tämän. Alkuaikoina ihmiskunta oli yhtenäinen, puhui yhtä kieltä ja rakensi Mesopotamiaan sivilisaatiotaan, eikä totellut Jumalan käskyä täyttää maa. 1. Moos. 11 kertoo:

Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi. Kun he lähtivät liikkeelle itään päin, löysivät he lakeuden Sinearin maassa ja asettuivat sinne. Ja he sanoivat toisillensa: ”Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi”. Ja tiiltä he käyttivät kivenä, ja maapihkaa he käyttivät laastina. Ja he sanoivat: ”Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”. Niin Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, jonka ihmislapset olivat rakentaneet. Ja Herra sanoi: ”Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä.

Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.” Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.

Kalevalalla ei ole kerta kaikkiaan mitään kerrottavaa eri kansojen synnystä ja alkuperästä.

Suomi on kristinuskolle velkaa myös sen, että suomalainen yhteiskunta ylipäätään on olemassa. Nationalismi oli silloista imperialismia vastaan nouseva aate myös keskiajalla. Miksi Paavi Roomassa muka saisi päättää meidän asioistamme? Samaan aikaan etelästä uhkasi Ottomaanien valtakunta, joita Luther kutsui “turkkilaisiksi”. Lutherin toiminnassa moni asia selittyy sillä, että kaikenlaiset yhteiskunnan yhtenäisyyttä nakertavat tekijät piti eliminoida Ottomaanien uhkan vuoksi. Levällään oleva, joka suuntaan kiskova, ideologisesti heterogeeninen yhteiskunta sortuisi, eikä kykenisi pysäyttämään turkkilaisia. Se selittää anabaptistien ja muiden nonkonformistien kohtelun, vihamielisyyden juutalaisia kohtaan, sekä talonpoikaiskapinan väkivaltaisen tukahduttamisen. Kun kävin lukiota, eräs välituntikeskusteluiden aiheista oli kritiikki kristinuskoa kohtaan; miten kristityt järjestivät ristiretkiä ja tappoivat ihmisiä ja siksi kristityt ovat pahoja. Totuus on kuitenkin, että ristiretket olivat yksi “kristikunnan” metodi panna kampoihin Ottomaaneille. Ilman ristiretkiä Eurooppa, Suomi mukaanlukien, olisi luultavasti hyvin erilaisen näköinen kuin nyt.

Suomea suoremmin koskettava uhka oli tietenkin Neuvostoliiton uhka talvi- ja jatkosodassa. Silloin Kaisa Kallio kehotti kansaa rukoilemaan Jumalaa. Suomen kansa teki työtä käskettyä ja monet uskovatkin, että Jumala käänsi Suomen kohtalon rukousvastauksena. Olkoon kunnia Jumalan siitä, että Suomi säilytti tuolloin itsenäisyytensä. Kristinuskon nimittäminen epäsuomalaiseksi on kuin kävisi virtsaamassa niiden haudoille, jotka ovat vuotaneet verta tämän maan puolesta. Se on isku vasten niiden kasvoja, jotka ovat polvillaan itkeneet Jumalan puoleen tämän maan puolesta. Sotien aikana se, että kansa on yhdessä käynyt polvilleen Herran eteen pyytämään armoa tälle maalle, on ollut valtavan yhdistävä ja kansallista identiteettiä vahvistava tekijä.

Suomen on kiittäminen kristinuskoa myös yhteiskuntajärjestyksestään, hyvässä ja pahassa. Uskonpuhdistuksen seurauksena läntisestä kirkosta irtosi uusia haaroja. Kristillinen nationalismi synnytti itsenäisiä sakraaliyhteiskuntia, joissa kirkko ja valtio ovat yhtä. Sakraaliyhteiskunta sinänsä ei ollut uusi asia, sillä koko läntinen Eurooppa oli siihen saakka käytännössä valtava sakraaliyhteiskunta, joka päämies oli Paavi. Valtionpäämies oli usein myös kirkon päämies ja valtio pidätti itsellään oikeuden puuttua ekklesiologisiin asioihin. Kansalaisen tie verotusrekisteriin kulki kastealtaan kautta ja siksi anabaptisteihin, jotka eivät suostuneet kastamaan lapsiaan, suhtauduttiin niin nurjasti. Uskonpuhdistuksessa syntyneet kansankirkot olivat pääsääntöisesti joko luterilaisia tai reformoituja. Englannin kirkko oli jokseenkin kalvinistinen. Pohjoismaat olivat Saksan tavoin luterilaisia. Sveitsi, Skotlanti ja Alankomaat olivat reformoituja. Italia, Ranska ja Espanja jäivät katolisiksi. Koska nyt kirkko ja valtio olivat sama asia ja koska valtio oli kristitty valtio, myös kaikki valtion kansalaiset olivat kristittyjä; tarkemmin: protestantteja; vielä tarkemmin: luterilaisia.

Sakraaliyhteiskunnan rakenteita puretaan edelleen. Harva helluntailainen esimerkiksi tiedostaa, että tärkein syy sille, miksi helluntaiseurakunnat aikoinaan rekisteröityivät yhdistyksiksi, oli jäsenyyden säilyttäminen kansankirkossa ja siten yhteiskunnallisen aseman turvaaminen. Valtion asema avioliittolain säätäjänä on niin ikään sakraaliyhteiskunnan artefakti, josta itse haluaisin eroon. Mielestäni valtiolla ei pitäisi olla mitään sanottavaa avioliittoon, sillä se on kristillinen konstruktio. Seurakunnan yksin tulisi olla tuomari siinä, mikä on kelvollinen avioliitto ja mikä ei.

Itse en kannata sakraaliyhteiskuntaa. Pidän edistyksellisenä kotimaani Alankomaiden uskonpuhdistuksen aikaista linjaa, jossa, vaikka olikin Hollannin kirkko, oli silti vapaus uskoa ja olla uskomatta. Alankomaista muodostuikin turvasatama niille, joita vainottiin kotimaissaan siksi, etteivät he omantuntonsa vuoksi voineet mukautua kotimaissaan määrättyihin kristinuskon suuntauksiin. Alankomaissa saattoi olla sekä katolinen, että protestantti. Huomionarvoista on myös, että Hollannin reformoitu kirkko tyytyi Dordrechtin synodissa julkaisemaan Dordrechtin Kaanoneina tunnetun kannanoton Jaakob Arminiuksen kannattajia ja hänen oppejaan vastaan, eikä esimerkiksi heitättänyt heitä tyrmään, kuten olisi hyvin voinut tapahtua Lutherin Saksassa, tai tapahtuisi “Kaarnan” johtamassa Suomessa. Toleranssi, sananvapaus ja vuoropuhelu ovat hienoja asioita.

Kristinuskon lisäksi myös monet muut ideologiat ja kulttuurit ovat muovanneet suomalaisuutta sellaiseksi kuin se on nyt. Eräs kansallista identiteettiä ilmaiseva nimittäjä on musiikki. Kansanmusiikkia on monenlaista ja soitinten äänet ja sävelkulut ovat tunnistettavissa ja sijoitettavissa erilaisiin kulttuuriympäristöihin ja maantieteellisiin alueisiin. Miksei käydä johdonmukaisuuden nimissä keskustelua siitä, miten ainutta kelvollista kansallismielisen musiikkia on hauen leukaluusta valmistetulla kanteleella säestetty joikulaulu?

Suomalaiset tykkäävät tunnetusti hevistä. Lukioaikoina tuli kuunneltua esimerkiksi Ensiferumia, Moonsorrowia ja Finntrollia, jotka yhdistävät suomalaista perinnemusiikkia ja heviä. Mutta kun pinnasta vähän raaputtaa, paljastuu suomalaiseksi mielletystä musiikista mielenkiintoisia realiteetteja. Haitarin kaltaiset soittimet ovat lainaa muista kulttuureista. Sitäpaitsi Finntroll “laulaa” ruotsiksi, mikä ei ole kovin kansallismielistä, sillä Ruotsi on historiallisesti Suomen sortaja ja alistaja. Muilta osin metallimusiikin kieli on yleensä englanti. Myös metallimusiikin historiaan perehtyminen osoittaa, että näissä hyvin suomalaisiksi mielletyissä orkestereissa ei loppujen lopuksi ole juuri mitään suomalaista, jos niitä siis arvioidaan sillä standardilla, jonka “Kaarna” on tässä asettanut. Kannattaa tutustua YLElläkin esitettyyn Metal Evolution -dokumenttisarjaan, joka löytää heavy metallin juurilta Chuck Berryn, Jimi Hendrixin ja Screamin’ Jay Hawkinsin kaltaisia nimiä. Rock ‘n rollin juuret johtavat siis Amerikkaan ja sieltä eteenpäin Afrikkaan. Kun ymmärtää, kuinka paljon suomalaisuus lainaa muista kulttuureista, kristinuskon nostaminen kepin nokkaan eräänlaisena hapatuksena, joka turmelee puhtaan ja neitseellisen suomalaisen kulttuurin, on kerta kaikkiaan naurettavaa.

“Kaarnaa” kismittää kovasti se, miten Raamatussa tapetaan ihmisiä. Kalevalakaan ei ole varsinaisesti pasifistinen teos. Kalevala tai suomalainen muinaisusko ei kykene tarjoamaan sellaista antropologiaa, joka selittäisi, miksi ihminen on tällainen ja miksi se sotii, tappaa ja rettelöi. Kristinuskolla on sille selitys. Me ihmiset olemme, Lutherin sanoin, ihan täysiä sontaläjiä.

Kun Jumala siis lähettää valitsemansa kansan pyyhkimään maailmankartalta ihmisiä, jotka vihaavat Häntä ja lähimmäisiään, eivätkä tahdo totella Jumalaa, meidän on kysyttävä: ansaitsevatko he kuolla? Jos he eivät ansaitse kuolla, silloin Jumala toden totta on “ilkeä” ja “itsekäs”, kuten kirjoittaja asian ilmaisee. Mutta jos he ansaitsevat saada elää, millä he ovat ansainneet sen? Jumala on elämän antaja ja se, että Hän on luonut maailman, on itsessään armoteko, sillä Hänen ei olisi tarvinnut luoda yhtään mitään ja Hän olisi silti itsessään täydellinen ja itselleen riittävä. Niinpä jos kukaan ei ansaitse saada elää, ei kukaan voi valittaa kuolemastaan. Jumalaa ei voi haastaa oikeuteenkaan, koska ei ole suurempaa jumalaa, joka kuulisi syytöksiä Herraa vastaan ja tuomitsisi Herran ja ihmiskunnan välillä. Jumalalla ei ole velvollisuuksia luomistyötään kohtaan. Että siihen tartutaan itsekkyytenä ja ilkeytenä, paljastaa kirjoittajan todellisen motiivin. Hän ei pidä kristinuskon Jumalasta. Hän on Jumalan vihollinen, joka vihaa Kristusta ja Hänen seuraajiaan.

Ihmiskunnan tilanne on sama kaikkialla, kieleen, ihonväriin tai etnisyyteen katsomatta. Emme tunne rauhan tietä, vaan riennämme vuodattamaan verta (Jes.59:7-8). Siksi tarvitaan rakenteita, jotka erottavat ihmiset toisistaan, että rauha olisi mahdollinen. Perhe on yksi näistä rakenteista. Perhe on pyhä ja yksityinen, rajattu entiteetti. Raamatun sananlasku sanoo:

Astu jalallasi harvoin lähimmäisesi kotiin, ettei hän sinuun kyllästyisi ja alkaisi sinua vihata. (San. 25:17)

Kodilla, jossa perhe asuu, on rajat ja ovissa on lukot, ettei sinne tulisi kuka tahansa luvatta, kutsumatta loisimaan tai uhkaamaan perheen turvallisuutta. Kansallisvaltio noudattaa samaa periaatetta; puhutaanhan kotimaasta. Suomi on suomalaisten kotimaa. Itse olen iloinen siitä, että toisen valtion kansalaisena minulla on lupa asua täällä. Olen Suomen puolella, paitsi kun Oranje pelaa. Maksan tänne veroni ja osallistun siten tämän yhteiskunnan ylläpitoon; hyvässä ja pahassa, jälleen kerran – minulta riistetyt rahat nimittäin rahoittavat YLEä ja syntymättömien lasten murhaamista.

En halua kotiini ihmisiä, jotka vaikkapa käyttäytyvät huonosti, ovat epäkunnioittavia vaimoani kohtaan tai näyttävät huonoa esimerkkiä lapsilleni. Minulla ei myöskään ole mitään velvollisuutta avustaa naapuriani rahallisesti, vaan minun velvollisuuteni on turvata oman perheeni toimeentulo ja hyvinvointi. Nämä kaikki periaatteet pätevät myös kansallisvaltioon.

Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on säätänyt iankaikkisuudesta käsin kaiken, mitä tulee tapahtumaan ajassa ja avaruudessa, Westminsterin tunnustuksen mukaisesti. Se sisältää myös sen, miltä maailma näyttää ja missä valtioiden rajat menevät ja keitä niiden rajojen sisäpuolella asuu.

Ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta rajoittavat rakenteet eivät kuitenkaan ratkaise ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta. Ainut ratkaisu, joka tekee lopun vihollisuudesta ihmisten välillä ja takaa rauhan, on usko Jeesukseen Kristukseen, joka on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra; rauhanruhtinas (Jes. 9:5, Jes.11:6). Hän on ostanut verellään omakseen ihmisiä kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista (Ilm.5:9) ja Hänessä me, jotka ennen olimme pirstaloituneita isässämme Aadamissa, olemme nyt yhdistetyt yhdeksi kansaksi (Ef.2:14-15), jonka ideologia on Kristus ja jonka kieli on Hänen evankeliuminsa. Rauha ja anteeksianto eri ihmisryhmien välillä on mahdollinen vain, kun ymmärtää, miten paljon on itse saanut anteeksi.

Näin kristinusko ylittää maalliset valtiot. Jos Kristus purkaa erottavan väliseinän juutalaisen ja kreikkalaisen välillä (Gal.3:28, Kol.3:11), eikö ihan yhtä lailla afrikkalaisen ja eurooppalaisen välillä? Minulla on paljon enemmän yhteistä afrikkalaisen tummaihoisen kristityn, tai vastaanottokeskuksen kautta Suomeen tulleen ja täällä uskoon tulleen irakilaisen kanssa, kuin suomalaisen näennäiskonservatiivisen tai nimelliskristityn pakanan kanssa. Tämä maailma ei ole täydellinen, mutta ilman Kristusta ei ole toivoa siitä, että vihollisuudet eri ihmisryhmien välillä joskus loppuisivat. Kalevala sitä toivoa ei ainakaan kykene tarjoamaan, eikä se edes yritä.

Advertisement