Lähimmäisenrakkaus ei ole tärkein kristillinen arvo

Tulipa vastaan Twitterissä tällainen:

Twiitti on jo parisen viikkoa vanha, mutta se tuli vastaan uudelleentwiitattuna tänään, joten päätin, että miksipäs ei, minäpä kommentoin. Olen kommentoinut tässä blogissa useaan otteeseen sitä, että sekä seurakunta, että yhteiskunta oireilevat siitä, että kaikkea lähestytään humanistisesti ihminen ensin, eikä Jumala ensin. Tämä valitettava kehitys on näkynyt liberalisoituneessa luterilaisessa kirkossa jo kymmeniä vuosia. Kirkko ei ole Jumalan palvelija, vaan ihmisten ymmärtämisen laitos ja palvelutalo. Myöskään maallisen yhteiskunnan taholta esivalta ei ole enää Jumalan palvelija siten, kuin Paavali kirjoittaa (Room. 13:4), vaan sitäkin pidetään ihmisten välittömien tarpeiden täyttäjänä ja kinastelevien kakaroiden erotuomarina. Valtiosta on tullut holhooja ja kansalaisista holhokkeja. Mikämikämaassa ei kukaan kasva aikuiseksi.

Lähimmäisenrakkaus on toki tärkeä kristillinen arvo, mutta ei tärkein. Lisäksi lähimmäisenrakkaudesta voi sanoa paljon enemmänkin. Sen kutsuminen arvoksi oikeastaan latistaa ja vesittää sen, mitä Raamattu siitä oikeasti sanoo. Arvo ei oikeastaan ole edes raamatullinen käsite. Se haisee humanismilta. Se on samalla tavalla teennäisen ylevä ja toivottoman subjektiivinen ideaali kuin ihmisoikeudetkin.

Lähimmäisenrakkaus on Jumalan käsky. Ajatella, Jumala käskee rakastamaan lähimmäistään. Kuinka toista voi käskeä rakastamaan? Kuinka toisen rakastamisen voi nähdä velvollisuutena? Miten on mahdollista, että rakkautta voi vaatia? Se johtuu siitä, että rakkaus manifestoituu tekoina.

Jumalan rakkaus on tästä ensiluokkainen esimerkki. Kuinka Hän rakastaa syntistä? Puhumalla kauniisti? Halailemalla ja pussailemalla? Ei, vaan antamalla henkensä ristinpuulla. Hänen esimerkkiään noudattaen kristityt ovat velvollisia rakastamaan lähimmäistään uhraamalla toisen hyväksi maineensa, uskottavuutensa, omaisuutensa ja jopa oman henkensä.

Kuka rakastaa näin hyvin? Ei kai @LottaEmpi (mikä hänen koko nimensä sitten onkaan) halua lähteä väittämään, että hän on tällaisen rakkaudenilmaisun mallikappale lähimmäistään kohtaan? Sille on syynsä, miksi rakkauden rima on asetettu näin korkealle. Liberaalissa luterilaisuudessa turhauttavinta onkin juuri se, että luterilaisten tämä piti tajuta niin hyvin: lain ja evankeliumin ero.

Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Niin hän sanoi hänelle: ”Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” Hän vastasi ja sanoi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Hän sanoi hänelle: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”. 

Luuk. 10:25–28, korostukset minun

Jeesus jauhottaa trollin vastakysymyksellä ja tunnustaa oikean vastauksen. Jumalan laki on se, mikä velvoittaa jokaisen, joka Herran nimeä avukseen huutaa, rakastamaan lähimmäistään. Mutta se ei ole tämän käskyn ainut ulottuvuus, sillä tarkastelemme nyt sitä, mikä tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Siinä on kaksi osaa ja niistä ensimmäinen käskee rakastamaan Jumalaa. Tämän liberaalit luterilaiset, jotka eivät ole todellisia kristittyjä, unohtavat. Käsky rakastaa Herraa on paljon tärkeämpi asia, mutta toisaalta se, joka väittää rakastavansa Herraa, mutta ei rakasta lähimmäistään, valehtelee. Myöskin monet, jotka eivät rakasta Herraa, väittävät rakastavansa lähimmäistään, mutta siitä ei ole hyötyä, se ei ole johdonmukaista, eikä se perustu muuhun kuin itsekeskeisiin motiiveihin, joita kyllä löytyy, kun vähän tonkii ja kyseenalaistaa.

Käsky rakastaa lähimmäistään on looginen johdannainen käskystä rakastaa Jumalaa. Jumala tulee aina ensin. Rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen mukaan lain ja profeettojen summa summarum (Matt. 22:40). Monet kristityiksi tunnustautuvistakaan eivät ymmärrä sitä. Päättelen sen tästä tyhmästä artikkelista vuodelta 2014, jossa kaikesta päätellen hyvää tarkoittavat, mutta oppimattomat kristityt ovat ehdottaneet, että rakkauden kaksoiskäsky pitäisi lisätä kymmeneen käskyyn. Teologit ovat myös tehneet sen huomion, että Mooseksen laki koostui kahdesta kivitaulusta, joista ensimmäinen on se rakasta Jumalaa -osasto ja toinen on se rakasta lähimmäistäsi -osasto.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään, koska tuo lähimmäinen on hänen itsensä tavoin Jumalan luoma, hänen itsensä tavoin syntinen ja armon tarpeessa ja potentiaalisesti hänen itsensä tavoin iankaikkisuudesta käsin pelastukseen valittu ja Kristuksen uhrikuolemallaan sovittama. Jumala on syntisiä ihmisiä kohtaan järjettömän antelias. Hän antaa meidän hengittää Hänen luomaansa ilmaa, katsella silmillämme Hänen luomaansa maailmankaikkeutta ja nauttia makunystyröillämme Hänen luomistaan perunoista, joita me Hänen luomallaan ingenuiteetilla valmistamme ravinnoksemme häkellyttävin monin eri tavoin. Kaiken sen valossa, mitä Hän on meille ansaitsemattomille antanut, ei ole Häneltä kohtuutonta vaatia meitä rakastamaan lähimmäistämme.

Jutun juju piilee siinä, että vaikka vaatimus ei ole kohtuuton, se on silti mahdoton. Jumala vaatii ihmiseltä jotakin, mihin hän ei kykene. Jos ihminen todella rakastaisi lähimmäistään sellaisella tavalla ja sellasista motiiveista käsin, kuin Jumala vaatii, hän olisi Jumalan lain puitteissa vanhurskas. Mutta lain kautta ei kukaan saavuta vanhurskautta, vaan lain kautta tulee ainoastaan kirous ja synnintunto. Nimenomaan luterilaisten pitäisi olla tämän asian ykkösymmärtäjiä. Nimetessään lähimmäisenrakkauden kristinuskon korkeimmaksi ideaaliksi @LottaEmpi deletoi yhtälöstä tyystin evankeliumin ja armon. Suurimmaksi tavoitteeksi nousee Jumalan ja Hänen kirkkautensa sijaan farisealainen ja omavanhurskas lakihenkisyys.

Jeesus Kristus tuli tähän maailmaan kuolemaan syntien puolesta, tietää jokainen vähänkään yleissivistyksellä siunattu. Mutta mitä ei moni kristittykään tiedä, on että Kristus tuli tähän maailmaan myös täyttämään lain. Toki he ovat lukeneet sen Raamatustaan (Matt. 15:17), mutta he eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että Jeesus tuli elämään täydellisesti Jumalan lain ja vanhusrkauden vaatimuksen mukaisen elämän. Hän tuli ansaitsemaan itselleen vanhurskauden. Tämän ansaitsemansa vanhurskauden Hän lahjoittaa jokaiselle, joka uskoo Häneen – eli siis ei siihen, että Hän on olemassa, vaan siihen, että Hän todella on se, joka väitti olevansa, on tehnyt sen, mitä Raamattu Hänestä sanoo, ja että Hänen lupauksensa ovat luotettavia. Joka ymmärtää olevansa kykenemätön rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään siten kuin Jumala vaatii ja turvaa siksi siihen että Jeesus Kristus on tehnyt niin hänen puolestaan, sekä myös uskoo, että Jeesus on kuollut Hänen syntiensä rangaistukseksi ja noussut kuolleista, pelastuu. Sitä on evankeliumi ja valitettavan moni kristityksi itseään väittävä häpeää sitä.

Mutta emme kai sano, että koska Kristus on täyttänyt Jumalan vanhurskauden vaatimuksen, me voimme siis elää kuin pellossa ja vähät välittää siitä, mitä laki sanoo? Olkoon sellainen ajatus minusta kaukana. Nimittäin, joka tunnustaa oman riittämättömyytensä ja syntisyytensä tähden tarvitsevansa Kristuksen vanhurskautta, tunnustaa myös, että se laki, jonka täyttäjänä Kristus on julistettu vanhurskaaksi, on hyvä. Ja jos se laki on hyvä, vastoin sitä eläminen ja toiminen on paha. Siispä laki edelleen velvoittaa ja Jeesus edelleenkin summaa lain rakkauden kaksoiskäskyllä.

Kuinka lähimmäistä siis rakastetaan? Kuten jo totesin, konkreettisesti uhraamalla omista henkisistä ja maallisista resursseista toisen hyväksi, mutta nekään eivät ole absoluuttisia asioita, vaan tilannekohtaisia. Ei ole oikein joutua lähimmäisensä hyväksikäyttämäksikään. Siinä ei ole enää kyse lähimmäisensä rakastamisesta, vaan lähimmäisensä mahdollistamisesta, eikä ole rakkautta mahdollistaa lähimmäisensä syntistä ja parannuksen teosta kieltäytyvää elämäntyyliä. Sillä, mitä kuvittelee lähimmäisensä rakastamiseksi, voi olla myös vahingollisia seurauksia muille. On myös erittäin vahingollista osoittaa vääränlaista lähimmäisenrakkautta sellaisille, jotka eivät ole todella lähimmäisiä suhteessa niihin, jotka todella ovat. Kuka kuvittelee saavansa Jumalalta kiitoksen osoittamalla lähimmäisenrakkautta ventovieraalle tai naapurille, laiminlyöden kuitenkin oman perheensä?

Näin myös lähimmäisenrakkaus on suhteellista ja sitä annetaan resurssien mukaan, mutta aina ensisijaisesti ydinryhmille, joita ovat oma puoliso, omat lapset, omat uskonveljet ja -sisaret, omat lähisukulaiset, oma paikallisyhteisö, oma kansanryhmä, oma kansa, oma maa. Jos lähimmäisenrakkauden osoittaminen ventovieraille ja muukaisille ei ole näiltä pois, se luultavasti on myös todellista lähimmäisenrakkautta, joka näkee myös erivärisen ja erilaisesta kulttuurista tulevan Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä. Lähimmäisenrakkauden ensisijaistaminen esimerkiksi omaan perheeseensä ei tarkoita sitä, etteikö myös perhe osallistuisi rakkauden osoittamiseen ja siten siihen liittyvä omastaan uhraaminen olisi perheen kollektiivinen uhraus. Sen kaltainen rakkaudenosoitus, jos sen motiivina ei ole itsekäs ja omavanhurskas hyveliputus ja jos se todella nousee kollektiivisesta halusta olla siunauksena toiselle, hitsaa perheyksikköä tiiviimmin yhteen, kun he palvelevat Jumalaa yhdessä.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa yösijan tarjoaminen laitapuolen kulkijalle. Mutta jos vaimosi ei halua sitä ja vaarannat lastesi turvallisuuden, halusi osoittaa rakkautta ventovieraalle tallaa jalkoihinsa ne velvollisuudet, joita sinulla on perhettäsi kohtaan. Se ei ole rakkaudellista, vaan itsekästä omavanhurskauden tavoittelua. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Samalla tavoin esimerkiksi kansallisen turvallisuuden vaarantaminen tarjoamalla turvapaikkoja ja oleskelulupia sellaisille ihmisille, joiden aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista on aihetta olla huolissaan, on erittäin lyhytnäköistä ja epäviisasta ja hyödyttää loppupeleissä ainoastaan omaa peilikuvaa.

Joka tapauksessa lähimmäisenrakkaudesta puhumisessa ei ole mitään järkeä, jos konteksti ei ole kristillinen, koska konsepti on kristillinen. Jumalattomien rakkaudettomuuteen kristityllä ei voi olla paljoa enempää sanottavaa, kuin todeta, että viimeisinä päivinä ihmiset ovat tosiaan rakkaudettomia (2.Tim. 3:3), kertoa heille evankeliumi ja rukoilla heidän puolestaan, että Pyhä Henki tekisi työtään heissä, sillä moralisoimalla syntyy pelkkiä fariseuksia. He tarvitsevat uuden sydämen, eikä sellaista voi ihminen itselleen eikä toiselleen generoida. Jumalattomille, jotka puhuvat lähimmäisenrakkaudesta, on hyvä myös muistuttaa, että he varastavat kristillisestä maailmankuvasta. Laki, jonka yhteenveto ”rakasta lähimmäistäsi” on, sanoo: älä varasta.

Jos kristitty kohtaa toisen, joka on rakkaudeton ja laiminlyö lähimmäisenrakkauden, se ei ole oikea reaktio, että ”palaa käpy”. Jos kristityksi itseään kutsuva on rasisti ja syrjii toista, siinä on paikka kirkkokurille á la Matt. 18:15. Kirkkokurikulttuuri loistaa Suomessa poissaolollaan ihan kaikissa tunnustuskunnissa. Luterilaisilla toki on tuomikapituli, joka erottaa tarpeen vaatiessa pappeja virastaan, kuten esimerkiksi Markku Koiviston (sinänsä oikea tuomio, mutta vääristä motiiveista, eikä johdonmukaisesti sovellettuna), mutta riviseurakuntalaisiin ei kohdisteta juuri minkäänlaisia kurinpitotoimia juuri missään.

@LottaEmpi’n tulisi ymmärtää, että ”rakasta Jumalaa” tulee ensin ja ”rakasta lähimmäistäsi” vasta sitten, ja että siksi myös hänellä on velvollisuuksia Jumalaa kohtaan Hänen sanansa valossa. Hän on pappi. Hänen ei tulisi olla pappi. Seurakunnan kaitsijan (mikä käsittää papit, pastorit, piispat ja vanhimmistoveljet) tulee olla yhden vaimon mies.

Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan. 

1.Tim. 3:1–7

Paitsi että hän ei ole mies, hän ei vaikuta myöskään maltilliselta, koska häneltä ”palaa käpy”. Hän vaikuttaa myös riitaisalta; miksi hän rähjää Twitterissä, eikä hoida näitä rasismitapauksia raamatullisen kirkkokurimenettelyn mukaisesti asianosaisten ja mahdollisten todistajien kesken? Vai onko rasistit annettu saatanan haltuun ilman kehotusta parannuksentekoon, ilman kahden muun todistajan ja muun paikallisseurakunnan johdon tukea? Ja mikäli kyseessä ei ole seurakunnan jäsen, miksi hän ottaa kantaa lainkaan? Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala (1.Kor. 15:12–13). Taitava opettamaan hän ilmiselvästi ei ole, koska hän ei ymmärrä kristinuskon perusteita. On valitettavaa ja erittäin väärin, että näistä seurakunnan kaitsijan vaatimuksista luistetaan myös vapaissa suunnissa.

Lista on kieltämättä pitkä ja vaatimukset korkeita, mutta ne eivät ole samalla tavalla mahdottomia, kuin mitä on Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täyttäminen. Joka tapauksessa sellainen, joka saarnaa Twitterissä lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei sovella itseensä sitä, mistä Jumala on pyhien Apostoliensa kautta käskyn antanut, ei suoranaisesti vakuuta minua asiastaan. Juuri tällaisiin tilanteisiin on olemassa jumalattomien lempijae:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. 

Matt. 7:1–2

Sinä sanot siis: ”sinä et rakasta lähimmäistäsi, senkin rasisti!” Mutta mihin perustat syytöksesi? Siihenkö Jumalan sanaan, joka sanoo: ”rakasta lähimmäistäsi”? Jos et, miksi kuuntelisin sinua? Jos kyllä, miksi vääristelet Jumalan sanaa? Mikset itse rakasta lähimmäistäsi? Miksi haluat itsekkäistä syistä asemaan, jota ei ole sinulle tarkoitettu, pimität evankeliumin niiltä, joiden tarvitsisi se saada kuulla ja ruoskit ihmisiä lailla, vaikka se ei muuta kenenkään sydäntä?

Näin käy, kun ei etsitä ensin Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan, vaan ihmistä ja hänen omavanhurskauttaan.

Minä en usko ihmisoikeuksiin

Viime aikojen yhteiskunnalliset keskustelut ja puheenaiheet ovat saattaneet minut sellaiseen pisteeseen, jossa haluan tehdä perusteellisen ja radikaalin linjavedon. Minä en enää usko ihmisoikeuksiin. Kaiken teologiani kulmakivi on Jumala-lähtöisyys – kaikki alkaa Hänestä ja päättyy Häneen. Kaikki on Hänen kauttaan ja Häntä varten. Jumala on kaikkivaltias, peljättävä ja suuri. Ihminen sen sijaan on syntinen, mitätön ja pieni.

Kun ihmisoikeuksista tänä päivänä puhutaan, puhutaan tyypillisesti yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden mukaan laajenevasta ja supistuvasta kokoelmasta oikeuksia, jotka ihmisten suuret johtajat suuressa hyväntahtoisuudessaan suovat hallittavilleen. Homojen oikeus mennä naimisiin kirkossa nähdään ihmisoikeuskysymyksenä, samoin transseksuaalien oikeus muuttaa veronmaksajan piikkiin kirurgisesti ulkoista olemustaan vastaamaan sisäistä käsitystään omasta seksuaalisuudestaan, sekä abortti.

Nämä kaikki ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Yltäkylläistä elämää elävä paksu länsimaalainen uskoo, että häntä sorretaan ja hänen oikeuksiaan poljetaan, koska hänellä ei ole jotakin, mitä naapurilla on, tai hän joutuu kestämään jotakin, mitä naapuri ei joudu. Kyse ei ole todellisesta oikeudentunnosta, vaan siitä vääristyneestä ja pervertoituneesta oikeudentunnosta, jota kateudeksi ja itsekkyydeksi kutsutaan.

Ihmisoikeudet käsitteenä sisältää joitakin oletuksia. Oletamme, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, eli että ylittävät kulttuurilliset ja maailmankuvalliset kontekstit ja että ne koskevat aina kaikkia ihmisiä. Oletamme, että ne ovat muuttumattomia ja että ne ovat aina olleet. Tuomitsemme nykyisen yhteiskunnan lisäksi myös menneitä sivilisaatioita tämän muka muuttumattoman standardin perusteella, tai ainakin uskottelemme itsellemme tekevämme niin. Minä en kuitenkaan usko, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, enkä että ne ovat muuttumattomia. Kuten sanoin, en usko niihin lainkaan.

Sivusin tätä aihetta aiemmin käsitellessäni Päivi Räsäsen ja Tuure Boeliuksen sananvaihtoa. Kiinnitin siinä huomiota YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja niin teen nytkin. Siihen voi tutustua täällä. Sen ensimmäinen artikla kuuluu näin:

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Uskon toki, että kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina arvoltaan, mutta en allekirjoita sitä, että kaikki syntyvät vapaina. Allekirjoitan tavallaan sen, että kaikki syntyvät tasavertaisina oikeuksiltaan – siten, että kaikilla on niitä oikeuksia yhtä vähän, eli ei yhtään.

Passiivi-ilmaisu ”on annettu” kielii residuaalisesta kristillisestä tai vähintään teistisestä maailmankuvasta; joku on antanut ihmisille nämä väitetyt oikeudet. Sen jonkun on oltava jokin jumala tai luoja. Mikäli niin ei ole ja mikäli ihminen on kosmisen sattuman tuloksena syntynyt vuosimiljardien leipoma anomalia, koko lause on absurdia ja koko ihmisoikeusjulistuksen sisältö vessapaperia; ei voida sanoa, että ”on annettu”, sillä silloin ainoaksi oikeuksien antajaksi jää toinen ihminen, eivätkä ihmisoikeudet ole silloin universaaleja. Ihmisoikeudet perustuvat silloin yhteiseen sopimukseen. Sopimus kattaa silloin aika lailla kaiken; kuka on ihminen ja kuka ei (vammainen, juutalainen, neekeri, sikiö, kapitalisti…) ja mitkä oikeudet täsmälleen häntä koskevat.

Kun sopijat kuolevat pois ja historia unohtaa heidät, nousee esiin uusi sukupolvi tulkitsijoita, joille sopimus ei ole merkityssisällöltään sama. He haluavat sopia uusista oikeuksista, mutta he eivät vetoa siihen, että heille ”on annettu” oikeus siihen taikka tähän. He vain vaativat, koska he pitävät itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on kaiken maailman oikeuksia. Miksi niitä ei siis keksisi lisää? Siten ihmisoikeudet eivät ole myöskään muuttumattomia.

Myöhemmät sukupolvet tulevat vielä tuomitsemaan tämän valveutuneisuudellaan ja sivistyneisyydellään pröystäilevän sukupolven. Sillä ei ole merkitystä, onko tuomion standardi oikeellinen vai ei. Olen joka tapauksessa varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Tulevaisuus tulee tavalla tai toisella näkemään tämän ajan barbaarisena, takapajuisena ja ihmisarvoa loukkaavana.

On kuitenkin olemassa standardi joka ei muutu. Se ankkuroi ihmisarvon ja ihmisoikeudet Jumalaan luojana ja ihmiseen Jumalan kuvana. Tämän artikkelin kannalta relevantti kysymys kuuluukin siis, mitä oikeuksia tämä Jumala antaa luoduilleen? Ja oma vastaukseni on: ei mitään. Sinulla ei ole oikeuksia.

Muistakaamme jälleen, että kun puhumme ihmisoikeuksista, puhumme oikeuksista, jotka perustuvat ihmisyyteen. Ne ovat oikeuksia, jotka jokaisella ihmisellä on yksistään siitä syystä, että hän on ihminen. En tarkoita sellaisia oikeuksia, jotka syntyvät siitä, että kaksi osapuolta sopii jotakin keskenään. Nimittäin työnantajalla on oikeus palkansaajan työpanokseen ja vastaavasti palkansaajalla on oikeus korvaukseen työpanoksestaan. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, vaan sopimuksenvaraisia. Tyhmä palkansaaja voi sopia tekevänsä töitä ilmaiseksi tai kellon ympäri. Tyhmä työnantaja voi sopia maksavansa liikaa palkkaa työstä, joka ei ole sen arvoista.

Myös Jumalan valtakunnan ekonomiaan liittyy tällaisia sopimuksenvaraisia oikeuksia. Jumala antaa kaikille niille, jotka ottavat Hänet vastaan, oikeuden tulla Jumalan lapsiksi (Joh.1:12). Hän antaa kaikille niille, jotka ovat Kristuksessa, oikeuden lähestyä Häntä. Ne eivät ole ihmisoikeuksia. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, jotka koskevat kaikkia ihmisiä siksi, että he ovat ihmisiä, vaan ne ovat oikeuksia, jotka koskevat kaikkia niitä, joiden kanssa asiasta on sovittu, tai jotka muulla tavoin sisältyvät sopimukseen. Se sopimus on laadittu iankaikkisuudessa ennen maailman luomista Pyhän Kolminaisuuden kesken, allekirjoitettu Jumalan Karitsan uhriverellä ja se tullaan lopullisesti ratifioimaan kaikkien pyhien kirkastamisessa ja ylösnousemuksessa iankaikkiseen elämään. On toki muistettava myös se seikka, että Jumala ei neuvottele asioista syntisten ihmisten kanssa. Hän määrää. Hän valitsee ne, joita Hänen pelastussuunnitelmansa lunastussopimus koskee.

Eikö siis kristinuskossa ihmisellä ole mitään oikeuksia vain sillä perusteella, että hän on ihminen? Toistan: ei ole. Raamattu ei missään sano millään tavalla, että ihmisillä on oletuksena tämä tai tuo oikeus ja että se on Jumalan antama. Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä eivät listaa ainuttakaan oikeutta. Sen sijaan se listaa velvollisuuksia ja kieltoja. Minun mielestäni oikeudet pitäisikin, jos haluamme olla raamatullisia, kääntää päälaelleen – ei-oikeuksiksi.

Syntisen ihmisen kenties perustavanlaatuisin peruspyrkimys on pyrkiä alistamaan toista ihmistä. Ei ole merkitystä, tekeekö sen yksittäinen ihminen toiselle vai valtaa pitävä hegemonia kansalle. Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Ihminen haluaa silti samaan aikaan, tekopyhä kun on, olla vapaa. Mutta vallan kahvaan päässyt ja asemastaan mustasukkainen hegemonia ei välitä siitä, että vedotaan ihmisoikeusjulistukseen ja sanotaan, että minulla on oikeus olla vapaa! Vapautesi ajaa autoa, polttaa tupakkaa tai täräyttää poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä viedään sinulta joka tapauksessa, koska päivän päätteeksi ihmisoikeudet, siten kuin ne tavataan ymmärtää, perustuvat yhteiseen sopimukseen ja ovat tulkinnanvaraisia.

Sanot, että sinulla on oikeus omistaa omaisuutta. Oikeutta omistaa yksityisomaisuutta pidetään ihmisoikeutena. Kuitenkin tätä ihmisoikeutta loukataan aina kun palkastasi pidätetään euroja, tai yrittäjänä tilität verohallinnolle rahaa. Yhtäkkiä se ei olekaan ihmisoikeusloukkaus, kun väkivaltamonopoli tulee peräämään saataviaan. Miten se siis voi olla universaali ihmisoikeus, kun on ”kom sii kom saa”, milloin kyseessä on ihmisoikeusloukkaus ja milloin ei?

Jumalan laki ja sen määräämät ei-oikeudet tuovat tolkkua ja järjestystä, sekä määräävät rajat syntisten ihmisten käytökselle. Sinulla ei ole oikeutta riistää toiselta ihmiseltä vapautta. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta ihmiseltä hänen omaisuuttaan. Tämä perusta on universaali ja muuttumaton Jumalan moraalilaki. Kun se sanoo, että sinulla ei ole oikeutta, voit perustella, kvalifioida tai keksiä niin paljon whataboutismeja kuin haluat, mikään ei muutu. Sinulla ei ole oikeutta.

Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä kuuluvat siis velvollisuuksien ja ei-oikeuksien kautta tulkittuna näin:

  1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei ole oikeutta palvoa muita jumalia.
  2. Sinulla ei ole oikeutta käyttää Minun nimeäni muuten kuin siten kuin Minulle sopii.
  3. Olet velvollinen pyhittämään lepopäivän.
  4. Olet velvollinen kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi.
  5. Sinulla ei ole oikeutta murhata toista ihmistä.
  6. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sukupuolielimilläsi mitä haluat.
  7. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta hänen omaisuuttaan.
  8. Sinulla ei ole oikeutta sanoa toisesta paikkaansapitämättömiä asioita.
  9. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta.
  10. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta. Siis ihan totta. Mitään. Miltään osin. Edes himoita.

Mutta eikö se, että ihmisellä ei ole oikeutta esimerkiksi murhata toista, tarkoita implikaation kautta, että ihmisellä on oikeus elämään? Ei, ei tarkoita. Koko ajatus ihmisoikeuksistahan perustuu siihen, että ne ”on annettu”. Niiden antaja olisi siis Jumala. Mutta Jumala ei ole antanut ihmiselle sellaisia oikeuksia. Ihmisellä ei ole oikeutta elää, sillä synnin palkka on kuolema ja kaikki ovat syntisiä. Yksikään syntinen ei voi elämänsä yllättäen päättyessä valittaa Jumalalle, että ”minulla oli oikeus elää”. Ilmestyskirjassa on kohtaus, jossa alttarin alla olevat Jumalan sanan todistuksen tähden surmatut pyhät huutavat Jumalan puoleen:

Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” 

Ilm. 6:10

Vedonnevatkohan he omaan oikeuteensa elää, joka oli heiltä riistetty? Tuskinpa, vaan he vetoavat Jumalan totisuuteen ja pyhyyteen; siihen, että Hän, joka on sanonut ”älä murhaa”, maksaa potut pottuina niille, jotka murhasivat heidät; eivät itsensä takia, vaan Jumalan ja Hänen sanansa asettamien velvollisuuksien ja ei-oikeuksien tähden; koska nuo murhasivat, vaikka Jumala on sanonut: älä murhaa.

Mutta jos ihmisellä ei ole oikeutta elää, miksi hän elää? Armosta. Jumala antaa sataa ja aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Kaikki se hyvä, mistä ihminen nauttii, on silkkaa ansaitsematonta armoa. Jos Jumala jotakin siitä hyvästä syystä tai toisesta vie, ei ihmisellä ole oikeuttaa puida nyrkkiään ja kiristellä hampaitaan Jumalalle, sillä Jumalalla ei ole velvollisuuksia syntistä ihmistä kohtaan. Ja mikäli ihminen katsoo kateellisena toista ihmistä, jolle Jumala on antanut enemmän – oli se sitten tavaraa, vapauksia tai terveitä elinpäiviä – silloin ihminen on rikkonut Jumalaa vastaan ja syyttää Jumalaa epäreiluksi. Eikä Jumala ole epäreilu, koska jos Hän olisi, se tarkoittaisi, että ihmisellä olisi oikeus enempään, kuin mitä hän on Jumalalta saanut, eikä ihmisellä ole oikeutta mihinkään, mitä hänellä on, vaan armosta hän on saanut nautittavakseen kaiken, mitä hänellä on.

Jos ihminen saisi osakseen sen, mitä hän ansaitsee, hän joutuisi helvettiin heti paikalla. Siksi evankeliumi onkin niin hyvä sanoma! Jeesus Kristus on uhrannut sellaisen uhrin, joka kelpaa Jumalalle. Hän on rangaissut Poikaansa valittujensa synneistä; maksanut potut pottuina sinun murhaamisestasi, varastamisestasi ja huorinteostasi – jos uskot Häneen. Ei sinulla ole oikeutta vaatia, että Jumala sovittaisi luomakuntansa itsensä kanssa, jollakin tavalla korjaisi tämän syntisen maailman. Mutta armosta Hän on tehnyt niin, ja armosta uskon kautta sinä voit olla osallinen sellaisesta liitosta, jossa voit sanoa, että ”minulla on oikeus”; mutta et itsesi etkä ihmisyytesi takia, vaan koska Jumala on uskollinen, eikä riko liittoaan. Et nauti ihmisoikeudesta, vaan oikeudesta, joka tulee sopimuksen kautta, jonka Jumala on vapaa tekemään kenen kanssa tahtoo.

Jos jotakuta nyt huolettaa, niin kyllä; kannatan ehdottomasti sellaisia ideaaleja, kuten sananvapaus, yksilönvapaus ja yksityisomaisuuden suoja. Ne perustuvat Jumalan lakiin. Ne ovat hyviä ja oikeita asioita. Mutta teen niistä sen huomion, että yhteiskunta, jossa niitä arvostetaan ja pidetään yllä, on Jumalan armoa ja siunausta. Yhteiskunta, jossa niitä poljetaan, on Jumalan kiroama. Jumala ei ole velkaa kenellekään, että Hän jotakuta siunaisi. Jumalan kirouksen sen sijaan ansaitsemme kaikki. Puhe ihmisoikeuksista on osa aikamme humanistista ihmisen korottamisesta, eikä Jumala ole sen keskipisteenä. Se on eräs syndrooman oireista, jossa yritetään pitää kiinni jonkinlaisista sivistyneistä arvoista ilman Jumalaa. Yhteiskunnassa, jossa Jumalaa pelätään, ei tarvita ihmisoikeusjulistuksia, sillä siellä Jumalan sana velvoittaa ja nuhtelee ja toimii moraalin mittarina. Ja Jumalan sana ei puhu ihmisoikeuksista mitään.