Lähimmäisenrakkaus ei ole tärkein kristillinen arvo

Tulipa vastaan Twitterissä tällainen:

Twiitti on jo parisen viikkoa vanha, mutta se tuli vastaan uudelleentwiitattuna tänään, joten päätin, että miksipäs ei, minäpä kommentoin. Olen kommentoinut tässä blogissa useaan otteeseen sitä, että sekä seurakunta, että yhteiskunta oireilevat siitä, että kaikkea lähestytään humanistisesti ihminen ensin, eikä Jumala ensin. Tämä valitettava kehitys on näkynyt liberalisoituneessa luterilaisessa kirkossa jo kymmeniä vuosia. Kirkko ei ole Jumalan palvelija, vaan ihmisten ymmärtämisen laitos ja palvelutalo. Myöskään maallisen yhteiskunnan taholta esivalta ei ole enää Jumalan palvelija siten, kuin Paavali kirjoittaa (Room. 13:4), vaan sitäkin pidetään ihmisten välittömien tarpeiden täyttäjänä ja kinastelevien kakaroiden erotuomarina. Valtiosta on tullut holhooja ja kansalaisista holhokkeja. Mikämikämaassa ei kukaan kasva aikuiseksi.

Lähimmäisenrakkaus on toki tärkeä kristillinen arvo, mutta ei tärkein. Lisäksi lähimmäisenrakkaudesta voi sanoa paljon enemmänkin. Sen kutsuminen arvoksi oikeastaan latistaa ja vesittää sen, mitä Raamattu siitä oikeasti sanoo. Arvo ei oikeastaan ole edes raamatullinen käsite. Se haisee humanismilta. Se on samalla tavalla teennäisen ylevä ja toivottoman subjektiivinen ideaali kuin ihmisoikeudetkin.

Lähimmäisenrakkaus on Jumalan käsky. Ajatella, Jumala käskee rakastamaan lähimmäistään. Kuinka toista voi käskeä rakastamaan? Kuinka toisen rakastamisen voi nähdä velvollisuutena? Miten on mahdollista, että rakkautta voi vaatia? Se johtuu siitä, että rakkaus manifestoituu tekoina.

Jumalan rakkaus on tästä ensiluokkainen esimerkki. Kuinka Hän rakastaa syntistä? Puhumalla kauniisti? Halailemalla ja pussailemalla? Ei, vaan antamalla henkensä ristinpuulla. Hänen esimerkkiään noudattaen kristityt ovat velvollisia rakastamaan lähimmäistään uhraamalla toisen hyväksi maineensa, uskottavuutensa, omaisuutensa ja jopa oman henkensä.

Kuka rakastaa näin hyvin? Ei kai @LottaEmpi (mikä hänen koko nimensä sitten onkaan) halua lähteä väittämään, että hän on tällaisen rakkaudenilmaisun mallikappale lähimmäistään kohtaan? Sille on syynsä, miksi rakkauden rima on asetettu näin korkealle. Liberaalissa luterilaisuudessa turhauttavinta onkin juuri se, että luterilaisten tämä piti tajuta niin hyvin: lain ja evankeliumin ero.

Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Niin hän sanoi hänelle: ”Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” Hän vastasi ja sanoi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Hän sanoi hänelle: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”. 

Luuk. 10:25–28, korostukset minun

Jeesus jauhottaa trollin vastakysymyksellä ja tunnustaa oikean vastauksen. Jumalan laki on se, mikä velvoittaa jokaisen, joka Herran nimeä avukseen huutaa, rakastamaan lähimmäistään. Mutta se ei ole tämän käskyn ainut ulottuvuus, sillä tarkastelemme nyt sitä, mikä tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Siinä on kaksi osaa ja niistä ensimmäinen käskee rakastamaan Jumalaa. Tämän liberaalit luterilaiset, jotka eivät ole todellisia kristittyjä, unohtavat. Käsky rakastaa Herraa on paljon tärkeämpi asia, mutta toisaalta se, joka väittää rakastavansa Herraa, mutta ei rakasta lähimmäistään, valehtelee. Myöskin monet, jotka eivät rakasta Herraa, väittävät rakastavansa lähimmäistään, mutta siitä ei ole hyötyä, se ei ole johdonmukaista, eikä se perustu muuhun kuin itsekeskeisiin motiiveihin, joita kyllä löytyy, kun vähän tonkii ja kyseenalaistaa.

Käsky rakastaa lähimmäistään on looginen johdannainen käskystä rakastaa Jumalaa. Jumala tulee aina ensin. Rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen mukaan lain ja profeettojen summa summarum (Matt. 22:40). Monet kristityiksi tunnustautuvistakaan eivät ymmärrä sitä. Päättelen sen tästä tyhmästä artikkelista vuodelta 2014, jossa kaikesta päätellen hyvää tarkoittavat, mutta oppimattomat kristityt ovat ehdottaneet, että rakkauden kaksoiskäsky pitäisi lisätä kymmeneen käskyyn. Teologit ovat myös tehneet sen huomion, että Mooseksen laki koostui kahdesta kivitaulusta, joista ensimmäinen on se rakasta Jumalaa -osasto ja toinen on se rakasta lähimmäistäsi -osasto.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään, koska tuo lähimmäinen on hänen itsensä tavoin Jumalan luoma, hänen itsensä tavoin syntinen ja armon tarpeessa ja potentiaalisesti hänen itsensä tavoin iankaikkisuudesta käsin pelastukseen valittu ja Kristuksen uhrikuolemallaan sovittama. Jumala on syntisiä ihmisiä kohtaan järjettömän antelias. Hän antaa meidän hengittää Hänen luomaansa ilmaa, katsella silmillämme Hänen luomaansa maailmankaikkeutta ja nauttia makunystyröillämme Hänen luomistaan perunoista, joita me Hänen luomallaan ingenuiteetilla valmistamme ravinnoksemme häkellyttävin monin eri tavoin. Kaiken sen valossa, mitä Hän on meille ansaitsemattomille antanut, ei ole Häneltä kohtuutonta vaatia meitä rakastamaan lähimmäistämme.

Jutun juju piilee siinä, että vaikka vaatimus ei ole kohtuuton, se on silti mahdoton. Jumala vaatii ihmiseltä jotakin, mihin hän ei kykene. Jos ihminen todella rakastaisi lähimmäistään sellaisella tavalla ja sellasista motiiveista käsin, kuin Jumala vaatii, hän olisi Jumalan lain puitteissa vanhurskas. Mutta lain kautta ei kukaan saavuta vanhurskautta, vaan lain kautta tulee ainoastaan kirous ja synnintunto. Nimenomaan luterilaisten pitäisi olla tämän asian ykkösymmärtäjiä. Nimetessään lähimmäisenrakkauden kristinuskon korkeimmaksi ideaaliksi @LottaEmpi deletoi yhtälöstä tyystin evankeliumin ja armon. Suurimmaksi tavoitteeksi nousee Jumalan ja Hänen kirkkautensa sijaan farisealainen ja omavanhurskas lakihenkisyys.

Jeesus Kristus tuli tähän maailmaan kuolemaan syntien puolesta, tietää jokainen vähänkään yleissivistyksellä siunattu. Mutta mitä ei moni kristittykään tiedä, on että Kristus tuli tähän maailmaan myös täyttämään lain. Toki he ovat lukeneet sen Raamatustaan (Matt. 15:17), mutta he eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että Jeesus tuli elämään täydellisesti Jumalan lain ja vanhusrkauden vaatimuksen mukaisen elämän. Hän tuli ansaitsemaan itselleen vanhurskauden. Tämän ansaitsemansa vanhurskauden Hän lahjoittaa jokaiselle, joka uskoo Häneen – eli siis ei siihen, että Hän on olemassa, vaan siihen, että Hän todella on se, joka väitti olevansa, on tehnyt sen, mitä Raamattu Hänestä sanoo, ja että Hänen lupauksensa ovat luotettavia. Joka ymmärtää olevansa kykenemätön rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään siten kuin Jumala vaatii ja turvaa siksi siihen että Jeesus Kristus on tehnyt niin hänen puolestaan, sekä myös uskoo, että Jeesus on kuollut Hänen syntiensä rangaistukseksi ja noussut kuolleista, pelastuu. Sitä on evankeliumi ja valitettavan moni kristityksi itseään väittävä häpeää sitä.

Mutta emme kai sano, että koska Kristus on täyttänyt Jumalan vanhurskauden vaatimuksen, me voimme siis elää kuin pellossa ja vähät välittää siitä, mitä laki sanoo? Olkoon sellainen ajatus minusta kaukana. Nimittäin, joka tunnustaa oman riittämättömyytensä ja syntisyytensä tähden tarvitsevansa Kristuksen vanhurskautta, tunnustaa myös, että se laki, jonka täyttäjänä Kristus on julistettu vanhurskaaksi, on hyvä. Ja jos se laki on hyvä, vastoin sitä eläminen ja toiminen on paha. Siispä laki edelleen velvoittaa ja Jeesus edelleenkin summaa lain rakkauden kaksoiskäskyllä.

Kuinka lähimmäistä siis rakastetaan? Kuten jo totesin, konkreettisesti uhraamalla omista henkisistä ja maallisista resursseista toisen hyväksi, mutta nekään eivät ole absoluuttisia asioita, vaan tilannekohtaisia. Ei ole oikein joutua lähimmäisensä hyväksikäyttämäksikään. Siinä ei ole enää kyse lähimmäisensä rakastamisesta, vaan lähimmäisensä mahdollistamisesta, eikä ole rakkautta mahdollistaa lähimmäisensä syntistä ja parannuksen teosta kieltäytyvää elämäntyyliä. Sillä, mitä kuvittelee lähimmäisensä rakastamiseksi, voi olla myös vahingollisia seurauksia muille. On myös erittäin vahingollista osoittaa vääränlaista lähimmäisenrakkautta sellaisille, jotka eivät ole todella lähimmäisiä suhteessa niihin, jotka todella ovat. Kuka kuvittelee saavansa Jumalalta kiitoksen osoittamalla lähimmäisenrakkautta ventovieraalle tai naapurille, laiminlyöden kuitenkin oman perheensä?

Näin myös lähimmäisenrakkaus on suhteellista ja sitä annetaan resurssien mukaan, mutta aina ensisijaisesti ydinryhmille, joita ovat oma puoliso, omat lapset, omat uskonveljet ja -sisaret, omat lähisukulaiset, oma paikallisyhteisö, oma kansanryhmä, oma kansa, oma maa. Jos lähimmäisenrakkauden osoittaminen ventovieraille ja muukaisille ei ole näiltä pois, se luultavasti on myös todellista lähimmäisenrakkautta, joka näkee myös erivärisen ja erilaisesta kulttuurista tulevan Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä. Lähimmäisenrakkauden ensisijaistaminen esimerkiksi omaan perheeseensä ei tarkoita sitä, etteikö myös perhe osallistuisi rakkauden osoittamiseen ja siten siihen liittyvä omastaan uhraaminen olisi perheen kollektiivinen uhraus. Sen kaltainen rakkaudenosoitus, jos sen motiivina ei ole itsekäs ja omavanhurskas hyveliputus ja jos se todella nousee kollektiivisesta halusta olla siunauksena toiselle, hitsaa perheyksikköä tiiviimmin yhteen, kun he palvelevat Jumalaa yhdessä.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa yösijan tarjoaminen laitapuolen kulkijalle. Mutta jos vaimosi ei halua sitä ja vaarannat lastesi turvallisuuden, halusi osoittaa rakkautta ventovieraalle tallaa jalkoihinsa ne velvollisuudet, joita sinulla on perhettäsi kohtaan. Se ei ole rakkaudellista, vaan itsekästä omavanhurskauden tavoittelua. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Samalla tavoin esimerkiksi kansallisen turvallisuuden vaarantaminen tarjoamalla turvapaikkoja ja oleskelulupia sellaisille ihmisille, joiden aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista on aihetta olla huolissaan, on erittäin lyhytnäköistä ja epäviisasta ja hyödyttää loppupeleissä ainoastaan omaa peilikuvaa.

Joka tapauksessa lähimmäisenrakkaudesta puhumisessa ei ole mitään järkeä, jos konteksti ei ole kristillinen, koska konsepti on kristillinen. Jumalattomien rakkaudettomuuteen kristityllä ei voi olla paljoa enempää sanottavaa, kuin todeta, että viimeisinä päivinä ihmiset ovat tosiaan rakkaudettomia (2.Tim. 3:3), kertoa heille evankeliumi ja rukoilla heidän puolestaan, että Pyhä Henki tekisi työtään heissä, sillä moralisoimalla syntyy pelkkiä fariseuksia. He tarvitsevat uuden sydämen, eikä sellaista voi ihminen itselleen eikä toiselleen generoida. Jumalattomille, jotka puhuvat lähimmäisenrakkaudesta, on hyvä myös muistuttaa, että he varastavat kristillisestä maailmankuvasta. Laki, jonka yhteenveto ”rakasta lähimmäistäsi” on, sanoo: älä varasta.

Jos kristitty kohtaa toisen, joka on rakkaudeton ja laiminlyö lähimmäisenrakkauden, se ei ole oikea reaktio, että ”palaa käpy”. Jos kristityksi itseään kutsuva on rasisti ja syrjii toista, siinä on paikka kirkkokurille á la Matt. 18:15. Kirkkokurikulttuuri loistaa Suomessa poissaolollaan ihan kaikissa tunnustuskunnissa. Luterilaisilla toki on tuomikapituli, joka erottaa tarpeen vaatiessa pappeja virastaan, kuten esimerkiksi Markku Koiviston (sinänsä oikea tuomio, mutta vääristä motiiveista, eikä johdonmukaisesti sovellettuna), mutta riviseurakuntalaisiin ei kohdisteta juuri minkäänlaisia kurinpitotoimia juuri missään.

@LottaEmpi’n tulisi ymmärtää, että ”rakasta Jumalaa” tulee ensin ja ”rakasta lähimmäistäsi” vasta sitten, ja että siksi myös hänellä on velvollisuuksia Jumalaa kohtaan Hänen sanansa valossa. Hän on pappi. Hänen ei tulisi olla pappi. Seurakunnan kaitsijan (mikä käsittää papit, pastorit, piispat ja vanhimmistoveljet) tulee olla yhden vaimon mies.

Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan. 

1.Tim. 3:1–7

Paitsi että hän ei ole mies, hän ei vaikuta myöskään maltilliselta, koska häneltä ”palaa käpy”. Hän vaikuttaa myös riitaisalta; miksi hän rähjää Twitterissä, eikä hoida näitä rasismitapauksia raamatullisen kirkkokurimenettelyn mukaisesti asianosaisten ja mahdollisten todistajien kesken? Vai onko rasistit annettu saatanan haltuun ilman kehotusta parannuksentekoon, ilman kahden muun todistajan ja muun paikallisseurakunnan johdon tukea? Ja mikäli kyseessä ei ole seurakunnan jäsen, miksi hän ottaa kantaa lainkaan? Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala (1.Kor. 15:12–13). Taitava opettamaan hän ilmiselvästi ei ole, koska hän ei ymmärrä kristinuskon perusteita. On valitettavaa ja erittäin väärin, että näistä seurakunnan kaitsijan vaatimuksista luistetaan myös vapaissa suunnissa.

Lista on kieltämättä pitkä ja vaatimukset korkeita, mutta ne eivät ole samalla tavalla mahdottomia, kuin mitä on Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täyttäminen. Joka tapauksessa sellainen, joka saarnaa Twitterissä lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei sovella itseensä sitä, mistä Jumala on pyhien Apostoliensa kautta käskyn antanut, ei suoranaisesti vakuuta minua asiastaan. Juuri tällaisiin tilanteisiin on olemassa jumalattomien lempijae:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. 

Matt. 7:1–2

Sinä sanot siis: ”sinä et rakasta lähimmäistäsi, senkin rasisti!” Mutta mihin perustat syytöksesi? Siihenkö Jumalan sanaan, joka sanoo: ”rakasta lähimmäistäsi”? Jos et, miksi kuuntelisin sinua? Jos kyllä, miksi vääristelet Jumalan sanaa? Mikset itse rakasta lähimmäistäsi? Miksi haluat itsekkäistä syistä asemaan, jota ei ole sinulle tarkoitettu, pimität evankeliumin niiltä, joiden tarvitsisi se saada kuulla ja ruoskit ihmisiä lailla, vaikka se ei muuta kenenkään sydäntä?

Näin käy, kun ei etsitä ensin Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan, vaan ihmistä ja hänen omavanhurskauttaan.

Yksi kommentti artikkeliin ”Lähimmäisenrakkaus ei ole tärkein kristillinen arvo

  1. Elin nuorena aina railakasta elämää, vaikka uskossa olinkin. Muutin yhteen poikaystäväni kanssa ja minua alkoi vaivata se, että teen itse syntiä ja mahdollistan synnin tekemisen toisellekin. Toki tämä siis tapahtui puolin ja toisin. Synti myös paaduttaa ja uskomaton poikaystäväni oli pimitetty Jumalan tahdolta, koska en itsekään kristittynä elänyt siinä. Tulin tulokseen, että en rakasta lähimmäistäni. Jos rakastaisin, suhteellamme olisi pitänyt olla sanan mukaiset rajat. Se on rakkautta, että varjelee toista lankeemasta. (Jos vain suinkin voi)

    Nykyajan lähimmäisenrakkaus on rajoitettu tiettyihin ihmissuhteisiin. Erityisestl homosuhteisiin. Ei ole lähimmäisenrakkautta, jos kieltää homosuhteet.

    Itse lapsena uskovaisen opettajan myötävaikutuksesta opin, että lähimmäisenrakkaus on ennenkaikkea rakkaus vanhuksia, heikkoja, sairaita kohtaan sekä vanhempien kunnioitus.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s