Vainon anatomia

Kun olin lapsi, meille tilattiin ainakin kahta kausijulkaisua, joiden sisältö koski vainottua seurakuntaa. Toinen niistä oli hollanninkielinen Open Doors -järjestön uutiskirje ja toinen oli Stefanus Lähetyksen suomenkielinen uutiskirje, Marttyyrien ääni. Muistan lueskelleeni noita uutiskirjeitä ja kiinnittäneeni huomiota erääseen ilmiöön, joka elää ja voi hyvin myös Suomessa ja sen ilmiön nimi on sääntely.

Sääntely ei itsessään välttämättä ole vainoa, mutta se on mekanismi, joka voi helposti johtaa siihen. Sääntelyn avulla määritellään, mikä on hyväksytty mielipide. Sen ulkopuolella olevat ideologiat ovat lainsuojattomia ja vapaata riistaa terrorille tai kiusanteolle. Sääntelyyn liittyy myös rekisterinpito. Toiminnan laillisuus ei riipu siitä, onko se itsessään moraalista tai rauhanomaista, vaan siitä, tietääkö viranomainen siitä. Valtio tahtoo tietää, kuka kokoontuu ja missä. Kaiken varalta. Ja mistä valtio ei tiedä, se on laitonta.

Näistä vainottujen kristittyjen asiaa ajavista julkaisuista sai lukea tapauksista, joissa pastori vietiin, kirkkorakennus jyrättiin tms. koska seurakunta ei ollut ”rekisteröitynyt” ja ”virallinen”, tai jokin lupa-asia ei ollut kunnossa. Ja tietenkään lupa-asiat eivät voineet olla kunnossa, koska luvan hankkiminen oli tehty mahdottomaksi. Näihin tapauksiin liittyi tietenkin myös kristittyjen kokema väkivalta ja usein vainoa pohdiskeltaessa huomio kiinnittyy siihen. Jos joutuu piestyksi Kristuksen tähden, se on vainoa. Jos ei joudu, se ei ole.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, koska sitä, että joku joutuu ihmishirviöiden brutaalin sadismin kohteeksi, edeltää seurakunnan kokoontumisen disruptio ja kieltäminen. Seurakunnan elämään ja kokoontumiseen puuttuminen on itse asia ja siihen liittyvä väkivalta on sen lieveilmiö, kylkiäinen. Lieveilmiö on ilmenemiskontekstinsa sivistystason mukainen.

Joissakin maissa ei ole tarvetta peitellä asioita. Suomessa taas voisi kuvitella, että pidätetty pastori ”kaatui”. Hups. Tai sitten hän ”käveli ovea päin” tai päätti putkassa sopivasti valvontakameroiden katveessa aloittaa painimatsin poliisin kanssa. Poliisi oli ”unohtanut” laittaa haalarikameransa päälle. Kamerasta järjestelmään ladattu videotiedosto ”hävisi”. Oho. Ei, ei meillä Suomessa sellaista tapahdu, ei.

Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei ole tätä havaintoa tehnyt ja se ihmetyttää minua syvästi. Missään maassa, missä kristittyjä vainotaan, eivät kristityt itse ole ainoita, joita vainotaan, väitän, vaan sääntely koskee ihan kaikkia ideologioita, organisaatioita ja ihmisiä. Ne, jotka ovat valmiita tanssimaan byrokratiakoneiston pillin tahdissa, koska se ei maksa heille liikaa, pääsevät koneiston suojelukseen. Siten järjestelmä sortaa kaikkia jokseenkin tasapuolisesti, paitsi tietenkin niitä, jotka korruption kautta ovat systeemin yläpuolella. Eivät kaikki tietenkään piestyiksi joudu, mutta kukaan ei ole vapaa eikä kellään ole kivaa.

Olen sitä mieltä, että kristittyjen pitäisi olla huomattavasti herkempiä ärähtämään valtiolle, kun tämä tulee sääntelemään sitä taikka tätä. Eräs esimerkki tästä on historiallinen vääntö siitä, millä tavalla seurakuntien tulisi järjestäytyä — yhdistyksiksi vai uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Minunkin argumenttini asiassa on puoltanut uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröitymistä, koska se tarjoaa paremman lain suojan. Mutta puhtaan mekanistisesti ajateltuna sekin on sortoa. Jos ei rekisteröidy, tai valitsee väärän formaatin, antaa valtiovallalle aiheen sanoa: laiton! Jos rekisteröityy, saa olla valtiovallalta rauhassa. Se on mafiaan verrattavissa oleva kiristysskeema.

On tietysti helppoa ajatella asiaa kohtuullisuuden periaatteesta käsin. Ei se nyt niin kohtuuttomalta tunnu, että rekisteröityy lain edessä tunnustetuksi yhteisömuodoksi, eihän? Vaiva voi olla vähäinen, mutta ongelma on periaatteellinen. Jonkun on täytynyt määritellä, mikä täsmälleen on ”uskonnollinen yhdyskunta” ja millaiset tunnusmerkit sellainen täyttää. Yhdyskunnalla on oltava myös säännöt, jotka Patentti- ja rekisterihallitus tarkastaa. Se on erittäin kaukana siitä periaatteesta, että Kristuksen ruumis ei ole alisteinen tämän maailman määritelmille, vaan se on se Jumalan valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta. Nämä ovat vieraan auktoriteetin ilmenemismuotoja, joiden alle seurakunta yritetään alistaa. Kristittyjen on vastustettava sitä ankarasti.

Kuten olen todennut, elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisesti epäkorrektien näkemysten esittäminen maksaa suhteellisen vähän. Matt. 25 leiviskävertausta mukaillen globaalissa mittakaavassa suhteellisen vapaa yhteiskunta on kuin leiviskä, jonka Jumala on antanut meille. Mitä teemme sillä? Panemmeko sen poikimaan vai hautaammeko sen maahan?

Valitettavasti näyttää siltä, että leiviskä on haudattu, eikä seurakunta ole ollut uskollinen huoneenhaltija niillä epätavallisilla resursseilla, jotka Jumala on sen haltuun uskonut. On yhteiskuntia, joissa seurakunnan on pakko kokoontua salassa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole. Meillä se mahdollisuus on, mutta emme tee sillä mitään. Tarvittaisiin huomattavasti enemmän Artur Pavlovskin kaltaisia pastoreita. Hän on se Kanadan-puolalainen pastori, joka haukkui terveysviranomaiset ja poliisit natsipsykopaateiksi ja gestapoksi ja käski heidän häipyä — vieläpä kahteen otteeseen.

Täytyy toki muistaa, että nykyisellä tilanteella on myös historialliset vaikuttimensa. Uskonpuhdistuksen aikaan silloisten sakraaliyhteiskuntien kansankirkot lähtivät kehittymään eri suuntiin siinä, mitä tulee Kristuksen herrauteen omassa seurakunnassaan. Huomattavin peitsenvääntö asiasta on käyty Ison-Britannian saarella, jossa Englannissa monarkilta vuoroin riistettiin kirkon päämiehen asema, kuten oikein on, ja vuoroin monarkki rohmusi sen takaisin. Tätä nykyä monarkki on edelleen Englannin kirkon pää. Skotlannin kirkossa kehityskulku oli suoraviivaisempi, eikä se tunnusta muuta päätä kuin Jeesuksen Kristuksen. Monarkki osallistuu kirkon elämään rivijäsenenä ja häntä voidaan kurittaa ja hänet voidaan myös ekskommunikoida. Asiasta voi lukea lisää täältä.

Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on pitkälti luopio-organisaatio, jolla ei ole mitään todellista sanottavaa kenellekään, saati sitten valtiovallalle. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että manner-Euroopan luterilaisuudessa olisi kovasti ollut sellaisia tilanteita, jossa lyödään nyrkkiä pöytään ja käsketään valtiovaltaa pitämään näppinsä IRTI seurakunnan asioista ja elämästä. Jos joku tietää asiasta enemmän, minua kyllä kiinnostaisi oppia lisää.

Vapaakristillisillä seurakunnilla puolestaan ei ole 500-vuotista kansankirkon asemaa ja ne kärsivät huonosta eskapistisesta eskatologiastaan, jossa maailma muuttuu pahasta alati pahemmaksi, eikä sitä siksi kannata yrittää parantaa. Meidät temmataan kumminkin pian. Miksi kiillottaa Titanicin kansituoleja?

Reformaatio oli voimallinen liike, koska se ei ollut ainoastaan uskonnollisen yhteisön yksityinen reformaatio omassa yksityisessä nurkassaan, vaan sillä oli valtavasti yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sakraaliyhteiskunnan ansiosta se toki oli jokseenkin automaattista ja siksi nykykristittyjen olisi erityisesti pyrittävä siihen. Vaikka reformaatio jäikin joiltakin osin puolitiehen, voimme oppia eniten nimenomaan niistä asioista, jotka jäivät vähemmälle huomiolle. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos kristityt tajuaisivat, että ”koska Raamattu sanoo” ei ole ainoastaan validi perustelu yhteiskunnallisiin asioihin, vaan paras perustelu.

Tässä yhteiskunnassa olisi paljon siivottavaa. Kuvottavan jumalaton poliisikulttuuri, jossa viedään ensin putkaan ja sitten selvitetään, tehtiinkö oikein (= shoot first, ask questions later), voisi olla yksi sarka. Jumalanpelon on palattava takaisin yhteiskuntaan; tajuatteko, että joudutte helvettiin tämmöisestä? Se on kristittyjen tehtävä. Yksikään virantoimittaja ei voi piiloutua sen taakse, että noudatti sääntöjä. Ja jos joku Kristusta tunnustava virantoimittaja tiedostaa, mitä se hänelle maksaa, että hän tekee Jumalan silmissä oikein, onneksi olkoon! Se on hänen ristinsä kantaa.

Kristus on seurakunnan pää. Ei keisari.

Uskoontulon demystifiointi

Eräs viimepäivien puheenaiheista on ollut Tuomas Embuske ja hänen eräänlainen paluunsa takaisin julkiseen vuoropuheluun. Hän on kertonut kärsineensä masennuksesta ja vetäytyneensä siitä syystä omiin oloihinsa. Embusken tilannetta ja viimeaikaisia kommentteja ruotineista eräs mielenkiintoinen tapaus oli Kirkko ja kaupunki -lehden Kari Kuula. Kuula tarttuu kiinni johonkin, mitä Embuske oli sanonut Radio Deillä Lauri Johanssonin ja Ali Niemelän isännöimässä Ex-Criminals ohjelmassa, että ”olisi coolia tulla uskoon, mutta aivoni on rakennettu niin, ettei se ole helppoa.”

Tämä on Kuulan mukaan oivallinen tiivistelmä kristityn peruskokemuksesta. Tätä olevinaan on ”olla uskossa”. Matti Nykästä lainaten Kuula kiteyttää sen siten, että uskossa ei käytännössä ole mitään rationaalista. Se on taistelua sitä vastaan, mitä ”aivot sanovat”. Se on elämistä sisäisessä konfliktissa, jossa touhutaan uskonnollisia juttuja, joissa ei ole järjenhiventä ja lillutaan jossakin selittämättömässä olotilassa tai mystisessä ulottuvuudessa.

Omassa kannanotossaan Kari Kuula ei tunnu oikein osaavan päättää, millaisen vastakkainasettelun hän haluaa rakentaa rationaalisuuden ja emotionaalisuuden, järjen ja tunteiden, aivojen ja sydämen, välille. Se on vastakkainasettelu, jota itse en voi sietää. Kuulan järkeily ei perustu luomiseen, joka on eräs kristillisen uskon kulmakivistä, vaan evoluutiobiologiaan. Hän viittaa evoluution synnyttämiin alkukantaisiin mekanismeihin:

Kun pensas kahahtaa, tulkitsemme ensimmäiseksi, että siellä on susi ja syöksymme karkuun.

Mutta tämä ei ole rationaalisuutta, eikä tällä ole tekemistä järjen kanssa. Tämä ei ole sitä, miten ”aivot haraavat vastaan” tässä uskoontulokysymyksessä. Tässä on kyse vietistä, alkukantaisesta mekanismista, jonka oletetaan palvelevan tiettyä tarkoitusta oletetun maailmankuvan perusteella ja tuo maailmankuva ei ole kristillinen. Kun pensas kahahtaa, rationaalisuutta on analysoida konteksti ja todeta, että olemme kaupungissa; se on luultavasti juoppo, eikä susi. Jos konteksti on sysipimeä metsä, rationaalisuutta on todeta, että sutta ei pääse juoksemalla karkuun; se on nopeampi.

Muutenkin Kuulan artikkeli on melkoista progressiivista uudelleenmäärittelyä. Syntiä hän kutsuu ”Jumala-aistin epävirittyneisyydeksi”. Se tavallaan toimii subtekstina koko ajatukselle uskosta. Kyse on puhtaasti esoteerisesta asiasta. Hän toki muistuttaa, että ”kristillinen kirkko tutkii ja koettelee älyllisesti kokemuspohjaisia väitteitä”, mutta siinäkin kokemus on kingi, ei teologia.

Totuus on kuitenkin kaikkea muuta. Fraasi ”tulla uskoon” on peräisin Raamatusta. Tällainen kohta on esimerkiksi Apt. 17:4, joka sanoo 1933/38-käännöksessä näin:

Ja muutamat heistä tulivat uskoon ja liittyivät Paavaliin ja Silaaseen, niin myös suuri joukko jumalaapelkääväisiä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.

Kysymys kuuluu: kokivatko he mystisen plim-elämyksen, vai rationaalisen ahaa-elämyksen? Kun käännöstä vertaa muihin suomenkielisiin raamatunkäännöksiin, voinee asiasta muodostaa jonkinlaisen johtopäätöksen. 1776 Biblian mukaan muutamat ”suostuivat heihin”. 1992 Kirkkoraamatun mukaan muutamat ”vakuuttuivat”. Raamattu Kansalle -käännöksen mukaan nuo muutamat ”uskoivat”.

No, miltä näyttää? Minusta on selvää, että kyse on jälkimmäisestä, eli ahaa-elämyksestä. Aikaisemman kontekstin mukaan nimittäin:

Ja he matkustivat Amfipolin ja Apollonian kautta ja tulivat Tessalonikaan, jossa oli juutalaisten synagooga. Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista, selitti ne ja osoitti, että Kristuksen piti kärsimän ja nouseman kuolleista, ja sanoi: ”Tämä Jeesus, jota minä teille julistan, on Kristus”. 

Apt. 17:1-3

Paavali näytti heille, mitä aiemmin kirjoitettu Jumalan ilmestys sanoo ja selitti heille, että se koskee Jeesusta ja että Jeesus on kaiken keskipiste ja täyttymys. Hän esitti heille asia-argumentteja; rationaalisia ja loogisia yhtälöitä, jotka ymmärretään rationaalisesti järkeä ja logiikkaa käyttämällä, eikä missään nimessä niitä ilman. Tätä on raamatullinen uskoontulo; se on Raamatun esittämien tosiasioiden hyväksymistä. ”Usko” ei ole jokin mystinen sfääri, vaan Raamattu esittää sen määräisellä artikkelilla varustettuna: the faith, the usko. Usko on kristinuskon atomisin kaanon ja tunnustus.

Suppeimmillaan seurakunnan varhaisin uskontunnustus oli yksinkertaisesti: ”Jeesus on Herra”. Toinen hyvin varhainen uskontunnustus on Apostolinen uskontunnutus. Myöhemmin, kun on havaittu, että yleisluontoisemmat uskontunnustukset antavat liikaa tilaa harhaoppisille, on uskontunnustuksia tarkennettu ja kirjoitettu uusia, toki muistaen, että esimerkiksi Westmisterin uskontunnustus ei varmastikaan ole ristiriidassa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa, eikä Apostolinen uskontunnustus etenkään sen kanssa, että Jeesus on Herra. Näin asteittainen tarkennus ei lisää sekaannusta, eikä luo ristiriitoja, vaan kyseessä on johdonmukainen jatkumo menneisyyteen, jossa kaikilla kristityillä on yksimielisyys essentiaalisissa opeissa.

Raamattu toki puhuu uskosta eräänlaisena hulluutena. Paras paikka tarkastella asiaa olisi kenties 1. Kor. 1, jossa Paavali kirjoittaa, että ”Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat”, sekä että ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset”. Mutta se ei tarkoita sitä, että sanoma rististä olisi perusominaisuuksiltaan hullu tai epälooginen. Päinvastoin, minun mielestäni se on täysin rationaalinen ja looginen. Siitä voi luonnostella vaikka paperille selkeät ”koska A, siksi B” -tyyppiset yhtälöt ja syy-seuraus-jatkumot. Pelkällä objektiivisella logiikalla ateistikin pystyy ymmärtämään kristinuskon pelastuksen mekaniikan, josta hyvänä esimerkkinä on James Whiten väittely ateistin David Silvermanin kanssa.

On tärkeää huomata, että hulluus, josta Paavali puhuu, on hulluutta jumalattomien ihmisten perspektiivistä. Sana rististä on hullutus niille, jotka joutuvat helvettiin, mutta ei meille, jotka pelastumme. Meille se on rationaalinen sekä selitettävissä ja ymmärrettävissä oleva asia. Ei ole hyödyllistä eikä järkevää toimia sokeasti sen mukaan, mitä ei ymmärrä, vaan on tärkeää ymmärtää mihin uskoo ja miksi.

Itsessään tarkasteltuina kristinuskon opilliset kulmakivet ovat loogisia ja järkeenkäypiä. Vetoamalla evoluutioon, Kari Kuula on jo hylännyt niistä yhden ja se näkyy hänen artikkelinsa loppukaneetissa, jota hän itse varmaan väittäisi toivontäyteiseksi, mutta minusta se on täysin toivoton:

Toivoa on pidetty synonyyminä uskolle. En voi sanoa tietäväni, että Jumala on olemassa. Mutta toivon sitä. Toivon, vaikka toivoa ei olisikaan.

Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä usko on. Usko ei ole sitä, että uskomme Jumalan olevan olemassa. Usko on sitä, että uskomme Häntä, kun Hän sanoo, emmekä niskuroi vastaan. Synti ei ole mikään ”Jumala-aistin epävirittyneisyys”, jonka vuoksi kykymme ”kokea Jumala” on heikentynyt, vaan kapinaa, tottelemattomuutta, vihollisuutta, riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä yltää siihen vanhurskauden vaatimukseen, jonka Hän on kelvollisuuden ehdoksi asettanut.

Usko ei myöskään välttämättä ole sama kuin toivo. Se on hyvin helppo todeta monille jumalattomillekin kirkonmiehille tutulla raamatunpaikalla:

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

1. Kor. 13:13

Uskomme kohde on Kristus, Hänen henkilönsä, elämänsä, tekonsa ja totuutensa. Uskomme sen, mitä Hän sanoo itsestään, maailmasta ja meistä syntisistä pyhässä sanassaan, jonka Hän on antanut pyhien Profeettojensa ja Apostoliensa välityksellä. Toivomme puolestaan on ylösnousemus; että uskon kautta Häneen, pääsemme osalliseksi vanhurskaitten ylösnousemuksesta ja saamme elää uudessa ruumiissa iankaikkisesti Hänen kanssaan. Usko ja toivo toimivat toki sikäli yhdessä, että ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” (Hebr. 11:1), mutta se herättää kysymyksen; mitä siis toivomme?

Näin uskoontulo ei vaadi sitä, että mystisellä tavalla ”kokee Jumalan”. Suoraan sanottuna suhtaudun suurella epäluulolla niihin, jotka ovat tulleet uskoon ja kokeneet ”selittämättömän rauhan tunteen” ja muuta vastaavaa, mutta eivät kykene artikuloimaan mitään liittyen omaan syntisyyteensä ja tarpeeseensa tulla pelastetuksi Jumalan vihalta ja siihen, mitä Jeesus Kristus on heidän puolestaan tehnyt. Sellaisen hengellisen kokemuksen voi istuttaa mihin tahansa muuhunkin uskonnolliseen kontekstiin ja se ajaa saman asian. Mystinen jumalakokemus ei ole todiste mistään.

Monet luterilaiset ja muut monergistisempiin pelastuskäsityksiin kallellaan olevat suhtautuvat myös tarpeettoman nihkeästi fraasiin ”tulla uskoon”. Eritoten ex-herätyskristillisten, kuten esimerkiksi sairaalapappi Kai Ojalan, uusi, parempi fraasi on ”usko tuli minuun”, mikä ei minusta ole paljoa parempi. Pyrkimys alleviivata sitä, että usko on Jumalan teko eikä ihmisen, on tietysti arvostettava asia, mutta järjellisen ymmärtämisen ja raamatullisten tosiasioiden hyväksymisen ulottuvuutta tuo synergistisen vapaan tahdon evankeliumin vastaveto ei diskurssiin mukanaan tuo. Kyseessä on edelleen plim-kokemus, eikä ahaa-elämys.

Kuinka siis Tuomas Embuske voisi tulla uskoon?

  • Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että Jumala on.
  • Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että hän ei ole hyvä ihminen, vaan syntinen ja että hän ansaitsee pahuudestaan iankaikkisen rangaistuksen helvetissä.
  • Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus tuli maailmaan maksamaan syntivelan kaikkien niiden puolesta, jotka uskovat Häneen.
  • Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus on ylösnoussut ja hallitsee iankaikkisesti.
  • Hänen on nöyrryttävä Kristuksen edessä ja tunnustettava Hänet Herraksi.
  • (Hänen täytyy ottaa kaste, mutta riippuu sen kirkkokunnan ekklesiologiasta, johon hän haluaa kuulua, hyväksyvätkö he hänen lapsikasteensa, mikäli hänet on lapsena kastettu.)

Näistä lähdetään. Sen jälkeen alkaa koko loppuelämän kestävä matka syvemmälle Kristuksen salaisuuksiin. Seurakunnan tehtävä ei ole varmistua mikroskoopilla ja läpivalaisukoneella kääntymyksen aitoudesta etukäteen, vaan uskoa ja olettaa parasta ja sen jälkeen matkan aikana rakkaudellisella kurilla puuttua ja paimentaa, sekä tarpeen vaatiessa ekskommunikoida, jos aihetta on.

Mutta kuinka hän voi hyväksyä nämä tosiasiat? Se vaatii Pyhän Hengen suvereenin armoteon, jota kutsutaan uudestisyntymiseksi. Uudestisyntymätön ihminen kapinoi näitä totuuksia vataan, eikä hyväksy niitä. Uudestisyntynyt hyväksyy ne, iloitsee niistä ja tarraa niihin kiinni.

Kari Kuula ei ole uskossa. Velvollisuuksiensa mukaan toimiva seurakunta ottaisi häneltä papinviran pois ja kohdistaisi häneen kurinpitotoimia. Hän omien sanojensa mukaan ei tiedä, onko Jumala olemassa. Hän toivoo niin. Mutta Jumala on ilmoittanut itsensä hänelle luomakunnassaan (Room. 1:18-21). Jumalan teot ovat hänen nähtävinään. Hänen tarvitsee vain katsoa ulos ikkunasta. Tai peiliin. Hän on mielestään valinnut hyvän paikan hyvässä pelastusveneessä, mutta todellisuudessa hän on kuolleena meren pohjassa. Se, mitä hän käsittelee eräänlaisena jumalakokemusta disruptoivana aivotoimintana, on itse asiassa se objektiivisen todellisuuden anturi, joka tulee tuomitsemaan hänet. On rationaalista hyväksyä se tosiasia, että Jumala on ja että Hän on puhunut olevaiseksi kaiken mitä on. Ja jos joku ei hyväksy tosiasioita, siitä voi päätellä, kuinka pimentynyt hänen mielensä on.