Vauva seinään, pläts!

Suomessa on se hyvä asia, että kun tänne tuodaan televisio-ohjelmia Ameriikasta, ne pitää tekstittää. Lisäksi usein on (kai) jonkinlaisia sopimuksia esitysajoista ja aikaväleistä alkuperäisen TV-esityksen ja Suomen TV-esityksen välillä. Se kaikki vie aikaa. Se on erittäin hyvä, koska se tarkoittaa, että tämä Sid Rothin ohjelma ei ole vielä huomenna tulossa TV7:lle:

Haluan elää siinä toivossa, että jospa kerrankin jollakulla siellä TV7:lla olisi sen verran järkeä päässä, että jättäisivät tämän kääntämättä ja esittämättä. Tai mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä on vain hyvä, että tämäkin tulee Suomeen aikanaa. Pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen, mutta kenties joku tämän nähdessään havahtuu ruususen unestaan ja kääntyy.

Jos et jaksa katsoa (enkä lue sitä syyksi kenellekään), tässä kiteytys videon sisällöstä:

Sid Roth kertoo legendaa Smith Wigglesworthista, kuuluisasta brittiläisestä helluntaisaarnaajasta, jolla oli näkyvä uskollaparantamistoiminta. Legendan mukaan vanhemmat toivat 2-kuukautisen kuolemaisillaan olevan lapsensa Smith Wigglesworthin kokoukseen. Wigglesworth pitää lasta sylissään ja arpoo mielessään: kehtaanko tehdä, mitä Jumala käskee?

Kyllä. Hän kehtaa. Ja ettäs kehtaakin. Hän heittää vauvan päin seinää! Sen jälkeen hän potkaisee kunnon banaanilla lapsen yleisöön kuin jalkapallon! Ja ihmeiden ihme: lapsi on sataprosenttisen terve! Ja yleisö tirskuu ja taputtaa: kuulostaa kieltämättä eriskummalliselta, mutta pakkohan sitä on uskoa, kun Sid Roth niin sanoo! Joten kunnia Jumalalle, tapu tapu!

Minä olen vihainen! Kuka tätä roskaa oikein kuuntelee? Nyt herätys, helluntailaiset ja karismaatikot! Onko järjenkäyttö tykkänään kielletty? Kirjoitushetkellä videon tykkäys-ei-tykkäyssuhde oli 1202 / 61! Vain joka kahdeskymmenes, vain viisi prosenttia kristityiksi itseään väittävistä on sitä mieltä, että tuo ei ole hyvä!

Tämä legenda kerrotaan heti videon alussa ja sen jälkeen Smith Wigglesworthin lapsenlapsentytär Lil de Fin kertoo lisää legendoja isoisoisästään. Sanon tarkoituksella, että legendoja, koska niistä tässä on kyse: elämää suuremmista tarinoista joissa on evankelistanlisää suunnilleen kaikki. Suomeksi: valheita.

Minä en usko, että Smith Wigglesworth on oikeasti heittänyt 2-kuista lasta seinään. Se on valhetta. Smith Wigglesworth on valehtelija. Olisi perverssiä oikeasti heittää lapsi seinään, mutta legendojen sepittäminen siitä on ihan riittävän järkyttävää. Eipä ole ajateltu sitäkään, mitä voi tapahtua, kun joku hullu päättää matkia. Lil de Fin on myös valehtelija. Sid Roth levittää valheita ohjelmassaan. Esittämällä Sid Rothin ohjelmaa, TV7 levittää valheita.

TV7, sanoudutteko irti Sid Rothista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen ohjelmansa esittämisen? Ette tietenkään. Se on luultavasti katsotuimpia ohjelmianne. Mitä muita ohjelmia joutuisitte johdonmukaisuuden nimissä lopettamaan? Tehän vaarantaisitte sillä koko kanavanne uskottavuuden ja tulevaisuuden. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Helluntaisaarnaajat, sanoudutteko irti Smith Wigglesworthista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen romantisoimisensa ja esikuvallistamisensa saarnoissanne? Ette tietenkään. Tehän joutuisitte silloin johdonmukaisuuden nimissä kyseenalaistamaan paljon enemmän, kuin vain Wigglesworthin. Karismaattisen kristillisyyden valhekulissit saattaisivat romahtaa elämässänne. Se johtaisi teidät eksistentiaaliseen kriisiin, koska yhtäkkiä uskonne ei perustukaan enää millekään. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Mainokset

Strange Fire on melkein paketissa

Tässä puheessa John MacArthur puhuu pitkälle samasta asiasta, kuin minä edellisessä blogikirjoituksessani. On hyvä asia, että on olemassa karismaattisia kristittyjä, jotka ovat järkeviä ja uskovat Jumalan Sanan totuuteen. Valitettavasti he ovat vähemmistö.

Tämä video on kahdeksastoista 19-osaisessa konferenssissa, eli kohta viedään viimeistä. Suomentelu ei kuitenkaan lopu siihen, koska ennen ja jälkeen konferenssin oli muutama aiheeseen liittyvä puhe ja haastattelu, jotka aion suomentaa myös.

Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…

Karismaattisuus ilmenee maailmassa eri tavoin. Meillä täällä Suomessa karismaattisuus tuntuu esiintyvän pääasiassa melko maltillisena ja säyseänä. Kaikkiin hullutuksiin ei lähdetä suin päin mukaan. Jokin itsesuojeluvaisto tai Jumalan varjelus tuntuu pitävän ihmiset päällisin puolin sellaisessa tilassa, että he vierastavat kaikkein kammottavimpia äärikarismaattisia harhoja. Mutta kun karismaattisuuden ottaa puheeksi ihmisten kanssa, tulee huomanneeksi, että termiviidakko on melkoinen. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että keskustelun vastapuoli ymmärtää karismaattisuuden samalla tavalla.

Olen keskustellut helluntailaisten kanssa, jotka kieltävät olevansa karismaatikkoja, mikä ihmetyttää minua. Totta kai he ovat! Olen lukenut helluntailaisten kannanottoja, joissa he nimittävät hengessään kajahtaneita valekarismaatikoiksi; he itse ovat todellisia karismaatikoita. Olen kuullut myös helluntailaisten käyttävän uudemmista karismaattisen liikkeen aalloista sanaa uuskarismaatikko, mikä tekee heistä kai sitten vanhakarismaatikoita. Ilmiselvästi kyseessä on halu tehdä pesäeroa ei-hyväksyttävien karismaattisten ilmiöiden ja hyväksyttävien sellaisten välille. Haluan hieman selventää, kuinka itse näen asian.

Kaikella karismaattisella kristillisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä. Se yhteinen nimittäjä on usko siihen, että charismata ovat edelleen toiminnassa. Tarkemmin määriteltynä ne charismata, eli Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat edelleen toiminnassa, ovat kielilläpuhuminen, profetointi ja parantaminen. Voidaan mainita myös henkien erottaminen, tiedon sanat ja tunnustekojen tekeminen, mutta mielestäni ne voi ihan yhtä hyvin lukea tavallaan osaksi kolmea ensin mainittua. Niistä voidaan puhua myös ilmestys- tai merkkilahjoina, koska kaikkien mainittujen armolahjojen tarkoitus oli välittää ilmestystä Jumalalta ja/tai todentaa tuota ilmestystä. Tämä muodostaa karismaattisen teologian ytimen. Joka uskoo noiden armolahjojen olevan edelleen toiminnassa, on nähdäkseni karismaattinen kristitty, karismaatikko.

Ongelmia syntyy, kun aletaan puhua karismaattisesta liikkeestä. Karismaattisen liikkeen käsitetään tarkoittavan sitä liikettä, mikä alkoi vuonna 1960 Van Nuys’ssä Kaliforniassa, kun episkopaalipappi Dennis J. Bennett alkoi puhua kielillä. Vuonna 1967 alkoi katolisen kirkon hengellinen uudistusliike. Karismaattinen liike määritellään siten, että helluntailainen tai sen kaltainen teologia alkoi vaikuttaa ns. päälinjan kirkkokuntiin ja sen mukaisia manifestaatioita alkoi ilmetä niiden parissa, kun aikaisemmin sellaisia oli esiintynyt vain helluntailaisuudessa.

Helluntailaisten suhtautuminen karismaattiseen liikkeeseen tuntuu vaihtelevan sen mukaan, mikä on edullista kussakin tilanteessa. Kun on tarve nostaa esille karismaattisen kristillisyyden maailmanlaajuista levinneisyyttä vastalauseena sessationismille, sanotaan, että meitä on 500 miljoonaa (tämän artikkelin perusteella se voi hyvinkin olla jo 600 miljoonaa). Mutta 500 miljoonaa käsittää kaikki hengenuudistusliikkeet, eikä ainoastaan klassista helluntailaisuutta. Kuinka suuri osa tuosta luvusta on oikeasti klassisia helluntailaisia, eikä uusapostolisia tai torontolaisia?

Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi, että kaikista helluntaikarismaattisista klassisten helluntailaisten osuus on niukin naukin alle puolet. Mutta kun sitten vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen perusteella jopa yli 90% tutkimuksen kohteina olleen 10 maan helluntailaisista (huom: siis helluntailaisista, ei karismaatikoista) uskoo, että Jumala antaa varallisuutta ja menestystä kaikille, joilla on riittävästi uskoa, kuinka suuri osa helluntailaisistakaan on sitten ”todellisia helluntailaisia”? Hyvin yksinkertaisella kaavalla 500 / 2 * 0.1 laskettuna, järkeviä klassisia helluntailaisia, jotka eivät usko mihinkään hömppään (paitsi tietysti armolahjojen toimintaan tänä päivänä), on vain 25 miljoonaa. Kun sitten 500 miljoonan karismaattisen kristityn uskomuksia alkaa haastamaan ja sanon: te karismaatikot, minulle vastataan: en ole karismaatikko, olen helluntailainen!

Ei paljoa myöskään auta vetoaminen karismaattisiin tai helluntailaisiin tutkijoihin, tai muihin tärkeisiin lähteisiin. Edesmennyt C. Peter Wagner puhui karismaattisuudesta aaltoina. 1980-luvulla alkanut viinitarhaliike, eli Vineyard, jonka pohjalta syntyivät torontolaisuus ja Suomen cityseurakuntaliike, oli hänen mukaansa kolmas aalto. Kolmas aalto ei tietenkään ole kolmas aalto, jos sen edellä ei ole jo tullut kaksi aaltoa. Ensimmäinen aalto oli klassinen helluntailaisuus. Toinen aalto oli 1960-luvun karismaattinen liike. Mutta tämänkin helluntailainen voi väistää toteamalla, että herra Wagnerin mielipide ei tässä paljoa paina, hänhän oli harhaoppinen uusapostolinen. Hän ei ole yksi meistä.

Olen vedonnyt myös Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu -mahtieepokseen, jossa Ruohomäen agendana on osoittaa Pyhän Hengen ilmiöiden jatkumo kirkkohistoriassa ja että helluntailaisuutta varten oli jo kaikki pedattu. Hän referoi erästäkin lähdettä Suomen Orivedeltä 1700-luvulta, jossa esiintyvät manifestaatiot olisivat kenelle tahansa klassiselle helluntailaiselle vastenmielisiä todistaa paikan päällä. Viittaus kuuluu (s. 71, lähdeviite 27):

Toiset ryömivät ja matelivat lattialla, toiset makaavat vatsallaan, toiset selällään, toiset kömpivät pöytien ja tuolien jopa sänkyjen alle, repivät tukkansa hajalleen, viskovat mitä lattialta käsiinsä saavat. Toiset hyppivät ja tanssivat seinästä toiseen lyöden usein päänsä seinää vastaan, manaavat, taputtavat käsiään; kun toiset taas heittävät kuperkeikkoja ja toiset leikkivät kummallisia panttileikkejä j.n.e., se kaikki käy uuden syntymisen ja Hengen vaikutuksen ilmauksista. Luonnottomimpia tällaisista hurmosilmiöistä oli kaikenlaisten eläinten äänten matkimiset: toiset haukkuivat kuin koirat, toiset röhkivät kuin siat, toiset murisivat kuin karhut j.n.e.

Minulle tuosta tulee mieleen lähinnä torontolaisuus. Ruohomäen viesti on minusta selvä: tuossa olemme me! Nuo olivat meidän hengellisiä edelläkävijöitämme! Mutta helluntailainen ei silti pidä ajatuksesta, että näiden hengellisten edelläkävijöiden kokemien ilmiöiden mukaisia nykyaikana kokevat olisivat helluntailaisten hengellistä jälkipolvea, tai – kuten Ruohomäki pyrkii osoittamaan – saman Hengen vaikutusta. Torontolaisuudesta on sanouduttava jyrkästi irti, sanotaan. Mutta kun olen yrittänyt perustella Ruohomäen tutkijanauktoriteetilla, että kaikessa on kyse samasta liikehdinnästä ja että erot ovat ainoastaan manifestaatioiden esiintymistiheydessä ja laadussa, minulle on sanottu, että Jouko Ruohomäki on ihan täysi uusapostolinen ja etteivät hänen sanomisensa tai kirjoituksensa paina.

Olen myös yrittänyt haastaa muita aikamme ilmiöistä varoittavia. Heidän kritiikkinsä sellaisia kohtaan, joista he näkevät tarvetta varoittaa, ei läheskään aina ole reilua ja perusteltua. Esimerkiksi Church Watch Central -sivusto on kirjoittanut monta artikkelia tri Michael Brownista, joka sai osakseen huomiota arvostelemalla kovin sanoin John MacArthurin Strange Fire -konferenssia ja lisäksi paljon kritiikkiä vierailemalla sen jälkeen Benny Hinnin TV-ohjelmassa ja kutsumalla Bill Johnsonin vieraaksi omaan radio-ohjelmaansa. Michael Brown oli merkittävä hahmo Brownsvillen herätyksessä ja hänen sanojaan ja edesmenneen pastori Steve Hillin sanoja otettiin ja perattiin millintarkasti ja niillä maalailtiin huikea salaliittoteoria, jonka mukaan Hill ja Brown eivät ole/olleet helluntailaisia, vaikka sanoivat olevansa, vaan NAR:n myyriä. Minun mielestäni henkilön itseidentifiointi on tärkeää. Jos joku sanoo olevansa helluntailainen ja toteuttaa uskonelämässään NAR:n tai uskon sana -liikkeen oppeja, se ei mitätöi hänen helluntailaisuuttaan. Sen pitäisi pistää pohtimaan kriittisesti: mikä helluntailaisuudessa tarjoaa lähtökohdat väärän opin itämiselle?

Kun kaikki päivän analyysit on tehty, eikä olla tultu hullua hurskaammiksi siitä, kuka nyt on hyvä karismaatikko ja kuka on paha karismaatikko, missä menee raja, miksi tuo vapaakirkollinen ei varoita tuosta NARrilaisesta, miksi tuo helluntailainen on tuon torontolaisen kaveri, miksi tuo menee vieraaksi tuon menestysteologin TV-ohjelmaan ja miksi tuo uskonsanalainen kutsutaan joka paikkaan puhumaan, on pysähdyttävä pohtimaan, miksi linjanveto on niin vaikeaa. Minä uskon vastauksen olevan niinkin yksinkertainen, että C. Peter Wagner on oikeassa. Jouko Ruohomäki on oikeassa. Kaikki karismaattinen kristillisyys on samasta puusta veistettyä. Kappaleet saattavat olla eri kokoisia, mutta samasta puusta ne ovat lähtöisin. Kaikki karismaattiset kristityt kahlaavat samassa virrassa. Toiset kahlaavat vain nilkkoihin saakka ja toiset ovat jo lähteneet uimaan (valitettavan monet ovat hukkuneetkin). Karismaattisuus etenee aaltoina, jotka vain huuhtoutuvat aina vain pidemmälle ja pidemmälle rantaan. Kaipa uusapostolisuus on jo neljäs aalto. Mikäköhän on oleva viides?

Ketkä ovat siis me? Ketkä ovat todellisia karismaatikoita ja ketkä valhekarismaatikoita? Ketkä ovat konservatiivisia karismaatikoita ja ketkä äärikarismaatikoita? Ketkä ovat vanhakarismaatikoita ja ketkä uuskarismaatikoita? Uskon, että jokaisen rehellisesti karismaattista kristillisyyttä tarkastelevan on myönnettävä, että karismaattisen kristillisyyden eri ilmentymissä on liian paljon liikkumavaraa ja että niiden erityispiirteet vuotavat liikaa toisiinsa ja alas klassiseen helluntailaisuuteen, sekä sekoittuvat hybrideiksi, että voitaisiin tehdä selkeää rajanvetoa. Itseidentifiointi ei voi toimia siten, että tilannekohtaisesti muutetaan määritelmiä sen mukaan, mikä itselle on edullisinta.

Haluan palata takaisin siihen, mistä aloitin: yhteiseen nimittäjään. Uskotko, että charismata ovat toiminnassa? Esiintyykö tänä päivänä kielilläpuhumista, profetointia ja ihmetekoja?

  • Helluntailaiset uskovat niin.
  • Muut Suomen vapaiden suuntien seurakunnat uskovat pitkälti niin. He edustakoot laajempaa karismaattista liikettä.
  • Torontolaiset uskovat niin. He edustakoot uuskarismaattisuutta.
  • Uusapostoliset uskovat niin. He edustakoot valekarismaattisuutta.
  • Uskonsanalaiset uskovat niin. He edustakoot äärikarismaattisuutta.

Mitä tahansa erityispiirteitä ja omia oppeja näillä eri ryhmillä onkaan, vääriä tai oikeita vähemmän vääriä, niiden alkuperä on lähes aina karismaattisissa kokemuksissa:

  • Minä koin
  • Minä näin näyn
  • Minä näin unen
  • Minä paranin
  • Minä kuulin äänen
  • Jumala puhui minulle
  • Minä sain profetian
  • Minä sain tiedon sanat
  • Oo robobo shalaba khebele oodede tsii aadu tshai! Shuu!

Mitä näistä subjektiivisista kokemuksista seuraa, on tapauskohtaista. Näistä kokemuksista on syntynyt monia oppeja, liikkeitä, TV-kanavia, lähetystyöprojekteja, hengellisiä työmuotoja. Jälki on monin paikoin ollut erittäin tuhoisaa.

Minä en usko, että on kenellekään edullista pitää yllä jonkinlaista erottelua oikean/konservatiivisen/terveen karismaattisuuden ja väärän/ääri-/epäterveen karismaattisuuden välillä. Vähäisessäkin määrin esiintyvä maltillinenkin karismaattisuus tuo välittömästi esiin siihen liittyvän perustavanlaatuisen ongelman: se vieraannuttaa Jumalan kirjoitetusta Sanasta. Minä uskon, kuten Raamattu sanoo, että Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen. Mitään sellaista tilannetta ei uskovalla ihmisellä voi elämässä olla, etteikö siihen löytyisi toimintaohje tai -periaate Raamatusta. Mitään sellaista uskonelämään liittyvää kysymystä ei ihmisellä voi olla, etteikö siihen löytyisi vastaus Raamatusta.

Ihan tavallisessa konservatiivisessa torontolaista hihhulointia vierastavassa hiirenharmaassa Niilon aikoja kaiholla muistelevassa suomalaisessa helluntailaisuudessa on täysin normaalia uskoa, että ilmestykselliset armolahjat ovat edelleen toiminnassa ja että ne ovat tarpeellisia. Kun sanon, että ne eivät ole tarpeellisia ja siksi ne lakkasivat toimimasta, minulle vastataan, että nehän ovat rakennukseksi; sekä seurakunnan että yksilön. Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tietenkin, että Raamattu ei silloin ole riittävä elämään ja jumalisuuteen, vaan uskonelämä kaipaa Raamatun rinnalle lisätäydennykseksi toisen ilmestyksen lähteen: profetiat ja tiedon sanat. Se on erittäin vaarallista. Raamattu ei myöskään ole riittävä uskovan hengelliseen rakentumiseen, vaan kielilläpuhuminen täydentää sitä. Lisäksi tyytyväisyys ja lepo Kristuksessa, kun elämä kolhii, on vähän niin ja näin, kun toiveet ihmeparanemisesta pidetään väen vängällä hengissä.

Tätä lukevan helluntailaisen olisi hyvä pysähtyä arvioimaan omaa liikettään, sitä klassista helluntailaisuutta, jolla ei muka ole mitään tekemistä torontolaisuuden, uusapostolisuuden tai uskonsanalaisuuden kanssa. Onko todella niin? Olen pyrkinyt osoittamaan, että kaikella karismaattisella kristillisyydellä on sama juuri. Siksi myös saamme todistaa alinomaan konservatiivisesti karismaattisten kristittyjen luisumista karismaattisiin ääriliikkeisiin ja tavallisten riviseurakuntalaisten järkyttävää arviointikyvyn puutetta.

”Meitä” on 500 miljoonaa.

Mistä muistamme Kathryn Kuhlmanin?

Minulla oli aukko sivistyksessä. En ollut koskaan kuullut ainuttakaan saarnaa Kathryn Kuhlmanilta. Se asia on nyt kuitenkin korjattu, koska merirosvokapteeni Chris Rosebrough on tehnyt analyysinpuolikkaan Kathryn Kuhlmanin eräästä saarnasta. Analysoitavaksi saarnaksi valikoitui epämuodollisen gallupin kautta Kuhlmanin saarna Oral Roberts -yliopistolla 1974, nimeltään Just Jesus, vain Jeesus.

Saarnan nimi ”vain Jeesus” on harhaanjohtava. Sitä kuvittelisi, että saarnan aihe myös olisi Jeesus, mutta aihe onkin Kuhlman itse. ”Saatte tietää, millainen Kathryn Kuhlman todella on”, hän toistaa useita kertoja saarnassaan. Saarnan punainen lanka on hänen oma elämäntarinansa ja se, kuinka hän ”teki valinnan antautua Jumalan tahdolle” huomattuaan, miten ailahtelevia ihmiset ovat yhtenä päivänä mielistellessään ja toisena sylkiessään päin kasvoja. Kokemuksissaan hän rinnastaa itsensä Jeesukseen; Jeesustakin mielisteltiin hyödyntavoittelun toivossa ja syljettiin sitten, kun Hän ei ollutkaan sitä, mitä odotettiin.

Hänen rukouksensa ja rakkain raamatunpaikkansa oli Ps. 17:8; väännettynä muotoon: saada olla Jumalan silmäterä, paijattu lempilapsi. En ihmettele sitä lainkaan, koska Kuhlman kertoo saarnassaan omasta isästään, kuinka hän jumaloi tätä. Isän kuolema, josta ei nyt tässä saarnassa ottanut selvää, oliko se ennenaikainen vai ei, ilmeisesti jätti syvät jäljet, koska kuoren alta näkyy selvästi isin syliin käpertyvä pikkutyttö.

Saarnassa ei ole paljoa kuultavaa. Kuhlman käyttää paljon aikaa hitaaseen ja yliteatraaliseen ilmaisuunsa, sanomatta silti oikein mitään. Ihmettelen, miten kukaan voi ottaa vakavasti tällaista höpsöä tätiä, joka ylidramaattisesti välillä kuiskii ja korottaa ääntään, kuin mikäkin Galadriel. Hän ei avaa saarnan aikana Raamattuaan ja ottaa esille vain tuon jo manitsemani vääristellyn raamatunkohdan. Lisäksi hän sanoo joitakin suoraan sanottuna demonisia asioita:

  • ”Lihassa ollessaan Jeesus oli niin täysin ihminen, että oli kuin Hän ei olisi Jumala ollutkaan.” Mihin ihmeeseen tarvitaan tällaisia älyttömiä toisinmuotoiluja Jeesuksen kaksiluonto-opista? Väärät opettajat vääristävät sen, mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta. On taktikointia heiltä esittää teorioita ja ahaa-elämyksiä Jeesuksen olemukesta maallisen vaelluksensa aikana, jotka kuulostavat ihmiset hanureilleen pudottavilta vuosisadan oivalluksilta. Samaa teki Patrick Tiainenkin apinoidessaan Bill Johnsonin kenoottista kristologiaa. Kun ne kyseenalaistetaan, voi kierrellä ja kaarrella; kun sanotaan, että Jeesus on samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen, vastataan että totta kai, mutta.
  • ”En usko hetkeäkään, että Jeesus itse halusi kuolla.” Jeesus itse sanoi, ettei kukaan riistä Häneltä henkeä, vaan että Hän antaa henkensä vapaasta tahdostaan. Ei pitäisi nähdä positiivisena asiana sitä, että oma näkemys Jeesuksesta muistuttaa lähinnä Tim Ricen kristologiaa (oli miten oli, muuten; Vanden Plas -bändin versio Gethsemanesta on kaikin puolin komea).

Saarnan lopuksi kuhlman koskee ihmisiä trademark-tyyliinsä leukaperiin ja he kaatuvat. Hän on juuri haaskannut puolitoista tuntia aikaa hypnoottiseen sisällöttömään diipadaapaansa ja itsekehuunsa ja Pyhän Hengen läsnäolo on muka niin voimallinen, että väkeä lakoaa? Just. Loppua kohden lauletaan vielä hitaasti ja laahaavasti Halleluuuuuujaaaaaaa, samalla tavalla kuin Kuhlmanin ykkös-fanboy Benny Hinn. Kuuntelin videon vielä puolitoistakertaisella nopeudella ja oli se hidas niinkin. Oral Roberts -yliopiston opiskelijoista koostuvaa yleisöä kehotetaan painokkaasti tekemään elämässään ratkaisu sen suhteen, haluaako alistua Jumalan tahdolle vai ei.

Kun nyt olen kuullut tämän puheen Kuhlmanilta, ei minulla ole enää epäilystäkään siitä, että kaikki mitä Kathryn Kuhlman on ikinä sanonut, on mennyt kuulijoiden toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ihmekään, ettei kenenkään kokemus ja muisto Kuhlmanista ole se, että hän oli uskollinen sananjulistaja. Ne väitetyt ihmeet ovat se jutun juoni. Niistä on kirjakin, Uskon ihmeisiin, jonka Ristin Voiton kustannus aikoinaan julkaisi ja joka sattuu löytymään kirjahyllystäni. Kirjassa on kiukkuinen esipuhe kaikkia arvostelijoita vastaan, jotka väittävät, ettei mitään ihmeitä ole tapahtunut. Että kylläpäs kuulkaa on!

En mitenkään jaksa uskoa, että Pyhä Henki todella toimi yliluonnollisesti tällaisen tyhjänpäiväisen lässytyksen yhteydessä. Silti ihmiset katsovat taaksepäin Kuhlmanin aikakautta ja näkevät suuren Jumalan naisen. Heillä on ruusunpunaiset lasit päässä. Kuhlmanin elämä oli valheiden ja salailun värittämää. Tästäkin saarnasta löytyi kyllä mielipiteitä ja anekdootteja, mutta ei Jumalan Sanan totuutta. Ja missä ei ole totuutta, siellä ei ole elämääkään.

Tämä oli vain yksi saarna, mutta minulla ei ole mitään syytä olla optimistinen muun Kuhlmanin suullisen tuotannon suhteen. Hänet muistetaan syystäkin mystisestä ja diivamaisesta olemuksestaan sekä sirkustempuistaan, eikä saarnojensa substanssista.

Keskellä eksytystä – Summerfest 2016

Seinäjoelta leviää Suomeen pimeyttä ja hengellistä myrkkyä. Onko peli jo menetetty, vai onko kurssi vielä käännettävissä? Minulla on ystäviä, jotka aikovat osallistua tapahtumaan. Tiedän jo valmiiksi, että sama iänikuinen rallatus raikaa: ”en kuullut heidän puheissaan mitään Raamatun vastaista.”

hillsongilmio

SUMMERFEST Keskellä Elämää 2016

Kesän kohokohta Seinäjoella: SUMMERFEST – Keskellä Elämää 13.-17.7.2016. Tämä koko perheen konferenssi on kesän paras festari, täynnä uskoa, vapautta, iloa, rakkautta ja Jumalan läsnäoloa. Tervetuloa Seinäjoelle!

Seinäjoen helluntaiseurakunta jatkaa betheliläisyyden/uusapostolisuuden valtavirtaistamista Suomen helluntaikarismaattisessa liikkeessä. Tapahtumaan tulevat puhumaan Ben Fitzgerald ja Daniel Hagen, jotka molemmat ovat kytköksissä betheliläisyyteen, josta on blogissa kirjoitettu paljon.

edit: OneWay TV:n Hard Talk Extrasta saa suoraan alkuperäislähteiden kautta hyvän käsityksen uusapostolisuuden/betheliläisyyden harhoista.

Suomalaisista puhujista ihmetystä herättää seuraava:

Mika ja Rommy Yrjölä, Helsingin Saalemin johtava pastoripariskunta ja Suomen helluntailiikkeen yksi tunnetuimmista pareista tullaan näkemään laakealla, mutta sitäkin upeammalla Pohjanmaalla tapahtuman aikaan. Tämä pariskunta on hyvin tunnettu upeista Jumalan sanan ja huumorin täyteisistä puheista.

Helsingin Saalem on ainakin työntekijöiden määrän perusteella suuri Suomen helluntailiikkeen seurakunta. Heidän johtaville työntekijöilleen ei näytä tuottavan ongelmaa eksyttäjien seurassa esiintyminen.

Suurten seurakuntien positiivinen suhtautuminen eksytyksiin on erityisen ongelmallista siksi, että jos uskovalta puuttuu kristillisen opin ja käytännön tuntemisesta nouseva…

View original post 209 more words

Sessationismi ja Torben Søndergaard

Eräs ystäväni lähetti minulle kysymyksen: Miten sessationisti selittää tämän? ja linkin tähän elokuvaan:

Tämä ystäväni oli kierrellyt Torben Søndergaardin mukana, sekä jakanut Facebookissa videoita erään Todd Whiten toiminnasta. Hän on vakuuttunut, että tämä on todellista ja kiistatonta. Olin aistivinani kysymyksessä jopa hieman ivallista asennetta. Kuinka tyhmä voi olla, että näin kiistattomien todisteiden edessä mieluummin pitää kiinni jostakin opista?

Torben Søndergaardin uusreformaatioliike ei oikeastaan ole mikään vuosituhannen (tai kahden) oivallus, vaikka sitä yritetäänkin sellaisena mainostaa. Kyseessä on sama lahkolaisten ja valheuskontojen laulu, joka on tullut jo tutuksi monessa kontekstissa aikaisemmin. Sen keskeinen väite on, että kristinuskosta on puuttunut jotakin olennaista jopa lähes 2000 vuoden ajan ja nyt vihdoin tuo kadonnut ydin on löytynyt ja kun kaikki oivaltavat sen, kristinusko puhkeaa täyteen kukkaansa, kaikilla on kivaa ja maailma pelastuu.

Käytännössä tuollainen ajattelu leimaa kaikki uskovaiset tähän asti jopa valhekristityiksi ja vähintään koko historiallisen kristinuskon puolittaiseksi ja heikoksi – aina tähän suureen ja mahtavaan oivallukseen, profetiaan, ilmestykseen tms. saakka. Tällaisia lahkoja ja uskontoja sun muita projekteja ovat esimerkiksi:

  • Islam. Jumalan sana ja todellinen uskonto korruptoituivat, mutta sitten Muhammed sai ilmestyksenä koraanin ja se palautti asiat raiteilleen.
  • Mormonismi. Joseph Smith sai enkeliltä ilmestyksen, josta syntyi Mormonien kirja ja niin löytyi todellinen kristinusko.
  • Let the Lion Roar. Derek Frank -niminen häiskä sai profeetallisen näyn, jossa Jumala käski hänen saattaa loppuun uskonpuhdistus. Se jäi kesken, koska seurakunta ei ymmärrä Israelin asemaa Jumalan omaisuuskansana.

Näin on valitettavasti myös Torben Søndergaardin laita. Elokuvan sivustolla hän kertoo hieman tarinaa omasta hengellisestä heräämisestään. Oltuaan uskossa jonkin aikaa, hän turhautui siihen, ettei hänen elämässään ollut ”hedelmää”. Mutta sitten hän päätti paastota 40 päivää ja niin jokin pato aukesi. Hän koki päässeensä sellaiseen jumalanpelon ja vapauden tilaan, jossa Room. 7:19 ei enää koskenut häntä, vaan hän oli ilmeisesti noussut korkeammalle, Room. 6:12 tasolle.

Sitten Jumala käski häntä kirjoittamaan kirjan. Hänen mukaansa Jumala saneli sen hänelle ja hän kirjoittaa hujautti sen hyvin nopeasti, mutta Jumala halusi viivyttää julkaisua, kunnes kirjan sisältö on juurtunut Torbeniin itseensä.

Torbenin kertomuksessa ja The Last Reformation -sivustolla on paljon huolenaihetta aiheuttavia asioita, enkä ole edes vielä ottanut kantaa väitettyihin ihmeisiin.

Torben Søndergaard on kirjoittanut kirjan, joka on ilmestystietoa suoraan Jumalalta. Mitä tuolla kirjalla pitäisi tehdä? Jos se on Jumalalta, sen pitää jokaisen lukea, lisätä Raamattuunsa ja totella sitä. Se todellakin tekee Torben Søndergaardista Pietariin ja Paavaliin verrattavan Apostolin. Sellaisia Apostoleita ei enää ole, eikä kukaan järkevä edes yritä väittää kirjoittavansa sellaisella auktoriteetilla, että kirjoitus olisi Raamatun kirjoitusten tasolla. Torben Søndergaard tuskin itse olisi sitä mieltä, jos sitä häneltä kysyttäisiin, mutta siinä hän on epäjohdonmukainen, koska epäilemättä hän uskoo olevansa oikeassa ja kirjoittamansa olevan totta. Jos se siis on totta, eikä se voi muuta olla, koska sehän on Jumalalta, ei asiaa pääse pakoon; Torben Søndergaard on lisännyt Raamattuun.

Miten asiaan pitäisi suhtautua?

On myös toinen vaihtoehto: Torben Søndergaard valehtelee. Jumala ei ole puhunut hänelle. En ole lukenut hänen kirjaansa, mutta minun ei tarvitse. Pelkkä väite, että Jumala on puhunut, riittää minulle. Minulle ei ole väliä, kuinka suuri osa kirjasta on ortodoksista ja kuinka suuri osa ei. Kirja voi olla hyväkin. Siinä voidaan sanoa monia oikeita asioita. Mutta minua ei kiinnosta. Hän väittää sen tulleen Jumalalta. Sitä en usko hetkeäkään.

Torben Søndergaardin käsitys hedelmästä uskovan elämässä on epäraamatullinen. Hän vääristelee Raamattua ja muuttaa termien merkitystä. Se ei ole Gal. 5:22 mukainen lista, vaan hedelmällä viitataan oman toiminnan, ihmeiden ja merkkien, sekä henkilökohtaisen evankelioinnin seurauksena uskoon tulleisiin ihmisiin.

Torben Søndergaardin käsitys kasteesta, eritoten Pyhän Hengen kasteesta, on epäraamatullinen. On häkellyttävää katsoa karttaa The Last Reformation -sivustolla ja nähdä kuinka ilmeistä on, että Pyhällä Hengellä kastamisen katsotaan olevan jotakin, minkä ihminen voi tehdä. Torbenin mukaan Pyhä Henki kuuluu saada aikuisten vesikasteessa. Hän opettaa, että myös Jeesus sai Pyhän Hengen vesikasteessa. Mutta Raamattu sanoo, että Jeesus on se joka kastaa Pyhällä Hengellä (Matt. 3:11) ja että Hän kastaa uskovat Pyhällä Hengellä itseensä (1. Kor. 12:13).

Lyndon Unger on blogissaan kirjoittanut Torben Søndergaardin hupsutuksista enemmän ja tyhjentävämmin, kuin mihin minä kykenen. Sieltä kannattaa lukea lisää, jos aihe kiinnostaa. Torben Søndergaardin väärät opit menevät, kuten Lyndon Ungerkin toteaa, aika pitkälle minkäänlaisen vakavastiotettavan teologisen koulutuksen puutteen piikkiin. Hieman tai vähän enemmänkään vinoutuneet opit eivät itsessään vielä tee kenestäkään valhekristittyä, koska oikea teologiahan ei edelleenkään pelasta ketään. Sellaiset lähinnä osoittavat, että tämän miehen ei pitäisi olla siinä asemassa, jossa hän on. Kannattaa pitää myös mielessä, että kalvinistina näen valtaosan kristikunnasta uskovan (epäjohdonmukaisesti tosin) pelastuksesta täysin raamatunvastaisesti. Raskauttavaa on minusta se, että kaiken tämän kömpelön soheltamisen väitetään tulevan Jumalalta erityisenä ilmestystietona ja se, että väitetään, että Jumalan seurakunta on hukannut jotakin, mikä nyt vasta on löytynyt ja joka avaa taivaan akkunat ja niin päin pois. Kun joku väittää sellaista, väittäköön mitä tahansa muuta, oikeaa tai väärää, minä sanon ei, kiitos. Se on väärän profeetan merkki.

Mutta entäs ne ihmeet? Nehän ovat kiistattomia? Tuskinpa.

Kiistattomia ihmeitä elokuvasta, eikä muistakaan The Last Reformation -YouTube-kanavan vidoista löydy. Psykosomaattista hetkellistä hyvänolontunnetta, jollaista kuka tahansa saa aikaiseksi, kun vetää oikeista naruista:

Aidontuntuisen näköisiä riivaajien ulosajamisia kieltämättä elokuvassa on, mutta aidontuntuisuus ei itsessään vielä riitä. On nimittäin otettava huomioon myös se vaihtoehto, että riivaajahenkiä todella manifestoituu ja että parantaminenkin on niiden ansiota. Se on aika häiritsevä vaihtoehto ja koska en halua ajatella Torben Søndergaardistakaan pahinta mahdollista, pistän sätkimisen ja korisemisen sielullisuuden piikkiin. Mutta jotakin häiritsevää siinä on silti. En ole valmistautunut kirjoittamaan tähän tyhjentävää selostusta siitä, mitä sessationisti uskoo Raamatun sanovan pahojen henkien ulosajamisesta, mutta riittäköön tällä erää, että monet perustelevat esim. Juud 1:9 perusteella, ettei kristityillä ole valtuuksia sellaiseen ja että Apostolit olivat saaneet demonien ulosajamiseen erityisvallan Jeesukselta.

Muutenkin riivaajien ulosajo tuntuu prosessina oudon perustelemattomalta. Jos riivaajia todella esiintyy noin tiuhaan, kuin mitä elokuvasta saa käsityksen, on siitä väistämättä pääteltävä, että ennen Torben Søndergaardin mahtioivallusta uskoontulleet ovat tulleet uskoon jotenkin ”väärin” ja että heistä on demonit ajamatta. Mutta koska Herran omassa ei voi asua yhtäkään saastaista henkeä, pitää kysyä, missä vaiheessa konversioprosessia se ulosajo suoritetaan. Jos demonit pitää ajaa ulos ennen, kuin joku voi pelastua, on jokainen, jonka kohdalla sen suorittaminen on laiminlyöty, valhekristitty, edelleen pahojen henkien vallassa, eikä pelastettu. Mutta jos demonit ajetaan ulos uskoontulon jälkeen, se on ristiriitaista, koska yhdessäkään verellä lunastetussa ei voi asua ainuttakaan saastaista henkeä. Kovin huteralla pohjalla on sekin.

Kaikkien ihme- ja eksorkismiväitteiden suhteen on pidettävä mielessä, että kaikki ihmeet eivät ole Jumalasta. Myös pahuuden voimien avulla voi tehdä suuria ihmetekoja (2. Moos. 7 & 8, Ilm. 13:13). Mistä sitten tietää? 5. Moos. 13:1-4 antaa avaimet käteen:

Jos teidän keskuuteenne ilmestyy profeetta tai unennäkijä ja lupaa sinulle jonkun tunnusteon tai ihmeen, ja jos sitten todellakin tapahtuu se tunnusteko tai ihme, josta hän puhui sinulle sanoen: ’Lähtekäämme seuraamaan muita jumalia, joita te ette tunne, ja palvelkaamme niitä’, niin älä kuuntele sen profeetan puhetta tai sitä unennäkijää, sillä Herra, teidän Jumalanne, ainoastaan koettelee teitä tietääksensä, rakastatteko Herraa, teidän Jumalaanne, kaikesta sydämestänne ja kaikesta sielustanne. Seuratkaa Herraa, teidän Jumalaanne, häntä peljätkää ja pitäkää hänen käskynsä, häntä kuulkaa, häntä palvelkaa ja hänessä kiinni riippukaa.

Tietenkään Torben Søndergaard ei sano ”lähtekäämme seuraamaan muita jumalia.” Mutta eihän kukaan eksyttäjä sano olevansa eksyttäjä, vaan eksyttäjä sanoo olevansa oikeassa ja oman oppinsa olevan oikea tie. Tässä palaamme takaisin alussa esittelemääni teesiin, jossa monet ovat kautta historian väittäneet löytäneensä kadonneen oikean tien. Väite siitä, että ”Herran tie, jota olette 1800-2000 vuotta seuranneet, ei ole oikea; tämä on oikea Herran tie” sopii tähän raamatunkohtaan kuin nenä päähän. Annan nyrkkisäännön tällaisten arviointiin: katso oppia. Opilla on väliä. Tällaisten eksyttäjien opeissa on aina jotakin epämääräistä ja hämärää.

Torben Søndergaardin touhuissa ei ole mitään tavoiteltavaa, eikä hänen opeissaan mitään, mistä kannattaa ottaa vaari. Häntä, hänen oppejaan ja muita hänen kaltaisiaan karttakaa.