Tapaus Tynkkynen ja ”erilainen avioliittokäsitys”

Muistan, kun 12.10.2010 verorahoilla kustannettavan mielipiteenmuokkauskoneistomme Ylen kanavalta numero kaksi lähetettiin ohjelma, nimeltään Ajankohtaisen kakkosen homoilta. Jo silloin ja jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi kyseisestä aiheesta on jäänyt lähinnä ärsytys. Miksi täytyy homoseksuaalisuus nostaa tällä tavalla kepin nokkaan? Homoseksuaalisuus on eräänlainen nykypäivän suomalaisen evankelisuuden viimeinen linnake. Kun kaiken muun on annettu mennä, tällä kukkulalla käydään konservatiivisen evankelisuuden kuolinkamppailu.

Tämä sama ärsyyntyneisyyden tunne nousi pintaan, kun Sebastian Tynkkynen kertoi, että hänet on erotettu Oulun Helluntaiseurakunnasta. Ylen mukaan virallinen erottamissyy on, että ”Sebastian Tynkkysen ja Oulun Helluntaiseurakunnan käsitykset avioliitosta poikkeavat merkittävästi toisistaan”. Ylen juttu on sekava. Siitä saa mielikuvan, että Tynkkysellä olisi aaninki todellisesta erottamissyystä, joka olisi jokin muu, kuin viralliseen pöytäkirjaan merkitty – siis se, että hänellä on poikaystävä. Minusta se on sama asia, kuin ”eri käsitys avioliitosta”. Ylen jutussa Oulun helluntaiseurakunnan pastori Hannu Orava kiistää, että erottamisen syy olisi Tynkkysen seksuaalinen suuntautuminen. En ymmärrä, miksi se pitää kiistää, jos kukaan ei ole väittänyt niin.

Minä olen ärsyyntynyt tästä, koska Sebastian Tynkkyseen olisi pitänyt soveltaa kirkkokuria jo vuonna 2011, kun hän asteli Big Brother -taloon ja kertoi siellä olevansa biseksuaali. Silloin ilmeisesti katsottiin, että kunhan tykkää tytöistä edes puoliksi, se pitää uskon tiellä. Taas nostettiin homoseksuaalisuus kepin nokkaan ja tehtiin siitä deal breaker: kaikki hyvin, kunhan ei ole täysin homo! Mikäs syntioppi se tämä tämmöinen on?

Synti

Jotta voi ymmärtää opin pelastuksesta, täytyy ymmärtää oppi synnistä. Raamatullinen oppi synnistä on se, että jokainen ihminen on läpeensä syntinen sikiämisestään saakka. Synti, hamartía, on ihmisen kykenemättömyyttä yltää Jumalan pyhään standardiin ja täyttää Jumalan vanhurskauden vaatimus. Missään mitä teen, en yllä sellaiseen vanhurskauden tasoon, jota Jumala minulta edellyttää. Olen kykenemätön tekemään muuta kuin syntiä. Minä olen syntiä. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Koska en kykene täyttämään Jumalan vanhurskauden vaatimusta, ansaitsen kuolla ja joutua iankaikkisesti helvettiin. Kyse ei ole siitä, että yritän kovasti, mutten pysty. Kyse on siitä, että syntisen luontoni vallassa en edes tahdo. En tahdo Jumalaa elämääni määräilemään – tahdon itse olla itselleni Jumala! Minä olen kapinallinen, Jumalan vihollinen. Ennen ensimmäistäkään pahaa tekoani minulla ei ole ainuttakaan hyvääkään tekoa. Käskyistä tärkeintä en ole täyttänyt sekuntiakaan: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi; ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Siten olen lainrikkoja kaikessa. Minä olen toivoton tapaus. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Evankeliumi

Tätä tilannetta vasten ymmärrämme evankeliumin: Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, tuli ihmiseksi, osaksi luomakuntaa joka Hänen kauttansa ja Häntä varten oli luotu. Hän eli täydellisen, synnittömän elämän, mihin minä en pysty. Hän täytti Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täydellisesti. Hän kuoli brutaalisti ristillä syyttömänä, kärsien kuolemanrangaistuksen, joka olisi ollut minun osani. Hän joi Jumalan vihan maljasta rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Hän otti päällensä koko Jumalan vanhurskaan vihan raivon. Jumalaa miellytti näin murskata oma Poikansa. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kuolemallaan Kristus suoritti kertakaikkisen ja täydellisen sovitusuhrin Jumalan kansan puolesta. Tätä uhria kuvaavat ja ennustavat Vanhan testamentin eläinuhrit. Ne olivat symbolisia, eivätkä itsessään kelvanneet Jumalalle lepytykseksi tai sovitukseksi mistään. Mutta Jeesuksen uhri kelpasi. Jumala todisti sen herättämällä Hänet kuolleista. Tänään Hän elää, iankaikkisesti. Hän on kuningas ja Hän hallitsee. Hän lähetti Pyhän Henkensä maailmaan toimimaan evankeliumin kautta ja herättämään synteihinsä kuolleita ihmisiä elämään – syntisiä, kuten minä. Armossaan Hän katsoi minun puoleeni, joka puin Hänelle nyrkkiäni ja sanoi: sinä saat elää! Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Pyhän Henkensä kautta Hän synnytti minut uudesti osaksi uutta luomakuntaa. Hän muutti sisimpäni ja avasi silmäni näkemään Hänen ihanuutensa – ja oman kurjan tilani. Nyt odotan ylösnousemusta; päivää, jona alennustilani päättyy, saan uuden ruumiin tämän kuoleman ruumiin tilalle ja saan iankaikkisesti olla siellä, missä Hänkin on. Hän antoi minulle evankeliumissaan Pyhän Käskyn: tehdä parannus, kieltää itseni, kantaa ristini ja tulla Hänen orjakseen. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kun nyt ajattelemme homoseksuaalisuutta ja kaikkea tätä, muistatko kuulleesi sanottavan: ”ei ole syntiä olla homo”? Minä olen ja tiedän ihmisiä, joilla alkaa höyry nousta, kun heille sanoo, ettei tuo muuten pidä paikkaansa. Konservatiiveja, ei mitään progressiivisia liberaaleja. On syntiä olla homoseksuaali. Ehdottomasti on. Sen on pakko olla, jos sekin on, etten pysty täyttämään korkeinta käskyä. Sen on pakko olla, jos lihassani ei asu mitään hyvää.

Parannus

Evankeliumiin kuuluu käsky tehdä parannus. Parannuksen tekeminen ei ensisijaisesti ole käytösmodifikaatiota ja synninteon lopettamista. Parannuksen tekeminen, metanoia, on mielensä muuttamista. Parannus on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten uskokin. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Millä tavalla parannus on mielensä muuttamista? Sillä tavalla, että en ole enää eri mieltä Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa, vaan samaa mieltä. Kun Hän sanoo, että tuo on syntiä, minun on oltava samaa mieltä. Kyllä, se on syntiä. Kun Hän sanoo, että sen täytyy lähteä minun elämästäni, minun on oltava samaa mieltä. Todellinen mielenmuutos synnyttää myös parannuksen tekoja – todellista pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silti minussa roikkuu kiinni sitkeä syöpäläinen: liha. Tämä syntinen ruumis. En pääse siitä eroon, ennen kuin kuolen. Siihen saakka joudun taistelemaan sitä vastaan, enkä aina voita. Joidenkin syntien kanssa taistelen elämäni viimeiseen päivään saakka. Himot ja halut ne on minullakin. En voi sille mitään, että kevyesti vaatetettu naaraspuolinen saa kehossani aikaan muutoksia verenkierron priorisoinnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä vaimoni vai ei. Mutta Jumala varjelkoon, olkoon minusta kaukana se ajatus, että kutsuisin hyväksi jotakin, mitä Hän kutsuu pahaksi.

Kirkkokuri

Kun Sebastian Tynkkynen asteli BB-taloon vuonna 2011, hän oli biseksuaali. Mitäpä jos tuolloin jo Oulun helluntaiseurakunnan vanhimmisto olisi kohdistanut häneen kirkkokuria? Mutta ei, ”ei ole syntiä olla biseksuaali”. Tätä kirkkokurin velvollisuutta Oulun helluntaiseurakunta laiminlyö edelleen, mikäli oletamme, että propagandatuutti Yle ei ole vääristellyt Hannu Oravan sanomisia. Orava nimittäin sanoo:

Näinkin suureen seurakuntaan kuuluu monenlaisen seksuaalisen identiteetin omaavia henkilöitä.

Henkilöitä, jotka eivät ole joutuneet kasvotusten syntinsä kanssa, eivätkä ole kuulleet kehotusta kuolla itselleen ja löytää uusi identiteetti Kristuksessa, tai pahempaa – kapinoivat sitä vastaan? Huolestuttavaa.

Avioliitto

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, näin määräten luomisjärjestyksessään, mitä on Hänen tahtonsa mukainen seksuaalinen suuntautuminen, käytös ja kanssakäyminen. Miten voidaan sanoa, että ei haittaa olla siitä eri mieltä, kunhan ei toimi mielipiteensä mukaan? Ihminen, joka ei toimi ajatusmaailmansa mukaisesti, on seonnut.

Kotiseurakuntansa epämääräiseen kurinpitolinjaan pettynyt Tynkkynen päättikin sitten vaatia itselleen oikeutta ja otti asianajajakseen kaiken pyhän vihollisen, minunkin taskustani työni hedelmää vuosittain anastavan Ylen. Hän kutsui maailman tuomitsemaan seurakunnan ja maailmallisen tuomarin kutsuun puolestaan vastasi Tampereen helluntaiseurakunnan seurakuntapastori ja nuorisotyön johtaja Jarkko Lindqvist. Sannikka & Ukkola -ohjelman jatkoilla pääsivät myös muut ei-kristityt kommentoimaan, miten uskovien yhteisön tulisi tonttinsa hoitaa. Kristityiksi itseään kutsuvilta saatiin ohjelmassa kuulla melkoisen häkellyttäviä lausuntoja. Lindqvistin mukaan se, onko homoseksuaalisuus syntiä, ”riippuu siitä, keneltä teologilta kysyy.” Lisäksi Lindqvist oli samoilla linjoilla Tynkkysen kanssa sen suhteen, että helluntailiikkeessä olisi varaa kannan tarkistamiseen homoseksuaalisuuden suhteen, onhan nimittäin myös ”naisten asemassa” tapahtunut edistystä. Se tarkoittaa, että nainen voi olla pastori tai vanhin.

Tämän opillisen ja sitä kautta moraalisen rappion juuret ovat syvällä. Jotta ymmärtäisimme miehen ja naisen roolijaon seurakunnassa, meidän on ymmärrettävä avioliiton merkitys. Avioliitto on paljon enemmän, kuin lainvoimainen kontrahti. Se on liitto kahden ihmisen välillä ja sen typologinen merkitys on käsittämättömän rikas ja syvä. Paavali toteaa saman: tämä salaisuus on suuri, sillä se koskee Kristusta ja seurakuntaa.

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset.

Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä. (Ef. 5:22-33)

Avioliitto symboloi Kristuksen ja seurakunnan suhdetta. Opin sen Mark Driscollilta ja kyllä oltiin hoomoilasena eräässä Tapani ja Marja-Liisa Sopasen vetämässä avioliittopäivässä Porin Helluntaiseurakunnalla kerran, kun menin niin möläyttämään. Tai siis: milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Ei ole sattumaa, että Raamattu puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Se on sama kielikuva, kuin avioliitossa, johon kuuluu intiimi kanssakäyminen: he tulevat yhdeksi lihaksi ja mies rakastakoon vaimoaan kuin omaa ruumistaan. Ei myöskään ole sattumaa, että puhuessaan valinnasta ja ennaltamääräämisestä, Paavali käyttää sanaa progenosko, edeltätuntea. Kristus ei tiedä, vaan tuntee omansa edeltä, kuten Adam tunsi (yada, kreik. sept. egnoo) vaimonsa Eevan. Suomeksi ainakin molemmissa kirkkoraamatuissa 1. Moos. 4:1 on käännetty kontekstin sille antaman merkityksen mukaan: ”mies yhtyi vaimoonsa.”

Sukupuolten binäärisyys, seksi kahden vastakkaista sukupuolta olevan välillä, avioliitto, avioliittoon syntyvät lapset, miehen ja naisen välinen roolijako avioliitossa ja seurakunnassa – nämä kaikki julistavat Jeesuksen lunastustyöstä ja Hänen herraudestaan. Tähän yhtälöön homoseksuaalisuus ei yksinkertaisesti kuulu. Solmittakoon vain lain edessä avioliitto kahden homoseksuaalin välille, mutta avioliitto Jumalan edessä se ei ole. Seksin pyhittää avioliitto, jonka puolestaan pyhittää osallisuus Kristuksen sovitustyöstä. Ilman osallisutta Kristukseen, ei mikään näistä ole pyhää.

Avioliitto on kristillinen instituutio. Ei ole muuta avioliittoa, kuin kristillinen avioliitto, sillä on vain yksi Jumala ja hän on se kolmiyhteinen Jumala, jota me kristityt palvomme. Hän on luonut tämän maailman ja Hän on julistanut pelastussuunnitelmansa jo luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi. Itse asiassa minä tekisin avioliiton suhteen benshapirot; valtiovallalla ei tarvitsisi olla mitään tekemistä avioliiton kanssa.

Helluntailaisuus liberalisoituu

Sebastian Tynkkynen toisti Sannikka & Ukkola -ohjelmassa saman, mitä oli sanonut BB-talon päiväkirjahuoneessa joskus aiemmin, että evankeliumi on hänelle uskon ytimessä. Mikäli kyse on, kuten otaksua saattaa, nykypäivälle tyypillisestä pehmeästä evankeliumista, jossa kehotetaan kokeilemaan Jeesusta ja toistamaan perässä jotakin latteaa, minkä teologista sisältöä ei ole millään tavalla edes pohjustettu, luulen, ettei todellisen evankeliumin suhteen tarvitse arvuutella, mitä mieltä hän siitä on. Tynkkysen ja Patrick Tiaisen kaltaiset kristinuskoa tunnustavat homoseksuaalit puhuvat tyypillisesti itsensä ja oman homoseksuaalisuutensa todellisuuden hyväksymisestä. Itsensä kieltämisestä ja ristinsä kantamisesta he eivät tunnu edes kuulleen. Miten siellä voi olla pelastusta, missä ei ole todellista evankeliumia? Homoseksuaalisuus itsessään pilkkaa evankeliumia, ei ainoastaan avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä.

Jarkko Lindqvist totesi Sannikka & Ukkola -ohjelmassa, että hänestä on hyvä, että näistä asioista keskustellaan ja että helluntailaisuus on ”ennenkin ollut väärässä”. Minun mielestäni helluntailaisuus on alusta lähtien ollut väärässä ja nyt se vasta väärässä onkin. Mikäli asiat jatkavat kehitystään nykyisen projektion suuntaisesti, se tulee olemaan entistä enemmän väärässä. Se on väärässä puolipelagiolaisen pelastusoppinsa ja finneyläisen herätysmetodologiansa kanssa. Se on alusta lähtien käytännöllisesti katsoen hylännyt Raamatun kaikkiriittävyyden salliessaan ”suoran Hengen ilmoituksen”. Sen seurauksena se on alusta lähtien myös sallinut raamatullisten sukupuoliroolien rikkomisen seurakunnassa. Miksi naisen pitäisi muka vaieta? Hänhän voi saada profetian! Nyt ajankohtainen naisten salliminen pastoreiksi ja vanhimmiksi on vain seuraava looginen askel liberalisoitumisen tiellä. Sen jälkeen ovi avataan sukupuolivähemmistöille.

Kyseessä on huomaamatta etenevä tappava prosessi. Kuinka voidaan kuvitella, että raamatullinen ja pelastava evankeliumi prosessin keskellä säilyy, kun koko prosessin taka-ajatuksena on tehdä kompromissi kaikissa niissä asioissa, jotka ovat evankeliumin ja Kristuksen pelastustyön esikuvia ja symboleita? Kun vielä sekä avoimesti, että salaa synnistä parannuksenteosta kieltäytyvät manifestoivat niitä helluntailaisen hengellisyyden ja hartauseämän peruspalikoita, kuten kielilläpuhumista ja profetoitinta, niin johan on sokeutta, ettei näe, millaisessa vararikossa koko systeemi on. Kunpa joku edes jossakin heräisi, katsoisi ympäriinsä ja näkisi saman minkä minä: viihdettä ja pehmeää inklusivistista epäevankeliumia, joka ei vaadi parannusta.

Ellei Suomen Helluntaiseurakunnan jäsenseurakunnissa aleta saarnata raamatullisesti homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta ja äkkiä, niin oletan, että minullakin on ”erilainen avioliittokäsitys” kuin heillä. Koskas minuun sovellettaisiin sitä kirkkokuria? Lindqvistin mielestä Oulun helluntaiseurakunnalla oli ”legitiiminen syy” erottaa Tynkkynen. Olen eri mieltä. On heidän vastuunsa Jumalan edessä opettaa Tynkkyselle, mikä on ”oikea käsitys avioliitosta”. Ellei hän halua elää sen mukaan, kelvollinen syy erottamiselle on se, ettei hän suostu tekemään parannusta homoseksuaalisuudesta. Sen sanominen vaatii selkärankaa ja riskin joutua selkkaukseen valtionuskonnon kanssa, jonka papistoa ovat vasemmistoliberaalit ja uskon ylin ohje syrjintä- ja tasa-arvolainsäädäntö.

Mainokset

Vastaus Jyrki Palmille

Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa Jyrki Palmin taannoiseen pääkirjoitukseen Ristin Voitossa.  Hän nähtävästi suuttui minulle ja kirjoitti RV:n mielipidepalstalle vastineen. Hänen mielestään tulkitsin hänen kirjoitustaan virheellisesti. Minun mielestäni taas hänen oma tiivistelmänsä tekstini sisällöstä on vääristynyt. Haluan siksi tarkastella hänen pääkirjoitustaan vielä hieman tarkemmin, kuten myös hänen vastaustaan minulle. Vastineessaan minulle Palmi kirjoittaa:

Kokin mielipidekirjoitus oli siistitympi versio samasta sosiaalisessa mediassa jaetusta blogitekstistä, jossa Kok pitää helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ”hulluutena” ja sitä tukevia vanhimpia ”änkyröinä äijinä”, jotka vastahakoisesti asettuvat tukemaan niin sanottua näkypastoria.

Ensinnäkään mielipidekirjoitukseni ei ollut siistitty versio, vaan lyhennetty versio. Palmin sanavalinta implikoi, että kirjoitukseni oli törkyä ja kaipasi sisältönsä osalta siistimistä, ollakseen salonkikelpoinen julkaistavaksi jossakin muualla, kuin tässä blogissa. Tulkoon siis ilmi tässä ja nyt, että minä en oma-aloitteisesti tavoitellut kirjoitukseni julkaisua RV:n mielipidepalstalla, vaan Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä ja pyysi minua lyhentämään kirjoitukseni 3000 merkin mittaiseksi mielipidepalstaa varten. Lyhennelmää tehdessäni olin hyvin harmissani siitä, kuinka paljon jouduin omasta mielestäni nokkelia sutkautuksiani tekstini ytimellisen asiasisällön edestä uhraamaan. Kyse ei millään tavoin ole siitä, ettenkö kehtaisi sanoa Ristin Voiton mielipidepalstalla asioita juuri niin kipakasti, kuin tässä blogissa. Sille ei vain ollut nyt tilaa.

Minulla ei muutenkaan ole mitään hinkua saada mielipiteitäni julki RV:n mielipidepalstalla. Siitä kuuluu kiitos niille RV:n toimituksessa, joilla on ihmeellinen tarve ”parannella” toisten kirjoituksia ja sanavalintoja, niin etteivät ne enää vastaakaan kirjoittajan alkuperäistä sanomaa. Kutsuvat sitä oikoluvuksi, mutta minusta se on päsmäröintiä. Ellei Petri Mäkilä olisi varta vasten pyytänyt, ei Ristin Voitossa olisi julkaistu mitään versiota kirjoituksestani. Aloite ei ollut minun.

Pääkirjoituksessaan Jyrki Palmi kirjoitti seuraavasti:

Helluntailiikkeessä on valitettavan monta esimerkkiä tapah­tumaketjuista, joissa näkyä kantava pastori on yksin alkanut to­teuttaa uudistuksia ja lopulta pettyneenä ja uupuneena jäänyt ilman tukea. Pahimmissa tapauksissa tällainen pastori on koke­nut epäonnistuneensa ja masentuneena jättänyt tehtävänsä.

Palmi ei pitänyt vastineessaan siitä, että puhuin vanhimmistoveljistä ”änkyröinä”, mutta ei tunnu ymmärtävän sitä, että minähän en henkilökohtaisesti nimittänyt änkyräksi yhtään ketään, vaan maalasin itse omaa ilmaisutapaani käyttäen kuvan juuri siitä tilanteesta, jota hän itse pääkirjoituksessaan kuvaa. Mitä oikein olen ymmärtänyt niin väärin ylläolevasta lainauksesta? Tässähän Palmi nimenomaan uhriuttaa pastoriparan, joka jäi ilman tukea. Miksi pastori jäi ilman tukea? Koska vanhimmisto. Jos jotakin, niin Palmi itse epäsuorasti syyttää tässä vanhimmistoveljiä siitä, että he eivät anna pastoreilleen tarvittavaa tukea. Pääkirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Palmi vahvistaa tätä mielikuvaa entisestään:

Paljolta tuskalta vältytään, jos vanhimmisto syttyy pastorin nä­kyyn ja yhteisenä rintamana esittelee uudistuksen tuulet seu­rakunnalle. Näin toimien pastori saa seurakunnan johtavista henkilöistä vahvan selkänojan, johon nojata tiukan paikan tullen. Kun vanhimmisto tukee ja toteuttaa näkyä, voi pastori levollisesti surffata uudistusten aaltojen päällä.

Palmin pääkirjoituksessa loistaa poissaolollaan kaikenlainen koettelu ja terve kritiikki pastorin näkyä kohtaan. Jää täysin käsittelemättä se ulottuvuus, että vanhimmiston tehtävänä on myös toimia jarruna älyttömyyksille ja pitää pastori tilivelvollisena ja Jumalan Sanalle alamaisena. Juuri se oli oman kirjoitukseni ytimessä. Käsittelin niitä skenaarioita, joissa pastori ei saa vanhimmiston tukea taakseen ja sen mahdollisia syitä ja seurauksia.

Mielipiteeni oli ja on edelleen, että pastorilla oleva näky ei ole mikään syy revetä suuntaan taikka toiseen. Tässäkin asiassa Palmi esittää minut väärässä valossa. En ole kirjoittanut, että pidän ”helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ’hulluutena'”, vaan että uudistamispyrkimysten perustaminen näkyjen varaan on hulluutta. Uudistaminen itsessään, jos se perustuu Raamattuun, on käytännössä reformaatiota – vanhistamista, kuten asian kirjoituksessani esitin.

Ajallemme tyypillinen vapaakristillinen seurakuntamalli on nimenomaan sellainen, jossa pastori opetusvastuunsa tähden on operaation keihäänkärkenä ja vanhimmisto välittömästi hierarkiassa pastorisinstituutin alaisena tukielimenä. Näin pastori sanelee ja vanhimmisto taustalla antaa hiljaisen signaalin. En käsitä, kuinka Palmin pääkirjoituksesta voi saada mitään muuta mielikuvaa, kuin että vanhimmisto ei täytä tehtäväänsä, jos se ei yksiselitteisesti asetu pastorin näyn taakse, koska pastori on visionääri ja me tarvitsemme visionäärejä nyt, kun helluntailiikkeen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Mutta jos mitään voi päätellä siitä, että vanhimmistoveljellä on samat kelpoisuusvaatimukset kuin pastorilla, raamatullinen seurakunnan johtajuusmalli on sellainen, jossa vanhimman ja pastorin roolit ovat synonyymejä keskenään. Sanojen episkopos, presbuteros ja poimen käytön tutkiminen vahvistaa tätä mielikuvaa (esim. 1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:6-9 & 1. Piet. 5:1-2). Kuinka monessa evankelisessa seurakunnassa Suomessa jokainen vanhimmistoveli on säännöllisesti opetusvastuussa, koska vanhimman tulee olla ”taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2)?

Vastauksessaan minulle Palmi puolustautuu sanoen:

Olen vahvasti vanhimmistojohtoisen seurakunnan kannattaja ja tulkitsen sen lähimmäksi sitä Raamatun mallia, jolla Paavali perusti seurakuntia ja ohjeisti Timoteuksen ja Tiituksen asettamaan niihin vanhimmat. Tällä tavalla pastorit ja vanhimmat voivat edelleen parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä johtaa seurakuntaa.

Vanhimmistojohtoinen seurakunta on turvallinen seurakunta, koska se ei ole riippuvainen siitä, kuka kulloinkin toimii sen pastorina.

Jyrki Palmi ei nyt tunnu osaavan päättää, mitä mieltä haluaa olla. Jos tarvitaan pastori, jolla on näky ja vanhimmisto sitä näkyä tukemaan, silloin kyseessä ei ole vanhimmistojohtoinen seurakunta, vaan pastori kärkenä ja vanhimmisto tukielimenä. Silloin todellakin on väliä, kuka kulloinkin toimii pastorina. Mitä jos loppuunpalaneen pastorin paikalle palkatulla on eri näky – tai ei näkyä lainkaan? Mutta jos taas seurakunta todella on vanhimmistojohtoinen, silloin pastori ei voi olla yksinäisenä kärkenä näkyineen.

Juuri tuo ”näky” on jotakin, mistä Palmi ei tunnu haluavan päästää irti. Näky on sopivan saippuainen termi, joka voi tarkoittaa joko erittäin hyvää ideaa, tai yliluonnollisesti saatua ilmestystä. Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa, joka tapauksessa näyn välittäjänä on yksilö, jota ilman seurakunnasta puuttuu jotakin olennaista. Se ei ole vanhimmistojohtoisuutta, koska ”näyn kantaja” (kuten Palmi asian ilmaisee) on pakko nostaa erityisasemaan ja erityiskohtelun kohteeksi, eräänlaiseksi oraakkeliksi tai messiashahmoksi. Pääkirjoituksessaan Palmi puhuu juuri tästä:

Seurakunnan vanhimpien ei tule koskaan uhrata työn­tekijöitään yksinäisen näyn alttarille. Pahimpia asen­teita ja kauaskantoisimpia virheitä ovat ”katsotaan miten pojan/ tytön käy” -tyyppiset asenteet. Pastorin kannalta ei ole juuri mi­tään kuluttavampaa työympäristöä kuin sellainen, jossa hänet jätetään yksin selviämään näkynsä kanssa. Tällainen toiminta­tapa on tuomittu epäonnistumaan ja vaikeuttaa vielä seuraajien­kin työtä.

Tässäkään lainauksessa, kuten misään pääkirjoituksessaan, Palmi ei anna sellaista vaihtoehtoa, että pastorin näky terveesti kyseenalaistettaisiin pelkkänä messiaskompleksina, vaan sitä pitäisi alkaa hyysäämään. Ensinnäkin, kuten kaikkien pyhien seurakunnissa, ”katsotaan, kuinka tytön käy” on oletusarvoisesti ja automaattisesti poissa laskuista. ”Katsotaan, kuinka pojan käy” on ilman muuta rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä ja kypsyyden puutetta. Siten suhtautuvan ei pitäisi olla seurakunnan vanhin. Mutta oikea suhtautumistapa ei mielestäni ole näyn varjeleminen, kuin hauraan kukkasen, vaan realismi:

  • Sinä et ole maailman napa.
  • Sinun näylläsi ei ole auktoriteettia.
  • Sinulla on jo kaikkiriittävä ja erehtymätön ilmoitus, jonka mukaisesti sinun tulee toimia.

Loukkaantuneisuuttaan Jyrki Palmilta tuntuu menneen täysin ohi se seikka, että esitin kirjoituksissani konkreettisia ajatuksia pastorien jaksamiseen. Se pitäisi nähdä positiivisena asiana. Pastorit eivät pala loppuun, jos eivät tekeydy tärkeämmiksi osasiksi kokonaisuutta, kuin oikeasti ovat. Siinä Jyrki Palmi ei auta, vaan edesauttaa näkyretoriikallaan juuri päinvastaista. Eikä kyse ole ainoastaan pastorista itsestään, vaan myös seurakuntalaisista. Pahimmillaan homma lähtee totaalisesti lapasesta ja näkynsä kansa aikansa rellestänyt visionääri vaihtaa maisemaa ja jättää jälkeensä sekaannusta ja tuhoa. Olen nähnyt. Täällä Porissa. Siksi sanon näyille kerta kaikkiaan EI.

Vastauksensa lopussa Jyrki Palmi yrittää vielä näpäyttää takaisin:

Kokin tausta on selkeän kalvinistinen ja ymmärrän kirjoituksen olleen enemmänkin halu näpäyttää helluntaiherätystä sen etääntymisestä Sanan opetuksen painopisteestä viihteelliseen suuntaan. Tämä reformaation aihepiiri voisi olla hedelmällinen keskustelu, kunhan sitä käydään kunnioittavassa hengessä.

Minähän en ole ”taustaltani kalvinistinen”. Olen kalvinisti. Olen taustaltani helluntailainen.

Kirjoitukseni motivaation pääpaino ei ollut helluntailaisuuden viihteellistymisen kritisointi, joskin mainitsin sen eräänä esimerkkinä näkykeskeisen seurakuntamallin hedelmästä. Kun pastorin näkynä on olla viihteellinen seurakunta, sellainen on omiaan syntymään, kunhan pastoria ei jätetä näkynsä kanssa yksin ja vanhimmisto muistaa hyysätä. Kirjoitukseni kritiikin kohde oli maailmallisten yksilöjohtajaa korostavien ideologioiden hyödyntäminen seurakunnan johtamisessa. Vastauksessaan Jyrki Palmi kiistää esittäneensä mitään sellaista, mutta hänen vasta-argumentaationsa jättää johdonmukaisuudessa aivan liian paljon toivomisen varaa.

Mitä tulee kunnioittamiseen, pyydän saada huomauttaa, että en ole nimitellyt ketään, enkä pilkannut. Pienellä sisälukutaidolla sen olisi pitänyt olla ihan selvä asia. ”Kalvinistisen taustani” esille ottaminen tässä kontekstissa oli melkoisen asiaton ad hominem, jonka ilmiselvä tarkoitus oli pyrkiä mustamaalaamalla heikentämään argumentaationi uskottavuutta. Jyrki Palmilla ei ole mitään syytä loukkaantua mistään, mitä kirjoitin. En ole esittänyt hänen pääkirjoitustaan väärässä valossa ja olen mielestäni tässä kirjoituksessa todistanut sen.

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Miksi lopetin seurakunnassa soittamisen

Joistakin asioista on hyvin vaikea keskustella, eritoten tällaisista. Keskustelutilanteissa minulla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: tulla väärinymmärretyksi ja tulla väärinymmärretyksi. Ensinnäkin tulen väärinymmärretyksi, jos yritän selittää kantani mahdollisimman perusteellisesti ja johdonmukaisesti. Silloin en pääse puusta pitkälle ja vastapuolen vastaväitteet ja välihuomautukset aiheuttavat sen, että en koskaan pääse asian ytimeen. Toisaalta tulen väärinymmärretyksi, jos todeta paukautan kantani mahdollisimman ytimekkäästi. Silloin vastapuoli ei yleensä halua tietää enempää – mikä on totta tietenkin molemmissa tapauksissa. Vastapuoli ei todella halua ymmärtää minua ja sitä kuinka ajattelen. Olkoonkin välillämme erimielisyyttä, mutta ainakin ymmärtäisimme toisiamme. Se on pelkkä kaunis haave. Siksi kirjoitan. Kirjoittaessani minua ei keskeytetä, eikä hoputeta menemään asiaan, eikä yksittäisiin sanoihin tai lillukanvarsiin olla alinomaan takertumassa ja johtamassa keskustelua sivuraiteille.

Tämä kirjoitukseni kumpuaa kuvailemastani kokemuksesta, joka liittyi keskusteluun seurakunnassa soittamisesta. Olin soittanut ylistysmusiikkia vuositolkulla. Sitten tuli aika lopettaa. Olen painottanut syinä sille eri osa-alueita laajemmasta syykokonaisuudesta keskustelukumppanista riippuen. Olen joutunut välttelemään sanomasta suoraan tiettyjä mielestäni painavia syitä, koska tiedän sen aiheuttavan pelkkää riitaa. Tietooni on kuitenkin tullut, että on henkilöitä, joilla saattaa yhdestä tai useammasta mainitsemastani tekijästä johtuen olla nyt väärä käsitys siitä, miksen enää soita seurakunnassa. Siksi teen asiasta nyt selvän tämän kirjoituksen avulla.

Oli toinen päivä syyskuuta armon vuonna 2015. Päätökseni oli kypsynyt. Ei se tuntunut kivalta, mutta omatuntoni velvoitti minua. Olen edelleen varma, että tein oikein. Jälleen yksi ”Loistava keskiviikko” -konseptin iltatilaisuus oli saatu pakettiin. Soittokamat oli kasattu ja taustalla esitystekniikasta vastaavat purkivat lavaa. Ystäväni ja Porin Helluntaiseurakunnan pastoriksi Veikko Kokkosen eläköitymisen vuoksi tuolloin hiljattain palkattu Tommi Törnroos kiitti illasta. Hän on aina tuonut niin kauniisti ja aidon kiitollisesti esille sen, että hänestä on mukava soittaa kanssani. Enkä minä ole ollut paras vastaamaan samoin.

– Siksi onkin niin ikävää, että joudun sanomaan, etten voi enää jatkaa, vastasin. Hän vaikutti yllättyneeltä, joskaan ei läheskään niin yllättyneeltä, kuin kerrottuani syyn. Elämäntilanteet muuttuvat ja soittajat lopettavat. He muuttavat pois, saavat lapsia, aloittavat kolmivuorotyön, eroavat ja joutuvat yksinhuoltajiksi… Nämä ovat odotettuja syitä. Minun syyni ei ollut sellainen.

– Täällä saarnataan evankeliumia, joka ei pelasta.

Töks.

Siitä ei syvällistä keskustelua urennut. Hän kysyi, koska siitä hänen piti alun alkaenkin minulta kysyä, olisinko ollut kiinnostunut soittamaan jossakin toisessa projektissa. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin.

Olin soittanut yli 15 vuotta rumpuja erilaisissa ylistyskokoonpanoissa kolmessa eri seurakunnassa ja olin nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista. Soittaminen oli ja on edelleen itsessään mukavaa touhua. Musiikki on hieno asia ja Jumalan lahja. Musiikilla on oma paikkansa seurakuntaelämässä. Olen kuitenkin ollut jo vuosia ennen päätöstäni sitä mieltä, että seurakunnassa keskitytään täysin vääriin asioihin. Prioriteettimme eivät ole kunnossa. Teemme vääriä asioita ja vääristä syistä.

Tiedämme kaikki, että joukossamme on niitä, jotka eivät tule kokoukseen, jos mummokuoro laulaa. Tiedämme myös, että on niitä, jotka eivät tule kokoukseen jos se-ja-se saarnaa. Toisaalta se viestii sitä, että kyseisten penkinkuluttajien prioriteetit ovat väärät, mutta toisaalta se viestii myös sitä, että jostakin heille on iskostunut sellainen mentaliteetti, että musiikkiosuus on jumalanpalveluksessa tärkeämpi kuin se onkaan ja toisaalta saarnaosuus vähemmän tärkeä kuin se todellisuudessa on. Kenen vaikutusta tällaisen mentaliteetin kehittyminen on? Penkki ei nouse pönttöä korkeammalle; toisin sanoen seurakunnassa ovat harvassa ne, joiden hengellinen elämä heijastelee syvempää vakaumusta, kuin saarnapöntöstä annettu esimerkki edellyttää.

Me keskitymme vääriin asioihin. Jumalanpalveluksen – sen hetken, jonka Jumalan kansa pyhittää viikosta yhteiseen kokoontumiseen tarkoituksenaan palvoa Jumalaa – ydin on saarna. Jumalan palvonnan ydin on oppia tuntemaan häntä. Kuinka voimme palvoa Jumalaa, jota emme tunne? Jumalan palvonnassa keskeistä on olla mieleltään keskittynyt Häneen ja siihen kuka Hän on. Väärät käsityksen Jumalasta haittaavat Hänen palvomistaan. Harhailevat ajatukset haittaavat Hänen palvomistaan.

Jumalaan keskittyminen laulun kautta on sinänsä kaunis ajatus, mutta ottaen huomioon nykyisten laulujen melkoisen teologiaköyhän sisällön ja alituisen kränäämisen tyylilajeista (”minähän en laula kuin pitkän kirjan lauluja”), se ei todellakaan toimi toivotulla tavalla. Oikeastaan musiikki vain haittaa. Siinä missä toiset pitävät hidastempoisia tunnelmointibiisejä niin ihanan palvovina, toiset pitävät niitä yksinkertaisesti tylsinä. He räpläävät kännyköitään, koska se on vähemmän tylsää.

Minä olen sanonut jo vuosia: mitäpä jos pantaisiin vaikka puoleksi vuodeksi kaikki musat kiinni? Tarvitsisimme perusteellisen prioriteettien uudelleenjärjestelyn. Meidän on saatava saarna takaisin palvonnan ydinpaikalle. Se toimisi myös tehokkaana seurakunnan tilan kartoittajana – kun jätetään viihdeosuus pois, nähdään ketä oikeasti kiinnostaa. Vastaukset tähän ovat olleet erittäin ennalta-arvattavia: niimmutku. Niimmutku pitäähän sitä musiikkiakin seurakunnassa olla.

Jos saarna palaisi palvonnan ydinpaikalle, se vaatisi myös saarnavastuussa olevilta roimaa tasonnostoa. Meillä on rima matalalla ja koska meillä ei ole kirkkovuotta, kuten luterilaisilla, ei pastoreilla ole mitään velvoitetta saarnata mistään tietyistä aiheista, vaan he saavat vapaasti valita, mistä saarnaavat. He pysyttelevät mukavuusalueellaan ja saarnaavat omista lempiaiheistaan, tai siitä, minkä ”saavat sydämelleen” – tai oikeastaan pitävät puheita. Olen esittänyt seurakunnassamme riittävän monessa kontekstissa, että se on todistettavasti tullut myös pastoreiden tietoon, tämän toiveen: mitäpä jos jokainen vakituisessa saarnavastuussa seurakunnassamme oleva valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi seuraavaksi saarnakseen saarnan sen 1. luvun 1. jakeesta? Niinhän Paavali käskee Timoteustakin tekemään, saarnaamaan Sanaa! Niinhän Jeesuskin teki opetuslapsilleen, selitti heille kirjoituksia! Ja vastaukset ovat jälleen samanlaisia: niimmutku. Niimmutku pitäähään niitä aihesaarnojakin välillä olla.

Ymmärrän ilman muuta, mistä tuollaiset vastaukset kumpuavat. Muutoksesta ei pidetä, jos nykyisessä ei nähdä mitään vikaa. Siksi vaatii rohkeutta seurakunnan johdolta viedä seurakuntaa sellaiseen suuntaan, johon seurakunta ei halua mennä, mutta joka on oikein. Asioiden tekeminen raamatullisesti ja arvojärjestyksen muuttaminen Raamatun mukaiseksi tulee karsimaan aktiivikävijöitä. Jos asioita ei voi siksi muuttaa, se tarkoittaa, että seurakuntamme on jo liian iso kone, jonka pyörimisestä on tullut itseisarvo. Se tarkoittaa, että seurakuntamme on kuollut.

Ymmärrän myös, miksi pastoreita ei huvita alkaa saarnaamaan Raamattua ja vain Raamattua. Se on työtä. Pastorimme ovat niin ylityöllistettyjä kaikella sellaisella, mikä ei ole pastorin työtä, että he eivät ehdi tehdä sitä, mikä on pastorin työtä. Seurakunnillamme on pilvin pimein kaikenlaisia sellaisia toimintoja ja työmuotoja, jotka sinänsä ovat täysin tervetulleita ja positiivisia, mutta joihin Raamattu ei seurakuntaa velvoita. Raamattu ei missään käske seurakuntaa järjestämään partiotoimintaa, lasten toimintailtoja tai lähetysompelupiiriä. Ja jälleen: niimmutku. Niimmutku pitäähän seurakunnalla lapsityö olla. Ja jälleen meillä on pelkkä kuollut kone, jonka nyt vaan pitää puksuttaa.

Ainuttakaan niimmutkua ei kukaan koskaan ikinä missään perustele Raamatulla. Olen toden teolla pöllämystynyt tästä, kuinka vähän Raamatun annetaan sanella seurakuntaelämää oikeastaan millään tasolla. Raamatun sanalle alistumista ja asioiden tekemistä ja tekemättä jättämistä siksi koska Raamattu niin sanoo, ei pidetä tärkeänä eikä tavoiteltavana. Miksi?

Jos seurakuntamme olisi sitä, mitä seurakunnan kuuluu olla – paikka, jossa uskova saa hengellistä ravintoa ja rakentuu uskovien yhteydestä ja Jumalan Sanan tuntemisesta – kaikki nämä ongelmat ratkaisisivat itse itsensä. Syvällisestä Jumalan Sanan opetuksesta hyvää ravintoa saava uskova on parempi todistus ulkopuolisille ja valmiimpi todistamaan uskostaan arjessaan. Ravittu, terve ja vahva uskova kykenee soveltamaan Jumalan Sanaa perhe-elämässään ja ymmärtää, että vanhempana hänen tärkein velvollisuutensa on julistaa evankeliumia lapsilleen, eikä ulkoistaa sitä seurakunnan lapsi- ja nuorisotyölle. Siinä missä ”sydämelle saatu” aihe voi olla ”juuri sinulle”, Raamatun Sana uskollisesti saarnattuna ja selitettynä on aina koko seurakunnalle. Se on objektiivisesti ravintoa, tavallista kuin peruna, mutta se mahdollistaa sellaisen hengellisen kasvun, joka on yhtä hidasta ja huomaamatonta kuin lapsen pituuskasvu – muttei silti yhtään vähemmän todellista. Eikö se ole muka tavoiteltavaa? Tällaisten asioiden sisäistäminen vaatii radikaaleja katsantokannanmuutoksia.

Mitä teemme sen sijaan? Järjestämme ulospäinsuuntautuvia iltatilaisuuksia keskellä viikkoa, joihin on matala kynnys tulla ja tuoda ystävänsäkin. Näin lähipiirin evankeliointi ulkoistetaan ”seurakunnalle”, eli sille koneelle. Näihin iltatilaisuuksiin pyritään tekemään hyvä show ja esittämään seurakunnan parasta musiikkiosaamista. Näin paikalle tulevat uudestisyntymättömät eivät koe tulleensa mihinkään hartauden hautuumaalle, vaan heidän mielikuvansa tiukkapipouskovaisista, jotka eivät katso telkkaria, eivätkä kuuntele musiikkia, karisevat. Samalla uskovaisille (joita yleisössä on 99,99%) tarjotaan suurena vetonaulana sen-ja-sen uusi bändi, joka soittaa hienommin kuin yksikään edellinen ja niillä on kolme uutta lauluakin! Jaksaa taas ylistää. Siten nämä ovat eräänlaisia dual-purpose-iltoja; niillä on kaksi tarkoitusta kahdelle eri yleisölle.

Jumalattomille puhutaan Jumalan rakkaudesta, mutta ei Jumalan vihasta, ei synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, eikä sijaiskärsijästämme Kristuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Joskus satunnaisesti saatetaan pitää palopuhe parannuksen tärkeydestä, mutta epäraamatullinen pelastusoppi saa sen kuulostamaan tekojen vanhurskaudelta ja lakihenkisyydeltä. Jos joku jumalaton koukkuun narahtikin, hän ei tule koskaan kuulemaan olevansa syntinen, matkalla helvettiin ja vailla toivoa ilman Jeesusta. Hän ei kuule evankeliumia, joka loukkaa. Hän kuulee evankeliumin, joka ei pelasta.

Kun kävin pikkupoikana sirkuksessa, olisin halunnut nähdä saman esityksen seuraavana vuonna uudestaan. Aikuisena tiedän, että olisin kyllästynyt siihen. Nämä illat, joihin uskovaiset tulevat latautumaan, lillumaan, ylistämään ja palvomaan, ovat sama sirkusesitys toistettuna viikosta toiseen. Siihen kyllästyy. Muusikot kyllästyvät soittamaan, esitystekniikkavastaavat kyllästyvät roudaamaan ja uskovaiset kyllästyvät laulamaan. Ja niin suuri spektaakkeli kuivuu hiljalleen kasaan tuottamatta herätystä, hengellistä kasvua, uusia jäseniä, tai mitä ikinä siltä sitten odotettinkaan. Sen jälkeen pidetään vähän taukoa, kunnes joku innokas taas keksii järjestää uuden spektaakkelin.

Ja tässä kohtaa minä löin osaltani pelin poikki. En halua olla mukana mahdollistamassa tätä. En halua olla mahdollistamassa sitä, että pastorimme luistavat vastuustaan saarnata koko Jumalan Sanan neuvoa. En halua olla toteuttamassa mitään showta, jossa tunnelma ja desibelit yrittävät tehdä evankeliumin työn. En halua olla toteuttamassa itseäni, esiintymässä ja paistattelemassa sitä, kuinka hyvä rumpali muka olen. En lähtisi kuuntelemaan itseäni livenä.

Minua ei myöskään yksinkertaisesti enää huvita soittaa niin musikaalisesti kunnianhimotonta musiikkia, kuin mitä nykyaikainen ylistysmusiikki tuppaa olemaan. Laahaavan lällyt balladinrenkutukset, joita pääasiassa soitimme ja joista käytetään nimitystä ”syvä kyntö”, koska niiden säestämänä huojutaan silmät kiinni ja paaaaalvotaan, ovat toivottoman tylsiä. Minä olisin voinut pistää ylkkäsetin uusiksi vaikka joka viikko, soittamatta puoleen vuoteen samaa biisiä kahdesti. Materiaalia kyllä riittää! Siinä olisi ollut haastetta!

Siispä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Aikaa olisin aina voinut jostakin repiä rakkaaseen harrastukseen. Ajan puutteesta lopettamispäätöksessäni ei missään vaiheessa ole ollut kysymys.

Seurakuntamme prioriteetteja heijastelee hyvin tämä Sakari Heikkilän laulu, jonka esitimme viimeisekseni jääneessä Loistavassa Keskiviikossa 2.9.2015. Siinä lauletaan:

Kaipaamme enemmän Sinua Jumala
Enemmän rakkauttas maailmaan
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta
Enemmän käsiä auttamaan

Enemmän voimaasi
Enemmän kirkkauttasi
Enemmän valtakuntaas päälle tän maan
Enemmän ääntäsi
Enemmän kasvojasi
Tahdomme enemmän Sinua

Terveyttä sairauksiin, vapautta kahleisiin
Enemmän ihmeitä, merkkejä
Tahdomme johdattaa kadonneet luoksesi
Loistaen lempeyttä, nöyryyttä

Juu juu, tahdomme ja tahdomme. Tahdomme sitä ja tätä, tuntea Sinua, voimaasi ja ääntäsi ja Sinua ylipäätään. Juu juu. Ja ihmeitä ja merkkejä. Lässyn lässyn. Mitään konkreettista emme silti ole valmiita asian eteen tekemään. Emme avaa seurakuntana Raamattujamme päiväkokouksessa. Emme opiskele Jumalan Sanaa seurakuntana. Emme tavoittele Jumalan tuntemista kirjoitetun Sanan varman ilmestyksen kautta, vaan laulamalla ja tunnelmoimalla. Emme kaipaa sitä, että taivaallinen puutarhuri tulisi repimään juurinen irti sitä, mikä ei ole Isän istuttamaa, vaan pakenemme mieluummin haavemaailmoihimme huokailemaan ja toivomaan jonkin sellaisen perään, jonka avaimet Jumala on antanut meidän käsiimme. Siksi sanoudun kaikesta tästä jyrkästi irti ja siksi en enää soita seurakunnassa.

En sano ”en koskaan”. Rakastan edelleen musiikkia, enkä ole modernia ylistysmusiikkia vastaan. Mielestäni monet nykyaikaiset ylistyslaulut ovat kauniita, iloisia ja teologisesti täysin kelvollisia. Minulla on myös paljon mukavia muistoja. Paljon on silti muututtava, että minä vielä lähtisin mukaan. Siihen saakka soittelen omaksi ilokseni.

Vauva seinään, pläts!

Suomessa on se hyvä asia, että kun tänne tuodaan televisio-ohjelmia Ameriikasta, ne pitää tekstittää. Lisäksi usein on (kai) jonkinlaisia sopimuksia esitysajoista ja aikaväleistä alkuperäisen TV-esityksen ja Suomen TV-esityksen välillä. Se kaikki vie aikaa. Se on erittäin hyvä, koska se tarkoittaa, että tämä Sid Rothin ohjelma ei ole vielä huomenna tulossa TV7:lle:

Haluan elää siinä toivossa, että jospa kerrankin jollakulla siellä TV7:lla olisi sen verran järkeä päässä, että jättäisivät tämän kääntämättä ja esittämättä. Tai mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä on vain hyvä, että tämäkin tulee Suomeen aikanaa. Pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen, mutta kenties joku tämän nähdessään havahtuu ruususen unestaan ja kääntyy.

Jos et jaksa katsoa (enkä lue sitä syyksi kenellekään), tässä kiteytys videon sisällöstä:

Sid Roth kertoo legendaa Smith Wigglesworthista, kuuluisasta brittiläisestä helluntaisaarnaajasta, jolla oli näkyvä uskollaparantamistoiminta. Legendan mukaan vanhemmat toivat 2-kuukautisen kuolemaisillaan olevan lapsensa Smith Wigglesworthin kokoukseen. Wigglesworth pitää lasta sylissään ja arpoo mielessään: kehtaanko tehdä, mitä Jumala käskee?

Kyllä. Hän kehtaa. Ja ettäs kehtaakin. Hän heittää vauvan päin seinää! Sen jälkeen hän potkaisee kunnon banaanilla lapsen yleisöön kuin jalkapallon! Ja ihmeiden ihme: lapsi on sataprosenttisen terve! Ja yleisö tirskuu ja taputtaa: kuulostaa kieltämättä eriskummalliselta, mutta pakkohan sitä on uskoa, kun Sid Roth niin sanoo! Joten kunnia Jumalalle, tapu tapu!

Minä olen vihainen! Kuka tätä roskaa oikein kuuntelee? Nyt herätys, helluntailaiset ja karismaatikot! Onko järjenkäyttö tykkänään kielletty? Kirjoitushetkellä videon tykkäys-ei-tykkäyssuhde oli 1202 / 61! Vain joka kahdeskymmenes, vain viisi prosenttia kristityiksi itseään väittävistä on sitä mieltä, että tuo ei ole hyvä!

Tämä legenda kerrotaan heti videon alussa ja sen jälkeen Smith Wigglesworthin lapsenlapsentytär Lil de Fin kertoo lisää legendoja isoisoisästään. Sanon tarkoituksella, että legendoja, koska niistä tässä on kyse: elämää suuremmista tarinoista joissa on evankelistanlisää suunnilleen kaikki. Suomeksi: valheita.

Minä en usko, että Smith Wigglesworth on oikeasti heittänyt 2-kuista lasta seinään. Se on valhetta. Smith Wigglesworth on valehtelija. Olisi perverssiä oikeasti heittää lapsi seinään, mutta legendojen sepittäminen siitä on ihan riittävän järkyttävää. Eipä ole ajateltu sitäkään, mitä voi tapahtua, kun joku hullu päättää matkia. Lil de Fin on myös valehtelija. Sid Roth levittää valheita ohjelmassaan. Esittämällä Sid Rothin ohjelmaa, TV7 levittää valheita.

TV7, sanoudutteko irti Sid Rothista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen ohjelmansa esittämisen? Ette tietenkään. Se on luultavasti katsotuimpia ohjelmianne. Mitä muita ohjelmia joutuisitte johdonmukaisuuden nimissä lopettamaan? Tehän vaarantaisitte sillä koko kanavanne uskottavuuden ja tulevaisuuden. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Helluntaisaarnaajat, sanoudutteko irti Smith Wigglesworthista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen romantisoimisensa ja esikuvallistamisensa saarnoissanne? Ette tietenkään. Tehän joutuisitte silloin johdonmukaisuuden nimissä kyseenalaistamaan paljon enemmän, kuin vain Wigglesworthin. Karismaattisen kristillisyyden valhekulissit saattaisivat romahtaa elämässänne. Se johtaisi teidät eksistentiaaliseen kriisiin, koska yhtäkkiä uskonne ei perustukaan enää millekään. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Helluntailaisuuden herätys ja uudistus

Herran vuoteen 2018 kuuluu omana mausteenaan minun elämässäni jälleen kerran viikossa postiluukkuun tipahtava Ristin Voitto. On ihan mielenkiintoista tietää, mitä helluntailiikkeeseen kuuluu, vaikka vaimoni olikin innokkaampi tilaamaan lehden kuin minä.

Viimeksi kun tilasin Ristin Voittoa noin vuosi sitten (kai), erääksi päällimmäisistä fiiliksistä minulle jäi helluntailaisten oma huoli liikkeen tilasta. Olen siinä käsityksessä, että helluntailainen hartauselämä ja hengellisyys on laskusuhdanteessa. Pastoreiden ja vastuunkantajien mielestä on hälyttävää, että ihmiset eivät enää puhu kielillä samassa määrin kuin ennen. Siitä syystä lauman lampaita patistetaan tavoittelemaan armolahjoja ja päiväkokousten rukousosioissa armolahjojen toiminta seurakunnassa on yleisenä rukousaiheena.

Suomen Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä tuntuu heijastelevan tätä samaa viime viikon pääkirjoituksessaan, joka on otsikoitu ”Tavoitteena herätys ja uudistus”. Otsikko puhuu minun mielestäni jo paljon. Ilmeisesti helluntaiherätys nukkuu ja on ”vanhistunut”. Se pitää uudistaa – mielellään vanhan kaltaiseksi, jolloin se ei tietenkään ole uusi, vaan vanha – eli siis vanhistaa. Mutta koska ei ole tarpeen vanhistaa jo vanhistunutta, sen täytyy tarkoittaa, että se pitää uudistaa siten, että se todella on jotakin uutta. Se kuulostaa pelottavalta. Mitenköhän tämä nyt oikein menee?

Kun tilanne on hälyttävä, jotakin täytyy joka tapauksessa tehdä. On asetettava tavoitteita ja määriteltävä ne metodit, joilla tavoitteisiin päästään. Tai ainakin pyritään. Paitsi että ei saa pyrkiä.

Yoda-Do-or-do-not-there-is-no-try1.jpg

Yrjölä kirjoittaa:

Olemme kuulleet väitteitä myös siitä, että jos uudistaisim­me rukoushuoneen salin sisustuksen ja valaistuksen sekä jumalanpalvelusten musiikkityylin ja seurakunnan johtajuusrakenteet, silloin rukoushuoneet täyttyisivät kuuli­joista, seuraava sukupolvi saavutettaisiin paremmin ja seurakunnan tulevaisuus olisi turvattu. Parhaimmil­laan pyrkimys uudistua viekin meidät prosessiin, jossa mietimme tärkeintä tehtäväämme ja päämääräämme, laitamme paikkoja kuntoon ja saamme toimintaympäristön toimivaksi.

Liiankin totta. Hän jatkaa:

Pahimmillaan taas uudistuspyrkimys ajaa meidät luottamaan vain muilta kopioituihin metodeihin, värivaloihin ja sosiaalisen median voimaan. Seuraavalla toimintakaudella huomamme, että olemme menettäneet entiset uskolliset seurakuntalaiset, mutta emme ole tavoittaneet uusia ihmisiä.

Bingo. Tosiasiat on hyvä tunnustaa. Juuri näinhän siinä käy ja on käynytkin. Seurakunta yrittää kilpailla maailman kanssa, eikä pärjää. Maailma tuottaa aina hienomman shown. Muilta kopioidut metodit (*köh* Hillsong *köh*) eivät toimi, koska ne perustuvat shown luomiseen, eikä Suomessa yksinkertaisesti ole missään sellaista väestömassaa, josta erottuisi riittävä määrä riittävän lahjakkaita yksilöitä, joista olisi toteuttamaan sellainen show, jota maailma kaipaa. Entiset uskolliset seurakuntalaiset hävisivät, koska tuttu ja turvallinen ympäristö muuttui ADHD:n riivaamaksi värivalometelisopaksi. Uusia ei tavoiteta, koska show on hanurista. Oikeasti. Ne jotka jäävät, eivät ole koskaan käyneet katsomassa Steve Vaita livenä.

Tiedostamme siis ongelmat. Loistavaa. Ratkaisu?

Totuus on, että tarvitsemme molempia: herätystä ja uudista­mista, rukousta ja suunnitelmallisuutta, Hengen tuntemista ja ajassa elämisen taitoa. Toinen ei sulje pois toista. Molemmat ovat tarpeen.

Kuulostaa mahtavalta ajatukselta, että ihminen ja Jumala tällä tavalla yhdistävät voimansa. Jumalalta tulee henki ja meiltä metodit. Yhteistyöllä saavutamme enemmän! Kun vain tunnemme Hengen riittävän hyvin ja osaamme käyttää sitä, eikun siis Häntä, oikein, metodimmekin alkavat kantaa hedelmää.

Syvä huokaus. Mikään ei ole muuttunut.

Entäpä jos panisimme musat tykkänään kiinni vaikka vuodeksi? Entäpä jos jokainen seurakunnan pastori tai muussa ominaisuudessa saarnapöntön takana paistatteleva henkilö valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi sen ensimmäisen luvun ensimmäisestä jakeesta noin 45 minuutin saarnan seuraavaan jumalanpalvelukseen? Entäpä jos sitä seuraavalla viikolla vuorossa olisi jae 2? Entäpä jos ei väen vängällä yritettäisi pitää pastorisvoimin hengissä sellaisia työmuotoja, joita Raamattu ei määrää seurakunnan velvollisuudeksi ja joihin ei ruinaamatta tai kiristämättä löydy auliita ja ahkeria vapaaehtoisia?

Kuka nyt sellaisesta suuttuisi?

  • Nuoret muusikot ja mikseivät vanhemmatkin, jotka haluavat palvella lahjoillaan (= olla esillä ja soittaa bändissä)
  • Sellaiset saarnavastuuseen pyrkivät, jotka eivät osaa opettaa, mutta eivät halua myöntää sitä
  • Osa seurakunnasta, joiden elämää Raamatun sana saarnattuna nuhtelee
  • Osa seurakunnasta, joka ei jaksa kuunnella, kun ei ole tarpeeksi vitsejä
  • Osa seurakunnasta, jonka mielestä oppi on liian kuivaa ja tarvitaan enemmän Henkeä
  • Sellaiset vastuutehtävissä burnoutin partaalla raatavat, jotka eivät älyä tai tunnusta, että he haalivat itselleen työtä omaa itsekkyyttään ja ihmiskiitoksen kaipuutaan (tiedän mistä puhun; olen ollut sellainen)
  • Keksi itse lisää

Kuulostaa vaaralliselta. Tälläkö saadaan helluntailaisuus uuteen nousuun? Ehkä, jos Jumala antaa kasvun, mutta se tulee käymään notkahduksen kautta, eikä minkään pienen. Ovi tulee käymään. Olemmeko valmiita siihen? Emme ole. Vaikka puitteet ovat globaalissa mittakaavassa pienet, ovat organisaatiot silti liian suuria kaatumaan. Paikallisseurakunnan strategisten lukujen kaunistuskampanjan perimmäinen motiivi ei ole todellinen opetuslapseus ja kasvu hengelliseen aikuisuuteen. Matalan kynnyksen lähestymistapa pyrkii olemaan haastamatta ja suututtamatta; jospa ne kalat pysyisivät siellä väljässä sumpussa, jos niille laulaa kauniisti.

On karu fakta, että vaikka helluntailiikkeessä on vastustettu henkeen ja vereen kirkkoutumista, todellisuudessa kirkkoutuminen on tapahtunut jo aikoja sitten. Karua siinä on se, että pastori saa palkkaa, jolla pastori elättää perheensä sekä maksaa autonsa ja talonsa. Kirkkorakennuksilla on juoksevat kulunsa. Sellaisten asioiden huomioimiseen tarvitaan ihmismassaa, joka tuottaa rahavirran, jolla kulut ja palkat peitetään. Kun seurakuntien taloudet jo valmiiksi ovat kiikkuu-kaakkuu-osastoa, miksi tilannetta alettaisiin edelleen vaarantamaan tekemällä oikein? Kuka hullu vaarantaa oman palkkansa julistamalla saarnapöntöstä jotakin, minkä tietää olevan totta, mutta mistä myös tietää, ettei sitä haluta kuulla?

Kun kuoppa on jo niin syvä, ettei sieltä enää pääse omin avuin pois, lienee parasta vain jatkaa kaivamista. En tiedä, mikä viisaus siinä on, mutta se kuulostaa loogiselta. Ehkä. Niin helluntailiike tuntuu tekevän; kuka minä olen sitä arvostelemaan? Siitä syystä saamme jatkossakin lueskella tällaisia helluntailiikkeen tulevaisuutta ja potentiaalisia pelastustoimia pohtivia puheenvuoroja.