Vierasta Tulta on nyt kuunneltavissa ilmaiseksi äänikirjana

Lex Rex — laki on kuningas

Niin kauan kuin ihmiskunta on muodostanut yhteisöjä, joissa täytyy ylläpitää kuria ja järjestystä, sen toteuttamiseen on luontevimpana mekanismina nähty hierarkinen pyramidimalli, jossa korkeimmalla istuu kuningas tai muu vastaava päähallitsija. Se tuntuu intuitiiviselta ja luonnolliselta, eikä ihmekään, sillä kristittyinä uskomme, että meillä on kuningas, Kristus. Monarkia on Jumalan valtakunnan hallintomuoto.

Demokratian ja länsimaisen oikeusvaltion myötä yritämme pyristellä irti tästä intuitiivisesta pokkurointimallista, epäonnistuen melko surkeasti. Se näkyy selvästi siinä, miten helluntaiherätyksessä on suhtauduttu muutaman viikon takaiseen Espoon Kotikirkon tapaukseen, jossa pastorit Tommi Matikka ja Tuomas Toppila otettiin kiinni epäiltynä niskoittelusta poliisia vastaan. Ristin Voitossa on nimittäin julkaistu artikkelin muodossa eräänlainen kannanotto. Se yrittää kaiketi esiintyä pohdiskelevana tekstinä, mutta vaikkei minulla henkien erottamisen armolahjaa olekaan, arvostelun henki paistaa läpi. Aijai.

Kirjoitus on maksumuurin takana, mutta oletan, että Ristin Voiton Facebook-sivuille jaettu katkelma tiivistää sen oleellisen sisällön. Jutussa sanotaan, että:

Kun apostolit sanoivat ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, he osoittivat sanansa Jerusalemin juutalaiselle neuvostolle ja ylipapille, eivät esimerkiksi Rooman lakia valvovalle maaherralle. – – Myöskään apostoli Paavali ei vedonnut Feeliksiin eikä muihin Rooman päättäjiin samoin argumentein kuin mitä hän käytti keskustellessaan Jerusalemin neuvoston kanssa. Siksi tuntuu jotensakin oudolta, jos me vetoamme tämän ajan lainvalvojiin sanomalla: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin poliisia”, pohtii Kuopion helluntaiseurakunnan pastori Heimo Enbuska.

Tämä rinnastus on pöhkö. Apt. 5:29 Apostolit Pietari ja Johannes ovat vastaamassa oman paikallisesivaltansa edessä siihen syytökseen, että he ovat ”täyttäneet Jerusalemin opetuksellaan”, vaikka heitä oli ”kieltämällä kielletty”. Kiellon motiivi tai perustelu on periaatteessa irrelevantti, mutta tekstin asiayhteys antaa siitä mielenkiintoisia vihjeitä. Tämä tapaus nimittäin tapahtui sen jälkeen, kun enkeli oli vapauttanut Apostolit vankilasta jakeessa 19. Jotta ei jäisi pienintäkään epäselvyyttä siitä, mitä Herra heiltä odottaa, enkeli käskee heitä:

Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki tämän elämän sanat.

Apt. 5:20‬

Kun he tekivät työtä käskettyä, heidät tuotiin neuvoston eteen uudelleen, mutta ei väkisin, koska ”he pelkäsivät, että kansa heidät kivittäisi.” Ylimmäisen papin nuhdepuhe, johon Pietari vastaa, antaa samanlaisen vihjeen, sillä ylipappi sanoo:

Me olemme kieltämällä kieltäneet teitä opettamasta tähän nimeen; ja katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne ja tahdotte saattaa meidän päällemme tuon miehen veren.

Apt. 5:28

Vielä nostaisin esille samaisen neuvoston jäsenen, Gamalielin, kannanoton, jossa hän rinnastaa Apostolien toiminnan aikaisempiin ilmeisen poliittisiin ja vallankumouksellisiin liikkeisiin, jotka Rooma tukahdutti. Uskon, että uskonnollista ja opillista motiivia kieltää Apostoleja saarnaamasta on ylikorostettu ja vastaavasti poliittista ja itsesuojeluun perustuvaa motiivia on alikorostettu. Neuvosto on selvästi allerginen sanomalle Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, koska se implikoi heidät. He pelkäsivät oman nahkansa ja asemansa puolesta. He olivat tukalassa välikädessä, jossa toisaalta oli pelättävissä, että uuden Jeesus-lahkon kuumakallet kivittäisivät heidät saatuaan päähänsä, että näiden mestarin kuolema oli heidän syytään (näin siis heidän mielessään) ja toisaalta taas oli pelättävissä, että sisäpoliittinen ilmapiiri äityisi niin epävakaaksi, että Rooma tulisi ottamaan ohjat, mikä tietäisi heille ikävyyksiä. Heillä tuskin oli syytä odottaa tulevansa tuomituksi jonkin lain mukaan, vaan niin käydessä he joutuisivat ristille ihan vain siksi, että he sattuivat olemaan paikallisesivallan edustajia, oli heidän vastuullaan, että järjestys säilyy ja he olivat epäonnistuneet siinä. Tämä tulee olemaan relevanttia myöhemmin.

Mitä tulee siihen, millä tavalla Paavali vuorovaikuttaa juutalaisten neuvoston kanssa versus millä tavalla hän keskustelee Feeliksin kanssa, olen ymmälläni. Häh? Embuskan puheissa ei ole järkeä. Minun nähdäkseni Paavali on melko johdonmukainen ja käyttää taitavasti hyväkseen lakia. Esimerkiksi aivan Apt. 23 alussa Paavali huomauttaa, että lain mukaan häntä ei ole oikeutta lyödä:

Mutta ylimmäinen pappi Ananias käski lähellä seisovia lyömään häntä vasten suuta. Silloin Paavali sanoi hänelle: ”Jumala on lyövä sinua, sinä valkeaksi kalkittu seinä; istutko sinä tuomitsemassa minua lain mukaan ja käsket vastoin lakia lyödä minua?”

‭‭Apt.‬ ‭23:2-3‬‬‬

Paavali nostaa esiin sen tosiasian — mikä ei ole sen vähempää tosiasia, vaikka hän pahoittelikin sitä, että tietämättömyyttään herjasi ylipappia‭‭ — että esivallankin tulee toimia lain mukaan, eikä sillä ole oikeutta rikkoa lakia. Paavali oli muuten ovela; hän manipuloi oivallisesti fariseukset ja saddukeukset riitelemään keskenään ylösnousemuksesta. Seuraavana yönä Jeesus itse ilmoitti Paavalille, että tämän pitää todistaa hänestä Roomassa. Järjestetään salaliitto, että Paavali saataisiin hengiltä, mutta se paljastuu ja Paavali salakuljetetaan vartioituna maaherra Feeliksin luo tutkintavankeuteen. Mutta koska Paavali tietää, mitä Jeesus häneltä odottaa, hän osaa vedellä oikeista naruista ja siksi hän vetoaa korkeimpaan mahdolliseen oikeusasteeseen, keisariin.

Missä siis on se tilanne, jossa Paavalilla on syytä sanoa Feeliksille tahi Nerolle, että ”autuaampi on totella Jumalaa kuin ihmistä”? Kumpikaan ei ollut kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia. Feeliks olisi päästänyt Paavalin vapaaksi, jos tämä ei olisi vedonnut keisariin. Jos Feeliks olisi kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia, tämä olisi uskoakseni vastannut samoin kuin Pietari ja Johannes vastasivat neuvostolle.

On ikäänkuin Embuska yrittäisi väittää, että neuvoston määräyksiä oli soveliasta vastustaa, koska neuvosto ei ollut todellinen esivalta, vaan Rooma, eikä Mooseksen laki todellinen laki, vaan Rooman laki. Hän unohtaa, että silloinen Juudea oli autonominen alue, joka sovelsi omaa lakiaan, pois lukien kuolemantuomion kaltaiset yksityiskohdat, joita Rooma ei sallinut juutalaisten panna täytäntöön. Kun Paavali vastustaa sitä, että Ananias käskee lyödä häntä, hän ei vetoa Rooman lakiin, eikä hän ole siellä Rooman lain mukaan tuomittavana, vaan Mooseksen. Paikallinen laki, paikallinen esivalta. Paavalin vastauksesta Ananiaalle voi hyvin päätellä, että Paavalin paradigmassa esivalta ei ole autokraattinen, vaan se on lain alla ja sen kuuluu toimia lain mukaan. Lainvastaista toimintaa esivallalta ei tule missään nimessä hyväksyä.

Tämä Paavalin paradigma tunnetaan latinaisella käsitteellä lex rex, joka suomeksi on: laki on kuningas. Tuo käsite on myös kirjan nimi ja tuon kirjan on kirjoittanut skotlantilainen presbyteeripastori Samuel Rutherford vuonna 1644. Rutherfordin mielipide oli, että monarkian, oligarkian tai muunlaisen eliittihallinnon sijaan kansalle on paras, että laki hallitsee. Se on englanniksi rule of law. Ja kuinka ollakaan, kun kuuntelee englantia puhuvia, joilla on kokemusta sellaisessa maassa asumisesta, missä on korruptiota ja tyranniaa, mikä on kritiikki? Että rule of law puuttuu. Ei ole lex rex. Laki ei ole kuningas. Toki joka maassa joku laki on, mutta korruptoituneessa yhteiskunnassa vain hullu luulee, että lakiin vetoamalla saa oikeutta.

Keskeistä on ymmärtää, ettei lainsäätäjä ole mitään, ei sen toimeenpanija, eikä edes sen valvoja, vaan laki itsessään on keskeinen ja määräysvaltainen. Mikä siis on esivalta? Kuten jo totesin ihan alussa, ihminen on vuosituhansien ajan kumarrellut kaiken maailman kuninkaita, jotka oikuissaan keksivät alamaistensa päiden menoksi milloin mitäkin. Ja nyt ei osata olla, kun esivalta ei enää olekaan konkreettinen henkilö, jota kumartaa tai totella, vaan abstrakti kansakunnan yhteinen sopimus, Suomen Perustuslaki.

Ei! Sanna Marin ei ole esivalta! Poliisisetä ei ole esivalta! Laki on esivalta! Hallitus ei saa säätää lakeja, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. Poliisi ei saa mielivaltaisesti komennella ja ottaa kiinni kansalaisia. Esivallan totteleminen ei ole sitä, että kun poliisi käskee, totellaan. Esivallan totteleminen on sitä, että noudatetaan lakia. Itse asiassa laittomien tai mielivaltaisten komentojen totteleminen on todellisuudessa tottelemattomuutta.

Miksi tämä on niin vaikea asia? Koska ihmiset ovat jumalattomia. Heitä ei kauhista ajatus lain rikkomisesta, koska heille esivaltaa edustavat ne ihmiset, joille heillä on riski joutua laittomuudesta kiinni. He eivät ajattele, että on Jumala taivaassa, joka näkee ja tuomitsee heidät. Miksi tämä on kristityille niin vaikea asia? Koska he ovat vieraantuneet historiallisesta kristinuskosta ja sen vaikutuksesta nyky-yhteiskunnan syntyyn, eikä heidän kirkkohistoriansa ulotu Asuza-katua pidemmälle.

Eräs reformaation perusperiaatteista on William Tyndalen kyntöpoika:

Minä uhmaan paavia ja kaikkia hänen lakejaan. Jos Jumala säästää henkeni, niin ennen kuin montakaan vuotta on kulunut, panen kyntöpojan tuntemaan Raamattunsa paremmin kuin te.

Paitsi tietysti sitä, että moni soo-soo-sormi nyt osoittaa Tyndalea siitä, että hän uhmasi aikansa esivaltaa, tästä on poimittava se periaate, että kuka tahansa maallikko voi tietää mistä tahansa asiasta ketä tahansa asiantuntijaa enemmän. Esivallan auktoriteettia toimeenpanevat elimet ovat täynnä toivottoman epäpäteviä ihmisiä, jotka eivät osaa työtään ja joiden ylpeys tulee loukatuksi, kun joku maallikko on perehtynyt asioihin heitä paremmin.

Esimerkiksi Espoon Kotikirkon jumalanpalveluksen keskeyttänyt poliisi rikkoi lakia, siteerasi sitä päin mäntyä, ei kuunnellut, kun häntä paremmin lakia ymmärtävä selitti sen hänelle, ei käyttänyt maalaisjärkeä vaatiessaan ”turvavälejä” myös perhekuntien jäsenten välille — siis ihan totta, aikooko hän tulla tarkistamaan, että ne välit pitävät kotioloissakin? Käsittämätöntä ammattitaidottomuutta ja suoranaista älyn puutetta!

Kansanedustajaksikin voi pyrkiä kuka vain. Tyypillisesti ne, joilla on jotakin taitoa tai älyä, pyrkivät tekemään sillä jotakin hyödyllistä. He ovat yrittäjiä tai yrittäjähenkisiä, tai muuten vain ahkeria ja arvostavat tekemisen meininkiä. Ne, joilla ei ole sillä saralla mitään annettavaa, haluavat leikkiä johtajaa. Peruskoulussa he pyrkivät oppilaskuntaan, aikuisina eduskuntaan, ”päättämään asioista” ja määräilemään muita. ”Kun ei mistään mitään ymmärrä, on parasta olla opettaja”, sanoo kuulemani letkautus ja eiköhän se päde myös moneen kansanedustajaan ja toimitusjohtajaan. Valitettavasti se pätee myös moneen pastoriin. Menneet ovat ne ajat, kun vielä ajattelin, että heidän pakko olla jollakin tavoin ansioituneita ihmisiä. Nykyään kutsun heitä piereskelijöiksi, samanlaisiksi kuin sinä ja minä.

Teenkö siis väärin, kun pidän valtaosaa kansanedustajista totaalisina tyhjäpäinä? Jos halutaan esittää, että kyllä koska en kunnioita heitä itseni kanssa tasavertaisina ihmisinä, siinä voi olla jotakin itua. Mutta jos halutaan väittää, että kyllä, koska en kunnioita esivaltaa, en ota sellaista vakavasti, koska eduskunta ei ole esivalta, vaan laki.

Entä teenkö väärin, jos en tottele poliisia, jos poliisi käskee jotakin mielivaltaista ja laitonta? Ehkä niin voidaan sanoa silloin, jos siitä koituu minulle sellaisia seuraamuksia, että teen sillä tarpeetonta vahinkoa niille ihmisille, joista olen vastuussa, mutta se on hyvin tilannekohtaista. James Coates ei totellut ”esivaltaa” ja joutui siitä vankilaan, mutta hänen vaimonsa ymmärsi, että kyseessä on periaatteellisesti erittäin tärkeä asia ja tuki miestään. Joissakin tilanteissa poliisin idioottimaisuuksien totteleminen voi olla pienempi harmi, mutta perästä pitää silloin kuulua. Asianosaiset pitää ehdottomasti saattaa vastuuseen. Kyse ei ole kostonhalusta, vaan lain auktoriteetista. Jos lain rikkomisesta ei seuraa mitään, kukaan ei enää pelkää rikkoa sitä.

Lex rex -periaatteessa on yksi ongelma: se vaatii Jumalaa pelkäävän populaation. John Adams totesi niin Yhdysvaltain perustuslaista, mutta minun mielestäni se pätee kaikkiin lakeihin. Jos ihminen todella kyseenalaistaa ja hylkää sen ajatuksen, että on olemassa Jumala, joka näkee ja tuomitsee, silloin laki ja sen sisältö on yhtä relevantti kuin riski kiinnijäämisestä, kun sitä rikkoo. Ja kiinnihän ei jää, jos tuntee tai lahjoo oikeat ihmiset. Jos kosmisia seuraamuksia ei ole, ei ole syytä edes ajatella sellaisia asioita kuin moraali tai etiikka.

Ristin Voiton artikkelin tiivistelmässä on myös lainaukset Esko Matikaiselta ja Helena Korhoselta, joihin haluan vielä ottaa kantaa. Matikainen sanoo:

Mitään sellaista, mikä antaisi moraalisen oikeutuksen viranomaisten vastustamiselle, en näe nykyisessä Suomessa. Viranomainen voi toki tehdä joskus huonoja tilanneratkaisuja, mutta niissä meidän ratkaisumme ei voi olla määräysten vastustaminen, sanoo Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen.

Missä menee Matikaisen raja? Mitä ”sellaista” Suomessa pitäisi nähdä? Mitäs sille Päivi Räsäsen noitavainolle kävi? Joka on vähässä uskollinen, voidaan panna paljon vartijaksi. Minä näen pieniä asioita siellä täällä. Jos niistä ei ärähdä, ne muuttuvat suuriksi asioiksi. Joka siis vähässä on uskoton, avaa tien niille, jotka ovat uskottomia aina vain enemmässä ja enemmässä.

Helluntailaiset ovat hyviä ottamaan kantaa ottamatta kantaa ja arvostelemaan arvostelematta. He tekevät sen jättämällä nimet mainitsematta ja välttämällä kritiikin kohdistamista kehenkään tai mihinkään tiettyyn. Se ei ole raamatullista eikä jumalista. Vaikka muuta väitettäisiin, uskon että tässä on kyse nimenomaan Espoon Kotikirkon tapauksesta, enkä usko, että Matikainen todella on tutustunut tapauksen taustoihin. Se on hänelle häpeäksi, koska poliisi toimi tapauksessa väärin ja rikkoi lakia ja lisäksi Espoon Kotikirkko oli tullut enemmän vastaan kuin tarvetta oli, noudatti kaikkia Alueviraston älyttömiä määräyksiä ja oli hoitanut kaikki lupa-asiat moitteettomasti. Senkertainen kokoontuminen oli laatuaan jo viides. Poliisi tuli paikalle, näin uskon, ainoastaan siksi, koska samana päivänä poliisi tyrannisoi Helsingissä mielenosoittajia, jotka harjoittivat perustuslaillista oikeuttaan ilmaista mielipiteensä.

Helena Korhonen puolestaan sanoo:

Itse näen, että tällä hetkellä lainsäätäjän ei ole varta vasten tarkoitus kaventaa uskonnonvapautta, vaan nujertaa epidemia, linjaa Helluntaikirkon puheenjohtaja Helena Korhonen.

Naiivia. Lainsäätäjän tarkoitus on merkityksetön. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, sanoo tunnettu kasku. Kun lainsäätäjän antaa sama se millä varjolla tai verukkeella ottaa pois vapauksia, miksi se jäisi siihen? Sitä paitsi jos lopputulos on sama, mitä väliä sillä on miksi niin tehdään? Tyrannia on hitaasti etenevä syöpä ja tyrannian vastustaminen on jumalista, koska sitä vastustetaan evankeliumin periaatteista käsin. Haluamme yhteiskunnan, jossa on vapaus uskoa ja julistaa evankeliumia.

Vihapuhelainsäädännössäkään lainsäätäjällä ei tarkoituksena ole kaventaa uskonnonvapautta, tai ehkä joku sinisilmäinen jopa uskoo, kun lainsäätäjä väittää niin. Mutta sananvapauden rajoittaminen rajoittaa instrumentaalisesti myös uskonnonvapautta, koska uskonnollamme on tapana töräyttää ilmoille sellaisia väittämiä totuudesta ja moraalista, jotka kiukuttavat juuri niitä, jotka hakevat vihapuhelainsäädännöstä turvaa. Samalla tavoin kokoontumisvapauden rajoitus rajoittaa käytännössä myös uskonnonvapautta, koska kokoontuminen kuuluu olennaisesti uskontoomme. Perkele on ovela ja toimii juuri tällaisilla tavoilla, joihin se saa tyhmät kristityt narrattua mukaan. Lisäksi maailma vastustaa Jumalaa luonnostaan, eikä sen tarvitse rajoittaa kristinuskoa mitään ylenpalttista vihaa Kristusta kohtaan ääneen vaahdoten, vaan se on asetelma, jonka kristittyinä oletamme, vaikka se olisikin hiljainen ja salakavala.

No, mutta jos nyt laki on kingi, mitä vastaanme siihen haasteeseen, että miksi ei sitten tulisi noudattaa poikkeuslakeja, jotka koronapandemian takia on säädetty? Kristitty tietenkin arvioi ensin, onko kyseessä jumalinen laki, vertaamalla sitä Jumalan lakiin ja soveltamalla sitä. Lisäksi arvioidaan, onko laki todella tarpeellinen, vai pähkähullu, tarpeeton, epärealistinen, epäjohdonmukainen, moraaliton ja enemmän pahaa ja turhaa kärsimystä kuin hyvää aiheuttava, kuten poikkeustilalaki on. Suomessa on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole kristittyjä, mutta ovat tehneet jälkimmäisen havainnon. Pelkurit kristityt valitettavasti eivät tue heitä ja niin tässä voi käydä ennen pitkää kuin Martin Niemöllerin runossa:

Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, enkä puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä silloin enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.

Jumalattomuutta on vastustettava ja kristityn on omistauduttava sille, että keisari ei määrää seurakunnassa edes pikkiriikkisissä asioissa.

Advertisement

Koronavirus teki helluntailaisuudesta tarpeetonta

Joskus asiat yhdistyvät kuin sattuman kaupalla. Minulle oli tullut vastaan YouTubessa tämä video, jossa Esa Heiska puhuu jostakin vuosien takaisesta välirikostaan helluntailiikkeen kanssa. Mitään syötäväähän tuossa puheessa ei tuttuun tapaan juuri ole, mutta mieleeni jäi jotakin noin 37:30 kohdalla), jossa Heiska suomii helluntaikirkkoa siitä, että sivuutetaan profeetallinen ääni ja leimataan hänen kaltaisiaan YouTube-profeetoiksi, jotka eivät ole vastuussa kenellekään. En muuten ajatellut asiasta sen kummempaa, mutta sitten vastaani tuli Mika Yrjölän Facebook-sivun kautta tämä Seurakuntalaisen artikkeli, joka on itse asiassa pohjoismaiden helluntaijohtajien koronalausunto. Ja toden totta, niin siellä sanotaan:

Maailma ja seurakunta tarvitsee kyllä profeetallista ääntä, mutta ei ”YouTube profeettoja”, jotka eivät ole kenellekään toiminnastaan vastuussa.

Minusta tämä on tragikoomista. Koomista tässä on se, miten helluntailiikkeen näkyvin ja kuuluvin tekee täydellisen pesäeron omaan historialliseen identiteettiinsä. Tai ehkä se onkin se traaginen osuus. Kukas se nyt laittaa Jumalan laatikkoon? Näyttää olevan melkoinen hengensammutusoperaatio käynnissä. Kuka ihminen on Pyhälle Hengelle sanomaan, missä, milloin ja kenen kautta Hän saa puhua?

Mutta helluntailiikepä ei olekaan historiansa aikana törmännyt tilanteeseen, jossa joku kiertävä profeetta tai evankelista on tuonut esille profeetallisena sanana jotakin sellaista, mikä keikuttaa yhteiskunnallista venettä näin pahasti. Helluntailaisuus on näet kasvanut aikuiseksi. Se on sivistynyt ja oppinut käytöstapoja. Se ei enää näytä Johannes Kastajalta, vaan modernilta metroseksuaalilta. Se on päässyt parempiin pöytiin. Kuka sieltä pois haluaisi?

Progressio hulluista hihhuleista vakavastiotettaviksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, jotka saavat katsoa telkkaria normaalien ihmisten tavoin, ei kuitenkaan tule ilman vaatimuksiaan ja velvoitteitaan. On tehtävä myönnytyksiä, hiottava kulmia ja rajoitettava käytöstä. Ja tässä tilanteessa, jossa helluntailiike on päässyt pinnistämään itsensä hihhuli- ja hylkiökastin yläpuolelle, ei sitä tietenkään katsota hyvällä, kun joku vanhemman koulukunnan helluntailainen möläyttää jotakin, mikä uhkaa sabotoida maailman silmissä saavutettua hyvää mainetta. Puhe ”vastuusta” on keinotekoinen kriteeri. Helluntalaisuudessa on aina karsastettu kuria ja ”Hengen toiminnan” rajoittamista. Syljen mukana suuhun kulkeutuneet puppupuheet on aina kuitattu sillä, että ”ainahan profetoimisessa se oma liha vähän haisee”.

Lainaamani letkautuksen (kuten Heiska sitä luonnehti) motiivi on päivänselvä: näyttää maailman silmissä normaalilta ja täysipäiseltä. Siinä tosin samalla heitetään kanssakristittyjä poliittisesti korrektin jyrän alle. Jos tärkeintä todella on yhteys, kuten Suomen Helluntaiseurakunnan markkinointitrendien mukainen väsynyt tagline kuuluu, tällainen toiminta on melko intuition vastaista sen tavoitteen saavuttamiseksi.

Ikävä kyllä tällä kannanotolla helluntailiike tulee todistaneeksi useita nolonpuoleisia asioita itsestään. Lausunnossa myönnetään:

Yksikään merkittävä profeetallinen ääni ei osannut ennakoida koronaviruksen tulemista.

Elämme aikamme suurinta mullistusta, mitä tulee yhteiskuntajärjestykseen ja -rakenteeseen. Profetoimisen armolahjan toimintaan uskovien kristittyjen keskeinen premissi on Aamos 3:7:

Sillä ei Herra, Herra, tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille.

Tällä kertaa Hän taisi tehdä poikkeuksen, tai sitten profeettoja ei enää ole, ne ”merkittävät profeetalliset äänet” ovat puoskareita, eikä profetian armolahja ole enää toiminnassa.

Helluntailiike on todistanut myös, että parantamisen armolahja ei ole enää toiminnassa. Tavallista kausiflunssaa ei kaiketi koskaan ole pidetty niin vakavana sairautena, että sen puolesta olisi viitsitty rukoilla siten kuin syöpien ja sen sellaisten puolesta rukoillaan. Sehän menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa.

Koronaa taas pidetään suoranaisena ruttona, vaikkei se sitä ole. Se menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa. Helluntailaisten pitäisi nyt heti mennä ja parantaa kaikki koronaiset kätten päälle panemisen kautta. Tyhjentäkää sairaalat! Mutta sen sijaan he pelkäävät itse sairastuvansa ja kuolevansa. Sitä signaalia he eivät tietenkään halua lähettää, etteikö koronavirustauti olisi haudanvakava asia, joten on päivänselvää, että sen puolesta rukoilemiseen ei suhtauduta samoin kuin kausiflunssan. Nehän eivät ole sama asia, muistaa jokainen valveutunut. Se jättää jäljelle ainoastaan sen vaihtoehdon, että kun todella tarvittaisiin Apostolisen ajan seurakuntaa, sen ovet ovat kiinni.

Ja se tässä onkin murheellisinta. Helluntailiike, samoin kuin jokainen muukin ovensa sulkenut seurakunta, on nimittäin todistanut oman tarpeettomuutensa. Miksi osallistua nimenomaan oman seurakuntansa jumalanpalvelukseen, kun parempaakin on tarjolla? Jos ei välitä musiikista, voi kuunnella pelkän saarnan ja jos kuuntelee pelkän saarnan, voi saman tien kuunnella vähän paremman.

Uskon ulkoinen ekspressio ei enää sisällä kokoontumista muiden kanssa. Sillä ei ole enää aikaa eikä paikkaa. Laki olisi sallinut uskonnollisille yhteisöille erivapauksia uskonnonvapauslain nojalla. Kokoontuminen yhteen kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoitukseen (Hebr. 10:25). Yhteislaulu kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoittamiseen (Ef. 5:18-19). Näiden kristinuskon harjoittamisessa olennaisten asioiden rajoittaminen valtion taholta olisi ollut uskonnonvapauteen kajoamista. Mutta sen sijaan, että asia olisi koeponnistettu, pantu kova kovaa vastaan ja haastettu valtion oikeus määräillä, mitä seurakunta saa tehdä ja mitä ei, mitä tekevät kirkot ja seurakunnat ympäri Suomen? Rajoittavat itse itseään vapaaehtoisesti!

Se tuohduttaa minua todella, koska samaan aikaan Yhdysvaltain Kaliforniassa John MacArthurin Grace Community Church, kuten myös jokunen muu samassa osavaltiossa sijaitseva seurakunta, lisää joka viikko pinoon uuden sakkolapun. Kanadan Albertassa sijaitsevan Grace Life Church -seurakunnan pastori James Coates taas suljettiin vankilaan. Suomessa on vapaampaa ja uskonnollisten yhteiskuntien lain suoja on parempi. Silti Suomessa ei panna yhtään vastaan, vaan osallistutaan vapaudenpoistotalkoisiin.

Miksi? Koska yleisen mielipideilmaston mukaan ne, jotka ajattelevat kriittisesti ja hyväksytyn narratiivin vastaisesti, eivätkä noudata orjallisesti suosituksia, ovat pahoja ihmisiä. Heitä kauhistellaan lööppien kommenttiosioissa ja Facebook-keskusteluissa. Helluntailaisuuden kovalla työllä saavutettu yhteiskuntakelpoinen imago ei kestä sitä. Se nyt vaan ei enää käy, että joutuisi kaikkien vihattavaksi Hänen nimensä tähden.

Kristityllä on velvollisuus totuutta kohtaan. Missä ei saa tuoda esiin valtavirtaa kritisoivia näkökulmia, siellä ei totuus voi voittaa. Kristityt on kutsuttu olemaan valona ja suolana, sekä puhumaan totuutta valloille. Kieltäytyminen virallisen koronatotuuden mukaisesta elämisestä ja toiminnasta ei tule olemaan sellainen tekijä, joka mitätöisi kristityn todistuksen tai asettaisi kompastuskiven toiselle. Päinvastoin; se juuri tuottaa tilanteita, joissa kristitty voi sanoa: ”olen pahoillani, mutta en voi toimia noin, koska minulla on korkeampi auktoriteetti, jota minun on toteltava”.

Kaikki valtavirran evankelisuus on Suomessa antanut periksi samalla tavalla: ilman vastarintaa. Kun tulee uusia haasteita, jotka kustantavat Kristuksen pilkan kärsimistä ja hihhulin leimaa enemmän, noinkohan jokin taistelutahto sieltä herää? Nääh, eipä taida.

Kukaan ei profetoinut koronavirusta

Koronaviruksesta on jotain hyötyäkin, vaikkei sitä äkkiseltään uskoisi tai haluaisi myöntää. Se nimittäin auttaa todistamaan, että karismaattisessa kristinuskossa esiintyvät ilmiöt profetioineen ja tiedon sanoineen eivät ole todellisia, vaan itsepsyykkauksen ja mielikuvituksen tuotetta. Kun koronaviruksen kaltainen tapahtuma koettelee kansakuntia, suomalaisten kristittyjen katseet kääntyvät kohti Amerikkaa. Suomessa meininki on Jenkkilään verrattuna säyseää, tai ainakin siltä minusta tuntuu, mutta olisi tyhmää luulla, että amerikkalaisten uraprofeettojen lonkerot eivät ulottuisi tännekin. Sid Rothin Yliluonnollista käsittääkseni pyörii edelleen TV7:lla.

Nimenomaan Sid Rothin TV-ohjelma toimii tässä mainiona esimerkkinä, sillä siinä oli vuoden alussa jakso, jossa kavalkaadi Yhdysvalloissa tunnettuja profeettoja kävi kukin vuorollaan julistamassa, mitä vuosi 2020 toisi tullessaan. Profetiat olivat tuttua ja kliseistä karismaattista sanasalaattia, joilla voi pelata nykyään jopa bingoa. Yksikään ei maininnut koronavirusta. Helluntailaiset ja maltilliset karismaatikot yrittävät arvatenkin puolustautua vetoamalla siihen, että äärikarismaatikoista ei voi vetää kaikenkattavia johtopäätöksiä karismaattisesta kristillisyydestä kokonaisuudessaan. Sillä ei ole merkitystä. Niissä karismaattisen kristinuskon haaroissa, missä yritetään epätoivoisesti pyristellä irti äärikarismaattisuuden stigmoista, ei nimittäin valitettavasti profetointi ole laadullisesti parempaa.

Mistään karismaattisen kristinuskon kolkasta ei ole kuulunut yksiselitteistä ja selkeää ennustusta tulevasta pandemiasta, eikä sellaista olisi ollut odotettavissakaan. Karismaatikot nimittäin tietävät, että mitä spesifimpi ennustus, sitä varmemmin saa nenilleen. Siksi niitä vältetään. Esimerkkejä jokseenkin yksityiskohtaisista tulevaisuuden ennustuksista ovat esimerkiksi Tukholman profetia ja norjalaisnaisen profetia. Niistä jälkimmäisen katsottiin ennustaneen vuoden 2015 pakolaiskriisi. Minkäänlaista globaalia pandemiaa ei kuitenkaan mainita kummassakaan.

Temppu on tehty, kun on saavutettu sopiva balanssi epämääräisen ja yksityiskohtaisen välillä, niin että päästään jälkikäteen iloitsemaan oikeaan osuneesta profetiasta. Ongelmana on kuitenkin se, että niissäkin tapauksissa profetiat ovat niin epämääräisiä, että niiden perusteella ei ole etukäteen mahdollista tehdä mitään päätelmiä tai toimenpiteitä. Eräs esimerkki tästä on David Wilkerson, jonka Näky-kirja sekä hänen lukuisat sen jälkeen antamansa profetiat nostetaan esiin aina, kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Nytkin somea kiertää Wilkersonin nimeä kantava profetianpätkä, joka jäljittyy tänne. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että tämä profetia ei ole Wilkersonin saarnapöntöstä julistama tai kirjaan kirjoittama, kuten muut hänen profetiansa ovat, vaan Mike Evans -niminen mies väittää David Wilkersonin kertoneen tämän näyn hänelle vuonna 1986. Kuinka sattuikin sopivasti.

Useimmilla profetian tulkitsijoilla on rima matalalla. He laskevat pienimmänkin toteutuneen yksityiskohdan koko profetian toteutumiseksi. Se ei ole raamatullisen profetian standardi, vaan profetian täytyy toteutua kokonaisuudessaan ja kaikilta osin. Sehän juuri tekee esimerkiksi profetiat Messiaasta niin ihmeellisiksi, sillä ne toteutuivat kaikki pienintä ja mitättömintä yksityiskohtaa myöten. Sellaisen laskennallinen todennäköisyys on astronominen.

Taas eräs tapa kiillottaa profeetallista kilpeään on ottaa esille Raamattu ja väittää, että silmiemme edessä tapahtuvat asiat on ennustettu siellä. Tosiasia on kuitenkin se, että mistään, mitä Jumala on pyhien miesten kautta inspiroinut, ei voi luoda yksityiskohtaista kuvaa tulevaisuudesta. On mahdotonta sanoa Raamatun perusteella esimerkiksi, että kahden vuoden sisällä tulee suuri nälänhätä. Se olisi liian riskialtista. Tosin, kun kolmen vuoden päästä ei ole vieläkään nälänhätä, vapaa-helluntailainen vetoaa siihen, että profetioiden oikein saaminen vaatii tietynlaista hengellistä herkkyyttä ja eihän nyt kukaan voi aina oikeassa olla. Astian makua, sano. Siispä sen sijaan harjoitetaan eräänlaista profeetallista jälkiviisautta. Jos iskee vaikkapa nälänhätä, otetaan esille Ilm. 6:5 ja sanotaan: ”Näetkö? Raamattu on varoittanut meitä kaiken aikaa!” vaikka teksti ei puhukaan siitä nimenomaisesta nälänhädästä. Tällaista tekee esimerkiksi Mauno Mattila, joka on julkaissut videon otsikolla CORONA – Ruttotautia monin paikoin. COVID-19 ei ole ruttotauti, vaan viruksen aiheuttama akuutti hengitystieinfektio.

Myös Evansin väittämässä profetiassa käytetään sanaa plague, joka kirjaimellisesti taudin nimenä tarkoittaa vain ja ainoastaan ruttoa. COVID-19 ei ole rutto. Toki sanaa plague käytetään myös raamatullisessa mielessä tarkoittamaan vitsausta, kuten esimerkiksi tämä artikkeli huomioi, mutta sanalla on konnotaationa massiivinen kuolonuhrien määrä. Mustan surman järkyttävään kuolonuhrien määrään koronavirusta ei voi millään verrata. Se, että niitä verrataan, paljastaa lähinnä sen, kuinka irrallaan historiasta ihmiset ovat. Se on mielestäni epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti ovat kärsineet paljon enemmän kuin me.

On merkillepantavaa, että mullistavat ja merkittävät tapahtumat ovat ainakin täällä länsimaissa profetioiden täyttymyksiä silloin, kun nimeomaan täällä länsimaissa jotakin tapahtuu. Kun jotakin tapahtuu muualla, se on poissa silmistä ja poissa mielistä. Kun riittävästi aikaa kuluu, tulemme huomaamaan, että myös vuonna 2020 tylsiin ja tavallisiin sairauksiin kuoli maailmanlaajuisesti enemmän ihmisiä, kuin COVID-19-tautiin. Jokavuotinen malarian niittämä ruumisläjä ei merkitse paksulle länsimaiselle kristitylle mitään, koska se ei ole hänen takapihallaan. Muutenkin koronavirus on osoittautumassa tilastotieteelliseksi painajaiseksi. Kukaan ei oikeasti tiedä, kuinka paljon tartunnan saaneita on, eikä kenelläkään ole esittää rakaa dataa nykyisten sulkutoimien tehokkuudesta. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston lääketieteen professori Jay Bhattacharya sanoo tällä videolla, että kukaan ei todellisuudessa tiedä, kuinka tappava tauti COVID-19 on:

Uskon, että tulevaisuus tulee osoittamaan, että mekkala ja paniikki olivat suuremmat kuin itse asia. Kiliastinen kristikunta on toitottanut maailmanloppua jo kohta parisataa vuotta ja kaikenlaisia massatappajia on matkan varrella jo nähty. Esimerkiksi espanjantautia tämä ei tule pääsemään lähellekään. Profetioiden perässä juoksijat uivat samassa valtavirtamedian luomassa paniikki- ja hypeaallokossa, kuin kaikki muutkin ja he tulevat saamaan pitkän nenän. Tosin parin vuoden kuluttua kaikki on jo unohdettu, eikä kukaan tule koskaan vaatimaan tilille niitä, jotka profetoivat valheita tai lietsoivat pelkoa.

Karismaattisten kristittyjen suhtautuminen koronavirukseen on ollut minusta valaisevaa siltä osin, mikä heidän käytännön teologiansa on, mitä tulee armolahjojen toimintaan tänä päivänä. Itse asiassa eräs koronakauden alkuvaiheen hupaisammista tapauksista oli se, että Bill Johnsonin pastoroiman Bethel-seurakunnan koko parantamistoiminta pantiin kiinni. Päätellen siitä, kuinka käytännössä kaikki kirkot ovat panneet ovensa kiinni, käytännön usko ihmeisiin ja merkkeihin on tänä päivänä myös maltillisempien karismaatikoiden kohdalla ohutta. Eikö juuri nyt voisi uskoa ja olettaa, että samoin kuin Daniel varjeltui leijonilta, myös valtiovallan suosituksista ja kielloista huolimatta kokoontuva seurakunta varjeltuisi virukselta?

Mutta ei. ”Wilkersonin näkemää” suurherätystä ja penseiden kristittyjen parannuksen tekoa ei nähdä. Saarnojen sisällöt eivät muutu. Profeetat olivat väärässä, ovat aina olleet väärässä ja tulevat aina olemaan väärässä.

Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

• Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

• Valehteleeko hän?
• Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
• Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
• Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.

Migri epäilee käännynnäisten aitoutta

Minä olen maahanmuuttoasioissa nuiva. Uskon, ettei se ole ristiriidassa sen kanssa, että itse asun Suomessa vieraan valtakunnan kansalaisena. Maksan tänne veroni ja olen Suomen puolella (paitsi kun Oranje pelaa). Samaan aikaan uskon, että jumalinen ja ihmisarvon oikealle maailmankuvalle perustava yhteiskunta tekee oikein tarjotessaan resurssiensa puitteissa turvaa ihmisille, jotka joutuvat pakenemaan kotoaan sodan tai vainon takia.

Olisi kuitenkin naiivia kieltää, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta houkuttelee myös sellaisia maahantulijoita, joilla ei ole todellista tarvetta turvapaikalle. Sellaisilla on painetta keksiä uskottava selitys sille, miksi he muka tarvitsevat turvapaikan. Siinä etenkin helluntailaiset ovat tarjonneet auttavan kätensä: käänny kristityksi! Nimittäin, joka kääntyy pois Islamista, sen on kuoltava.

Mutta mikä eteen, kun epäluuloinen Migri ei olekaan vakuuttunut turvapaikkakandidaatin kääntymyksen kelvollisuudesta? Kenellä on kompetenssia arvioida maailmankuvamuutoksen syvällisyyttä? Tätä haastetta käsittelee Arto Hämäläinen Ristin Voiton artikkelissaan (RV40/2019).

Itse olen sitä mieltä, että kääntymyksen aitous on sivuseikka. Voin hyvin kuvitella, että kuolemantuomion toteuttajat kotimaassa eivät ole siitä sen kiinnostuneempia. Toki jos väärä kännynnäinen onnistuu vakuuttamaan kotiväkensä siitä, ettei tämänkertainen taqiya mennyt ihan ruotsinkielisen lifestyle-ohjelman käsiksen mukaisesti, ei kai siitä maallisesta perspektiivistä katsottuna mitään haittaa ole – kukaanhan ei kuollut?

Mutta jos kääntymys on aito, meidän on mielestäni hyväksyttävä se tosiasia, että perkele tahtoo kaikella vihansa vimmalla tehdä Jumalan sallimuksen rajoissa mahdollisimman paljon pahaa Kristuksen omille. Toki taistelemme omiemme puolesta, mutta tärkeämpää olisi varustaa heidät riittävällä hengellisellä pääomalla, että he voisivat kestää maailman ja perkeleen hyökkäykset.

Hämäläisen mukaan ”merkittävä osa” turvapaikanhakijoista on kääntynyt kristinuskoon. Helluntailiikkeessä vuoden 2015 siirtolaiskriisistä otettiin kaikki irti. Ainakin Porissa iloittiin, että lähetyskenttä on tullut tänne ja haalimalla haalittiin kaikki kiinnostuneet ja vähemmän kiinnostuneet seurakunnan tilaisuuksiin. Ja niinhän sitä näytti, että Herra voimallisesti vaikutti turvapaikanhakijain keskuudessa, tuoden heitä sisälle pelastukseen, mutta sittemmin rivit ovat harventuneet. Kourallinen on enää jäljellä.

On karu fakta, että olemme luoneet vääriä käännynnäisiä. En sano, että kaikki ovat sellaisia, mutta ainakin niistä, jotka ovat kadonneet omille teilleen myönteisen oleskeluluvan saatuaan, voi hyvällä syyllä sanoa niin. Uskoakseni he pitivät kristinuskoon kääntymistä vain yhtenä tarkistuslistan kriteerinä, joka on hyvä olla kondiksessa, kun tavoitellaan helpompaa elämää hyvinvointivaltio Suomessa. He olisivat yhtä hyvin voineet tekeytyä homoiksi ja jos 2015 kaltainen kriisi lähitulevaisuudessa toistuu, ”kristitty homo” olisi jo sellainen intersektionaalinen kunniamerkki, että kaikki omivat sen.

Onko väärien käännynnäisten luominen vältettävissä? Ei täysin. Uskon näet, että meidän tulee kristittyinä olla optimistisia ja uskoa parasta, eikä pahinta. Simon noitakin kastettiin sen enempiä kyselemättä. Vasta myöhemmin hänen sydämensä tila tuli ilmi ja hän joutui kirkkokurin kohteeksi. En usko siihen, että lähetetään hyperkalvinistinen gestapo penkomaan elämästä riittäviä pyhityksen tuntomerkkejä, että voidaan hyväksyä seurakunnan jäseneksi. Siinä otetaan tietoinen riski ja on vain hyväksyttävä, että aina on joku, joka käyttää armon sanomaa hyväkseen.

Mutta riski on silti minimoitavissa. Se tapahtuu saarnaamalla raamatullista evankeliumia, sitoutumalla opettamaan pitkäjänteisesti ja haastamalla jokaista seurakuntalaista tutkimaan itseään Jumalan Sanan valossa. Onko ihmekään, että Jeesuksen tykö tullaan vääristä motiiveista, kun niitä motiiveja ei koskaan haasteta? Ja niin seurakuntien penkkejä kuluttaa epämääräisesti konvertoitujen turvapaikanhakijoiden lisäksi myös koko joukko ännännen polven helluntailaisia, jotka eivät ole koskaan todella pohtineet ja kyseenalaistaneet omia motiivejaan tulla Jeesuksen tykö.

Älä tule Jeesuksen tykö, koska avioliittosi on rikki, olet juuri saanut syöpädiagnoosin, tai tarvitset turvapaikan! Tule siksi, että olet syntinen ja tarvitset anteeksiantoa! Vaikka menetät kaikki aiemmat ihmissuhteesi, sairaus vie sinut ennenaikaiseen hautaan tai kuolet marttyyrina kotimaassasi, Kristuksessa sinulla on kaikkea maallista suurempi aarre ja todellinen elämä! Tällaista saarnaamista helluntailiikkeessä ei kuulla.

Helluntailiike tuntuu olevan jokseenkin samassa asetelmassa, kuin Suomi. Maahanmuuttajista toivotaan apua kaiken maailman työvoimapuliin ja vauvakatoihin. Myös helluntailiikkeen jäsenkadolle maahanmuuttajat ovat muka kuin lahja taivaasta. Hitaasti mutta varmasti liberalisoituvaa helluntailiikettä maahanmuuttajat eivät pelasta. Jos veneessä on reikä ja sitä rataa.

Pidän Jumalan avaamana ovena sitä, että olen itse saanut tilaisuuden opettaa Raamattua arabiankielisille veljille ja sisarille. Tehtäväni ei ole arvioida heidän kääntymyksensä aitoutta, vaan se on Jumalan Sanan tehtävä. Jos teen oman osuuteni hyvin ja Jumalan Sanan koko neuvo puhuttelee heitä kauttani, väärät käännynnäiset kyllä aikanaan osoittavat olevansa niitä – joko tulemalla oikeasti uskoon tai lähtemällä pois.

Valitettavasti se nyt vaan on niin, että ei tämä systeemi voi koskaan olla reilu. Periaatteessa yhtäkään uskoa tunnustavaa ja seurakunnan jäseneksi kastettua ex-muslimia ei saisi tarkoituksella palauttaa kotimaahansa surman suuhun ja valheellinenkin kääntymys on potentiaalinen kuolemantuomio. Siitä syystä periaattessa uskontokunnan jäsenyyden yksistään pitäisi riittää, ilman vakaumuksen syvällisyyden arviointiakin. Sellainen järjestelmä on altis hyväksikäytölle, mutta mitä sille voi? Jumalattomatko toisten uskoa alkavat arvioimaan? Millä resursseilla ja välineillä he siihen muka kykenevät?

Raamattu tekee seurakunnan jäseneksi pyrkimisestä helppoa ja mutkatonta, mutta se toimii vain yhdistettynä raamatulliseen saarnaamiseen; sellaiseen, joka korventaa syntisten omaatuntoa ja tuo heille tiettäväksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Jos se puuttuu, ei kannata itkeä sitä, ettei Migrikään meitä usko.

Jos saan pyytää sinulta esirukousta, rukoilethan, että Herra puhuisi Sanansa kautta, ja antaisi viisautta keskittyä oikeisiin asioihin sekä puheiden sisällön, että niiden valmisteluun liittyvän ajankäytön osalta.

Tapaus Tynkkynen ja ”erilainen avioliittokäsitys”

Muistan, kun 12.10.2010 verorahoilla kustannettavan mielipiteenmuokkauskoneistomme Ylen kanavalta numero kaksi lähetettiin ohjelma, nimeltään Ajankohtaisen kakkosen homoilta. Jo silloin ja jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi kyseisestä aiheesta on jäänyt lähinnä ärsytys. Miksi täytyy homoseksuaalisuus nostaa tällä tavalla kepin nokkaan? Homoseksuaalisuus on eräänlainen nykypäivän suomalaisen evankelisuuden viimeinen linnake. Kun kaiken muun on annettu mennä, tällä kukkulalla käydään konservatiivisen evankelisuuden kuolinkamppailu.

Tämä sama ärsyyntyneisyyden tunne nousi pintaan, kun Sebastian Tynkkynen kertoi, että hänet on erotettu Oulun Helluntaiseurakunnasta. Ylen mukaan virallinen erottamissyy on, että ”Sebastian Tynkkysen ja Oulun Helluntaiseurakunnan käsitykset avioliitosta poikkeavat merkittävästi toisistaan”. Ylen juttu on sekava. Siitä saa mielikuvan, että Tynkkysellä olisi aaninki todellisesta erottamissyystä, joka olisi jokin muu, kuin viralliseen pöytäkirjaan merkitty – siis se, että hänellä on poikaystävä. Minusta se on sama asia, kuin ”eri käsitys avioliitosta”. Ylen jutussa Oulun helluntaiseurakunnan pastori Hannu Orava kiistää, että erottamisen syy olisi Tynkkysen seksuaalinen suuntautuminen. En ymmärrä, miksi se pitää kiistää, jos kukaan ei ole väittänyt niin.

Minä olen ärsyyntynyt tästä, koska Sebastian Tynkkyseen olisi pitänyt soveltaa kirkkokuria jo vuonna 2011, kun hän asteli Big Brother -taloon ja kertoi siellä olevansa biseksuaali. Silloin ilmeisesti katsottiin, että kunhan tykkää tytöistä edes puoliksi, se pitää uskon tiellä. Taas nostettiin homoseksuaalisuus kepin nokkaan ja tehtiin siitä deal breaker: kaikki hyvin, kunhan ei ole täysin homo! Mikäs syntioppi se tämä tämmöinen on?

Synti

Jotta voi ymmärtää opin pelastuksesta, täytyy ymmärtää oppi synnistä. Raamatullinen oppi synnistä on se, että jokainen ihminen on läpeensä syntinen sikiämisestään saakka. Synti, hamartía, on ihmisen kykenemättömyyttä yltää Jumalan pyhään standardiin ja täyttää Jumalan vanhurskauden vaatimus. Missään mitä teen, en yllä sellaiseen vanhurskauden tasoon, jota Jumala minulta edellyttää. Olen kykenemätön tekemään muuta kuin syntiä. Minä olen syntiä. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Koska en kykene täyttämään Jumalan vanhurskauden vaatimusta, ansaitsen kuolla ja joutua iankaikkisesti helvettiin. Kyse ei ole siitä, että yritän kovasti, mutten pysty. Kyse on siitä, että syntisen luontoni vallassa en edes tahdo. En tahdo Jumalaa elämääni määräilemään – tahdon itse olla itselleni Jumala! Minä olen kapinallinen, Jumalan vihollinen. Ennen ensimmäistäkään pahaa tekoani minulla ei ole ainuttakaan hyvääkään tekoa. Käskyistä tärkeintä en ole täyttänyt sekuntiakaan: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi; ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Siten olen lainrikkoja kaikessa. Minä olen toivoton tapaus. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Evankeliumi

Tätä tilannetta vasten ymmärrämme evankeliumin: Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, tuli ihmiseksi, osaksi luomakuntaa joka Hänen kauttansa ja Häntä varten oli luotu. Hän eli täydellisen, synnittömän elämän, mihin minä en pysty. Hän täytti Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täydellisesti. Hän kuoli brutaalisti ristillä syyttömänä, kärsien kuolemanrangaistuksen, joka olisi ollut minun osani. Hän joi Jumalan vihan maljasta rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Hän otti päällensä koko Jumalan vanhurskaan vihan raivon. Jumalaa miellytti näin murskata oma Poikansa. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kuolemallaan Kristus suoritti kertakaikkisen ja täydellisen sovitusuhrin Jumalan kansan puolesta. Tätä uhria kuvaavat ja ennustavat Vanhan testamentin eläinuhrit. Ne olivat symbolisia, eivätkä itsessään kelvanneet Jumalalle lepytykseksi tai sovitukseksi mistään. Mutta Jeesuksen uhri kelpasi. Jumala todisti sen herättämällä Hänet kuolleista. Tänään Hän elää, iankaikkisesti. Hän on kuningas ja Hän hallitsee. Hän lähetti Pyhän Henkensä maailmaan toimimaan evankeliumin kautta ja herättämään synteihinsä kuolleita ihmisiä elämään – syntisiä, kuten minä. Armossaan Hän katsoi minun puoleeni, joka puin Hänelle nyrkkiäni ja sanoi: sinä saat elää! Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Pyhän Henkensä kautta Hän synnytti minut uudesti osaksi uutta luomakuntaa. Hän muutti sisimpäni ja avasi silmäni näkemään Hänen ihanuutensa – ja oman kurjan tilani. Nyt odotan ylösnousemusta; päivää, jona alennustilani päättyy, saan uuden ruumiin tämän kuoleman ruumiin tilalle ja saan iankaikkisesti olla siellä, missä Hänkin on. Hän antoi minulle evankeliumissaan Pyhän Käskyn: tehdä parannus, kieltää itseni, kantaa ristini ja tulla Hänen orjakseen. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kun nyt ajattelemme homoseksuaalisuutta ja kaikkea tätä, muistatko kuulleesi sanottavan: ”ei ole syntiä olla homo”? Minä olen ja tiedän ihmisiä, joilla alkaa höyry nousta, kun heille sanoo, ettei tuo muuten pidä paikkaansa. Konservatiiveja, ei mitään progressiivisia liberaaleja. On syntiä olla homoseksuaali. Ehdottomasti on. Sen on pakko olla, jos sekin on, etten pysty täyttämään korkeinta käskyä. Sen on pakko olla, jos lihassani ei asu mitään hyvää.

Parannus

Evankeliumiin kuuluu käsky tehdä parannus. Parannuksen tekeminen ei ensisijaisesti ole käytösmodifikaatiota ja synninteon lopettamista. Parannuksen tekeminen, metanoia, on mielensä muuttamista. Parannus on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten uskokin. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Millä tavalla parannus on mielensä muuttamista? Sillä tavalla, että en ole enää eri mieltä Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa, vaan samaa mieltä. Kun Hän sanoo, että tuo on syntiä, minun on oltava samaa mieltä. Kyllä, se on syntiä. Kun Hän sanoo, että sen täytyy lähteä minun elämästäni, minun on oltava samaa mieltä. Todellinen mielenmuutos synnyttää myös parannuksen tekoja – todellista pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silti minussa roikkuu kiinni sitkeä syöpäläinen: liha. Tämä syntinen ruumis. En pääse siitä eroon, ennen kuin kuolen. Siihen saakka joudun taistelemaan sitä vastaan, enkä aina voita. Joidenkin syntien kanssa taistelen elämäni viimeiseen päivään saakka. Himot ja halut ne on minullakin. En voi sille mitään, että kevyesti vaatetettu naaraspuolinen saa kehossani aikaan muutoksia verenkierron priorisoinnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä vaimoni vai ei. Mutta Jumala varjelkoon, olkoon minusta kaukana se ajatus, että kutsuisin hyväksi jotakin, mitä Hän kutsuu pahaksi.

Kirkkokuri

Kun Sebastian Tynkkynen asteli BB-taloon vuonna 2011, hän oli biseksuaali. Mitäpä jos tuolloin jo Oulun helluntaiseurakunnan vanhimmisto olisi kohdistanut häneen kirkkokuria? Mutta ei, ”ei ole syntiä olla biseksuaali”. Tätä kirkkokurin velvollisuutta Oulun helluntaiseurakunta laiminlyö edelleen, mikäli oletamme, että propagandatuutti Yle ei ole vääristellyt Hannu Oravan sanomisia. Orava nimittäin sanoo:

Näinkin suureen seurakuntaan kuuluu monenlaisen seksuaalisen identiteetin omaavia henkilöitä.

Henkilöitä, jotka eivät ole joutuneet kasvotusten syntinsä kanssa, eivätkä ole kuulleet kehotusta kuolla itselleen ja löytää uusi identiteetti Kristuksessa, tai pahempaa – kapinoivat sitä vastaan? Huolestuttavaa.

Avioliitto

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, näin määräten luomisjärjestyksessään, mitä on Hänen tahtonsa mukainen seksuaalinen suuntautuminen, käytös ja kanssakäyminen. Miten voidaan sanoa, että ei haittaa olla siitä eri mieltä, kunhan ei toimi mielipiteensä mukaan? Ihminen, joka ei toimi ajatusmaailmansa mukaisesti, on seonnut.

Kotiseurakuntansa epämääräiseen kurinpitolinjaan pettynyt Tynkkynen päättikin sitten vaatia itselleen oikeutta ja otti asianajajakseen kaiken pyhän vihollisen, minunkin taskustani työni hedelmää vuosittain anastavan Ylen. Hän kutsui maailman tuomitsemaan seurakunnan ja maailmallisen tuomarin kutsuun puolestaan vastasi Tampereen helluntaiseurakunnan seurakuntapastori ja nuorisotyön johtaja Jarkko Lindqvist. Sannikka & Ukkola -ohjelman jatkoilla pääsivät myös muut ei-kristityt kommentoimaan, miten uskovien yhteisön tulisi tonttinsa hoitaa. Kristityiksi itseään kutsuvilta saatiin ohjelmassa kuulla melkoisen häkellyttäviä lausuntoja. Lindqvistin mukaan se, onko homoseksuaalisuus syntiä, ”riippuu siitä, keneltä teologilta kysyy.” Lisäksi Lindqvist oli samoilla linjoilla Tynkkysen kanssa sen suhteen, että helluntailiikkeessä olisi varaa kannan tarkistamiseen homoseksuaalisuuden suhteen, onhan nimittäin myös ”naisten asemassa” tapahtunut edistystä. Se tarkoittaa, että nainen voi olla pastori tai vanhin.

Tämän opillisen ja sitä kautta moraalisen rappion juuret ovat syvällä. Jotta ymmärtäisimme miehen ja naisen roolijaon seurakunnassa, meidän on ymmärrettävä avioliiton merkitys. Avioliitto on paljon enemmän, kuin lainvoimainen kontrahti. Se on liitto kahden ihmisen välillä ja sen typologinen merkitys on käsittämättömän rikas ja syvä. Paavali toteaa saman: tämä salaisuus on suuri, sillä se koskee Kristusta ja seurakuntaa.

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset.

Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä. (Ef. 5:22-33)

Avioliitto symboloi Kristuksen ja seurakunnan suhdetta. Opin sen Mark Driscollilta ja kyllä oltiin hoomoilasena eräässä Tapani ja Marja-Liisa Sopasen vetämässä avioliittopäivässä Porin Helluntaiseurakunnalla kerran, kun menin niin möläyttämään. Tai siis: milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Ei ole sattumaa, että Raamattu puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Se on sama kielikuva, kuin avioliitossa, johon kuuluu intiimi kanssakäyminen: he tulevat yhdeksi lihaksi ja mies rakastakoon vaimoaan kuin omaa ruumistaan. Ei myöskään ole sattumaa, että puhuessaan valinnasta ja ennaltamääräämisestä, Paavali käyttää sanaa progenosko, edeltätuntea. Kristus ei tiedä, vaan tuntee omansa edeltä, kuten Adam tunsi (yada, kreik. sept. egnoo) vaimonsa Eevan. Suomeksi ainakin molemmissa kirkkoraamatuissa 1. Moos. 4:1 on käännetty kontekstin sille antaman merkityksen mukaan: ”mies yhtyi vaimoonsa.”

Sukupuolten binäärisyys, seksi kahden vastakkaista sukupuolta olevan välillä, avioliitto, avioliittoon syntyvät lapset, miehen ja naisen välinen roolijako avioliitossa ja seurakunnassa – nämä kaikki julistavat Jeesuksen lunastustyöstä ja Hänen herraudestaan. Tähän yhtälöön homoseksuaalisuus ei yksinkertaisesti kuulu. Solmittakoon vain lain edessä avioliitto kahden homoseksuaalin välille, mutta avioliitto Jumalan edessä se ei ole. Seksin pyhittää avioliitto, jonka puolestaan pyhittää osallisuus Kristuksen sovitustyöstä. Ilman osallisutta Kristukseen, ei mikään näistä ole pyhää.

Avioliitto on kristillinen instituutio. Ei ole muuta avioliittoa, kuin kristillinen avioliitto, sillä on vain yksi Jumala ja hän on se kolmiyhteinen Jumala, jota me kristityt palvomme. Hän on luonut tämän maailman ja Hän on julistanut pelastussuunnitelmansa jo luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi. Itse asiassa minä tekisin avioliiton suhteen benshapirot; valtiovallalla ei tarvitsisi olla mitään tekemistä avioliiton kanssa.

Helluntailaisuus liberalisoituu

Sebastian Tynkkynen toisti Sannikka & Ukkola -ohjelmassa saman, mitä oli sanonut BB-talon päiväkirjahuoneessa joskus aiemmin, että evankeliumi on hänelle uskon ytimessä. Mikäli kyse on, kuten otaksua saattaa, nykypäivälle tyypillisestä pehmeästä evankeliumista, jossa kehotetaan kokeilemaan Jeesusta ja toistamaan perässä jotakin latteaa, minkä teologista sisältöä ei ole millään tavalla edes pohjustettu, luulen, ettei todellisen evankeliumin suhteen tarvitse arvuutella, mitä mieltä hän siitä on. Tynkkysen ja Patrick Tiaisen kaltaiset kristinuskoa tunnustavat homoseksuaalit puhuvat tyypillisesti itsensä ja oman homoseksuaalisuutensa todellisuuden hyväksymisestä. Itsensä kieltämisestä ja ristinsä kantamisesta he eivät tunnu edes kuulleen. Miten siellä voi olla pelastusta, missä ei ole todellista evankeliumia? Homoseksuaalisuus itsessään pilkkaa evankeliumia, ei ainoastaan avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä.

Jarkko Lindqvist totesi Sannikka & Ukkola -ohjelmassa, että hänestä on hyvä, että näistä asioista keskustellaan ja että helluntailaisuus on ”ennenkin ollut väärässä”. Minun mielestäni helluntailaisuus on alusta lähtien ollut väärässä ja nyt se vasta väärässä onkin. Mikäli asiat jatkavat kehitystään nykyisen projektion suuntaisesti, se tulee olemaan entistä enemmän väärässä. Se on väärässä puolipelagiolaisen pelastusoppinsa ja finneyläisen herätysmetodologiansa kanssa. Se on alusta lähtien käytännöllisesti katsoen hylännyt Raamatun kaikkiriittävyyden salliessaan ”suoran Hengen ilmoituksen”. Sen seurauksena se on alusta lähtien myös sallinut raamatullisten sukupuoliroolien rikkomisen seurakunnassa. Miksi naisen pitäisi muka vaieta? Hänhän voi saada profetian! Nyt ajankohtainen naisten salliminen pastoreiksi ja vanhimmiksi on vain seuraava looginen askel liberalisoitumisen tiellä. Sen jälkeen ovi avataan sukupuolivähemmistöille.

Kyseessä on huomaamatta etenevä tappava prosessi. Kuinka voidaan kuvitella, että raamatullinen ja pelastava evankeliumi prosessin keskellä säilyy, kun koko prosessin taka-ajatuksena on tehdä kompromissi kaikissa niissä asioissa, jotka ovat evankeliumin ja Kristuksen pelastustyön esikuvia ja symboleita? Kun vielä sekä avoimesti, että salaa synnistä parannuksenteosta kieltäytyvät manifestoivat niitä helluntailaisen hengellisyyden ja hartauseämän peruspalikoita, kuten kielilläpuhumista ja profetoitinta, niin johan on sokeutta, ettei näe, millaisessa vararikossa koko systeemi on. Kunpa joku edes jossakin heräisi, katsoisi ympäriinsä ja näkisi saman minkä minä: viihdettä ja pehmeää inklusivistista epäevankeliumia, joka ei vaadi parannusta.

Ellei Suomen Helluntaiseurakunnan jäsenseurakunnissa aleta saarnata raamatullisesti homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta ja äkkiä, niin oletan, että minullakin on ”erilainen avioliittokäsitys” kuin heillä. Koskas minuun sovellettaisiin sitä kirkkokuria? Lindqvistin mielestä Oulun helluntaiseurakunnalla oli ”legitiiminen syy” erottaa Tynkkynen. Olen eri mieltä. On heidän vastuunsa Jumalan edessä opettaa Tynkkyselle, mikä on ”oikea käsitys avioliitosta”. Ellei hän halua elää sen mukaan, kelvollinen syy erottamiselle on se, ettei hän suostu tekemään parannusta homoseksuaalisuudesta. Sen sanominen vaatii selkärankaa ja riskin joutua selkkaukseen valtionuskonnon kanssa, jonka papistoa ovat vasemmistoliberaalit ja uskon ylin ohje syrjintä- ja tasa-arvolainsäädäntö.

Vastaus Jyrki Palmille

Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa Jyrki Palmin taannoiseen pääkirjoitukseen Ristin Voitossa.  Hän nähtävästi suuttui minulle ja kirjoitti RV:n mielipidepalstalle vastineen. Hänen mielestään tulkitsin hänen kirjoitustaan virheellisesti. Minun mielestäni taas hänen oma tiivistelmänsä tekstini sisällöstä on vääristynyt. Haluan siksi tarkastella hänen pääkirjoitustaan vielä hieman tarkemmin, kuten myös hänen vastaustaan minulle. Vastineessaan minulle Palmi kirjoittaa:

Kokin mielipidekirjoitus oli siistitympi versio samasta sosiaalisessa mediassa jaetusta blogitekstistä, jossa Kok pitää helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ”hulluutena” ja sitä tukevia vanhimpia ”änkyröinä äijinä”, jotka vastahakoisesti asettuvat tukemaan niin sanottua näkypastoria.

Ensinnäkään mielipidekirjoitukseni ei ollut siistitty versio, vaan lyhennetty versio. Palmin sanavalinta implikoi, että kirjoitukseni oli törkyä ja kaipasi sisältönsä osalta siistimistä, ollakseen salonkikelpoinen julkaistavaksi jossakin muualla, kuin tässä blogissa. Tulkoon siis ilmi tässä ja nyt, että minä en oma-aloitteisesti tavoitellut kirjoitukseni julkaisua RV:n mielipidepalstalla, vaan Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä ja pyysi minua lyhentämään kirjoitukseni 3000 merkin mittaiseksi mielipidepalstaa varten. Lyhennelmää tehdessäni olin hyvin harmissani siitä, kuinka paljon jouduin omasta mielestäni nokkelia sutkautuksiani tekstini ytimellisen asiasisällön edestä uhraamaan. Kyse ei millään tavoin ole siitä, ettenkö kehtaisi sanoa Ristin Voiton mielipidepalstalla asioita juuri niin kipakasti, kuin tässä blogissa. Sille ei vain ollut nyt tilaa.

Minulla ei muutenkaan ole mitään hinkua saada mielipiteitäni julki RV:n mielipidepalstalla. Siitä kuuluu kiitos niille RV:n toimituksessa, joilla on ihmeellinen tarve ”parannella” toisten kirjoituksia ja sanavalintoja, niin etteivät ne enää vastaakaan kirjoittajan alkuperäistä sanomaa. Kutsuvat sitä oikoluvuksi, mutta minusta se on päsmäröintiä. Ellei Petri Mäkilä olisi varta vasten pyytänyt, ei Ristin Voitossa olisi julkaistu mitään versiota kirjoituksestani. Aloite ei ollut minun.

Pääkirjoituksessaan Jyrki Palmi kirjoitti seuraavasti:

Helluntailiikkeessä on valitettavan monta esimerkkiä tapah­tumaketjuista, joissa näkyä kantava pastori on yksin alkanut to­teuttaa uudistuksia ja lopulta pettyneenä ja uupuneena jäänyt ilman tukea. Pahimmissa tapauksissa tällainen pastori on koke­nut epäonnistuneensa ja masentuneena jättänyt tehtävänsä.

Palmi ei pitänyt vastineessaan siitä, että puhuin vanhimmistoveljistä ”änkyröinä”, mutta ei tunnu ymmärtävän sitä, että minähän en henkilökohtaisesti nimittänyt änkyräksi yhtään ketään, vaan maalasin itse omaa ilmaisutapaani käyttäen kuvan juuri siitä tilanteesta, jota hän itse pääkirjoituksessaan kuvaa. Mitä oikein olen ymmärtänyt niin väärin ylläolevasta lainauksesta? Tässähän Palmi nimenomaan uhriuttaa pastoriparan, joka jäi ilman tukea. Miksi pastori jäi ilman tukea? Koska vanhimmisto. Jos jotakin, niin Palmi itse epäsuorasti syyttää tässä vanhimmistoveljiä siitä, että he eivät anna pastoreilleen tarvittavaa tukea. Pääkirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Palmi vahvistaa tätä mielikuvaa entisestään:

Paljolta tuskalta vältytään, jos vanhimmisto syttyy pastorin nä­kyyn ja yhteisenä rintamana esittelee uudistuksen tuulet seu­rakunnalle. Näin toimien pastori saa seurakunnan johtavista henkilöistä vahvan selkänojan, johon nojata tiukan paikan tullen. Kun vanhimmisto tukee ja toteuttaa näkyä, voi pastori levollisesti surffata uudistusten aaltojen päällä.

Palmin pääkirjoituksessa loistaa poissaolollaan kaikenlainen koettelu ja terve kritiikki pastorin näkyä kohtaan. Jää täysin käsittelemättä se ulottuvuus, että vanhimmiston tehtävänä on myös toimia jarruna älyttömyyksille ja pitää pastori tilivelvollisena ja Jumalan Sanalle alamaisena. Juuri se oli oman kirjoitukseni ytimessä. Käsittelin niitä skenaarioita, joissa pastori ei saa vanhimmiston tukea taakseen ja sen mahdollisia syitä ja seurauksia.

Mielipiteeni oli ja on edelleen, että pastorilla oleva näky ei ole mikään syy revetä suuntaan taikka toiseen. Tässäkin asiassa Palmi esittää minut väärässä valossa. En ole kirjoittanut, että pidän ”helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ’hulluutena'”, vaan että uudistamispyrkimysten perustaminen näkyjen varaan on hulluutta. Uudistaminen itsessään, jos se perustuu Raamattuun, on käytännössä reformaatiota – vanhistamista, kuten asian kirjoituksessani esitin.

Ajallemme tyypillinen vapaakristillinen seurakuntamalli on nimenomaan sellainen, jossa pastori opetusvastuunsa tähden on operaation keihäänkärkenä ja vanhimmisto välittömästi hierarkiassa pastorisinstituutin alaisena tukielimenä. Näin pastori sanelee ja vanhimmisto taustalla antaa hiljaisen signaalin. En käsitä, kuinka Palmin pääkirjoituksesta voi saada mitään muuta mielikuvaa, kuin että vanhimmisto ei täytä tehtäväänsä, jos se ei yksiselitteisesti asetu pastorin näyn taakse, koska pastori on visionääri ja me tarvitsemme visionäärejä nyt, kun helluntailiikkeen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Mutta jos mitään voi päätellä siitä, että vanhimmistoveljellä on samat kelpoisuusvaatimukset kuin pastorilla, raamatullinen seurakunnan johtajuusmalli on sellainen, jossa vanhimman ja pastorin roolit ovat synonyymejä keskenään. Sanojen episkopos, presbuteros ja poimen käytön tutkiminen vahvistaa tätä mielikuvaa (esim. 1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:6-9 & 1. Piet. 5:1-2). Kuinka monessa evankelisessa seurakunnassa Suomessa jokainen vanhimmistoveli on säännöllisesti opetusvastuussa, koska vanhimman tulee olla ”taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2)?

Vastauksessaan minulle Palmi puolustautuu sanoen:

Olen vahvasti vanhimmistojohtoisen seurakunnan kannattaja ja tulkitsen sen lähimmäksi sitä Raamatun mallia, jolla Paavali perusti seurakuntia ja ohjeisti Timoteuksen ja Tiituksen asettamaan niihin vanhimmat. Tällä tavalla pastorit ja vanhimmat voivat edelleen parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä johtaa seurakuntaa.
…
Vanhimmistojohtoinen seurakunta on turvallinen seurakunta, koska se ei ole riippuvainen siitä, kuka kulloinkin toimii sen pastorina.

Jyrki Palmi ei nyt tunnu osaavan päättää, mitä mieltä haluaa olla. Jos tarvitaan pastori, jolla on näky ja vanhimmisto sitä näkyä tukemaan, silloin kyseessä ei ole vanhimmistojohtoinen seurakunta, vaan pastori kärkenä ja vanhimmisto tukielimenä. Silloin todellakin on väliä, kuka kulloinkin toimii pastorina. Mitä jos loppuunpalaneen pastorin paikalle palkatulla on eri näky – tai ei näkyä lainkaan? Mutta jos taas seurakunta todella on vanhimmistojohtoinen, silloin pastori ei voi olla yksinäisenä kärkenä näkyineen.

Juuri tuo ”näky” on jotakin, mistä Palmi ei tunnu haluavan päästää irti. Näky on sopivan saippuainen termi, joka voi tarkoittaa joko erittäin hyvää ideaa, tai yliluonnollisesti saatua ilmestystä. Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa, joka tapauksessa näyn välittäjänä on yksilö, jota ilman seurakunnasta puuttuu jotakin olennaista. Se ei ole vanhimmistojohtoisuutta, koska ”näyn kantaja” (kuten Palmi asian ilmaisee) on pakko nostaa erityisasemaan ja erityiskohtelun kohteeksi, eräänlaiseksi oraakkeliksi tai messiashahmoksi. Pääkirjoituksessaan Palmi puhuu juuri tästä:

Seurakunnan vanhimpien ei tule koskaan uhrata työn­tekijöitään yksinäisen näyn alttarille. Pahimpia asen­teita ja kauaskantoisimpia virheitä ovat ”katsotaan miten pojan/ tytön käy” -tyyppiset asenteet. Pastorin kannalta ei ole juuri mi­tään kuluttavampaa työympäristöä kuin sellainen, jossa hänet jätetään yksin selviämään näkynsä kanssa. Tällainen toiminta­tapa on tuomittu epäonnistumaan ja vaikeuttaa vielä seuraajien­kin työtä.

Tässäkään lainauksessa, kuten misään pääkirjoituksessaan, Palmi ei anna sellaista vaihtoehtoa, että pastorin näky terveesti kyseenalaistettaisiin pelkkänä messiaskompleksina, vaan sitä pitäisi alkaa hyysäämään. Ensinnäkin, kuten kaikkien pyhien seurakunnissa, ”katsotaan, kuinka tytön käy” on oletusarvoisesti ja automaattisesti poissa laskuista. ”Katsotaan, kuinka pojan käy” on ilman muuta rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä ja kypsyyden puutetta. Siten suhtautuvan ei pitäisi olla seurakunnan vanhin. Mutta oikea suhtautumistapa ei mielestäni ole näyn varjeleminen, kuin hauraan kukkasen, vaan realismi:

• Sinä et ole maailman napa.
• Sinun näylläsi ei ole auktoriteettia.
• Sinulla on jo kaikkiriittävä ja erehtymätön ilmoitus, jonka mukaisesti sinun tulee toimia.

Loukkaantuneisuuttaan Jyrki Palmilta tuntuu menneen täysin ohi se seikka, että esitin kirjoituksissani konkreettisia ajatuksia pastorien jaksamiseen. Se pitäisi nähdä positiivisena asiana. Pastorit eivät pala loppuun, jos eivät tekeydy tärkeämmiksi osasiksi kokonaisuutta, kuin oikeasti ovat. Siinä Jyrki Palmi ei auta, vaan edesauttaa näkyretoriikallaan juuri päinvastaista. Eikä kyse ole ainoastaan pastorista itsestään, vaan myös seurakuntalaisista. Pahimmillaan homma lähtee totaalisesti lapasesta ja näkynsä kansa aikansa rellestänyt visionääri vaihtaa maisemaa ja jättää jälkeensä sekaannusta ja tuhoa. Olen nähnyt. Täällä Porissa. Siksi sanon näyille kerta kaikkiaan EI.

Vastauksensa lopussa Jyrki Palmi yrittää vielä näpäyttää takaisin:

Kokin tausta on selkeän kalvinistinen ja ymmärrän kirjoituksen olleen enemmänkin halu näpäyttää helluntaiherätystä sen etääntymisestä Sanan opetuksen painopisteestä viihteelliseen suuntaan. Tämä reformaation aihepiiri voisi olla hedelmällinen keskustelu, kunhan sitä käydään kunnioittavassa hengessä.

Minähän en ole ”taustaltani kalvinistinen”. Olen kalvinisti. Olen taustaltani helluntailainen.

Kirjoitukseni motivaation pääpaino ei ollut helluntailaisuuden viihteellistymisen kritisointi, joskin mainitsin sen eräänä esimerkkinä näkykeskeisen seurakuntamallin hedelmästä. Kun pastorin näkynä on olla viihteellinen seurakunta, sellainen on omiaan syntymään, kunhan pastoria ei jätetä näkynsä kanssa yksin ja vanhimmisto muistaa hyysätä. Kirjoitukseni kritiikin kohde oli maailmallisten yksilöjohtajaa korostavien ideologioiden hyödyntäminen seurakunnan johtamisessa. Vastauksessaan Jyrki Palmi kiistää esittäneensä mitään sellaista, mutta hänen vasta-argumentaationsa jättää johdonmukaisuudessa aivan liian paljon toivomisen varaa.

Mitä tulee kunnioittamiseen, pyydän saada huomauttaa, että en ole nimitellyt ketään, enkä pilkannut. Pienellä sisälukutaidolla sen olisi pitänyt olla ihan selvä asia. ”Kalvinistisen taustani” esille ottaminen tässä kontekstissa oli melkoisen asiaton ad hominem, jonka ilmiselvä tarkoitus oli pyrkiä mustamaalaamalla heikentämään argumentaationi uskottavuutta. Jyrki Palmilla ei ole mitään syytä loukkaantua mistään, mitä kirjoitin. En ole esittänyt hänen pääkirjoitustaan väärässä valossa ja olen mielestäni tässä kirjoituksessa todistanut sen.

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

• Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
• Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
• Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
• Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

• Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
• Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.