Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

ekman.jpg

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

  • Valehteleeko hän?
  • Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
  • Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
  • Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.