Minä en usko etsikkoaikaan

Kuuntelin eilen Joonas Laajasen saarnan Pyhän Hengen työstä:

Saarna oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta haluaisin tarjota siihen hieman (toivottavasti) rakentavaa kritiikkiä. Kritiikkini koskee sanan ”etsikkoaika” käyttöä. Olen itse todennut, etten usko sellaiseen.

Se, mistä olemme Joonaksen kanssa samaa mieltä, on se, että uskoontulo on sekvenssi, jossa on järjestys. Sekvenssissä ennen uskon hetkeä, kääntymystä ja vanhurskautusta on uudestisyntymä. Tämä on reformoidun teologian ordo salutis, eli pelastuksen järjestys. Uudestisyntymä edeltää uskoa. Uudestisyntyminen mahdollistaa oman syntisyytensä havaitsemisen ja pelastuksentarpeensa ymmärtämisen. Uudestisyntyminen mahdollistaa uskon. Uudestisyntynyt sielu kaipaa vain saada tietää, ketä hänen olisi huudettava avuksi. Koska Jumala vaikuttaa pelastuksen ja koska Hän hallitsee maailmankaikkeuden tapahtumia, ei voi myöskään käydä niin, että joku on teknisesti uudestisyntynyt, mutta ei pelastu, sillä hän ei ole vielä kuullut evankeliumia. Uudestisyntyminen on Pyhän Hengen vaikuttama suvereeni ihme ja se on harmoniassa muun kolminaisuuden pelastussuunnitelman ja -tarkoituksen kanssa.

Olemme yhtä mieltä myös siitä, että uudestisyntymisen hetken ja uskon hetken aikaväli voi vaihdella suurestikin. Lisäksi, kuten Raamattu todistaa, Johannes kastaja oli uudestisyntynyt ja Pyhällä Hengellä täytetty jo äitinsä kohdussa. Jumala on siis kiistatta kykenevä uudestisynnyttämään myös vielä syntymättömiä ihmisiä, mikä osoittaa sen, että uudestisyntyminen ei ole uskon seuraus. Usko vaatii nimittäin älyllisen kapasiteetin, joita vauvoilla ei ole.

Mutta onko tämä aikaväli uudestisyntymän ja uskon välillä etsikkoaika? En millään tavoin kiellä sitä, etteikö Jumala herättäisi ihmisiä hengellisesti, etsimään Häntä ja huutamaan avuksi Hänen nimeään. Ymmärrän myös sen, että sana ”etsikkoaika” vaikuttaisi kelpo sanalta kuvaamaan tätä ajatusta, sillä siihen sisältyy (tai näyttäisi sisältyvän) ajatus etsimisestä. Ihminen ei omin avuin etsi Jumalaa. Mieleeni nousee kysymys myös siitä, kuinka lähellä tämä ajatus on arminiolaisuuden edeltävän armon (prevenient grace) -oppia? Arvatenkin merkittävä ero on siinä, että arminiolainen katsoo olevan mahdollista, ettei yksilö pelastu edeltävästä armosta huolimatta. Kalvinismi ei salli tätä, vaan painottaa, että kyseessä ei ole Jumalan avaama ovi tai Jumalan antama mahdollisuus, vaan Jumalan aloittama työ – työ, jonka Hän poikkeuksetta vie päätökseen (Fil. 1:6).

Sana ”etsikkoaika” tai sen variantti ”etsikkopäivä” esiintyy vuoden 1776 Bibliassa yhdeksän kertaa. Vuoden 1938 kirkkoraamatussa se esiintyy kahdesti. Raamattu kansalle -käännöksessä esiintymät on säilytetty. Vuoden 1992 käännöksessä se esiintyy kerran. Vuoden 2020 Uuden testamentin käännöksessä sana ei enää esiinny. Relevantit raamatunkohdat ovat siis nämä, 1776 Biblian mukaan:

Niin mene sinä nyt, ja johdata kansa sille sialle, josta minä olen sinulle puhunut: Katsos, minun enkelini käy sinun edelläs. Mutta minun etsikkopäivänäni kostan minä heidän rikoksensa.

2. Moos. 32:34

Mitä te tahdotte tehdä etsikkopäivänä, ja hävityksessä, joka kaukaa tulee? kenen tykö te pakenette apua saamaan? ja kuhunka te tahdotte panna teidän kunnianne?

Jes. 10:3

Paetkaat, palatkaat ja kätkekäät teitänne syvälle, Te Dedanin asuvaiset; sillä minä annan Esaulle tulla onnettomuuden, hänen etsikkonsa ajan.

Jer. 49:8

Surettakaat kaikki hänen mullinsa, viekäät häntä alas teurastettaa; voi heitä! sillä päivä on tullut, heidän etsikkonsa aika.

Jer. 50:27

Katso, sinä ylpeä, minä tahdon sinun kimppuus, sanoo Herra, Herra Zebaot: sillä sinun päiväs on tullut, sinun etsikkos aika.

Jer. 50:31

Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettet etsikkos aikaa tuntenut.

Luuk. 19:44

Mene kapinan nostajain maahan, mene sinne ylös, ja etsi etsikon asuvaisia; hävitä ja tapa heidän jälkeentulevaisensa, sanoo Herra, ja tee kaikki, mitä minä olen käskenyt sinulle.

Jer. 50:21

Etsikon aika on tullut, ja kostamisen aika on tullut, jonka Israelin pitää kyllä tunteman: Prophetat ovat tomppelit, ja kerskaajat ovat mielipuolet, sinun suurten pahain tekois tähden ja suuren vastahakoisuuden tähden.

Hoos. 9:7

Ja pitäkäät hyvä meno pakanain seassa, että ne, jotka teitä panettelevat niinkuin pahointekijöitä, näkisivät teidän hyvistä töistänne ja kiittäisivät Jumalaa etsikon päivänä.

1. Piet. 2:12

Näemme yllä luetelluista teksteistä mielestäni melko vastaansanomattomasti, että yleisin konteksti tuolle sanalle on Jumalan tuomio. Jumalan tuomio on Jumalan vierailu, (lat. visitatio). Hän tulee tuomiossa. Molemmissa uuden testamentin kohdissa (Luuk. 19:44 & 1. Piet. 2:12) on jokseenkin sama alkukielen ilmaisu, καιρὸν τῆς ἐπισκοπῆς (kairon tēs episkopēs) tai ἡμέρᾳ ἐπισκοπῆς (hēmera episkopēs). Päättelen siitä, että sana episkopēs esiintyy myös 1. Tim. 3:1 ja tarkoittaa siellä seurakunnan kaitsijan virkaa, että tämän visitaation tarkoitus on olla Jumalan virallinen tarkastuskäynti. Hän tulee tarkastamaan viinitarhansa ja temppelinsä. 3. Moos. 14:33–57 on laki spitaalitartunnasta talossa, jossa viime käden toimenpide oli repiä maahan koko talo ja kärrätä romu ”ulos kaupungista saastaiseen paikkaan”. Tämä todettiin papin tarkastuksella. Ylipappi Jeesus toimitti tämän tarkastuksen Jerusalemille. Hän totesi sen tilan sellaiseksi, että se tuli repiä maan tasalle ja se myös tapahtui vuonna 70.

Ainut kohta, joka esittää tämän visitaation millään tavalla positiivisessa valossa, on 1. Piet. 2:12. Jumalan tarkastuskäynti voi olla siis tapahtumana myös iloinen ja ylistystä täynnä ja seurakunta saada kiitosta siitä, mitä heillä on Herralle näyttää. Muistammehan Jeesuksen vertauksen isännästä, joka antoi taloudenhoitajilleen resursseja ja mandaatin operoida niillä että ne tuottaisivat lisäarvoa hänen bisneksilleen.

Kun visitaatio tapahtuu, silloin ei aleta kuumeisesti etsiä Herraa, jos Hänet vaikka löytää voisi, vaan silloin on liian myöhäistä. Herraa on etsittävä ennen etsikkopäivää. Se on luettelemieni raamatunkohtien todistus. Edes 1. Piet. 2:12 ei millään tavoin ole välttämätöntä lukea sellaisen taka-ajatuksen kanssa, että ”ne, jotka teitä parjaavat” ylistäisivät Herraa silloin, kuin heidän elämässään syystä tai toisesta koittaa ajanjakso, jona he etsivät Herraa. Se ei ole muun Raamatun ilmoituksen vahvistama tulkinta, vaan sisäänluettu ennakkokäsitys, eli eisegeesiä. Ja väärinymmärrysten välttämiseksi teroitan, etten väitä Joonaksen tehneen niin. Itseasiassa, mikäli oikein muistan, Joonas ei viitannut saarnassaan yhteenkään Raamatun tekstiin, jossa sana ”etsikko” esiintyy, vaan veti johtopäätöksen esimerkeistä Raamatun narratiivissa. Yksiselitteistä didaktista tekstiä, jossa seikkaperäisesti määriteltäisiin ja selitettäisiin uudestisyntymän ja uskon vanhurskautuksen välinen ajanjakso, ei nimittäin ole olemassa.

Etsikkoaika on käsitykseni mukaan distinktiivisesti suomalainen kristillinen traditio. En ole törmännyt siihen missään niistä amerikkalaisista lähteistä, joita ravinnokseni kulutan. Väitän, että se on myös suhteellisen nuori traditio ja että sen olemassaolo nojautuu yksinomaan siihen, että ei enää ymmärretä sanan ”etsikko” todellista merkitystä, vaan luullaan sen liittyvän etsimiseen, koska se sanana näyttäisi liittyvän jotenkin etsimiseen. Mutta kieli ei toimi niin, vaan on mahdollista, että sanojen alkuperäinen merkitys onkin jotakin aivan muuta, kuin se, mikä merkitys niille on sittemmin muodostunut. Tämä on selvää, kun vertaa esimerkiksi suomen ja viron sanastojen yhtäläisyyksiä. Onko piimä muuttunut maidoksi, vai maito piimäksi?

Jos siis sanan ”etsikko” etymologinen juuri on sama kuin sanan ”etsiä”, uskallan väittää, että on mahdollista, että sana ”etsiä” on saattanut tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin etsimistä. Tämä on pelkkä teoria. Verbin ”etsiä” vertaaminen muihin suomensukuisiin kieliin ja sanan merkityksiin niissä voisi tuoda lisää selvyyttä siihen, miksi suomenkielisessä Raamatussa on tuollainen omituinen sana, jonka merkityssisällön muuttuminen ajan saatossa saa aikaan kokonaisen kristillisen tradition synnyn. Tuon tradition omintakeisuus muuhun kristilliseen maailmaan verrattuna on vahva todiste sen puolesta, että asiassa on jokin tällainen ulottuvuus.

Äitini on sattumoisin tällaisten asioiden asiantuntija, joten kysyin häneltä. Hänen vastauksena oli erittäin hyödyllinen:

Kyllä tuo etsikko-termi perustuu etsiä-verbiin. Olet kuitenkin oikeassa siinä, ettei termillä Raamatussa viitata aikaan, jolloin ihminen etsii Jumalaa vaan siihen, että Jumala ”tulee ja etsii” ihmistä, joko siunatakseen tai tuomitakseen. Herätyskristillinen tulkinta etsikkoajasta, jolloin ihminen etsii Jumalaa tai Jumala vetää ihmistä puoleensa henkilökohtaisesti, ei suoraan ja sellaisenaan löydy Raamatusta. Toki Jumala tällaista tekee, mutta onko etsikkoaika sille paras nimitys? Ei varmaankaan.

Jeesushan nuhteli Jerusalemia siitä, etteivät he tunteneet ”etsikkopäiväänsä” eli sitä aikaa, jona Jumala oli lähettänyt heille Jeesuksen heitä ”etsimään”, jotta hän voisi heitä Kuninkaana ja Messiaana siunata. Vanhan testamentin puolelta taas tulee äkkiseltään mieleen se paikka, jossa Herra ”etsi Moosesta tappaakseen hänet”.

Ihan oma kysymyksensä on sitten, onko tuo etsikko-termi paras mahdollinen sanavalinta, ja miten hyvin se vastaa alkukielten vastinetta. Latinahan ei ole Raamatun alkukieli, vaan VT on kirjoitettu hebreaksi ja UT kreikaksi. Toki latinankielisiä käännöksiä on myös hyvä tutkia. Niistä voi oppia paljon.

On kuitenkin täysin mahdollista, että etsiä-verbillä on ollut 1700-luvun suomessa myös merkitys ’vierailla’. Se on hyvinkin voinut merkitä mm. jotain sellaista kuin ’tulla ja etsiä’, mikä on hyvinkin voinut sopia vastineeksi latinan sanalle visitatio.

Sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa. Hyvä esimerkki tästä on oppia-verbi, joka tarkoittaa…oppia. Vanhemmassa suomen kirjakielessä sillä on lisäksi merkitys ’vierailla, käydä katsomassa’. Tässä merkityksessä sitä käytetään mm. kun kehotetaan uskovia ”oppimaan” leskiä ja orpoja heidän ahdistuksissaan tai Matteuksen 25. luvussa, jossa lampaat ovat ”oppineet” Ihmisen Poikaa, kun tämä oli sairaana ja vankeudessa, mutta vuohet eivät. Karjalan kielessä oppia-verbin vastine oppie tarkoitaa taas ’yrittää’, kun taas oppimista ilmaistaan verbillä opastuo.

Jotain samantapaista on voinut tapahtua myös etsiä-verbille.

Maria Kok, yliopistonlehtori, Humanistinen osasto, Suomen kieli ja kulttuuritieteet, Itä-Suomen yliopisto

Emme saa olla kuin King James -puristit, jotka eivät suostu käsittämään sitä, että muuallakin maailmassa on Raamattuja ja että niissäkin on uniikkeja käännöskukkasia, joilla on potentiaalia muokata tuon kieliryhmän kristillistä kokemusta hyvin erikoislaatuisilla tavoilla. Siten he ovat sokeita sen mahdollisuudelle, että heidän rakkaassa KJV:ssään voisi olla sellaisia. Meidän on oltava tietoisia kielen tällaisista ulottuvuuksista.

Vätän myös, ”etsikko” sanan todellisen merkityksen unohtumiseen viitaten, että 1700-luvulta 1900-luvulle on pitkä matka. 1933/38-kirkkoraamatun käännösfilosofiaan kuului vanhahtavan kieliasun säilyttäminen. Sitä pidettiin arvokkaana ja runollisena. En väitä siinä asiassa vastaan. Pidän itsekin kolmekasin rikkaasta kielestä, enkä haluaisi, että tulevien sukupolvien kieli köyhtyisi. Jotakin silti puhuu myös se, että ”etsikko” esiintyy siinä enää kahdesti, Biblian yhdeksän sijaan. En osaa vastata siihen, miksi kaikki Vanhan testamentin esiintymät on korvattu muilla sanoilla, kuten esim. Hoos. 9:7 (”rangaistus”) tai Jer. 50:21 joka ei muistuta Biblian vastinettaan melkein lainkaan. Uskon tällä perusteella, että jo 1900-luvulla sanan ”etsikko” merkitys oli vajaassa 200 vuodessa unohtunut. Se oli silloin jo modernimpaa vastinetta kaipaava sana. En ymmärrä sitäkään, miksi yksi esiintymä on haluttu säilyttää vuoden 1992 kirkkoraamatussa, mutta sellaista elämä on.

Kun suomalainen keskivertokristitty puhuu etsikkoajasta, hän tarkoittaa, että on aika ihmisen elämässä, jona Jumala kutsuu. Tuona aikana Herraa voi etsiä. Mutta on muistettava, että ”kaksi tai kolme kertaa Herra kutsuu” ja sitten tilaisuus pelastua on iäksi mennyttä. En tiedä, onko tätä traditiota dokumentoitu mitenkään akateemisesti missään, mutta traditio on olemassa ihmisten mielissä ja sen voi todeta itse. Traditio elää (joskaan en tiedä, kuinka hyvin se voi) suomalaisen kristillisyyden kollektiivisessa psyykeessä. Sen on tultava jollakin tavalla herätyskristillisyyden kautta. Tee pian ratkaisu, sillä armon ovi voi sulkeutua! Toki näin on, jos muistamme, ettei kenellekään ole luvattu huomista, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan opista, jonka mukaan Jumala yksinkertaisesti kyllästyy kutsumaan, pamauttaa oven kiinni ja alkaa mököttää. Tämä ei ole millään tavoin yhteensopiva traditio sen suvereenin armon pelastusopin kanssa, jossa pelastus on alusta loppuun Jumalan teko ja johon sekä minä että Joonas olemme sitoutuneet. Jumala ei neuvottele syntisten kanssa, Hän ei uhkaile, kiristä eikä lahjo, vaan Hän pelastaa. Ajatus siitä, että ”kaksi tai kolme kertaa Jumala kutsuu” olettaa ihmisen suvereniteetin omassa pelastuksessaan, eikä Jumalan suvereniteettia.

Sananen vielä vuoden 2020 käännöksestä: kuten totesin, sana ”etsikko” ei esiinny siinä enää lainkaan. Vanhasta kirkkoraamatusta perityt kohdat kääntyvät näin:

Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et ymmärtänyt tarttua tilaisuuteesi.

Luuk. 19:44

Eläkää moitteettomasti vierasuskoisten parissa. Kun he sitten väittävät teitä pahantekijöiksi, he huomaavatkin teidän hyvät tekonne ja ylistävät Jumalaa sinä päivänä, jona kohtaavat hänet.

1. Piet. 2:12

Piti näiden kohtien käännösratkaisuista tai ei, ainakin yritys selventää, mikä tuo episkopēs-hetki on, on minusta hyvä ja loppupeleissä tuottaa enemmän selkeyttä asiaan, kuin kaanaankielinen ”etsikkoaika”, johon liittyy harhakäsityksiä ja kokonainen, mielestäni suoraan sanottuna evankeliumin vastainen, herätyskristillinen traditio. Kuten jo totesin, sitä en kiellä, että Jumala herättää ihmisiä kuolleista uudestisyntymän kautta ja vaikuttaa heissä sen, että he etsivät herraa. Mutta mielestäni sitä ei pitäisi kutsua etsikkoajaksi. Se ei ole kielihistoriallisesti, eikä raamatullisesti oikein. Se tuo mukanaan painolastia ja aiheuttaa sekaannusta. Itse asiassa nimenomaan uskon ja kääntymisen hetki olisi minun mielestäni paljon oikeammin tuo episkopēs-hetki – se hetki kun syntinen kohtaa elävän Jumalan ja tarttuu uskossa Hänen lupauksiinsa.

Advertisement

Jumala on viha

Minua ei ole vähään aikaan kiinnostanut kirjoittaa. Pahoittelut siitä. Minua ei kiinnosta kirjoittaa tätäkään. Pakotan tavallaan itseni siihen. Olen väsynyt tämän maailman idioottimaisuuteen. Olen sellaisessa pisteessä, missä minua ei kiinnosta enää. Minua ei kiinnosta, mitä uutisissa lukee. Minua ei kiinnosta kommentoida. Minä en leiki tätä tyhmää leikkiä. Mieluummin elän, suljen pois mielestäni kaiken, enkä yksinkertaisesti välitä enää. En välittänyt alun perinkään, mutta nyt välitän vielä vähemmän. Tietenkään en voi täysin irrottautua – todellisuus (tai muiden ihmisten todellisuus) muistuttaa itseään vaikkapa hakiessa pakettia postista. Vaippanaamoja nähdessä muistuu mieleen, että ai niin: tämmöinenkin juttu oli vielä.

Mutta viimeksi, kun erehdyin hieman selaamaan uutisia, vastaan tuli Seida Sohrabin kolumni Ilta-Sanomissa. Seida Sohrabi on Kokoomuksen, suomen oikeistolaisimman vasemmistopuolueen, helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu. Kolumni on otsikoitu: ”Jumala on rakkaus – olkaamme armollisia Päivi Räsäselle”. Ai niin. Maailmassa on vielä jumalattomia, jotka tulevat selittämään kristityille, millainen Jumala on. Sitten unohdin koko asian. Ja nyt pakotan itseni tuottamaan hieman sisältöä.

Seida Sohrabi on oikeassa todetessaan, että Päivi Räsänen on ollut itse keittämässä sitä soppaa, jota joutuu nyt lusikoimaan. Minua turhauttaa se, miten hän ei vieläkään tunnu ymmärtävän sitä, että vastaus ei ole: ”Raamattu ei ole vihapuhetta”, vaan: ”vihapuhetta ei ole olemassa.” Päivi Räsäsen tapaus on edetessään myös rapakon takana sananvapaudesta ja uskonnollisesta vapausta välittävien, sekä maailmanmenoa näistä näkökulmista kommentoivien huulilla. James White pitää asiaa toisinaan esillä, hupaisasti unohdellen, mistä maasta olikaan kysymys. Sitä en lue hänelle syyksi, ettei hän tiedä, ettei Suomi ole Skandinaviaa. Ei sitä Suomessakaan tiedetä. Myös Gabissa asia tulee ajankohtaissyötteessä vastaan. Niissä tämä kiusallinen pieni detalji unohtuu tykkänään.

Seida Sohrabi ei kuitenkaan selviä itse puhtain paperein. Päivi Räsänen ei tajua, että vihapuhe on orwellilainen uuskäsite, joka ei tarkoita mitään ja samaan aikaan tarkoittaa potentiaalisesti ihan mitä vaan. Samalle mielivallalle Sohrabi avaa oven sanoessaan, että vastakkain ovat yhden sananvapaus ja toisen oikeus olla tulematta loukatuksi. Peli menetetty, Seida! Hävisit. Tässä tyhmä palkintosi. Ei ole sellaista, kuin oikeus olla tulematta loukatuksi. Se on woke-lahkolaisten ja kaikkien muiden identiteettipillittäjien uusilmaisu, aivan yhtä orwellilainen, kuin vihapuhe. Seida Sohrabi saa minulta miljoona pistettä, koska rohkenee kutsua Woke-kulttuuria taudiksi – ja menettää ne saman tien, koska hänen woke-oireita testaava PCR-testinsä näyttää positiivista. Aivastus on osunut häneenkin. Hän vain ei ymmärrä, miten salakavalata taudista on kysymys.

Tosiasiassa Woke-tauti on variantti, mutaatio. Se on johdannainen postmodernismus-viruksesta. Tiedättehän, siitä, joka saa ihmiset luulemaan, että ei ole objektiivista todellisuutta ja kaikkien mielipiteet ovat yhtä hyviä. ”Päivi Räsäsellä on oikeus levittää Jumalan rakkautta tavalla, joka on hänelle sopiva.” Jep, tuon taudin minä tunnistan! En tarvitse siihen liian monella vahvistussyklillä vääristeltyjä satojen eurojen labratuloksia, enkä myöskään parin euron mukaluotettavaa kiinakuraa.

Ei, Päivi ehdottomasti ei saa levittää Jumalan rakkautta tavalla, joka on hänelle sopiva. Hänen pitää tehdä se tavalla, joka on Jumalalle sopiva. Päivi Räsänen ei saa asettua itse standardiksi ja tuomariksi sille, mikä on oikea tapa julistaa evankeliumia, eikä kukaan ihminen saa.

Kuulostaa sydäntä ja mieltä lämmittävältä, kun artikkelissa lainataan Raamattua:

Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme.

1. Joh. 4:11

Mutta olemassa sellainenkin syndrooma, kuin raamatunjakeiden irrottaminen asiayhteydestään. Hetkinen: ”jos Jumala on näin meitä rakastanut” – siis miten? Edellisessä jakeessa Apostoli Johannes selittää:

Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

1. Joh. 4:10

Tämä on ajatussisällöltään täsmälleen sama toteamus, kuin minkä Apostoli Paavali tekee:

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.

Room. 5:8-9

Ajatella, kärttyinen, ilkeä Paavali määrittelee sen, mitä tarkoittaa, että ”Jumala rakastaa”, samalla tavalla kuin Johannes, rakkauden apostoli. Ajatella, me pelastumme vihasta. Kenen vihasta? Jumalan. Miten? Siten, että Jeesus Kristus joi ristinpuulla puolestamme Jumalan vihan maljan (Matt. 26:39, Mark. 14:36, Luuk. 22:42). Ajatella, Jumala rakasti vihaamalla.

Päästäpä tuo pesuallas sisään.

Jumalan rakkaudesta puhumisesta on tullut hirvittävän laiskaa ja halpa-arvoista. Liian monet kristitytkin luulevat, että koska vihaan liittyy negatiivisia mielleyhtymiä ja koska Jeesus muun muassa sanoo vuorisaarnassa, että ”joka vihaa veljeään on murhaaja”, siitä syystä Jumalaan ei voi liittyä mitään negatiivista. Hän ei siis voi vihata, koska vihaaminen on syntiä ja Jumala ei tee syntiä. Mutta kuka tekee säännöt? Kuka laatii lait? Totta, sinä et saa vihata lähimmäistäsi. Jos Jumala ei rajoittaisi sinun pahuuttasi, murhaisit vihaamasi lähimmäisen oikopäätä, kuten Kain teki. Nyt se jää pelkäksi hampaitten kiristelyksi, mutta impulssi on sama. Sinä et ole antanut elämää kenellekään. Sinä et saa sitä myöskään keneltäkään ilman lupaa riistää, etkä saa edes haluta tehdä sitä. Mutta Jumala on antanut elämän kaikille. Hän saa ottaa sen pois keneltä tahansa.

Ja Jumala saa myös vihata ketä Hän tahtoo. Ja Hän myös vihaa. Jumala ei ole vain rakkaus. Jumala on viha. Jos Hän ei ole viha, miksi me imago deinä vihaamme? Paitsi Jumalaa ei ole mitään. Jos viha ei ole Jumalasta, se ei ole mistään, eikä se ole mitään. Ei, viha on Jumalasta, koska Jumala vihaa. Ongelma on se, että me emme saa vihata mitä vain. Me saamme vihata vain sitä, mitä Jumala vihaa. Toista ihmistä emme saa vihata, koska emme tiedä, ketä Jumala rakastaa, emmekä saa ottaa sitä riskiä, että vihaamme jotakuta, jota Jumala on rakastanut vihaamalla Poikaansa ristillä tuon henkilön asemesta. Mutta Jumala vihaa syntiä. Jumala vihaa sitä, että Hänen lakiaan rikotaan. Hän vihaa sitä, että ihmiset väittävät olevansa muuta, kuin mitä Hän sanoo heidän olevan. Meidän on vihattava sitä yhtä paljon. Jos emme vihaa jotakin, mitä Jumala vihaa, pilkkaamme Jumalaa, sillä väitämme, että Jumala on väärässä. Olemme epäjumalanpalvojia implikoidessamme, että jossakin on jokin toinen, parempi totuuden ja oikeuden standardi kuin Jumala itse ja vertaamme Jumalaa siihen; in essence toinen, parempi jumala.

Me puhumme liikaa Jumalan rakkaudesta, emmekä tarpeeksi Jumalan vihasta. Varokaa, herkkänahat, sillä minä tulen puhumaan siitä vastakin. Me emme ole uskollisia evankeliumille, emmekä Raamatun ilmoitukselle, jättäessämme Jumalan vihan mainitsematta. Jättäessämme kertomatta ihmisille sen varoituksen, mikä heidän pitää kuulla, me vihaamme heitä. Ei ole rakkauden sanomaa ilman vihan sanomaa. Niiden on käytävä käsi kädessä, sillä vain viha antaa rakkaudelle sen merkityksen, mikä sillä kuuluu olla ja vain se resonoi ihmisessä siten, kuin Jumala on edeltämäärätyn päätöksensä mukaisesti tarkoittanut.

Kalvinisti häkeltyy: Levelissä luettiin Raamattua

Katso video Odyseessa klikkaamalla tästä

Levelissä luettiin Matt. 10:34 ja todettiin, että ”kristittyjen pitäisi kuunnella Jeesusta”. Mutta mitä se tarkoittaa ja mitä siihen sisältyy?

• Laki on hyvä: https://kaupunginainoakalvinisti.wordpress.com/2021/02/06/laki-on-hyva/
• Laki on kuningas: https://kaupunginainoakalvinisti.wordpress.com/2021/05/01/lex-rex-laki-on-kuningas/
• Dan Wallacen artikkeli: https://bible.org/article/my-favorite-passage-thats-not-bible

Uskoontulon demystifiointi

Eräs viimepäivien puheenaiheista on ollut Tuomas Embuske ja hänen eräänlainen paluunsa takaisin julkiseen vuoropuheluun. Hän on kertonut kärsineensä masennuksesta ja vetäytyneensä siitä syystä omiin oloihinsa. Embusken tilannetta ja viimeaikaisia kommentteja ruotineista eräs mielenkiintoinen tapaus oli Kirkko ja kaupunki -lehden Kari Kuula. Kuula tarttuu kiinni johonkin, mitä Embuske oli sanonut Radio Deillä Lauri Johanssonin ja Ali Niemelän isännöimässä Ex-Criminals ohjelmassa, että ”olisi coolia tulla uskoon, mutta aivoni on rakennettu niin, ettei se ole helppoa.”

Tämä on Kuulan mukaan oivallinen tiivistelmä kristityn peruskokemuksesta. Tätä olevinaan on ”olla uskossa”. Matti Nykästä lainaten Kuula kiteyttää sen siten, että uskossa ei käytännössä ole mitään rationaalista. Se on taistelua sitä vastaan, mitä ”aivot sanovat”. Se on elämistä sisäisessä konfliktissa, jossa touhutaan uskonnollisia juttuja, joissa ei ole järjenhiventä ja lillutaan jossakin selittämättömässä olotilassa tai mystisessä ulottuvuudessa.

Omassa kannanotossaan Kari Kuula ei tunnu oikein osaavan päättää, millaisen vastakkainasettelun hän haluaa rakentaa rationaalisuuden ja emotionaalisuuden, järjen ja tunteiden, aivojen ja sydämen, välille. Se on vastakkainasettelu, jota itse en voi sietää. Kuulan järkeily ei perustu luomiseen, joka on eräs kristillisen uskon kulmakivistä, vaan evoluutiobiologiaan. Hän viittaa evoluution synnyttämiin alkukantaisiin mekanismeihin:

Kun pensas kahahtaa, tulkitsemme ensimmäiseksi, että siellä on susi ja syöksymme karkuun.

Mutta tämä ei ole rationaalisuutta, eikä tällä ole tekemistä järjen kanssa. Tämä ei ole sitä, miten ”aivot haraavat vastaan” tässä uskoontulokysymyksessä. Tässä on kyse vietistä, alkukantaisesta mekanismista, jonka oletetaan palvelevan tiettyä tarkoitusta oletetun maailmankuvan perusteella ja tuo maailmankuva ei ole kristillinen. Kun pensas kahahtaa, rationaalisuutta on analysoida konteksti ja todeta, että olemme kaupungissa; se on luultavasti juoppo, eikä susi. Jos konteksti on sysipimeä metsä, rationaalisuutta on todeta, että sutta ei pääse juoksemalla karkuun; se on nopeampi.

Muutenkin Kuulan artikkeli on melkoista progressiivista uudelleenmäärittelyä. Syntiä hän kutsuu ”Jumala-aistin epävirittyneisyydeksi”. Se tavallaan toimii subtekstina koko ajatukselle uskosta. Kyse on puhtaasti esoteerisesta asiasta. Hän toki muistuttaa, että ”kristillinen kirkko tutkii ja koettelee älyllisesti kokemuspohjaisia väitteitä”, mutta siinäkin kokemus on kingi, ei teologia.

Totuus on kuitenkin kaikkea muuta. Fraasi ”tulla uskoon” on peräisin Raamatusta. Tällainen kohta on esimerkiksi Apt. 17:4, joka sanoo 1933/38-käännöksessä näin:

Ja muutamat heistä tulivat uskoon ja liittyivät Paavaliin ja Silaaseen, niin myös suuri joukko jumalaapelkääväisiä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.

Kysymys kuuluu: kokivatko he mystisen plim-elämyksen, vai rationaalisen ahaa-elämyksen? Kun käännöstä vertaa muihin suomenkielisiin raamatunkäännöksiin, voinee asiasta muodostaa jonkinlaisen johtopäätöksen. 1776 Biblian mukaan muutamat ”suostuivat heihin”. 1992 Kirkkoraamatun mukaan muutamat ”vakuuttuivat”. Raamattu Kansalle -käännöksen mukaan nuo muutamat ”uskoivat”.

No, miltä näyttää? Minusta on selvää, että kyse on jälkimmäisestä, eli ahaa-elämyksestä. Aikaisemman kontekstin mukaan nimittäin:

Ja he matkustivat Amfipolin ja Apollonian kautta ja tulivat Tessalonikaan, jossa oli juutalaisten synagooga. Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista, selitti ne ja osoitti, että Kristuksen piti kärsimän ja nouseman kuolleista, ja sanoi: ”Tämä Jeesus, jota minä teille julistan, on Kristus”. 

Apt. 17:1-3

Paavali näytti heille, mitä aiemmin kirjoitettu Jumalan ilmestys sanoo ja selitti heille, että se koskee Jeesusta ja että Jeesus on kaiken keskipiste ja täyttymys. Hän esitti heille asia-argumentteja; rationaalisia ja loogisia yhtälöitä, jotka ymmärretään rationaalisesti järkeä ja logiikkaa käyttämällä, eikä missään nimessä niitä ilman. Tätä on raamatullinen uskoontulo; se on Raamatun esittämien tosiasioiden hyväksymistä. ”Usko” ei ole jokin mystinen sfääri, vaan Raamattu esittää sen määräisellä artikkelilla varustettuna: the faith, the usko. Usko on kristinuskon atomisin kaanon ja tunnustus.

Suppeimmillaan seurakunnan varhaisin uskontunnustus oli yksinkertaisesti: ”Jeesus on Herra”. Toinen hyvin varhainen uskontunnustus on Apostolinen uskontunnutus. Myöhemmin, kun on havaittu, että yleisluontoisemmat uskontunnustukset antavat liikaa tilaa harhaoppisille, on uskontunnustuksia tarkennettu ja kirjoitettu uusia, toki muistaen, että esimerkiksi Westmisterin uskontunnustus ei varmastikaan ole ristiriidassa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa, eikä Apostolinen uskontunnustus etenkään sen kanssa, että Jeesus on Herra. Näin asteittainen tarkennus ei lisää sekaannusta, eikä luo ristiriitoja, vaan kyseessä on johdonmukainen jatkumo menneisyyteen, jossa kaikilla kristityillä on yksimielisyys essentiaalisissa opeissa.

Raamattu toki puhuu uskosta eräänlaisena hulluutena. Paras paikka tarkastella asiaa olisi kenties 1. Kor. 1, jossa Paavali kirjoittaa, että ”Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat”, sekä että ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset”. Mutta se ei tarkoita sitä, että sanoma rististä olisi perusominaisuuksiltaan hullu tai epälooginen. Päinvastoin, minun mielestäni se on täysin rationaalinen ja looginen. Siitä voi luonnostella vaikka paperille selkeät ”koska A, siksi B” -tyyppiset yhtälöt ja syy-seuraus-jatkumot. Pelkällä objektiivisella logiikalla ateistikin pystyy ymmärtämään kristinuskon pelastuksen mekaniikan, josta hyvänä esimerkkinä on James Whiten väittely ateistin David Silvermanin kanssa.

On tärkeää huomata, että hulluus, josta Paavali puhuu, on hulluutta jumalattomien ihmisten perspektiivistä. Sana rististä on hullutus niille, jotka joutuvat helvettiin, mutta ei meille, jotka pelastumme. Meille se on rationaalinen sekä selitettävissä ja ymmärrettävissä oleva asia. Ei ole hyödyllistä eikä järkevää toimia sokeasti sen mukaan, mitä ei ymmärrä, vaan on tärkeää ymmärtää mihin uskoo ja miksi.

Itsessään tarkasteltuina kristinuskon opilliset kulmakivet ovat loogisia ja järkeenkäypiä. Vetoamalla evoluutioon, Kari Kuula on jo hylännyt niistä yhden ja se näkyy hänen artikkelinsa loppukaneetissa, jota hän itse varmaan väittäisi toivontäyteiseksi, mutta minusta se on täysin toivoton:

Toivoa on pidetty synonyyminä uskolle. En voi sanoa tietäväni, että Jumala on olemassa. Mutta toivon sitä. Toivon, vaikka toivoa ei olisikaan.

Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä usko on. Usko ei ole sitä, että uskomme Jumalan olevan olemassa. Usko on sitä, että uskomme Häntä, kun Hän sanoo, emmekä niskuroi vastaan. Synti ei ole mikään ”Jumala-aistin epävirittyneisyys”, jonka vuoksi kykymme ”kokea Jumala” on heikentynyt, vaan kapinaa, tottelemattomuutta, vihollisuutta, riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä yltää siihen vanhurskauden vaatimukseen, jonka Hän on kelvollisuuden ehdoksi asettanut.

Usko ei myöskään välttämättä ole sama kuin toivo. Se on hyvin helppo todeta monille jumalattomillekin kirkonmiehille tutulla raamatunpaikalla:

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

1. Kor. 13:13

Uskomme kohde on Kristus, Hänen henkilönsä, elämänsä, tekonsa ja totuutensa. Uskomme sen, mitä Hän sanoo itsestään, maailmasta ja meistä syntisistä pyhässä sanassaan, jonka Hän on antanut pyhien Profeettojensa ja Apostoliensa välityksellä. Toivomme puolestaan on ylösnousemus; että uskon kautta Häneen, pääsemme osalliseksi vanhurskaitten ylösnousemuksesta ja saamme elää uudessa ruumiissa iankaikkisesti Hänen kanssaan. Usko ja toivo toimivat toki sikäli yhdessä, että ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” (Hebr. 11:1), mutta se herättää kysymyksen; mitä siis toivomme?

Näin uskoontulo ei vaadi sitä, että mystisellä tavalla ”kokee Jumalan”. Suoraan sanottuna suhtaudun suurella epäluulolla niihin, jotka ovat tulleet uskoon ja kokeneet ”selittämättömän rauhan tunteen” ja muuta vastaavaa, mutta eivät kykene artikuloimaan mitään liittyen omaan syntisyyteensä ja tarpeeseensa tulla pelastetuksi Jumalan vihalta ja siihen, mitä Jeesus Kristus on heidän puolestaan tehnyt. Sellaisen hengellisen kokemuksen voi istuttaa mihin tahansa muuhunkin uskonnolliseen kontekstiin ja se ajaa saman asian. Mystinen jumalakokemus ei ole todiste mistään.

Monet luterilaiset ja muut monergistisempiin pelastuskäsityksiin kallellaan olevat suhtautuvat myös tarpeettoman nihkeästi fraasiin ”tulla uskoon”. Eritoten ex-herätyskristillisten, kuten esimerkiksi sairaalapappi Kai Ojalan, uusi, parempi fraasi on ”usko tuli minuun”, mikä ei minusta ole paljoa parempi. Pyrkimys alleviivata sitä, että usko on Jumalan teko eikä ihmisen, on tietysti arvostettava asia, mutta järjellisen ymmärtämisen ja raamatullisten tosiasioiden hyväksymisen ulottuvuutta tuo synergistisen vapaan tahdon evankeliumin vastaveto ei diskurssiin mukanaan tuo. Kyseessä on edelleen plim-kokemus, eikä ahaa-elämys.

Kuinka siis Tuomas Embuske voisi tulla uskoon?

• Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että Jumala on.
• Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että hän ei ole hyvä ihminen, vaan syntinen ja että hän ansaitsee pahuudestaan iankaikkisen rangaistuksen helvetissä.
• Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus tuli maailmaan maksamaan syntivelan kaikkien niiden puolesta, jotka uskovat Häneen.
• Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus on ylösnoussut ja hallitsee iankaikkisesti.
• Hänen on nöyrryttävä Kristuksen edessä ja tunnustettava Hänet Herraksi.
• (Hänen täytyy ottaa kaste, mutta riippuu sen kirkkokunnan ekklesiologiasta, johon hän haluaa kuulua, hyväksyvätkö he hänen lapsikasteensa, mikäli hänet on lapsena kastettu.)

Näistä lähdetään. Sen jälkeen alkaa koko loppuelämän kestävä matka syvemmälle Kristuksen salaisuuksiin. Seurakunnan tehtävä ei ole varmistua mikroskoopilla ja läpivalaisukoneella kääntymyksen aitoudesta etukäteen, vaan uskoa ja olettaa parasta ja sen jälkeen matkan aikana rakkaudellisella kurilla puuttua ja paimentaa, sekä tarpeen vaatiessa ekskommunikoida, jos aihetta on.

Mutta kuinka hän voi hyväksyä nämä tosiasiat? Se vaatii Pyhän Hengen suvereenin armoteon, jota kutsutaan uudestisyntymiseksi. Uudestisyntymätön ihminen kapinoi näitä totuuksia vataan, eikä hyväksy niitä. Uudestisyntynyt hyväksyy ne, iloitsee niistä ja tarraa niihin kiinni.

Kari Kuula ei ole uskossa. Velvollisuuksiensa mukaan toimiva seurakunta ottaisi häneltä papinviran pois ja kohdistaisi häneen kurinpitotoimia. Hän omien sanojensa mukaan ei tiedä, onko Jumala olemassa. Hän toivoo niin. Mutta Jumala on ilmoittanut itsensä hänelle luomakunnassaan (Room. 1:18-21). Jumalan teot ovat hänen nähtävinään. Hänen tarvitsee vain katsoa ulos ikkunasta. Tai peiliin. Hän on mielestään valinnut hyvän paikan hyvässä pelastusveneessä, mutta todellisuudessa hän on kuolleena meren pohjassa. Se, mitä hän käsittelee eräänlaisena jumalakokemusta disruptoivana aivotoimintana, on itse asiassa se objektiivisen todellisuuden anturi, joka tulee tuomitsemaan hänet. On rationaalista hyväksyä se tosiasia, että Jumala on ja että Hän on puhunut olevaiseksi kaiken mitä on. Ja jos joku ei hyväksy tosiasioita, siitä voi päätellä, kuinka pimentynyt hänen mielensä on.

Laki on hyvä

Eräs Suomen evankelista kristikuntaa jäytävistä ongelmista on perustavanlaatuinen ymmärtämättömyys Jumalan laista ja siitä, kuinka sitä sovelletaan arkipäivään. Olen käynyt joitakin keskusteluja viime aikoina joidenkin helluntailaisten tai ”helluntailaistyylisten” kristittyjen kanssa ja aina keskustelun kääntyessä yhteiskunnallisiin ongelmiin ja niihin raamatullisiin periaatteisiin, joita sellaisiin tulisi soveltaa, törmätään seinään, joka on nimeltään ”mutta emmehän me ole lain alla, vaan armon alla”.

Eräs näistä keskusteluista koski koronatilannetta ja sen vaikutuksia työllistymiseen. Toisilla työt ovat loppuneet kuin seinään. Minuun vallitseva tilanne ei ole vaikuttanut mitenkään. Teen töitä edelleen samaa hullua tahtia. Ei yrittäjä ehdi pitää lomaa. ”Loma” on muutenkin modernin aikamme luoma omituinen konsepti. Ei sillä, kivaahan se vaan on toisinaan olla luvan kanssa jouten, mutta nimenomaan yrittäjälle raamatullinen totuus iskee melko pian vasten kasvoja: ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä (2. Tess. 3:10). Tämä lainalaisuus ulottuu aina luomiseen ja Jumalaan itseensä ja Hänen olemukseensa saakka. Luotuaan ihmisen, Jumala pani tämän töihin — ”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos.‬ ‭2:15‬)

Työn tekeminen on paljon enemmän kuin pelkkä nessesiteetti myydä omaa aikaansa ja osaamistaan muille vastineeksi jostakin, millä voi taas puolestaan ostaa muiden ihmisten aikaa, osaamista tai niiden hedelmiä, täyttää vatsansa ja pysyä hengissä. Se on eräs ihmisen eksistenssin peruspalikoista. Se yksinkertaisesti tekee elämästä mielekästä. Se ei ole syntiinlankeemuksen tuottama kirous, vaan Jumalan suunnitelma. Työttömyys tai pitkäkestoinen omavalintainen joutilaisuus aiheuttavat pitkässä juoksussa masennusta ja jopa mielenterveysongelmia.

Myös Jumala tekee työtä. Hän orkestroi maailmanhistorian tapahtumat joka hetki. Henkensä kautta Hän on erityisellä tavalla työn touhussa niissä, jotka Hän on ennen maailman luomista jo ominaan tuntenut ja pelastukseen valinnut.

Mutta ei kai kieli vyön alla raataminen ihmiselle hyväksi ole? Eikö joskus pitäisi levätäkin? No, kuinka ollakaan, luotuaan maailman Jumalakin ”lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka Hän oli tehnyt.” (1. Moos. 2:2) Tuohon omaan lepopäiväänsä perustuen Jumala antoi Moosekselle antamassaan laissa kansalle yhden (1) vapaapäivän viikossa. Kuinka monta lepopäivää ihminen siis tarvitsee viikossa? Yhden. Jumala on viisaudessaan nähnyt sen hyväksi. Jos siis tyranni (oli hän sitten työnantaja tai joku muu) velvoittaa työskentelemään ilman vähintään yhtä viikottaista vapaapäivää, hän vaatii työntekijältään enemmän kuin Jumala.

Yrittäjänä minulle ei kerry vuosilomaa. Kysymys kuuluu: onko se epäreilua? Jumalan lain perusteella se ei ole epäreilua. Minulla ei ole mitään syytä itkeä siitä kenellekään. Jumalan minulle laissaan suoman viikottaisen yhden vapaapäivän lisäksi pidän nimittäin joka viikko toisenkin vapaapäivän! Lisäksi pidän vapaina kansalliset vapaapäivät. Minulla on vapaata paljon enemmän kuin edes kuuluisi olla.

Mutta annas olla, kun näistä asioista alkaa puhua muiden kristinuskoa tunnustavien kanssa. Kun mainitseekin sanan ”laki”, vastaus on heti valmis: ”mutta kirjainhan kuolettaa! Mutta mehän olemme armon alla!” Minua turhauttaa suuresti se, ettei laista tunnu voitavan puhua millään muulla tavalla kuin pelastusopillisesti. Tällainen yksiulotteinen suhtautuminen Jumalan lakiin on aiheuttanut sen, että elämme nyt eräänlaista ”tuomareiden aikaa”, jossa kukin tekee kuten parhaaksi näkee. Jumalan laki on hyvin monipuolinen ja tarjoaa tavalla tai toisella ratkaisun mihin tahansa lainsäädännölliseen tai moraaliseen ongelmaan. Mutta koska sitä ei uskota, olemme kuin pakanat ”itse itsellemme laki”. Meidän on tietyn synnynnäisen moraalisen peruskoodiston pohjalta kehitettävä lait, säännöt ja normit sen mukaan, mikä meistä subjektiivisesti tuntuu oikealta. Ihmisen syntiset impulssit kuitenkin vääristävät subjektiivisen moraalikäsityksemme ja niin tuloksena on jumalattomuutta ja tyranniaa.

Eniten pahaa tekee tavata muita Kristusta tunnustavia, joiden moraalinen kompassi näyttää tämän johdosta ihan päin ahteria. Toinen käymäni keskustelu ilmensi juuri tätä. Lähetystyötä tehnyt ja elämässään paljon köyhyyttä nähnyt henkilö totesi minulle kirkkain silmin, että abortti on joissakin tilanteissa hyväksyttävä toimenpide — siis äärimmäisessä köyhyydessä, jossa pakauskontojen riivaajat riehuvat, olisi parempi tulla murhatuksi, kuin syntyä puutteeseen ja vaivaan. ”Älä tapa”, haastoin Raamatulla. ”Mutta Jumalakin tappoi”, kuului vastaus, ”tuhansia ihmisiä, kokonaisia kansoja, jopa koko ihmiskunnan paitsi kahdeksaa”.

Kun Jumalan lakia ei tällä tavoin kelpuuteta moraalin määrittelijäksi ja raamatuntuntemus ja teologia ovat niin kehnolla tolalla, että ei osata ratkoa Raamatun narratiivin esiin nostamia näennäisiä moraalisia ongelmia, arvovakuumin täyttää jokin muu. Tässä tapauksessa täyttäjä on yksi karismaattisen kristinuskon kirouksista, joka on ”Pyhän Hengen antama sisäinen viisaus, jonka avulla voidaan yliluonnollisesti kuulla Paimenen ääni”. Tämä käsittämättömän ylimielinen asennoituminen alentaa Raamatun käytännössä kokoelmaksi latteuksia, jonka opiskelu on ”sinänsä hyvä asia”, mutta jolla ei ole mitään todellista arvovaltaa, koska loppupeleissä joka tapauksessa mennään sillä, mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja sitä väitetään Pyhän Hengen vaikutukseksi.

Saan mainitsemani kaltaisilta ihmisiltä osakseni sääliä, kun en ole yhtä hengellinen, kuin he. Omasta puolestani olen huolissani heidän sielunsa tilan tähden. He väittävät olevansa hengellisiä, mutta vihaavat Jumalan sanaa. Sen he osoittavat kerta toisensa jälkeen korottamalla omat erehtyväiset mielipiteensä ja petollisten sydäntensä aivoitukset Jumalan sanan arvovallan yli.

Muistamme toki, että lain noudattaminen ei pelasta ketään. Vain yksi on lain täyttäjä ja noudattaja, ja Hän on Herra Jeesus Kristus, jonka lain kautta ansaitsemasta vanhurskaudesta jokainen Hänen verellään sovittamansa saa uskon kautta nauttia. Mutta laki on silti hyvä. Raamattu nimittäin sanoo:

Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.

‭‭(Room. 7:16‬)

Tämä yksi jae on vain pieni otos Roomalaiskirjeen seitsemännestä luvusta, jossa Paavali puhuu Jumalan laista. Laki kertoo meille, mikä on vanhurskasta ja oikein. Elämää eläessämme huomaamme, että emme tee sitä, mitä laki vaatii ja petymme itseemme. Niin myönnämme, että Jumala on oikeassa ja me väärässä; myönnämme, että laki on hyvä ja että Jumala on viisas ja vanhurskas säätäessään sellaisen lain kuin Hän säätänyt on. Se laki tappaa meidät, emmekä voi puolustautua sen edessä. Mutta olemmeko lain alla? Emme — ja toisaalta olemme. Selitän.

Emme ole lain alla siten kuin Paavali asiasta Roomalaiskirjeessä puhuu. Laki kyllä on tappanut meidät ja osoittanut vanhurkautemme kertakaikkisen riittämättömyyden, mutta mikäli olemme sen armon Jumalalta saaneet, että meidät on herätetty hengellisesti kuolleista uuteen elämään Kristuksessa, meitä ei enää tuomita tuon lain mukaan! Kristus on tuomittu meidän sijastamme. Häntä on rangaistu lain mukaan! Joten sikäli emme ole lain alla. Olemme kuolleet lain alta pois.

Mutta millä tavalla sitten olemme lain alla? Kysytään näin päin: elätkö kuin anarkisti? Eikö ole olemassa lakia, joka hallitsee jokapäiväistä elämääsi? Ei kai kristittykään voi tehdä mitä tykkää, murhata, ryöstää ja raiskata, ja puolustautua sitten sanomalla: ”en ole lain alla”? Ei yhtäkään, joka Häneen uskoo, ikinä tuomita lain mukaan, mutta päteekö laki silti häneen? Aivan varmasti pätee. Jos kristitty rikkoo Jumalan lakia vastaan, tuon saman lain arvovallalla häntä tulee nuhdella ja kutsua parannukseen. Suhtautuminen lain nuhteeseen tuo ilmi henkilöstä sen kuuluuko hän niihin, joista Psalmi 1 puhuu autuaina:

Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. Niin eivät jumalattomat! Vaan he ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa. Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu.

Miten voi olla, että joku väittää rakastavansa Jumalaa, mutta ylenkatsoo ja vihaa Hänen lakiaan?

Jokainen yhteiskunnan jäsen elää myös yhteiskunnan lakien alla. Kuten on laita Jumalankin lain kanssa, yhteiskunnan lakien tarkoitus on hillitä ihmisten pahuutta. Niitä ei tarvittaisi, elleivät ihmiset olisi syntisiä. ”Mitä turmeltuneempi valtio, sitä enemmän lakeja”, kuuluu sanonta, joka liitetään Tacitukseen. Se on luultavasti osatotuus, sillä siitä voi saada sen käsityksen, että korruptio on vain valtion johtotasolla. Täytyy muistaa, että millainen kansa, sellaiset johtajat. Vain turmeltuneen kansan johtajat kehtaavat olla turmeltuneita itse. Ja mitä turmeltuneempi kansa, sitä yksityiskohtaisempia lakienkin pitää olla, sillä yleisperiaatteiltaan väljiä lakeja alkavat syntiset ihmiset käyttää hyväkseen ja etsiä niistä porsaanreikiä. Se on helppo todeta myös käänteisesti — oppimattomat kristityt eivät osaa soveltaa Jumalan lain yleisperiaatteita yksityiskohtaisiin tilanteisiin. Jumalan sana ei muka puhu mitään siitä taikka tästä ja siinä sitä ollaan ”Pyhän Hengen vaikuttaman sisäisen viisauden, jonka avulla voidaan kuulla paimenen ääni” varassa; Suomeksi: tyhjän päällä, ilman minkäänlaista objektiivista referenssiä tai kiintopistettä.

Jumalan lailla on paljon sanottavaa yhteiskunnalle ja niille laeille, mitä yhteiskunnassa säädetään, sillä se on laki lakien yläpuolella. Onko jokin laki jumalaton vai vanhurskas? Millä muulla tavalla se punnitaan, kuin vertaamalla sitä Jumalan lain perusperiaatteisiin? Abortti on Suomessa laillinen, toki tietyin rajoituksin, mutta silti. Abortista on säädetty laki, joka sallii sen. ”Sallittu ellei erikseen kielletä” ei päde siihen. Onko se vanhurskas laki? Ei ole, sillä Raamattu sanoo: älä murhaa.

Kuvitelkaamme skenaario, jossa omistat omakotitalon ja laiminlyöt sen pihan hiekoittamisen pääkallokelillä. Kiinteistössäsi syystä taikka toisesta asioiva vetää lipat ja taittaa koipensa. Kuka on vastuussa? Sinä. Onko se vanhurskas laki? On, mutta miksi? Siksikö, kun se nyt vaan ”tuntuu reilulta”? Pohtikaamme seuraavaa Raamatun esimerkkiä:

Kun rakennat uuden talon, tee kaide kattosi ympärille, ettet saattaisi verenvikaa taloosi, jos joku sieltä putoaisi.

(5. Moos. 22:8)

Suomessa rakennettiin tasakattoisia omakotitaloja 1960-luvulla. Se oli funkkista. Sittemmin tasakatot on järjestään korvattu paremmilla kattoratkaisuilla, eikä tasakattoja muutenkaan oltu tarkoitettu ajanviettopaikoiksi, toisin kuin muinaisessa Israelissa. Joten tämä ei kai päde meihin, eihän? Väärin. Jumalan lain yleisperiaatteellinen pätevyys (keksin tuon itse) on englanniksi general equity principle. Se tarkoittaa, että Jumalan säätämästä yksityiskohtaisesta laista voi eristää sen perusperiaatteen miksi se on säädetty ja sitten soveltaa sitä johonkin muuhun. Perusperiaate on siis se, että jos sinun laiminlyönnistäsi on vahinkoa toiselle, sinä korvaat. Oletko liikenteessä katsastamattomalla autolla, jossa on sakkorenkaat? Sinä jumalaton, tee oitis parannus!

Jumalan laki informoi meitä myös oikeudenmukaisista rangaistuksista, kun lakia rikotaan. Mikä on rangaistus, jos laiminlyö kiinteistönsä turvallisuuden edellisen kappaleen esittämällä tavalla? Ei mikään. Se oli kompa. Mutta jos jotakin sattuu, sinä korvaat. Rangaistus vamman- tai kuolemantuottamuksesta on ankara. Nimenomaan ankarat rangaistukset edesauttavat sitä, että vastuulliset ihmiset vapaaehtoisesti tekevät parhaansa muiden turvallisuuden eteen ilman sääntelyhelvettiä. Myös rangaistusten vanhurskauden suhteen Jumalan laki on ainut oikeudenmukainen mittari. Usko tai älä, Jumalan laki ei tunne vankilatuomiota. Ihmisten sulkeminen koppiin on epäinhimillistä ja barbaarista. Radikaalia, eikö? Sen sijaan Raamattu tuntee kattavan korvausvelvollisuuden korkojen kera, sekä kyllä: orjuuden — joka tosin ei ole raipalla pieksemistä ja ihmiskauppaa, vaan oikeudenmukainen etuoikeus korvausvelvollisen työpanokseen, että velka tulee maksetuksi. Myös kuolemantuomio on pöydällä. Se on oikeudenmukainen tuomio esimerkiksi murhasta.

On kysyttävä: onko yhteiskunta, jossa ei rangaista ankarasti siitä, että ihmiselämä oikeudetta riistetään, oikeudenmukainen yhteiskunta? Onko yhteiskunta, jossa saa ankarampia rangaistuksia ”vihapuheesta” kuin raiskauksista tai pahoinpitelyistä, oikeudenmukainen yhteiskunta? Näihin kysymyksiin vastaamaan ja puhumaan totuutta valloille on Herra asettanut kristityt. Se on osa sitä, että ollaan valona ja suolana tässä maailmassa. Mutta jos kristityt eivät tee sitä, koska eivät tohdi tai osaa, se on mautonta suolaa. Vai eikö Jumala kosta niille, jotka polkevat oikeutta? Eikö Jumala tuomitse kansakunnat, joiden kädet ovat kollektiivisesti veren tahrimat — eikä minkään jonnijoutavan siirtomaahistorian ja ”orjalaivojen tervan” takia, vaan tässä ja nyt? Kristityt ovat sen tulppana, mutta vain silloin, kun Jumalan lakia julistetaan. Nyt sitä hävetään, sitä ei ymmärretä, eikä jumalattomuutta vastuteta vetoamalla siihen.

Esittämäni kaltaisesta valona ja suolana olemisesta meillä on esimerkkejä Apostolien teoissa. Muistamme Pietarin ja Johanneksen sanat Israelin hallitusmiehille: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt. 5:29) Ymmärrämme siitä, että maallisella hallitusvallalla on rajansa, eikä sillä ole oikeutta sekaantua siihen, mitä Jumala on määrännyt seurakunnalle. Valtiolla ei ole oikeutta puuttua esimerkiksi evankeliumin julistamiseen, eikä seurakunnan kokoontumiseen ja jumalanpalveluksen muotoon taikka menoon, edes ”koronapandemiaa” tekosyynä käyttäen. On laki lakien yläpuolella: Jumalan laki.

Jouduttuaan vangituksi, Apostoli Paavali joutui erinäisten roomalaisten hallitusmiesten kuulusteltavaksi. Eräs näistä oli Feeliks, maaherra jolla oli juutalainen vaimo ja joka ymmärsi sen johdosta juutalaista teologiaa. Raamattu kertoo:

Muutamien päivien kuluttua Feeliks tuli vaimonsa Drusillan kanssa, joka oli juutalainen, haetti Paavalin ja kuunteli hänen puhettaan uskosta Kristukseen Jeesukseen. Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas”.

‭‭(Apt. 24:24-25‬)

Ilmeisesti Feeliksille kelpasi puhe uskosta ja armosta, kuten kelpaa myös hyvin monille nykyään. Mutta kun puhe tuli Jumalan laista, hän kavahti. ”Mutta”, sanot sinä, ”eihän Paavali laista puhu?” Eikö? Katsotaanpa.

1. Hän puhui vanhurskaudesta. Mikä informoi meitä siitä, mikä on vanhurskasta? Laki.
2. Hän puhui itsensähillitsemisestä. Minkä lain käskyn mukainen teko itsehillintä on? Älä himoitse.
3. Hän puhui tulevasta tuomiosta. Tiedämme, ettei niitä, jotka ovat Kristuksessa, ikinä tuomita, mutta minkä mukaan tuomitaan ne, jotka eivät ole Kristuksessa? Lain mukaan.

Siinä näemme, että laki näyttelee olennaista roolia siinä kun Jumalan totuuden kautta vuorovaikutetaan yksilöiden kanssa, sekä suurten että pienten, sekä mahtavien, että mitättömien. Jumalan laki luotaa heidät ja heidän tekemisensä, olivat he keitä tahansa.

Tästä kaikesta näemme, että laki on hyvä, kun sitä käytetään oikein. Lain käskyjen pitämisen kautta ei voi saavuttaa sellaista vanhurskautta, joka pelastaa. Jos annetaan ymmärtää muuta, silloin lakia on käytetty väärin. Mutta oikein käytettynä laki tuottaa jumalanpelon ja synnintunnon, mikä on otollinen sauma evankeliumille. Sen vanhurskauden, jota emme voi lain kautta saavuttaa, Kristus on nimenomaan lain kautta saavuttanut ja tuohon vanhurskauteen Hän pukee jokaisen, joka uskoo.

Sille, joka ei uskon kautta enää ole lain alla, suhde lakiin muuttuu. Hän ei enää kavahda sitä syyttäjänä, joka tuomitsee, vaan hän ihastelee sen oikeudenmukaisuutta, selkeyttä ja harmoniaa.

Herran laki on täydellinen; se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan. Herran asetukset ovat oikeat, ne ilahuttavat sydämen. Herran käskyt ovat selkeät, ne valaisevat silmät. Herran pelko on puhdas, se pysyy iäti. Herran oikeudet ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa, puhtaan kullan paljoutta, makeammat hunajaa ja mehiläisen mettä.

‭‭(Psalmi 19:7-10‬)

Eritoten tällaisena aikana, jossa jankutetaan alinomaan ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”, mutta samaan aikaan poljetaan häpeämättömästi oikeutta murhaamalla ja ryöstämällä, sekä kavennetaan jatkuvasti yksilönvapauksia, pitäisi kristittyjen olla paljon kovaäänisempiä ja puhuessaan varmistua siitä, että se, mitä he sanovat, ei perustu siihen, mikä heistä ”tuntuu oikealta”, vaan Jumalan sanaan. Jos olet jonkun omaatuntoa sitomassa, katsokin, että teet sen käyttäen oikein Jumalan lakia, muistaen, että sama laki pätee sinuun.

Tähän loppuun jätän tämän:

Katso, minä olen opettanut teille käskyt ja säädökset, niinkuin Herra, minun Jumalani, on minua käskenyt, että seuraisitte niitä siinä maassa, jota te menette ottamaan omaksenne. Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä. Kun he kuulevat kaikki nämä käskyt, sanovat he: ’Totisesti, viisas ja ymmärtäväinen kansa on tämä suuri kansa’. Sillä onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, on lähellä meitä, niin usein kuin me häntä rukoilemme? Ja onko toista suurta kansaa, jolla on niin vanhurskaat käskyt ja säädökset, kuin on koko tämä laki, jonka minä tänä päivänä teille annan?

‭‭(5. Moos. 4:5-8‬)

Kun kanaanin maata ympäröivien törkyjumalattomien epäjumalia palvovien kansojen reaktion Jumalan lakiin oletetaan olevan tämä, mitä se kertoo meistä? Miksi kristityt nyrpistävät sille nenäänsä? Se on pelottavaa! Sitä suuremmalla syyllä on Jumalan lain arvostus kristittyjen keskuudessa palautettava sen ansaitsemalle tasolle.

Lähimmäisenrakkaus ei ole tärkein kristillinen arvo

Tulipa vastaan Twitterissä tällainen:

Twiitti on jo parisen viikkoa vanha, mutta se tuli vastaan uudelleentwiitattuna tänään, joten päätin, että miksipäs ei, minäpä kommentoin. Olen kommentoinut tässä blogissa useaan otteeseen sitä, että sekä seurakunta, että yhteiskunta oireilevat siitä, että kaikkea lähestytään humanistisesti ihminen ensin, eikä Jumala ensin. Tämä valitettava kehitys on näkynyt liberalisoituneessa luterilaisessa kirkossa jo kymmeniä vuosia. Kirkko ei ole Jumalan palvelija, vaan ihmisten ymmärtämisen laitos ja palvelutalo. Myöskään maallisen yhteiskunnan taholta esivalta ei ole enää Jumalan palvelija siten, kuin Paavali kirjoittaa (Room. 13:4), vaan sitäkin pidetään ihmisten välittömien tarpeiden täyttäjänä ja kinastelevien kakaroiden erotuomarina. Valtiosta on tullut holhooja ja kansalaisista holhokkeja. Mikämikämaassa ei kukaan kasva aikuiseksi.

Lähimmäisenrakkaus on toki tärkeä kristillinen arvo, mutta ei tärkein. Lisäksi lähimmäisenrakkaudesta voi sanoa paljon enemmänkin. Sen kutsuminen arvoksi oikeastaan latistaa ja vesittää sen, mitä Raamattu siitä oikeasti sanoo. Arvo ei oikeastaan ole edes raamatullinen käsite. Se haisee humanismilta. Se on samalla tavalla teennäisen ylevä ja toivottoman subjektiivinen ideaali kuin ihmisoikeudetkin.

Lähimmäisenrakkaus on Jumalan käsky. Ajatella, Jumala käskee rakastamaan lähimmäistään. Kuinka toista voi käskeä rakastamaan? Kuinka toisen rakastamisen voi nähdä velvollisuutena? Miten on mahdollista, että rakkautta voi vaatia? Se johtuu siitä, että rakkaus manifestoituu tekoina.

Jumalan rakkaus on tästä ensiluokkainen esimerkki. Kuinka Hän rakastaa syntistä? Puhumalla kauniisti? Halailemalla ja pussailemalla? Ei, vaan antamalla henkensä ristinpuulla. Hänen esimerkkiään noudattaen kristityt ovat velvollisia rakastamaan lähimmäistään uhraamalla toisen hyväksi maineensa, uskottavuutensa, omaisuutensa ja jopa oman henkensä.

Kuka rakastaa näin hyvin? Ei kai @LottaEmpi (mikä hänen koko nimensä sitten onkaan) halua lähteä väittämään, että hän on tällaisen rakkaudenilmaisun mallikappale lähimmäistään kohtaan? Sille on syynsä, miksi rakkauden rima on asetettu näin korkealle. Liberaalissa luterilaisuudessa turhauttavinta onkin juuri se, että luterilaisten tämä piti tajuta niin hyvin: lain ja evankeliumin ero.

Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Niin hän sanoi hänelle: ”Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” Hän vastasi ja sanoi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Hän sanoi hänelle: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”. 

Luuk. 10:25–28, korostukset minun

Jeesus jauhottaa trollin vastakysymyksellä ja tunnustaa oikean vastauksen. Jumalan laki on se, mikä velvoittaa jokaisen, joka Herran nimeä avukseen huutaa, rakastamaan lähimmäistään. Mutta se ei ole tämän käskyn ainut ulottuvuus, sillä tarkastelemme nyt sitä, mikä tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Siinä on kaksi osaa ja niistä ensimmäinen käskee rakastamaan Jumalaa. Tämän liberaalit luterilaiset, jotka eivät ole todellisia kristittyjä, unohtavat. Käsky rakastaa Herraa on paljon tärkeämpi asia, mutta toisaalta se, joka väittää rakastavansa Herraa, mutta ei rakasta lähimmäistään, valehtelee. Myöskin monet, jotka eivät rakasta Herraa, väittävät rakastavansa lähimmäistään, mutta siitä ei ole hyötyä, se ei ole johdonmukaista, eikä se perustu muuhun kuin itsekeskeisiin motiiveihin, joita kyllä löytyy, kun vähän tonkii ja kyseenalaistaa.

Käsky rakastaa lähimmäistään on looginen johdannainen käskystä rakastaa Jumalaa. Jumala tulee aina ensin. Rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen mukaan lain ja profeettojen summa summarum (Matt. 22:40). Monet kristityiksi tunnustautuvistakaan eivät ymmärrä sitä. Päättelen sen tästä tyhmästä artikkelista vuodelta 2014, jossa kaikesta päätellen hyvää tarkoittavat, mutta oppimattomat kristityt ovat ehdottaneet, että rakkauden kaksoiskäsky pitäisi lisätä kymmeneen käskyyn. Teologit ovat myös tehneet sen huomion, että Mooseksen laki koostui kahdesta kivitaulusta, joista ensimmäinen on se rakasta Jumalaa -osasto ja toinen on se rakasta lähimmäistäsi -osasto.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään, koska tuo lähimmäinen on hänen itsensä tavoin Jumalan luoma, hänen itsensä tavoin syntinen ja armon tarpeessa ja potentiaalisesti hänen itsensä tavoin iankaikkisuudesta käsin pelastukseen valittu ja Kristuksen uhrikuolemallaan sovittama. Jumala on syntisiä ihmisiä kohtaan järjettömän antelias. Hän antaa meidän hengittää Hänen luomaansa ilmaa, katsella silmillämme Hänen luomaansa maailmankaikkeutta ja nauttia makunystyröillämme Hänen luomistaan perunoista, joita me Hänen luomallaan ingenuiteetilla valmistamme ravinnoksemme häkellyttävin monin eri tavoin. Kaiken sen valossa, mitä Hän on meille ansaitsemattomille antanut, ei ole Häneltä kohtuutonta vaatia meitä rakastamaan lähimmäistämme.

Jutun juju piilee siinä, että vaikka vaatimus ei ole kohtuuton, se on silti mahdoton. Jumala vaatii ihmiseltä jotakin, mihin hän ei kykene. Jos ihminen todella rakastaisi lähimmäistään sellaisella tavalla ja sellasista motiiveista käsin, kuin Jumala vaatii, hän olisi Jumalan lain puitteissa vanhurskas. Mutta lain kautta ei kukaan saavuta vanhurskautta, vaan lain kautta tulee ainoastaan kirous ja synnintunto. Nimenomaan luterilaisten pitäisi olla tämän asian ykkösymmärtäjiä. Nimetessään lähimmäisenrakkauden kristinuskon korkeimmaksi ideaaliksi @LottaEmpi deletoi yhtälöstä tyystin evankeliumin ja armon. Suurimmaksi tavoitteeksi nousee Jumalan ja Hänen kirkkautensa sijaan farisealainen ja omavanhurskas lakihenkisyys.

Jeesus Kristus tuli tähän maailmaan kuolemaan syntien puolesta, tietää jokainen vähänkään yleissivistyksellä siunattu. Mutta mitä ei moni kristittykään tiedä, on että Kristus tuli tähän maailmaan myös täyttämään lain. Toki he ovat lukeneet sen Raamatustaan (Matt. 15:17), mutta he eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että Jeesus tuli elämään täydellisesti Jumalan lain ja vanhusrkauden vaatimuksen mukaisen elämän. Hän tuli ansaitsemaan itselleen vanhurskauden. Tämän ansaitsemansa vanhurskauden Hän lahjoittaa jokaiselle, joka uskoo Häneen – eli siis ei siihen, että Hän on olemassa, vaan siihen, että Hän todella on se, joka väitti olevansa, on tehnyt sen, mitä Raamattu Hänestä sanoo, ja että Hänen lupauksensa ovat luotettavia. Joka ymmärtää olevansa kykenemätön rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään siten kuin Jumala vaatii ja turvaa siksi siihen että Jeesus Kristus on tehnyt niin hänen puolestaan, sekä myös uskoo, että Jeesus on kuollut Hänen syntiensä rangaistukseksi ja noussut kuolleista, pelastuu. Sitä on evankeliumi ja valitettavan moni kristityksi itseään väittävä häpeää sitä.

Mutta emme kai sano, että koska Kristus on täyttänyt Jumalan vanhurskauden vaatimuksen, me voimme siis elää kuin pellossa ja vähät välittää siitä, mitä laki sanoo? Olkoon sellainen ajatus minusta kaukana. Nimittäin, joka tunnustaa oman riittämättömyytensä ja syntisyytensä tähden tarvitsevansa Kristuksen vanhurskautta, tunnustaa myös, että se laki, jonka täyttäjänä Kristus on julistettu vanhurskaaksi, on hyvä. Ja jos se laki on hyvä, vastoin sitä eläminen ja toiminen on paha. Siispä laki edelleen velvoittaa ja Jeesus edelleenkin summaa lain rakkauden kaksoiskäskyllä.

Kuinka lähimmäistä siis rakastetaan? Kuten jo totesin, konkreettisesti uhraamalla omista henkisistä ja maallisista resursseista toisen hyväksi, mutta nekään eivät ole absoluuttisia asioita, vaan tilannekohtaisia. Ei ole oikein joutua lähimmäisensä hyväksikäyttämäksikään. Siinä ei ole enää kyse lähimmäisensä rakastamisesta, vaan lähimmäisensä mahdollistamisesta, eikä ole rakkautta mahdollistaa lähimmäisensä syntistä ja parannuksen teosta kieltäytyvää elämäntyyliä. Sillä, mitä kuvittelee lähimmäisensä rakastamiseksi, voi olla myös vahingollisia seurauksia muille. On myös erittäin vahingollista osoittaa vääränlaista lähimmäisenrakkautta sellaisille, jotka eivät ole todella lähimmäisiä suhteessa niihin, jotka todella ovat. Kuka kuvittelee saavansa Jumalalta kiitoksen osoittamalla lähimmäisenrakkautta ventovieraalle tai naapurille, laiminlyöden kuitenkin oman perheensä?

Näin myös lähimmäisenrakkaus on suhteellista ja sitä annetaan resurssien mukaan, mutta aina ensisijaisesti ydinryhmille, joita ovat oma puoliso, omat lapset, omat uskonveljet ja -sisaret, omat lähisukulaiset, oma paikallisyhteisö, oma kansanryhmä, oma kansa, oma maa. Jos lähimmäisenrakkauden osoittaminen ventovieraille ja muukaisille ei ole näiltä pois, se luultavasti on myös todellista lähimmäisenrakkautta, joka näkee myös erivärisen ja erilaisesta kulttuurista tulevan Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä. Lähimmäisenrakkauden ensisijaistaminen esimerkiksi omaan perheeseensä ei tarkoita sitä, etteikö myös perhe osallistuisi rakkauden osoittamiseen ja siten siihen liittyvä omastaan uhraaminen olisi perheen kollektiivinen uhraus. Sen kaltainen rakkaudenosoitus, jos sen motiivina ei ole itsekäs ja omavanhurskas hyveliputus ja jos se todella nousee kollektiivisesta halusta olla siunauksena toiselle, hitsaa perheyksikköä tiiviimmin yhteen, kun he palvelevat Jumalaa yhdessä.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa yösijan tarjoaminen laitapuolen kulkijalle. Mutta jos vaimosi ei halua sitä ja vaarannat lastesi turvallisuuden, halusi osoittaa rakkautta ventovieraalle tallaa jalkoihinsa ne velvollisuudet, joita sinulla on perhettäsi kohtaan. Se ei ole rakkaudellista, vaan itsekästä omavanhurskauden tavoittelua. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Samalla tavoin esimerkiksi kansallisen turvallisuuden vaarantaminen tarjoamalla turvapaikkoja ja oleskelulupia sellaisille ihmisille, joiden aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista on aihetta olla huolissaan, on erittäin lyhytnäköistä ja epäviisasta ja hyödyttää loppupeleissä ainoastaan omaa peilikuvaa.

Joka tapauksessa lähimmäisenrakkaudesta puhumisessa ei ole mitään järkeä, jos konteksti ei ole kristillinen, koska konsepti on kristillinen. Jumalattomien rakkaudettomuuteen kristityllä ei voi olla paljoa enempää sanottavaa, kuin todeta, että viimeisinä päivinä ihmiset ovat tosiaan rakkaudettomia (2.Tim. 3:3), kertoa heille evankeliumi ja rukoilla heidän puolestaan, että Pyhä Henki tekisi työtään heissä, sillä moralisoimalla syntyy pelkkiä fariseuksia. He tarvitsevat uuden sydämen, eikä sellaista voi ihminen itselleen eikä toiselleen generoida. Jumalattomille, jotka puhuvat lähimmäisenrakkaudesta, on hyvä myös muistuttaa, että he varastavat kristillisestä maailmankuvasta. Laki, jonka yhteenveto ”rakasta lähimmäistäsi” on, sanoo: älä varasta.

Jos kristitty kohtaa toisen, joka on rakkaudeton ja laiminlyö lähimmäisenrakkauden, se ei ole oikea reaktio, että ”palaa käpy”. Jos kristityksi itseään kutsuva on rasisti ja syrjii toista, siinä on paikka kirkkokurille á la Matt. 18:15. Kirkkokurikulttuuri loistaa Suomessa poissaolollaan ihan kaikissa tunnustuskunnissa. Luterilaisilla toki on tuomikapituli, joka erottaa tarpeen vaatiessa pappeja virastaan, kuten esimerkiksi Markku Koiviston (sinänsä oikea tuomio, mutta vääristä motiiveista, eikä johdonmukaisesti sovellettuna), mutta riviseurakuntalaisiin ei kohdisteta juuri minkäänlaisia kurinpitotoimia juuri missään.

@LottaEmpi’n tulisi ymmärtää, että ”rakasta Jumalaa” tulee ensin ja ”rakasta lähimmäistäsi” vasta sitten, ja että siksi myös hänellä on velvollisuuksia Jumalaa kohtaan Hänen sanansa valossa. Hän on pappi. Hänen ei tulisi olla pappi. Seurakunnan kaitsijan (mikä käsittää papit, pastorit, piispat ja vanhimmistoveljet) tulee olla yhden vaimon mies.

Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan. 

1.Tim. 3:1–7

Paitsi että hän ei ole mies, hän ei vaikuta myöskään maltilliselta, koska häneltä ”palaa käpy”. Hän vaikuttaa myös riitaisalta; miksi hän rähjää Twitterissä, eikä hoida näitä rasismitapauksia raamatullisen kirkkokurimenettelyn mukaisesti asianosaisten ja mahdollisten todistajien kesken? Vai onko rasistit annettu saatanan haltuun ilman kehotusta parannuksentekoon, ilman kahden muun todistajan ja muun paikallisseurakunnan johdon tukea? Ja mikäli kyseessä ei ole seurakunnan jäsen, miksi hän ottaa kantaa lainkaan? Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala (1.Kor. 15:12–13). Taitava opettamaan hän ilmiselvästi ei ole, koska hän ei ymmärrä kristinuskon perusteita. On valitettavaa ja erittäin väärin, että näistä seurakunnan kaitsijan vaatimuksista luistetaan myös vapaissa suunnissa.

Lista on kieltämättä pitkä ja vaatimukset korkeita, mutta ne eivät ole samalla tavalla mahdottomia, kuin mitä on Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täyttäminen. Joka tapauksessa sellainen, joka saarnaa Twitterissä lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei sovella itseensä sitä, mistä Jumala on pyhien Apostoliensa kautta käskyn antanut, ei suoranaisesti vakuuta minua asiastaan. Juuri tällaisiin tilanteisiin on olemassa jumalattomien lempijae:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. 

Matt. 7:1–2

Sinä sanot siis: ”sinä et rakasta lähimmäistäsi, senkin rasisti!” Mutta mihin perustat syytöksesi? Siihenkö Jumalan sanaan, joka sanoo: ”rakasta lähimmäistäsi”? Jos et, miksi kuuntelisin sinua? Jos kyllä, miksi vääristelet Jumalan sanaa? Mikset itse rakasta lähimmäistäsi? Miksi haluat itsekkäistä syistä asemaan, jota ei ole sinulle tarkoitettu, pimität evankeliumin niiltä, joiden tarvitsisi se saada kuulla ja ruoskit ihmisiä lailla, vaikka se ei muuta kenenkään sydäntä?

Näin käy, kun ei etsitä ensin Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan, vaan ihmistä ja hänen omavanhurskauttaan.

Minä en usko ihmisoikeuksiin

Viime aikojen yhteiskunnalliset keskustelut ja puheenaiheet ovat saattaneet minut sellaiseen pisteeseen, jossa haluan tehdä perusteellisen ja radikaalin linjavedon. Minä en enää usko ihmisoikeuksiin. Kaiken teologiani kulmakivi on Jumala-lähtöisyys – kaikki alkaa Hänestä ja päättyy Häneen. Kaikki on Hänen kauttaan ja Häntä varten. Jumala on kaikkivaltias, peljättävä ja suuri. Ihminen sen sijaan on syntinen, mitätön ja pieni.

Kun ihmisoikeuksista tänä päivänä puhutaan, puhutaan tyypillisesti yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden mukaan laajenevasta ja supistuvasta kokoelmasta oikeuksia, jotka ihmisten suuret johtajat suuressa hyväntahtoisuudessaan suovat hallittavilleen. Homojen oikeus mennä naimisiin kirkossa nähdään ihmisoikeuskysymyksenä, samoin transseksuaalien oikeus muuttaa veronmaksajan piikkiin kirurgisesti ulkoista olemustaan vastaamaan sisäistä käsitystään omasta seksuaalisuudestaan, sekä abortti.

Nämä kaikki ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Yltäkylläistä elämää elävä paksu länsimaalainen uskoo, että häntä sorretaan ja hänen oikeuksiaan poljetaan, koska hänellä ei ole jotakin, mitä naapurilla on, tai hän joutuu kestämään jotakin, mitä naapuri ei joudu. Kyse ei ole todellisesta oikeudentunnosta, vaan siitä vääristyneestä ja pervertoituneesta oikeudentunnosta, jota kateudeksi ja itsekkyydeksi kutsutaan.

Ihmisoikeudet käsitteenä sisältää joitakin oletuksia. Oletamme, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, eli että ylittävät kulttuurilliset ja maailmankuvalliset kontekstit ja että ne koskevat aina kaikkia ihmisiä. Oletamme, että ne ovat muuttumattomia ja että ne ovat aina olleet. Tuomitsemme nykyisen yhteiskunnan lisäksi myös menneitä sivilisaatioita tämän muka muuttumattoman standardin perusteella, tai ainakin uskottelemme itsellemme tekevämme niin. Minä en kuitenkaan usko, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, enkä että ne ovat muuttumattomia. Kuten sanoin, en usko niihin lainkaan.

Sivusin tätä aihetta aiemmin käsitellessäni Päivi Räsäsen ja Tuure Boeliuksen sananvaihtoa. Kiinnitin siinä huomiota YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja niin teen nytkin. Siihen voi tutustua täällä. Sen ensimmäinen artikla kuuluu näin:

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Uskon toki, että kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina arvoltaan, mutta en allekirjoita sitä, että kaikki syntyvät vapaina. Allekirjoitan tavallaan sen, että kaikki syntyvät tasavertaisina oikeuksiltaan – siten, että kaikilla on niitä oikeuksia yhtä vähän, eli ei yhtään.

Passiivi-ilmaisu ”on annettu” kielii residuaalisesta kristillisestä tai vähintään teistisestä maailmankuvasta; joku on antanut ihmisille nämä väitetyt oikeudet. Sen jonkun on oltava jokin jumala tai luoja. Mikäli niin ei ole ja mikäli ihminen on kosmisen sattuman tuloksena syntynyt vuosimiljardien leipoma anomalia, koko lause on absurdia ja koko ihmisoikeusjulistuksen sisältö vessapaperia; ei voida sanoa, että ”on annettu”, sillä silloin ainoaksi oikeuksien antajaksi jää toinen ihminen, eivätkä ihmisoikeudet ole silloin universaaleja. Ihmisoikeudet perustuvat silloin yhteiseen sopimukseen. Sopimus kattaa silloin aika lailla kaiken; kuka on ihminen ja kuka ei (vammainen, juutalainen, neekeri, sikiö, kapitalisti…) ja mitkä oikeudet täsmälleen häntä koskevat.

Kun sopijat kuolevat pois ja historia unohtaa heidät, nousee esiin uusi sukupolvi tulkitsijoita, joille sopimus ei ole merkityssisällöltään sama. He haluavat sopia uusista oikeuksista, mutta he eivät vetoa siihen, että heille ”on annettu” oikeus siihen taikka tähän. He vain vaativat, koska he pitävät itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on kaiken maailman oikeuksia. Miksi niitä ei siis keksisi lisää? Siten ihmisoikeudet eivät ole myöskään muuttumattomia.

Myöhemmät sukupolvet tulevat vielä tuomitsemaan tämän valveutuneisuudellaan ja sivistyneisyydellään pröystäilevän sukupolven. Sillä ei ole merkitystä, onko tuomion standardi oikeellinen vai ei. Olen joka tapauksessa varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Tulevaisuus tulee tavalla tai toisella näkemään tämän ajan barbaarisena, takapajuisena ja ihmisarvoa loukkaavana.

On kuitenkin olemassa standardi joka ei muutu. Se ankkuroi ihmisarvon ja ihmisoikeudet Jumalaan luojana ja ihmiseen Jumalan kuvana. Tämän artikkelin kannalta relevantti kysymys kuuluukin siis, mitä oikeuksia tämä Jumala antaa luoduilleen? Ja oma vastaukseni on: ei mitään. Sinulla ei ole oikeuksia.

Muistakaamme jälleen, että kun puhumme ihmisoikeuksista, puhumme oikeuksista, jotka perustuvat ihmisyyteen. Ne ovat oikeuksia, jotka jokaisella ihmisellä on yksistään siitä syystä, että hän on ihminen. En tarkoita sellaisia oikeuksia, jotka syntyvät siitä, että kaksi osapuolta sopii jotakin keskenään. Nimittäin työnantajalla on oikeus palkansaajan työpanokseen ja vastaavasti palkansaajalla on oikeus korvaukseen työpanoksestaan. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, vaan sopimuksenvaraisia. Tyhmä palkansaaja voi sopia tekevänsä töitä ilmaiseksi tai kellon ympäri. Tyhmä työnantaja voi sopia maksavansa liikaa palkkaa työstä, joka ei ole sen arvoista.

Myös Jumalan valtakunnan ekonomiaan liittyy tällaisia sopimuksenvaraisia oikeuksia. Jumala antaa kaikille niille, jotka ottavat Hänet vastaan, oikeuden tulla Jumalan lapsiksi (Joh.1:12). Hän antaa kaikille niille, jotka ovat Kristuksessa, oikeuden lähestyä Häntä. Ne eivät ole ihmisoikeuksia. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, jotka koskevat kaikkia ihmisiä siksi, että he ovat ihmisiä, vaan ne ovat oikeuksia, jotka koskevat kaikkia niitä, joiden kanssa asiasta on sovittu, tai jotka muulla tavoin sisältyvät sopimukseen. Se sopimus on laadittu iankaikkisuudessa ennen maailman luomista Pyhän Kolminaisuuden kesken, allekirjoitettu Jumalan Karitsan uhriverellä ja se tullaan lopullisesti ratifioimaan kaikkien pyhien kirkastamisessa ja ylösnousemuksessa iankaikkiseen elämään. On toki muistettava myös se seikka, että Jumala ei neuvottele asioista syntisten ihmisten kanssa. Hän määrää. Hän valitsee ne, joita Hänen pelastussuunnitelmansa lunastussopimus koskee.

Eikö siis kristinuskossa ihmisellä ole mitään oikeuksia vain sillä perusteella, että hän on ihminen? Toistan: ei ole. Raamattu ei missään sano millään tavalla, että ihmisillä on oletuksena tämä tai tuo oikeus ja että se on Jumalan antama. Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä eivät listaa ainuttakaan oikeutta. Sen sijaan se listaa velvollisuuksia ja kieltoja. Minun mielestäni oikeudet pitäisikin, jos haluamme olla raamatullisia, kääntää päälaelleen – ei-oikeuksiksi.

Syntisen ihmisen kenties perustavanlaatuisin peruspyrkimys on pyrkiä alistamaan toista ihmistä. Ei ole merkitystä, tekeekö sen yksittäinen ihminen toiselle vai valtaa pitävä hegemonia kansalle. Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Ihminen haluaa silti samaan aikaan, tekopyhä kun on, olla vapaa. Mutta vallan kahvaan päässyt ja asemastaan mustasukkainen hegemonia ei välitä siitä, että vedotaan ihmisoikeusjulistukseen ja sanotaan, että minulla on oikeus olla vapaa! Vapautesi ajaa autoa, polttaa tupakkaa tai täräyttää poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä viedään sinulta joka tapauksessa, koska päivän päätteeksi ihmisoikeudet, siten kuin ne tavataan ymmärtää, perustuvat yhteiseen sopimukseen ja ovat tulkinnanvaraisia.

Sanot, että sinulla on oikeus omistaa omaisuutta. Oikeutta omistaa yksityisomaisuutta pidetään ihmisoikeutena. Kuitenkin tätä ihmisoikeutta loukataan aina kun palkastasi pidätetään euroja, tai yrittäjänä tilität verohallinnolle rahaa. Yhtäkkiä se ei olekaan ihmisoikeusloukkaus, kun väkivaltamonopoli tulee peräämään saataviaan. Miten se siis voi olla universaali ihmisoikeus, kun on ”kom sii kom saa”, milloin kyseessä on ihmisoikeusloukkaus ja milloin ei?

Jumalan laki ja sen määräämät ei-oikeudet tuovat tolkkua ja järjestystä, sekä määräävät rajat syntisten ihmisten käytökselle. Sinulla ei ole oikeutta riistää toiselta ihmiseltä vapautta. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta ihmiseltä hänen omaisuuttaan. Tämä perusta on universaali ja muuttumaton Jumalan moraalilaki. Kun se sanoo, että sinulla ei ole oikeutta, voit perustella, kvalifioida tai keksiä niin paljon whataboutismeja kuin haluat, mikään ei muutu. Sinulla ei ole oikeutta.

Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä kuuluvat siis velvollisuuksien ja ei-oikeuksien kautta tulkittuna näin:

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei ole oikeutta palvoa muita jumalia.
2. Sinulla ei ole oikeutta käyttää Minun nimeäni muuten kuin siten kuin Minulle sopii.
3. Olet velvollinen pyhittämään lepopäivän.
4. Olet velvollinen kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi.
5. Sinulla ei ole oikeutta murhata toista ihmistä.
6. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sukupuolielimilläsi mitä haluat.
7. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta hänen omaisuuttaan.
8. Sinulla ei ole oikeutta sanoa toisesta paikkaansapitämättömiä asioita.
9. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta.
10. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta. Siis ihan totta. Mitään. Miltään osin. Edes himoita.

Mutta eikö se, että ihmisellä ei ole oikeutta esimerkiksi murhata toista, tarkoita implikaation kautta, että ihmisellä on oikeus elämään? Ei, ei tarkoita. Koko ajatus ihmisoikeuksistahan perustuu siihen, että ne ”on annettu”. Niiden antaja olisi siis Jumala. Mutta Jumala ei ole antanut ihmiselle sellaisia oikeuksia. Ihmisellä ei ole oikeutta elää, sillä synnin palkka on kuolema ja kaikki ovat syntisiä. Yksikään syntinen ei voi elämänsä yllättäen päättyessä valittaa Jumalalle, että ”minulla oli oikeus elää”. Ilmestyskirjassa on kohtaus, jossa alttarin alla olevat Jumalan sanan todistuksen tähden surmatut pyhät huutavat Jumalan puoleen:

Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” 

Ilm. 6:10

Vedonnevatkohan he omaan oikeuteensa elää, joka oli heiltä riistetty? Tuskinpa, vaan he vetoavat Jumalan totisuuteen ja pyhyyteen; siihen, että Hän, joka on sanonut ”älä murhaa”, maksaa potut pottuina niille, jotka murhasivat heidät; eivät itsensä takia, vaan Jumalan ja Hänen sanansa asettamien velvollisuuksien ja ei-oikeuksien tähden; koska nuo murhasivat, vaikka Jumala on sanonut: älä murhaa.

Mutta jos ihmisellä ei ole oikeutta elää, miksi hän elää? Armosta. Jumala antaa sataa ja aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Kaikki se hyvä, mistä ihminen nauttii, on silkkaa ansaitsematonta armoa. Jos Jumala jotakin siitä hyvästä syystä tai toisesta vie, ei ihmisellä ole oikeuttaa puida nyrkkiään ja kiristellä hampaitaan Jumalalle, sillä Jumalalla ei ole velvollisuuksia syntistä ihmistä kohtaan. Ja mikäli ihminen katsoo kateellisena toista ihmistä, jolle Jumala on antanut enemmän – oli se sitten tavaraa, vapauksia tai terveitä elinpäiviä – silloin ihminen on rikkonut Jumalaa vastaan ja syyttää Jumalaa epäreiluksi. Eikä Jumala ole epäreilu, koska jos Hän olisi, se tarkoittaisi, että ihmisellä olisi oikeus enempään, kuin mitä hän on Jumalalta saanut, eikä ihmisellä ole oikeutta mihinkään, mitä hänellä on, vaan armosta hän on saanut nautittavakseen kaiken, mitä hänellä on.

Jos ihminen saisi osakseen sen, mitä hän ansaitsee, hän joutuisi helvettiin heti paikalla. Siksi evankeliumi onkin niin hyvä sanoma! Jeesus Kristus on uhrannut sellaisen uhrin, joka kelpaa Jumalalle. Hän on rangaissut Poikaansa valittujensa synneistä; maksanut potut pottuina sinun murhaamisestasi, varastamisestasi ja huorinteostasi – jos uskot Häneen. Ei sinulla ole oikeutta vaatia, että Jumala sovittaisi luomakuntansa itsensä kanssa, jollakin tavalla korjaisi tämän syntisen maailman. Mutta armosta Hän on tehnyt niin, ja armosta uskon kautta sinä voit olla osallinen sellaisesta liitosta, jossa voit sanoa, että ”minulla on oikeus”; mutta et itsesi etkä ihmisyytesi takia, vaan koska Jumala on uskollinen, eikä riko liittoaan. Et nauti ihmisoikeudesta, vaan oikeudesta, joka tulee sopimuksen kautta, jonka Jumala on vapaa tekemään kenen kanssa tahtoo.

Jos jotakuta nyt huolettaa, niin kyllä; kannatan ehdottomasti sellaisia ideaaleja, kuten sananvapaus, yksilönvapaus ja yksityisomaisuuden suoja. Ne perustuvat Jumalan lakiin. Ne ovat hyviä ja oikeita asioita. Mutta teen niistä sen huomion, että yhteiskunta, jossa niitä arvostetaan ja pidetään yllä, on Jumalan armoa ja siunausta. Yhteiskunta, jossa niitä poljetaan, on Jumalan kiroama. Jumala ei ole velkaa kenellekään, että Hän jotakuta siunaisi. Jumalan kirouksen sen sijaan ansaitsemme kaikki. Puhe ihmisoikeuksista on osa aikamme humanistista ihmisen korottamisesta, eikä Jumala ole sen keskipisteenä. Se on eräs syndrooman oireista, jossa yritetään pitää kiinni jonkinlaisista sivistyneistä arvoista ilman Jumalaa. Yhteiskunnassa, jossa Jumalaa pelätään, ei tarvita ihmisoikeusjulistuksia, sillä siellä Jumalan sana velvoittaa ja nuhtelee ja toimii moraalin mittarina. Ja Jumalan sana ei puhu ihmisoikeuksista mitään.

Tuure Boeliuksen jumala

Pride-viikko, tuo oivallinen tilaisuus kaikkien todellisia mielipiteitään häpeävien esiintyä ”hyvinä ihmisinä”, vietettiin jälleen viime viikolla, mitä nyt vähän myöhässä ja riisuttuna versiona koronavirushössötyksen takia. Ja yhtä varmasti kuin yritysten logot Twitterissä verhoutuvat sateenkaarikuosiin, tiedotusvälineissä uutisoidaan taas jostakin, mitä Päivi Räsänen on mennyt möläyttämään. Päivistä on tehty helppo maalitaulu, ”homofobin” arkkityyppi, jonka sanomisten kauhistelu on muka sivistynyttä ja jonka haukkuminen ja mollaaminen ei muka tee tyhjäksi omaa näennäisen suvaitsevaista sekä rakkautta ja hyväksymistä ajavaa maailmankuvaa. Suvaitsevaisuus onkin ihan täysi itseristiriita. Loppupeleissä kukaan ei ole todella suvaitsevainen, vaan kaikilla menee raja jossakin.

En muuten viitsisi kirjoittaa tästä mitään — ja sitähän tietysti suvaitsevaisto mieluiten haluaisikin; että kristityt ja muut konservatiivit pitäisivät yksinkertaisesti turpansa kiinni — mutta jotakin osui silmääni ja haluaisin tarttua siihen. Se jokin on Tuure Boeliuksen ”jäätävä kuitti” Päivi Räsäselle, kuten Seiska asiasta otsikoi. Koosteen jupakasta voi lukea esimerkiksi täältä.

Tuure Boelius hyökkäsi Päivi Räsäsen kimppuun Instagram-tilillään, koska Räsänen julkaisi Facebook-seinällään mielipiteen empiirisen faktan, että sukupuolia on kaksi. Näin Boelius protestoi:

Ystäväpiirissäni on trans-sukupuolisia ihmisiä ja voin sanoa, että ainut mikä heitä murtaa on kaltaistesi mielipiteet ja Suomen epäoikeudenmukainen translaki.

Ihmisen sukupuoli määräytyy kromosomien perusteella. Miehellä on X- ja Y-kromosomit. Naisella on kaksi X-kromosomia. Vaikka miespuolisesta tehtäisiin kosmeettisesti naispuolinen tai naispuolisesta miespuolinen käyttämällä kirurgisia ja/tai hormonaalisia toimenpiteitä, kromosomeja se ei muuta miksikään. XY-kromosomeilla varustettu ihmisnisäkäs ei millään toimenpiteillä ala tuottamaan munasoluja, eikä XX-kromosomeilla varustettu siittiöitä. Se ei ole mielipide, vaan fakta.

On esitetty, että ”transnaiset” voisivat tulla raskaaksi ja synnyttää elinluovutuksen kautta saadun kohdun avulla. Ajatus on kammottava, eikä onneksi näytä olevan viitteitä siitä, että sellaista operaatiota olisi saatu suoritettua tai edes yritetty. Ja miksi niin? Koska ne kromosomin mokomat määräävät sukupuolen ja keho toimii sen mukaan. Millä perusteella XY-keho tuottaisi raskaudessa tarvittavia hormoneja ja ajastaisi raskauden eri vaiheet? Miten keho käynnistäisi synnytyksen ja alkaisi tuottaa maitoa? Kuten sisäministerimme Maria Ohisalo on oivallisesti sanonut, elämme faktojen jälkeisessä maailmassa. Sille ei saa antaa periksi.

Käytät päivityksissäsi hashtagia sananvapaus.

Sananvapaus ei ole peruste hyökätä ihmisoikeuksia vastaan, eikä ihmisoikeudet ole mielipideasioita!

Itse asiassa Päivin ei tarvitsisi vedota sananvapauteen lainkaan. Faktat eivät ole sanavapaus- eivätkä ihmisoikeuskysymyksiä. Totuus on totuus ja faktat ovat faktoja. Sen sijaan ihmisoikeudet, toisin kuin Boelius väittää, ovat mielipidekysymys. Nytkin hän väittää, että Suomen translaki sortaa transihmisiä ja että se on ihmisoikeuskysymys. Mutta miten se voi olla niin? Selvästikin se, että joku vastoin vastaansanomatonta empiiristä todistusaineistoa väittää olevansa muun sukupuolinen kuin hän on, on mielipide. Mielipiteeseen perustuva pyrkimys muuttaa lainsäädäntöä ja rasittaa julkista taloutta on syytäkin kyseenalaistaa ja se kyseenalaistetaan faktoilla, kuten Päivi Räsänen on esimerkillisesti tehnyt.

YK:n ihmisoikeusjulistus on niin ikään mielipide. Se on syntynyt siten, että joukko tämän maailman viisaita on lyönyt päänsä yhteen ja pommittanut toisiaan mielipiteillä. Sen artikloita ei perustella millään objektiivisilla tai universaaleilla faktoilla. Toisen mielestä tämä on ihmisoikeuskysymys ja toisen mielestä tuo ei ole. Konsensus on koonnut yhteen suosituimmat mielipiteet ja niin meillä on ihmisoikeusjulistus. Julistusta hyväksyttäessä Pariisissa 1948 oli 48 jäsenmaan mielipide, että kyseisen julistuksen hyväksymisestä on heille hyötyä. Kahdeksan maan mielipide oli, että sen puolesta ei kannata äänestää.

Jo YK:n ihmisoikeusjulistuksen ensimmäinen artikla on ongelmallinen. Sen mukaan kaikille ihmisille ”on annettu järki ja omatunto”. Kuka on antanut? Jumalako? Mutta jos jokin jumala on ne antanut, on keskusteltava siitä, mikä maailman lukuisista jumalina pidetyistä on ollut asialla. Sitä pidetään yleisesti mielipidekysymyksenä. Muutenkin ajatus jonkinlaisesta jumalasta järjen ja omantunnon antajana avaa oven sille, että todella olisi olemassa yksi tosi Jumala ja absoluuttinen totuus, jolloin sellainen järki ja omatunto, jotka sotivat tuon Jumalan totuutta vastaan, on todettava viallisiksi ja vääriksi. Vastavuoroisesti jos totuutta ei ole, kaikki on pelkkää mielipidettä. Lisäksi jos ei ole ketään, joka antaa järjen ja omantunnon, vaan järki ja omatunto ovat pelkkiä evoluution tuottamia selviytymismekanismeja, ne menettävät relevanssinsa moraalin määrittelijöinä. Evoluution suurin hyvä on nimittäin jalostuminen sekä heikoimpien ja kaikkien jalostumista uhkaavien tekijöiden karsiutuminen pois. Rehellisestä ja johdonmukaisesta evoluutioperspektiivistä katsottuna sekä homoseksuaalisuus että transihmisyys ovat jalostumista uhkaavia tekijöitä.

Tuure Boelius vetoaa kuitenkin jumalaan:

Yhdistät usein mielipiteisiisi jumalan.
Sinun ajatuksesi jumalasta on oksettava ja ahdasmielinen, mutta onneksi minun jumalani antaa sinunkin syntisi anteeksi.

T’ästä syystä halusin ottaa tähän kantaa. Joko Tuure Boeliuksella on jonkinlainen käsitys jumalasta, tai sitten hän yrittää sanoa, että jos hän uskoisi johonkin jumalaan, tällainen se jumala olisi. Yllättävää on se, että hän tulee sanoneeksi, että on olemassa jotakin, mikä on syntiä ja että on hyvä asia, että sen voi saada anteeksi. Hän ei tietenkään erittele, mitä synti on, eikä kvalifioi syntien anteeksisaamista millään tavalla, vaan se on jonkinlainen automaatio. Tosin, jos se on automaatio, siitä puhumisesta ei ole mitään sen suurempaa hyötyä kenellekään, kuin että ehkä se kolkuttaa ”hyvien ihmisten” omaatuntoa sen verran, että he yrittävät tehdä vähemmän syntiä, vaikka sen saakin anteeksi.

Valitettavasti ihminen ei kuitenkaan toimi niin, vaan narua kelataan niin kauas kuin se yltää. Jos synnit saa joka tapauksessa anteeksi, ei ole mitään syytä olla tekemästä lisää syntiä, koska synnin tekemisen välttäminen vaatii itsekuria ja sitä, että kieltää itseltään asioita. On vaikeampaa yrittää olla tekemättä syntiä kuin tehdä syntiä, joten jos synnit saa joka tapauksessa anteeksi, säästää itseltään vaivaa, jos ei edes yritä olla tekemättä syntiä. Se on erittäin pragmaattinen lähestymistapa, joka takaa, että syntiset ihmiset tekevät toisilleen elämästä maanpäällisen helvetin.

Kun tuon maanpäällisen helvetin pahnanpohjimmaiset sitten kärsivät kaikkinaista sortoa ja kyykytystä vahvempiensa taholta, kehen he turvaavat ja mihin panevat toivonsa? He voivat vedota ainoastaan muihin ihmisiin – niihin, joilla ei ole mitään syytä olla tekemättä syntiä, välttää korruptiota ja lahjusten ottamista. Syntisten ihmisten syntisiltä oikeuslaitoksilta ei oikeutta saa. Jumalaan he eivät voi enää vedota, koskapa jumala antaa automaattisesti kaikki synnit anteeksi; ajatella: jopa Räsäsenkin. Kuka tuomitsee korruptoituneen valtakunnansyyttäjän? Kuka pakoon päässeen mysteerimurhaajan? Kuka sellissään ”itsemurhan” kautta livistäneen lastenraiskaajan? Ei kukaan. He ovat saaneet anteeksi, koska Tuure Boeliuksen jumala antaa peräti Päivi Räsäsenkin synnit anteeksi.

Onko ihmekään, että Tuure Boeliuksen jumala on myös monien kristittyjen jumala? Tässä ajassa, jossa mellakoidaan kaduilla ”oikeudenmukaisuuden” tähden, sellainen jumala, joka rakastaa kaikkia, on kuollut kaikkien puolesta ja antaa kaikille anteeksi, ei maistu kerta kaikkiaan miltään. Unohdettu on se tosiasia, että Raamatun Jumala on paitsi rakkauden ja armon, myös vihan ja koston Jumala:

Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ”Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra”. (Room. 12:19)

Kristitty ei alistu ja nöyrry epäoikeudenmukaisen kohtelun edessä siksi, että se on jotenkin erityisen hyveellistä tai että sillä saa moraalisia irtopisteitä. Ei, vaan kristityn toivo on siinä, että kaiken pahan, jota hän elämässään kokee ja joutuu ympäristössään todistamaan, Jumala viimeistään viimeisenä päivänä kostaa. Näin synnillä todella on seurauksensa. Jumala on oikeuden Jumala, eikä Hän anna syntejä anteeksi.

Kuinka kukaan sitten voi pelastua? Kuinka kukaan voi välttyä tuomiolta? Jumalahan on hirmuinen! Niin on! Mutta Hän on myös, kuten todettua, rakkauden ja armon Jumala. Rakkaudessaan Hän tuli itse ihmiseksi ja eli ihmisenä täydellisen elämän, rakastaen Jumalaa täydellisesti ja täyttäen Hänen tahtonsa kaikessa. Hänen nimensä on Jeesus Kristus. Hän otti kärsiäkseen kaikkien niiden syntien rangaistuksen, jotka Jumala on hamasta iankaikkisuudesta armossaan valinnut pelastukseen. Siksi Hän kuoli ristillä. Hänessä Jumala kosti kaikki ne synnit, jotka Hän muuten kostaisi minulle, ellei Hän olisi armossaan avannut silmiäni näkemään omaa hengellistä ja moraalista vararikkoani.

Hän on parempi Jumala kuin Tuure Boeliuksen jumala. Hän voi antaa anteeksi jopa Päivi Räsäsen synnit, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Sille on olemassa peruste ja mekanismi – ja oikeus toteutuu. Kysymys kuuluukin: entäpä Tuure Boeliuksen synnit? Vastaus riippuneekin täysin siitä, kenen maailmassa Tuure Boelius elää. Jos hän elää maailmassa, jota kukaan ei ole luonut, silloin kukaan ei ole ”antanut” ihmiselle järkeä eikä omaatuntoakaan. Hänen ulostulonsa on merkityksetöntä kirjainsoppaa. Hänen koko eksistenssinsä ytimenä on olla tyhjänpäiväinen ja arvoton ympäriinsä päämäärättömästi haahuileva atomisäkki. Jos taas hänen jumalansa on jollakin tavalla hänen eksistenssinsä perusta, odottaisin hieman syvällisempää apologetiikkaa hänen maailmankatsomuksestaan käsin, että mikä nyt on syntiä ja mihin se perustuu, että sen saa anteeksi niin helposti ja miksi silloin pitää närkästyä niin kovasti siitä, että joku Päivi jossain tekee vähän syntiä. Henkeäni en pidätä.

Mutta jos hän elää Jumalan maailmassa, hän on myös velvollinen elämään Jumalan lain mukaan. Tuon lain summa summarum kuuluu:

Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi. (Matt. 22:37)

Joka väittää rakastavansa Jumalaa, mutta vähät välittää Hänen luomisjärjestyksestään ja vihaa niitä, jotka muistuttavat siitä, valehtelee. Onneksi kuitenkin niille, jotka myöntävät oman kykenemättömyytensä rakastaa Häntä niin paljon kuin Hän ansaitsee, Hän on armossaan valmistanut syntiuhrin, Kristuksen, jonka tähden Hän voi antaa synnit anteeksi. Tuure Boeliuksen jumala ei voi.

Kaikenlaisia pride-ulostuloja

Kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai teroittaa kynänsä, tulee kirkostaeroamispiikki. Se on luonnonlaki, historian ja observaation todeksi osoittama. En tiedä, mitä mieltä Päivi itse siitä on, mutta oma asenteeni on jotakin välinpitämättömän ja positiivisen välimaastosta. Vakaumuksellisten kristittyjen irtautumisen tympeästä sakraaliyhteiskunnan artefaktista näen positiivisena asiana. Jumalattomien ejektoituminen on minulle se ja sama. Eivät he kirkkoon jäämälläkään pelastu. Toki uskon, että extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), mutta silloinkin se ecclesia pitää määritellä.

Räsäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman välinen julkinen kanssakäyminen on ollut jokseenkin turhauttavaa seurattavaa. Assosioitumalla pride-tapahtuman kanssa kirkko antaa hyväksyntänsä raamatunvastaiselle elämäntyylille, sanoo Räsänen. Eipäs, vastaa Luoma, haluamme vain näkyä tapahtumassa ja osoittaa sillä, että kirkko on kaikkia varten. Päivin hyvään ja asialliseen avoimeen kirjeeseen minulla ei ole paljoa sanottavaa, paitsi tietysti:

Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten synnit ristinkuolemallaan.

Öhöm, eipäs ole.

Tapio Luoman vastauksessa sen sijaan on enemmän analysoitavaa. Hän sanoo:

Piispainkokous on todennut avioliittoselonteossaan vuonna 2016, että kirkko on kaikkia varten ja että samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan.

Öhöm, eipäs ole. Kirkko ei ole kaikkia varten. Kirkko, josta itse käytän nimitystä seurakunta, on kristittyjen koti. Seurakunta on Kristuksen ruumis; kaikki Hänen verellään itselleen ostamansa kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Seurakunta on uusi ihmiskunta Kristuksessa; kaikki ne, jotka ovat syntyneet uudesti ylhäältä ja kuolleet pois Aadamista. Seurakunta manifestoituu ajassa ja avaruudessa nk. näkyvänä seurakuntana, ja minusta tuntuu, että tämä ekklesiologian osa-alue on sekä luterilaisille että vapaakristityille täyttä hepreaa.

Näkyvä seurakunta käsittää kaikki kristyiksi tunnustautuvat tai itsensä mieltävät. Näkyvän seurakunnan jäseneksi liitytään uskontunnustuksen ja kasteen kautta. Mutta kuten huomaamme esimerkiksi taikuri Simonin tapauksesta, uskontunnustus ja kaste eivät itsessään takaa mitään. Simon tunnusti uskonsa ja tunnustuksensa perusteella hänet kastettiin. Ilmeni kuitenkin piakkoin, että hänen motiivinsa olivat väärät, eikä Apostoli Pietari nuhdellut häntä varsinaisesti ystävälliseltä vaikuttavaan sävyyn:

”Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa — jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä.”

Seurakunta ei ole Simonin kaltaisia varten. Seurakunnan sanoma sen sijaan on kaikkia varten ja sanoman tulee olla Kristuksen ja Apostolien esimerkin mukainen. Heidän esimerkkinsä mukainen evankeliumi on hyvä uutinen; ei siitä, että sinä olet arvokas ja että Jumala hyväksyy sinut kaikkine virheinesi; vaan siitä, että Hän on ylösnoussut ja että Hän hallitsee kuninkaana! Tuolla hyvällä sanomalla on implikaatio: käsky kumartaa Kuningasta, nöyrtyä, palvoa Häntä, tehdä parannus, kääntyä pois pahuudesta ja turvata Häneen ainoana, joka voi pelastaa. Tätä sanomaa Pietari saarnasi myös Simonille – senkin jälkeen, kun hänen valhekääntymyksensä oli tullut ilmi.

Totuus on, että Jumala ei hyväksy yhtäkään syntistä, vaan Hän vaatii jokaiselta lakinsa täydellistä pitämistä. Tuo laki vaatii ihmiseltä niin mahdottomia, ettei yksikään ihminen voi sitä pitää. Kukaan ei rakasta Jumalaa kaikesta sydämestään. Se riittää. Unohdetaan kaikki muut synnit hetkeksi. Se riittää! 

Koska kukaan ei pidä lakia, kaikki ovat iankaikkisen kadotustuomion alaisia. He ovat rikkoneet äärettömän Jumalan iankaikkisen lain. Siksi tuomiokin on iankaikkinen. Sovituksen nerokkuus on siinä, että ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen kansansa puolesta. Näin ihminen kärsi rangaistuksen ihmisen synnistä, mutta sovitusuhri on silti riittävä, koska Jeesus on äärettömän kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona; Hän on tosi ihminen ja tosi Jumala.

Lusikkansa soppaan työnsi myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki, joka lähetti Päiville oman dear dr. Laura -kirjeensä. Luulisi, että nämä oppineet kirkonmiehet ymmärtäisivät, että vanhan liiton Israelin kansa oli seurakunnan prototyyppi.

Kuten Israelin egyptistä, Jumala kutsuu kansansa pois synnin orjuuden pesästä ja johtaa meitä läpi tämän erämaan, jota kutsumme elämäksi, kohti luvattua maata. Kuten Israelin, Jumala on valinnut kansansa olemaan pyhät ja nuhteettomat; se on: asetetut erilleen kaikista muista ihmisistä, puettuna Kristuksen vanhurskauteen. Tätä Israelin pyhyyttä ja erottautuneisuutta kuvaamaan Jumala sääti tukun lakeja. Näitä lakeja emme enää sovella, sillä Kristuksessa suurempi hengellinen todellisuus on astunut voimaan. Ei haittaa, että vaate on osaksi puuvilla ja osaksi elastaania. Ne olivat lakeja, joilla oli symboliarvo; noudatamme niiden hengellistä ydinsisältöä siten, että tiedostaen erotamme elämämme Jumalalle, emmekä rakasta maailmaa ja mukaudu sen menon mukaan noudattamaan sen himoja ja filosofioita.

Emme myöskään kivitä homoja, koska emme ole teokraattinen Israelin valtio, vaan hengellinen Israel, joka ei ole tästä maailmasta. Pois se, etteikö laki olisi enää voimassa, mutta sitä ei sovelleta enää maallisesti, vaan sitä sovelletaan hengellisesti. Jumala ei ole muuttanut mieltään sen suhteen, mikä on Hänelle kauhistus ja mikä ei.

Osa laista ei myöskään ole enää sovellettavissa, koska meillä ei ole enää liitonarkkia, temppeliä eikä pappisvirkaa. Emme yksinkertaisesti enää voi suorittaa kaikkea, mitä seremoniallinen laki vaatii, eikä ole tarviskaan, sillä tässäkin asiassa hengellinen on korvannut maallisen – onhan Kristus ylimmäinen pappimme, jonka pappistoimitus puolestamme on sekä kertakaikkinen että iankaikkinen.

Vanhan liiton laissa toistuu fraasi: ”poista paha Israelista”. Uudessa liitossa kutsumme sitä kirkkokuriksi. Kun joku erotetaan seurakunnasta synnin tähden, se on pahan poistamista Israelista. Olen sitä mieltä, että reiluuden nimissä myös väärin profetoivat pitäisi poistaa Israelista (5.Moos. 13:5). Mutta koska Heinimäki, Luoma ja muut kirkon kirjanoppineet eivät osaa käyttää lakia oikein, he odotetusti sekoilevat myös kymmenen käskyn, Jumalan muuttumattoman ja edelleen sitovan moraalilain kanssa. Kirkko on täynnä vasemmistolaisia, joille murhaaminen ja varastaminen ei näytä olevan mikään ongelma. Syntymättömien lasten oikeuksista kirkko on hipihiljaa ja vaikka kirkon oikeus verottaa yrityksiä poistettiinkin, se saa edelleen samat rahat valtion taskun kautta kierrätettynä.

Minusta olisikin mukava tietää, onko luterilaisessa kirkossa enää mitään syytä poistaa joku seurakuntayhteydestä? Harhaoppisuus? Pedofilia? Kansanmurha? Onko kirkossa todella tilaa kaikille? Minä kiellän konsubstantaation ja uudestisyntymisen kasteessa, tunnustan ainoastaan kaikkien uskovien yleisen pappeuden, enkä hyväksy naisia seurakunnan kaitsijoina, enkä episkopaalista kirkkohallitusta. Rippikoulussa väittelisin opista ja konfirmaatiossa vastaisin aika moneen kohtaan, etten todellakaan usko noin. Olisiko kirkossa tilaa minulle? Ai eikö? No sitten kirkossa ei ole tilaa kaikille.

Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että viime kädessä asiassa on kyse raamattunäkemyksestä. Toivoisin, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, sitä luettaisiin enemmän ja että sen viesti kuultaisiin herkemmin. Raamattu kertoo, että ihmiseksi syntyneenä Jumalana Jeesus on Herra. Häntä meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme. (Korostus minun)

Henkilöksi, joka toivoo, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, Tapio Luoma tekee erittäin vähän työtä sen eteen. Saanen ehdottaa samaa, mitä ehdotan tavan takaa omassa viiteryhmässäni: tee niinkuin Luther; valitse kirja, ota sen ensimmäinen luku ja ensimmäinen jae ja saarnaa! Mutta sen sijaan, että saarnaisi Raamattua, Tapio Luoma saarnaa vasemmistolaisia aatteita. Hänen ulostuloissaan ja kannanotoissaan vilisevät ajanmukaiset sanat: populismi, vihapuhe, ilmastonmuutos, hyvinvointiyhteiskunta, polarisaatio… Hän on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.

On kovin ironista, että arkkipiispa tuntuu itse tuntevan Raamattunsa niin kovin huonosti. Mieleeni tulee seuraava lainaus eräältä uskonpuhdistajien tienraivaajista, William Tyndalelta:

Minä uhmaan paavia ja hänen lakejaan; ja mikäli Herra säästää henkeni, huolehdin, että aurallaan kyntävä poikanen tuntee Raamattunsa paremmin kuin sinä!

Tämä pätee myös nykypäivänä. Nämä kansankirkon paavit ja muut elitistit ovat sormi ojossa luennoimassa siitä, mitä Raamattu muka sanoo ja ei sano, ymmärtämättä, että he ovat itse sokeita ja eksyksissä. Jos otamme Tapio Luomalta jotakin, ottakaamme tämä:

[Jeesusta] meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme.

Myös. Eli missä muussa?

• Hän vahvisti Vanhan testamentin kirjoitukset luotettavaksi ja sitovaksi Jumalan Sanaksi.
• Hän vahvisti lähettämiensä Apostolien sanoman ihmein ja merkein.
• Hän käskee kaikkia kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan evankeliumin.

Raamatun kokonaisvaltainen tunteminen velvoittaa meitä enempään, kuin pelkkään tyhjään ja merkityksettömään rakkaushöttöön. Todellinen rakkaus velvoittaa enempään kuin liehakoivaan egohierontaan – nimittäin riskeeraamaan maineensa ja jopa henkensä toisen hengellisen hyvinvoinnin takia.

Ystävän lyönnit ovat luotettavat, mutta vihamiehen suutelot ylenpalttiset. (San. 27:6)

Kirkko ei rakasta. Muuten se kertoisi ihmisille asioita, jotka heidän täytyy kuulla vaikkeivät halua, koska heidän iankaikkisuutensa riippuu siitä. Sen sijaan kaikkien syntisten vihollinen, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, osallistuu pride-suuteloihin. Sen agenda on selvä: haalia lisää jäseniä, joilla itseisarvoisesti pyörivä kone saadaan pidettyä käynnissä ja suojatyöläisille palkkaa. Se on hyväksikäyttöä ja varastamista.

Jeesus ei kuollut kirkon puolesta. Hän kuoli kansansa puolesta. Kirkko on pelkkä hallintohimmeli; uppoava laiva, jonka jättämisen ei pitäisi olla kovin kummoisen harkinnan tulos. Lutherkin yritti reformoida omaa kirkkoaan. Tulokset jäivät laihoiksi. Lähtekää!

Kristillinen ihmisarvo

Muistan ollessani lapsi, kuinka köyhiä olimme. Toisinaan ei ollut varaa ruokaan. Silloin söimme arvoja. Junou, arvokeittoa, arvoleipää, arvopastaa… kun laittoi suolaa, pani silmät kiinni ja kuvitteli oikein kovin, se oli tosi hyvää ja ravitsevaa — etenkin henkisesti.

On hupaisaa seurata, kuinka arvokeskustelu jyllää ja miten ”äärioikeiston” ja antisemitismin nousua taivastellaan – tai siis se olisi hupaisaa, ellei se olisi niin kovin traagista. Nimittäin ne, jotka pitävät arvoistaan (ja siitä, että toisten arvot ovat vääränlaisia) kovinta mekkalaa, ovat ironisesti juuri niitä, joilla ei johdonmukaisuuden nimissä ole mitään syytä puhua arvoista ylipäätään. Timo Soinin kynttilämarssin paheksujat puhumassa ihmisarvosta? Se on kaiketi vitsi.

Pyydettiin sitä tai ei, arvosoppaan on kristitynkin lusikkansa kastettava ja huomautettava, että kröhöm: te jumalattomat muuten varastatte meidän maailmankatsomuksestamme. Niin tekee tavallaan myös Matti Kankaanniemi Ristin Voitossa (24/2019) artikkelissaan rasismista ja ihmisarvosta. Mutta kristillisenkin kannanoton laadulla on väliä. Miten ihmisarvo määritellään ja mihin se perustuu? Ja jos se perustellaan näin eikä noin, kenen laariin se sataa? Mitä implikaatioita sillä on?

Kankaanniemi aloittaa lyhkäisen artikkelinsa harmittelemalla sitä, miten myös herätyskristillisyydellä on rasistista historiaa. Toki niin on, mutta yhdysvalloissa on jo nähtävillä selkeää vastakkainasettelua, jossa yksi väestöryhmä vaatii toiselta hyvityksiä (reparations) korvaukseksi historiallisista vääryyksistä, joihin näillä vääryyksien tekijöiden jälkeläisillä ei ole mitään osuutta. Kyse on maailmallisella ideologialla ratsastamisella, jossa ei ole tilaa anteeksiannolle, vaan hyveenä nähdään kollektiivinen syyllisyys ja itseruoskinta. Se ei tule koskaan riittämään.

Rasismin Kankaanniemi määrittelee jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syrjimisenä rodun tai etnisen taustan takia. Tässä kohtaa heitän ilmoille ajatuksen: mielestäni meidän olisi kristittyinä haastettava jo ajatus eri ihmisroduista. On sanottu: there’s only one race – the human race! Tietääkseni Raamattu ei missään jaottele eri ihmisiä sellaisen käsitteen perusteella, joka käännettynä englanniksi kuuluisi race, tai suomeksi rotu. Ihmisten jaottelu rotuihin on historiallisesti uudehko asia, jonka määritelmä elää edelleen. Jumalan uuden liiton liittokansa käsittää ihmisiä kaikista sukukunnista, kielistä, kansoista ja kansanheimoista (Ilm. 5:9).

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihminen pyrkii luontonsa mukaan hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin. Kankaanniemen mielestä ”olennaista on, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on kiinteä ja joskus jopa synnynnäinen osa ihmistä (korostus minun)”. Toteaisin tähän, että teologialla, tarkemmin antropologialla, on väliä. Olen kalvinistina täysin eri mieltä siitä, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on joskus synnynnäinen osa ihmistä. Se on synnynnäinen osa ihmistä. Yksikään ihminen ei synny maailmaan tabula rasana, vaan langenneena ja syntisenä Aadamin jälkeläisenä ja Jumalan luonnollisena vihollisena. Muita syrjivä ja omiin kuppikuntiinsa kerääntyvä luonne on osa ihmisen syntistä luontoa ja Aadamin perintöä. Juuri siitä syystä osallisuus uudesta hengellisestä ihmiskunnasta, joka ylittää (transcends) kaikki fysiologiset ja kulttuurilliset erottavat tekijä, on niin radikaali konsepti.

Kankaanniemen artikkelin vakavammat ongelmat alkavat seuraavassa lainauksessa:

Raamatulliseen kristinuskoon rasistinen ajattelu ei sovi, koska jokaisella ihmisellä on kristillinen ihmisarvo, joka perustuu luomiseen ja sovitukseen.

Kyllä ja ei. Selitän.

Onko jokaisella ihmisellä ihmisarvo?

Olen täysin samaa mieltä siitä Matti Kankaanniemen kanssa, että kristillinen ihmisarvo perustuu luomiseen. Se ei perustu luomiseen tapahtumana – siihen, että ensin ihmistä ei ollut, ja tadaa: nytpä on – vaan spesifimmin siihen, että Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos. 1:27). Tätä ilmentää inkarnaatio; että Kristus tuli maailmaan ihmisenä ja että Hän oli kaikin tavoin ihminen. Hänellä oli kaikki normaalit ihmisen elimet, ruumiinosat ja -toiminnot. Hän ei näyttänyt yli-ihmiseltä, eikä avaruusoliolta, vaan hän oli tylsän tavallinen ja ehkä jopa ruma (Jes. 53:2).

Ihmisen arvosta Jumalan kuvaksi luotuna puhuu myös se, miten Jumala suhtautuu siihen, että ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä vastaan:

Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa, mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa. (San. 14:31)

Että Suomessa ei saa kuolemantuomiota rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten murhasta, puhuu karua kieltään: ihmishenki on halpa, koska sen luvaton riistäminen ei juuri mitään maksa. Näin myös ihmisarvo on melkoisen pieni. Se on pyhintä ja sillä on suurin arvo, jonka häpäisystä saa ankarimman rangaistuksen.

Ne, jotka eivät usko luomiseen, ovat luovuttaneet oikeutensa puhua ihmisarvosta heti kättelyssä. Heidän ihmiskuvansa on tähtipölyä ja atomien törmäilyä, vailla minkäänlaista absoluuttista vastuuta elämästään ja tekemisistään. Heidän ihmisarvonsa on sosiaalinen konstruktio. Ylimielisesti he kuvittelevat, että heillä on jokin oikeus arvostella muita kulttuureja tai sosiaalisia viitekehyksiä siitä, millaiseksi he oman ihmisarvokonstruktionsa ovat rakentaneet. Tekopyhästi he pitävät omaa kulttuuriaan muita parempana. Rasistit!

Kun ihmistä pidetään evoluution tuotoksena, katoaa samalla peruste pitää ihmistä erityisasemassa muun luomakunnan keskellä. Monet vihervasemmistolaiset pyrkivätkin tässä jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Ihminen nähdään eläinlajina muiden joukossa, joka on syypää ilmastonmuutokseen ja sitä kautta planeetan tuhoamiseen. Ekosysteemi ei kestä, koska ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Itsestään kukaan ei kuitenkaan ongelman harventamista tohdi aloittaa.

Läpsätessään hyttysestä lyttysen jokainen vihervasemmistolainenkin tiedostamattaan omii itselleen Raamatullisen näkemyksen ihmisen erityisasemasta imago deinä. Hän varastaa Raamatullisesta maailmankuvasta. Ilman sitä hänen oma maailmankuvansa on kestämätön ja epäjohdonmukainen, eikä sen mukaan voi elää. Ihmisen erityisasema ei ole itsestäänselvyys vain siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan Herramme itse vielä tukee sitä opettamalla:

Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:31)

Ihmisarvo ja sovituksen hinta

Kuinka arvokas ihminen sitten on? Onko ihminen mittaamattoman arvokas?

Absoluuttisesti rakennusaineiden hintalaskelmassa ihminen on arvokkaampi kuin varpunen, mutta norsu tai valas on paljon arvokkaampi kuin ihminen. Ihminen muovattiin arkisista aineksista; ”maan tomusta” (1. Moos. 2:7). Ihminen on käytännössä kalkilla tuettu kävelevä hiilivety. Job, jota Psalmien ja Hebrealaiskirjeen kirjoittajat lainaavat, ei pitänyt itseään kovin arvokkaana:

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi[?] (Job 7:17, Ps. 8:5, Ps. 144:3, Hebr. 2:6)

Jesaja vertaa ihmistä kedon ruohoon:

Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen[.] (Jes. 40:6)

Jälleen palaamme siihen, että ihmisarvon määrittelee Jumala. Jumala määrittelee ihmisen arvon suuremmaksi kuin muun luomakunnan. Tuon määritelmän mukaan jokainen ihmisarvoon uskova jumalaton myös elää, mutta heidän tulee tietää, että he syyllistyvät eräänlaiseen hengelliseen tekijänoikeusrikokseen: he varastavat Jumalalta, kun eivät anna kunniaa Hänelle.

Halutessaan tietää kaiken ja päästä perille kaikesta, ihminen tietenkin yrittää selvittää, miten paljon yksi ihminen maksaa. Ja näin hän järkeilee: koska ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja maksoi ruumiissaan ihmiskunnan synnit, ihmisen on oltava äärettömän arvokas. On sanottu, ettei ole sen suurempaa ihmisarvon julistusta, kuin Golgatan ristinpuu.

Tähän deduktioon liittyy kuitenkin vakavia ongelmia ja ongelmallista johdannaislogiikkaa, joka käy ilmi myös Matti Kankaanniemen artikkelista.

Väliotsikko ”luotu ja sovitettu, siksi arvokas” summaa ongelman nasevasti ja seuraava lainaus avaa problematiikkaa:

Ihmisen arvo perustuu myös hänestä maksettuun hintaan. Ihmiseksi tullut Jumala kuoli jokaisen ihmisen puolesta ristillä. Niinpä kristillinen ihmisarvo ei perustu siihen, kuinka hyvä, taitava tai hyödyllinen ihminen on. Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Olen täysin eri mieltä siitä, että ihmisen arvo perustuu hänestä maksettuun hintaan. Tällainen väite implikoi, että Jeesus maksoi verellään korvauksen ihmisestä itsestään. Jos näin olisi, olisi ilmiselvää, että tottahan ihminen on silloin mittaamattoman arvokas, kun kerran vain mittaamattoman arvokas sovintoveri kelpaa hänestä maksuksi. Mutta maksu ei koske ihmistä.

Pelastusopissa, jossa ihminen on ikäänkuin transaktion kohteena, sivuutetaan tyypillisesti synnin osuus yhtälössä. Väitän, että Jeesuksen uhrikuolema Golgatan ristinpuulla ei kerro minun ihmisarvostani yhtään mitään. Tai kertoopas: sen, miten paha, viheliäinen ja arvoton olen. Kuolema on synnin palkka. Että syntieni rangaistukseksi Jumalan piti kuolla, kertoo syntini äärettömästä pahuudesta. Kuolemalla puolestani Hän otti maksettavakseen minun syntini palkan.

Tässä transaktiossa minä itse en maksa mitään – siis minun hintalappuni on pyöreä nolla! Minä vaihdun omistajalta toiselle; synnin orjuudesta ja Jumalan vihan ja vanhurskaan rangaistuksen alta Kristuksen orjaksi – ilmaiseksi! Koska Hän on korvannut vahinkoni, koska Hän on siivonnut sotkuni, koska Hän on verellään kuitannut velkani, kuulun nyt Hänelle. Hän omistaa minut. Olen Hänen orjansa.

Kerran vielä: minä en ole arvokas! Minun syntini kuittaaminen ääretöntä Jumalaa vastaan – se on tosi tosi tosi kallista! Olen takuulla arvokkaampi Jumalan silmissä, kuin kottarainen, hauki tai käpyeläin, koska Raamattu sanoo niin, mutta mittaamattoman arvokas en ole.

Loogista universalismia

Kankaanniemen artikkeli osoittaa mielestäni sen, että raamatullinen ja johdonmukainen käsitys rasismista ja ihmisarvosta vaatii ehdottomasti kalvinistisen pelastusopin. Kankaanniemen mukaan Jeesus on kuollut jokaisen ihmisen puolesta. Onkin syytä kysyä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan, että Jeesus kuoli ”minun puolestani”? Nähdäkseni ainoa raamatullinen positio on se, että Jeesus kuoli minun puolestani, ettei minun tarvitsisi. Se implikoi oikein, että Jeesus kärsi sijaiskärsijänä syntini palkan, kuoleman. Koska syntini palkka on näin maksettu, se tarkoittaa, ettei syntiä ole enää syytä lukea. Jos näin on kaikkien maailman ihmisten kohdalla, kuten Kankaanniemi uskoo, ei ole mitään syytä lukea syntiä enää kenellekään.

Näkemyksessään Kankaanniemi on suorastaan pelottavan johdonmukainen. Toivon todella, että tämän on lapsus:

Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Tapa, jolla Kankaanniemi kontekstualisoi Gal. 3:28, ei jätä minun mielestäni mitään tulkinnanvaraa. Ei tästä voi päätellä mitään muuta, kuin että jokainen, jonka puolesta Jeesus on kuollut, on myös Kristuksessa. Osallisuus Kristuksestahan on se kaiken ylittävä viitekehys, joka muodostaa uuden ihmiskunnan, Jumalan kansan. Tämä ei itsessään ole ongelmallista – minähän itsekin uskon niin! Jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut, on myös Kristuksessa:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Heb. 10:14)

Ongelma on siinä, että jos jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut on Kristuksessa ja jos Kristus on kuollut koko maailman, ts. kaikkien maailman ihmisten, puolesta, koko maailma on silloin Kristuksessa! Tämä on loogista universalismia.

Universalismi on tuomittava harhaoppi. Jokaisen oikeaoppisen ja konservatiivisen kristityn on sanouduttava siitä jyrkästi irti. Emme ole ”kaikki Jumalan lapsia”. Raamatullinen näkemys Jeesuksen ristintyön sovituslaajuudesta on Dordrechtin kaanonien 2. opinkohdan mukainen, jossa todetaan:

Oli Jumalan tahto, että Kristus ristinsä verellä vahvisti uuden liiton ja vaikuttavalla tavalla pelastaisi jokaisesta kansasta, heimosta ja kielestä ne ja vain ne, jotka ikuisuudessa oli valittu pelastukseen ja annettu hänelle Isän tahdosta[.]
(Reformaation tunnustukset, Saarinen, toim. s. 163, korostus minun)

Jeesus ei ole kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta. Joka veti tuosta rä’ät väärään kurkkuun, pohtikoon toettuaan, onko kiva ajatus viettää iankaikkisuus Adolf Hitlerin, Nelson Mandelan ja Margaret Sangerin seurassa – ovathan heidänkin syntinsä sovitetut; ergo: he ovat Kristuksessa.

Raamattu sanoo, että Jeesus on:

• Vapahtava kansansa heidän synneistään (Matt. 1:21)
• Antava henkensä lammastensa edestä (Joh. 10:15)
• Annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden (Room. 4:25)
• Lunastanut meidät lain kirouksesta (Gal. 3:13)
• Antanut itsensä alttiiksi seurakunnan edestä (Ef. 5:25)
• Vuodattanut verensä monen edestä (Matt. 26:28)
• Antanut henkensä ystäviensä edestä (Joh. 15:13)

Käsittelen sovituksen rajoittumista ainoastaan Jumalan valinnan mukaan pelastukseen ennaltamääräämiin huomattavasti yksityiskohtaisemmin vastauksessani Mauno Mattilalle.

Rampauttaako rajattu sovitus kristillisen ihmisarvon puolustuksen?

Ellei Jeesus ole kuollut kaikkien puolesta, muuttuu kyseenalaiseksi sellainen toteamus, että kristillinen ihmisarvo perustuu sekä luomiseen että sovitukseen. Siitä seuraa nimittäin, että sellainen ihminen, jonka puolesta ihminen ei ole kuollut, on vähemmän arvokas. Sellainen ajatus kuulostaa julmalta, mutta ei ole oikeastaan kovin kaukana totuudesta. Me arvotamme itsellemme arvokkaaksi sen, mitä rakastamme. Emmekö Jumalan kuvaksi luotuina tee niin, koska myös Jumala tekee niin? Jumala omii itselleen Raamatussa oikeuden rakastaa ja vihata ketä Hän tahtoo:

Niinkuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin”. (Room. 9:13, Mal. 1:3)

Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan”. (Room. 9:15, 2.Moos. 33:19)

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:21)

Jokaisen ihmisen absoluuttinen tasa-arvo jumiuttaa kiinni sellaiseen jumalakuvaan, jossa Jumala itkee katkerasti koko iankaikkisuuden niitä äärettömän arvokkaita ihmisiä, jotka nyt viruvat helvetissä, kuten Hitler, Mandela ja Sanger. Oi, kunpa he olisivat ymmärtäneet oman parhaansa ja kuinka äärettömän paljon Jumala heitä rakasti! Oikeastaan se on kuva sekä epäoikeudenmukaisesta että skitsofrenisesta Jumalasta, joka rankaisee iankaikkisesti, vaikka rakastaa äärettömästi – vaikka kaikkien maailman ihmisten menneet ja tulevat synnit oli ristinpuulla sovitettu!

Otsikossa esittämääni kysymykseen vastaan siis: ei rampauta, koska kristillinen ihmisarvo on moniulotteisempi käsite, kuin Matti Kankaanniemi antaa artikkelissaan ymmärtää. Uskon, että on hyödyllistä antaa maailman ymmärtää, että ihmisellä itsellään on ihmisarvo, joka on absoluuttinen ja tasa-arvoinen, ja joka perustuu ihmisen luomiseen Jumalan kuvaksi. Sanoohan Raamattukin:

[Hän] antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:45)

Jumala pitää kaitselmuksensa kautta koko luomakunnastaan ja antaa ilmaa keuhkoihin ja pötyä pöytään eläimille ja ihmisille; sekä hyville että pahoille. Ja siinä se ongelma piileekin, kun sanotaan, että hyville ja pahoille. Siinä on nimittäin ihmiskunta jo jaettu vanhurskaisiin ja vääriin; niihin, jotka tulevat perimään iankaikkisen elämän ja niihin, jotka eivät tule. Joka tuo sen tiettäväksi maailmalle, saa tuta niskaansa maailman vihan. Siihen ryhtyy joka uskaltaa; tosin, Herra on hänen kanssaan.

Maailman vihaa vastaan puolustautumiseen ”meillä on ihmisarvo, ihan totta” ei mielestäni kelpaa, mutta evankeliumin kylkiäisenä raamatullinen ihmisarvon apologia on oiva. Sillä potkaistaan jakkara maailmankuvaansa ylivertaisena pitävän jumalattoman alta. Ei ole rakkautta jättää kertomatta heille, että heidän maailmankuvansa on vararikossa ja siksi he joutuvat varastamaan Jumalalta.

Keskivertoevankelisellekin jakkaralta alas tuleminen ja oman arvottomuutensa myöntäminen tekisi ihan hyvää.