Kaikenlaisia pride-ulostuloja

Kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai teroittaa kynänsä, tulee kirkostaeroamispiikki. Se on luonnonlaki, historian ja observaation todeksi osoittama. En tiedä, mitä mieltä Päivi itse siitä on, mutta oma asenteeni on jotakin välinpitämättömän ja positiivisen välimaastosta. Vakaumuksellisten kristittyjen irtautumisen tympeästä sakraaliyhteiskunnan artefaktista näen positiivisena asiana. Jumalattomien ejektoituminen on minulle se ja sama. Eivät he kirkkoon jäämälläkään pelastu. Toki uskon, että extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), mutta silloinkin se ecclesia pitää määritellä.

Räsäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman välinen julkinen kanssakäyminen on ollut jokseenkin turhauttavaa seurattavaa. Assosioitumalla pride-tapahtuman kanssa kirkko antaa hyväksyntänsä raamatunvastaiselle elämäntyylille, sanoo Räsänen. Eipäs, vastaa Luoma, haluamme vain näkyä tapahtumassa ja osoittaa sillä, että kirkko on kaikkia varten. Päivin hyvään ja asialliseen avoimeen kirjeeseen minulla ei ole paljoa sanottavaa, paitsi tietysti:

Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten synnit ristinkuolemallaan.

Öhöm, eipäs ole.

Tapio Luoman vastauksessa sen sijaan on enemmän analysoitavaa. Hän sanoo:

Piispainkokous on todennut avioliittoselonteossaan vuonna 2016, että kirkko on kaikkia varten ja että samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan.

Öhöm, eipäs ole. Kirkko ei ole kaikkia varten. Kirkko, josta itse käytän nimitystä seurakunta, on kristittyjen koti. Seurakunta on Kristuksen ruumis; kaikki Hänen verellään itselleen ostamansa kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Seurakunta on uusi ihmiskunta Kristuksessa; kaikki ne, jotka ovat syntyneet uudesti ylhäältä ja kuolleet pois Aadamista. Seurakunta manifestoituu ajassa ja avaruudessa nk. näkyvänä seurakuntana, ja minusta tuntuu, että tämä ekklesiologian osa-alue on sekä luterilaisille että vapaakristityille täyttä hepreaa.

Näkyvä seurakunta käsittää kaikki kristyiksi tunnustautuvat tai itsensä mieltävät. Näkyvän seurakunnan jäseneksi liitytään uskontunnustuksen ja kasteen kautta. Mutta kuten huomaamme esimerkiksi taikuri Simonin tapauksesta, uskontunnustus ja kaste eivät itsessään takaa mitään. Simon tunnusti uskonsa ja tunnustuksensa perusteella hänet kastettiin. Ilmeni kuitenkin piakkoin, että hänen motiivinsa olivat väärät, eikä Apostoli Pietari nuhdellut häntä varsinaisesti ystävälliseltä vaikuttavaan sävyyn:

”Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa — jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä.”

Seurakunta ei ole Simonin kaltaisia varten. Seurakunnan sanoma sen sijaan on kaikkia varten ja sanoman tulee olla Kristuksen ja Apostolien esimerkin mukainen. Heidän esimerkkinsä mukainen evankeliumi on hyvä uutinen; ei siitä, että sinä olet arvokas ja että Jumala hyväksyy sinut kaikkine virheinesi; vaan siitä, että Hän on ylösnoussut ja että Hän hallitsee kuninkaana! Tuolla hyvällä sanomalla on implikaatio: käsky kumartaa Kuningasta, nöyrtyä, palvoa Häntä, tehdä parannus, kääntyä pois pahuudesta ja turvata Häneen ainoana, joka voi pelastaa. Tätä sanomaa Pietari saarnasi myös Simonille – senkin jälkeen, kun hänen valhekääntymyksensä oli tullut ilmi.

Totuus on, että Jumala ei hyväksy yhtäkään syntistä, vaan Hän vaatii jokaiselta lakinsa täydellistä pitämistä. Tuo laki vaatii ihmiseltä niin mahdottomia, ettei yksikään ihminen voi sitä pitää. Kukaan ei rakasta Jumalaa kaikesta sydämestään. Se riittää. Unohdetaan kaikki muut synnit hetkeksi. Se riittää! 

Koska kukaan ei pidä lakia, kaikki ovat iankaikkisen kadotustuomion alaisia. He ovat rikkoneet äärettömän Jumalan iankaikkisen lain. Siksi tuomiokin on iankaikkinen. Sovituksen nerokkuus on siinä, että ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen kansansa puolesta. Näin ihminen kärsi rangaistuksen ihmisen synnistä, mutta sovitusuhri on silti riittävä, koska Jeesus on äärettömän kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona; Hän on tosi ihminen ja tosi Jumala.

Lusikkansa soppaan työnsi myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki, joka lähetti Päiville oman dear dr. Laura -kirjeensä. Luulisi, että nämä oppineet kirkonmiehet ymmärtäisivät, että vanhan liiton Israelin kansa oli seurakunnan prototyyppi.

Kuten Israelin egyptistä, Jumala kutsuu kansansa pois synnin orjuuden pesästä ja johtaa meitä läpi tämän erämaan, jota kutsumme elämäksi, kohti luvattua maata. Kuten Israelin, Jumala on valinnut kansansa olemaan pyhät ja nuhteettomat; se on: asetetut erilleen kaikista muista ihmisistä, puettuna Kristuksen vanhurskauteen. Tätä Israelin pyhyyttä ja erottautuneisuutta kuvaamaan Jumala sääti tukun lakeja. Näitä lakeja emme enää sovella, sillä Kristuksessa suurempi hengellinen todellisuus on astunut voimaan. Ei haittaa, että vaate on osaksi puuvilla ja osaksi elastaania. Ne olivat lakeja, joilla oli symboliarvo; noudatamme niiden hengellistä ydinsisältöä siten, että tiedostaen erotamme elämämme Jumalalle, emmekä rakasta maailmaa ja mukaudu sen menon mukaan noudattamaan sen himoja ja filosofioita.

Emme myöskään kivitä homoja, koska emme ole teokraattinen Israelin valtio, vaan hengellinen Israel, joka ei ole tästä maailmasta. Pois se, etteikö laki olisi enää voimassa, mutta sitä ei sovelleta enää maallisesti, vaan sitä sovelletaan hengellisesti. Jumala ei ole muuttanut mieltään sen suhteen, mikä on Hänelle kauhistus ja mikä ei.

Osa laista ei myöskään ole enää sovellettavissa, koska meillä ei ole enää liitonarkkia, temppeliä eikä pappisvirkaa. Emme yksinkertaisesti enää voi suorittaa kaikkea, mitä seremoniallinen laki vaatii, eikä ole tarviskaan, sillä tässäkin asiassa hengellinen on korvannut maallisen – onhan Kristus ylimmäinen pappimme, jonka pappistoimitus puolestamme on sekä kertakaikkinen että iankaikkinen.

Vanhan liiton laissa toistuu fraasi: ”poista paha Israelista”. Uudessa liitossa kutsumme sitä kirkkokuriksi. Kun joku erotetaan seurakunnasta synnin tähden, se on pahan poistamista Israelista. Olen sitä mieltä, että reiluuden nimissä myös väärin profetoivat pitäisi poistaa Israelista (5.Moos. 13:5). Mutta koska Heinimäki, Luoma ja muut kirkon kirjanoppineet eivät osaa käyttää lakia oikein, he odotetusti sekoilevat myös kymmenen käskyn, Jumalan muuttumattoman ja edelleen sitovan moraalilain kanssa. Kirkko on täynnä vasemmistolaisia, joille murhaaminen ja varastaminen ei näytä olevan mikään ongelma. Syntymättömien lasten oikeuksista kirkko on hipihiljaa ja vaikka kirkon oikeus verottaa yrityksiä poistettiinkin, se saa edelleen samat rahat valtion taskun kautta kierrätettynä.

Minusta olisikin mukava tietää, onko luterilaisessa kirkossa enää mitään syytä poistaa joku seurakuntayhteydestä? Harhaoppisuus? Pedofilia? Kansanmurha? Onko kirkossa todella tilaa kaikille? Minä kiellän konsubstantaation ja uudestisyntymisen kasteessa, tunnustan ainoastaan kaikkien uskovien yleisen pappeuden, enkä hyväksy naisia seurakunnan kaitsijoina, enkä episkopaalista kirkkohallitusta. Rippikoulussa väittelisin opista ja konfirmaatiossa vastaisin aika moneen kohtaan, etten todellakaan usko noin. Olisiko kirkossa tilaa minulle? Ai eikö? No sitten kirkossa ei ole tilaa kaikille.

Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että viime kädessä asiassa on kyse raamattunäkemyksestä. Toivoisin, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, sitä luettaisiin enemmän ja että sen viesti kuultaisiin herkemmin. Raamattu kertoo, että ihmiseksi syntyneenä Jumalana Jeesus on Herra. Häntä meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme. (Korostus minun)

Henkilöksi, joka toivoo, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, Tapio Luoma tekee erittäin vähän työtä sen eteen. Saanen ehdottaa samaa, mitä ehdotan tavan takaa omassa viiteryhmässäni: tee niinkuin Luther; valitse kirja, ota sen ensimmäinen luku ja ensimmäinen jae ja saarnaa! Mutta sen sijaan, että saarnaisi Raamattua, Tapio Luoma saarnaa vasemmistolaisia aatteita. Hänen ulostuloissaan ja kannanotoissaan vilisevät ajanmukaiset sanat: populismi, vihapuhe, ilmastonmuutos, hyvinvointiyhteiskunta, polarisaatio… Hän on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.

On kovin ironista, että arkkipiispa tuntuu itse tuntevan Raamattunsa niin kovin huonosti. Mieleeni tulee seuraava lainaus eräältä uskonpuhdistajien tienraivaajista, William Tyndalelta:

Minä uhmaan paavia ja hänen lakejaan; ja mikäli Herra säästää henkeni, huolehdin, että aurallaan kyntävä poikanen tuntee Raamattunsa paremmin kuin sinä!

Tämä pätee myös nykypäivänä. Nämä kansankirkon paavit ja muut elitistit ovat sormi ojossa luennoimassa siitä, mitä Raamattu muka sanoo ja ei sano, ymmärtämättä, että he ovat itse sokeita ja eksyksissä. Jos otamme Tapio Luomalta jotakin, ottakaamme tämä:

[Jeesusta] meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme.

Myös. Eli missä muussa?

  • Hän vahvisti Vanhan testamentin kirjoitukset luotettavaksi ja sitovaksi Jumalan Sanaksi.
  • Hän vahvisti lähettämiensä Apostolien sanoman ihmein ja merkein.
  • Hän käskee kaikkia kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan evankeliumin.

Raamatun kokonaisvaltainen tunteminen velvoittaa meitä enempään, kuin pelkkään tyhjään ja merkityksettömään rakkaushöttöön. Todellinen rakkaus velvoittaa enempään kuin liehakoivaan egohierontaan – nimittäin riskeeraamaan maineensa ja jopa henkensä toisen hengellisen hyvinvoinnin takia.

Ystävän lyönnit ovat luotettavat, mutta vihamiehen suutelot ylenpalttiset. (San. 27:6)

Kirkko ei rakasta. Muuten se kertoisi ihmisille asioita, jotka heidän täytyy kuulla vaikkeivät halua, koska heidän iankaikkisuutensa riippuu siitä. Sen sijaan kaikkien syntisten vihollinen, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, osallistuu pride-suuteloihin. Sen agenda on selvä: haalia lisää jäseniä, joilla itseisarvoisesti pyörivä kone saadaan pidettyä käynnissä ja suojatyöläisille palkkaa. Se on hyväksikäyttöä ja varastamista.

Jeesus ei kuollut kirkon puolesta. Hän kuoli kansansa puolesta. Kirkko on pelkkä hallintohimmeli; uppoava laiva, jonka jättämisen ei pitäisi olla kovin kummoisen harkinnan tulos. Lutherkin yritti reformoida omaa kirkkoaan. Tulokset jäivät laihoiksi. Lähtekää!

Mainokset

Kristillinen ihmisarvo

Muistan ollessani lapsi, kuinka köyhiä olimme. Toisinaan ei ollut varaa ruokaan. Silloin söimme arvoja. Junou, arvokeittoa, arvoleipää, arvopastaa… kun laittoi suolaa, pani silmät kiinni ja kuvitteli oikein kovin, se oli tosi hyvää ja ravitsevaa — etenkin henkisesti.

On hupaisaa seurata, kuinka arvokeskustelu jyllää ja miten ”äärioikeiston” ja antisemitismin nousua taivastellaan – tai siis se olisi hupaisaa, ellei se olisi niin kovin traagista. Nimittäin ne, jotka pitävät arvoistaan (ja siitä, että toisten arvot ovat vääränlaisia) kovinta mekkalaa, ovat ironisesti juuri niitä, joilla ei johdonmukaisuuden nimissä ole mitään syytä puhua arvoista ylipäätään. Timo Soinin kynttilämarssin paheksujat puhumassa ihmisarvosta? Se on kaiketi vitsi.

Pyydettiin sitä tai ei, arvosoppaan on kristitynkin lusikkansa kastettava ja huomautettava, että kröhöm: te jumalattomat muuten varastatte meidän maailmankatsomuksestamme. Niin tekee tavallaan myös Matti Kankaanniemi Ristin Voitossa (24/2019) artikkelissaan rasismista ja ihmisarvosta. Mutta kristillisenkin kannanoton laadulla on väliä. Miten ihmisarvo määritellään ja mihin se perustuu? Ja jos se perustellaan näin eikä noin, kenen laariin se sataa? Mitä implikaatioita sillä on?

Kankaanniemi aloittaa lyhkäisen artikkelinsa harmittelemalla sitä, miten myös herätyskristillisyydellä on rasistista historiaa. Toki niin on, mutta yhdysvalloissa on jo nähtävillä selkeää vastakkainasettelua, jossa yksi väestöryhmä vaatii toiselta hyvityksiä (reparations) korvaukseksi historiallisista vääryyksistä, joihin näillä vääryyksien tekijöiden jälkeläisillä ei ole mitään osuutta. Kyse on maailmallisella ideologialla ratsastamisella, jossa ei ole tilaa anteeksiannolle, vaan hyveenä nähdään kollektiivinen syyllisyys ja itseruoskinta. Se ei tule koskaan riittämään.

Rasismin Kankaanniemi määrittelee jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syrjimisenä rodun tai etnisen taustan takia. Tässä kohtaa heitän ilmoille ajatuksen: mielestäni meidän olisi kristittyinä haastettava jo ajatus eri ihmisroduista. On sanottu: there’s only one race – the human race! Tietääkseni Raamattu ei missään jaottele eri ihmisiä sellaisen käsitteen perusteella, joka käännettynä englanniksi kuuluisi race, tai suomeksi rotu. Ihmisten jaottelu rotuihin on historiallisesti uudehko asia, jonka määritelmä elää edelleen. Jumalan uuden liiton liittokansa käsittää ihmisiä kaikista sukukunnista, kielistä, kansoista ja kansanheimoista (Ilm. 5:9).

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihminen pyrkii luontonsa mukaan hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin. Kankaanniemen mielestä ”olennaista on, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on kiinteä ja joskus jopa synnynnäinen osa ihmistä (korostus minun)”. Toteaisin tähän, että teologialla, tarkemmin antropologialla, on väliä. Olen kalvinistina täysin eri mieltä siitä, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on joskus synnynnäinen osa ihmistä. Se on synnynnäinen osa ihmistä. Yksikään ihminen ei synny maailmaan tabula rasana, vaan langenneena ja syntisenä Aadamin jälkeläisenä ja Jumalan luonnollisena vihollisena. Muita syrjivä ja omiin kuppikuntiinsa kerääntyvä luonne on osa ihmisen syntistä luontoa ja Aadamin perintöä. Juuri siitä syystä osallisuus uudesta hengellisestä ihmiskunnasta, joka ylittää (transcends) kaikki fysiologiset ja kulttuurilliset erottavat tekijä, on niin radikaali konsepti.

Kankaanniemen artikkelin vakavammat ongelmat alkavat seuraavassa lainauksessa:

Raamatulliseen kristinuskoon rasistinen ajattelu ei sovi, koska jokaisella ihmisellä on kristillinen ihmisarvo, joka perustuu luomiseen ja sovitukseen.

Kyllä ja ei. Selitän.

Onko jokaisella ihmisellä ihmisarvo?

Olen täysin samaa mieltä siitä Matti Kankaanniemen kanssa, että kristillinen ihmisarvo perustuu luomiseen. Se ei perustu luomiseen tapahtumana – siihen, että ensin ihmistä ei ollut, ja tadaa: nytpä on – vaan spesifimmin siihen, että Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos. 1:27). Tätä ilmentää inkarnaatio; että Kristus tuli maailmaan ihmisenä ja että Hän oli kaikin tavoin ihminen. Hänellä oli kaikki normaalit ihmisen elimet, ruumiinosat ja -toiminnot. Hän ei näyttänyt yli-ihmiseltä, eikä avaruusoliolta, vaan hän oli tylsän tavallinen ja ehkä jopa ruma (Jes. 53:2).

Ihmisen arvosta Jumalan kuvaksi luotuna puhuu myös se, miten Jumala suhtautuu siihen, että ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä vastaan:

Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa, mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa. (San. 14:31)

Että Suomessa ei saa kuolemantuomiota rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten murhasta, puhuu karua kieltään: ihmishenki on halpa, koska sen luvaton riistäminen ei juuri mitään maksa. Näin myös ihmisarvo on melkoisen pieni. Se on pyhintä ja sillä on suurin arvo, jonka häpäisystä saa ankarimman rangaistuksen.

Ne, jotka eivät usko luomiseen, ovat luovuttaneet oikeutensa puhua ihmisarvosta heti kättelyssä. Heidän ihmiskuvansa on tähtipölyä ja atomien törmäilyä, vailla minkäänlaista absoluuttista vastuuta elämästään ja tekemisistään. Heidän ihmisarvonsa on sosiaalinen konstruktio. Ylimielisesti he kuvittelevat, että heillä on jokin oikeus arvostella muita kulttuureja tai sosiaalisia viitekehyksiä siitä, millaiseksi he oman ihmisarvokonstruktionsa ovat rakentaneet. Tekopyhästi he pitävät omaa kulttuuriaan muita parempana. Rasistit!

Kun ihmistä pidetään evoluution tuotoksena, katoaa samalla peruste pitää ihmistä erityisasemassa muun luomakunnan keskellä. Monet vihervasemmistolaiset pyrkivätkin tässä jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Ihminen nähdään eläinlajina muiden joukossa, joka on syypää ilmastonmuutokseen ja sitä kautta planeetan tuhoamiseen. Ekosysteemi ei kestä, koska ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Itsestään kukaan ei kuitenkaan ongelman harventamista tohdi aloittaa.

Läpsätessään hyttysestä lyttysen jokainen vihervasemmistolainenkin tiedostamattaan omii itselleen Raamatullisen näkemyksen ihmisen erityisasemasta imago deinä. Hän varastaa Raamatullisesta maailmankuvasta. Ilman sitä hänen oma maailmankuvansa on kestämätön ja epäjohdonmukainen, eikä sen mukaan voi elää. Ihmisen erityisasema ei ole itsestäänselvyys vain siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan Herramme itse vielä tukee sitä opettamalla:

Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:31)

Ihmisarvo ja sovituksen hinta

Kuinka arvokas ihminen sitten on? Onko ihminen mittaamattoman arvokas?

Absoluuttisesti rakennusaineiden hintalaskelmassa ihminen on arvokkaampi kuin varpunen, mutta norsu tai valas on paljon arvokkaampi kuin ihminen. Ihminen muovattiin arkisista aineksista; ”maan tomusta” (1. Moos. 2:7). Ihminen on käytännössä kalkilla tuettu kävelevä hiilivety. Job, jota Psalmien ja Hebrealaiskirjeen kirjoittajat lainaavat, ei pitänyt itseään kovin arvokkaana:

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi[?] (Job 7:17, Ps. 8:5, Ps. 144:3, Hebr. 2:6)

Jesaja vertaa ihmistä kedon ruohoon:

Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen[.] (Jes. 40:6)

Jälleen palaamme siihen, että ihmisarvon määrittelee Jumala. Jumala määrittelee ihmisen arvon suuremmaksi kuin muun luomakunnan. Tuon määritelmän mukaan jokainen ihmisarvoon uskova jumalaton myös elää, mutta heidän tulee tietää, että he syyllistyvät eräänlaiseen hengelliseen tekijänoikeusrikokseen: he varastavat Jumalalta, kun eivät anna kunniaa Hänelle.

Halutessaan tietää kaiken ja päästä perille kaikesta, ihminen tietenkin yrittää selvittää, miten paljon yksi ihminen maksaa. Ja näin hän järkeilee: koska ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja maksoi ruumiissaan ihmiskunnan synnit, ihmisen on oltava äärettömän arvokas. On sanottu, ettei ole sen suurempaa ihmisarvon julistusta, kuin Golgatan ristinpuu.

Tähän deduktioon liittyy kuitenkin vakavia ongelmia ja ongelmallista johdannaislogiikkaa, joka käy ilmi myös Matti Kankaanniemen artikkelista.

Väliotsikko ”luotu ja sovitettu, siksi arvokas” summaa ongelman nasevasti ja seuraava lainaus avaa problematiikkaa:

Ihmisen arvo perustuu myös hänestä maksettuun hintaan. Ihmiseksi tullut Jumala kuoli jokaisen ihmisen puolesta ristillä. Niinpä kristillinen ihmisarvo ei perustu siihen, kuinka hyvä, taitava tai hyödyllinen ihminen on. Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Olen täysin eri mieltä siitä, että ihmisen arvo perustuu hänestä maksettuun hintaan. Tällainen väite implikoi, että Jeesus maksoi verellään korvauksen ihmisestä itsestään. Jos näin olisi, olisi ilmiselvää, että tottahan ihminen on silloin mittaamattoman arvokas, kun kerran vain mittaamattoman arvokas sovintoveri kelpaa hänestä maksuksi. Mutta maksu ei koske ihmistä.

Pelastusopissa, jossa ihminen on ikäänkuin transaktion kohteena, sivuutetaan tyypillisesti synnin osuus yhtälössä. Väitän, että Jeesuksen uhrikuolema Golgatan ristinpuulla ei kerro minun ihmisarvostani yhtään mitään. Tai kertoopas: sen, miten paha, viheliäinen ja arvoton olen. Kuolema on synnin palkka. Että syntieni rangaistukseksi Jumalan piti kuolla, kertoo syntini äärettömästä pahuudesta. Kuolemalla puolestani Hän otti maksettavakseen minun syntini palkan.

Tässä transaktiossa minä itse en maksa mitään – siis minun hintalappuni on pyöreä nolla! Minä vaihdun omistajalta toiselle; synnin orjuudesta ja Jumalan vihan ja vanhurskaan rangaistuksen alta Kristuksen orjaksi – ilmaiseksi! Koska Hän on korvannut vahinkoni, koska Hän on siivonnut sotkuni, koska Hän on verellään kuitannut velkani, kuulun nyt Hänelle. Hän omistaa minut. Olen Hänen orjansa.

Kerran vielä: minä en ole arvokas! Minun syntini kuittaaminen ääretöntä Jumalaa vastaan – se on tosi tosi tosi kallista! Olen takuulla arvokkaampi Jumalan silmissä, kuin kottarainen, hauki tai käpyeläin, koska Raamattu sanoo niin, mutta mittaamattoman arvokas en ole.

Loogista universalismia

Kankaanniemen artikkeli osoittaa mielestäni sen, että raamatullinen ja johdonmukainen käsitys rasismista ja ihmisarvosta vaatii ehdottomasti kalvinistisen pelastusopin. Kankaanniemen mukaan Jeesus on kuollut jokaisen ihmisen puolesta. Onkin syytä kysyä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan, että Jeesus kuoli ”minun puolestani”? Nähdäkseni ainoa raamatullinen positio on se, että Jeesus kuoli minun puolestani, ettei minun tarvitsisi. Se implikoi oikein, että Jeesus kärsi sijaiskärsijänä syntini palkan, kuoleman. Koska syntini palkka on näin maksettu, se tarkoittaa, ettei syntiä ole enää syytä lukea. Jos näin on kaikkien maailman ihmisten kohdalla, kuten Kankaanniemi uskoo, ei ole mitään syytä lukea syntiä enää kenellekään.

Näkemyksessään Kankaanniemi on suorastaan pelottavan johdonmukainen. Toivon todella, että tämän on lapsus:

Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Tapa, jolla Kankaanniemi kontekstualisoi Gal. 3:28, ei jätä minun mielestäni mitään tulkinnanvaraa. Ei tästä voi päätellä mitään muuta, kuin että jokainen, jonka puolesta Jeesus on kuollut, on myös Kristuksessa. Osallisuus Kristuksestahan on se kaiken ylittävä viitekehys, joka muodostaa uuden ihmiskunnan, Jumalan kansan. Tämä ei itsessään ole ongelmallista – minähän itsekin uskon niin! Jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut, on myös Kristuksessa:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Heb. 10:14)

Ongelma on siinä, että jos jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut on Kristuksessa ja jos Kristus on kuollut koko maailman, ts. kaikkien maailman ihmisten, puolesta, koko maailma on silloin Kristuksessa! Tämä on loogista universalismia.

Universalismi on tuomittava harhaoppi. Jokaisen oikeaoppisen ja konservatiivisen kristityn on sanouduttava siitä jyrkästi irti. Emme ole ”kaikki Jumalan lapsia”. Raamatullinen näkemys Jeesuksen ristintyön sovituslaajuudesta on Dordrechtin kaanonien 2. opinkohdan mukainen, jossa todetaan:

Oli Jumalan tahto, että Kristus ristinsä verellä vahvisti uuden liiton ja vaikuttavalla tavalla pelastaisi jokaisesta kansasta, heimosta ja kielestä ne ja vain ne, jotka ikuisuudessa oli valittu pelastukseen ja annettu hänelle Isän tahdosta[.]
(Reformaation tunnustukset, Saarinen, toim. s. 163, korostus minun)

Jeesus ei ole kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta. Joka veti tuosta rä’ät väärään kurkkuun, pohtikoon toettuaan, onko kiva ajatus viettää iankaikkisuus Adolf Hitlerin, Nelson Mandelan ja Margaret Sangerin seurassa – ovathan heidänkin syntinsä sovitetut; ergo: he ovat Kristuksessa.

Raamattu sanoo, että Jeesus on:

  • Vapahtava kansansa heidän synneistään (Matt. 1:21)
  • Antava henkensä lammastensa edestä (Joh. 10:15)
  • Annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden (Room. 4:25)
  • Lunastanut meidät lain kirouksesta (Gal. 3:13)
  • Antanut itsensä alttiiksi seurakunnan edestä (Ef. 5:25)
  • Vuodattanut verensä monen edestä (Matt. 26:28)
  • Antanut henkensä ystäviensä edestä (Joh. 15:13)

Käsittelen sovituksen rajoittumista ainoastaan Jumalan valinnan mukaan pelastukseen ennaltamääräämiin huomattavasti yksityiskohtaisemmin vastauksessani Mauno Mattilalle.

Rampauttaako rajattu sovitus kristillisen ihmisarvon puolustuksen?

Ellei Jeesus ole kuollut kaikkien puolesta, muuttuu kyseenalaiseksi sellainen toteamus, että kristillinen ihmisarvo perustuu sekä luomiseen että sovitukseen. Siitä seuraa nimittäin, että sellainen ihminen, jonka puolesta ihminen ei ole kuollut, on vähemmän arvokas. Sellainen ajatus kuulostaa julmalta, mutta ei ole oikeastaan kovin kaukana totuudesta. Me arvotamme itsellemme arvokkaaksi sen, mitä rakastamme. Emmekö Jumalan kuvaksi luotuina tee niin, koska myös Jumala tekee niin? Jumala omii itselleen Raamatussa oikeuden rakastaa ja vihata ketä Hän tahtoo:

Niinkuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin”. (Room. 9:13, Mal. 1:3)

Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan”. (Room. 9:15, 2.Moos. 33:19)

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:21)

Jokaisen ihmisen absoluuttinen tasa-arvo jumiuttaa kiinni sellaiseen jumalakuvaan, jossa Jumala itkee katkerasti koko iankaikkisuuden niitä äärettömän arvokkaita ihmisiä, jotka nyt viruvat helvetissä, kuten Hitler, Mandela ja Sanger. Oi, kunpa he olisivat ymmärtäneet oman parhaansa ja kuinka äärettömän paljon Jumala heitä rakasti! Oikeastaan se on kuva sekä epäoikeudenmukaisesta että skitsofrenisesta Jumalasta, joka rankaisee iankaikkisesti, vaikka rakastaa äärettömästi – vaikka kaikkien maailman ihmisten menneet ja tulevat synnit oli ristinpuulla sovitettu!

Otsikossa esittämääni kysymykseen vastaan siis: ei rampauta, koska kristillinen ihmisarvo on moniulotteisempi käsite, kuin Matti Kankaanniemi antaa artikkelissaan ymmärtää. Uskon, että on hyödyllistä antaa maailman ymmärtää, että ihmisellä itsellään on ihmisarvo, joka on absoluuttinen ja tasa-arvoinen, ja joka perustuu ihmisen luomiseen Jumalan kuvaksi. Sanoohan Raamattukin:

[Hän] antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:45)

Jumala pitää kaitselmuksensa kautta koko luomakunnastaan ja antaa ilmaa keuhkoihin ja pötyä pöytään eläimille ja ihmisille; sekä hyville että pahoille. Ja siinä se ongelma piileekin, kun sanotaan, että hyville ja pahoille. Siinä on nimittäin ihmiskunta jo jaettu vanhurskaisiin ja vääriin; niihin, jotka tulevat perimään iankaikkisen elämän ja niihin, jotka eivät tule. Joka tuo sen tiettäväksi maailmalle, saa tuta niskaansa maailman vihan. Siihen ryhtyy joka uskaltaa; tosin, Herra on hänen kanssaan.

Maailman vihaa vastaan puolustautumiseen ”meillä on ihmisarvo, ihan totta” ei mielestäni kelpaa, mutta evankeliumin kylkiäisenä raamatullinen ihmisarvon apologia on oiva. Sillä potkaistaan jakkara maailmankuvaansa ylivertaisena pitävän jumalattoman alta. Ei ole rakkautta jättää kertomatta heille, että heidän maailmankuvansa on vararikossa ja siksi he joutuvat varastamaan Jumalalta.

Keskivertoevankelisellekin jakkaralta alas tuleminen ja oman arvottomuutensa myöntäminen tekisi ihan hyvää.

 

Mikäli tarpeen, käytä sanoja

Minä tahdon tietää, mikä on totuus. Tahdon päästä perille asioista. Tahdon selvittää oppirakenteiden, sanontojen, uskonliikkeiden ja sensellaisten alkuperän. Mistä ne ovat tulleet? Miten ne ovat muodostuneet? Kirkkohistoria on siihen oivallinen oppiaine ja suosittelen sitä varten ainakin Bruce Goren oivallista kirkkohistoriasarjaa, sekä James Whiten käynnissä olevaa samanmoista.

Kun sitten kuulin saarnapöntöstä tämän lainauksen:

Saarnaa aina evankeliumia.
Mikäli tarpeen, käytä sanoja.

tiesin, että tässä mättää jokin. Tämä sanonta nimittäin pantiin Franciscus Assisilaisen suuhun.

Se on myytti. Se on legendaa. Hän ei koskaan ole sanonut niin. Hänen kirjoituksistaan sitä ei löydy. Täten nimitän sitä tästä eteenpäin pseudo-Assisilaisen lausahdukseksi. Wikiquotesin mukaan se on esiintynyt kirjoitettuna tuossa muodossa aikaisintaan vuonna 1991, kirjoittajanaan Chuck Swindoll. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että traditio on muodostunut jo paljon aikaisemmin. Tuskinpa Chuck Swindoll on ilmiötä aikaan saanut.

Pakkohan siitä oli jotakin sanoa. Minua harmitti kovasti se välitön reaktio, jonka kohtasin tuodessani asian muutamien asiaan liittyvien henkilöiden tietoisuuteen. Heitä ei tuntunut haittaavan se, että heidän vaikutuksestaan ja toimestaan saarnapöntöstä oli sanottu jotakin, mikä ei ole totta. Heidän asenteensa oli: ”mitä sitten? Hyvin sanottu, olipa sanoja sitten kuka tahansa.” Mokiahan sattuu, eikä siinä mitään, mutta välinpitämätön asenne totuutta kohtaan tuohdutti. Oli kurjaa huomata, kuinka totuus mitä vähäpätöisimmässä asiassa ei ollutkaan tavoiteltava arvo. Entä merkittävissä asioissa sitten? Entä sellaisissa asioissa, joiden kohdalla totuudessa pysymisellä on vakavia seurauksia? Raamattu sanoo:

Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä. (Luuk. 16:10)

Tämä raamatunkohtahan liittyy tietenkin rahaan ja maalliseen omaisuuteen, mutta miksei sitä voisi soveltaa totuuteen ja rehellisyyteen? Ne ovat henkistä valuuttaa ja rahaa arvokkaampia. Sitäpaitsi kenen mammonansa kanssa epärehellisen voisi kuvitella olevan rehellinen missään muussakaan? Ja mitä takeita on siitä, että puheissaan epärehellinen toimisi oikein maallisen mammonan kanssa? Siksi en kaihda soveltaa tätä jaetta myös uskollisuuteen totuudessa.

Kristinusko on totuuden uskonto. Jeesus Kristus on totuus. Totuuden pitäisi olla meille erittäin tärkeä asia, pienimmästä ja vähäpätöisimmästä asiasta lähtien.

Paitsi sitä, että Franciscus Assisilainen ei koskaan sanonut noin, minua häiritsee suuresti se, että kaikkien niiden mielestä, joiden kanssa asiasta keskustelin, se on joka tapauksessa hyvin sanottu. Mormonienkin mielestä se on. Minun mielestäni se ei ole. Jopa tämä katolinen kirjoittaja on huomannut, mikä siinä mättää; vaikka on tärkeää, että elämämme heijastaa sitä evankeliumin toivoa, joka sisällämme asuu, on elintärkeää kyetä myös artikuloimaan evankeliumi.

Kysyinkin siis: mikä on se rakkauden teko, jonka voin vastaan tulevalle jumalattomalle suorittaa, että se itsessään kommunikoi evankeliumin hänelle? Pseudo-Assisilaisen mukaan nimittäin on ilmeisen mahdollista saarnata evankeliumia käyttämättä sanoja. Se on jyrkässä ristiriidassa Raamatun kanssa:

Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:13-17)

Kysymyksestäni seurasi melkoista kiemurtelua: ”eikä kun tarkoitan sillä, että siten syntyy se tilaisuus kertoa evankeliumia jne.” Se kuulostaakin jo paljon paremmalta, mutta kiteyttääkö se saman sanoman, kuin pseudo-Assisilaisen lausahdus? Minun mielestäni ei lähellekään. Kun lausahduksen teesi pantiin koetukselle, siinä ei enää haluttukaan pysyä. Mihin edes tarvitsemme enää pseudo-Assisilaisen teologisesti nilkuttavaa lausahdusta, kun se ei kestä rasitustestiä ja voimme tukea tätä huomattavasti parempaa ajatusta Raamatulla?

Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät vastustele, etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat. (Tit. 2:10)

Tämän tekstikohdan, samoin kuin koko Paavalin kirjeen Titukselle, perusperiaate on se, että jumalinen käytös kaunistaa evankeliumin. Taikka:

Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:16)

Mutta eikö tuo tekstikohta tue ajatusta siitä, että hyvät teot itsessään saisivat aikaan ylistyksen taivaallista Isää kohtaan? Ei tue. Vai unohtuiko, että jakeessa 14 me olemme maailman valkeus, samalla tavalla kuin jakeessa 13 me olemme maan suola? Näin sanojemme suola – se, ettemme puhu sitä, mitä ihmiset odottavat, vaan sitä, mikä on tarpeellista, rakentavaa ja totta – ja vaelluksemme valkeudessa käsi kädessä toimivat Jumalan välineinä Hänen valtakuntansa edistämiseksi. Ei ole yhtä ilman toista.

Kolikolla on myös kääntöpuoli ja hyvin pelottava sellainen. Olemme etuoikeutetussa asemassa saadessamme olla Jumalan toiminnan välikappaleita tässä maailmassa ja Hänen käytössään. Kun vaelluksemme on jumalista ja Hän käyttää meitä, saamme Häneltä myös kiitoksen. Emme ansaitse sitä ja Hänhän sen työn teki, sillä ilman Häntä emme olisi tehneet mitään, saati sitten edes pystyneet mihinkään. Silti Hän kiittää meitä, antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä ja vieläpä palkitsee (Matt. 25:21).

Kolikon kääntöpuoli on tämä: entä sitten, kun Jumala käyttää ihmistä välikappaleenaan sellaisten ihmisten paaduttamiseen, jotka vihaavat Häntä ja joita Hän ei ole valinnut pelastukseen? Jumala on käyttänyt halki Raamatun historian ihmisiä välikappaleinaan tahtonsa toteuttamiseen niin siunauksessa kuin turmiossakin. Hän toimitti Israelin kimppuun milloin amalekilaiset, milloin filistealaiset, milloin assyrialaiset, milloin babylonialaiset ja lopulta roomalaiset. Ja sitten Hän tuomitsi heidät kaikki ja tuhosi perin pohjin rangaistukseksi heidän pahuudestaan (esim. Jes. 10:5-7).

Kun joku paasaa toiselle evankeliumia, jota eivät jumalinen asenne ja teot kaunista, ja tuo toinen ei siitä syystä tahdo mitään tekemistä Jeesuksen kanssa, kuka kuvittelee saavansa sellaisesta kiitosta Jumalalta? ”Mutta Herra, minähän vain toimin Sinun välikappaleenasi” ei siinä tilanteessa paljoa auta.

Olemme kaikki kuulleet tarinoita hölmösti käyttäytyvistä uskovaisista, jotka käytöksellään ovat saaneet sekunneissa kuivumaan kasaan lupaavia tilaisuuksia todistaa. Toki on muistettava myös, että sellaiset tilanteet eivät ole aina niin mustavalkoisia ja myös perspektiivi ratkaisee tilannetta arvioidessa sen, mikä on kunkin mielestä hölmöä käytöstä ja mikä ei. Toisinaan evankeliumi nimittäin on vain yksinkertaisesti liikaa, eikä mikään määrä maallista hyväntekoa pehmitä kivistä maata, jota Jumala ei ole muokannut. Tuomiopäivänä he saavat vastata Jumalan edessä yrmeästä suhtautumisestaan ihmisiin, jotka Hän oli lähettänyt rakastamaan heitä totuudella. Toisaalta mikään määrä lempeyttä, ystävällisyyttä, välittämistä ja rakkauden osoitusta ei auta, jos ei saa suutaan auki ja evankeliumia suustaan ulos.

Evankeliumi on aina riski joutua vihatuksi, enkä suoraan sanottuna itse pidä siitä ajatuksesta lainkaan. Toivon, että Herra auttaa ja muuttaa minuakin tässä asiassa. Mutta juuri siitä syystä pseudo-Assisilaisen lausahdus on meistä niin hyvin sanottu, vaikka se ei ole totta, eikä sen sanoma ole totta.

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä” – parempia resursseja raamatullisen seurakuntaopin muodostamiseen

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä.” Niin se tyyppi minulle ja siskolleni sanoi bussipysäkillä odottaessamme bussia, jonka piti viedä meidät takaisin konffa-alueelle. Se oli sitä aikaa, olisiko ollut 2002, kun olin kova gospeldiggari ja Juha Kyyrö järkkäsi Keuruulla Lemon-festareitaan. Siellä olimme olleet kuuntelemassa Sanctificaa ja intoutuneet keskustelemaan musiikista ventovieraan tyypin kanssa, jolla oli paljon kehittyneempi musamaku kuin meillä. Me emme tienneet, mitä hyvä musiikki on. Hän tiesi.

Myöhemmin lakkasin palvomasta gospelmusaa, kun tajusin, kuinka vähän loppujen lopuksi oli niitä bändejä, joille evankeliumi merkitsi jotakin. Kirjoittelin gospel-heville omistautuneella GMK-sivustollani levyarvosteluja ja haastattelin bändejä. Lopetin sen, kun yhtäkkiä Narnia ja Stryper tuntuivat olevan ainoat oikeasti tavoitteellisesti kristilliset hevibändit. Enkä edelleenkään voi sietää Stryperiä. Nykyisin kuuntelen ihan muita bändejä ja musiikin takia, en ideologian. Toisin sanoen substanssi, johon kuuntelukokemus kulminoituu, on nyt eri kuin silloin.

Ja miten tämä liittyy mihinkään? Janne Eerola ja Mitja Piipponen ovat kirjoittaneet kirjan. Tästä minulle vinkkasi kaverini ilmiötutkija. Kirja on nimeltään Startup Seurakunta. Se kuuluisi kirjoittaa yhdysmerkillä. Minä en ala nyt tässä arvostelemaan itse kirjaa, koska en ole lukenut sitä, mutta esitän huoleni kirjan taustalla vallitsevasta ideologiasta ja vaikuttimista. Eräs niistä pisti silmääni ja se on tämä kirjapino tässä näin:

Tunnistin kirjapinosta muutaman nimen:

  • Tim Keller Hän on kalvinisti, eikä minulla muuten ole hänestä kummoista tuntumaa, muutoin kuin, että hän on liian liberaali minulle. Hän esimerkiksi uskoo teistisen evoluution. Hän lilluu jossakin liberaalien ja konservatiivien välisessä limbossa ja saa kiviä niskaansa molemmilta. Outreach Magazine oli tehnyt top-listan Yhdysvaltain istuttajaseurakunnista; Kellerin Redeemer Church oli listan ensimmäinen ja sitä seurasi välittömästi kakkossijalla Mark Driscollin Mars Hill Church. E.S. Williamsin sivustolla on paljonkin kritiikkiä Tim Kelleriä kohtaan, jos kohta hän ampuu myös monia muita, joita ei olisi aihetta ampua. Tosin ketään muuta E.S. Williams ei syytä yhtä vakavista asioista, kuin Tim Kelleriä. Olisin varuillani hänen suhteensa.
  • Petri Mäkilä Hän on siirtynyt Helsingin Lähetysseurakunnasta hiljattain Patmokselle lähetyspastoriksi. Toivottavasti hän pistää hihat heilumaan ja siivoaa Patmoksen kirjakaupasta harhaoppiset opukset pois. Hän listaa ansioikseen myös opiskelun Uppsalan Livets Ord -raamattukoulussa ja pastorin toimen Helsingin Elävä Sana-seurakunnassa. Molemmat ovat uskon sana -oppia opettavia laitoksia. ”Internet tietää”, että Suomen helluntaliike tuomitsi uskon sanan harhaopiksi 1980-luvulla. Petri Mäkilä osallistui ainakin 2016 Nouse Suomi -tapahtumaan, jossa puhujana oli demoninen harhaopettaja Heidi Baker. Petri on varmasti mukava tyyppi (niin kuuluu Suomessa sanoa), mutta hänen hengellinen arviointikykynsä on kyllä olematon. Hän on kirjoittanut olevansa ”Reformed pentecostal paleo-orthodox”. Calvin pyörii haudassaan.
  • Mark Driscoll Hän on erään vaikuttavimman ja nopeimmin kasvavan seurakunnan ex-pastori. Tuo seurakunta oli Seattlen Mars Hill -seurakunta, joka laajeni monikampukselliseksi ja luhistui sitten muutamassa viikossa. Luhistumisen aiheuttivat Driscollin lukuisat skandaalit, jotka liittyivät hänen karkeaan käytökseensä, tyrannimaiseen johtamistyyliinsä, jossa hän potki kaikki hänen päätöksiään haastavat pois ja ympäröi itsensä joojoomiehillä, plagiontisyytöksiin ja seurakuntansa varojen väärinkäyttöön. Vedoten saamaansa näkyyn, hän pakeni kurinpitotoimia, joita seurakunta olisi hänelle toimittanut. Hänkö opettaisi meille, kuinka seurakunnan tulee tässä ajassa toimia?
  • Andy Stanley Hän on Alfa-TV:lläkin näkyvän Charles Stanleyn poika. Hänen seurakuntansa North Point Community Church on yksi yhdysvaltain suurimpia ja nopeimmin kasvavia. Hän on osa aikamme syöpää seurakuntaruumiissa: kuinka saada jumalattomat viihtymään seurakunnassa. Hän ei usko, että Raamattu on kristinuskon perusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että on vain ajan kysymys, milloin hän hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen. Andy Stanley on usein aiheena Chris Rosebrough’n Fighting for the Faith -ohjelmassa, mikä on erittäin huono asia.
  • John Shelby Spong Tämä nimi kirjapinossa herättää melkeinpä epäuskoa. John Shelby Spong?!?häh!?!?1yks? Lol?! Hän on yhdysvaltalainen episkopaalipappi ja tunnettu liberaaliteologinen ajattelija, tietää suomenkielinen Wikipedia. Hän ei usko, että Jeesus on neitsyestä syntynyt, eikä Hänen ruumiilliseen ylösnousemukseensa. Jo hänen kirjansa nimen, Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Kristinuskon ei tule muuttua, vaan pysyä uskollisena Raamatun sanalle. Kristinusko ei myöskään kuole, vaan Jumalan valtakunta etenee kuin hiiva taikinassa ja kasvaa kuin sinappipuu. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa, eivätkä helvetin portit voita sitä. John Shelby Spong ei voi olla positiivinen kontribuuttori näkemykseemme seurakunnasta, eikä hän todellakaan ole Jumalan mies.

Rakkaat, te kuuntelette ihan vääriä bändejä.

Nuo ovat suuria nimiä maailmalla, Suomessa ja teidän mielissänne, mutta te ette tiedä, mitä on hyvä ja raamatullinen opetus. Älkää kuunnelko tyyppejä, jotka maalailevat suuria visioita paremmasta seurakunnasta, kuin minkä Jeesus kykenee rakentamaan. Älkää itsekään olko sellaisia. Ottakaa selvää, mitä Raamattu opettaa seurakunnasta ja alistakaa ajattelunne Raamatun sanalle. Tässä on paljon parempia resursseja, joissa riittää kahlattavaa ja joiden avulla voi muodostaa raamatullisen käsityksen seurakunnasta ja kristinuskosta yleensäkin.

  • Ligonier Ministries Youtube-kanavalla Tuntitolkulla opetusta ja konferenssipuheita. Verkkosivustolla toinen toistaan parempia kirjoituksia. Ligonier on se, mikä kokoaa yhteen eräät parhaista Yhdysvaltain reformoiduista raamatunopettajista, teologeista ja pastoreista.
  • Grace To You John MacArthurin saarnoja ja muita resursseja. John MacArthur on malliesimerkki seurakunnan pastorista. Hän on palvellut Los Angelesin Grace Community Church -seurakunnan pastorina vuodesta 1969 lähtien ja käyttänyt yli 40 vuotta Uuden testamentin läpi saarnaamiseen jae jakeelta. Hänen saarnansa ovat selittäviä ja syvällisiä. Blogitekstin aiheeseen liittyen esimerkiksi tämä voisi olla hyödyllinen.
  • Fighting for the Faith Chris Rosebrough’n radio-ohjelma on purevaa kritiikkiä ja satiiria aikamme seurakunnan virheilmiöitä vastaan. Jos aikasi kuunneltuasi Andy Stanleyn tai Brian Houstonin saarnat lakkaavat olemasta mielestäsi hyviä, ohjelma on tehnyt tehtävänsä. Erityismaininnan blogitekstini aiheeseen liittyen saa luento Resistance is futile. Seurakuntakasvuliike ja etsijäystävällinen seurakunta eivät todellakaan ole puhtaasta lähteestä peräisin olevia ideologioita.
  • Agape International Baptist Church -seurakunnan konferenssi 2016 Typerän vähälle huomiolle jäänyt kerta kaikkiaan loistava opetussarja siitä, mikä on raamatullinen seurakunta. Älkää olko ylimielisiä, älkääkä laiskoja, vaan katsokaa.
  • Alpha and Omega Ministries Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä James Whiten huikea palvelutyö. Kukaan ei ole vaikuttanut minuun hengellisesti samalla tavalla kuin hän palvelutyönsä kautta. Tuntitolkulla Dividing Line -podcasteja mitä erilaisimmista aiheista, väittelyitä ja blogiartikkeleita. Erityismainintana jälleen blogitekstiin liittyen Pulpit Crimes -konferenssi.

Ja jos edellisissä ei ole kylliksi, Sermonaudion häkellyttävä saarnakirjasto ei jätä jossiteltavaa. Olkaa hyvä.

En vain edelleenkään pääse yli siitä, että Spongin kirja on tuossa kirjapinossa. Tästä ylimieliselle Spongille luu kurkkuun:

Tästä piti tulla lyhyt kirjoitus kokemuksista

Satuinpa törmäämään Internetin ihmemaassa tällaiseen artikkeliin:

”Burnoutin partaalla löysin toisen todellisuuden”

Artikkeli kertoo 50-vuotiaasta media-alan yrittäjästä, Sampo Mannisesta, joka koki burnoutin ja poti perinteistä onnetonta elämäntyhjyyssyndroomaa. Mutta sitten jokin muuttui: hän alkoi kokea energioita. Näin hän luonnehtii kokemustaan:

Elettiin 2000-luvun alkupuolta. Takana oli yksi nipin napin selätetty perhekriisi ja edessä uusi burnout. Mietin pääni kipeäksi sitä, mikä elämässäni mättää ja miksi en ole onnellinen. Istuin taas kerran yöllä tekemässä videota, kun väsyneenä laskin käteni syliin, suljin silmäni ja tunsin jotain hyvin outoa. Tuntui vähän siltä kuin kuumia tai kylmiä aaltoja olisi pyyhkinyt ylitseni. Suorastaan säikähdin.

Ja mistä oli kyse? Reikistä, mystiikasta, meditoinnista jne.

Here’s the deal. Tässä meillä on rehellisen suomalaisen miehen todistus. Hän on kokenut jotakin ja kokemus on hänelle todellinen. Eikä ainoastaan hänelle, vaan hänen kauttaan on manifestoitunut tiettyjä tuon kokemuksen (tai kokemusten) hedelmiä, joiden kautta muutkin ihmiset ovat voineet vahvistaa kokeneensa itse asioita. Artikkelissa kerrotaan esimerkiksi näin:

Tässä vaiheessa vaimoni ja yhtiökumppanini tiesivät jo touhuistani. Kotona oltiin jopa opittu pyytämään apuani vaikkapa päänsäryn helpottamiseen. Oli kuitenkin aika näyttää uusi Sampo muullekin maailmalle.

Kokemuksia voi olla kenellä tahansa. Kristitylle lukijalle lienee selvää, että tuollaisessa on kyse pimeyden valtakunnan työstä. On samantekevää, miten joku on tuollaiseen mennyt sekaantumaan. Mutta mistä tiedämme, että tuollainen on kristinuskolle vierasta? Koemmeko hengessämme, että nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan? Onko meidän saatava asiasta ilmestys? Ei, vaan tiedämme, että jokin asia ei kuulu kristinuskoon, koska uskomme, mitä Raamattu sanoo henkimaailman todellisuudesta, pahoista hengistä ja Saatanasta, joka tekeytyy valkeuden enkeliksi.

Mikä ihme kristittyjä sitten vaivaa, kun he ovat haluttomia arvioimaan omia kokemuksiaan Raamatulla? Kristinuskon ulkopuolisten harhojen ja demonisen toiminnan bongaaminen on helppoa kuin heinänteko. Onhan sanomattakin selvää, että missä Jeesuksen nimeä ei tunneta, siellä Hän ei myöskään toimi. Jos sillä perusteella erotat, että reiki tai itämainen mietiskely eivät kuulu kristinuskoon, onnittelut: läpäisit perusteet. Mutta et ole mikään ekspertti. Nimittäin heti kun aletaan läpsiä jeesustarraa kaikenlaisten epäraamatullisten ja epäkristillisten kokemusten ja touhujen päälle, ei yhtäkkiä ollakkaan enää varmoja mistään, vaan aletaan varoa ja pelätä, ettei liialla analysoinnilla suututeta Jumalaa.

Olen käynyt keskusteluja ihmisten kanssa. He ovat kertoneet esimerkiksi kokeneensa Jumalan johdatusta löytämällä maasta jonkun pankin heijastimen, josta he tiesivät mistä pankista mennä kysymään asuntolainaa. Ja kun kysyn, missä päin Raamattua näin ohjeistetaan toimimaan ja kuka antaa Uudessa testamentissa esimerkin sellaisesta toimintamallista, saan vastaukseksi kokemuksen todellisuuteen vetoamisen lisäksi korkeintaan epämääräisyyksiä ja asiayhteydestään irrotettuja jakeita.

Kerran keskustelin tapauksesta, jossa seurakunnan päiväkokouksessa todistuspuheenvuoron pitänyt vuosia uskossa ollut naishenkilö kertoi vapautuneensa tupakasta vasta, kun hänestä oli ajettu ulos kaiken maailman henkiä: nikotiinin, tervan ja sensellaisten. Olivat poistuneet oksentamalla. Keskustelukumppanini olivat haluttomia myöntämään, että sellainen ei kuulu kristinuskoon sillä perusteella, että kyseisen kaltaisesta toiminnasta ei ole esimerkin häivääkään Raamatussa. Suattaapi tuo olla, vuan suattaapi olla olemattannii. Että tässäkään asiassa ei voi olla ehdotonta totuutta. Kun rehellinen uskovainen ihminen kertoo niin, sen mahdollisuus on sallittava – väliä sillä mitä Raamattu asiasta sanoo, tai ei sano.

Kaikki Marko Selkomaan juttuja kuunnelleet tai kirjoja lukeneet ovat varmaankin kuulleet hänen kokemuksensa sähkövirran kaltaisesta tuntemuksesta. Hän kirjoittaa kirjassaan näin:

Tunsin selvänä fyysisenä tuntemuksena, milloin Pyhän Hengen voima virtasi kauttani ulos. Koin virran, lämmön, tulen tai sähkövirran kaltaisen voimavaikutuksen käsissäni. Tunsin monesti, kuinka oikea käteni, käsivarteni ja välillä koko kehoni olivat tuon Pyhän Hengen voitelun väreilyn alla. Samalla kun itse toimin voiman kanavana huomasin humaltuvani Hengestä ja olevani hieman pökkyrässä. (s.34-35)

Olen kuullut muidenkin, ihan tavallisten rivihelluntailaisten ja jopa henkilökohtaisten ystävieni kertovan tällaisista kokemuksista. Puhutaan lämmöistä, virroista ja energioista aivan samalla tavalla, kuin Sampo Manninen, mutta ne kiedotaan kristilliseen termistöön. Puhutaan voitelusta ja Pyhän Hengen voimasta. Kumpikaan noista käsitteistä, siten kuin ne karismaattisuudessa ymmärretään, ei ole edes raamatullinen. Ja Hengestä humaltuminen vielä siihen päälle.

Kuka tässä on nyt kopioinut ketä? Saatanako yrittää väärentää Pyhän Hengen työtä ja aiheuttaa sen mukaisia manifestaatioita pakanoissa? Sellainen ajattelu on naiivia. Saatana ottaa omastaan ja syöttää sitä typerille kristityille kuin aamupuuroa vauvoille. Ja hyvin uppoaa.

Minulle ei ole mitään väliä sillä, onko jonkun kokemus todellinen. Minulla ei ole mitään paineita alkaa selittämään pois jonkun kokemuksia. Jos olet kokenut jotakin, sitten olet kokenut jotakin. Mutta älä tule selittämään minulle, että tämän on oltava näin, koska minä näin tai koin.

Minulle ei ole väliä sillä, onko ihmisiä tullut uskoon kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, järjestyivätkö elämäsi asiat ihmeellisesti kokemuksesi ansiosta. Minulle ei ole väliä sillä, ovatko muut kristityt tai sinä itse vahvistuneet uskossaan kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, minkälaista lämpöä koit sydänalassasi, kun kysyit Jumalalta, onko tämä Hänestä.
Minulle ei ole väliä sillä, saitko kokemuksesi, kun rukoilit sitä Jeesuksen nimessä.
Minulle ei ole väliä sillä, kuinka epätoivoisesti etsit Herraa, kun sait kokemuksesi.

Jos sitä ei löydy Raamatusta, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos Raamattu kieltää sellaisen, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun määritelmää siitä, minkä sen väitetään olevan, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun sille asettamia vaatimuksia, se ei kuulu kristinuskoon.

Mitä siis tehdään kristinuskon parissa esiintyville epäkristillisille kokemuksille? Niitä ei hyväksytä. Niitä vastaan saarnataan. Ne kitketään pois. Silloin jää tilaa todelliselle kokemiselle – kristinusko ei ole kokemukseton uskonto.

Ja tätä kaikkea voi kokea: synnintuntoa, Hengen nuhtelua, pyhää murhetta syntinsä tähden ja halua tehdä parannusta, mutta myös yli ymmärryksen käyvää rauhaa ahdistuksen keskellä, selittämätöntä yhteyttä ja rakkautta muihin uskoviin, joiden kanssa on eri mieltä vaikka mistä, kaipuuta taivaan kotiin ja ennen kaikkea iloa ja kiitollisuutta siitä, että saa olla Kristuksessa. Hän ei heitä meitä kasvojensa edestä pois, eikä kukaan voi riistää meitä Hänen kädestään.

Hataraa teologiaa joululaulussa

Huono teologia on itseään ruokkiva järjestelmä. Kun on omaksuttu teologialtaan vääristynyt käsitys jostakin asiasta, se siirtyy puheista ja ajatuksista lauluihin ja kirjoitettuun tekstiin, mitä kautta taas seuraavat joko omaksuvat sen, tai saavat alitajuisen vahvistuksen jollekin, minkä he uskovat luonnostaan. Ja sitten joku heistä kirjoittaa taas jonkun uuden laulun tai kaunokirjallisen teoksen ja sykli jatkuu. Kirkkohistoria tuntee joitakin tällaisia tapauksia. Esimerkiksi kolminaisuuden kieltäjä Areios teki oppiensa pohjalta lyhyitä laulelmia, mikä edesauttoi areiolaisuuden leviämistä jopa siihen pisteeseen, että eräässä vaiheessa Athanasios oli ainut, joka julkisesti puolusti kolminaisuutta. Samantyyppisesti Johann Tetzel keksi loruja anekaupan ja kiirastulen tueksi.

Suomen helluntailaisille on muodostunut eräänlaiseksi perinne-eepokseksi Lasse Heikkilän Joulun sankari -musikaali. Lasse Heikkilä on tietysti ansioitunut muusikko, säveltäjä ja sanoittaja ja Joulun sankari on päällisin puolin oikein kelpo tuotos, jos sitä kamalaa Rauhanruhtinas-laulua ei lasketa. Kun kuulen sen kuluneen disco-tyylisen renkutuksen, meinaa yrjö lentää. Niinpä siis eräänä päivänä meilläkin eksyi Joulun sankari levysoittimeen (minä en meillä soita joulumusiikkia, vaan hän) ja levyn nimikkokappaleessa pisti korvaani tämä:

sillä jostain alta veneiden, takaa tuoksun, läpi lumppujen,
löytyy ihminen joka osakseen ansaitsee rakkauden

Kertosäkeen perusteella laulun sanoma liittyy sellaisiin raamatunteksteihin, kuten Matt. 25:40, eli se joka tekee hyvää Jeesuksen nimessä ihan kenelle tahansa, tekee niin Jeesukselle. Se on nähdäkseni ihan raamatullista, tosin joulun ei tulisi olla mikään erityinen aika vuodesta tehdä niin. Kokonaisuudessaan sanat ovat sikäli hieman sekavat, että ei ole ihan selvää, kuka on rakkauden ja antamisen kohteena, mutta ainakin tuossa lainaamassani kohdassa se on selvää: ihminen ansaitsee osakseen rakkauden. Se on täysin vastoin sitä, mitä Raamattu sanoo.

Ihminen ei ansaitse osakseen rakkautta. Armohan on nimenomaan ansaitsematonta rakkautta. Jokainen ihminen ansaitsee iankaikkisen rangaistuksen helvetin sammumattomassa tulessa, koska jokainen ihminen on kapinallinen syntinen. Ja siinä kirkastuu Joulun sanoma: Jumala syntyi ihmiseksi. Hän astui sisälle luomakuntaansa. Hän tuli etsimään kadonneita lampaitaan. Hän eli täydellisen ja synnittömän elämän ja kuoli raa’an ja viheliäisen kuoleman, jota Hän ei ansainnut. Hän julisti meidät syyttömiksi ja antoi meille vaatteeksi vanhurskautensa, vaikka me emme ansaitse sitä. Hän rakasti meitä, vaikka meissä ei ole mitään rakastettavaa, ja yksin Hänen rakkaudenosoituksensa ansiosta kykenemme rakastamaan Häntä.

Hyvää joulua. Mukavaa, että blogillani on lukijoita.

(Anteeksi, että pilasin tuon joululaulun. Nyt ette varmaan enää kykene olemaan kuulematta tuota kohtaa tuossa laulussa millään muulla tavalla.)

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.