Mikäli tarpeen, käytä sanoja

Minä tahdon tietää, mikä on totuus. Tahdon päästä perille asioista. Tahdon selvittää oppirakenteiden, sanontojen, uskonliikkeiden ja sensellaisten alkuperän. Mistä ne ovat tulleet? Miten ne ovat muodostuneet? Kirkkohistoria on siihen oivallinen oppiaine ja suosittelen sitä varten ainakin Bruce Goren oivallista kirkkohistoriasarjaa, sekä James Whiten käynnissä olevaa samanmoista.

Kun sitten kuulin saarnapöntöstä tämän lainauksen:

Saarnaa aina evankeliumia.
Mikäli tarpeen, käytä sanoja.

tiesin, että tässä mättää jokin. Tämä sanonta nimittäin pantiin Franciscus Assisilaisen suuhun.

Se on myytti. Se on legendaa. Hän ei koskaan ole sanonut niin. Hänen kirjoituksistaan sitä ei löydy. Täten nimitän sitä tästä eteenpäin pseudo-Assisilaisen lausahdukseksi. Wikiquotesin mukaan se on esiintynyt kirjoitettuna tuossa muodossa aikaisintaan vuonna 1991, kirjoittajanaan Chuck Swindoll. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että traditio on muodostunut jo paljon aikaisemmin. Tuskinpa Chuck Swindoll on ilmiötä aikaan saanut.

Pakkohan siitä oli jotakin sanoa. Minua harmitti kovasti se välitön reaktio, jonka kohtasin tuodessani asian muutamien asiaan liittyvien henkilöiden tietoisuuteen. Heitä ei tuntunut haittaavan se, että heidän vaikutuksestaan ja toimestaan saarnapöntöstä oli sanottu jotakin, mikä ei ole totta. Heidän asenteensa oli: ”mitä sitten? Hyvin sanottu, olipa sanoja sitten kuka tahansa.” Mokiahan sattuu, eikä siinä mitään, mutta välinpitämätön asenne totuutta kohtaan tuohdutti. Oli kurjaa huomata, kuinka totuus mitä vähäpätöisimmässä asiassa ei ollutkaan tavoiteltava arvo. Entä merkittävissä asioissa sitten? Entä sellaisissa asioissa, joiden kohdalla totuudessa pysymisellä on vakavia seurauksia? Raamattu sanoo:

Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä. (Luuk. 16:10)

Tämä raamatunkohtahan liittyy tietenkin rahaan ja maalliseen omaisuuteen, mutta miksei sitä voisi soveltaa totuuteen ja rehellisyyteen? Ne ovat henkistä valuuttaa ja rahaa arvokkaampia. Sitäpaitsi kenen mammonansa kanssa epärehellisen voisi kuvitella olevan rehellinen missään muussakaan? Ja mitä takeita on siitä, että puheissaan epärehellinen toimisi oikein maallisen mammonan kanssa? Siksi en kaihda soveltaa tätä jaetta myös uskollisuuteen totuudessa.

Kristinusko on totuuden uskonto. Jeesus Kristus on totuus. Totuuden pitäisi olla meille erittäin tärkeä asia, pienimmästä ja vähäpätöisimmästä asiasta lähtien.

Paitsi sitä, että Franciscus Assisilainen ei koskaan sanonut noin, minua häiritsee suuresti se, että kaikkien niiden mielestä, joiden kanssa asiasta keskustelin, se on joka tapauksessa hyvin sanottu. Mormonienkin mielestä se on. Minun mielestäni se ei ole. Jopa tämä katolinen kirjoittaja on huomannut, mikä siinä mättää; vaikka on tärkeää, että elämämme heijastaa sitä evankeliumin toivoa, joka sisällämme asuu, on elintärkeää kyetä myös artikuloimaan evankeliumi.

Kysyinkin siis: mikä on se rakkauden teko, jonka voin vastaan tulevalle jumalattomalle suorittaa, että se itsessään kommunikoi evankeliumin hänelle? Pseudo-Assisilaisen mukaan nimittäin on ilmeisen mahdollista saarnata evankeliumia käyttämättä sanoja. Se on jyrkässä ristiriidassa Raamatun kanssa:

Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:13-17)

Kysymyksestäni seurasi melkoista kiemurtelua: ”eikä kun tarkoitan sillä, että siten syntyy se tilaisuus kertoa evankeliumia jne.” Se kuulostaakin jo paljon paremmalta, mutta kiteyttääkö se saman sanoman, kuin pseudo-Assisilaisen lausahdus? Minun mielestäni ei lähellekään. Kun lausahduksen teesi pantiin koetukselle, siinä ei enää haluttukaan pysyä. Mihin edes tarvitsemme enää pseudo-Assisilaisen teologisesti nilkuttavaa lausahdusta, kun se ei kestä rasitustestiä ja voimme tukea tätä huomattavasti parempaa ajatusta Raamatulla?

Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät vastustele, etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat. (Tit. 2:10)

Tämän tekstikohdan, samoin kuin koko Paavalin kirjeen Titukselle, perusperiaate on se, että jumalinen käytös kaunistaa evankeliumin. Taikka:

Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:16)

Mutta eikö tuo tekstikohta tue ajatusta siitä, että hyvät teot itsessään saisivat aikaan ylistyksen taivaallista Isää kohtaan? Ei tue. Vai unohtuiko, että jakeessa 14 me olemme maailman valkeus, samalla tavalla kuin jakeessa 13 me olemme maan suola? Näin sanojemme suola – se, ettemme puhu sitä, mitä ihmiset odottavat, vaan sitä, mikä on tarpeellista, rakentavaa ja totta – ja vaelluksemme valkeudessa käsi kädessä toimivat Jumalan välineinä Hänen valtakuntansa edistämiseksi. Ei ole yhtä ilman toista.

Kolikolla on myös kääntöpuoli ja hyvin pelottava sellainen. Olemme etuoikeutetussa asemassa saadessamme olla Jumalan toiminnan välikappaleita tässä maailmassa ja Hänen käytössään. Kun vaelluksemme on jumalista ja Hän käyttää meitä, saamme Häneltä myös kiitoksen. Emme ansaitse sitä ja Hänhän sen työn teki, sillä ilman Häntä emme olisi tehneet mitään, saati sitten edes pystyneet mihinkään. Silti Hän kiittää meitä, antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä ja vieläpä palkitsee (Matt. 25:21).

Kolikon kääntöpuoli on tämä: entä sitten, kun Jumala käyttää ihmistä välikappaleenaan sellaisten ihmisten paaduttamiseen, jotka vihaavat Häntä ja joita Hän ei ole valinnut pelastukseen? Jumala on käyttänyt halki Raamatun historian ihmisiä välikappaleinaan tahtonsa toteuttamiseen niin siunauksessa kuin turmiossakin. Hän toimitti Israelin kimppuun milloin amalekilaiset, milloin filistealaiset, milloin assyrialaiset, milloin babylonialaiset ja lopulta roomalaiset. Ja sitten Hän tuomitsi heidät kaikki ja tuhosi perin pohjin rangaistukseksi heidän pahuudestaan (esim. Jes. 10:5-7).

Kun joku paasaa toiselle evankeliumia, jota eivät jumalinen asenne ja teot kaunista, ja tuo toinen ei siitä syystä tahdo mitään tekemistä Jeesuksen kanssa, kuka kuvittelee saavansa sellaisesta kiitosta Jumalalta? ”Mutta Herra, minähän vain toimin Sinun välikappaleenasi” ei siinä tilanteessa paljoa auta.

Olemme kaikki kuulleet tarinoita hölmösti käyttäytyvistä uskovaisista, jotka käytöksellään ovat saaneet sekunneissa kuivumaan kasaan lupaavia tilaisuuksia todistaa. Toki on muistettava myös, että sellaiset tilanteet eivät ole aina niin mustavalkoisia ja myös perspektiivi ratkaisee tilannetta arvioidessa sen, mikä on kunkin mielestä hölmöä käytöstä ja mikä ei. Toisinaan evankeliumi nimittäin on vain yksinkertaisesti liikaa, eikä mikään määrä maallista hyväntekoa pehmitä kivistä maata, jota Jumala ei ole muokannut. Tuomiopäivänä he saavat vastata Jumalan edessä yrmeästä suhtautumisestaan ihmisiin, jotka Hän oli lähettänyt rakastamaan heitä totuudella. Toisaalta mikään määrä lempeyttä, ystävällisyyttä, välittämistä ja rakkauden osoitusta ei auta, jos ei saa suutaan auki ja evankeliumia suustaan ulos.

Evankeliumi on aina riski joutua vihatuksi, enkä suoraan sanottuna itse pidä siitä ajatuksesta lainkaan. Toivon, että Herra auttaa ja muuttaa minuakin tässä asiassa. Mutta juuri siitä syystä pseudo-Assisilaisen lausahdus on meistä niin hyvin sanottu, vaikka se ei ole totta, eikä sen sanoma ole totta.

Mainokset

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä” – parempia resursseja raamatullisen seurakuntaopin muodostamiseen

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä.” Niin se tyyppi minulle ja siskolleni sanoi bussipysäkillä odottaessamme bussia, jonka piti viedä meidät takaisin konffa-alueelle. Se oli sitä aikaa, olisiko ollut 2002, kun olin kova gospeldiggari ja Juha Kyyrö järkkäsi Keuruulla Lemon-festareitaan. Siellä olimme olleet kuuntelemassa Sanctificaa ja intoutuneet keskustelemaan musiikista ventovieraan tyypin kanssa, jolla oli paljon kehittyneempi musamaku kuin meillä. Me emme tienneet, mitä hyvä musiikki on. Hän tiesi.

Myöhemmin lakkasin palvomasta gospelmusaa, kun tajusin, kuinka vähän loppujen lopuksi oli niitä bändejä, joille evankeliumi merkitsi jotakin. Kirjoittelin gospel-heville omistautuneella GMK-sivustollani levyarvosteluja ja haastattelin bändejä. Lopetin sen, kun yhtäkkiä Narnia ja Stryper tuntuivat olevan ainoat oikeasti tavoitteellisesti kristilliset hevibändit. Enkä edelleenkään voi sietää Stryperiä. Nykyisin kuuntelen ihan muita bändejä ja musiikin takia, en ideologian. Toisin sanoen substanssi, johon kuuntelukokemus kulminoituu, on nyt eri kuin silloin.

Ja miten tämä liittyy mihinkään? Janne Eerola ja Mitja Piipponen ovat kirjoittaneet kirjan. Tästä minulle vinkkasi kaverini ilmiötutkija. Kirja on nimeltään Startup Seurakunta. Se kuuluisi kirjoittaa yhdysmerkillä. Minä en ala nyt tässä arvostelemaan itse kirjaa, koska en ole lukenut sitä, mutta esitän huoleni kirjan taustalla vallitsevasta ideologiasta ja vaikuttimista. Eräs niistä pisti silmääni ja se on tämä kirjapino tässä näin:

Tunnistin kirjapinosta muutaman nimen:

  • Tim Keller Hän on kalvinisti, eikä minulla muuten ole hänestä kummoista tuntumaa, muutoin kuin, että hän on liian liberaali minulle. Hän esimerkiksi uskoo teistisen evoluution. Hän lilluu jossakin liberaalien ja konservatiivien välisessä limbossa ja saa kiviä niskaansa molemmilta. Outreach Magazine oli tehnyt top-listan Yhdysvaltain istuttajaseurakunnista; Kellerin Redeemer Church oli listan ensimmäinen ja sitä seurasi välittömästi kakkossijalla Mark Driscollin Mars Hill Church. E.S. Williamsin sivustolla on paljonkin kritiikkiä Tim Kelleriä kohtaan, jos kohta hän ampuu myös monia muita, joita ei olisi aihetta ampua. Tosin ketään muuta E.S. Williams ei syytä yhtä vakavista asioista, kuin Tim Kelleriä. Olisin varuillani hänen suhteensa.
  • Petri Mäkilä Hän on siirtynyt Helsingin Lähetysseurakunnasta hiljattain Patmokselle lähetyspastoriksi. Toivottavasti hän pistää hihat heilumaan ja siivoaa Patmoksen kirjakaupasta harhaoppiset opukset pois. Hän listaa ansioikseen myös opiskelun Uppsalan Livets Ord -raamattukoulussa ja pastorin toimen Helsingin Elävä Sana-seurakunnassa. Molemmat ovat uskon sana -oppia opettavia laitoksia. ”Internet tietää”, että Suomen helluntaliike tuomitsi uskon sanan harhaopiksi 1980-luvulla. Petri Mäkilä osallistui ainakin 2016 Nouse Suomi -tapahtumaan, jossa puhujana oli demoninen harhaopettaja Heidi Baker. Petri on varmasti mukava tyyppi (niin kuuluu Suomessa sanoa), mutta hänen hengellinen arviointikykynsä on kyllä olematon. Hän on kirjoittanut olevansa ”Reformed pentecostal paleo-orthodox”. Calvin pyörii haudassaan.
  • Mark Driscoll Hän on erään vaikuttavimman ja nopeimmin kasvavan seurakunnan ex-pastori. Tuo seurakunta oli Seattlen Mars Hill -seurakunta, joka laajeni monikampukselliseksi ja luhistui sitten muutamassa viikossa. Luhistumisen aiheuttivat Driscollin lukuisat skandaalit, jotka liittyivät hänen karkeaan käytökseensä, tyrannimaiseen johtamistyyliinsä, jossa hän potki kaikki hänen päätöksiään haastavat pois ja ympäröi itsensä joojoomiehillä, plagiontisyytöksiin ja seurakuntansa varojen väärinkäyttöön. Vedoten saamaansa näkyyn, hän pakeni kurinpitotoimia, joita seurakunta olisi hänelle toimittanut. Hänkö opettaisi meille, kuinka seurakunnan tulee tässä ajassa toimia?
  • Andy Stanley Hän on Alfa-TV:lläkin näkyvän Charles Stanleyn poika. Hänen seurakuntansa North Point Community Church on yksi yhdysvaltain suurimpia ja nopeimmin kasvavia. Hän on osa aikamme syöpää seurakuntaruumiissa: kuinka saada jumalattomat viihtymään seurakunnassa. Hän ei usko, että Raamattu on kristinuskon perusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että on vain ajan kysymys, milloin hän hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen. Andy Stanley on usein aiheena Chris Rosebrough’n Fighting for the Faith -ohjelmassa, mikä on erittäin huono asia.
  • John Shelby Spong Tämä nimi kirjapinossa herättää melkeinpä epäuskoa. John Shelby Spong?!?häh!?!?1yks? Lol?! Hän on yhdysvaltalainen episkopaalipappi ja tunnettu liberaaliteologinen ajattelija, tietää suomenkielinen Wikipedia. Hän ei usko, että Jeesus on neitsyestä syntynyt, eikä Hänen ruumiilliseen ylösnousemukseensa. Jo hänen kirjansa nimen, Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Kristinuskon ei tule muuttua, vaan pysyä uskollisena Raamatun sanalle. Kristinusko ei myöskään kuole, vaan Jumalan valtakunta etenee kuin hiiva taikinassa ja kasvaa kuin sinappipuu. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa, eivätkä helvetin portit voita sitä. John Shelby Spong ei voi olla positiivinen kontribuuttori näkemykseemme seurakunnasta, eikä hän todellakaan ole Jumalan mies.

Rakkaat, te kuuntelette ihan vääriä bändejä.

Nuo ovat suuria nimiä maailmalla, Suomessa ja teidän mielissänne, mutta te ette tiedä, mitä on hyvä ja raamatullinen opetus. Älkää kuunnelko tyyppejä, jotka maalailevat suuria visioita paremmasta seurakunnasta, kuin minkä Jeesus kykenee rakentamaan. Älkää itsekään olko sellaisia. Ottakaa selvää, mitä Raamattu opettaa seurakunnasta ja alistakaa ajattelunne Raamatun sanalle. Tässä on paljon parempia resursseja, joissa riittää kahlattavaa ja joiden avulla voi muodostaa raamatullisen käsityksen seurakunnasta ja kristinuskosta yleensäkin.

  • Ligonier Ministries Youtube-kanavalla Tuntitolkulla opetusta ja konferenssipuheita. Verkkosivustolla toinen toistaan parempia kirjoituksia. Ligonier on se, mikä kokoaa yhteen eräät parhaista Yhdysvaltain reformoiduista raamatunopettajista, teologeista ja pastoreista.
  • Grace To You John MacArthurin saarnoja ja muita resursseja. John MacArthur on malliesimerkki seurakunnan pastorista. Hän on palvellut Los Angelesin Grace Community Church -seurakunnan pastorina vuodesta 1969 lähtien ja käyttänyt yli 40 vuotta Uuden testamentin läpi saarnaamiseen jae jakeelta. Hänen saarnansa ovat selittäviä ja syvällisiä. Blogitekstin aiheeseen liittyen esimerkiksi tämä voisi olla hyödyllinen.
  • Fighting for the Faith Chris Rosebrough’n radio-ohjelma on purevaa kritiikkiä ja satiiria aikamme seurakunnan virheilmiöitä vastaan. Jos aikasi kuunneltuasi Andy Stanleyn tai Brian Houstonin saarnat lakkaavat olemasta mielestäsi hyviä, ohjelma on tehnyt tehtävänsä. Erityismaininnan blogitekstini aiheeseen liittyen saa luento Resistance is futile. Seurakuntakasvuliike ja etsijäystävällinen seurakunta eivät todellakaan ole puhtaasta lähteestä peräisin olevia ideologioita.
  • Agape International Baptist Church -seurakunnan konferenssi 2016 Typerän vähälle huomiolle jäänyt kerta kaikkiaan loistava opetussarja siitä, mikä on raamatullinen seurakunta. Älkää olko ylimielisiä, älkääkä laiskoja, vaan katsokaa.
  • Alpha and Omega Ministries Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä James Whiten huikea palvelutyö. Kukaan ei ole vaikuttanut minuun hengellisesti samalla tavalla kuin hän palvelutyönsä kautta. Tuntitolkulla Dividing Line -podcasteja mitä erilaisimmista aiheista, väittelyitä ja blogiartikkeleita. Erityismainintana jälleen blogitekstiin liittyen Pulpit Crimes -konferenssi.

Ja jos edellisissä ei ole kylliksi, Sermonaudion häkellyttävä saarnakirjasto ei jätä jossiteltavaa. Olkaa hyvä.

En vain edelleenkään pääse yli siitä, että Spongin kirja on tuossa kirjapinossa. Tästä ylimieliselle Spongille luu kurkkuun:

Tästä piti tulla lyhyt kirjoitus kokemuksista

Satuinpa törmäämään Internetin ihmemaassa tällaiseen artikkeliin:

”Burnoutin partaalla löysin toisen todellisuuden”

Artikkeli kertoo 50-vuotiaasta media-alan yrittäjästä, Sampo Mannisesta, joka koki burnoutin ja poti perinteistä onnetonta elämäntyhjyyssyndroomaa. Mutta sitten jokin muuttui: hän alkoi kokea energioita. Näin hän luonnehtii kokemustaan:

Elettiin 2000-luvun alkupuolta. Takana oli yksi nipin napin selätetty perhekriisi ja edessä uusi burnout. Mietin pääni kipeäksi sitä, mikä elämässäni mättää ja miksi en ole onnellinen. Istuin taas kerran yöllä tekemässä videota, kun väsyneenä laskin käteni syliin, suljin silmäni ja tunsin jotain hyvin outoa. Tuntui vähän siltä kuin kuumia tai kylmiä aaltoja olisi pyyhkinyt ylitseni. Suorastaan säikähdin.

Ja mistä oli kyse? Reikistä, mystiikasta, meditoinnista jne.

Here’s the deal. Tässä meillä on rehellisen suomalaisen miehen todistus. Hän on kokenut jotakin ja kokemus on hänelle todellinen. Eikä ainoastaan hänelle, vaan hänen kauttaan on manifestoitunut tiettyjä tuon kokemuksen (tai kokemusten) hedelmiä, joiden kautta muutkin ihmiset ovat voineet vahvistaa kokeneensa itse asioita. Artikkelissa kerrotaan esimerkiksi näin:

Tässä vaiheessa vaimoni ja yhtiökumppanini tiesivät jo touhuistani. Kotona oltiin jopa opittu pyytämään apuani vaikkapa päänsäryn helpottamiseen. Oli kuitenkin aika näyttää uusi Sampo muullekin maailmalle.

Kokemuksia voi olla kenellä tahansa. Kristitylle lukijalle lienee selvää, että tuollaisessa on kyse pimeyden valtakunnan työstä. On samantekevää, miten joku on tuollaiseen mennyt sekaantumaan. Mutta mistä tiedämme, että tuollainen on kristinuskolle vierasta? Koemmeko hengessämme, että nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan? Onko meidän saatava asiasta ilmestys? Ei, vaan tiedämme, että jokin asia ei kuulu kristinuskoon, koska uskomme, mitä Raamattu sanoo henkimaailman todellisuudesta, pahoista hengistä ja Saatanasta, joka tekeytyy valkeuden enkeliksi.

Mikä ihme kristittyjä sitten vaivaa, kun he ovat haluttomia arvioimaan omia kokemuksiaan Raamatulla? Kristinuskon ulkopuolisten harhojen ja demonisen toiminnan bongaaminen on helppoa kuin heinänteko. Onhan sanomattakin selvää, että missä Jeesuksen nimeä ei tunneta, siellä Hän ei myöskään toimi. Jos sillä perusteella erotat, että reiki tai itämainen mietiskely eivät kuulu kristinuskoon, onnittelut: läpäisit perusteet. Mutta et ole mikään ekspertti. Nimittäin heti kun aletaan läpsiä jeesustarraa kaikenlaisten epäraamatullisten ja epäkristillisten kokemusten ja touhujen päälle, ei yhtäkkiä ollakkaan enää varmoja mistään, vaan aletaan varoa ja pelätä, ettei liialla analysoinnilla suututeta Jumalaa.

Olen käynyt keskusteluja ihmisten kanssa. He ovat kertoneet esimerkiksi kokeneensa Jumalan johdatusta löytämällä maasta jonkun pankin heijastimen, josta he tiesivät mistä pankista mennä kysymään asuntolainaa. Ja kun kysyn, missä päin Raamattua näin ohjeistetaan toimimaan ja kuka antaa Uudessa testamentissa esimerkin sellaisesta toimintamallista, saan vastaukseksi kokemuksen todellisuuteen vetoamisen lisäksi korkeintaan epämääräisyyksiä ja asiayhteydestään irrotettuja jakeita.

Kerran keskustelin tapauksesta, jossa seurakunnan päiväkokouksessa todistuspuheenvuoron pitänyt vuosia uskossa ollut naishenkilö kertoi vapautuneensa tupakasta vasta, kun hänestä oli ajettu ulos kaiken maailman henkiä: nikotiinin, tervan ja sensellaisten. Olivat poistuneet oksentamalla. Keskustelukumppanini olivat haluttomia myöntämään, että sellainen ei kuulu kristinuskoon sillä perusteella, että kyseisen kaltaisesta toiminnasta ei ole esimerkin häivääkään Raamatussa. Suattaapi tuo olla, vuan suattaapi olla olemattannii. Että tässäkään asiassa ei voi olla ehdotonta totuutta. Kun rehellinen uskovainen ihminen kertoo niin, sen mahdollisuus on sallittava – väliä sillä mitä Raamattu asiasta sanoo, tai ei sano.

Kaikki Marko Selkomaan juttuja kuunnelleet tai kirjoja lukeneet ovat varmaankin kuulleet hänen kokemuksensa sähkövirran kaltaisesta tuntemuksesta. Hän kirjoittaa kirjassaan näin:

Tunsin selvänä fyysisenä tuntemuksena, milloin Pyhän Hengen voima virtasi kauttani ulos. Koin virran, lämmön, tulen tai sähkövirran kaltaisen voimavaikutuksen käsissäni. Tunsin monesti, kuinka oikea käteni, käsivarteni ja välillä koko kehoni olivat tuon Pyhän Hengen voitelun väreilyn alla. Samalla kun itse toimin voiman kanavana huomasin humaltuvani Hengestä ja olevani hieman pökkyrässä. (s.34-35)

Olen kuullut muidenkin, ihan tavallisten rivihelluntailaisten ja jopa henkilökohtaisten ystävieni kertovan tällaisista kokemuksista. Puhutaan lämmöistä, virroista ja energioista aivan samalla tavalla, kuin Sampo Manninen, mutta ne kiedotaan kristilliseen termistöön. Puhutaan voitelusta ja Pyhän Hengen voimasta. Kumpikaan noista käsitteistä, siten kuin ne karismaattisuudessa ymmärretään, ei ole edes raamatullinen. Ja Hengestä humaltuminen vielä siihen päälle.

Kuka tässä on nyt kopioinut ketä? Saatanako yrittää väärentää Pyhän Hengen työtä ja aiheuttaa sen mukaisia manifestaatioita pakanoissa? Sellainen ajattelu on naiivia. Saatana ottaa omastaan ja syöttää sitä typerille kristityille kuin aamupuuroa vauvoille. Ja hyvin uppoaa.

Minulle ei ole mitään väliä sillä, onko jonkun kokemus todellinen. Minulla ei ole mitään paineita alkaa selittämään pois jonkun kokemuksia. Jos olet kokenut jotakin, sitten olet kokenut jotakin. Mutta älä tule selittämään minulle, että tämän on oltava näin, koska minä näin tai koin.

Minulle ei ole väliä sillä, onko ihmisiä tullut uskoon kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, järjestyivätkö elämäsi asiat ihmeellisesti kokemuksesi ansiosta. Minulle ei ole väliä sillä, ovatko muut kristityt tai sinä itse vahvistuneet uskossaan kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, minkälaista lämpöä koit sydänalassasi, kun kysyit Jumalalta, onko tämä Hänestä.
Minulle ei ole väliä sillä, saitko kokemuksesi, kun rukoilit sitä Jeesuksen nimessä.
Minulle ei ole väliä sillä, kuinka epätoivoisesti etsit Herraa, kun sait kokemuksesi.

Jos sitä ei löydy Raamatusta, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos Raamattu kieltää sellaisen, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun määritelmää siitä, minkä sen väitetään olevan, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun sille asettamia vaatimuksia, se ei kuulu kristinuskoon.

Mitä siis tehdään kristinuskon parissa esiintyville epäkristillisille kokemuksille? Niitä ei hyväksytä. Niitä vastaan saarnataan. Ne kitketään pois. Silloin jää tilaa todelliselle kokemiselle – kristinusko ei ole kokemukseton uskonto.

Ja tätä kaikkea voi kokea: synnintuntoa, Hengen nuhtelua, pyhää murhetta syntinsä tähden ja halua tehdä parannusta, mutta myös yli ymmärryksen käyvää rauhaa ahdistuksen keskellä, selittämätöntä yhteyttä ja rakkautta muihin uskoviin, joiden kanssa on eri mieltä vaikka mistä, kaipuuta taivaan kotiin ja ennen kaikkea iloa ja kiitollisuutta siitä, että saa olla Kristuksessa. Hän ei heitä meitä kasvojensa edestä pois, eikä kukaan voi riistää meitä Hänen kädestään.

Hataraa teologiaa joululaulussa

Huono teologia on itseään ruokkiva järjestelmä. Kun on omaksuttu teologialtaan vääristynyt käsitys jostakin asiasta, se siirtyy puheista ja ajatuksista lauluihin ja kirjoitettuun tekstiin, mitä kautta taas seuraavat joko omaksuvat sen, tai saavat alitajuisen vahvistuksen jollekin, minkä he uskovat luonnostaan. Ja sitten joku heistä kirjoittaa taas jonkun uuden laulun tai kaunokirjallisen teoksen ja sykli jatkuu. Kirkkohistoria tuntee joitakin tällaisia tapauksia. Esimerkiksi kolminaisuuden kieltäjä Areios teki oppiensa pohjalta lyhyitä laulelmia, mikä edesauttoi areiolaisuuden leviämistä jopa siihen pisteeseen, että eräässä vaiheessa Athanasios oli ainut, joka julkisesti puolusti kolminaisuutta. Samantyyppisesti Johann Tetzel keksi loruja anekaupan ja kiirastulen tueksi.

Suomen helluntailaisille on muodostunut eräänlaiseksi perinne-eepokseksi Lasse Heikkilän Joulun sankari -musikaali. Lasse Heikkilä on tietysti ansioitunut muusikko, säveltäjä ja sanoittaja ja Joulun sankari on päällisin puolin oikein kelpo tuotos, jos sitä kamalaa Rauhanruhtinas-laulua ei lasketa. Kun kuulen sen kuluneen disco-tyylisen renkutuksen, meinaa yrjö lentää. Niinpä siis eräänä päivänä meilläkin eksyi Joulun sankari levysoittimeen (minä en meillä soita joulumusiikkia, vaan hän) ja levyn nimikkokappaleessa pisti korvaani tämä:

sillä jostain alta veneiden, takaa tuoksun, läpi lumppujen,
löytyy ihminen joka osakseen ansaitsee rakkauden

Kertosäkeen perusteella laulun sanoma liittyy sellaisiin raamatunteksteihin, kuten Matt. 25:40, eli se joka tekee hyvää Jeesuksen nimessä ihan kenelle tahansa, tekee niin Jeesukselle. Se on nähdäkseni ihan raamatullista, tosin joulun ei tulisi olla mikään erityinen aika vuodesta tehdä niin. Kokonaisuudessaan sanat ovat sikäli hieman sekavat, että ei ole ihan selvää, kuka on rakkauden ja antamisen kohteena, mutta ainakin tuossa lainaamassani kohdassa se on selvää: ihminen ansaitsee osakseen rakkauden. Se on täysin vastoin sitä, mitä Raamattu sanoo.

Ihminen ei ansaitse osakseen rakkautta. Armohan on nimenomaan ansaitsematonta rakkautta. Jokainen ihminen ansaitsee iankaikkisen rangaistuksen helvetin sammumattomassa tulessa, koska jokainen ihminen on kapinallinen syntinen. Ja siinä kirkastuu Joulun sanoma: Jumala syntyi ihmiseksi. Hän astui sisälle luomakuntaansa. Hän tuli etsimään kadonneita lampaitaan. Hän eli täydellisen ja synnittömän elämän ja kuoli raa’an ja viheliäisen kuoleman, jota Hän ei ansainnut. Hän julisti meidät syyttömiksi ja antoi meille vaatteeksi vanhurskautensa, vaikka me emme ansaitse sitä. Hän rakasti meitä, vaikka meissä ei ole mitään rakastettavaa, ja yksin Hänen rakkaudenosoituksensa ansiosta kykenemme rakastamaan Häntä.

Hyvää joulua. Mukavaa, että blogillani on lukijoita.

(Anteeksi, että pilasin tuon joululaulun. Nyt ette varmaan enää kykene olemaan kuulematta tuota kohtaa tuossa laulussa millään muulla tavalla.)

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.

Pyhän Hengen kasteen lyhyt oppimäärä

Pyhän Hengen kaste, tai kaste Pyhällä Hengellä, on se kaste, jolla Jeesus Kristus kastaa itseensä. Hän siis kastaa uskovat Pyhällä Hengellä osaksi itseään, samaan ruumiiseen (1. Kor. 12:13). Jeesus lupasi opetuslapsilleen, että Hänen lähtönsä jälkeen Hän lähettää Pyhän Hengen. Tuossa yhteydessä (Apt. 1:4-5) hän puhui Pyhän Hengen kasteesta; ”teidät kastetaan Pyhällä Hengellä”. Pyhän Hengen kasteeseen liittyy myös Jooelin ennustus (Jooel 2:28-32). Kun Jeesuksen lupaus Pyhän Hengen kasteesta täyttyi Helluntaina, Pietari julisti Jooelin ennustuksen toteutuneeksi (Apt. 2:16).

Helluntai oli uuden aikakauden ja uuden hengellisen realiteetin alkupiste, jossa Pyhän Hengen osallisuus kuuluu kaikille uskoville, eikä vain profeetoille ja kuninkaille. Sitä tarkoittaa Joeelin ”kaikki liha”. Se ei tarkoita kaikkia maailman ihmisiä, toisin sanoen uskovia ja ei-uskovia. Tämän uuden realiteetin voimaantulo sekä Jeesuksen lupauksen ja Jooelin profetian täyttymys piti ilmaista näkyvin tunnusmerkein, jotta voitaisiin historiallisesti ja objektiivisesti todeta, että tämä on se ajankohta historiassa, jolloin tämä profetia ja tämä lupaus täyttyivät, eikä niiden täyttymistä siten tarvitse enää odottaa.

Helluntai nähdään universaalin seurakunnan, Kristus-ruumiin, syntypäivänä ja oikein niin, koska sinä päivänä Kristus kastoi ensimmäiset uskovat osaksi itseään, Kristus-ruumista.

Helluntain tapahtumat toistuvat Apostolien teoissa vielä kolmesti, kullakin kertaa eri ei-juutalaisen ihmisryhmän kohdalla. Noissakin tapauksissa näkyi aisteilla havaittavia tunnusmerkkejä siitä, että Pyhän Hengen vuodatuksen lupaus koski myös noita ihmisryhmiä. Se on tärkeä huomio, sillä alkuseurakunnan juutalaisille uskoville ei ollut ensinkään itsestäänselvää, että Pyhän Hengen lupaus koskee myös pakanauskovia (esim. Apt. 10:44-46).

Pyhän Hengen kaste ei siis ole tapahtuma, jolle tunnusomaista on kielilläpuhuminen, tai sen puoleen mikään muukaan tunnusmerkki. Ne tunnusmerkit, joista Apostolien teot kertoo (esim. Apt. 2), eivät olleet niinkään merkkejä Pyhän Hengen kasteesta, vaan lupauksen ja profetioiden täyttymyksestä ja siitä, että lupaus koskee kaikkia uskovia ikään, ihonväriin, sukupuoleen ja kengänkokoon katsomatta. Kaikki, jotka ovat Kristuksessa, ovat yhtä.

Kun Jumala oli tunnusmerkein riittävän perusteellisesti demonstroinut, että Pyhän Hengen lupaus koskee kaikkia, jotka uskovat, eivät tunnusmerkitkään olleet enää tarpeellisia. Emme tarvitse kielilläpuhumista, emmekä sen puoleen tulisia kieliä leijumaan päidemme päälle, merkiksi Jeesuksen lupauksen ja Jooelin profetian täyttymyksestä, koska aina kun epäilyttää, voimme tarkistaa Raamatusta, onko Pyhän Hengen lupaus täytetty vai ei. Ja onhan se.

Kun hyväksymme sen, voimme todeta, että tuon demonstraation jälkeen on normatiivista, että kun ihminen tulee uskoon, Kristus kastaa hänet Pyhällä Hengellä välittömästi, sillä kuinka muutoin tuo uskoon tullut ihminen tulee osaksi universaalia Kristus-ruumista? Täten on käytännössä mahdotonta erottaa konversiota, se on: uudestisyntymää, ja Pyhän Hengen kastetta toisistaan. Teoreettisella tasolla ero voidaan tehdä, mutta koska ne tapahtuvat samalla hetkellä, tai niin nopeasti peräjälkeen, ettei sillä ole merkitystä, ne ovat käytännöllisesti katsoen sama asia.

Pyhän Hengen kaste ei ole Pyhällä Hengellä täyttymistä. Nämä käsitteet täytyy pitää siististi toisistaan erossa, eikä niitä saa sekoittaa keskenään. Pyhällä Hengellä täytytään aina, kun ollaan tekemisissä Jumalan asioiden kanssa, lauletaan hengellisiä lauluja, luetaan ja tutkitaan Raamattua, keskustellaan Jumalasta, todistetaan uskosta, kuunnellaan ravitsevaa saarnaa, väitellään sivistyneesti ja Jumalan kirkkautta tavoitellen tärkeistä opillisista kysymyksistä, tai touhutaan muita pyhiä juttuja (Ef. 5:18). Se on alati tapahtuvaa toimintaa, jossa uskovalla on osuutensa. Uskovan tulee pyrkiä olemaan hengentäyteisessä tilassa.

Vielä muutama asia Pyhän Hengen kasteesta, osa yhteenvetona:

  • Pyhän Hengen kaste ja Pyhällä Hengellä täyttyminen ovat eri asioita
  • Kukaan ihminen ei voi kastaa toista Pyhällä Hengellä; vain Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä
  • Pyhän Hengen kastetta ei voi erottaa uudestisyntymästä
  • Pyhän Hengen kasteella ja ulkoisilla manifestaatioilla, kuten kielilläpuhumisella, ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa; todellinen usko, Kristus-ruumiin ja Pyhän Hengen osallisuus, ilmenee kyllä Hengen hedelmänä pidemmällä aikavällillä
  • Pyhän Hengen kastetta ei voi etsiä, tavoitella, rukoilla, anella tai ruinata
  • Pyhän Hengen kasteeseen ei voi ”johdattaa” ketään
  • Jeesuksen lupauksen ja Jooelin profetian täyttyminen ei milloinkaan toistu; ne ovat täyttyneet kerralla ja kerta kaikkiaan

Palkkioksi siitä, että jaksoit lukea (tai skippasit, ihan sama), tässä on video aiheesta. Muista laittaa tekstit päälle!