Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, missä se comma johanneum -pilkunpaikka on ja kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

  • Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

ekman.jpg

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

  • Valehteleeko hän?
  • Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
  • Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
  • Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.

Kristillinen ihmisarvo

Muistan ollessani lapsi, kuinka köyhiä olimme. Toisinaan ei ollut varaa ruokaan. Silloin söimme arvoja. Junou, arvokeittoa, arvoleipää, arvopastaa… kun laittoi suolaa, pani silmät kiinni ja kuvitteli oikein kovin, se oli tosi hyvää ja ravitsevaa — etenkin henkisesti.

On hupaisaa seurata, kuinka arvokeskustelu jyllää ja miten ”äärioikeiston” ja antisemitismin nousua taivastellaan – tai siis se olisi hupaisaa, ellei se olisi niin kovin traagista. Nimittäin ne, jotka pitävät arvoistaan (ja siitä, että toisten arvot ovat vääränlaisia) kovinta mekkalaa, ovat ironisesti juuri niitä, joilla ei johdonmukaisuuden nimissä ole mitään syytä puhua arvoista ylipäätään. Timo Soinin kynttilämarssin paheksujat puhumassa ihmisarvosta? Se on kaiketi vitsi.

Pyydettiin sitä tai ei, arvosoppaan on kristitynkin lusikkansa kastettava ja huomautettava, että kröhöm: te jumalattomat muuten varastatte meidän maailmankatsomuksestamme. Niin tekee tavallaan myös Matti Kankaanniemi Ristin Voitossa (24/2019) artikkelissaan rasismista ja ihmisarvosta. Mutta kristillisenkin kannanoton laadulla on väliä. Miten ihmisarvo määritellään ja mihin se perustuu? Ja jos se perustellaan näin eikä noin, kenen laariin se sataa? Mitä implikaatioita sillä on?

Kankaanniemi aloittaa lyhkäisen artikkelinsa harmittelemalla sitä, miten myös herätyskristillisyydellä on rasistista historiaa. Toki niin on, mutta yhdysvalloissa on jo nähtävillä selkeää vastakkainasettelua, jossa yksi väestöryhmä vaatii toiselta hyvityksiä (reparations) korvaukseksi historiallisista vääryyksistä, joihin näillä vääryyksien tekijöiden jälkeläisillä ei ole mitään osuutta. Kyse on maailmallisella ideologialla ratsastamisella, jossa ei ole tilaa anteeksiannolle, vaan hyveenä nähdään kollektiivinen syyllisyys ja itseruoskinta. Se ei tule koskaan riittämään.

Rasismin Kankaanniemi määrittelee jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syrjimisenä rodun tai etnisen taustan takia. Tässä kohtaa heitän ilmoille ajatuksen: mielestäni meidän olisi kristittyinä haastettava jo ajatus eri ihmisroduista. On sanottu: there’s only one race – the human race! Tietääkseni Raamattu ei missään jaottele eri ihmisiä sellaisen käsitteen perusteella, joka käännettynä englanniksi kuuluisi race, tai suomeksi rotu. Ihmisten jaottelu rotuihin on historiallisesti uudehko asia, jonka määritelmä elää edelleen. Jumalan uuden liiton liittokansa käsittää ihmisiä kaikista sukukunnista, kielistä, kansoista ja kansanheimoista (Ilm. 5:9).

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihminen pyrkii luontonsa mukaan hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin. Kankaanniemen mielestä ”olennaista on, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on kiinteä ja joskus jopa synnynnäinen osa ihmistä (korostus minun)”. Toteaisin tähän, että teologialla, tarkemmin antropologialla, on väliä. Olen kalvinistina täysin eri mieltä siitä, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on joskus synnynnäinen osa ihmistä. Se on synnynnäinen osa ihmistä. Yksikään ihminen ei synny maailmaan tabula rasana, vaan langenneena ja syntisenä Aadamin jälkeläisenä ja Jumalan luonnollisena vihollisena. Muita syrjivä ja omiin kuppikuntiinsa kerääntyvä luonne on osa ihmisen syntistä luontoa ja Aadamin perintöä. Juuri siitä syystä osallisuus uudesta hengellisestä ihmiskunnasta, joka ylittää (transcends) kaikki fysiologiset ja kulttuurilliset erottavat tekijä, on niin radikaali konsepti.

Kankaanniemen artikkelin vakavammat ongelmat alkavat seuraavassa lainauksessa:

Raamatulliseen kristinuskoon rasistinen ajattelu ei sovi, koska jokaisella ihmisellä on kristillinen ihmisarvo, joka perustuu luomiseen ja sovitukseen.

Kyllä ja ei. Selitän.

Onko jokaisella ihmisellä ihmisarvo?

Olen täysin samaa mieltä siitä Matti Kankaanniemen kanssa, että kristillinen ihmisarvo perustuu luomiseen. Se ei perustu luomiseen tapahtumana – siihen, että ensin ihmistä ei ollut, ja tadaa: nytpä on – vaan spesifimmin siihen, että Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos. 1:27). Tätä ilmentää inkarnaatio; että Kristus tuli maailmaan ihmisenä ja että Hän oli kaikin tavoin ihminen. Hänellä oli kaikki normaalit ihmisen elimet, ruumiinosat ja -toiminnot. Hän ei näyttänyt yli-ihmiseltä, eikä avaruusoliolta, vaan hän oli tylsän tavallinen ja ehkä jopa ruma (Jes. 53:2).

Ihmisen arvosta Jumalan kuvaksi luotuna puhuu myös se, miten Jumala suhtautuu siihen, että ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä vastaan:

Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa, mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa. (San. 14:31)

Että Suomessa ei saa kuolemantuomiota rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten murhasta, puhuu karua kieltään: ihmishenki on halpa, koska sen luvaton riistäminen ei juuri mitään maksa. Näin myös ihmisarvo on melkoisen pieni. Se on pyhintä ja sillä on suurin arvo, jonka häpäisystä saa ankarimman rangaistuksen.

Ne, jotka eivät usko luomiseen, ovat luovuttaneet oikeutensa puhua ihmisarvosta heti kättelyssä. Heidän ihmiskuvansa on tähtipölyä ja atomien törmäilyä, vailla minkäänlaista absoluuttista vastuuta elämästään ja tekemisistään. Heidän ihmisarvonsa on sosiaalinen konstruktio. Ylimielisesti he kuvittelevat, että heillä on jokin oikeus arvostella muita kulttuureja tai sosiaalisia viitekehyksiä siitä, millaiseksi he oman ihmisarvokonstruktionsa ovat rakentaneet. Tekopyhästi he pitävät omaa kulttuuriaan muita parempana. Rasistit!

Kun ihmistä pidetään evoluution tuotoksena, katoaa samalla peruste pitää ihmistä erityisasemassa muun luomakunnan keskellä. Monet vihervasemmistolaiset pyrkivätkin tässä jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Ihminen nähdään eläinlajina muiden joukossa, joka on syypää ilmastonmuutokseen ja sitä kautta planeetan tuhoamiseen. Ekosysteemi ei kestä, koska ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Itsestään kukaan ei kuitenkaan ongelman harventamista tohdi aloittaa.

Läpsätessään hyttysestä lyttysen jokainen vihervasemmistolainenkin tiedostamattaan omii itselleen Raamatullisen näkemyksen ihmisen erityisasemasta imago deinä. Hän varastaa Raamatullisesta maailmankuvasta. Ilman sitä hänen oma maailmankuvansa on kestämätön ja epäjohdonmukainen, eikä sen mukaan voi elää. Ihmisen erityisasema ei ole itsestäänselvyys vain siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan Herramme itse vielä tukee sitä opettamalla:

Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:31)

Ihmisarvo ja sovituksen hinta

Kuinka arvokas ihminen sitten on? Onko ihminen mittaamattoman arvokas?

Absoluuttisesti rakennusaineiden hintalaskelmassa ihminen on arvokkaampi kuin varpunen, mutta norsu tai valas on paljon arvokkaampi kuin ihminen. Ihminen muovattiin arkisista aineksista; ”maan tomusta” (1. Moos. 2:7). Ihminen on käytännössä kalkilla tuettu kävelevä hiilivety. Job, jota Psalmien ja Hebrealaiskirjeen kirjoittajat lainaavat, ei pitänyt itseään kovin arvokkaana:

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi[?] (Job 7:17, Ps. 8:5, Ps. 144:3, Hebr. 2:6)

Jesaja vertaa ihmistä kedon ruohoon:

Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen[.] (Jes. 40:6)

Jälleen palaamme siihen, että ihmisarvon määrittelee Jumala. Jumala määrittelee ihmisen arvon suuremmaksi kuin muun luomakunnan. Tuon määritelmän mukaan jokainen ihmisarvoon uskova jumalaton myös elää, mutta heidän tulee tietää, että he syyllistyvät eräänlaiseen hengelliseen tekijänoikeusrikokseen: he varastavat Jumalalta, kun eivät anna kunniaa Hänelle.

Halutessaan tietää kaiken ja päästä perille kaikesta, ihminen tietenkin yrittää selvittää, miten paljon yksi ihminen maksaa. Ja näin hän järkeilee: koska ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja maksoi ruumiissaan ihmiskunnan synnit, ihmisen on oltava äärettömän arvokas. On sanottu, ettei ole sen suurempaa ihmisarvon julistusta, kuin Golgatan ristinpuu.

Tähän deduktioon liittyy kuitenkin vakavia ongelmia ja ongelmallista johdannaislogiikkaa, joka käy ilmi myös Matti Kankaanniemen artikkelista.

Väliotsikko ”luotu ja sovitettu, siksi arvokas” summaa ongelman nasevasti ja seuraava lainaus avaa problematiikkaa:

Ihmisen arvo perustuu myös hänestä maksettuun hintaan. Ihmiseksi tullut Jumala kuoli jokaisen ihmisen puolesta ristillä. Niinpä kristillinen ihmisarvo ei perustu siihen, kuinka hyvä, taitava tai hyödyllinen ihminen on. Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Olen täysin eri mieltä siitä, että ihmisen arvo perustuu hänestä maksettuun hintaan. Tällainen väite implikoi, että Jeesus maksoi verellään korvauksen ihmisestä itsestään. Jos näin olisi, olisi ilmiselvää, että tottahan ihminen on silloin mittaamattoman arvokas, kun kerran vain mittaamattoman arvokas sovintoveri kelpaa hänestä maksuksi. Mutta maksu ei koske ihmistä.

Pelastusopissa, jossa ihminen on ikäänkuin transaktion kohteena, sivuutetaan tyypillisesti synnin osuus yhtälössä. Väitän, että Jeesuksen uhrikuolema Golgatan ristinpuulla ei kerro minun ihmisarvostani yhtään mitään. Tai kertoopas: sen, miten paha, viheliäinen ja arvoton olen. Kuolema on synnin palkka. Että syntieni rangaistukseksi Jumalan piti kuolla, kertoo syntini äärettömästä pahuudesta. Kuolemalla puolestani Hän otti maksettavakseen minun syntini palkan.

Tässä transaktiossa minä itse en maksa mitään – siis minun hintalappuni on pyöreä nolla! Minä vaihdun omistajalta toiselle; synnin orjuudesta ja Jumalan vihan ja vanhurskaan rangaistuksen alta Kristuksen orjaksi – ilmaiseksi! Koska Hän on korvannut vahinkoni, koska Hän on siivonnut sotkuni, koska Hän on verellään kuitannut velkani, kuulun nyt Hänelle. Hän omistaa minut. Olen Hänen orjansa.

Kerran vielä: minä en ole arvokas! Minun syntini kuittaaminen ääretöntä Jumalaa vastaan – se on tosi tosi tosi kallista! Olen takuulla arvokkaampi Jumalan silmissä, kuin kottarainen, hauki tai käpyeläin, koska Raamattu sanoo niin, mutta mittaamattoman arvokas en ole.

Loogista universalismia

Kankaanniemen artikkeli osoittaa mielestäni sen, että raamatullinen ja johdonmukainen käsitys rasismista ja ihmisarvosta vaatii ehdottomasti kalvinistisen pelastusopin. Kankaanniemen mukaan Jeesus on kuollut jokaisen ihmisen puolesta. Onkin syytä kysyä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan, että Jeesus kuoli ”minun puolestani”? Nähdäkseni ainoa raamatullinen positio on se, että Jeesus kuoli minun puolestani, ettei minun tarvitsisi. Se implikoi oikein, että Jeesus kärsi sijaiskärsijänä syntini palkan, kuoleman. Koska syntini palkka on näin maksettu, se tarkoittaa, ettei syntiä ole enää syytä lukea. Jos näin on kaikkien maailman ihmisten kohdalla, kuten Kankaanniemi uskoo, ei ole mitään syytä lukea syntiä enää kenellekään.

Näkemyksessään Kankaanniemi on suorastaan pelottavan johdonmukainen. Toivon todella, että tämän on lapsus:

Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Tapa, jolla Kankaanniemi kontekstualisoi Gal. 3:28, ei jätä minun mielestäni mitään tulkinnanvaraa. Ei tästä voi päätellä mitään muuta, kuin että jokainen, jonka puolesta Jeesus on kuollut, on myös Kristuksessa. Osallisuus Kristuksestahan on se kaiken ylittävä viitekehys, joka muodostaa uuden ihmiskunnan, Jumalan kansan. Tämä ei itsessään ole ongelmallista – minähän itsekin uskon niin! Jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut, on myös Kristuksessa:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Heb. 10:14)

Ongelma on siinä, että jos jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut on Kristuksessa ja jos Kristus on kuollut koko maailman, ts. kaikkien maailman ihmisten, puolesta, koko maailma on silloin Kristuksessa! Tämä on loogista universalismia.

Universalismi on tuomittava harhaoppi. Jokaisen oikeaoppisen ja konservatiivisen kristityn on sanouduttava siitä jyrkästi irti. Emme ole ”kaikki Jumalan lapsia”. Raamatullinen näkemys Jeesuksen ristintyön sovituslaajuudesta on Dordrechtin kaanonien 2. opinkohdan mukainen, jossa todetaan:

Oli Jumalan tahto, että Kristus ristinsä verellä vahvisti uuden liiton ja vaikuttavalla tavalla pelastaisi jokaisesta kansasta, heimosta ja kielestä ne ja vain ne, jotka ikuisuudessa oli valittu pelastukseen ja annettu hänelle Isän tahdosta[.]
(Reformaation tunnustukset, Saarinen, toim. s. 163, korostus minun)

Jeesus ei ole kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta. Joka veti tuosta rä’ät väärään kurkkuun, pohtikoon toettuaan, onko kiva ajatus viettää iankaikkisuus Adolf Hitlerin, Nelson Mandelan ja Margaret Sangerin seurassa – ovathan heidänkin syntinsä sovitetut; ergo: he ovat Kristuksessa.

Raamattu sanoo, että Jeesus on:

  • Vapahtava kansansa heidän synneistään (Matt. 1:21)
  • Antava henkensä lammastensa edestä (Joh. 10:15)
  • Annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden (Room. 4:25)
  • Lunastanut meidät lain kirouksesta (Gal. 3:13)
  • Antanut itsensä alttiiksi seurakunnan edestä (Ef. 5:25)
  • Vuodattanut verensä monen edestä (Matt. 26:28)
  • Antanut henkensä ystäviensä edestä (Joh. 15:13)

Käsittelen sovituksen rajoittumista ainoastaan Jumalan valinnan mukaan pelastukseen ennaltamääräämiin huomattavasti yksityiskohtaisemmin vastauksessani Mauno Mattilalle.

Rampauttaako rajattu sovitus kristillisen ihmisarvon puolustuksen?

Ellei Jeesus ole kuollut kaikkien puolesta, muuttuu kyseenalaiseksi sellainen toteamus, että kristillinen ihmisarvo perustuu sekä luomiseen että sovitukseen. Siitä seuraa nimittäin, että sellainen ihminen, jonka puolesta ihminen ei ole kuollut, on vähemmän arvokas. Sellainen ajatus kuulostaa julmalta, mutta ei ole oikeastaan kovin kaukana totuudesta. Me arvotamme itsellemme arvokkaaksi sen, mitä rakastamme. Emmekö Jumalan kuvaksi luotuina tee niin, koska myös Jumala tekee niin? Jumala omii itselleen Raamatussa oikeuden rakastaa ja vihata ketä Hän tahtoo:

Niinkuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin”. (Room. 9:13, Mal. 1:3)

Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan”. (Room. 9:15, 2.Moos. 33:19)

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:21)

Jokaisen ihmisen absoluuttinen tasa-arvo jumiuttaa kiinni sellaiseen jumalakuvaan, jossa Jumala itkee katkerasti koko iankaikkisuuden niitä äärettömän arvokkaita ihmisiä, jotka nyt viruvat helvetissä, kuten Hitler, Mandela ja Sanger. Oi, kunpa he olisivat ymmärtäneet oman parhaansa ja kuinka äärettömän paljon Jumala heitä rakasti! Oikeastaan se on kuva sekä epäoikeudenmukaisesta että skitsofrenisesta Jumalasta, joka rankaisee iankaikkisesti, vaikka rakastaa äärettömästi – vaikka kaikkien maailman ihmisten menneet ja tulevat synnit oli ristinpuulla sovitettu!

Otsikossa esittämääni kysymykseen vastaan siis: ei rampauta, koska kristillinen ihmisarvo on moniulotteisempi käsite, kuin Matti Kankaanniemi antaa artikkelissaan ymmärtää. Uskon, että on hyödyllistä antaa maailman ymmärtää, että ihmisellä itsellään on ihmisarvo, joka on absoluuttinen ja tasa-arvoinen, ja joka perustuu ihmisen luomiseen Jumalan kuvaksi. Sanoohan Raamattukin:

[Hän] antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:45)

Jumala pitää kaitselmuksensa kautta koko luomakunnastaan ja antaa ilmaa keuhkoihin ja pötyä pöytään eläimille ja ihmisille; sekä hyville että pahoille. Ja siinä se ongelma piileekin, kun sanotaan, että hyville ja pahoille. Siinä on nimittäin ihmiskunta jo jaettu vanhurskaisiin ja vääriin; niihin, jotka tulevat perimään iankaikkisen elämän ja niihin, jotka eivät tule. Joka tuo sen tiettäväksi maailmalle, saa tuta niskaansa maailman vihan. Siihen ryhtyy joka uskaltaa; tosin, Herra on hänen kanssaan.

Maailman vihaa vastaan puolustautumiseen ”meillä on ihmisarvo, ihan totta” ei mielestäni kelpaa, mutta evankeliumin kylkiäisenä raamatullinen ihmisarvon apologia on oiva. Sillä potkaistaan jakkara maailmankuvaansa ylivertaisena pitävän jumalattoman alta. Ei ole rakkautta jättää kertomatta heille, että heidän maailmankuvansa on vararikossa ja siksi he joutuvat varastamaan Jumalalta.

Keskivertoevankelisellekin jakkaralta alas tuleminen ja oman arvottomuutensa myöntäminen tekisi ihan hyvää.

 

John Owen: Kenen puolesta Kristus kuoli?

Isä kohdisti vihansa ja Poika kärsi rangaistuksen joko:

  1. Kaikkien ihmisten kaikkien syntien puolesta
  2. Joidenkin ihmisten kaikkien syntien puolesta, tai
  3. Kaikkien ihmisten joidenkin syntien puolesta

Jolloin voidaan sanoa:

  1. Että mikäli viimeinen on totta, kaikilla ihmisillä on syntejä tunnollaan. Näin kukaan ei pelastu.
  2. Että mikäli toinen on totta, Kristus kärsi kaikkien maailman valittujen sijassa heidän syntiensä tähden. Tämä on totuus.
  3. Mutta mikäli ensimmäinen on totta, mikseivät kaikki ihmiset ole vapaita syntiensä tähden ansaitsemastaan rangaistuksesta?

Vastaat: ”Epäuskon tähden.”

Kysyn: Onko epäusko syntiä, vai eikö se ole? Mikäli se on, silloin Kristus joko kärsi siitä koituvan rangaistuksen, tai sitten ei kärsinyt. Mikäli Hän kärsi, miksi se haittaa enemmän kuin ne muut synnit, joiden tähden Hän kuoli? Ja ellei Hän kärsinyt [rangaistusta epäuskon tähden], Hän ei kuollut kaikkien heidän syntiensä puolesta!

Tämä on John Owenin (1616–1683) argumentti rajallisen sovituksen puolesta. Suomensin sen ystävän pyynnöstä. Olen itse päätynyt täsmälleen samaan johtopäätökseen omassa pohdinnassani, tietämättä lainkaan, että John Owen on esittänyt sen näin.

Great minds think alike.

Kuinka tyhmä saa olla, että iso K vielä kolahtaa?

Lari Launonen on kirjoittanut Ristin Voiton Opiston mäeltä -blogiin artikkelin kalvinismista. Hän käsittelee sitä orastavan herätysliikehdinnän näkökulmasta. Hän oli ystävällinen, kun otti minuun yhteyttä ennen artikkelinsa julkaisua ja pyysi kommentteja. En tosin ole ihan täysin varma, millä tavalla kommenttini vaikutti kirjoituksen lopulliseen muotoon. Lopullinen tuotos on sieltä täältä hivenen erilainen, kuin minun kommentoimani.

Kirjoituksen perusrunko on suhteellisen neutraali kalvinismia kohtaan, eikä sisällä mitään, mihin minua kiinnostaisi kovastikaan lähteä kantaa ottamaan. Ehkä John MacArthurin esiinnostaminen sellaisena, joka ”pitää karismaattisuutta demonisena eksytyksenä” oli vähän tarpeetonta, eikä täysin totuudenmukaista. En minäkään pidä karismaattisuutta millään tavalla tavoiteltavana asiana, enkä opillisesti korrektina, mutta en nyt sentään lähde kaikkea hihhulointia demoniseksi sanomaan, eikä John MacArthurkaan niin tee.

Launosen blogikirjoituksessa ajatuksia synnytti tämä toteamus tekstin loppupuolella:

Haluaisin kertoa näille fiksuille nuorille miehille, ettei kalvinismi ole älykkään kristityn ainoa (eikä edes paras) vaihtoehto. Esimerkiksi helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden perimä pelastusoppi eli arminiolaisuus lepää raamatullisesti ja filosofisesti lujalla perustalla, vaikka kärkevät kalvinistit saavatkin sen näyttämään ihmiskeskeiseltä ja pelagiolaiselta uskonnollisuudelta. Se on myös reformaation antia siinä missä kalvinismi tai luterilaisuus.

Kommenttini Larille oli — ja on edelleen — tämä:

 

Tähän fiksu nuori mies vastaa tietenkin, että juuri arminiolaisuudestahan minä olen pois kääntynytkin. Miksi siis palaisin sinne takaisin? Voitaisiin väittää, että arminiolaisuus on helluntailaisuuden omin pelastusoppi; rakentuuhan helluntailaisuus vahvasti wesleyläisen perinnön varaan ja Wesley on suoranainen arminiolaisuuden epitomia. Mutta todellisuudessa ajatus ei voi jäädä edes sille tasolle, koska fiksu nuori mies todennäköisesti allekirjoittaa näiden itseään vielä fiksumpien youtubesta katsomiensa raamatunopettajien näkemyksen, että pelagiolaisuus on ihmisen perusmoodi.

Kautta kirkkohistorian radikaalit Jumalan kaikkivaltiutta puolustaneet ajattelijat ovat myöhemmin joutuneet seuraajiensa sensuroimaksi, kuten on käynyt esimerkiksi luterilaisuudessa. Jumalan ehdoton kaikkivaltius on erittäin radikaali ajatus; ei siis pitäisi herättää ihmetystä että ihminen luonnostaan pelagiolaisena haluaa nipistää Jumalalta mahdollisimman paljon itselleen. Mutta koska täyspelagiolaisiksi ei haluta ruveta Pelagioksen kirkkohistoriallisen karaktäärin tähden — hänethän tuomittiin harhaoppiseksi — puolipelagiolaisuus saa kelvata; ja se esiintyy eri muodoissa, tunnistettavimmin roomalaiskatolisuutena ja arminiolaisuutena. Valitettavasti tosin Suomen helluntailaiset, joista monet kieltävät perisynnin, ovat enemmänkin kuin puolipelagiolaisia. Perisynnin kieltäminen oli nimittäin yksi Pelagioksen opeista.

Arminiolaisuus ei ole mitenkään erityisellä tavalla reformaation antia. Kyseessä on jo 2000 vuotta vanha köydenveto monergismin ja synergismin välillä ja johdonmukaista (Huom! johdonmukaista) monergismia on vain yhtä lajia: kalvinismi. Ne fiksut nuoret miehet, joista tässä tekstissä on puhe, ovat jo kalunneet arminiolaisuutensa loppuun. He ovat jo hylänneet sen, koska heidän näkemyksensä mukaan asia on täysin päinvastoin, kuin tämän tekstin loppukaneetti esittää; arminiolaisuus ei lepää raamatullisesti eikä filosofisesti lujalla perustalla.

Kuitenkin kirjoituksen kirvoittamia Facebook-kommentteja lukiessani mieleeni pompsahti joidenkin kommentoijien avustamana uusi ajatus: miten niin ”fiksu nuori mies”? Mitä siitä pitää päätellä? Onko kalvinismissa jotakin sellaista, mitä ei voi omaksua ja joka ei puhuttele, jos sattuu olemaan liian tyhmä, liian vanha tai nainen? Varmasti ilmaisun tarkoituksena oli ennen muuta kuvata se demografia, joka sympaattisesti väräjää kalvinismin, tuon ison Koon, kutsutorven soidessa. Ei silti ole mikään uusi juttu todeta, että kalvinismi on ”fiksujen” teologiaa. Ja siitä minä olen täysin toista mieltä.

On ilmeistä, että teologian systemointi halki aikojen on vaatinut satojen älyn ja ajattelun jättiläisten panoksen. Me seisomme heidän hartioillaan. Sekä synergismillä että monergismilla on omat ajattelijansa ja historian auktoriteettihahmonsa, joiden ajatuksiin ja sanomisiin vedotaan. Jumalan kaikkivaltiuden vastustajista monet tietysti sanovat, että heidän ainut auktoriteettinsa on Raamattu. Olisipa asia todella niin. Kukaan ei lue Raamattua sellaisesta vakuumista käsin, ettei siihen mikään traditio vaikuta.

Kun kysymme itseltämme, miksi uskomme, mitä uskomme, oikea vastaus on monesti tietenkin, että koska meille on näin opetettu. Ja kun alamme ottaa selvää siitä, kuka meille on opettanut ja mitä ja kuka opetti häntä ja kuka taas häntä, saavumme ennemmin tai myöhemmin johonkin ismiin tai suureen ajattelijaan, joka on todennut, että näin. Siten traditiot syntyvät. Meillä kaikilla on traditioita, eivätkä traditiot automaattisesti ole negatiivisia.

Kun nyt sitten pannaan monergismi ja synergismi vastatusten ja otetaan todella selvää, mihin argumentit kummankin puolesta perustuvat, on ainakin minulle selvää, että hyvien perustelujen keksiminen arminiolaisuudelle vaatii suorastaan poikkeuksellista älykkyyttä. Kalvinismin puolustaminen on yksinkertaista, koska Jumalan ehdoton kaikkivaltius on yksinkertainen asia ja tuotu erittäin selkeästi esille Raamatussa. Sen sijaan ne monet täys- tai puolipelagiolaisuuden eri muodot, avoimet teismit ja molinismit, joilla Jumalan kaikkivaltiutta yritetään päästä pakoon, ovat vaatineet yhteensä kumulatiivisesti paljon suuremman älyllisen panostuksen, kuin kalvinismi.

Tyhmäkin tajuaa, koska Raamattu on tyhmillekin kirjoitettu. Ja kuinka ollakaan, se tekee tyhmästä viisaan. Minä ainakin olen aika tyhmä. Kyse ei ole älystä, vaan nöyryydestä ja ahkeruudesta. Vaatii vaivannäköä ensinnäkin kääntää kaikki kivet ja todella kaivautua oman maailmankatsomuksensa juuria tutkimaan. Ja Jumalan kaikkivaltiuden edessä nöyrtyminen — ai että, miten kova paikka. Kuka vaikuttaisi ihmisessä sitä? Olen käynyt jo tarpeeksi monta keskustelua, joissa toinen osapuoli vain sivuuttaa Raamatun päivänselvän todistuksen noteeraamatta ja kommentoimatta, että minulla ei ole enää epäilystäkään siitä, että Jumalan kaikkivaltiuden hyväksymisellä on kaikkensa tekemistä Pyhän Hengen työn kanssa, eikä mitään tekemistä älyllisyyden kanssa.

Lopeta sinäkin siis älyllinen ponnistelusi, jolla yrität karttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja tule tyhmäksi, kuten minä. Pyydä Jean Calvin sydämeesi asumaan jo tänään.