Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

  • Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

ekman.jpg

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

  • Valehteleeko hän?
  • Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
  • Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
  • Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.

Kristillinen ihmisarvo

Muistan ollessani lapsi, kuinka köyhiä olimme. Toisinaan ei ollut varaa ruokaan. Silloin söimme arvoja. Junou, arvokeittoa, arvoleipää, arvopastaa… kun laittoi suolaa, pani silmät kiinni ja kuvitteli oikein kovin, se oli tosi hyvää ja ravitsevaa — etenkin henkisesti.

On hupaisaa seurata, kuinka arvokeskustelu jyllää ja miten ”äärioikeiston” ja antisemitismin nousua taivastellaan – tai siis se olisi hupaisaa, ellei se olisi niin kovin traagista. Nimittäin ne, jotka pitävät arvoistaan (ja siitä, että toisten arvot ovat vääränlaisia) kovinta mekkalaa, ovat ironisesti juuri niitä, joilla ei johdonmukaisuuden nimissä ole mitään syytä puhua arvoista ylipäätään. Timo Soinin kynttilämarssin paheksujat puhumassa ihmisarvosta? Se on kaiketi vitsi.

Pyydettiin sitä tai ei, arvosoppaan on kristitynkin lusikkansa kastettava ja huomautettava, että kröhöm: te jumalattomat muuten varastatte meidän maailmankatsomuksestamme. Niin tekee tavallaan myös Matti Kankaanniemi Ristin Voitossa (24/2019) artikkelissaan rasismista ja ihmisarvosta. Mutta kristillisenkin kannanoton laadulla on väliä. Miten ihmisarvo määritellään ja mihin se perustuu? Ja jos se perustellaan näin eikä noin, kenen laariin se sataa? Mitä implikaatioita sillä on?

Kankaanniemi aloittaa lyhkäisen artikkelinsa harmittelemalla sitä, miten myös herätyskristillisyydellä on rasistista historiaa. Toki niin on, mutta yhdysvalloissa on jo nähtävillä selkeää vastakkainasettelua, jossa yksi väestöryhmä vaatii toiselta hyvityksiä (reparations) korvaukseksi historiallisista vääryyksistä, joihin näillä vääryyksien tekijöiden jälkeläisillä ei ole mitään osuutta. Kyse on maailmallisella ideologialla ratsastamisella, jossa ei ole tilaa anteeksiannolle, vaan hyveenä nähdään kollektiivinen syyllisyys ja itseruoskinta. Se ei tule koskaan riittämään.

Rasismin Kankaanniemi määrittelee jonkun ihmisen tai ihmisryhmän syrjimisenä rodun tai etnisen taustan takia. Tässä kohtaa heitän ilmoille ajatuksen: mielestäni meidän olisi kristittyinä haastettava jo ajatus eri ihmisroduista. On sanottu: there’s only one race – the human race! Tietääkseni Raamattu ei missään jaottele eri ihmisiä sellaisen käsitteen perusteella, joka käännettynä englanniksi kuuluisi race, tai suomeksi rotu. Ihmisten jaottelu rotuihin on historiallisesti uudehko asia, jonka määritelmä elää edelleen. Jumalan uuden liiton liittokansa käsittää ihmisiä kaikista sukukunnista, kielistä, kansoista ja kansanheimoista (Ilm. 5:9).

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihminen pyrkii luontonsa mukaan hakeutumaan oman viiteryhmänsä pariin. Kankaanniemen mielestä ”olennaista on, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on kiinteä ja joskus jopa synnynnäinen osa ihmistä (korostus minun)”. Toteaisin tähän, että teologialla, tarkemmin antropologialla, on väliä. Olen kalvinistina täysin eri mieltä siitä, että tämä syrjintää aiheuttava piirre on joskus synnynnäinen osa ihmistä. Se on synnynnäinen osa ihmistä. Yksikään ihminen ei synny maailmaan tabula rasana, vaan langenneena ja syntisenä Aadamin jälkeläisenä ja Jumalan luonnollisena vihollisena. Muita syrjivä ja omiin kuppikuntiinsa kerääntyvä luonne on osa ihmisen syntistä luontoa ja Aadamin perintöä. Juuri siitä syystä osallisuus uudesta hengellisestä ihmiskunnasta, joka ylittää (transcends) kaikki fysiologiset ja kulttuurilliset erottavat tekijä, on niin radikaali konsepti.

Kankaanniemen artikkelin vakavammat ongelmat alkavat seuraavassa lainauksessa:

Raamatulliseen kristinuskoon rasistinen ajattelu ei sovi, koska jokaisella ihmisellä on kristillinen ihmisarvo, joka perustuu luomiseen ja sovitukseen.

Kyllä ja ei. Selitän.

Onko jokaisella ihmisellä ihmisarvo?

Olen täysin samaa mieltä siitä Matti Kankaanniemen kanssa, että kristillinen ihmisarvo perustuu luomiseen. Se ei perustu luomiseen tapahtumana – siihen, että ensin ihmistä ei ollut, ja tadaa: nytpä on – vaan spesifimmin siihen, että Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos. 1:27). Tätä ilmentää inkarnaatio; että Kristus tuli maailmaan ihmisenä ja että Hän oli kaikin tavoin ihminen. Hänellä oli kaikki normaalit ihmisen elimet, ruumiinosat ja -toiminnot. Hän ei näyttänyt yli-ihmiseltä, eikä avaruusoliolta, vaan hän oli tylsän tavallinen ja ehkä jopa ruma (Jes. 53:2).

Ihmisen arvosta Jumalan kuvaksi luotuna puhuu myös se, miten Jumala suhtautuu siihen, että ihminen tekee vääryyttä toista ihmistä vastaan:

Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa, mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa. (San. 14:31)

Että Suomessa ei saa kuolemantuomiota rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten murhasta, puhuu karua kieltään: ihmishenki on halpa, koska sen luvaton riistäminen ei juuri mitään maksa. Näin myös ihmisarvo on melkoisen pieni. Se on pyhintä ja sillä on suurin arvo, jonka häpäisystä saa ankarimman rangaistuksen.

Ne, jotka eivät usko luomiseen, ovat luovuttaneet oikeutensa puhua ihmisarvosta heti kättelyssä. Heidän ihmiskuvansa on tähtipölyä ja atomien törmäilyä, vailla minkäänlaista absoluuttista vastuuta elämästään ja tekemisistään. Heidän ihmisarvonsa on sosiaalinen konstruktio. Ylimielisesti he kuvittelevat, että heillä on jokin oikeus arvostella muita kulttuureja tai sosiaalisia viitekehyksiä siitä, millaiseksi he oman ihmisarvokonstruktionsa ovat rakentaneet. Tekopyhästi he pitävät omaa kulttuuriaan muita parempana. Rasistit!

Kun ihmistä pidetään evoluution tuotoksena, katoaa samalla peruste pitää ihmistä erityisasemassa muun luomakunnan keskellä. Monet vihervasemmistolaiset pyrkivätkin tässä jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Ihminen nähdään eläinlajina muiden joukossa, joka on syypää ilmastonmuutokseen ja sitä kautta planeetan tuhoamiseen. Ekosysteemi ei kestä, koska ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Itsestään kukaan ei kuitenkaan ongelman harventamista tohdi aloittaa.

Läpsätessään hyttysestä lyttysen jokainen vihervasemmistolainenkin tiedostamattaan omii itselleen Raamatullisen näkemyksen ihmisen erityisasemasta imago deinä. Hän varastaa Raamatullisesta maailmankuvasta. Ilman sitä hänen oma maailmankuvansa on kestämätön ja epäjohdonmukainen, eikä sen mukaan voi elää. Ihmisen erityisasema ei ole itsestäänselvyys vain siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan Herramme itse vielä tukee sitä opettamalla:

Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:31)

Ihmisarvo ja sovituksen hinta

Kuinka arvokas ihminen sitten on? Onko ihminen mittaamattoman arvokas?

Absoluuttisesti rakennusaineiden hintalaskelmassa ihminen on arvokkaampi kuin varpunen, mutta norsu tai valas on paljon arvokkaampi kuin ihminen. Ihminen muovattiin arkisista aineksista; ”maan tomusta” (1. Moos. 2:7). Ihminen on käytännössä kalkilla tuettu kävelevä hiilivety. Job, jota Psalmien ja Hebrealaiskirjeen kirjoittajat lainaavat, ei pitänyt itseään kovin arvokkaana:

Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi[?] (Job 7:17, Ps. 8:5, Ps. 144:3, Hebr. 2:6)

Jesaja vertaa ihmistä kedon ruohoon:

Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen[.] (Jes. 40:6)

Jälleen palaamme siihen, että ihmisarvon määrittelee Jumala. Jumala määrittelee ihmisen arvon suuremmaksi kuin muun luomakunnan. Tuon määritelmän mukaan jokainen ihmisarvoon uskova jumalaton myös elää, mutta heidän tulee tietää, että he syyllistyvät eräänlaiseen hengelliseen tekijänoikeusrikokseen: he varastavat Jumalalta, kun eivät anna kunniaa Hänelle.

Halutessaan tietää kaiken ja päästä perille kaikesta, ihminen tietenkin yrittää selvittää, miten paljon yksi ihminen maksaa. Ja näin hän järkeilee: koska ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja maksoi ruumiissaan ihmiskunnan synnit, ihmisen on oltava äärettömän arvokas. On sanottu, ettei ole sen suurempaa ihmisarvon julistusta, kuin Golgatan ristinpuu.

Tähän deduktioon liittyy kuitenkin vakavia ongelmia ja ongelmallista johdannaislogiikkaa, joka käy ilmi myös Matti Kankaanniemen artikkelista.

Väliotsikko ”luotu ja sovitettu, siksi arvokas” summaa ongelman nasevasti ja seuraava lainaus avaa problematiikkaa:

Ihmisen arvo perustuu myös hänestä maksettuun hintaan. Ihmiseksi tullut Jumala kuoli jokaisen ihmisen puolesta ristillä. Niinpä kristillinen ihmisarvo ei perustu siihen, kuinka hyvä, taitava tai hyödyllinen ihminen on. Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Olen täysin eri mieltä siitä, että ihmisen arvo perustuu hänestä maksettuun hintaan. Tällainen väite implikoi, että Jeesus maksoi verellään korvauksen ihmisestä itsestään. Jos näin olisi, olisi ilmiselvää, että tottahan ihminen on silloin mittaamattoman arvokas, kun kerran vain mittaamattoman arvokas sovintoveri kelpaa hänestä maksuksi. Mutta maksu ei koske ihmistä.

Pelastusopissa, jossa ihminen on ikäänkuin transaktion kohteena, sivuutetaan tyypillisesti synnin osuus yhtälössä. Väitän, että Jeesuksen uhrikuolema Golgatan ristinpuulla ei kerro minun ihmisarvostani yhtään mitään. Tai kertoopas: sen, miten paha, viheliäinen ja arvoton olen. Kuolema on synnin palkka. Että syntieni rangaistukseksi Jumalan piti kuolla, kertoo syntini äärettömästä pahuudesta. Kuolemalla puolestani Hän otti maksettavakseen minun syntini palkan.

Tässä transaktiossa minä itse en maksa mitään – siis minun hintalappuni on pyöreä nolla! Minä vaihdun omistajalta toiselle; synnin orjuudesta ja Jumalan vihan ja vanhurskaan rangaistuksen alta Kristuksen orjaksi – ilmaiseksi! Koska Hän on korvannut vahinkoni, koska Hän on siivonnut sotkuni, koska Hän on verellään kuitannut velkani, kuulun nyt Hänelle. Hän omistaa minut. Olen Hänen orjansa.

Kerran vielä: minä en ole arvokas! Minun syntini kuittaaminen ääretöntä Jumalaa vastaan – se on tosi tosi tosi kallista! Olen takuulla arvokkaampi Jumalan silmissä, kuin kottarainen, hauki tai käpyeläin, koska Raamattu sanoo niin, mutta mittaamattoman arvokas en ole.

Loogista universalismia

Kankaanniemen artikkeli osoittaa mielestäni sen, että raamatullinen ja johdonmukainen käsitys rasismista ja ihmisarvosta vaatii ehdottomasti kalvinistisen pelastusopin. Kankaanniemen mukaan Jeesus on kuollut jokaisen ihmisen puolesta. Onkin syytä kysyä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan, että Jeesus kuoli ”minun puolestani”? Nähdäkseni ainoa raamatullinen positio on se, että Jeesus kuoli minun puolestani, ettei minun tarvitsisi. Se implikoi oikein, että Jeesus kärsi sijaiskärsijänä syntini palkan, kuoleman. Koska syntini palkka on näin maksettu, se tarkoittaa, ettei syntiä ole enää syytä lukea. Jos näin on kaikkien maailman ihmisten kohdalla, kuten Kankaanniemi uskoo, ei ole mitään syytä lukea syntiä enää kenellekään.

Näkemyksessään Kankaanniemi on suorastaan pelottavan johdonmukainen. Toivon todella, että tämän on lapsus:

Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä (3:28) yksiselitteisesti, ettei Kristuksessa ole erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen välillä.

Tapa, jolla Kankaanniemi kontekstualisoi Gal. 3:28, ei jätä minun mielestäni mitään tulkinnanvaraa. Ei tästä voi päätellä mitään muuta, kuin että jokainen, jonka puolesta Jeesus on kuollut, on myös Kristuksessa. Osallisuus Kristuksestahan on se kaiken ylittävä viitekehys, joka muodostaa uuden ihmiskunnan, Jumalan kansan. Tämä ei itsessään ole ongelmallista – minähän itsekin uskon niin! Jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut, on myös Kristuksessa:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Heb. 10:14)

Ongelma on siinä, että jos jokainen, jonka puolesta Kristus on kuollut on Kristuksessa ja jos Kristus on kuollut koko maailman, ts. kaikkien maailman ihmisten, puolesta, koko maailma on silloin Kristuksessa! Tämä on loogista universalismia.

Universalismi on tuomittava harhaoppi. Jokaisen oikeaoppisen ja konservatiivisen kristityn on sanouduttava siitä jyrkästi irti. Emme ole ”kaikki Jumalan lapsia”. Raamatullinen näkemys Jeesuksen ristintyön sovituslaajuudesta on Dordrechtin kaanonien 2. opinkohdan mukainen, jossa todetaan:

Oli Jumalan tahto, että Kristus ristinsä verellä vahvisti uuden liiton ja vaikuttavalla tavalla pelastaisi jokaisesta kansasta, heimosta ja kielestä ne ja vain ne, jotka ikuisuudessa oli valittu pelastukseen ja annettu hänelle Isän tahdosta[.]
(Reformaation tunnustukset, Saarinen, toim. s. 163, korostus minun)

Jeesus ei ole kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta. Joka veti tuosta rä’ät väärään kurkkuun, pohtikoon toettuaan, onko kiva ajatus viettää iankaikkisuus Adolf Hitlerin, Nelson Mandelan ja Margaret Sangerin seurassa – ovathan heidänkin syntinsä sovitetut; ergo: he ovat Kristuksessa.

Raamattu sanoo, että Jeesus on:

  • Vapahtava kansansa heidän synneistään (Matt. 1:21)
  • Antava henkensä lammastensa edestä (Joh. 10:15)
  • Annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden (Room. 4:25)
  • Lunastanut meidät lain kirouksesta (Gal. 3:13)
  • Antanut itsensä alttiiksi seurakunnan edestä (Ef. 5:25)
  • Vuodattanut verensä monen edestä (Matt. 26:28)
  • Antanut henkensä ystäviensä edestä (Joh. 15:13)

Käsittelen sovituksen rajoittumista ainoastaan Jumalan valinnan mukaan pelastukseen ennaltamääräämiin huomattavasti yksityiskohtaisemmin vastauksessani Mauno Mattilalle.

Rampauttaako rajattu sovitus kristillisen ihmisarvon puolustuksen?

Ellei Jeesus ole kuollut kaikkien puolesta, muuttuu kyseenalaiseksi sellainen toteamus, että kristillinen ihmisarvo perustuu sekä luomiseen että sovitukseen. Siitä seuraa nimittäin, että sellainen ihminen, jonka puolesta ihminen ei ole kuollut, on vähemmän arvokas. Sellainen ajatus kuulostaa julmalta, mutta ei ole oikeastaan kovin kaukana totuudesta. Me arvotamme itsellemme arvokkaaksi sen, mitä rakastamme. Emmekö Jumalan kuvaksi luotuina tee niin, koska myös Jumala tekee niin? Jumala omii itselleen Raamatussa oikeuden rakastaa ja vihata ketä Hän tahtoo:

Niinkuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin”. (Room. 9:13, Mal. 1:3)

Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan”. (Room. 9:15, 2.Moos. 33:19)

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:21)

Jokaisen ihmisen absoluuttinen tasa-arvo jumiuttaa kiinni sellaiseen jumalakuvaan, jossa Jumala itkee katkerasti koko iankaikkisuuden niitä äärettömän arvokkaita ihmisiä, jotka nyt viruvat helvetissä, kuten Hitler, Mandela ja Sanger. Oi, kunpa he olisivat ymmärtäneet oman parhaansa ja kuinka äärettömän paljon Jumala heitä rakasti! Oikeastaan se on kuva sekä epäoikeudenmukaisesta että skitsofrenisesta Jumalasta, joka rankaisee iankaikkisesti, vaikka rakastaa äärettömästi – vaikka kaikkien maailman ihmisten menneet ja tulevat synnit oli ristinpuulla sovitettu!

Otsikossa esittämääni kysymykseen vastaan siis: ei rampauta, koska kristillinen ihmisarvo on moniulotteisempi käsite, kuin Matti Kankaanniemi antaa artikkelissaan ymmärtää. Uskon, että on hyödyllistä antaa maailman ymmärtää, että ihmisellä itsellään on ihmisarvo, joka on absoluuttinen ja tasa-arvoinen, ja joka perustuu ihmisen luomiseen Jumalan kuvaksi. Sanoohan Raamattukin:

[Hän] antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:45)

Jumala pitää kaitselmuksensa kautta koko luomakunnastaan ja antaa ilmaa keuhkoihin ja pötyä pöytään eläimille ja ihmisille; sekä hyville että pahoille. Ja siinä se ongelma piileekin, kun sanotaan, että hyville ja pahoille. Siinä on nimittäin ihmiskunta jo jaettu vanhurskaisiin ja vääriin; niihin, jotka tulevat perimään iankaikkisen elämän ja niihin, jotka eivät tule. Joka tuo sen tiettäväksi maailmalle, saa tuta niskaansa maailman vihan. Siihen ryhtyy joka uskaltaa; tosin, Herra on hänen kanssaan.

Maailman vihaa vastaan puolustautumiseen ”meillä on ihmisarvo, ihan totta” ei mielestäni kelpaa, mutta evankeliumin kylkiäisenä raamatullinen ihmisarvon apologia on oiva. Sillä potkaistaan jakkara maailmankuvaansa ylivertaisena pitävän jumalattoman alta. Ei ole rakkautta jättää kertomatta heille, että heidän maailmankuvansa on vararikossa ja siksi he joutuvat varastamaan Jumalalta.

Keskivertoevankelisellekin jakkaralta alas tuleminen ja oman arvottomuutensa myöntäminen tekisi ihan hyvää.

 

John Owen: Kenen puolesta Kristus kuoli?

Isä kohdisti vihansa ja Poika kärsi rangaistuksen joko:

  1. Kaikkien ihmisten kaikkien syntien puolesta
  2. Joidenkin ihmisten kaikkien syntien puolesta, tai
  3. Kaikkien ihmisten joidenkin syntien puolesta

Jolloin voidaan sanoa:

  1. Että mikäli viimeinen on totta, kaikilla ihmisillä on syntejä tunnollaan. Näin kukaan ei pelastu.
  2. Että mikäli toinen on totta, Kristus kärsi kaikkien maailman valittujen sijassa heidän syntiensä tähden. Tämä on totuus.
  3. Mutta mikäli ensimmäinen on totta, mikseivät kaikki ihmiset ole vapaita syntiensä tähden ansaitsemastaan rangaistuksesta?

Vastaat: ”Epäuskon tähden.”

Kysyn: Onko epäusko syntiä, vai eikö se ole? Mikäli se on, silloin Kristus joko kärsi siitä koituvan rangaistuksen, tai sitten ei kärsinyt. Mikäli Hän kärsi, miksi se haittaa enemmän kuin ne muut synnit, joiden tähden Hän kuoli? Ja ellei Hän kärsinyt [rangaistusta epäuskon tähden], Hän ei kuollut kaikkien heidän syntiensä puolesta!

Tämä on John Owenin (1616–1683) argumentti rajallisen sovituksen puolesta. Suomensin sen ystävän pyynnöstä. Olen itse päätynyt täsmälleen samaan johtopäätökseen omassa pohdinnassani, tietämättä lainkaan, että John Owen on esittänyt sen näin.

Great minds think alike.

Kuinka tyhmä saa olla, että iso K vielä kolahtaa?

Lari Launonen on kirjoittanut Ristin Voiton Opiston mäeltä -blogiin artikkelin kalvinismista. Hän käsittelee sitä orastavan herätysliikehdinnän näkökulmasta. Hän oli ystävällinen, kun otti minuun yhteyttä ennen artikkelinsa julkaisua ja pyysi kommentteja. En tosin ole ihan täysin varma, millä tavalla kommenttini vaikutti kirjoituksen lopulliseen muotoon. Lopullinen tuotos on sieltä täältä hivenen erilainen, kuin minun kommentoimani.

Kirjoituksen perusrunko on suhteellisen neutraali kalvinismia kohtaan, eikä sisällä mitään, mihin minua kiinnostaisi kovastikaan lähteä kantaa ottamaan. Ehkä John MacArthurin esiinnostaminen sellaisena, joka ”pitää karismaattisuutta demonisena eksytyksenä” oli vähän tarpeetonta, eikä täysin totuudenmukaista. En minäkään pidä karismaattisuutta millään tavalla tavoiteltavana asiana, enkä opillisesti korrektina, mutta en nyt sentään lähde kaikkea hihhulointia demoniseksi sanomaan, eikä John MacArthurkaan niin tee.

Launosen blogikirjoituksessa ajatuksia synnytti tämä toteamus tekstin loppupuolella:

Haluaisin kertoa näille fiksuille nuorille miehille, ettei kalvinismi ole älykkään kristityn ainoa (eikä edes paras) vaihtoehto. Esimerkiksi helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden perimä pelastusoppi eli arminiolaisuus lepää raamatullisesti ja filosofisesti lujalla perustalla, vaikka kärkevät kalvinistit saavatkin sen näyttämään ihmiskeskeiseltä ja pelagiolaiselta uskonnollisuudelta. Se on myös reformaation antia siinä missä kalvinismi tai luterilaisuus.

Kommenttini Larille oli — ja on edelleen — tämä:

 

Tähän fiksu nuori mies vastaa tietenkin, että juuri arminiolaisuudestahan minä olen pois kääntynytkin. Miksi siis palaisin sinne takaisin? Voitaisiin väittää, että arminiolaisuus on helluntailaisuuden omin pelastusoppi; rakentuuhan helluntailaisuus vahvasti wesleyläisen perinnön varaan ja Wesley on suoranainen arminiolaisuuden epitomia. Mutta todellisuudessa ajatus ei voi jäädä edes sille tasolle, koska fiksu nuori mies todennäköisesti allekirjoittaa näiden itseään vielä fiksumpien youtubesta katsomiensa raamatunopettajien näkemyksen, että pelagiolaisuus on ihmisen perusmoodi.

Kautta kirkkohistorian radikaalit Jumalan kaikkivaltiutta puolustaneet ajattelijat ovat myöhemmin joutuneet seuraajiensa sensuroimaksi, kuten on käynyt esimerkiksi luterilaisuudessa. Jumalan ehdoton kaikkivaltius on erittäin radikaali ajatus; ei siis pitäisi herättää ihmetystä että ihminen luonnostaan pelagiolaisena haluaa nipistää Jumalalta mahdollisimman paljon itselleen. Mutta koska täyspelagiolaisiksi ei haluta ruveta Pelagioksen kirkkohistoriallisen karaktäärin tähden — hänethän tuomittiin harhaoppiseksi — puolipelagiolaisuus saa kelvata; ja se esiintyy eri muodoissa, tunnistettavimmin roomalaiskatolisuutena ja arminiolaisuutena. Valitettavasti tosin Suomen helluntailaiset, joista monet kieltävät perisynnin, ovat enemmänkin kuin puolipelagiolaisia. Perisynnin kieltäminen oli nimittäin yksi Pelagioksen opeista.

Arminiolaisuus ei ole mitenkään erityisellä tavalla reformaation antia. Kyseessä on jo 2000 vuotta vanha köydenveto monergismin ja synergismin välillä ja johdonmukaista (Huom! johdonmukaista) monergismia on vain yhtä lajia: kalvinismi. Ne fiksut nuoret miehet, joista tässä tekstissä on puhe, ovat jo kalunneet arminiolaisuutensa loppuun. He ovat jo hylänneet sen, koska heidän näkemyksensä mukaan asia on täysin päinvastoin, kuin tämän tekstin loppukaneetti esittää; arminiolaisuus ei lepää raamatullisesti eikä filosofisesti lujalla perustalla.

Kuitenkin kirjoituksen kirvoittamia Facebook-kommentteja lukiessani mieleeni pompsahti joidenkin kommentoijien avustamana uusi ajatus: miten niin ”fiksu nuori mies”? Mitä siitä pitää päätellä? Onko kalvinismissa jotakin sellaista, mitä ei voi omaksua ja joka ei puhuttele, jos sattuu olemaan liian tyhmä, liian vanha tai nainen? Varmasti ilmaisun tarkoituksena oli ennen muuta kuvata se demografia, joka sympaattisesti väräjää kalvinismin, tuon ison Koon, kutsutorven soidessa. Ei silti ole mikään uusi juttu todeta, että kalvinismi on ”fiksujen” teologiaa. Ja siitä minä olen täysin toista mieltä.

On ilmeistä, että teologian systemointi halki aikojen on vaatinut satojen älyn ja ajattelun jättiläisten panoksen. Me seisomme heidän hartioillaan. Sekä synergismillä että monergismilla on omat ajattelijansa ja historian auktoriteettihahmonsa, joiden ajatuksiin ja sanomisiin vedotaan. Jumalan kaikkivaltiuden vastustajista monet tietysti sanovat, että heidän ainut auktoriteettinsa on Raamattu. Olisipa asia todella niin. Kukaan ei lue Raamattua sellaisesta vakuumista käsin, ettei siihen mikään traditio vaikuta.

Kun kysymme itseltämme, miksi uskomme, mitä uskomme, oikea vastaus on monesti tietenkin, että koska meille on näin opetettu. Ja kun alamme ottaa selvää siitä, kuka meille on opettanut ja mitä ja kuka opetti häntä ja kuka taas häntä, saavumme ennemmin tai myöhemmin johonkin ismiin tai suureen ajattelijaan, joka on todennut, että näin. Siten traditiot syntyvät. Meillä kaikilla on traditioita, eivätkä traditiot automaattisesti ole negatiivisia.

Kun nyt sitten pannaan monergismi ja synergismi vastatusten ja otetaan todella selvää, mihin argumentit kummankin puolesta perustuvat, on ainakin minulle selvää, että hyvien perustelujen keksiminen arminiolaisuudelle vaatii suorastaan poikkeuksellista älykkyyttä. Kalvinismin puolustaminen on yksinkertaista, koska Jumalan ehdoton kaikkivaltius on yksinkertainen asia ja tuotu erittäin selkeästi esille Raamatussa. Sen sijaan ne monet täys- tai puolipelagiolaisuuden eri muodot, avoimet teismit ja molinismit, joilla Jumalan kaikkivaltiutta yritetään päästä pakoon, ovat vaatineet yhteensä kumulatiivisesti paljon suuremman älyllisen panostuksen, kuin kalvinismi.

Tyhmäkin tajuaa, koska Raamattu on tyhmillekin kirjoitettu. Ja kuinka ollakaan, se tekee tyhmästä viisaan. Minä ainakin olen aika tyhmä. Kyse ei ole älystä, vaan nöyryydestä ja ahkeruudesta. Vaatii vaivannäköä ensinnäkin kääntää kaikki kivet ja todella kaivautua oman maailmankatsomuksensa juuria tutkimaan. Ja Jumalan kaikkivaltiuden edessä nöyrtyminen — ai että, miten kova paikka. Kuka vaikuttaisi ihmisessä sitä? Olen käynyt jo tarpeeksi monta keskustelua, joissa toinen osapuoli vain sivuuttaa Raamatun päivänselvän todistuksen noteeraamatta ja kommentoimatta, että minulla ei ole enää epäilystäkään siitä, että Jumalan kaikkivaltiuden hyväksymisellä on kaikkensa tekemistä Pyhän Hengen työn kanssa, eikä mitään tekemistä älyllisyyden kanssa.

Lopeta sinäkin siis älyllinen ponnistelusi, jolla yrität karttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja tule tyhmäksi, kuten minä. Pyydä Jean Calvin sydämeesi asumaan jo tänään.

Jeehu: Ihminen Jumalan välikappaleena

Luin päivittäisessä raamatunluvussani Jeehusta. Hänestä kerrotaan 2. kuningasten kirjassa luvuissa 9 ja 10. Hän astuu tapahtumien näyttämölle Jooramin, Ahabin pojan hallituskaudella.

Jeehun episodin taustoista käy ilmi, että Jumala toimitti Jeehun kostamaan erään tietyn veriteon: Jisreeliläisen Naabotin murhan. Ahab, Israelin kuningas, ehdotti hänelle pientä bisnesliikettä; hän saisi hyvät, jopa paremmat, tilukset muualta ja Ahab saisi hänen viinitarhansa, jonka sijainti oli Ahabille suotuisa. Mutta Naabot, tuo itsepäinen typerä pässinpää, ei tajunnut, mikä hänelle on hyväksi, eikä suostunut kauppoihin. Ahab oli asiasta niin pahoilla mielin, että käyttäytyi lapsellisesti ja ryhtyi syömälakkoon. Kuultuaan mikä oli vialla, Ahabin vaimo, Iisebel, kunnon mafiatyyliin junaili Naabotin hengiltä. Hän palkkasi pari lurjusta syyttämään Naabotia valheellisesti:

”Naabot on kironnut Jumalaa ja kuningasta”. Silloin he veivät hänet kaupungin ulkopuolelle ja kivittivät hänet kuoliaaksi. (1. Kun. 21:13)

Mutta Jumalalta tämä teko ei jäänyt näkemättä. Vaikkei Ahab edes ollut ensi käden tekijä, vaan Iisebel oli se, joka tähän pahuuteen ryhtyi, lähetti Herra profeetta Elian kertomaan Ahabille hieman uutisia:

”Nouse ja mene tapaamaan Ahabia, Israelin kuningasta, joka asuu Samariassa. Katso, hän on Naabotin viinitarhassa, jota hän on mennyt ottamaan haltuunsa. Ja puhu hänelle ja sano: ’Näin sanoo Herra: Oletko sinä sekä tappanut että anastanut perinnön?’ Ja puhu sitten hänelle ja sano: ’Näin sanoo Herra: Siinä paikassa, missä koirat nuoleskelivat Naabotin veren, tulevat koirat nuoleskelemaan sinunkin veresi’.” Ahab sanoi Elialle: ”Joko löysit minut, sinä vihamieheni?” Hän vastasi: ”Jo löysin. Koska sinä olet myynyt itsesi tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, niin katso, minä annan onnettomuuden kohdata sinua ja lakaisen sinut pois ja hävitän Israelista Ahabin miespuoliset jälkeläiset, kaikki tyynni. Ja minä teen sinun suvullesi niinkuin Jerobeamin, Nebatin pojan, suvulle ja niinkuin Baesan, Ahian pojan, suvulle, koska sinä olet vihoittanut minut ja saattanut Israelin tekemään syntiä. Myöskin Iisebelistä on Herra puhunut sanoen: Koirat syövät Iisebelin Jisreelin muurin luona. (1. Kun. 21:18-23)

Tälle profetialle tarvittiin tietenkin nyt täyttäjä ja oman vapaan päätäntävaltansa nojalla Herra valitsi tehtävää täyttämään Jeehun. Ahabin kuoltua profeetta Elisa, Elian seuraaja, lähetti Jeehulle palvelijansa välityksellä tämän sanan Herralta:

Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Minä olen voidellut sinut Herran kansan, Israelin, kuninkaaksi. Ja sinä olet surmaava herrasi Ahabin suvun; sillä minä kostan Iisebelille palvelijaini, profeettain, veren ja kaikkien Herran palvelijain veren. Ja koko Ahabin suku on hukkuva: minä hävitän Israelista Ahabin miespuoliset jälkeläiset, kaikki tyynni. Ja minä teen Ahabin suvulle saman, minkä Jerobeamin, Nebatin pojan, suvulle ja saman, minkä Baesan, Ahian pojan, suvulle. Ja koirat syövät Iisebelin Jisreelin vainiolla, eikä kukaan ole hautaava häntä. (2. Kun. 9:7–10)

Mikä oli Jeehun reaktio? En tykkää. Mikä viheliäinen ja vastenmielinen tehtävä. Että juuri minun pitää tuohon ruveta. Herra, eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa? Etkö armahtaisi mieluummin?

Ja vielä mitä. Tuumasta toimeen ja päitä poikki.

  • Hän tappoi Jooramin, Israelin kuninkaan, Ahabin pojan.
  • Hän tappoi Ahasjan, Juudan kuninkaan, Jooramin pojan — sekä Juudassa että Israelissa oli eräässä vaiheessa tuohon aikaan kuningas nimeltään Jooram. Hän, Ahasja, oli Jooramin, Israelin kuninkaan lanko.
  • Hän tappoi Iisebelin, Ahabin vaimon.
  • Hän tappoi Jisreelissä asuvat Ahabin pojat, ”seitsemänkymmentä miestä” (2. Kun. 10:7).
  • Hän tappoi kaikki Ahasjan, Juudan kuninkaan, veljet, jotka hän kohtasi matkalla Samariaan, ”neljäkymmentäkaksi miestä” (2. Kun. 10:14).
  • Hän tappoi Samariassa kaikki Ahabin jälkeläiset. Raamattu ei mainitse lukumäärää.
  • Hän tappoi Samariassa kaikki, jotka osallistuivat hänen määräämäänsä baalinpalvelustilaisuuteen. Yksikään Baalin palvelija ei jäänyt tulematta ja ”Baalin temppeli täyttyi ääriään myöten” (2. Kun. 10:21).

Siltä osin kuin ruumiit koko operaation osalta voi laskea, Jeehu tappoi yli 115 henkeä, paljon enemmän kuin Stephen Paddock. Todellinen luku lienee moninkertainen.

Minkä arvosanan Jeehu saa Jumalalta? Raamattu kertoo:

Niin Herra sanoi Jeehulle: ”Koska olet hyvin toimittanut sen, mikä oli oikein minun silmissäni, ja koska teit Ahabin suvulle aivan minun mieleni mukaan, niin istukoot sinun poikasi Israelin valtaistuimella neljänteen polveen”. (2. Kun. 10:30)

Ja niin me luemme Jeehun tarinaa Raamatusta kuin sankar’tarua. Hyvä, Jeehu! Näytä niille! huudamme. Jeehu kiivaili Jumalan puolesta. Paha sai palkkansa ja Baalin palvonta siivottiin Israelista pois. Emme pysähdy pohtimaan, kuinka kuvottava ja verinen operaatio tuo puhdistus oli. Emme ajattele, että jos lukisimme jotakin tuollaista jostakin sellaisesta julkaisusta, jota emme tunnusta Jumalan Sanaksi, olisimme pöyristyneitä ja kokisimme oikeustajumme loukatuksi. Tietenkin myös tämä Raamatun kertomus voi loukata jonkun oikeustajua, kristitynkin.

Kuinka monta naista puhdistuksessa kuoli? Kuinka monta alaikäistä lasta? Kuinka monta sylilasta? Kuinka monta syntymätöntä lasta? Vaikkei Raamattu kerro, voi mielestäni erittäin hyvällä syyllä olettaa, että monta kutakin. Ja eniten länsimaista humanistia pöyristyttää, että tuo murhateurastus oli Jumalan silmissä hyvä ja oikein. Lisäksi kristityn tulisi pysäyttää se, että päämääriinsä pääsyssä Jeehu käytti vilppiä ja valhetta apukeinonaan ja vieläpä yllytti ihmisiä epäjumalanpalvelukseen. Mistään tekemästään hän ei saa pyyhkeitä Jumalalta, vaan, kuten jo todettua, Jumala kiittää häntä ja palkitsee hänet.

Kuningassuvun jatkuminen neljänteen polveen ei ole loppupeleissä kummoinen palkinto. Sille on nimittäin syynsä, että Jeehun kuningassuvulle annettiin lupaus vain neljänteen polveen saakka. Jumala oli nimittäin käyttävä assyrialaisia välikappaleenaan ja tekevä Jeehun suvusta lopun, annettuaan Jeehun suvun hallita Israelia kaikkiaan 102 vuotta.

Ja Herra sanoi hänelle: ”Pane hänelle nimeksi Jisreel, sillä vähän aikaa vielä, ja minä kostan Jisreelin verivelat Jeehun suvulle ja teen lopun Israelin heimon kuningaskunnasta. (Hoosea 1:4)

Kuinka näin voi olla? Jumalahan käski Jeehua. Ja Jeehu totteli. Kuinka hän sitten kostaa verivelan? Muistelkaamme, keitä hän tappoi Jisreelissä; hän tappoi siellä Jooramin, Iisebelin ja Ahabin 70 poikaa. Ahasjaa hän ajoi takaa ja ampui häntä ”Guurin solassa, joka on Jibleamin luona; mutta hän pakeni Megiddoon ja kuoli siellä” (2. Kun. 10:27), joten teknisesti voisimme väitellä siitä, tulisiko hänet lukea Jisreelin uhrilukuun vai ei. Minun kantani on siis, ettei Jeehu ylittänyt valtuuksiaan. Hän ei tappanut Jisreelissä ketään, jota hänen ei pitänyt Herran käskyn ja tahdon mukaan tappaa. Tappaessaan Baalin palvojat hän menetteli Mooseksen lain sallimissa puitteissa ja yhtä oikein kuin Elia, joka tappoi 450 Baalin profeettaa Karmelin vuorella. Silti hän teoillaan teki itsensä ja sukunsa verivelkaiseksi ja veti päälleen Jumalan koston.

Mitä tässä voi ihminen enää tehdä? Teit niin tai näin, teet aina väärinpäin? Saul kieltäytyi tappamasta Jumalan käskystä ja hän sai rangaistuksen siitä. Pa[r/h]empaa: eräs profeetta käski toveriaan lyömään itseään Herran käskystä. Tämä kieltäytyi ja siitä syystä Jumala lähetti leijonan tappamaan tämän (1. Kun. 20:35-36).

Kun esitetään kysymys siitä, kuinka Jumala voi rangaista ihmistä siitä, kun ihminen näinkin selväsasanaisen esimerkin mukaan tekee täsmälleen Jumalan tahdon, esitetään sekä periaatteessa että käytännössä täsmälleen sama kysymys, kuin minkä Paavali esittää hypoteettisena vasta-argumenttina Roomalaiskirjeen 9. luvussa:

Sinä kaiketi sanot minulle: ”Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?” (Room. 9:19)

Suoraan sanottuna turhaudun ihmisiin, jotka eivät kykene pysähtymään ja pohtimaan tätä kysymystä ja eritoten sen vastausta. Länsimaisen valtavirtaevankelisuuden kuva Jumalan kaikkivaltiudesta rakentuu tämän kysymyksen varaan ja sillä on vastauskin tähän kysymykseen: Hänen tahtonsa ei aina tapahdu. Jumala ei tahtonut, että näin käy. Jumalalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että hirmumyrsky tuhosi puolet osavaltiosta, tai sen kanssa, että lapsesi kuoli syöpään, tai sen kanssa, että mielipuoli tulitti väkijoukkoa sarjatuliaseella hotellihuoneen ikkunasta.

Se on väärä vastaus, koska se ei ole Paavalin vastaus. Paavali vastaa:

Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ”Miksi minusta tällaisen teit?” Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? (Room. 9:20-21)

Jumalan tahto tapahtuu kaikessa ja kaikkia maailman tapahtumia, ihmisten edesottamuksia, luonnonvoimia ja kosmisia tapahtumia Jumala hallitsee, pienimmästä suurimpaan ja vähäpätöisimmästä merkittävimpään. Ja paha on saava palkkansa. Mutta mikäli Jumalan suunnitelmaan kuuluu se, että pahat ihmiset tekevät toisilleen pahaa, siihen ei ihmisellä Paavalin mukaan ole motkottamista. Se ei tee Jumalasta pahaa.

Mihin kaikki kiteytyy? Armoon. Kuka saa Jumalalta armon — ja missä määrin? Stephen Paddock ei saanut Jumalalta sitä armoa, että hän olisi syntynyt uudesti ja kohdannut Jeesuksen Kristuksen vapahtajanaan. Vaikka Jeehu sai Jumalalta kiitoksen siitä, että hän toimitti Jumalan tahdon, mikä oli monen ihmisen — ja inhimillisestä näkökulmasta katsottuna monen viattoman ihmisen — väkivaltainen kuolema, yhtä armoa hän ei Jumalalta saanut: sitä armoa, että hän todella olisi palvellut Herraa täydestä sydämestään.

Mutta Jerobeamin, Nebatin pojan, synneistä, joilla hän oli saattanut Israelin tekemään syntiä, Beetelissä ja Daanissa olevista kultavasikoista, Jeehu ei luopunut. (2. Kun. 10:29)

Mutta entä Ahab? Jätin tarkoituksella hänen osuudestaan ja kohtalostaan osan pois. Profeetta Elian ilmoitettua hänelle Herran sanan, hänen reaktionsa on merkillepantava:

Mutta kun Ahab kuuli nämä sanat, repäisi hän vaatteensa, pani paljaalle iholleen säkin ja paastosi. Ja hän makasi säkki yllänsä ja liikkui hiljaa. Niin tisbeläiselle Elialle tuli tämä Herran sana: ”Oletko nähnyt, kuinka Ahab on nöyrtynyt minun edessäni? Koska hän on nöyrtynyt minun edessäni, en minä anna onnettomuuden tulla hänen aikanansa: hänen poikansa aikana minä annan onnettomuuden kohdata hänen sukuansa.” (1. Kun. 21:27-29)

Olisiko todella mahdollista, että Ahab, tuo paha mies, joka ”teki ylen kauhistavasti, kun lähti seuraamaan kivijumalia, aivan niinkuin amorilaiset tekivät” (1. Kun. 21:26), olisi saanut Jumalalta sen armon, että hän nöyrtyi Herran edessä? Ahabin elämän viimeiset vaiheet eivät valota paljoa sitä, kuinka hän tuon nöyrtymisensä jälkeen eli Jumalan edessä. Viimeisenä päivänä näemme, onko Ahab valittujen joukossa vai ei.

Tahdon itse uskoa, että Ahabin nöyrtyminen oli Jumalan armossaan vaikuttamaa todellista parannuksen nöyryyttä. Kohtaloaan hän ei silti paennut, vaan hän kuoli taistelussa ja Herran sana toteutui hänen kohdallaan (1. Kun. 22:38).

Ahabille, josta sanotaan, että siihenastisista kuninkaista ”ei ole ollut ketään, joka olisi niin myynyt itsensä tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, kuin Ahab, kun hänen vaimonsa Iisebel vietteli häntä” (1. Kun. 21:25), Jumala päätti antaa sen armon, että tämä nöytyi Hänen edessään. Jumala myös soi ahabille sen, ettei rangaistus tullut hänen suvulleen hänen elinaikanaan. Mutta Jeehulle, joka teki kaikessa Jumalan tahdon mukaan täyttäessään Jumalan rangaistuksen Ahabin suvulle, Jumala ei antanut sitä armoa, että hän olisi täydestä sydämestään palvellut Herraa. Lisäksi Jumala katsoi Jeehun suvun verivelkaiseksi ja kosti tuon verivelan noin 100 vuotta myöhemmin.

Paavali tietää, mitä tästä kaikesta tulisi ajatella ja hän on meille siitä kirjoittanut, jos meillä on korvat kuulla ja halu ottaa vastaan:

Mitä siis sanomme? Ei kaiketi Jumalassa ole vääryyttä? Pois se! Sillä Moosekselle hän sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan”. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen. Sillä Raamattu sanoo faraolle: ”Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä”. Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo. (Room. 9:14-18)

Antakoon Jumala meille sen armon, että myös ottaisimme vastaan.

Ennaltamääräämisoppia ei ole Raamatussa, väittää Paavo Haapapuro

Nettikeskustelut etenevät yleensä hyvin ennalta-arvattavalla kaavalla. Minä heitän ilmaan ajatuksia, eikä kukaan oikein sano niihin koskaan mitään. Jotakin ympäripyöreää yritetään väittää vastaan, mutta mitään kovin innovatiivisia vastaväitteitä ei tule vastaan kovinkaan usein. Viime kädessä toinen osapuoli sitten kaivaa netistä jonkun lukemansa artikkelin keskustelua sotkemaan. Lue tuo. Suosittelen.

Sehän on tietenkin samantekevää, minkä laatuisia argumentteja näissä artikkeleissa esitetään. Se riittää, että ne ankarasti vastustavat eksytystä. Näin tartutaan täysin kritiikittömästi kuin hukkuvat oljenkorsiin kaikkeen mahdolliseen, ei väliä kuinka ala-arvoiseen, ettei vain tarvitsisi ajatella, kyseenalaistaa omia traditioita ja myöntää, että tuossa kalvinismissa on kyllä enemmän itua, kuin olin luullut.

Tällä kertaa minua kehotettiin lukemaan Paavo Haapapuron nettikirjoitus Ennaltamääräämisoppia ei ole Raamatussa. Seuraan analyysissäni hänen artikkelinsa aihejaottelua.

1. Alkusanat

Minä en tiedä, kuka Paavo Haapapuro on, enkä mitä uskonsuuntausta hän edustaa. Hänellä on lukuisia muitakin kirjoituksia, joiden sisältöön en ota kantaa. Hänen kirjoituksensa ensimmäisen kappaleen ensimmäisen lauseen ensimmäinen sana on heti virhe. Jean Calvin ei ollut sveitsiläinen, vaan ranskalainen. Haapapuro kirjoittaa Calvinista:

Hänen suurin ansio on ehkä siinä, että hän vastusti monia katolisen kirkon harhoja ponnekkaasti. Hän loi kalvinistisen oppirakennelman, joka rinnastetaan usein ennaltamääräämisoppiin mutta käytännössä taitaa kuitenkin olla niin, että sekä kalvinismista että ennaltamääräämisestä on nykyaikana liikkeellä useita eri versioita.

Calvinin ansiot ovat paljon laajemmat teologian systematisoijana ja eksegeettinä. Hän oli pastorina Sveitsin Genevessä, jonne hän joutui pakenemaan kotimaastaan Ranskasta. Hän ei nauttinut olostaan Genevessä ja hänet ajettiin sieltä kertaalleen poiskin ja pyydettiin sitten takaisin. Genevestä hän lähetti kymmenittäin lähetystyöntekijöitä Ranskaan ja Italiaan, joista monet kuolivat marttyyrikuoleman. Hänen lähetysohjelmansa ansiosta Eurooppaan syntyi yli 2000 seurakuntaa. Calvinin luona kävi myös oppilaita muista maista, joista eräs merkittävimpiä lienee skotlantilainen John Knox, joka palasi myöhemmin Genevestä takaisin skotlantiin, tuoden uskonpuhdistuksen Skotlannin kirkkoon. Skotlannin kirkosta on syntyisin nykyinen presbyteerikirkko. Skotlannista uskopuhdistus levisi myös muualle britteinsaarille ja syntyi puritaaniliike. Aikanaan puritaanit pakenivat vainoja uudelle mantereelle. Ei ole kyse ainoastaan uskonnollisen ideologian leviämisestä, vaan myös monista Calvinin teologian poliittisista implikaatioista, jotka muovasivat Yhdysvaltain perustuslain. Calvinia ei ole turhaan tituleerattu Amerikan todelliseksi perustajaksi.

Kalvinismista ei ole olemassa eri versioita. Yleinen asiavirhe on pitää ”kerran pelastettu, aina pelastettu” -oppiin uskovia kalvinisteina ja pitää tuota yksittäistä ajatusta jonkinlaisena kalvinismin kiteytyksenä. Sellainen se ei ole. Kalvinismin viisi pääkohtaa muodostettiin vasta Calvinin kuoleman jälkeen ja ne kokonaisuutena määrittelevät kalvinismin, siten kuin sen nykyään ymmärrämme. Ei ole olemassa vaikkapa kolmen tai neljän pisteen kalvinisteja. Jos joku ei usko jotakin kalvinismin viidestä pääkohdasta, hän ei usko kalvinismia kokonaisuutena. Kalvinismin perusajatus on johdonmukaisuus; ei ole yhtä ilman neljää muuta. Jos yksikin kalvinismin viidestä pääkohdasta osoitetaan epätodeksi, se mitätöi muutkin neljä.

Ainut kalvinismin ”eri versio” on hyperkalvinismi. Se on useimmiten karikatyyri, jonka kalvinismin vastustajat piirtävät kalvinismista. Hyperkalvinismin keskeinen ajatus on, että millään ei ole väliä, kun kaikki on ennaltamäärätty. Siispä evankeliointi on turhaa, parannuksen tekeminen on turhaa ja kaikki on turhaa. Siten kalvinistit eivät ajattele. Jos joku kalvinistiksi itseään kutsuva todella ajattelee niin, hänen on tehtävä parannus. Paavo Haapapuro toistaa tämän karikatyyrin hyvin ennalta-arvattavalla tavalla:

Ennaltamäärämisoppia on vastustettava, koska sillä on lamauttava vaikutus uskovaisiin ihmisiin. Monet uskovaiset ajattelevat, että ei kannata itse mitään yrittää, kun kaikki on jo ennaltamäärätty. Omasta tekemisestä ei ole mitään hyötyä.

Hän tarkoittanee, että ennaltamääräämisellä on lamauttava vaikutus häneen itseensä ja ilman muutahan kaikki ajattelevat ja toimivat samoin kuin hän, koska hän itse on terveellä tavalla ajattelevan kristityn standardi. Hänen arvionsa kalvinismin käytännön vaikutuksesta kristittyyn ihmiseen ei päde yhteenkään tunnetuimmista kalvinistisaarnaajista, eikä kalvinistisiin uskonliikkeisiin kirkkohistoriassa – paitsi kenties 1700-luvun lopun baptistiliikeeseen Isossa-Britanniassa; ja kuinka ollakaan, Jumala nosti tuosta liikkeestä esiin William Careyn, jota pidetään nykymuotoisen lähetystyön isänä.

Haapapuro käsittelee artikkelissaan raamatunkohtia ainoastaan Uudesta testamentista. Jeesuksen opetuksen aiheesta hän suurimmaksi osaksi sivuuttaa ja keskittyy Paavalin kirjeisiin, ikään kuin ennaltamäärääminen olisi peräisin yksin niistä. Hänellä on kaksi viittausta evankeliumeihin ja Jeesuksen opetuksiin, joista tässä on ensimmäinen:

Jeesus ei sanonut, että valinta olisi jo tehty ennakkoon. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu”, näin hän sanoi.

Kyseinen tekstikohta on Mark. 16:16; tekstivariantti jota ei löydy vanhimmista ja luotettavimmista käsikirjoituksista ja siksi siitä ei ole hyvä tehdä teologiaa. Ajatus siitä, että pelastuksen perimmäinen alkutekijä ei ole ennaltamäärääminen vaan usko, voitaisiin periaatteessa kyllä johtaa muistakin teksteistä, kuten vaikkapa Apt. 16:31, mutta siinäpä se onkin, että yksilön usko ei ole pelastuksen alkutekijä, eikä edes ainut tekijä. Ennaltamääräämisen vastustajat, kuten Paavo Haapapuro, eivät tule ajatelleeksi, että itse asiassa kokonainen liuta erilaisia tekijöitä, asioita ja ennakkoasetelmia vaaditaan ennen kuin voidaan alkaa puhumaan uskosta pelastuksen välineenä. Ensin on oltava luomakunta, sitten on oltava lankeemus ja lopuksi on oltava sijaissovitus. Näitä ei kukaan kyseenalaista (paitsi harhaoppiset, jotka kieltävät sijaissovituksen) ja silti sanomme ”yksin uskosta”, emmekä ”yksin  verestä” tai ”yksin rististä”.

Ennaltamäärääminen on sijaissovituksen ja muiden mainitsemieni ohella tarpeellinen tekijä pelastussuunnitelmassa. Ilman sitä uskoa ei voi olla. On virhe Haapapurolta vihjata, että pelastus on joko ennaltamääräämisen tai uskon kautta, kun molemmat ovat osa pelastusprosessia. Uskoa ei myöskään voi olla ilman uudestisyntymää, emmekä silti sano ”yksin uudestisyntymästä”, vaan ”yksin uskosta”. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oma hitustakaan pelastavaa uskoa, vaan Jumalan täytyy antaa tuo usko ihmiselle. Usko on Jumalan lahja ja Hän antaa sen kenelle tahtoo.

2. Paavalin rooli

Haapapuro tekee joitakin täysin oikeita huomioita Paavalista, mutta toisaalta myös spekuloi tarpeettomasti asioilla, joilla ei ole mitään merkitystä. Haapapuro kirjoittaa esimerkiksi näin:

Usein hän oli ensimmäinen kristitty, joka joutui vastailemaan kysymyksiin, hänellä ei ollut valmiita vastauksia, joihin hän olisi voinut turvautua. Paavali joutui aika ahtaalle välillä kaikkien noiden kysymysten kanssa.

Tämä saa Paavalin kuulostamaan tyypiltä, joka heitti hatusta oppia tilanteen mukaan kuten parhaiten taisi. Missä ovat Pyhän Hengen inspiraatio ja ohjaus? Luemme Paavalia inspiroituna Raamatun kirjoittajana, emmekä ahdisteltuna kysymys-vastaus-automaattina. Tiedämme, että kaikki mitä Paavali kirjoitti, syntyi Pyhän Hengen vaikutuksesta (2. Tim. 3:16) ja Hengen johtamana hän kirjoitti ja puhui sen mitä sai Jumalalta (1. Piet. 2:21). Emme tiedä, millainen prosessi se Paavalille oli. Sillä on turha maalailla. Paavali ei ainoastaan vastaillut kysymyksiin, vaan myös opetti.

Paavali ei hypi asiasta toiseen, kuten Haapapuro väittää, vaan Paavali on pitkien ajatusketjujen mestari. Hänen ajatuksensa ovat pitkiä, jäsenneltyjä, johdonmukaisia ja vaativat keskittymistä auetakseen. Ennaltamäärääminen on Paavalin kirjeiden asiakokonaisuuksista helpoimpia asioita ymmärtää. Haapapuro tekee huomion Paavalin ymmärrettävyydestä, siten kuin Pietari on asian oletettavasti esille ottanut:

Pietari nimittää Paavalin kirjeitä vaikeaselkoisiksi ja kyllä ne sitäkin ovat. Paavalin kirjeitä on helppo ymmärtää väärin ja se on varmasti yksi syy ennaltamäärämisopin syntymiseen.

Raamattu sanoo 2. Piet. 3:16:

…niinkuin hän tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen.

Pietari ei siis sano, että Paavalin kirjeet ovat kautta linjan vaikeatajuisia, kuten Haapapuro tuntuu väittävän, vaan että Paavalin kirjeissä on yhtä ja toista vaikeatajuista, kuten tekstissä lukee. Pietarin puhe on Kristuksen tulemuksesta sekä tuomion päivästä, mistä jotkut kommentaattorit ovat päätelleet, että asiayhteyden perusteella Paavalin kirjeissä nimenomaan Herran tulemusta ja tuomiota koskevat aiheet olisivat niitä vaikeaselkoisia. Minun mielestäni se on suomenkielisen käännöksen perusteella liikaa päätelty, joskin sitten pitäisi selittää, miksi Pietari päättää aiheesta puhuessaan sellaisen huomion Paavalin kirjoituksista tehdä. Toiset kommentaattorit huomauttavat, että kyseistä kohdasta on olemassa tekstivariantti, jossa yhden ainoan kirjaimen poikkeama muuttaa sanan niissä koskemaan Paavalin kirjeitä, näiden asioiden sijasta. 1938-käännös tuntuu olevan käännetty tuota tekstivarianttia noudattaen. Oli miten oli, Albert Barnes tekee tekstikohdasta erittäin hyvän huomion:

Nuo opit [Herran tulemuksesta ja tuomiosta] olivat tosiaankin osa Paavalin kirjeitä, mutta siltikään tarkastelemastamme tekstikatkelmasta ei tulisi ymmärtää, että Pietari syyttää Paavalia selkeyden puutteesta. Hän ei viittaa vaikeuteen ymmärtää, mitä Paavali tarkoitti, vaan vaikeuteen käsittää niitä suuria totuuksia, joita hän opetti. Vaikeus ei ole siinä, että kirjoittaja ei kirjoita selkeästi, vaan joko:

a) että ajatuksen loisteliaisuus ja aiheen käsityskyvyn ylittävä luonne käyvät mielen ylitse, taikka

b) että totuus on niin kova pala niellä ja mieli niin ennakkoasenteellinen sitä vastaan, ettemme tahdo ottaa sitä vastaan.

Monet tietävät vallan hyvin, mitä Paavali tarkoittaa ja ottaisimme hänen oppinsa empimättä vastaan, mikäli sydämemme ei vastustaisi; ja siinä mielentilassa Paavalia syytetään epäselvyydestä, kun todellisuudessa ongelma piilee syyttäjän sydämessä.

Olen sanonut aiemminkin ja sanon jälleen, että tätä oppia ei ole vaikea ymmärtää, vaan vaikea niellä. Kun Raamatun antaa puhua, eikä pakota sitä omiin mielihaluihinsa, ennaltamäärääminen on kiistatta Raamatun opetus. Siksi kukaan reformoidun teologian vastustaja, ainakaan jos haluaa olla vakavasti otettava, ei lähde väittämään, ettei Raamattu opeta ennaltamääräämistä, vaan mieluummin määrittelee uudelleen, mitä se tarkoittaa.

3. Käännösvirheistä

Kaikki Haapapuron artikkelin ongelmat kulminoituvat tähän osioon. Hän esittää ennaltamääräämisen olevan väärin tehdyn käännöstyön tulosta. Hän kirjoittaa:

On ensinnäkin syytä muistaa, että kaikki Raamatun kääntäjät eivät ole olleet edes uskossa. Ei-uskovaisten ihmisten on hyvin vaikeaa ymmärtää monia Raamatun kohtia, lähes mahdotonta. Toiseksi on syytä ottaa huomioon, että osa kääntäjistä on ollut ennaltamäärämisopin sokaisemia niin, että he ovat automaattisesti kääntäneet monia kohtia aivankuin ennaltamäärämisoppi pitäisi paikkansa. He eivät ole tutkineet muita mahdollisuuksia.

Raamattua kääntävät eri kielille yleensä tehtävään nimitetyt komiteat. Oli kyse jumalattomista tai uskovaisista raamatunkääntäjistä, jokaisen pitäisi tietää, että kääntäminen on kääntämistä ja tulkinta tulkintaa. En itse usko, että edes joidenkin parjaaman 1992-käännöksen käännöskomitean tarkoituksena on ollut väännellä Raamattua siten, että joku tietty oppi saisi käännökseltä enemmän tukea. Emme puhu mistään Uuden maailman käännöksestä. En pidä siitä tavasta, jolla Haapapuro esittää tuntevansa käännöskomiteoiden intressit. Kääntäjien tehtävä ei ole ”tutkia muita mahdollisuuksia”, vaan kääntää teksti.

Haapapurolla on sananen sanottavanaan käännöskomiteoiden käännösratkaisuista:

Esimerkiksi sanaa ”valinnut” tai ”valitut” käytetään Raamatussa paljon väärin, se olisi ollut syytä kääntää tarkemmin ja eri tavalla. Kreikkalainen sana”eskselesato” tarkoittaa ”uloskutsuttuja” ja se voitaisiin kääntää ”valittujen” sijasta ”kutsutuiksi”.

En itsekään ole kreikka-asiantuntija, mutta osaan ottaa selvää. Luulisin, että jos googlaamalla Haapapuron artikkelissaan käyttämää sanaa eskselesato tulee ainoaksi hakutulokseksi hänen artikkelinsa, jotakin on pakko olla pielessä. Oikea kreikan sana adjektiiville valittu on eklektos.

eskelesato.png
Haapapuron kuvitteellinen eskselesato-sana on niin uniikki laatuaan, ettei se tuota Googlella kuin yhden hakutuloksen.

Tietääkseni edes Raamattu Kansalle -käännöstä, vaikka se on modernein ja ”vähiten luterilainen” suomenkielinen käännös, ei ole käännetty tarkoituksena tuottaa ”vapaakristillinen Raamattu”, eivätkä sen sanavalinnat poikkea kovinkaan paljoa 1933/38-käännöksestä. Jos siis siinäkin on käytetty sanaa valitut käännöksenä sellaisisissa kohdissa, missä Haapapuro itse ei-asiantuntijaksi tunnustautuvana käyttäisi sanaa uloskutsutut, mitä se kertoo Haapapuron teesistä? Ovatko Raamattu Kansalle -käännöksenkin kääntäjät kalvinistista harhaoppia käännökseensä salakuljettavia sala-agentteja? Entä 1642 Biblia tai 1776 Biblia, joissa molemmissa samaa sanaa viljellään ihan yhtä paljon? Vanhempi käännös parempi käännös, vai miten se meni?

Mutta luvassa on pahempaa. Nimittäin, mikä on uloskutsuttujen joukko? Sen kreikankielinen sana on ekklésia. Suomen kielessä meillä on sille sana seurakunta. Haapapuron eskselesato-sanaa ei ensinnäkään näyttäisi olevan edes olemassa ja sen lisäksi hän sekoittaa keskenään kaksi eri sanaa, jotka ovat eri sanaluokista ja joilla on eri juurisanat. Sanan eklektos juurisana on verbi eklegó (valita). Sana eklegó puolestaan muodostuu prepositiosta ek (ulos, pois), joka sanasta riippuen voi esiintyä myös muodossa ex, sekä verbistä legó (sanoa, puhua). Sana ekklésia muodostuu prepositiosta ek, sekä verbistä kaleó (kutsua, nimetä).

Kreikka on erilainen kieli kuin Suomi. Suomessa meillä ei ole samankaltaisia pikkupalikoista rakenneltuja yhdyssanoja, kuin kreikassa. Me emme ulospuhu, emmekä uloskutsu, emmekä sisääntyönnä, vaan meillä on asioille omat sanat. Kaikkeen valitsemiseen ei aina sisälly suullista ulosantia, vaikka kreikan ilmaisu kaikelle valitsemiselle hyperliteralistisesti kääntäen onkin ulossanoa. Kreikan sanojen purkaminen atomeiksi ja uusien merkitysten rakentelu osasista on väärin ja johtaa virheisiin.

Haapapuro ei tuo esille missä käännöksissä nämä hänen väittämänsä ”huolimattomat käännökset” ovat. En itse oikein voi eri kielisten Raamattujen suhteellisen johdonmukaisten käännösratkaisujen perusteella päätellä siitä mitään muuta kuin sen, että kaikki Raamatut ovat inhan ennaltamääräämisopin sokaisemien eksytettyjen tai täysjumalattomien kääntämiä. Alkukielelle tässä asiassa uskollista raamatunkäännöstä ei ilmeisesti siis Haapapuron mielestä edes ole, koska hän ei kerro, missä käännöksissä sanat on käännetty oikein.

Minun mielestäni tämä kreikan kanssa tohelointi ja höpöjen väittäminen yksistään riittäisivät teilaamaan koko Paavo Haapapuron kirjoituksen. Hänen väitteensä on erittäin helppo tarkistaa ja kumota väärinä sellaisenkin, joka ei ole kreikka-asiantuntija.

4. Ennaltatietäminen

Tässä osiossa Paavo Haapapuron kirjoituksesta on joitakin erittäin kammottavia toteamuksia Jumalasta. Hän kirjoittaa:

Ennaltatietäminen ja ennaltamäärääminen ovat täysin eri asioita mutta nämä sekoitetaan usein toisiinsa. Ennaltatietäminen on kuin valolamppu, se paljastaa mitä tulee tapahtumaan, mutta se ei vaikuta niihin tapahtumiin millään tavalla. Ennaltatietäminen ei pysty muuttamaan tapahtumia. (korostus minun)

Huomattakoon ensialkuun, että esimerkiksi luterilaisten tunnustuskirjat tekevät saman huomion kuin Haapapuro, että edeltätietäminen ja edeltämäärääminen on erotettava toisistaan. Toteamusta ei perustella, eikä sitä perustele Haapapurokaan, eivätkä Haapapuro sen kummemmin kuin tunnustuskirjatkaan lähde avaamaan sitä, mikä on edeltätietämisen ja edeltämääräämisen keskinäinen suhde. Mutta siinä, missä tunnustuskirjat eivät lähde heikoille jäille ja laukomaan kestämättömiä teesejä Jumalasta, Haapapuro ei epäröi hetkeäkään. Ennaltatietäminen ei pysty muuttamaan tapahtumia?! Tarkoittaako se, että Jumala tietää, muttei voi asialle mitään? Miten silloin on suhtauduttava esimerkiksi siihen, mitä Pietari sanoo Apt. 2:23:

hänet, joka teille luovutettiin, Jumalan ennaltamäärätyn päätöksen ja edeltätietämyksen mukaan, te laista tietämättömien miesten kätten kautta naulitsitte ristille ja tapoitte.

Jakeesta käy ilmi, että Jumala sekä päätti, että tiesi. Lisäksi väitän, että Jumala tiesi, koska oli päättänyt. Näin ollen Jumalan edeltätietämys perustuu Jumalan edeltämääräämiseen. Tunnustuskirjojen asiaa käsittelevässä luvussa sanotaan:

4. Predestinaatio eli Jumalan iankaikkinen valinta koskee ainoastaan Jumalan hurskaita, rakkaita lapsia.

Pahoittelen, jos itse mätkin nyt olkinukkea, mutta Apt. 2:23 perusteella predestinaatio ei ole käsite, joka koskee ainoastaan predestinaatiota pelastukseen, vaan se voi koskea periaatteessa ihan mitä tahansa. Jeesuksen luovuttaminen jumalattomille ristiinnaulittavaksi ei itsessään ole sama asia, kuin yksilön määrääminen pelastukseen ja silti se oli Jumalan aivoitustensa mukaisesti edeltämääräämä asia.

Meidän on siis kysyttävä: mistä Jumala tietää? Voimme vastata muutamalla eri tavalla:

  1. Hän on kaikkitietävä. Tämä epävastaus väistää kysymyksen ja ainoastaan toistaa faktan.
  2. Hän katsoi halki ajan ja avaruuden ja näki mitä oli tapahtuva. Tämä on huolestuttava vastaus, koska se implikoi, että maailmankaikkeus, tai vähintäänkin tämä maapallo ja sillä toheltavat kaksijalkaiset eivät ole olemassaolossaan, menemisessään ja tekemisessään kertakaikkisen riippuvaisia (contingent upon) Jumalasta. Lisäksi vastaus implikoi, että Jumala oppii; että oli aika ajattomuudessa, jolloin Hän ei vielä tiennyt, mitä tulee tapahtumaan, joten Hän otti selvää. Uskomme, että Jumala on muuttumaton, mutta Jumala, joka oppii, ei ole muuttumaton, sillä uutta ja parempaa informaatiota hankkimalla Hänkin voi nyt tehdä parempia päätöksiä ja olla siten parempi Jumala.
  3. Hän laskelmoi äärettömällä rinnakkaistodellisuuksia mikä todellisuus olisi lopputulemaltaan optimaalisin ja loi siitä todellisuudesta instanssin ja me elämme tuossa instanssissa. Tämä käsitys tunnetaan molinismina, joka on jesuiitta Luis de Molinan kehittämänä oppijärjestelmä ja jota myös kristikunnan kenties tunnetuin apologi William Lane Craig kannattaa. Tämän käsityksen Haapapuro (onneksi, vaikkakin epäjohdonmukaisesti) ampuu alas.
  4. Hän tietää, koska kaikki, mitä Hän tietää (ja Hän tietää kaiken), perustuu Hänen iankaikkiseen säädökseensä. Hän on säätänyt, mitä tulee tapahtumaan ja siksi Hän tietää, mitä tulee tapahtumaan. Ei siis ole edeltätietämistä ilman edeltämääräämistä, vaan edeltätietäminen perustuu edeltämääräämiseen.

Kun annamme Jumalan itsensä kertoa Jes. 46:10 sanoin, kuinka Hän määrittelee historian kulun, ei asiassa pitäisi olla enää mitään epäselvää:

Minä ilmoitan alusta asti, mitä tuleva on, ammoisia aikoja ennen, mitä ei vielä ole tapahtunut; minä sanon: minun neuvoni pysyy, kaiken, mitä tahdon, minä teen.

Kuuluisa lausahdus, History is His story, on laitettu James Packer -nimisen miehen nimiin. En tiedä, onko hän J.I. Packer. Jumala on esikirjoittanut maailman historian ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Hänen aivoitustensa mukaisesti ja siten kuin Hän tahtoo.

Haapapuron artikkelin ongelmat eivät lopu tähän. Seuraava toteamus on erittäin ongelmallinen:

Jumalalla ei ole myöskään sellaista mahdollisuutta, että hän pystyisi ikäänkuin animaationa kokeilemaan eri vaihtoehtoja. On olemassa yksi reaalimaailma ja Jumala elää ja vaikuttaa reaalimaailmassa. Ihmistä luodessaan Jumala ei voinut luoda kymmentä eri paria ihmisiä ja sitten valita niistä parhaan. (korostus minun)

Korostamattomani virkkeet ovat sitä, mitä sanoin Haapapuron suhteesta molinismiin. Hyvä näin; olen samaa mieltä. Sinänsä mikään ei estä Jumalaa toimimasta siten, kuin Haapapuro sanoo Jumalan olevan kykenemätön toimimaan, mutta Hänen ei yksinkertaisesti tarvitse.

Korostamani virke sen sijaan on kamaluudessaan häkellyttävä. Jumalako elää reaalimaailmassa? Ei, vaan reaalimaailma on olemassa Jumalassa (Apt. 17:28). Jumala on ainut olento, jonka olemassaolo ei riipu (is not contingent upon) kenestäkään eikä mistään. Hän on itseolevainen. Hän on; se on Hänen nimensäkin. Kaiken luodun olemassaolo sen sijaan riippuu (is contingent upon) täysin Hänestä. Kaikki luotu on olemassa Hänessä. Universumi ei ole puitteet, joiden varassa Jumala on olemassa, vaan Jumala on puitteet, jonka varassa universumi ja kaikki mitä siinä on, on olemassa.

Inkarnaatiota ei sovi tässä asiassa tietenkään unohtaa, sillä siinä Jumala astui sisälle luomakuntaansa. Nämä ovat kenties nyt niitä käsityskyvyn ylittäviä asioita, joita Paavalin kirjeistä voi lukea, mutta silti tosia. Jumala on siis erillään luomakunnasta; luomakunta ei ole osa Jumalaa (emme ole panteisteja), mutta luomakunta on Jumalassa, Jumalan ”sisällä” ja Jumala tuli inkarnaatiossa osaksi luomakuntaa. Ei, kuulemasi poksahtelu ei ole popkornia, vaan räjähteleviä päitä.

Tässä pohdinnassa tärkein yksittäinen Jumalan luomus on tietenkin aika. Jumala ei elä ajassa ja silti Hän astui inkarnaatiossa sisälle aika-avaruusjatkumoon. Hän tarkastelee aikaa joka puolelta; aika-avaruus voidaan kuvitella pallona keskellä tilaa, jossa Jumala ympäröi sen joka puolelta. Jumalalla ei ole menneisyyttä, tulevaisuutta, eikä nykyisyyttä, vaan ne ovat hänen luomiaan asioita, jotka pätevät meihin ihmisiin. Eikä Hän ole luonut ainoastaan aikaa, vaan kaiken, mitä ajassa tapahtuu. Ja lisää popkornia.

Haapapuro jatkaa:

Ihmistä luodessaan Jumala pystyi vain tekemään parhaansa, hän loi ihmisen omaksi kuvakseen ja hän totesi, että kaikki oli hyvin luotu. Jumala ei tehnyt virhettä ihmistä luodessaan, vaan hän teki ihmisestä täydellisen.

Jumala ei koskaan ”tee parastaan”. Hän vain tekee ja kaikki, mitä Hän tekee on hyvä, koska kaiken sen päämääränä, mitä Hän tekee, on Hän; Hänen kirkkautensa ja kunniansa. Tämän nykykristinusko on kadottanut. Uskomme Jumalan perimmäisen tarkoitusperän koskevan meitä, meidän hyvinvointiamme, meidän pelastustamme, meidän parantumistamme jne, vaikka Hänen perimmäinen tarkoitusperänsä on Hän itse ja kaikki mitä tapahtuu, tuntuipa se meistä miltä hyvänsä, hyvältä tai pahalta, on ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella Hänen kirkkaudekseen ja kunniakseen. Ja niin ei tapahdu siksi, että Hän olisi mestari kääntämään kiperät tilanteet voitoksi, vaan koska Hän on suunnitellut, säätänyt ja edeltäkäsin määrännyt niin.

5. Paavalin opetus Kristuksesta ja seurakunnasta

Tämä osio on ihmeellistä sekoilua. Haapapuro aloittaa kirjoittamalla:

Raamatussa puhutaan ennaltamääräämisestä vain yhdessä tietyssä merkityksessä. Nimittäin Jumala on määrännyt Jeesuksen ristinkuolemasta etukäteen.

Asia selvä. Hieman myöhemmin hän avaa tätä ”yhtä tiettyä merkitystä”:

Ennalta on määrätty, että Kristus tulee ja voittaa synnin ja Saatanan ja kuoleman vallan. Samoin on määrätty, että jokainen ihminen, joka uskoo Jeesuksen uhrikuoleman omalle kohdalleen pelastuu. Lisäksi on määrätty, että seurakunnalla on valta julistaa evankeliumia, valta polkea käärmeen valtaa, valta ajaa ulos riivaajia ja valta parantaa sairaita. Ja sitten on vielä määrätty siitä, että taivaassa uskoon tulleista ihmisistä tulee Jumalan lapsia, ei palvelijoita eikä orjia vaan lapsia.

Yllättäen niitä merkityksiä on sittenkin neljä. Osion ensimmäisessä kappaleessa Haapapuro kirjoittaa jälleen ortodoksian reunoja hipoen:

Jeesus oli itse mukana luomisessa ja päättämässä, että jos ihminen lankeaa syntiin, niin silloin Jeesus tulee ja kuolee ristillä ihmisten puolesta. (korostus minun)

Haapapuro siis ilmeisesti uskoo, että Jeesuksen ristinkuolema oli B-suunnitelma; että olisi periaatteessa mahdollista, ettei ihmiskunta olisi langennut syntiin. Näin ollen siis Jumala joko yllättyi syntiinlankeemuksesta, jota ei kyennyt näkemään ennalta, taikka sitten Jumala aavisteli, että jotakin sen sorttista saattaisi ehkä kenties tapahtua ja varmisteli suunnitelma-B:n, toivoen, ettei siihen tarvitsisi tukeutua. Kumpikin ajatus vetää hujauksessa maton jo senkin (väärän) väitteen alta, että Jumalan ennaltatietämys perustuisi aika-avaruusjatkumon tarkastelusta hankittuun informaatioon. Sana jos pistää tässä silmään, kuin vanhat lenkkarit juhlapuvussa. Jos Jumalan piti turvautua jossitteluun tuossa tilanteessa, se tarkoittaa, että Hän ei tiennyt ennalta. Miksi Hän siis tietäisi ylipäätään mitään ennalta? Hän ei ilmeisesti olekaan kaikkitietävä.

Ennaltamääräämisen kieltäjät osoittavat tässäkin asiassa, että he eivät ole ajatelleet loppuun saakka, mitä Raamatun totuuden kieltämisestä seuraa. Heidän ajattelutapansa on epäjohdonmukainen ja suorastaan kaoottinen. Tällaisen sekoilun ei voi mitenkään nähdä heijastavan järjestyksen Jumalan olemusta.

Tarkastelen vielä erikseen Haapapuron näkemystä siitä, mitä kaikkea on määrätty:

Ennalta on määrätty, että Kristus tulee ja voittaa synnin ja Saatanan ja kuoleman vallan.

Kyllä. Ja näin oli määrätty edeltä, koska oli myös edeltämäärätty, että ihminen tulee lankeamaan. Jumalan pelastussuunnitelma oli olemassa jo ennen maailman perustamista. Lisäksi edeltä oli määrätty kaikki välittömät ja välilliset tekijät, jotka johtivat Jeesuksen ristinkuolemaan; kaikkien ihmisten teot ja kaikki olosuhteet. Joosef sanoo veljilleen, jotka pelkäävät kostoa siitä hyvästä, että myivät tämän Egyptiin, 1. Moos. 50:20:

Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut, ja pitäisi hengissä paljon kansaa.

Veljesten pahassa teossa Jumalalla oli hyvä suunnitelma. Ellei Joosefia olisi myyty Egyptiin, Israel perheineen olisi kuollut nälänhädässä; Messiaan suku olisi sammunut ja Jumalan lupaus Aabrahamille osoittautunut tyhjäksi. Jumala ei operoi sattumasta tai toiveista käsin, eikä Hän ”vain yritä pärjätä” sillä, mitä ihmisten tai muiden vapaiden agenttien touhut Hänen sunnitelmiensa rattaisiin heittävät. Hän todella julistaa edeltä, mitä on tapahtuva ja toteuttaa sen mitä tahtoo.

Samoin on määrätty, että jokainen ihminen, joka uskoo Jeesuksen uhrikuoleman omalle kohdalleen pelastuu.

Missään Raamatussa ei tietääkseni sanota suoraan näin. Sen sijaan siellä sanotaan hyvinkin suoraan ja selkeästi se, mitä yksilöllisen pelastukseen ennaltamäärämisen kieltävä ei halua uskoa: että jokainen, joka on edeltämäärätty pelastukseen, uskoo. Vai mitä muuta on pääteltävä esimerkiksi siitä, mitä Apt. 13:48 sanoo:

Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään.

Tätä tekstiä Haapapuro ei käsittele. Raamattu sanoo myös, Ilm. 13:8:

Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat [petoa], jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta.

Tekstikohdan perusteella jokaisen pelastuvan nimi on ollut kirjoitettuna Karitsan elämän kirjassa hamasta maailman perustamisesta saakka. Jumala ei siis kirjoita kenenkään nimeä elämän kirjaan uskoontulon hetkellä, vaan jokaisen pelastuvan nimi on ollut kirjoitettuna siellä jo iät ajat. Näin Jumala sanoo Jeremialle Jer. 1:5:

”Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut kansojen profeetaksi”.

Jos Jumala tällä tavalla ottaa krediitin Jeremian valmistamisesta äidinsä kohdussa, eikö yhtä paljon jokaisesta ihmisestä? Ja jos Jumala tällä tavalla tuntee edeltä ihmisen, joka ei ole vielä saanut alkuaan ja on asettanut hänet erilleen profeetaksi, millä perusteella ei kaikkia uskovia? Haapapuro ottaa kyllä erilleen käsitteet edeltätietäminen ja edeltämäärääminen ja tekee ison numeron siitä, kuinka ne ovat eri asia, mutta hän ei ota huomioon sitä, että Raamatussa on myös edeltätunteminen. Tai sitten hänellä on jälleen joku epäjohdonmukainen poikkeuslupa sille, ettei käsitteiden välillä tarvitse tehdä eroa edeltätuntemisen tapauksessa. Hän käsittelee myöhemmin artikkelissaan Room. 8:28-30 pelastuksen kultaisen ketjun, jossa tuo sana on, mutta hän ei tartu siihen kiinni. Syytä voi vain arvailla.

Lisäksi on määrätty, että seurakunnalla on valta julistaa evankeliumia, valta polkea käärmeen valtaa, valta ajaa ulos riivaajia ja valta parantaa sairaita.

Raamatussa ei puhuta ennaltamääräämisen yhteydessä näistä asioista. Sanoisin itse, että seurakunnan tehtävä on julistaa evankeliumia. Valta polkea käärmeen valtaa on ainoastaan Kristuksella ja Hän on hoitanut sen osaston jo. Riivaajien ulosajamiseen ja sairaiden parantamiseen valta annetaan korkeintaan yksittäistapauksissa, jos niissäkään. Sairaiden parantamiseen liittyvät karismaattisen kristillisyyden konnankoukut tiedämme jo, ja Raamattu varoittaa suhtautumasta ylimielisesti henkivaltoihin (2. Piet. 2:10-11, Juud. 1:9).

Ja sitten on vielä määrätty siitä, että taivaassa uskoon tulleista ihmisistä tulee Jumalan lapsia, ei palvelijoita eikä orjia vaan lapsia.

Tämäkään ei pidä paikkaansa. Uskovat ovat Jumalan lapsia jo maailmassa (Room. 8:14-15, Joh. 15:15). Heistä on tullut Jumalan lapsia uudestisyntymisen kautta.

6. Meidät on ”määrätty Kristuksessa”

”Määrätty Kristuksessa” tai ”valittu Kristuksessa” tarkoittaa sitä, että meidät on määrätty tai valittu Kristuksen kautta tai Kristuksen tähden vaan ei meidän omien tekojemme tähden. Meidän asemastamme on määrätty siis etukäteen monia asioita periaatetasolla. Nämä koskevat kaikkia ihmisiä, jotka tulevat uskoon oman valintansa perusteella.

Tässä jakeessa korostetaan sitä, että ”Jumala on määrännyt meidät LAPSEUTEEN”. Väärä tulkinta, jota paljon näkee, on sellainen, että ”Jumala on valinnut MEIDÄT ja jättänyt samalla muut valitsematta lapseuteen.” Paavalille oli suuri ihmetyksen aihe – entisenä fariseuksena ja uskovaisten vainoajana – että Jumala haluaa meidät lapsikseen.

Tämä on Paavo Haapapuron näkemys Efesolaiskirjeen alusta, joka on minun mielestäni eräs Raamatun selvimpiä selostuksia siitä, mitä ennaltamäärääminen on. Toistan tässä saman asian, jonka toin esiin käsitellessäni Mauno Mattilan kritiikkiä kalvinismia kohtaan. Sen sijaan, että Haapapuro tarkastelisi tekstiä kokonaisuutena, hän näkee ennaltamääräämiseen uskovien painottavan yhtä sanaa, meidät, ja yrittää korjata tuon epäkohdan painottamalla itse toista sanaa, lapseuteen. Paitsi sitä, että hän tekee siten väkivaltaa tekstille, hän myös teilaa jälleen yhden olkinuken. Kysymys on kokonaisuudesta; siitä milloin meidät on valittu, mihin meidät on valittu, millä perusteella meidät on valittu ja mitä varten meidät on valittu. Ef. 1:3-7 riittää vastaamaan niihin kaikkiin:

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän [milloin?] ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät [mihin?] olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät [mihin?] lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, [millä perusteella?] hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, [mitä varten?] sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.

Ratakiskosta väännettynä se kuuluu:

  • Jumala on valinnut meidät ennen maailman perustamista. Ennen kuin Hän loi maailman, Hän jo tunsi henkilökohtaisesti jokaisen valittunsa (Room. 8:29-30). Niille, jotka menevät kadotukseen, Hän sanoo: minä en ole koskaan tuntenut teitä (Matt. 7:23).
  • Jumala on valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään. Emme itsessämme voi olla pyhiä emmekä nuhteettomia, vaan Hänen on tehtävä meistä molempia. Oma valintamme ei meitä pyhitä eikä puhdista (Hes. 36:25).
  • Jumala on määrännyt, että meistä on tuleva Hänen lapsiaan. Me emme omasta päätöksestämme voi tulla Jumalan lapsiksi, vaan Jumalan lapseksi tullaan uudestisyntymän kautta. Yhtä vähän, kuin meillä oli päätösvaltaa luonnollisessa syntymässämme, saati sitten alullepanossamme, on meillä päätösvaltaa uudestisyntymässämme. Se on Pyhän Hengen teko ja Jeesus itse luonnehtii Pyhän Hengen työtä ikään kuin tuulena, joka puhaltaa missä tahtoo. Raamattu toistuvasti liittää Jumalan pelastustyöhön Jumalan vapaan tahdon: Pyhä Henki synnyttää uudesti kenet tahtoo (Joh. 3:8), Jeesus tekee eläväksi kenet tahtoo (Joh. 5:21) ja Jumala armahtaa kenet tahtoo (Room. 9:18).
  • Hänen valintansa ja edeltämääräämisensä peruste on Hänen oman tahtonsa mukaan osoittama mielisuosio. Jumalalla on oikeus mielistyä kehen Hän tahtoo ja osoittaa mielisuosiota vapaasti oman tahtonsa mukaan ilman kenenkään vaatimuksia, suostutteluja, kiristystä, uhkailua tai lahjontaa. Hän on ainut olento, joka on valinnoissaan todella vapaa; yksikään ihminen ei kykene tekemään elämässään ainuttakaan valintaa, johon ei vaikuttaisi jokin ulkopuolinen tekijä. Jumalan valinnat sen sijaan ovat aina vapaita, koska Hän ei riipu kenestäkään ja Hänen valintojensa perimmäinen motiivi on aina Hän itse.
  • Jumala on valinnut ja ennaltamäärännyt, jotta koko luomakunta ihmettelisi ja ylistäisi Hänen suurta armoaan. Ilman Jumalan valintaa pelastukseen yksikään ihminen ei pelastuisi, koska yksikään ihminen ei itsestään käsin voi tehdä mitään sellaista päätöstä tai parannusta, joka kelpaisi Jumalalle. Lisäksi jokainen ihminen on niin paatunut ja kapinallinen Jumalaa vastaan, että hän ei edes pysty kääntymään synneistään ilman Jumalan vaikutusta (Room. 3:10-12, Room. 8:7). Tästä syystä Jumala, tehdäkseen tiettäväksi koko luomakunnalle armonsa ihmeellisyyden, armahtaa syntisiä ja kapinallisia, jotka vihaavat Häntä ja muuttaa heidän sydämensä, niin että he kääntyvät pois pahuudestaan ja uskovat.
  • Tämän kaiken puitteena on Jeesus Kristus; Hänen henkilönsä ja työnsä. Kolmiyhteisen Jumalan ennen aikojen alkua laatima pelastussuunnitelma, jossa Pojan rooli on keskeinen ja Hänen työnsä sen toteuttajana, on kaiken keskiössä.

Paavo Haapapuro ei ole ymmärtänyt oikein tätä tekstikohtaa, eikä hän ota huomioon Raamatun kokonaisilmoitusta. Raamatun ei tarvitse käyttää nimenomaan sanoja ennaltatietää tai ennaltamäärätä tai joitakin niiden variantteja, vaan useista tekstikatkelmista on selvästi nähtävissä sama teema, vaikkei noita sanoja käytetä.

Paavo Haapapuron tulkinta on myös pahasti ristiriitainen; hän sanoo samassa tekstikappaleessa, että valinta ja määrääminen on Kristuksen kautta tai tähden, eivätkä ihmisen omien tekojen tähden, ja lähes heti perään, että ennaltamäärätyt periaatteet koskevat niitä, jotka jotka tulevat uskoon oman valintansa perusteella. Miten pelastus voi samaan aikaan olla riippumaton ihmisen teoista, mutta riippuvainen siitä, että hän tekee valinnan? Jos ennaltamäärätyt periaatteet koskevat niitä, jotka tekevät valinnan, silloin ei enää pidä paikkansa, että meitä ei ole valittu tekojemme tähden, koska valinta on selkeästi hyvin tärkeä yksittäinen teko, jonka perusteella taivas soveltaa näitä ennaltamäärättyjä periaatteita meihin. Kristuksen kautta ja tähden, kenties, mutta ei yksin Kristuksen kautta ja tähden, vaan vähintään myös ihmisen valinnan tähden. Jumalan kunnia on silloin jaettu (Jes. 42:8).

Sekä Ef. 1:3-7, että muualla Raamatussa, missä ennaltamääräämisestä puhutaan, määräämisen kohteena eivät ole mitkään periaatteet, vaan ihmiset. Meidät on edeltämäärätty lapseuteen. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi. Haapapuron yritys muuttaa tekstiä sanomaan sellaista, mitä se ei sano, on kapinaa Raamatun sanaa vastaan. Hän ei pidä Raamatun ilmoituksesta tässä kohtaa, joten hän alistumisen sijaan keksii kaikki kuviteltavat metkut, ettei hänen tarvitsisi nöyrtyä ja alistua sen alle.

Ennaltamäärääminen pelastukseen, lapseuteen, Kristuksen kuvan kaltaisuuteen tms. positiiviisiin asioihin ei ole ainoa tapa, miten Raamattu puhuu ennaltamääräämisestä. Seuraavassa 1. Tess. 5:9-10 on kolikon molemmat puolet:

Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan.

Ensinnäkään tässäkään ei puhuta mistään periaatteista. Meidät on määräätty saamaan pelastus. Ja kuinka tuo pelastus tulee osaksemme? Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme. Mutta tämä ilmaistaan kontrastina sille, että meitä ei ole määrätty vihaan. Teksti ei sano, että on määrätty jokin perusperiaate, vaan että meitä ei ole määrätty vihaan. Se implikoi, että on olemassa niitä, jotka on määrätty vihaan. Raamattu vahvistaa tämän totuuden muualla, esim. Room. 9:21-23:

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit [valmistetut, prepared for, vrt. engl. esim. NIV, ESV, NASB] häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?

Myöhemmin Haapapuro tekee tällekin väkivaltaa. Halpaa käyttöä varten valmistetut astiat ovat vihan astioita ja ne on varta vasten valmistettu kadotukseen. Jaloa käyttöä varten valmistetut astiat ovat laupeuden astioita ja ne on varta vasten valmistettu taivaan kirkkautta varten. Jumala muovaa ihmisen kuin savenvalaja savesta astian ja samoin kuin savenvalajalla on kaikki oikeus tekemäänsä astiaan, Jumalalla on kaikki oikeus luomaansa ihmiseen. Jumalalla olisi oikeus tuhota jokainen ihminen välittömästi, mutta sen sijaan Hän on päättänyt valita joukosta erilleen ne, joille Hän osoittaa laupeutta, ottaen heidät käyttöön kuin astiat, joiden käyttötarkoitus on jalo; esimerkiksi syöminen ja juominen. Älköön silti sillä perusteella väitettäkö, että Jumala ei käyttäisi niitä, joita Hän ei ole valinnut, sillä teksti sanoo päinvastoin. Niitäkin Hän käyttää kuin astioita, mutta halpaa käyttötarkoitusta varten. Paavalin on tulkittu tarkoittavan halvalla käytöllä jäte- tai yöastiaa. Se ei tarkoita sitä, että joillekin nyt vain lankeavat Jumalan valtakunnan paskaduunit (mikä on Haapapuron tulkinta), vaan he ovat jumalattomia ja pahoja ihmisiä, jotka tekevät paljon kaikkinaista pahaa ja joutuvat lopulta helvettiin. Se, että Jumala käyttää tuota pahaa ja saa siitä syntymään hyvää, on monelle kristitylle järjettömän kova pala niellä.

Sananlaskut 16:4:

Kaiken on Herra tehnyt määrätarkoitukseen, niinpä jumalattomankin onnettomuuden päivän varalle.

Kaikki kolme lainaamaani tekstikohtaa viestivät tarkoituksellista määräämistä vihaan, häviöön ja onnettomuuteen ja lisäksi Roomalaiskirjeen kohta selitää Jumalan motiivit tehdä niin: Hän tahtoo tehdä tiettäväksi vihansa ja voimansa. Jälleen kerran Jumalan perimmäinen tarkoitusperä on Hän itse, Hänen kirkkautensa ja kunniansa. Tuo sama tarkoitusperä on sekä pelastuksessa, että kadotuksessa.

Haapapuro yrittää myös parilla lauseella selittää pois pelastuksen kultaisen ketjun, Room. 8:28-30:

Selitän tätä senverran, että tuossa puhutaan siitä, että taivaassa kaikki uskovaiset muuttuvat Jumalan Pojan kaltaisiksi sen edeltämääräämisen perusteella, jonka Jumala on periaatetasolla tehnyt kaikkien uskoon tulleiden ihmisten puolesta. Tässä ei sanota, että Jumala tekisi tuon uskonvalinnan ihmisten puolesta.

Kaiken kaikkiaan Paavali puhuu paljon siitä tilanteesta, kun uskovaiset ovat eräänä päivänä taivaassa. Pahoja virheitä tapahtuu, jos näitä Paavalin puheita aletaan sellaisenaan soveltamaan jo täällä maan päällä.

Jos näin on, miksi tavoittelemme Kristuksen kaltaisuutta täällä maan päällä? Haapapuro jättää tyystin käsittelemättä Jumalan kutsun. Kutsuhan tapahtuu ajassa. Kutsun peruste on ennaltamäärääminen ja kutsun seurauksena on vanhurskautus ja kirkastus, joista vanhurskautus on ajassa tapahtuva asia. Haapapuro viis veisaa Paavalin ajatuksenjuoksun logiikasta. Hän on jumiutunut ajatukseensa uskonvalinnan tekemisestä ja yrittää lukea tuota ajatusta kaikkiin lainaamiinsa teksteihin, vaikka yksikään teksteistä ei asiaa mainitse. Se on eisegeesiä.

7. Muutamia raamatunpaikkoja selityksen kera

Paavo Haapapuro on listannut kirjoituksensa viimeiseen osioon liudan raamatunkohtia, jotka hän käsittelee ylimalkaisesti parilla virkkeellä ja vääristellen. En ala käsittelemään niitä enää sen syvällisemmin, koska tämä artikkelini on jo muutenkin niin pitkä. Sen sijaan teen jotakin omasta mielestäni hauskaa; rukkaan joitakin lainattuja raamatunkohtia Haapapuron ”eksegeesin” mukaiseen uskoon. Saatte itse päätellä, onko hän todella tulkinnut lainaamiaan kohtia oikein. Raamattu käteen ja vertaamaan.

Paavo Haapapuro vääristelee Jer. 1:5 sanomaan:

Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä tiesin, että tulet tekemään uskonvalinnan ja siksi olen valinnut sinut virkaan seurakunnassa jo etukäteen.

Mark. 13:20 hän on sitä mieltä, että parin sanan korvaaminen hyperliteralistisella käännösvastineella oikeasti muuttaa merkitystä jotenkin (vinkki: ei muuta).

Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta kutsuttujen tähden, jotka hän on uloskutsunut, hän on lyhentänyt ne päivät.

Joh. 5:16 hän selittää samoin kuin Mark. 13:20 ja sekös tekee hupaisaa luettavaa:

Te ette uloskutsuneet minua, vaan minä uloskutsuin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi.

1. Piet. 1:1-2 hän huomauttaa, että sana edeltätietäminen on vanhassa käännöksessä jumalan aivoitukset. Hän tarkoittanee 1776 Bibliaa, joka on hyvin samoilla linjoilla 1992 käännöksen kanssa. 1992 puhuu Jumalan suunnitelmasta.

Pietari, Jeesuksen Kristuksen apostoli, valituille muukalaisille, jotka asuvat hajallaan Pontossa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bityniassa, ja jotka Isän Jumalan aivoitusten mukaan ovat Hengen pyhittämisen kautta valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi. Lisääntyköön teille armo ja rauha.

Minustakin tuo on paljon paremmin käännetty noin!

Room. 9:19-24 kokee sen sijaan melkoisen reviision:

Sinä kaiketi sanot minulle: ”Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?” Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ”Mikset antanut minulle parempaa palvelutehtävää seurakunnassa?” Savenvalajallahan ei ole valtaa tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten, eihän? Vai onko? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä toisinaan antanut jumalattomien, jotka olivat omilla valinnoillaan valmistaneet itse itsensä häviöön, mennä pitkälle synniharjoituksessaan puuttumatta asioihin, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen uskonvalinnan tekemisen jälkeen? Anteeksi, jos on sekavaa. Pietarikaan ei aina ihan ymmärrä.

Eikä Ef. 1:10-14 säästy myöskään:

…siitä armotaloudesta, minkä hän tulevaisuudessa uskovien elämässä aikoo toteuttaa, – oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä. Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, koska se koskee periaatetasolla meitä meidän oman uskonvalintamme perusteella, hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki meidän päätösvaltaamme kunnioittaen, että me olisimme hänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka oman emmekä Jumalan päätöksen mukaan olimme panneet toivomme Kristukseen. Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi – hänen kirkkautensa kiitokseksi.

Omat loppusanani

Olen tällä kirjoituksellani nyt osoittanut, että olen lukenut minulle linkitetyn mukamas perinpohjaisesti ennaltamääräämisopin kumoavan kirjoituksen. Olen vuorovaikuttanut sen kanssa ja haastanut sen väitteitä. Sillä ei ole merkitystä niille, jotka henkeen ja vereen vastustavat ennaltamääräämisoppia. He eivät tätä lue, vaan tämäkin tutkielma on heille liian pitkä. Vuorovaikutukseni Mauno Mattilan kalvinismivideon kanssa on liian pitkä sekin. He ovat laiskoja, eivätkä rakasta totuutta, koska he eivät ole valmiita näkemään vaivaa päästäkseen totuudesta perille. Heille kelpaa kaikki, kunhan se vastustaa kalvinismia. Häpeällistä, sanon minä.