Vainon anatomia

Kun olin lapsi, meille tilattiin ainakin kahta kausijulkaisua, joiden sisältö koski vainottua seurakuntaa. Toinen niistä oli hollanninkielinen Open Doors -järjestön uutiskirje ja toinen oli Stefanus Lähetyksen suomenkielinen uutiskirje, Marttyyrien ääni. Muistan lueskelleeni noita uutiskirjeitä ja kiinnittäneeni huomiota erääseen ilmiöön, joka elää ja voi hyvin myös Suomessa ja sen ilmiön nimi on sääntely.

Sääntely ei itsessään välttämättä ole vainoa, mutta se on mekanismi, joka voi helposti johtaa siihen. Sääntelyn avulla määritellään, mikä on hyväksytty mielipide. Sen ulkopuolella olevat ideologiat ovat lainsuojattomia ja vapaata riistaa terrorille tai kiusanteolle. Sääntelyyn liittyy myös rekisterinpito. Toiminnan laillisuus ei riipu siitä, onko se itsessään moraalista tai rauhanomaista, vaan siitä, tietääkö viranomainen siitä. Valtio tahtoo tietää, kuka kokoontuu ja missä. Kaiken varalta. Ja mistä valtio ei tiedä, se on laitonta.

Näistä vainottujen kristittyjen asiaa ajavista julkaisuista sai lukea tapauksista, joissa pastori vietiin, kirkkorakennus jyrättiin tms. koska seurakunta ei ollut ”rekisteröitynyt” ja ”virallinen”, tai jokin lupa-asia ei ollut kunnossa. Ja tietenkään lupa-asiat eivät voineet olla kunnossa, koska luvan hankkiminen oli tehty mahdottomaksi. Näihin tapauksiin liittyi tietenkin myös kristittyjen kokema väkivalta ja usein vainoa pohdiskeltaessa huomio kiinnittyy siihen. Jos joutuu piestyksi Kristuksen tähden, se on vainoa. Jos ei joudu, se ei ole.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, koska sitä, että joku joutuu ihmishirviöiden brutaalin sadismin kohteeksi, edeltää seurakunnan kokoontumisen disruptio ja kieltäminen. Seurakunnan elämään ja kokoontumiseen puuttuminen on itse asia ja siihen liittyvä väkivalta on sen lieveilmiö, kylkiäinen. Lieveilmiö on ilmenemiskontekstinsa sivistystason mukainen.

Joissakin maissa ei ole tarvetta peitellä asioita. Suomessa taas voisi kuvitella, että pidätetty pastori ”kaatui”. Hups. Tai sitten hän ”käveli ovea päin” tai päätti putkassa sopivasti valvontakameroiden katveessa aloittaa painimatsin poliisin kanssa. Poliisi oli ”unohtanut” laittaa haalarikameransa päälle. Kamerasta järjestelmään ladattu videotiedosto ”hävisi”. Oho. Ei, ei meillä Suomessa sellaista tapahdu, ei.

Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei ole tätä havaintoa tehnyt ja se ihmetyttää minua syvästi. Missään maassa, missä kristittyjä vainotaan, eivät kristityt itse ole ainoita, joita vainotaan, väitän, vaan sääntely koskee ihan kaikkia ideologioita, organisaatioita ja ihmisiä. Ne, jotka ovat valmiita tanssimaan byrokratiakoneiston pillin tahdissa, koska se ei maksa heille liikaa, pääsevät koneiston suojelukseen. Siten järjestelmä sortaa kaikkia jokseenkin tasapuolisesti, paitsi tietenkin niitä, jotka korruption kautta ovat systeemin yläpuolella. Eivät kaikki tietenkään piestyiksi joudu, mutta kukaan ei ole vapaa eikä kellään ole kivaa.

Olen sitä mieltä, että kristittyjen pitäisi olla huomattavasti herkempiä ärähtämään valtiolle, kun tämä tulee sääntelemään sitä taikka tätä. Eräs esimerkki tästä on historiallinen vääntö siitä, millä tavalla seurakuntien tulisi järjestäytyä — yhdistyksiksi vai uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Minunkin argumenttini asiassa on puoltanut uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröitymistä, koska se tarjoaa paremman lain suojan. Mutta puhtaan mekanistisesti ajateltuna sekin on sortoa. Jos ei rekisteröidy, tai valitsee väärän formaatin, antaa valtiovallalle aiheen sanoa: laiton! Jos rekisteröityy, saa olla valtiovallalta rauhassa. Se on mafiaan verrattavissa oleva kiristysskeema.

On tietysti helppoa ajatella asiaa kohtuullisuuden periaatteesta käsin. Ei se nyt niin kohtuuttomalta tunnu, että rekisteröityy lain edessä tunnustetuksi yhteisömuodoksi, eihän? Vaiva voi olla vähäinen, mutta ongelma on periaatteellinen. Jonkun on täytynyt määritellä, mikä täsmälleen on ”uskonnollinen yhdyskunta” ja millaiset tunnusmerkit sellainen täyttää. Yhdyskunnalla on oltava myös säännöt, jotka Patentti- ja rekisterihallitus tarkastaa. Se on erittäin kaukana siitä periaatteesta, että Kristuksen ruumis ei ole alisteinen tämän maailman määritelmille, vaan se on se Jumalan valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta. Nämä ovat vieraan auktoriteetin ilmenemismuotoja, joiden alle seurakunta yritetään alistaa. Kristittyjen on vastustettava sitä ankarasti.

Kuten olen todennut, elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisesti epäkorrektien näkemysten esittäminen maksaa suhteellisen vähän. Matt. 25 leiviskävertausta mukaillen globaalissa mittakaavassa suhteellisen vapaa yhteiskunta on kuin leiviskä, jonka Jumala on antanut meille. Mitä teemme sillä? Panemmeko sen poikimaan vai hautaammeko sen maahan?

Valitettavasti näyttää siltä, että leiviskä on haudattu, eikä seurakunta ole ollut uskollinen huoneenhaltija niillä epätavallisilla resursseilla, jotka Jumala on sen haltuun uskonut. On yhteiskuntia, joissa seurakunnan on pakko kokoontua salassa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole. Meillä se mahdollisuus on, mutta emme tee sillä mitään. Tarvittaisiin huomattavasti enemmän Artur Pavlovskin kaltaisia pastoreita. Hän on se Kanadan-puolalainen pastori, joka haukkui terveysviranomaiset ja poliisit natsipsykopaateiksi ja gestapoksi ja käski heidän häipyä — vieläpä kahteen otteeseen.

Täytyy toki muistaa, että nykyisellä tilanteella on myös historialliset vaikuttimensa. Uskonpuhdistuksen aikaan silloisten sakraaliyhteiskuntien kansankirkot lähtivät kehittymään eri suuntiin siinä, mitä tulee Kristuksen herrauteen omassa seurakunnassaan. Huomattavin peitsenvääntö asiasta on käyty Ison-Britannian saarella, jossa Englannissa monarkilta vuoroin riistettiin kirkon päämiehen asema, kuten oikein on, ja vuoroin monarkki rohmusi sen takaisin. Tätä nykyä monarkki on edelleen Englannin kirkon pää. Skotlannin kirkossa kehityskulku oli suoraviivaisempi, eikä se tunnusta muuta päätä kuin Jeesuksen Kristuksen. Monarkki osallistuu kirkon elämään rivijäsenenä ja häntä voidaan kurittaa ja hänet voidaan myös ekskommunikoida. Asiasta voi lukea lisää täältä.

Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on pitkälti luopio-organisaatio, jolla ei ole mitään todellista sanottavaa kenellekään, saati sitten valtiovallalle. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että manner-Euroopan luterilaisuudessa olisi kovasti ollut sellaisia tilanteita, jossa lyödään nyrkkiä pöytään ja käsketään valtiovaltaa pitämään näppinsä IRTI seurakunnan asioista ja elämästä. Jos joku tietää asiasta enemmän, minua kyllä kiinnostaisi oppia lisää.

Vapaakristillisillä seurakunnilla puolestaan ei ole 500-vuotista kansankirkon asemaa ja ne kärsivät huonosta eskapistisesta eskatologiastaan, jossa maailma muuttuu pahasta alati pahemmaksi, eikä sitä siksi kannata yrittää parantaa. Meidät temmataan kumminkin pian. Miksi kiillottaa Titanicin kansituoleja?

Reformaatio oli voimallinen liike, koska se ei ollut ainoastaan uskonnollisen yhteisön yksityinen reformaatio omassa yksityisessä nurkassaan, vaan sillä oli valtavasti yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sakraaliyhteiskunnan ansiosta se toki oli jokseenkin automaattista ja siksi nykykristittyjen olisi erityisesti pyrittävä siihen. Vaikka reformaatio jäikin joiltakin osin puolitiehen, voimme oppia eniten nimenomaan niistä asioista, jotka jäivät vähemmälle huomiolle. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos kristityt tajuaisivat, että ”koska Raamattu sanoo” ei ole ainoastaan validi perustelu yhteiskunnallisiin asioihin, vaan paras perustelu.

Tässä yhteiskunnassa olisi paljon siivottavaa. Kuvottavan jumalaton poliisikulttuuri, jossa viedään ensin putkaan ja sitten selvitetään, tehtiinkö oikein (= shoot first, ask questions later), voisi olla yksi sarka. Jumalanpelon on palattava takaisin yhteiskuntaan; tajuatteko, että joudutte helvettiin tämmöisestä? Se on kristittyjen tehtävä. Yksikään virantoimittaja ei voi piiloutua sen taakse, että noudatti sääntöjä. Ja jos joku Kristusta tunnustava virantoimittaja tiedostaa, mitä se hänelle maksaa, että hän tekee Jumalan silmissä oikein, onneksi olkoon! Se on hänen ristinsä kantaa.

Kristus on seurakunnan pää. Ei keisari.

Advertisement

Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

• Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
• Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

• Valehteleeko hän?
• Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
• Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
• Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
• Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.

Miksi lopetin seurakunnassa soittamisen

Joistakin asioista on hyvin vaikea keskustella, eritoten tällaisista. Keskustelutilanteissa minulla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: tulla väärinymmärretyksi ja tulla väärinymmärretyksi. Ensinnäkin tulen väärinymmärretyksi, jos yritän selittää kantani mahdollisimman perusteellisesti ja johdonmukaisesti. Silloin en pääse puusta pitkälle ja vastapuolen vastaväitteet ja välihuomautukset aiheuttavat sen, että en koskaan pääse asian ytimeen. Toisaalta tulen väärinymmärretyksi, jos todeta paukautan kantani mahdollisimman ytimekkäästi. Silloin vastapuoli ei yleensä halua tietää enempää – mikä on totta tietenkin molemmissa tapauksissa. Vastapuoli ei todella halua ymmärtää minua ja sitä kuinka ajattelen. Olkoonkin välillämme erimielisyyttä, mutta ainakin ymmärtäisimme toisiamme. Se on pelkkä kaunis haave. Siksi kirjoitan. Kirjoittaessani minua ei keskeytetä, eikä hoputeta menemään asiaan, eikä yksittäisiin sanoihin tai lillukanvarsiin olla alinomaan takertumassa ja johtamassa keskustelua sivuraiteille.

Tämä kirjoitukseni kumpuaa kuvailemastani kokemuksesta, joka liittyi keskusteluun seurakunnassa soittamisesta. Olin soittanut ylistysmusiikkia vuositolkulla. Sitten tuli aika lopettaa. Olen painottanut syinä sille eri osa-alueita laajemmasta syykokonaisuudesta keskustelukumppanista riippuen. Olen joutunut välttelemään sanomasta suoraan tiettyjä mielestäni painavia syitä, koska tiedän sen aiheuttavan pelkkää riitaa. Tietooni on kuitenkin tullut, että on henkilöitä, joilla saattaa yhdestä tai useammasta mainitsemastani tekijästä johtuen olla nyt väärä käsitys siitä, miksen enää soita seurakunnassa. Siksi teen asiasta nyt selvän tämän kirjoituksen avulla.

Oli toinen päivä syyskuuta armon vuonna 2015. Päätökseni oli kypsynyt. Ei se tuntunut kivalta, mutta omatuntoni velvoitti minua. Olen edelleen varma, että tein oikein. Jälleen yksi ”Loistava keskiviikko” -konseptin iltatilaisuus oli saatu pakettiin. Soittokamat oli kasattu ja taustalla esitystekniikasta vastaavat purkivat lavaa. Ystäväni ja Porin Helluntaiseurakunnan pastoriksi Veikko Kokkosen eläköitymisen vuoksi tuolloin hiljattain palkattu Tommi Törnroos kiitti illasta. Hän on aina tuonut niin kauniisti ja aidon kiitollisesti esille sen, että hänestä on mukava soittaa kanssani. Enkä minä ole ollut paras vastaamaan samoin.

– Siksi onkin niin ikävää, että joudun sanomaan, etten voi enää jatkaa, vastasin. Hän vaikutti yllättyneeltä, joskaan ei läheskään niin yllättyneeltä, kuin kerrottuani syyn. Elämäntilanteet muuttuvat ja soittajat lopettavat. He muuttavat pois, saavat lapsia, aloittavat kolmivuorotyön, eroavat ja joutuvat yksinhuoltajiksi… Nämä ovat odotettuja syitä. Minun syyni ei ollut sellainen.

– Täällä saarnataan evankeliumia, joka ei pelasta.

Töks.

Siitä ei syvällistä keskustelua urennut. Hän kysyi, koska siitä hänen piti alun alkaenkin minulta kysyä, olisinko ollut kiinnostunut soittamaan jossakin toisessa projektissa. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin.

Olin soittanut yli 15 vuotta rumpuja erilaisissa ylistyskokoonpanoissa kolmessa eri seurakunnassa ja olin nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista. Soittaminen oli ja on edelleen itsessään mukavaa touhua. Musiikki on hieno asia ja Jumalan lahja. Musiikilla on oma paikkansa seurakuntaelämässä. Olen kuitenkin ollut jo vuosia ennen päätöstäni sitä mieltä, että seurakunnassa keskitytään täysin vääriin asioihin. Prioriteettimme eivät ole kunnossa. Teemme vääriä asioita ja vääristä syistä.

Tiedämme kaikki, että joukossamme on niitä, jotka eivät tule kokoukseen, jos mummokuoro laulaa. Tiedämme myös, että on niitä, jotka eivät tule kokoukseen jos se-ja-se saarnaa. Toisaalta se viestii sitä, että kyseisten penkinkuluttajien prioriteetit ovat väärät, mutta toisaalta se viestii myös sitä, että jostakin heille on iskostunut sellainen mentaliteetti, että musiikkiosuus on jumalanpalveluksessa tärkeämpi kuin se onkaan ja toisaalta saarnaosuus vähemmän tärkeä kuin se todellisuudessa on. Kenen vaikutusta tällaisen mentaliteetin kehittyminen on? Penkki ei nouse pönttöä korkeammalle; toisin sanoen seurakunnassa ovat harvassa ne, joiden hengellinen elämä heijastelee syvempää vakaumusta, kuin saarnapöntöstä annettu esimerkki edellyttää.

Me keskitymme vääriin asioihin. Jumalanpalveluksen – sen hetken, jonka Jumalan kansa pyhittää viikosta yhteiseen kokoontumiseen tarkoituksenaan palvoa Jumalaa – ydin on saarna. Jumalan palvonnan ydin on oppia tuntemaan häntä. Kuinka voimme palvoa Jumalaa, jota emme tunne? Jumalan palvonnassa keskeistä on olla mieleltään keskittynyt Häneen ja siihen kuka Hän on. Väärät käsityksen Jumalasta haittaavat Hänen palvomistaan. Harhailevat ajatukset haittaavat Hänen palvomistaan.

Jumalaan keskittyminen laulun kautta on sinänsä kaunis ajatus, mutta ottaen huomioon nykyisten laulujen melkoisen teologiaköyhän sisällön ja alituisen kränäämisen tyylilajeista (”minähän en laula kuin pitkän kirjan lauluja”), se ei todellakaan toimi toivotulla tavalla. Oikeastaan musiikki vain haittaa. Siinä missä toiset pitävät hidastempoisia tunnelmointibiisejä niin ihanan palvovina, toiset pitävät niitä yksinkertaisesti tylsinä. He räpläävät kännyköitään, koska se on vähemmän tylsää.

Minä olen sanonut jo vuosia: mitäpä jos pantaisiin vaikka puoleksi vuodeksi kaikki musat kiinni? Tarvitsisimme perusteellisen prioriteettien uudelleenjärjestelyn. Meidän on saatava saarna takaisin palvonnan ydinpaikalle. Se toimisi myös tehokkaana seurakunnan tilan kartoittajana – kun jätetään viihdeosuus pois, nähdään ketä oikeasti kiinnostaa. Vastaukset tähän ovat olleet erittäin ennalta-arvattavia: niimmutku. Niimmutku pitäähän sitä musiikkiakin seurakunnassa olla.

Jos saarna palaisi palvonnan ydinpaikalle, se vaatisi myös saarnavastuussa olevilta roimaa tasonnostoa. Meillä on rima matalalla ja koska meillä ei ole kirkkovuotta, kuten luterilaisilla, ei pastoreilla ole mitään velvoitetta saarnata mistään tietyistä aiheista, vaan he saavat vapaasti valita, mistä saarnaavat. He pysyttelevät mukavuusalueellaan ja saarnaavat omista lempiaiheistaan, tai siitä, minkä ”saavat sydämelleen” – tai oikeastaan pitävät puheita. Olen esittänyt seurakunnassamme riittävän monessa kontekstissa, että se on todistettavasti tullut myös pastoreiden tietoon, tämän toiveen: mitäpä jos jokainen vakituisessa saarnavastuussa seurakunnassamme oleva valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi seuraavaksi saarnakseen saarnan sen 1. luvun 1. jakeesta? Niinhän Paavali käskee Timoteustakin tekemään, saarnaamaan Sanaa! Niinhän Jeesuskin teki opetuslapsilleen, selitti heille kirjoituksia! Ja vastaukset ovat jälleen samanlaisia: niimmutku. Niimmutku pitäähään niitä aihesaarnojakin välillä olla.

Ymmärrän ilman muuta, mistä tuollaiset vastaukset kumpuavat. Muutoksesta ei pidetä, jos nykyisessä ei nähdä mitään vikaa. Siksi vaatii rohkeutta seurakunnan johdolta viedä seurakuntaa sellaiseen suuntaan, johon seurakunta ei halua mennä, mutta joka on oikein. Asioiden tekeminen raamatullisesti ja arvojärjestyksen muuttaminen Raamatun mukaiseksi tulee karsimaan aktiivikävijöitä. Jos asioita ei voi siksi muuttaa, se tarkoittaa, että seurakuntamme on jo liian iso kone, jonka pyörimisestä on tullut itseisarvo. Se tarkoittaa, että seurakuntamme on kuollut.

Ymmärrän myös, miksi pastoreita ei huvita alkaa saarnaamaan Raamattua ja vain Raamattua. Se on työtä. Pastorimme ovat niin ylityöllistettyjä kaikella sellaisella, mikä ei ole pastorin työtä, että he eivät ehdi tehdä sitä, mikä on pastorin työtä. Seurakunnillamme on pilvin pimein kaikenlaisia sellaisia toimintoja ja työmuotoja, jotka sinänsä ovat täysin tervetulleita ja positiivisia, mutta joihin Raamattu ei seurakuntaa velvoita. Raamattu ei missään käske seurakuntaa järjestämään partiotoimintaa, lasten toimintailtoja tai lähetysompelupiiriä. Ja jälleen: niimmutku. Niimmutku pitäähän seurakunnalla lapsityö olla. Ja jälleen meillä on pelkkä kuollut kone, jonka nyt vaan pitää puksuttaa.

Ainuttakaan niimmutkua ei kukaan koskaan ikinä missään perustele Raamatulla. Olen toden teolla pöllämystynyt tästä, kuinka vähän Raamatun annetaan sanella seurakuntaelämää oikeastaan millään tasolla. Raamatun sanalle alistumista ja asioiden tekemistä ja tekemättä jättämistä siksi koska Raamattu niin sanoo, ei pidetä tärkeänä eikä tavoiteltavana. Miksi?

Jos seurakuntamme olisi sitä, mitä seurakunnan kuuluu olla – paikka, jossa uskova saa hengellistä ravintoa ja rakentuu uskovien yhteydestä ja Jumalan Sanan tuntemisesta – kaikki nämä ongelmat ratkaisisivat itse itsensä. Syvällisestä Jumalan Sanan opetuksesta hyvää ravintoa saava uskova on parempi todistus ulkopuolisille ja valmiimpi todistamaan uskostaan arjessaan. Ravittu, terve ja vahva uskova kykenee soveltamaan Jumalan Sanaa perhe-elämässään ja ymmärtää, että vanhempana hänen tärkein velvollisuutensa on julistaa evankeliumia lapsilleen, eikä ulkoistaa sitä seurakunnan lapsi- ja nuorisotyölle. Siinä missä ”sydämelle saatu” aihe voi olla ”juuri sinulle”, Raamatun Sana uskollisesti saarnattuna ja selitettynä on aina koko seurakunnalle. Se on objektiivisesti ravintoa, tavallista kuin peruna, mutta se mahdollistaa sellaisen hengellisen kasvun, joka on yhtä hidasta ja huomaamatonta kuin lapsen pituuskasvu – muttei silti yhtään vähemmän todellista. Eikö se ole muka tavoiteltavaa? Tällaisten asioiden sisäistäminen vaatii radikaaleja katsantokannanmuutoksia.

Mitä teemme sen sijaan? Järjestämme ulospäinsuuntautuvia iltatilaisuuksia keskellä viikkoa, joihin on matala kynnys tulla ja tuoda ystävänsäkin. Näin lähipiirin evankeliointi ulkoistetaan ”seurakunnalle”, eli sille koneelle. Näihin iltatilaisuuksiin pyritään tekemään hyvä show ja esittämään seurakunnan parasta musiikkiosaamista. Näin paikalle tulevat uudestisyntymättömät eivät koe tulleensa mihinkään hartauden hautuumaalle, vaan heidän mielikuvansa tiukkapipouskovaisista, jotka eivät katso telkkaria, eivätkä kuuntele musiikkia, karisevat. Samalla uskovaisille (joita yleisössä on 99,99%) tarjotaan suurena vetonaulana sen-ja-sen uusi bändi, joka soittaa hienommin kuin yksikään edellinen ja niillä on kolme uutta lauluakin! Jaksaa taas ylistää. Siten nämä ovat eräänlaisia dual-purpose-iltoja; niillä on kaksi tarkoitusta kahdelle eri yleisölle.

Jumalattomille puhutaan Jumalan rakkaudesta, mutta ei Jumalan vihasta, ei synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, eikä sijaiskärsijästämme Kristuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Joskus satunnaisesti saatetaan pitää palopuhe parannuksen tärkeydestä, mutta epäraamatullinen pelastusoppi saa sen kuulostamaan tekojen vanhurskaudelta ja lakihenkisyydeltä. Jos joku jumalaton koukkuun narahtikin, hän ei tule koskaan kuulemaan olevansa syntinen, matkalla helvettiin ja vailla toivoa ilman Jeesusta. Hän ei kuule evankeliumia, joka loukkaa. Hän kuulee evankeliumin, joka ei pelasta.

Kun kävin pikkupoikana sirkuksessa, olisin halunnut nähdä saman esityksen seuraavana vuonna uudestaan. Aikuisena tiedän, että olisin kyllästynyt siihen. Nämä illat, joihin uskovaiset tulevat latautumaan, lillumaan, ylistämään ja palvomaan, ovat sama sirkusesitys toistettuna viikosta toiseen. Siihen kyllästyy. Muusikot kyllästyvät soittamaan, esitystekniikkavastaavat kyllästyvät roudaamaan ja uskovaiset kyllästyvät laulamaan. Ja niin suuri spektaakkeli kuivuu hiljalleen kasaan tuottamatta herätystä, hengellistä kasvua, uusia jäseniä, tai mitä ikinä siltä sitten odotettinkaan. Sen jälkeen pidetään vähän taukoa, kunnes joku innokas taas keksii järjestää uuden spektaakkelin.

Ja tässä kohtaa minä löin osaltani pelin poikki. En halua olla mukana mahdollistamassa tätä. En halua olla mahdollistamassa sitä, että pastorimme luistavat vastuustaan saarnata koko Jumalan Sanan neuvoa. En halua olla toteuttamassa mitään showta, jossa tunnelma ja desibelit yrittävät tehdä evankeliumin työn. En halua olla toteuttamassa itseäni, esiintymässä ja paistattelemassa sitä, kuinka hyvä rumpali muka olen. En lähtisi kuuntelemaan itseäni livenä.

Minua ei myöskään yksinkertaisesti enää huvita soittaa niin musikaalisesti kunnianhimotonta musiikkia, kuin mitä nykyaikainen ylistysmusiikki tuppaa olemaan. Laahaavan lällyt balladinrenkutukset, joita pääasiassa soitimme ja joista käytetään nimitystä ”syvä kyntö”, koska niiden säestämänä huojutaan silmät kiinni ja paaaaalvotaan, ovat toivottoman tylsiä. Minä olisin voinut pistää ylkkäsetin uusiksi vaikka joka viikko, soittamatta puoleen vuoteen samaa biisiä kahdesti. Materiaalia kyllä riittää! Siinä olisi ollut haastetta!

Siispä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Aikaa olisin aina voinut jostakin repiä rakkaaseen harrastukseen. Ajan puutteesta lopettamispäätöksessäni ei missään vaiheessa ole ollut kysymys.

Seurakuntamme prioriteetteja heijastelee hyvin tämä Sakari Heikkilän laulu, jonka esitimme viimeisekseni jääneessä Loistavassa Keskiviikossa 2.9.2015. Siinä lauletaan:

Kaipaamme enemmän Sinua Jumala
Enemmän rakkauttas maailmaan
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta
Enemmän käsiä auttamaan

Enemmän voimaasi
Enemmän kirkkauttasi
Enemmän valtakuntaas päälle tän maan
Enemmän ääntäsi
Enemmän kasvojasi
Tahdomme enemmän Sinua

Terveyttä sairauksiin, vapautta kahleisiin
Enemmän ihmeitä, merkkejä
Tahdomme johdattaa kadonneet luoksesi
Loistaen lempeyttä, nöyryyttä

Juu juu, tahdomme ja tahdomme. Tahdomme sitä ja tätä, tuntea Sinua, voimaasi ja ääntäsi ja Sinua ylipäätään. Juu juu. Ja ihmeitä ja merkkejä. Lässyn lässyn. Mitään konkreettista emme silti ole valmiita asian eteen tekemään. Emme avaa seurakuntana Raamattujamme päiväkokouksessa. Emme opiskele Jumalan Sanaa seurakuntana. Emme tavoittele Jumalan tuntemista kirjoitetun Sanan varman ilmestyksen kautta, vaan laulamalla ja tunnelmoimalla. Emme kaipaa sitä, että taivaallinen puutarhuri tulisi repimään juurinen irti sitä, mikä ei ole Isän istuttamaa, vaan pakenemme mieluummin haavemaailmoihimme huokailemaan ja toivomaan jonkin sellaisen perään, jonka avaimet Jumala on antanut meidän käsiimme. Siksi sanoudun kaikesta tästä jyrkästi irti ja siksi en enää soita seurakunnassa.

En sano ”en koskaan”. Rakastan edelleen musiikkia, enkä ole modernia ylistysmusiikkia vastaan. Mielestäni monet nykyaikaiset ylistyslaulut ovat kauniita, iloisia ja teologisesti täysin kelvollisia. Minulla on myös paljon mukavia muistoja. Paljon on silti muututtava, että minä vielä lähtisin mukaan. Siihen saakka soittelen omaksi ilokseni.

Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…

Karismaattisuus ilmenee maailmassa eri tavoin. Meillä täällä Suomessa karismaattisuus tuntuu esiintyvän pääasiassa melko maltillisena ja säyseänä. Kaikkiin hullutuksiin ei lähdetä suin päin mukaan. Jokin itsesuojeluvaisto tai Jumalan varjelus tuntuu pitävän ihmiset päällisin puolin sellaisessa tilassa, että he vierastavat kaikkein kammottavimpia äärikarismaattisia harhoja. Mutta kun karismaattisuuden ottaa puheeksi ihmisten kanssa, tulee huomanneeksi, että termiviidakko on melkoinen. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että keskustelun vastapuoli ymmärtää karismaattisuuden samalla tavalla.

Olen keskustellut helluntailaisten kanssa, jotka kieltävät olevansa karismaatikkoja, mikä ihmetyttää minua. Totta kai he ovat! Olen lukenut helluntailaisten kannanottoja, joissa he nimittävät hengessään kajahtaneita valekarismaatikoiksi; he itse ovat todellisia karismaatikoita. Olen kuullut myös helluntailaisten käyttävän uudemmista karismaattisen liikkeen aalloista sanaa uuskarismaatikko, mikä tekee heistä kai sitten vanhakarismaatikoita. Ilmiselvästi kyseessä on halu tehdä pesäeroa ei-hyväksyttävien karismaattisten ilmiöiden ja hyväksyttävien sellaisten välille. Haluan hieman selventää, kuinka itse näen asian.

Kaikella karismaattisella kristillisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä. Se yhteinen nimittäjä on usko siihen, että charismata ovat edelleen toiminnassa. Tarkemmin määriteltynä ne charismata, eli Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat edelleen toiminnassa, ovat kielilläpuhuminen, profetointi ja parantaminen. Voidaan mainita myös henkien erottaminen, tiedon sanat ja tunnustekojen tekeminen, mutta mielestäni ne voi ihan yhtä hyvin lukea tavallaan osaksi kolmea ensin mainittua. Niistä voidaan puhua myös ilmestys- tai merkkilahjoina, koska kaikkien mainittujen armolahjojen tarkoitus oli välittää ilmestystä Jumalalta ja/tai todentaa tuota ilmestystä. Tämä muodostaa karismaattisen teologian ytimen. Joka uskoo noiden armolahjojen olevan edelleen toiminnassa, on nähdäkseni karismaattinen kristitty, karismaatikko.

Ongelmia syntyy, kun aletaan puhua karismaattisesta liikkeestä. Karismaattisen liikkeen käsitetään tarkoittavan sitä liikettä, mikä alkoi vuonna 1960 Van Nuys’ssä Kaliforniassa, kun episkopaalipappi Dennis J. Bennett alkoi puhua kielillä. Vuonna 1967 alkoi katolisen kirkon hengellinen uudistusliike. Karismaattinen liike määritellään siten, että helluntailainen tai sen kaltainen teologia alkoi vaikuttaa ns. päälinjan kirkkokuntiin ja sen mukaisia manifestaatioita alkoi ilmetä niiden parissa, kun aikaisemmin sellaisia oli esiintynyt vain helluntailaisuudessa.

Helluntailaisten suhtautuminen karismaattiseen liikkeeseen tuntuu vaihtelevan sen mukaan, mikä on edullista kussakin tilanteessa. Kun on tarve nostaa esille karismaattisen kristillisyyden maailmanlaajuista levinneisyyttä vastalauseena sessationismille, sanotaan, että meitä on 500 miljoonaa (tämän artikkelin perusteella se voi hyvinkin olla jo 600 miljoonaa). Mutta 500 miljoonaa käsittää kaikki hengenuudistusliikkeet, eikä ainoastaan klassista helluntailaisuutta. Kuinka suuri osa tuosta luvusta on oikeasti klassisia helluntailaisia, eikä uusapostolisia tai torontolaisia?

Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi, että kaikista helluntaikarismaattisista klassisten helluntailaisten osuus on niukin naukin alle puolet. Mutta kun sitten vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen perusteella jopa yli 90% tutkimuksen kohteina olleen 10 maan helluntailaisista (huom: siis helluntailaisista, ei karismaatikoista) uskoo, että Jumala antaa varallisuutta ja menestystä kaikille, joilla on riittävästi uskoa, kuinka suuri osa helluntailaisistakaan on sitten ”todellisia helluntailaisia”? Hyvin yksinkertaisella kaavalla 500 / 2 * 0.1 laskettuna, järkeviä klassisia helluntailaisia, jotka eivät usko mihinkään hömppään (paitsi tietysti armolahjojen toimintaan tänä päivänä), on vain 25 miljoonaa. Kun sitten 500 miljoonan karismaattisen kristityn uskomuksia alkaa haastamaan ja sanon: te karismaatikot, minulle vastataan: en ole karismaatikko, olen helluntailainen!

Ei paljoa myöskään auta vetoaminen karismaattisiin tai helluntailaisiin tutkijoihin, tai muihin tärkeisiin lähteisiin. Edesmennyt C. Peter Wagner puhui karismaattisuudesta aaltoina. 1980-luvulla alkanut viinitarhaliike, eli Vineyard, jonka pohjalta syntyivät torontolaisuus ja Suomen cityseurakuntaliike, oli hänen mukaansa kolmas aalto. Kolmas aalto ei tietenkään ole kolmas aalto, jos sen edellä ei ole jo tullut kaksi aaltoa. Ensimmäinen aalto oli klassinen helluntailaisuus. Toinen aalto oli 1960-luvun karismaattinen liike. Mutta tämänkin helluntailainen voi väistää toteamalla, että herra Wagnerin mielipide ei tässä paljoa paina, hänhän oli harhaoppinen uusapostolinen. Hän ei ole yksi meistä.

Olen vedonnyt myös Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu -mahtieepokseen, jossa Ruohomäen agendana on osoittaa Pyhän Hengen ilmiöiden jatkumo kirkkohistoriassa ja että helluntailaisuutta varten oli jo kaikki pedattu. Hän referoi erästäkin lähdettä Suomen Orivedeltä 1700-luvulta, jossa esiintyvät manifestaatiot olisivat kenelle tahansa klassiselle helluntailaiselle vastenmielisiä todistaa paikan päällä. Viittaus kuuluu (s. 71, lähdeviite 27):

Toiset ryömivät ja matelivat lattialla, toiset makaavat vatsallaan, toiset selällään, toiset kömpivät pöytien ja tuolien jopa sänkyjen alle, repivät tukkansa hajalleen, viskovat mitä lattialta käsiinsä saavat. Toiset hyppivät ja tanssivat seinästä toiseen lyöden usein päänsä seinää vastaan, manaavat, taputtavat käsiään; kun toiset taas heittävät kuperkeikkoja ja toiset leikkivät kummallisia panttileikkejä j.n.e., se kaikki käy uuden syntymisen ja Hengen vaikutuksen ilmauksista. Luonnottomimpia tällaisista hurmosilmiöistä oli kaikenlaisten eläinten äänten matkimiset: toiset haukkuivat kuin koirat, toiset röhkivät kuin siat, toiset murisivat kuin karhut j.n.e.

Minulle tuosta tulee mieleen lähinnä torontolaisuus. Ruohomäen viesti on minusta selvä: tuossa olemme me! Nuo olivat meidän hengellisiä edelläkävijöitämme! Mutta helluntailainen ei silti pidä ajatuksesta, että näiden hengellisten edelläkävijöiden kokemien ilmiöiden mukaisia nykyaikana kokevat olisivat helluntailaisten hengellistä jälkipolvea, tai – kuten Ruohomäki pyrkii osoittamaan – saman Hengen vaikutusta. Torontolaisuudesta on sanouduttava jyrkästi irti, sanotaan. Mutta kun olen yrittänyt perustella Ruohomäen tutkijanauktoriteetilla, että kaikessa on kyse samasta liikehdinnästä ja että erot ovat ainoastaan manifestaatioiden esiintymistiheydessä ja laadussa, minulle on sanottu, että Jouko Ruohomäki on ihan täysi uusapostolinen ja etteivät hänen sanomisensa tai kirjoituksensa paina.

Olen myös yrittänyt haastaa muita aikamme ilmiöistä varoittavia. Heidän kritiikkinsä sellaisia kohtaan, joista he näkevät tarvetta varoittaa, ei läheskään aina ole reilua ja perusteltua. Esimerkiksi Church Watch Central -sivusto on kirjoittanut monta artikkelia tri Michael Brownista, joka sai osakseen huomiota arvostelemalla kovin sanoin John MacArthurin Strange Fire -konferenssia ja lisäksi paljon kritiikkiä vierailemalla sen jälkeen Benny Hinnin TV-ohjelmassa ja kutsumalla Bill Johnsonin vieraaksi omaan radio-ohjelmaansa. Michael Brown oli merkittävä hahmo Brownsvillen herätyksessä ja hänen sanojaan ja edesmenneen pastori Steve Hillin sanoja otettiin ja perattiin millintarkasti ja niillä maalailtiin huikea salaliittoteoria, jonka mukaan Hill ja Brown eivät ole/olleet helluntailaisia, vaikka sanoivat olevansa, vaan NAR:n myyriä. Minun mielestäni henkilön itseidentifiointi on tärkeää. Jos joku sanoo olevansa helluntailainen ja toteuttaa uskonelämässään NAR:n tai uskon sana -liikkeen oppeja, se ei mitätöi hänen helluntailaisuuttaan. Sen pitäisi pistää pohtimaan kriittisesti: mikä helluntailaisuudessa tarjoaa lähtökohdat väärän opin itämiselle?

Kun kaikki päivän analyysit on tehty, eikä olla tultu hullua hurskaammiksi siitä, kuka nyt on hyvä karismaatikko ja kuka on paha karismaatikko, missä menee raja, miksi tuo vapaakirkollinen ei varoita tuosta NARrilaisesta, miksi tuo helluntailainen on tuon torontolaisen kaveri, miksi tuo menee vieraaksi tuon menestysteologin TV-ohjelmaan ja miksi tuo uskonsanalainen kutsutaan joka paikkaan puhumaan, on pysähdyttävä pohtimaan, miksi linjanveto on niin vaikeaa. Minä uskon vastauksen olevan niinkin yksinkertainen, että C. Peter Wagner on oikeassa. Jouko Ruohomäki on oikeassa. Kaikki karismaattinen kristillisyys on samasta puusta veistettyä. Kappaleet saattavat olla eri kokoisia, mutta samasta puusta ne ovat lähtöisin. Kaikki karismaattiset kristityt kahlaavat samassa virrassa. Toiset kahlaavat vain nilkkoihin saakka ja toiset ovat jo lähteneet uimaan (valitettavan monet ovat hukkuneetkin). Karismaattisuus etenee aaltoina, jotka vain huuhtoutuvat aina vain pidemmälle ja pidemmälle rantaan. Kaipa uusapostolisuus on jo neljäs aalto. Mikäköhän on oleva viides?

Ketkä ovat siis me? Ketkä ovat todellisia karismaatikoita ja ketkä valhekarismaatikoita? Ketkä ovat konservatiivisia karismaatikoita ja ketkä äärikarismaatikoita? Ketkä ovat vanhakarismaatikoita ja ketkä uuskarismaatikoita? Uskon, että jokaisen rehellisesti karismaattista kristillisyyttä tarkastelevan on myönnettävä, että karismaattisen kristillisyyden eri ilmentymissä on liian paljon liikkumavaraa ja että niiden erityispiirteet vuotavat liikaa toisiinsa ja alas klassiseen helluntailaisuuteen, sekä sekoittuvat hybrideiksi, että voitaisiin tehdä selkeää rajanvetoa. Itseidentifiointi ei voi toimia siten, että tilannekohtaisesti muutetaan määritelmiä sen mukaan, mikä itselle on edullisinta.

Haluan palata takaisin siihen, mistä aloitin: yhteiseen nimittäjään. Uskotko, että charismata ovat toiminnassa? Esiintyykö tänä päivänä kielilläpuhumista, profetointia ja ihmetekoja?

• Helluntailaiset uskovat niin.
• Muut Suomen vapaiden suuntien seurakunnat uskovat pitkälti niin. He edustakoot laajempaa karismaattista liikettä.
• Torontolaiset uskovat niin. He edustakoot uuskarismaattisuutta.
• Uusapostoliset uskovat niin. He edustakoot valekarismaattisuutta.
• Uskonsanalaiset uskovat niin. He edustakoot äärikarismaattisuutta.

Mitä tahansa erityispiirteitä ja omia oppeja näillä eri ryhmillä onkaan, vääriä tai oikeita vähemmän vääriä, niiden alkuperä on lähes aina karismaattisissa kokemuksissa:

• Minä koin
• Minä näin näyn
• Minä näin unen
• Minä paranin
• Minä kuulin äänen
• Jumala puhui minulle
• Minä sain profetian
• Minä sain tiedon sanat
• Oo robobo shalaba khebele oodede tsii aadu tshai! Shuu!

Mitä näistä subjektiivisista kokemuksista seuraa, on tapauskohtaista. Näistä kokemuksista on syntynyt monia oppeja, liikkeitä, TV-kanavia, lähetystyöprojekteja, hengellisiä työmuotoja. Jälki on monin paikoin ollut erittäin tuhoisaa.

Minä en usko, että on kenellekään edullista pitää yllä jonkinlaista erottelua oikean/konservatiivisen/terveen karismaattisuuden ja väärän/ääri-/epäterveen karismaattisuuden välillä. Vähäisessäkin määrin esiintyvä maltillinenkin karismaattisuus tuo välittömästi esiin siihen liittyvän perustavanlaatuisen ongelman: se vieraannuttaa Jumalan kirjoitetusta Sanasta. Minä uskon, kuten Raamattu sanoo, että Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen. Mitään sellaista tilannetta ei uskovalla ihmisellä voi elämässä olla, etteikö siihen löytyisi toimintaohje tai -periaate Raamatusta. Mitään sellaista uskonelämään liittyvää kysymystä ei ihmisellä voi olla, etteikö siihen löytyisi vastaus Raamatusta.

Ihan tavallisessa konservatiivisessa torontolaista hihhulointia vierastavassa hiirenharmaassa Niilon aikoja kaiholla muistelevassa suomalaisessa helluntailaisuudessa on täysin normaalia uskoa, että ilmestykselliset armolahjat ovat edelleen toiminnassa ja että ne ovat tarpeellisia. Kun sanon, että ne eivät ole tarpeellisia ja siksi ne lakkasivat toimimasta, minulle vastataan, että nehän ovat rakennukseksi; sekä seurakunnan että yksilön. Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tietenkin, että Raamattu ei silloin ole riittävä elämään ja jumalisuuteen, vaan uskonelämä kaipaa Raamatun rinnalle lisätäydennykseksi toisen ilmestyksen lähteen: profetiat ja tiedon sanat. Se on erittäin vaarallista. Raamattu ei myöskään ole riittävä uskovan hengelliseen rakentumiseen, vaan kielilläpuhuminen täydentää sitä. Lisäksi tyytyväisyys ja lepo Kristuksessa, kun elämä kolhii, on vähän niin ja näin, kun toiveet ihmeparanemisesta pidetään väen vängällä hengissä.

Tätä lukevan helluntailaisen olisi hyvä pysähtyä arvioimaan omaa liikettään, sitä klassista helluntailaisuutta, jolla ei muka ole mitään tekemistä torontolaisuuden, uusapostolisuuden tai uskonsanalaisuuden kanssa. Onko todella niin? Olen pyrkinyt osoittamaan, että kaikella karismaattisella kristillisyydellä on sama juuri. Siksi myös saamme todistaa alinomaan konservatiivisesti karismaattisten kristittyjen luisumista karismaattisiin ääriliikkeisiin ja tavallisten riviseurakuntalaisten järkyttävää arviointikyvyn puutetta.

”Meitä” on 500 miljoonaa.

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.

Mistä muistamme Kathryn Kuhlmanin?

Minulla oli aukko sivistyksessä. En ollut koskaan kuullut ainuttakaan saarnaa Kathryn Kuhlmanilta. Se asia on nyt kuitenkin korjattu, koska merirosvokapteeni Chris Rosebrough on tehnyt analyysinpuolikkaan Kathryn Kuhlmanin eräästä saarnasta. Analysoitavaksi saarnaksi valikoitui epämuodollisen gallupin kautta Kuhlmanin saarna Oral Roberts -yliopistolla 1974, nimeltään Just Jesus, vain Jeesus.

Saarnan nimi ”vain Jeesus” on harhaanjohtava. Sitä kuvittelisi, että saarnan aihe myös olisi Jeesus, mutta aihe onkin Kuhlman itse. ”Saatte tietää, millainen Kathryn Kuhlman todella on”, hän toistaa useita kertoja saarnassaan. Saarnan punainen lanka on hänen oma elämäntarinansa ja se, kuinka hän ”teki valinnan antautua Jumalan tahdolle” huomattuaan, miten ailahtelevia ihmiset ovat yhtenä päivänä mielistellessään ja toisena sylkiessään päin kasvoja. Kokemuksissaan hän rinnastaa itsensä Jeesukseen; Jeesustakin mielisteltiin hyödyntavoittelun toivossa ja syljettiin sitten, kun Hän ei ollutkaan sitä, mitä odotettiin.

Hänen rukouksensa ja rakkain raamatunpaikkansa oli Ps. 17:8; väännettynä muotoon: saada olla Jumalan silmäterä, paijattu lempilapsi. En ihmettele sitä lainkaan, koska Kuhlman kertoo saarnassaan omasta isästään, kuinka hän jumaloi tätä. Isän kuolema, josta ei nyt tässä saarnassa ottanut selvää, oliko se ennenaikainen vai ei, ilmeisesti jätti syvät jäljet, koska kuoren alta näkyy selvästi isin syliin käpertyvä pikkutyttö.

Saarnassa ei ole paljoa kuultavaa. Kuhlman käyttää paljon aikaa hitaaseen ja yliteatraaliseen ilmaisuunsa, sanomatta silti oikein mitään. Ihmettelen, miten kukaan voi ottaa vakavasti tällaista höpsöä tätiä, joka ylidramaattisesti välillä kuiskii ja korottaa ääntään, kuin mikäkin Galadriel. Hän ei avaa saarnan aikana Raamattuaan ja ottaa esille vain tuon jo manitsemani vääristellyn raamatunkohdan. Lisäksi hän sanoo joitakin suoraan sanottuna demonisia asioita:

• ”Lihassa ollessaan Jeesus oli niin täysin ihminen, että oli kuin Hän ei olisi Jumala ollutkaan.” Mihin ihmeeseen tarvitaan tällaisia älyttömiä toisinmuotoiluja Jeesuksen kaksiluonto-opista? Väärät opettajat vääristävät sen, mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta. On taktikointia heiltä esittää teorioita ja ahaa-elämyksiä Jeesuksen olemukesta maallisen vaelluksensa aikana, jotka kuulostavat ihmiset hanureilleen pudottavilta vuosisadan oivalluksilta. Samaa teki Patrick Tiainenkin apinoidessaan Bill Johnsonin kenoottista kristologiaa. Kun ne kyseenalaistetaan, voi kierrellä ja kaarrella; kun sanotaan, että Jeesus on samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen, vastataan että totta kai, mutta.
• ”En usko hetkeäkään, että Jeesus itse halusi kuolla.” Jeesus itse sanoi, ettei kukaan riistä Häneltä henkeä, vaan että Hän antaa henkensä vapaasta tahdostaan. Ei pitäisi nähdä positiivisena asiana sitä, että oma näkemys Jeesuksesta muistuttaa lähinnä Tim Ricen kristologiaa (oli miten oli, muuten; Vanden Plas -bändin versio Gethsemanesta on kaikin puolin komea).

Saarnan lopuksi kuhlman koskee ihmisiä trademark-tyyliinsä leukaperiin ja he kaatuvat. Hän on juuri haaskannut puolitoista tuntia aikaa hypnoottiseen sisällöttömään diipadaapaansa ja itsekehuunsa ja Pyhän Hengen läsnäolo on muka niin voimallinen, että väkeä lakoaa? Just. Loppua kohden lauletaan vielä hitaasti ja laahaavasti Halleluuuuuujaaaaaaa, samalla tavalla kuin Kuhlmanin ykkös-fanboy Benny Hinn. Kuuntelin videon vielä puolitoistakertaisella nopeudella ja oli se hidas niinkin. Oral Roberts -yliopiston opiskelijoista koostuvaa yleisöä kehotetaan painokkaasti tekemään elämässään ratkaisu sen suhteen, haluaako alistua Jumalan tahdolle vai ei.

Kun nyt olen kuullut tämän puheen Kuhlmanilta, ei minulla ole enää epäilystäkään siitä, että kaikki mitä Kathryn Kuhlman on ikinä sanonut, on mennyt kuulijoiden toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ihmekään, ettei kenenkään kokemus ja muisto Kuhlmanista ole se, että hän oli uskollinen sananjulistaja. Ne väitetyt ihmeet ovat se jutun juoni. Niistä on kirjakin, Uskon ihmeisiin, jonka Ristin Voiton kustannus aikoinaan julkaisi ja joka sattuu löytymään kirjahyllystäni. Kirjassa on kiukkuinen esipuhe kaikkia arvostelijoita vastaan, jotka väittävät, ettei mitään ihmeitä ole tapahtunut. Että kylläpäs kuulkaa on!

En mitenkään jaksa uskoa, että Pyhä Henki todella toimi yliluonnollisesti tällaisen tyhjänpäiväisen lässytyksen yhteydessä. Silti ihmiset katsovat taaksepäin Kuhlmanin aikakautta ja näkevät suuren Jumalan naisen. Heillä on ruusunpunaiset lasit päässä. Kuhlmanin elämä oli valheiden ja salailun värittämää. Tästäkin saarnasta löytyi kyllä mielipiteitä ja anekdootteja, mutta ei Jumalan Sanan totuutta. Ja missä ei ole totuutta, siellä ei ole elämääkään.

Tämä oli vain yksi saarna, mutta minulla ei ole mitään syytä olla optimistinen muun Kuhlmanin suullisen tuotannon suhteen. Hänet muistetaan syystäkin mystisestä ja diivamaisesta olemuksestaan sekä sirkustempuistaan, eikä saarnojensa substanssista.

Anteeksi, että kritisoin

Ristin Voitto uutisoi viime viikolla Tulisielu-konferenssista lyhyellä uutisartikkelilla, joka oli otsikoitu ”Tulisielu-konferenssissa luotiin yhteyttä”. Puhujina tapahtumassa olivat muun muassa Juha Lehtonen, Patrick Tiainen, Ville Pitkänen, Leena Lehtinen, Mika Jantunen sekä Cathy ja Gordon Harris. Tämä konferenssin johtajan Henna Saarisen lausunto kiinnitti huomioni aivan erityisellä tavalla:

– Puhujat ja tiimi edustivat laajasti Suomen kristillistä kenttää, ja jopa tahoja, jotka olivat aiemmin tuominneet toisiaan. Muutamassa tilanteessa tapahtui julkista anteeksipyytämistä, mikä oli erityisen koskettavaa.

Minusta olisi hyvin mielenkiintoista tietää, kuka pyysi anteeksi, keneltä ja mitä? Anteeksipyynnön konteksti tuntuu nimittäin olevan juurikin tuo mainittu tuomitseminen. Luulen, että on toiveajattelua, että joko Mika Jantunen olisi pyytänyt anteeksi David Herzogin pyytämistä Suomeen, tai että Patrick Tiainen olisi pyytänyt anteeksi haginististen huuhaaoppiensa propagointia. Luulenkin (ja tämä on pelkkä arvaus), että tilanne oli täysin päinvastainen: anteeksipyyntöjen kohde taisi olla ainakin Patrick Tiainen. Pyydettiin anteeksi kriittistä suhtautumista opetuksiin, jolle ei enää ollut aihetta, kun opetusten takana oleva henkilö tuli tutuksi.

Lihavoin edellisessä kappaleessa nuo sanat, koska nämä kaksi asiaa menevät nykyään rattoisasti sekaisin, kun aletaan arvioida jonkun oppeja. Itsekuri ei pidä; oppien arvioimisen sijaan helposti mennään ad hominem -osastolle opettajan karaktääriä arvostelemaan, vaikkei henkilöä edes tunneta. Mutta toisaalta sitten kun henkilö opitaan tuntemaan, henkilön luonne ja olemus jostakin syystä pyyhkivät täysin pois viitteetkin siihen, että hän olisi opettanut vääriä oppeja. Sehän on ihan mukava tyyppi, kuinka sen opetuksissa muka voi olla jotakin vikaa? Sellainen on melkoisen häkellyttävää.

Kritisointi on siitä syystä nykyään kiellettyä. Ei nähdä sitä, että todellakin jotakuta arvostellessa kyse ei ole henkilökohtaisuuksista, vaan asia-argumenteista. Sitä sain todistaa viimeksi pari päivää sitten solussa, kun eräs soluveli veti herneet nenäänsä siitä, että pidän totuutena jotakin muuta kuin hän.

Kritisointi nähdään yhteyden hajottamisena. Yhteys puolestaan nähdään sellaisena, että kaikilla on kivaa, eikä kukaan väittele mistään ja kaikki uskovat samalla tavalla, tai jolleivat usko, ainakaan valtanäkemyksestä poikkeavat eivät pidä siitä mekkalaa. Sovun säilyminen on heistä kiinni. Toisaalta asian voi nähdä myös siten, että koska yleisesti ihmisten käsitys siitä, että on edes olemassa mitään muuta soteriologiaa, kuin wesleyläinen arminiolaisuus, tai eskatologiaa, kuin pretribulationistinen dispensationalismi, on niin olematon, niin ilman muuta sellainen henkilö, jonka mielestä joku on opissaan väärässä, on riidanhaastaja ja harhaoppinen.

Mutta mitä se yhteys todellisuudessa on? Jeesus rukoili Isää ennen Getsemanen puutarhaan lähtöään (Joh. 17:20-23):

Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

Katkelmasta selviää muutamia asioita:

• Jeesus rukoilee omiensa puolesta.
• Jeesus ei rukoile niiden puolesta, jotka eivät ole Hänen omiaan.
• Jeesus rukoilee, että Hänen omansa olisivat yhtä; täydellisesti yhtä.
• Koska Jeesus rukoilee Isältä, että Hänen omansa olisivat yhtä, siitä on pääteltävissä, että on Isän vallassa, että Hänen omansa ovat yhtä.
• Koska Poika rukoilee aina Isän tahdon mukaan, ei ole mahdollista, että Isä ei vastaa myöntävästi Pojan rukoukseen ja toteuta Pojan pyyntöä tässä asiassa.
• Koska Poika rukoilee aina Isän tahdon mukaan, on Jumalan tahto, että uskovat ovat yhtä.
• Jumalan tahto tapahtuu aina.
• Näin ollen Kristuksen omat ovat yhtä. Sitä ei muuta kukaan, eikä mikään.

Kanssauskovan kritisointi ei muuta sitä tosiasiaa, että uskovat ovat yhtä. Toisaalta kaikki, jotka väittävät olevansa Kristuksen omia, eivät ole. Kukaan ihminen ei näe toisen ihmisen sydämeen. Henkilöön menevää arvostelua on ilman muuta syytä välttää, ellei henkilöä tunne ja ellei nuhtelulle ole painavia perusteluita.

Siitä huolimatta kristinuskon eri suuntauksien välillä on merkittäviä eroja, minkä vuoksi on eri kirkkokuntia ja liikkeitä. Nämä erot eivät ole mitättömiä ja niitä pitää pystyä kritisoimaan ja niistä pitää pystyä väittelemään, muuten totuutta etsivät joutuvat tuuliajolle. Mutta silti tunnustavat luterilaiset, uudestisyntyneet metodistit ja Jeesusta seuraavat helluntailaiset ovat kaikki yhtä; mahdollisista vääristä tulkinnoista ja painotuksista huolimatta. Ja missä kaksi todellista uskovaa kohtaa, he tunnistavat toisensa, oli lohko tai lahko mikä hyvänsä.

Toisaalta kristinuskon piiriin on luikerrellut monenlaisia vakavia eksytyksiä ja harhaoppeja. Sellaiset pitää paljastaa ja sellaisten levittäjiltä pitää suut tukkia. Ei muuta mitään, että väärien oppien opettaja on mukava tai sympaattinen. Se ei ole yhteyttä, että hyväksytään kaikki pellet ja puoskarit sen pelossa, että yhteys menee. Väärien kristuksien opettajien kanssa todellisella uskovalla ei voi olla mitään yhteyttä.