Miksi lopetin seurakunnassa soittamisen

Joistakin asioista on hyvin vaikea keskustella, eritoten tällaisista. Keskustelutilanteissa minulla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: tulla väärinymmärretyksi ja tulla väärinymmärretyksi. Ensinnäkin tulen väärinymmärretyksi, jos yritän selittää kantani mahdollisimman perusteellisesti ja johdonmukaisesti. Silloin en pääse puusta pitkälle ja vastapuolen vastaväitteet ja välihuomautukset aiheuttavat sen, että en koskaan pääse asian ytimeen. Toisaalta tulen väärinymmärretyksi, jos todeta paukautan kantani mahdollisimman ytimekkäästi. Silloin vastapuoli ei yleensä halua tietää enempää – mikä on totta tietenkin molemmissa tapauksissa. Vastapuoli ei todella halua ymmärtää minua ja sitä kuinka ajattelen. Olkoonkin välillämme erimielisyyttä, mutta ainakin ymmärtäisimme toisiamme. Se on pelkkä kaunis haave. Siksi kirjoitan. Kirjoittaessani minua ei keskeytetä, eikä hoputeta menemään asiaan, eikä yksittäisiin sanoihin tai lillukanvarsiin olla alinomaan takertumassa ja johtamassa keskustelua sivuraiteille.

Tämä kirjoitukseni kumpuaa kuvailemastani kokemuksesta, joka liittyi keskusteluun seurakunnassa soittamisesta. Olin soittanut ylistysmusiikkia vuositolkulla. Sitten tuli aika lopettaa. Olen painottanut syinä sille eri osa-alueita laajemmasta syykokonaisuudesta keskustelukumppanista riippuen. Olen joutunut välttelemään sanomasta suoraan tiettyjä mielestäni painavia syitä, koska tiedän sen aiheuttavan pelkkää riitaa. Tietooni on kuitenkin tullut, että on henkilöitä, joilla saattaa yhdestä tai useammasta mainitsemastani tekijästä johtuen olla nyt väärä käsitys siitä, miksen enää soita seurakunnassa. Siksi teen asiasta nyt selvän tämän kirjoituksen avulla.

Oli toinen päivä syyskuuta armon vuonna 2015. Päätökseni oli kypsynyt. Ei se tuntunut kivalta, mutta omatuntoni velvoitti minua. Olen edelleen varma, että tein oikein. Jälleen yksi ”Loistava keskiviikko” -konseptin iltatilaisuus oli saatu pakettiin. Soittokamat oli kasattu ja taustalla esitystekniikasta vastaavat purkivat lavaa. Ystäväni ja Porin Helluntaiseurakunnan pastoriksi Veikko Kokkosen eläköitymisen vuoksi tuolloin hiljattain palkattu Tommi Törnroos kiitti illasta. Hän on aina tuonut niin kauniisti ja aidon kiitollisesti esille sen, että hänestä on mukava soittaa kanssani. Enkä minä ole ollut paras vastaamaan samoin.

– Siksi onkin niin ikävää, että joudun sanomaan, etten voi enää jatkaa, vastasin. Hän vaikutti yllättyneeltä, joskaan ei läheskään niin yllättyneeltä, kuin kerrottuani syyn. Elämäntilanteet muuttuvat ja soittajat lopettavat. He muuttavat pois, saavat lapsia, aloittavat kolmivuorotyön, eroavat ja joutuvat yksinhuoltajiksi… Nämä ovat odotettuja syitä. Minun syyni ei ollut sellainen.

– Täällä saarnataan evankeliumia, joka ei pelasta.

Töks.

Siitä ei syvällistä keskustelua urennut. Hän kysyi, koska siitä hänen piti alun alkaenkin minulta kysyä, olisinko ollut kiinnostunut soittamaan jossakin toisessa projektissa. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin.

Olin soittanut yli 15 vuotta rumpuja erilaisissa ylistyskokoonpanoissa kolmessa eri seurakunnassa ja olin nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista. Soittaminen oli ja on edelleen itsessään mukavaa touhua. Musiikki on hieno asia ja Jumalan lahja. Musiikilla on oma paikkansa seurakuntaelämässä. Olen kuitenkin ollut jo vuosia ennen päätöstäni sitä mieltä, että seurakunnassa keskitytään täysin vääriin asioihin. Prioriteettimme eivät ole kunnossa. Teemme vääriä asioita ja vääristä syistä.

Tiedämme kaikki, että joukossamme on niitä, jotka eivät tule kokoukseen, jos mummokuoro laulaa. Tiedämme myös, että on niitä, jotka eivät tule kokoukseen jos se-ja-se saarnaa. Toisaalta se viestii sitä, että kyseisten penkinkuluttajien prioriteetit ovat väärät, mutta toisaalta se viestii myös sitä, että jostakin heille on iskostunut sellainen mentaliteetti, että musiikkiosuus on jumalanpalveluksessa tärkeämpi kuin se onkaan ja toisaalta saarnaosuus vähemmän tärkeä kuin se todellisuudessa on. Kenen vaikutusta tällaisen mentaliteetin kehittyminen on? Penkki ei nouse pönttöä korkeammalle; toisin sanoen seurakunnassa ovat harvassa ne, joiden hengellinen elämä heijastelee syvempää vakaumusta, kuin saarnapöntöstä annettu esimerkki edellyttää.

Me keskitymme vääriin asioihin. Jumalanpalveluksen – sen hetken, jonka Jumalan kansa pyhittää viikosta yhteiseen kokoontumiseen tarkoituksenaan palvoa Jumalaa – ydin on saarna. Jumalan palvonnan ydin on oppia tuntemaan häntä. Kuinka voimme palvoa Jumalaa, jota emme tunne? Jumalan palvonnassa keskeistä on olla mieleltään keskittynyt Häneen ja siihen kuka Hän on. Väärät käsityksen Jumalasta haittaavat Hänen palvomistaan. Harhailevat ajatukset haittaavat Hänen palvomistaan.

Jumalaan keskittyminen laulun kautta on sinänsä kaunis ajatus, mutta ottaen huomioon nykyisten laulujen melkoisen teologiaköyhän sisällön ja alituisen kränäämisen tyylilajeista (”minähän en laula kuin pitkän kirjan lauluja”), se ei todellakaan toimi toivotulla tavalla. Oikeastaan musiikki vain haittaa. Siinä missä toiset pitävät hidastempoisia tunnelmointibiisejä niin ihanan palvovina, toiset pitävät niitä yksinkertaisesti tylsinä. He räpläävät kännyköitään, koska se on vähemmän tylsää.

Minä olen sanonut jo vuosia: mitäpä jos pantaisiin vaikka puoleksi vuodeksi kaikki musat kiinni? Tarvitsisimme perusteellisen prioriteettien uudelleenjärjestelyn. Meidän on saatava saarna takaisin palvonnan ydinpaikalle. Se toimisi myös tehokkaana seurakunnan tilan kartoittajana – kun jätetään viihdeosuus pois, nähdään ketä oikeasti kiinnostaa. Vastaukset tähän ovat olleet erittäin ennalta-arvattavia: niimmutku. Niimmutku pitäähän sitä musiikkiakin seurakunnassa olla.

Jos saarna palaisi palvonnan ydinpaikalle, se vaatisi myös saarnavastuussa olevilta roimaa tasonnostoa. Meillä on rima matalalla ja koska meillä ei ole kirkkovuotta, kuten luterilaisilla, ei pastoreilla ole mitään velvoitetta saarnata mistään tietyistä aiheista, vaan he saavat vapaasti valita, mistä saarnaavat. He pysyttelevät mukavuusalueellaan ja saarnaavat omista lempiaiheistaan, tai siitä, minkä ”saavat sydämelleen” – tai oikeastaan pitävät puheita. Olen esittänyt seurakunnassamme riittävän monessa kontekstissa, että se on todistettavasti tullut myös pastoreiden tietoon, tämän toiveen: mitäpä jos jokainen vakituisessa saarnavastuussa seurakunnassamme oleva valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi seuraavaksi saarnakseen saarnan sen 1. luvun 1. jakeesta? Niinhän Paavali käskee Timoteustakin tekemään, saarnaamaan Sanaa! Niinhän Jeesuskin teki opetuslapsilleen, selitti heille kirjoituksia! Ja vastaukset ovat jälleen samanlaisia: niimmutku. Niimmutku pitäähään niitä aihesaarnojakin välillä olla.

Ymmärrän ilman muuta, mistä tuollaiset vastaukset kumpuavat. Muutoksesta ei pidetä, jos nykyisessä ei nähdä mitään vikaa. Siksi vaatii rohkeutta seurakunnan johdolta viedä seurakuntaa sellaiseen suuntaan, johon seurakunta ei halua mennä, mutta joka on oikein. Asioiden tekeminen raamatullisesti ja arvojärjestyksen muuttaminen Raamatun mukaiseksi tulee karsimaan aktiivikävijöitä. Jos asioita ei voi siksi muuttaa, se tarkoittaa, että seurakuntamme on jo liian iso kone, jonka pyörimisestä on tullut itseisarvo. Se tarkoittaa, että seurakuntamme on kuollut.

Ymmärrän myös, miksi pastoreita ei huvita alkaa saarnaamaan Raamattua ja vain Raamattua. Se on työtä. Pastorimme ovat niin ylityöllistettyjä kaikella sellaisella, mikä ei ole pastorin työtä, että he eivät ehdi tehdä sitä, mikä on pastorin työtä. Seurakunnillamme on pilvin pimein kaikenlaisia sellaisia toimintoja ja työmuotoja, jotka sinänsä ovat täysin tervetulleita ja positiivisia, mutta joihin Raamattu ei seurakuntaa velvoita. Raamattu ei missään käske seurakuntaa järjestämään partiotoimintaa, lasten toimintailtoja tai lähetysompelupiiriä. Ja jälleen: niimmutku. Niimmutku pitäähän seurakunnalla lapsityö olla. Ja jälleen meillä on pelkkä kuollut kone, jonka nyt vaan pitää puksuttaa.

Ainuttakaan niimmutkua ei kukaan koskaan ikinä missään perustele Raamatulla. Olen toden teolla pöllämystynyt tästä, kuinka vähän Raamatun annetaan sanella seurakuntaelämää oikeastaan millään tasolla. Raamatun sanalle alistumista ja asioiden tekemistä ja tekemättä jättämistä siksi koska Raamattu niin sanoo, ei pidetä tärkeänä eikä tavoiteltavana. Miksi?

Jos seurakuntamme olisi sitä, mitä seurakunnan kuuluu olla – paikka, jossa uskova saa hengellistä ravintoa ja rakentuu uskovien yhteydestä ja Jumalan Sanan tuntemisesta – kaikki nämä ongelmat ratkaisisivat itse itsensä. Syvällisestä Jumalan Sanan opetuksesta hyvää ravintoa saava uskova on parempi todistus ulkopuolisille ja valmiimpi todistamaan uskostaan arjessaan. Ravittu, terve ja vahva uskova kykenee soveltamaan Jumalan Sanaa perhe-elämässään ja ymmärtää, että vanhempana hänen tärkein velvollisuutensa on julistaa evankeliumia lapsilleen, eikä ulkoistaa sitä seurakunnan lapsi- ja nuorisotyölle. Siinä missä ”sydämelle saatu” aihe voi olla ”juuri sinulle”, Raamatun Sana uskollisesti saarnattuna ja selitettynä on aina koko seurakunnalle. Se on objektiivisesti ravintoa, tavallista kuin peruna, mutta se mahdollistaa sellaisen hengellisen kasvun, joka on yhtä hidasta ja huomaamatonta kuin lapsen pituuskasvu – muttei silti yhtään vähemmän todellista. Eikö se ole muka tavoiteltavaa? Tällaisten asioiden sisäistäminen vaatii radikaaleja katsantokannanmuutoksia.

Mitä teemme sen sijaan? Järjestämme ulospäinsuuntautuvia iltatilaisuuksia keskellä viikkoa, joihin on matala kynnys tulla ja tuoda ystävänsäkin. Näin lähipiirin evankeliointi ulkoistetaan ”seurakunnalle”, eli sille koneelle. Näihin iltatilaisuuksiin pyritään tekemään hyvä show ja esittämään seurakunnan parasta musiikkiosaamista. Näin paikalle tulevat uudestisyntymättömät eivät koe tulleensa mihinkään hartauden hautuumaalle, vaan heidän mielikuvansa tiukkapipouskovaisista, jotka eivät katso telkkaria, eivätkä kuuntele musiikkia, karisevat. Samalla uskovaisille (joita yleisössä on 99,99%) tarjotaan suurena vetonaulana sen-ja-sen uusi bändi, joka soittaa hienommin kuin yksikään edellinen ja niillä on kolme uutta lauluakin! Jaksaa taas ylistää. Siten nämä ovat eräänlaisia dual-purpose-iltoja; niillä on kaksi tarkoitusta kahdelle eri yleisölle.

Jumalattomille puhutaan Jumalan rakkaudesta, mutta ei Jumalan vihasta, ei synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, eikä sijaiskärsijästämme Kristuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Joskus satunnaisesti saatetaan pitää palopuhe parannuksen tärkeydestä, mutta epäraamatullinen pelastusoppi saa sen kuulostamaan tekojen vanhurskaudelta ja lakihenkisyydeltä. Jos joku jumalaton koukkuun narahtikin, hän ei tule koskaan kuulemaan olevansa syntinen, matkalla helvettiin ja vailla toivoa ilman Jeesusta. Hän ei kuule evankeliumia, joka loukkaa. Hän kuulee evankeliumin, joka ei pelasta.

Kun kävin pikkupoikana sirkuksessa, olisin halunnut nähdä saman esityksen seuraavana vuonna uudestaan. Aikuisena tiedän, että olisin kyllästynyt siihen. Nämä illat, joihin uskovaiset tulevat latautumaan, lillumaan, ylistämään ja palvomaan, ovat sama sirkusesitys toistettuna viikosta toiseen. Siihen kyllästyy. Muusikot kyllästyvät soittamaan, esitystekniikkavastaavat kyllästyvät roudaamaan ja uskovaiset kyllästyvät laulamaan. Ja niin suuri spektaakkeli kuivuu hiljalleen kasaan tuottamatta herätystä, hengellistä kasvua, uusia jäseniä, tai mitä ikinä siltä sitten odotettinkaan. Sen jälkeen pidetään vähän taukoa, kunnes joku innokas taas keksii järjestää uuden spektaakkelin.

Ja tässä kohtaa minä löin osaltani pelin poikki. En halua olla mukana mahdollistamassa tätä. En halua olla mahdollistamassa sitä, että pastorimme luistavat vastuustaan saarnata koko Jumalan Sanan neuvoa. En halua olla toteuttamassa mitään showta, jossa tunnelma ja desibelit yrittävät tehdä evankeliumin työn. En halua olla toteuttamassa itseäni, esiintymässä ja paistattelemassa sitä, kuinka hyvä rumpali muka olen. En lähtisi kuuntelemaan itseäni livenä.

Minua ei myöskään yksinkertaisesti enää huvita soittaa niin musikaalisesti kunnianhimotonta musiikkia, kuin mitä nykyaikainen ylistysmusiikki tuppaa olemaan. Laahaavan lällyt balladinrenkutukset, joita pääasiassa soitimme ja joista käytetään nimitystä ”syvä kyntö”, koska niiden säestämänä huojutaan silmät kiinni ja paaaaalvotaan, ovat toivottoman tylsiä. Minä olisin voinut pistää ylkkäsetin uusiksi vaikka joka viikko, soittamatta puoleen vuoteen samaa biisiä kahdesti. Materiaalia kyllä riittää! Siinä olisi ollut haastetta!

Siispä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Aikaa olisin aina voinut jostakin repiä rakkaaseen harrastukseen. Ajan puutteesta lopettamispäätöksessäni ei missään vaiheessa ole ollut kysymys.

Seurakuntamme prioriteetteja heijastelee hyvin tämä Sakari Heikkilän laulu, jonka esitimme viimeisekseni jääneessä Loistavassa Keskiviikossa 2.9.2015. Siinä lauletaan:

Kaipaamme enemmän Sinua Jumala
Enemmän rakkauttas maailmaan
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta
Enemmän käsiä auttamaan

Enemmän voimaasi
Enemmän kirkkauttasi
Enemmän valtakuntaas päälle tän maan
Enemmän ääntäsi
Enemmän kasvojasi
Tahdomme enemmän Sinua

Terveyttä sairauksiin, vapautta kahleisiin
Enemmän ihmeitä, merkkejä
Tahdomme johdattaa kadonneet luoksesi
Loistaen lempeyttä, nöyryyttä

Juu juu, tahdomme ja tahdomme. Tahdomme sitä ja tätä, tuntea Sinua, voimaasi ja ääntäsi ja Sinua ylipäätään. Juu juu. Ja ihmeitä ja merkkejä. Lässyn lässyn. Mitään konkreettista emme silti ole valmiita asian eteen tekemään. Emme avaa seurakuntana Raamattujamme päiväkokouksessa. Emme opiskele Jumalan Sanaa seurakuntana. Emme tavoittele Jumalan tuntemista kirjoitetun Sanan varman ilmestyksen kautta, vaan laulamalla ja tunnelmoimalla. Emme kaipaa sitä, että taivaallinen puutarhuri tulisi repimään juurinen irti sitä, mikä ei ole Isän istuttamaa, vaan pakenemme mieluummin haavemaailmoihimme huokailemaan ja toivomaan jonkin sellaisen perään, jonka avaimet Jumala on antanut meidän käsiimme. Siksi sanoudun kaikesta tästä jyrkästi irti ja siksi en enää soita seurakunnassa.

En sano ”en koskaan”. Rakastan edelleen musiikkia, enkä ole modernia ylistysmusiikkia vastaan. Mielestäni monet nykyaikaiset ylistyslaulut ovat kauniita, iloisia ja teologisesti täysin kelvollisia. Minulla on myös paljon mukavia muistoja. Paljon on silti muututtava, että minä vielä lähtisin mukaan. Siihen saakka soittelen omaksi ilokseni.

Mainokset

Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…

Karismaattisuus ilmenee maailmassa eri tavoin. Meillä täällä Suomessa karismaattisuus tuntuu esiintyvän pääasiassa melko maltillisena ja säyseänä. Kaikkiin hullutuksiin ei lähdetä suin päin mukaan. Jokin itsesuojeluvaisto tai Jumalan varjelus tuntuu pitävän ihmiset päällisin puolin sellaisessa tilassa, että he vierastavat kaikkein kammottavimpia äärikarismaattisia harhoja. Mutta kun karismaattisuuden ottaa puheeksi ihmisten kanssa, tulee huomanneeksi, että termiviidakko on melkoinen. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että keskustelun vastapuoli ymmärtää karismaattisuuden samalla tavalla.

Olen keskustellut helluntailaisten kanssa, jotka kieltävät olevansa karismaatikkoja, mikä ihmetyttää minua. Totta kai he ovat! Olen lukenut helluntailaisten kannanottoja, joissa he nimittävät hengessään kajahtaneita valekarismaatikoiksi; he itse ovat todellisia karismaatikoita. Olen kuullut myös helluntailaisten käyttävän uudemmista karismaattisen liikkeen aalloista sanaa uuskarismaatikko, mikä tekee heistä kai sitten vanhakarismaatikoita. Ilmiselvästi kyseessä on halu tehdä pesäeroa ei-hyväksyttävien karismaattisten ilmiöiden ja hyväksyttävien sellaisten välille. Haluan hieman selventää, kuinka itse näen asian.

Kaikella karismaattisella kristillisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä. Se yhteinen nimittäjä on usko siihen, että charismata ovat edelleen toiminnassa. Tarkemmin määriteltynä ne charismata, eli Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat edelleen toiminnassa, ovat kielilläpuhuminen, profetointi ja parantaminen. Voidaan mainita myös henkien erottaminen, tiedon sanat ja tunnustekojen tekeminen, mutta mielestäni ne voi ihan yhtä hyvin lukea tavallaan osaksi kolmea ensin mainittua. Niistä voidaan puhua myös ilmestys- tai merkkilahjoina, koska kaikkien mainittujen armolahjojen tarkoitus oli välittää ilmestystä Jumalalta ja/tai todentaa tuota ilmestystä. Tämä muodostaa karismaattisen teologian ytimen. Joka uskoo noiden armolahjojen olevan edelleen toiminnassa, on nähdäkseni karismaattinen kristitty, karismaatikko.

Ongelmia syntyy, kun aletaan puhua karismaattisesta liikkeestä. Karismaattisen liikkeen käsitetään tarkoittavan sitä liikettä, mikä alkoi vuonna 1960 Van Nuys’ssä Kaliforniassa, kun episkopaalipappi Dennis J. Bennett alkoi puhua kielillä. Vuonna 1967 alkoi katolisen kirkon hengellinen uudistusliike. Karismaattinen liike määritellään siten, että helluntailainen tai sen kaltainen teologia alkoi vaikuttaa ns. päälinjan kirkkokuntiin ja sen mukaisia manifestaatioita alkoi ilmetä niiden parissa, kun aikaisemmin sellaisia oli esiintynyt vain helluntailaisuudessa.

Helluntailaisten suhtautuminen karismaattiseen liikkeeseen tuntuu vaihtelevan sen mukaan, mikä on edullista kussakin tilanteessa. Kun on tarve nostaa esille karismaattisen kristillisyyden maailmanlaajuista levinneisyyttä vastalauseena sessationismille, sanotaan, että meitä on 500 miljoonaa (tämän artikkelin perusteella se voi hyvinkin olla jo 600 miljoonaa). Mutta 500 miljoonaa käsittää kaikki hengenuudistusliikkeet, eikä ainoastaan klassista helluntailaisuutta. Kuinka suuri osa tuosta luvusta on oikeasti klassisia helluntailaisia, eikä uusapostolisia tai torontolaisia?

Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi, että kaikista helluntaikarismaattisista klassisten helluntailaisten osuus on niukin naukin alle puolet. Mutta kun sitten vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen perusteella jopa yli 90% tutkimuksen kohteina olleen 10 maan helluntailaisista (huom: siis helluntailaisista, ei karismaatikoista) uskoo, että Jumala antaa varallisuutta ja menestystä kaikille, joilla on riittävästi uskoa, kuinka suuri osa helluntailaisistakaan on sitten ”todellisia helluntailaisia”? Hyvin yksinkertaisella kaavalla 500 / 2 * 0.1 laskettuna, järkeviä klassisia helluntailaisia, jotka eivät usko mihinkään hömppään (paitsi tietysti armolahjojen toimintaan tänä päivänä), on vain 25 miljoonaa. Kun sitten 500 miljoonan karismaattisen kristityn uskomuksia alkaa haastamaan ja sanon: te karismaatikot, minulle vastataan: en ole karismaatikko, olen helluntailainen!

Ei paljoa myöskään auta vetoaminen karismaattisiin tai helluntailaisiin tutkijoihin, tai muihin tärkeisiin lähteisiin. Edesmennyt C. Peter Wagner puhui karismaattisuudesta aaltoina. 1980-luvulla alkanut viinitarhaliike, eli Vineyard, jonka pohjalta syntyivät torontolaisuus ja Suomen cityseurakuntaliike, oli hänen mukaansa kolmas aalto. Kolmas aalto ei tietenkään ole kolmas aalto, jos sen edellä ei ole jo tullut kaksi aaltoa. Ensimmäinen aalto oli klassinen helluntailaisuus. Toinen aalto oli 1960-luvun karismaattinen liike. Mutta tämänkin helluntailainen voi väistää toteamalla, että herra Wagnerin mielipide ei tässä paljoa paina, hänhän oli harhaoppinen uusapostolinen. Hän ei ole yksi meistä.

Olen vedonnyt myös Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu -mahtieepokseen, jossa Ruohomäen agendana on osoittaa Pyhän Hengen ilmiöiden jatkumo kirkkohistoriassa ja että helluntailaisuutta varten oli jo kaikki pedattu. Hän referoi erästäkin lähdettä Suomen Orivedeltä 1700-luvulta, jossa esiintyvät manifestaatiot olisivat kenelle tahansa klassiselle helluntailaiselle vastenmielisiä todistaa paikan päällä. Viittaus kuuluu (s. 71, lähdeviite 27):

Toiset ryömivät ja matelivat lattialla, toiset makaavat vatsallaan, toiset selällään, toiset kömpivät pöytien ja tuolien jopa sänkyjen alle, repivät tukkansa hajalleen, viskovat mitä lattialta käsiinsä saavat. Toiset hyppivät ja tanssivat seinästä toiseen lyöden usein päänsä seinää vastaan, manaavat, taputtavat käsiään; kun toiset taas heittävät kuperkeikkoja ja toiset leikkivät kummallisia panttileikkejä j.n.e., se kaikki käy uuden syntymisen ja Hengen vaikutuksen ilmauksista. Luonnottomimpia tällaisista hurmosilmiöistä oli kaikenlaisten eläinten äänten matkimiset: toiset haukkuivat kuin koirat, toiset röhkivät kuin siat, toiset murisivat kuin karhut j.n.e.

Minulle tuosta tulee mieleen lähinnä torontolaisuus. Ruohomäen viesti on minusta selvä: tuossa olemme me! Nuo olivat meidän hengellisiä edelläkävijöitämme! Mutta helluntailainen ei silti pidä ajatuksesta, että näiden hengellisten edelläkävijöiden kokemien ilmiöiden mukaisia nykyaikana kokevat olisivat helluntailaisten hengellistä jälkipolvea, tai – kuten Ruohomäki pyrkii osoittamaan – saman Hengen vaikutusta. Torontolaisuudesta on sanouduttava jyrkästi irti, sanotaan. Mutta kun olen yrittänyt perustella Ruohomäen tutkijanauktoriteetilla, että kaikessa on kyse samasta liikehdinnästä ja että erot ovat ainoastaan manifestaatioiden esiintymistiheydessä ja laadussa, minulle on sanottu, että Jouko Ruohomäki on ihan täysi uusapostolinen ja etteivät hänen sanomisensa tai kirjoituksensa paina.

Olen myös yrittänyt haastaa muita aikamme ilmiöistä varoittavia. Heidän kritiikkinsä sellaisia kohtaan, joista he näkevät tarvetta varoittaa, ei läheskään aina ole reilua ja perusteltua. Esimerkiksi Church Watch Central -sivusto on kirjoittanut monta artikkelia tri Michael Brownista, joka sai osakseen huomiota arvostelemalla kovin sanoin John MacArthurin Strange Fire -konferenssia ja lisäksi paljon kritiikkiä vierailemalla sen jälkeen Benny Hinnin TV-ohjelmassa ja kutsumalla Bill Johnsonin vieraaksi omaan radio-ohjelmaansa. Michael Brown oli merkittävä hahmo Brownsvillen herätyksessä ja hänen sanojaan ja edesmenneen pastori Steve Hillin sanoja otettiin ja perattiin millintarkasti ja niillä maalailtiin huikea salaliittoteoria, jonka mukaan Hill ja Brown eivät ole/olleet helluntailaisia, vaikka sanoivat olevansa, vaan NAR:n myyriä. Minun mielestäni henkilön itseidentifiointi on tärkeää. Jos joku sanoo olevansa helluntailainen ja toteuttaa uskonelämässään NAR:n tai uskon sana -liikkeen oppeja, se ei mitätöi hänen helluntailaisuuttaan. Sen pitäisi pistää pohtimaan kriittisesti: mikä helluntailaisuudessa tarjoaa lähtökohdat väärän opin itämiselle?

Kun kaikki päivän analyysit on tehty, eikä olla tultu hullua hurskaammiksi siitä, kuka nyt on hyvä karismaatikko ja kuka on paha karismaatikko, missä menee raja, miksi tuo vapaakirkollinen ei varoita tuosta NARrilaisesta, miksi tuo helluntailainen on tuon torontolaisen kaveri, miksi tuo menee vieraaksi tuon menestysteologin TV-ohjelmaan ja miksi tuo uskonsanalainen kutsutaan joka paikkaan puhumaan, on pysähdyttävä pohtimaan, miksi linjanveto on niin vaikeaa. Minä uskon vastauksen olevan niinkin yksinkertainen, että C. Peter Wagner on oikeassa. Jouko Ruohomäki on oikeassa. Kaikki karismaattinen kristillisyys on samasta puusta veistettyä. Kappaleet saattavat olla eri kokoisia, mutta samasta puusta ne ovat lähtöisin. Kaikki karismaattiset kristityt kahlaavat samassa virrassa. Toiset kahlaavat vain nilkkoihin saakka ja toiset ovat jo lähteneet uimaan (valitettavan monet ovat hukkuneetkin). Karismaattisuus etenee aaltoina, jotka vain huuhtoutuvat aina vain pidemmälle ja pidemmälle rantaan. Kaipa uusapostolisuus on jo neljäs aalto. Mikäköhän on oleva viides?

Ketkä ovat siis me? Ketkä ovat todellisia karismaatikoita ja ketkä valhekarismaatikoita? Ketkä ovat konservatiivisia karismaatikoita ja ketkä äärikarismaatikoita? Ketkä ovat vanhakarismaatikoita ja ketkä uuskarismaatikoita? Uskon, että jokaisen rehellisesti karismaattista kristillisyyttä tarkastelevan on myönnettävä, että karismaattisen kristillisyyden eri ilmentymissä on liian paljon liikkumavaraa ja että niiden erityispiirteet vuotavat liikaa toisiinsa ja alas klassiseen helluntailaisuuteen, sekä sekoittuvat hybrideiksi, että voitaisiin tehdä selkeää rajanvetoa. Itseidentifiointi ei voi toimia siten, että tilannekohtaisesti muutetaan määritelmiä sen mukaan, mikä itselle on edullisinta.

Haluan palata takaisin siihen, mistä aloitin: yhteiseen nimittäjään. Uskotko, että charismata ovat toiminnassa? Esiintyykö tänä päivänä kielilläpuhumista, profetointia ja ihmetekoja?

  • Helluntailaiset uskovat niin.
  • Muut Suomen vapaiden suuntien seurakunnat uskovat pitkälti niin. He edustakoot laajempaa karismaattista liikettä.
  • Torontolaiset uskovat niin. He edustakoot uuskarismaattisuutta.
  • Uusapostoliset uskovat niin. He edustakoot valekarismaattisuutta.
  • Uskonsanalaiset uskovat niin. He edustakoot äärikarismaattisuutta.

Mitä tahansa erityispiirteitä ja omia oppeja näillä eri ryhmillä onkaan, vääriä tai oikeita vähemmän vääriä, niiden alkuperä on lähes aina karismaattisissa kokemuksissa:

  • Minä koin
  • Minä näin näyn
  • Minä näin unen
  • Minä paranin
  • Minä kuulin äänen
  • Jumala puhui minulle
  • Minä sain profetian
  • Minä sain tiedon sanat
  • Oo robobo shalaba khebele oodede tsii aadu tshai! Shuu!

Mitä näistä subjektiivisista kokemuksista seuraa, on tapauskohtaista. Näistä kokemuksista on syntynyt monia oppeja, liikkeitä, TV-kanavia, lähetystyöprojekteja, hengellisiä työmuotoja. Jälki on monin paikoin ollut erittäin tuhoisaa.

Minä en usko, että on kenellekään edullista pitää yllä jonkinlaista erottelua oikean/konservatiivisen/terveen karismaattisuuden ja väärän/ääri-/epäterveen karismaattisuuden välillä. Vähäisessäkin määrin esiintyvä maltillinenkin karismaattisuus tuo välittömästi esiin siihen liittyvän perustavanlaatuisen ongelman: se vieraannuttaa Jumalan kirjoitetusta Sanasta. Minä uskon, kuten Raamattu sanoo, että Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen. Mitään sellaista tilannetta ei uskovalla ihmisellä voi elämässä olla, etteikö siihen löytyisi toimintaohje tai -periaate Raamatusta. Mitään sellaista uskonelämään liittyvää kysymystä ei ihmisellä voi olla, etteikö siihen löytyisi vastaus Raamatusta.

Ihan tavallisessa konservatiivisessa torontolaista hihhulointia vierastavassa hiirenharmaassa Niilon aikoja kaiholla muistelevassa suomalaisessa helluntailaisuudessa on täysin normaalia uskoa, että ilmestykselliset armolahjat ovat edelleen toiminnassa ja että ne ovat tarpeellisia. Kun sanon, että ne eivät ole tarpeellisia ja siksi ne lakkasivat toimimasta, minulle vastataan, että nehän ovat rakennukseksi; sekä seurakunnan että yksilön. Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tietenkin, että Raamattu ei silloin ole riittävä elämään ja jumalisuuteen, vaan uskonelämä kaipaa Raamatun rinnalle lisätäydennykseksi toisen ilmestyksen lähteen: profetiat ja tiedon sanat. Se on erittäin vaarallista. Raamattu ei myöskään ole riittävä uskovan hengelliseen rakentumiseen, vaan kielilläpuhuminen täydentää sitä. Lisäksi tyytyväisyys ja lepo Kristuksessa, kun elämä kolhii, on vähän niin ja näin, kun toiveet ihmeparanemisesta pidetään väen vängällä hengissä.

Tätä lukevan helluntailaisen olisi hyvä pysähtyä arvioimaan omaa liikettään, sitä klassista helluntailaisuutta, jolla ei muka ole mitään tekemistä torontolaisuuden, uusapostolisuuden tai uskonsanalaisuuden kanssa. Onko todella niin? Olen pyrkinyt osoittamaan, että kaikella karismaattisella kristillisyydellä on sama juuri. Siksi myös saamme todistaa alinomaan konservatiivisesti karismaattisten kristittyjen luisumista karismaattisiin ääriliikkeisiin ja tavallisten riviseurakuntalaisten järkyttävää arviointikyvyn puutetta.

”Meitä” on 500 miljoonaa.

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.

Mistä muistamme Kathryn Kuhlmanin?

Minulla oli aukko sivistyksessä. En ollut koskaan kuullut ainuttakaan saarnaa Kathryn Kuhlmanilta. Se asia on nyt kuitenkin korjattu, koska merirosvokapteeni Chris Rosebrough on tehnyt analyysinpuolikkaan Kathryn Kuhlmanin eräästä saarnasta. Analysoitavaksi saarnaksi valikoitui epämuodollisen gallupin kautta Kuhlmanin saarna Oral Roberts -yliopistolla 1974, nimeltään Just Jesus, vain Jeesus.

Saarnan nimi ”vain Jeesus” on harhaanjohtava. Sitä kuvittelisi, että saarnan aihe myös olisi Jeesus, mutta aihe onkin Kuhlman itse. ”Saatte tietää, millainen Kathryn Kuhlman todella on”, hän toistaa useita kertoja saarnassaan. Saarnan punainen lanka on hänen oma elämäntarinansa ja se, kuinka hän ”teki valinnan antautua Jumalan tahdolle” huomattuaan, miten ailahtelevia ihmiset ovat yhtenä päivänä mielistellessään ja toisena sylkiessään päin kasvoja. Kokemuksissaan hän rinnastaa itsensä Jeesukseen; Jeesustakin mielisteltiin hyödyntavoittelun toivossa ja syljettiin sitten, kun Hän ei ollutkaan sitä, mitä odotettiin.

Hänen rukouksensa ja rakkain raamatunpaikkansa oli Ps. 17:8; väännettynä muotoon: saada olla Jumalan silmäterä, paijattu lempilapsi. En ihmettele sitä lainkaan, koska Kuhlman kertoo saarnassaan omasta isästään, kuinka hän jumaloi tätä. Isän kuolema, josta ei nyt tässä saarnassa ottanut selvää, oliko se ennenaikainen vai ei, ilmeisesti jätti syvät jäljet, koska kuoren alta näkyy selvästi isin syliin käpertyvä pikkutyttö.

Saarnassa ei ole paljoa kuultavaa. Kuhlman käyttää paljon aikaa hitaaseen ja yliteatraaliseen ilmaisuunsa, sanomatta silti oikein mitään. Ihmettelen, miten kukaan voi ottaa vakavasti tällaista höpsöä tätiä, joka ylidramaattisesti välillä kuiskii ja korottaa ääntään, kuin mikäkin Galadriel. Hän ei avaa saarnan aikana Raamattuaan ja ottaa esille vain tuon jo manitsemani vääristellyn raamatunkohdan. Lisäksi hän sanoo joitakin suoraan sanottuna demonisia asioita:

  • ”Lihassa ollessaan Jeesus oli niin täysin ihminen, että oli kuin Hän ei olisi Jumala ollutkaan.” Mihin ihmeeseen tarvitaan tällaisia älyttömiä toisinmuotoiluja Jeesuksen kaksiluonto-opista? Väärät opettajat vääristävät sen, mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta. On taktikointia heiltä esittää teorioita ja ahaa-elämyksiä Jeesuksen olemukesta maallisen vaelluksensa aikana, jotka kuulostavat ihmiset hanureilleen pudottavilta vuosisadan oivalluksilta. Samaa teki Patrick Tiainenkin apinoidessaan Bill Johnsonin kenoottista kristologiaa. Kun ne kyseenalaistetaan, voi kierrellä ja kaarrella; kun sanotaan, että Jeesus on samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen, vastataan että totta kai, mutta.
  • ”En usko hetkeäkään, että Jeesus itse halusi kuolla.” Jeesus itse sanoi, ettei kukaan riistä Häneltä henkeä, vaan että Hän antaa henkensä vapaasta tahdostaan. Ei pitäisi nähdä positiivisena asiana sitä, että oma näkemys Jeesuksesta muistuttaa lähinnä Tim Ricen kristologiaa (oli miten oli, muuten; Vanden Plas -bändin versio Gethsemanesta on kaikin puolin komea).

Saarnan lopuksi kuhlman koskee ihmisiä trademark-tyyliinsä leukaperiin ja he kaatuvat. Hän on juuri haaskannut puolitoista tuntia aikaa hypnoottiseen sisällöttömään diipadaapaansa ja itsekehuunsa ja Pyhän Hengen läsnäolo on muka niin voimallinen, että väkeä lakoaa? Just. Loppua kohden lauletaan vielä hitaasti ja laahaavasti Halleluuuuuujaaaaaaa, samalla tavalla kuin Kuhlmanin ykkös-fanboy Benny Hinn. Kuuntelin videon vielä puolitoistakertaisella nopeudella ja oli se hidas niinkin. Oral Roberts -yliopiston opiskelijoista koostuvaa yleisöä kehotetaan painokkaasti tekemään elämässään ratkaisu sen suhteen, haluaako alistua Jumalan tahdolle vai ei.

Kun nyt olen kuullut tämän puheen Kuhlmanilta, ei minulla ole enää epäilystäkään siitä, että kaikki mitä Kathryn Kuhlman on ikinä sanonut, on mennyt kuulijoiden toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ihmekään, ettei kenenkään kokemus ja muisto Kuhlmanista ole se, että hän oli uskollinen sananjulistaja. Ne väitetyt ihmeet ovat se jutun juoni. Niistä on kirjakin, Uskon ihmeisiin, jonka Ristin Voiton kustannus aikoinaan julkaisi ja joka sattuu löytymään kirjahyllystäni. Kirjassa on kiukkuinen esipuhe kaikkia arvostelijoita vastaan, jotka väittävät, ettei mitään ihmeitä ole tapahtunut. Että kylläpäs kuulkaa on!

En mitenkään jaksa uskoa, että Pyhä Henki todella toimi yliluonnollisesti tällaisen tyhjänpäiväisen lässytyksen yhteydessä. Silti ihmiset katsovat taaksepäin Kuhlmanin aikakautta ja näkevät suuren Jumalan naisen. Heillä on ruusunpunaiset lasit päässä. Kuhlmanin elämä oli valheiden ja salailun värittämää. Tästäkin saarnasta löytyi kyllä mielipiteitä ja anekdootteja, mutta ei Jumalan Sanan totuutta. Ja missä ei ole totuutta, siellä ei ole elämääkään.

Tämä oli vain yksi saarna, mutta minulla ei ole mitään syytä olla optimistinen muun Kuhlmanin suullisen tuotannon suhteen. Hänet muistetaan syystäkin mystisestä ja diivamaisesta olemuksestaan sekä sirkustempuistaan, eikä saarnojensa substanssista.

Anteeksi, että kritisoin

Ristin Voitto uutisoi viime viikolla Tulisielu-konferenssista lyhyellä uutisartikkelilla, joka oli otsikoitu ”Tulisielu-konferenssissa luotiin yhteyttä”. Puhujina tapahtumassa olivat muun muassa Juha Lehtonen, Patrick Tiainen, Ville PitkänenLeena Lehtinen, Mika Jantunen sekä Cathy ja Gordon Harris. Tämä konferenssin johtajan Henna Saarisen lausunto kiinnitti huomioni aivan erityisellä tavalla:

– Puhujat ja tiimi edustivat laajasti Suomen kristillistä kenttää, ja jopa tahoja, jotka olivat aiemmin tuominneet toisiaan. Muutamassa tilanteessa tapahtui julkista anteeksipyytämistä, mikä oli erityisen koskettavaa.

Minusta olisi hyvin mielenkiintoista tietää, kuka pyysi anteeksi, keneltä ja mitä? Anteeksipyynnön konteksti tuntuu nimittäin olevan juurikin tuo mainittu tuomitseminen. Luulen, että on toiveajattelua, että joko Mika Jantunen olisi pyytänyt anteeksi David Herzogin pyytämistä Suomeen, tai että Patrick Tiainen olisi pyytänyt anteeksi haginististen huuhaaoppiensa propagointia. Luulenkin (ja tämä on pelkkä arvaus), että tilanne oli täysin päinvastainen: anteeksipyyntöjen kohde taisi olla ainakin Patrick Tiainen. Pyydettiin anteeksi kriittistä suhtautumista opetuksiin, jolle ei enää ollut aihetta, kun opetusten takana oleva henkilö tuli tutuksi.

Lihavoin edellisessä kappaleessa nuo sanat, koska nämä kaksi asiaa menevät nykyään rattoisasti sekaisin, kun aletaan arvioida jonkun oppeja. Itsekuri ei pidä; oppien arvioimisen sijaan helposti mennään ad hominem -osastolle opettajan karaktääriä arvostelemaan, vaikkei henkilöä edes tunneta. Mutta toisaalta sitten kun henkilö opitaan tuntemaan, henkilön luonne ja olemus jostakin syystä pyyhkivät täysin pois viitteetkin siihen, että hän olisi opettanut vääriä oppeja. Sehän on ihan mukava tyyppi, kuinka sen opetuksissa muka voi olla jotakin vikaa? Sellainen on melkoisen häkellyttävää.

Kritisointi on siitä syystä nykyään kiellettyä. Ei nähdä sitä, että todellakin jotakuta arvostellessa kyse ei ole henkilökohtaisuuksista, vaan asia-argumenteista. Sitä sain todistaa viimeksi pari päivää sitten solussa, kun eräs soluveli veti herneet nenäänsä siitä, että pidän totuutena jotakin muuta kuin hän.

Kritisointi nähdään yhteyden hajottamisena. Yhteys puolestaan nähdään sellaisena, että kaikilla on kivaa, eikä kukaan väittele mistään ja kaikki uskovat samalla tavalla, tai jolleivat usko, ainakaan valtanäkemyksestä poikkeavat eivät pidä siitä mekkalaa. Sovun säilyminen on heistä kiinni. Toisaalta asian voi nähdä myös siten, että koska yleisesti ihmisten käsitys siitä, että on edes olemassa mitään muuta soteriologiaa, kuin wesleyläinen arminiolaisuus, tai eskatologiaa, kuin pretribulationistinen dispensationalismi, on niin olematon, niin ilman muuta sellainen henkilö, jonka mielestä joku on opissaan väärässä, on riidanhaastaja ja harhaoppinen.

Mutta mitä se yhteys todellisuudessa on? Jeesus rukoili Isää ennen Getsemanen puutarhaan lähtöään (Joh. 17:20-23):

Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

Katkelmasta selviää muutamia asioita:

  • Jeesus rukoilee omiensa puolesta.
  • Jeesus ei rukoile niiden puolesta, jotka eivät ole Hänen omiaan.
  • Jeesus rukoilee, että Hänen omansa olisivat yhtä; täydellisesti yhtä.
  • Koska Jeesus rukoilee Isältä, että Hänen omansa olisivat yhtä, siitä on pääteltävissä, että on Isän vallassa, että Hänen omansa ovat yhtä.
  • Koska Poika rukoilee aina Isän tahdon mukaan, ei ole mahdollista, että Isä ei vastaa myöntävästi Pojan rukoukseen ja toteuta Pojan pyyntöä tässä asiassa.
  • Koska Poika rukoilee aina Isän tahdon mukaan, on Jumalan tahto, että uskovat ovat yhtä.
  • Jumalan tahto tapahtuu aina.
  • Näin ollen Kristuksen omat ovat yhtä. Sitä ei muuta kukaan, eikä mikään.

Kanssauskovan kritisointi ei muuta sitä tosiasiaa, että uskovat ovat yhtä. Toisaalta kaikki, jotka väittävät olevansa Kristuksen omia, eivät ole. Kukaan ihminen ei näe toisen ihmisen sydämeen. Henkilöön menevää arvostelua on ilman muuta syytä välttää, ellei henkilöä tunne ja ellei nuhtelulle ole painavia perusteluita.

Siitä huolimatta kristinuskon eri suuntauksien välillä on merkittäviä eroja, minkä vuoksi on eri kirkkokuntia ja liikkeitä. Nämä erot eivät ole mitättömiä ja niitä pitää pystyä kritisoimaan ja niistä pitää pystyä väittelemään, muuten totuutta etsivät joutuvat tuuliajolle. Mutta silti tunnustavat luterilaiset, uudestisyntyneet metodistit ja Jeesusta seuraavat helluntailaiset ovat kaikki yhtä; mahdollisista vääristä tulkinnoista ja painotuksista huolimatta. Ja missä kaksi todellista uskovaa kohtaa, he tunnistavat toisensa, oli lohko tai lahko mikä hyvänsä.

Toisaalta kristinuskon piiriin on luikerrellut monenlaisia vakavia eksytyksiä ja harhaoppeja. Sellaiset pitää paljastaa ja sellaisten levittäjiltä pitää suut tukkia. Ei muuta mitään, että väärien oppien opettaja on mukava tai sympaattinen. Se ei ole yhteyttä, että hyväksytään kaikki pellet ja puoskarit sen pelossa, että yhteys menee. Väärien kristuksien opettajien kanssa todellisella uskovalla ei voi olla mitään yhteyttä.