Ristiretki Afganistaniin

Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista. Hurraa, iloitsevat yhdet. Sinne ei olisi koskaan pitänyt mennä. Voi ei, valittavat toiset. Miten naisten ja tyttöjen oikeuksien nyt käy?

Yhdysvaltain Afganistanin tilanne piirtää mielenkiintoisia paralleeleja erääseen ilmiöön, jota pidetään kristinuskon häpeätahrana: ristiretkiin. Aikuisuuden kynnystä kurkottelevat pitkätukkaiset lukiohevarit olivat aikoinaan ottaneet käyttöönsä mielestään oivallisen aseen kristinuskoa vastaan. Kristinusko oli viety sinne ja tuotu tänne väkipakolla, miekalla uhaten. Käänny tai kuole. Siispä kristinusko edusti heille pahuutta. Itsehän en lukiossa tiennyt käytännössä mistään mitään, jos kovasti paljoa tiedän nytkään, joten minulla ei ollut aseita puuttua heidän yliyksinkertaistettuun ja nyanssittomaan historiankäsitykseensä.

Oman aikansa kuplassa elävä on aina hienosti kykenevä osoittelemaan sormellaan muita sivilisaatioita ja aikakausia, ollen samalla sokea kuin kontiainen omalle historialliselle viitekehykselleen. Nimittäin, uskokaa tai älkää, Yhdysvaltain 20-vuotisessa kampanjassa muslimimaita vastaan — älkää unohtako Libyaa, Irakia jne. — olemme todistaneet taas yhtä ristiretkien ja miekkalähetyksen sarjaa. Yhdysvallat ei lisäksi suinkaan ole tässä yksin, vaan muut länsimaat ovat olleet mukana sotimassa.

Ja oih, kuinka yleviä ovatkaan heidän tarkoitusperänsä: vapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa arabimaihin. Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi länsimaisia liberaaleja arvoja turmeltuneeseen itäblokkiin.

Ristiretkistä ei kai olisi jäänyt kummoista muisteltavaa, elleivät Pyhää Maata hallussaan pitäneet olisi lyöneet takaisin. Jos vihollinen ei halua sotia, on konflikti jo ohi. Kas, sehän sodan pointti onkin. Vihollinen on saatava tilanteeseen, jossa se ei enää halua, tai voi sotia vastaan. Afganistan osoitti viimeistään nyt, etteivät länsivallat koskaan päässeet siihen tilanteeseen. Kärsivälliset Talebanit tiesivät, että heidän aikansa kyllä koittaa vielä. Ja niin se koittikin.

Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden todelliset syyt lähteä kampanjoimaan muslimimaita vastaan ovat tietenkin niin mystisen kierot ja sala-agendaiset, ettei niistä ota erkkikään selvää. Sama pätee aiempiin ristiretkiin. Taustalla oli vaikka millaisia valtasuhteiden muutoksia, salakähmintää ja kaksinaamaisia motiiveja, mutta koska niiden ymmärtämiseksi pitäisi nähdä vaivaa, on helpointa vain todeta lukiohevarin tavoin, että ”kristityt hyökkäsivät tänne pohjolaan ja käännyttivät meidät väkisin”. Samalla tavalla on helppo luoda Afganistanin ristiretkelle yhtäläinen päälleliimattu agenda.

Ristiretket olivat paha asia, koska me emme tehneet sitä, vaan se tehtiin meille ja lisäksi historiallinen etäisyys siihen on nyt riittävä, että siihen voi tehdä pesäeron. Afganistan nähdään kuitenkin pitkälti positiivisena, koska mehän tässä vain metsästämme tuhmia terroristeja ja viemme samalla demokratian ja ihmisoikeuksien ilosanomaa vapautta kaipaavien muslimien keskuuteen. Me hyvikset. Niin kai ajateltiin keskiajallakin: me hyvikset vapautamme Jerusalemin!

Miksi sitten on niin, että kun yhtä ideologiaa levitetään miekoin ja toista rynnäkkökiväärein, se ensimmäinen muuttaa koko läntisen sivilisaation ilmeen, mutta se toinen joutuu luikkimaan häntä koipien välissä karkuun? Se johtuu siitä, että siellä, missä Jumalan Henki vaikuttaa, Hän vaikuttaa miekoista huolimatta ja missä Hän ei vaikuta, siellä ei maallisista aseista ole apua. Muslimit ja itäblokin maat näkevät ”länsimaiset arvot” turmeltuneina ja vahingollisina. He ovat siinä oikeassa. Miksi he siis ottaisivat ne vastaan?

Ja hän lausui ja sanoi minulle näin: ”Tämä on Herran sana Serubbaabelille, näin kuuluva: Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.”‬‬

Sakarja‬ ‭4:6

Voimme väitellä siitä, olivatko ristiretket ja miekkakäännytykset moraalisesti hyväksyttäviä tapoja levittää kristinuskoa, mutta en itse voi oikein välttyä siltä ajatukselta, että vahva militaristinen preesens, joka suojaa ja tukee niitä, jotka evankeliumia julistavat, on vähintäänkin potentiaalinen osatekijä siinä, että kristinusko saa tukevan jalansijan alueella X. Niin olisi voinut käydä Afganistanissa, jos länsimaat olisivat vielä sillä tavalla kristittyjä kuin joskus muinoin.

Ajatella — moskeijat olisi muutettu kirkoiksi ja lähetyssaarnaajat olisivat armeijan suojaamina kutsuneet muslimeja tulemaan sisälle pelastukseen, hylkäämään pakanalliset ja takapajuiset uskomuksensa ja omaksumaan uskon, joka luo todellisen perustan rakkaudelle, tasa-arvolle ja anteeksiannolle. Missä tahansa Yhdysvaltain armeija olisikin pitänyt yliotetta, sinne olisi virrannut tilaisuudesta vaarin ottaneita evankelistoja ja armeija olisi ottanut heidät iloiten vastaan. Heidät olisi nähty liittolaisina ja avaintekijöinä siinä, että kampanja onnistuu, on rauhanomaisempi ja jättää pysyvän vaikutuksen.

Mutta eikö tuo ole se ”väellä ja voimalla” -lähestymistapa? Ei minun mielestäni, koska tuossa utopistisessa skenaariossani käsitetään, että ilman Jumalan Henkeä ei ole mitään muutosta tehtävissä. Afgaaneille haluttiin arvatenkin opettaa pitkässä juoksussa, että pieni lapsi voi itse päättää sukupuolensa ja että kamelinpieru on kauhea kasvihuonekaasu. Koska Äiti-Gaian henki ei muuta ihmisten sydämiä vastaanottamaan näitä suuria totuuksia, on mentävä neuvottomasti pyssyjä heiluttaen ja tultava sitten pois, kun se ei onnistunut.

Kun ymmärtää, että miekka antoi joissakin tapauksissa evankeliumille työrauhan, on helpompi nähdä Jumalan toiminta historiassa. Tämä on Hänen tarinansa ja Hän kirjoittaa sen tasan siten kuin itse tahtoo. Minä tietysti toivon, että koittaisivat jälleen sellaiset ajat, että valtiovaltojen suopeuden ansiosta evankeliumi saisi vapaat kädet sellaisissa paikoissa, joissa se on ollut ahtaalla. Mutta toisaalta Jumala voi haluta osoittaa, ettei Hän tarvitse sellaista ja ettei Hän ole alisteinen olosuhteille. Hän määrittelee olosuhteet. Se on kuitenkin aika varma, ettei niin ole toistaiseksi käymässä. Se nimittäin vaatii vahvuutta ja me olemme nyt siinä kohtaa, missä heikot miehet luovat kovat ajat. Tai mistäpä minä tiedän — Jumala voi yllättää.

Tämän ristiretken kohtaloksi koitui se, että uskonto, jota se yritti saarnata, oli väärä. Kukaan ei todella kääntynyt sen voimattoman evankeliumin kuullessaan. Sen merkittävimmät käännynnäiset osoittautuivat luopioiksi, jotka karkasivat lällättäen rahojen kanssa. Sen opit eivät antaneet sen sotilaille tarvittavaa sitkeyttä ja selkäruotoa. Kun on kajautettu kolminkertainen halleluja-huuto sosiaalidemokratialle ja sateenkaarilipulle, on ihan oikein kyseenalaistaa kaikki ja miettiä, mitä järkeä missään enää on.

Ai niin joo – minulla on myös videoita

En aina (tai siis yleensä) muista postailla tekemiäni videoita tänne. Olen perustanut kanavan myös Odysee-palveluun, joka on lohkoketjuun perustuva vaihtoehto YouTubelle.

Liity mukaan käyttämällä tätä linkkiä: https://odysee.com/$/invite/@kalvinisti:c
Kaikki suomenkieliset videoni ovat katsottavissa täällä: https://odysee.com/@kalvinisti:c
Kaikki englanninkieliset videoni ovat katsottavissa täällä: https://odysee.com/@calvinist:2

Jumalaton maailma

Tämä maailma on melkoisen jumalaton. Yllättääkö se? Ei, kyllä minä sen tiesin, sanot sinä. Mutta minä väitän vastaan. Ei, et tiedä. Et ole tullut ajatelleeksi, miten moninaisilla eri tavoilla jumalattomuus oireilee. Kuinka moneen näistä olet itse langennut? Katsotaanpa!

Jumalattomassa maailmassa ei ole ketään, joka ohjaa ja orkestroi maailmankaikkeuden tapahtumia. Universumi on loputon, sattumanvaraisista tapahtumista koostuva yhtälö, jota ei hallitse kukaan. Ihminen on sattumanvarainen eliö muiden joukossa, joka on sattuman kaupalla pelmahtanut muiden eliöiden kanssa samalle areenalle, joka ei ole suunnitelman mukainen ja koordinoitu ekosysteemi, vaan keskinäisen elintilakilpailun sotatanner. Eräs näistä samasta elintilasta kilpailevista on koronavirus — yksi monista kaltaisistaan, mutta silti useimpien mielestä se ainut ja kauhea.

Minäkään en tiennyt, ennen kuin Pekka Reinikainen sen sanoi, että viruksilla on tärkeä tehtävä bakteerien kannansäätelijöinä. Virukset eivät siis ole mitään karkulaisagentteja, joita ilman maailma olisi parempi paikka, vaan Jumala on luonut ne ja niillä on tarkoitus.

Ano Turtiainen aiheutti tarkoittamattaan kohun eduskunnassa pitämässään puheenvuorossa, sanoessaan että useimmat koronavirukseen kuolleet olisivat kuolleet pian muutenkin. Tilastollisesti he olivat jo laina-ajalla. Se oli sydämetöntä, julmaa, ihmisarvoa halventavaa ja hohhoijaa ties mitä muuta. Mutta jos ne ihmiset, jotka Turtiaisen lausuntoa kauhistelivat, eläisivät johdonmukaisesti sen maailmankatsomuksen mukaan, jota väittävät edustavansa, heitä ei olisi pitänyt haitata, koska virukset säätelevät myös ihmispopulaation määrää. Luonnonvalinta karsii heikot ja vanhat pois nuorien ja vahvojen tieltä. Surukin on pelkkää aivotoimintaa. Salpaamalla aivoista tietyt alueet, keskukset, hormonit tai niiden reseptorit, voidaan kontrolloida ihmisen tunteita. Miksi siis surra kuolevia tai tyrmistyä siitä, että joku ajattelee rationaalisesti isoa kuvaa? Olemme jo niin kehittyneitä, että jos se vain on mahdollista, moiset primitiiviset funktiot on hyväkin vain tukahduttaa.

Eräs jumalattoman maailmankuvan opinkappaleista on maapallon liikakansoitus. En tietenkään ymmärrä miksi se on ongelma, koska jumalattomassa universumissa ei tunnu missään se, että ihmiskunta syö ja turmelee elinympäristönsä ja jättää sen jälkeensä perinnöksi rotille ja bakteereille. Suuressa kuvassa se ei haittaa. Se ei ole oikein eikä väärin. Se ei ole mitään, koska jumalattomassa maailmassa mikään ei ole mitään. Ihmiskunnan historia on pelkkä silmänräpäys vuosimiljardien historiassa. Uutta ja parempaa elämää voi kehittyä milloin vain minne vain.

Mutta koska kuitenkin halutaan pitää kiinni sellaisista keinotekoisista käsitteistä kuin ”hyvä” ja ”paha” (tai ehkä tiede ei vielä ymmärrä niitä), ihmettelen, miksei sitä nähdä hyvänä asiana, että koronavirus uutisoinnin perusteella niittää väkeä kuin heinää. Intiassa, joka on Kiinan jälkeen maailman väkirikkain maa, on kuulemma ”koronahelvetti” valloillaan. Halleluja! Korona harventaa liikapopulaatiota, ja vieläpä sieltä, missä sitä eniten tarvitaan! Miksemme iloitse ja riemuitse?

Jumalattomassa maailmassa ei uskota, että:

  • Jumala on luonut ihmisen
  • Jumala on luonut ihmisen kuvakseen
  • Jumala on luonut ihmisen luomakunnan kruunuksi, arvokkaammaksi kuin muut eliölajit
  • Jumala on velvoittanut ihmisen kansoittamaan maan ja vallitsemaan sitä

Puheet liikakansoituksesta ovat siis silkkaa tyylipuhdasta jumalattomuutta. Valitettavasti useimmat kristityt ovat käytännön deistejä, joiden maailma muuttuu kokoajan pahemmaksi ja pahemmaksi, kunnes lopulta Jumala puuttuu peliin ja aloittaa alusta; tulee tempaus, harmageddon, kataklysminen maailmanloppu jne. He eivät ymmärrä, että Jumala kontrolloi maailmanhistoriaa ja koska heidän eskatologiansa on tykkänään väärä, he eivät ymmärrä, että Jumala ei tuhoa tätä maata, vaan ennallistaa sen ja Hänen kansansa (eli kaikki me, jotka turvaamme häneen) saa sen perinnökseen.

Koska jumalattomat eivät usko, että Jumala on luonut maailman, vaan se on syntynyt sattumalta, he eivät myöskään usko, että ekosysteemi on tasapainoinen ja suunnitelmallinen, vaan sen on oltava hyvin herkkä ja kaoottinen. Ekosysteemissä ei vallitse harmonia vaan konflikti. Jos ihmiset käyttäisivät Jumalan heille antamia älyllisiä ja materiaalisia resursseja ja alkaisivat jumalisesti ratkoa ongelmia, maapallo kykenisi ruokkimaan moninkertaisen määrän ihmisiä nykyiseen verrattuna.

Jumalattomuus ja universumin volatiliteetti käyvät käsi kädessä. Periaatteessa mikä tahansa pöpö voi äityä niin pahaksi, että se tuhoaa ihmiskunnan. Jokin taivaankappale voi osua samalle radalle maan kanssa ja tuhota sen. Koska maailmaa ei ole luotu, eikä sillä ole tarkoitusta, kukaan ei varjele sitä universumin sattumanvaraisuudelta, eikä määrittele tuhoa ja kuolemaa aiheuttavien mekanismien rajoja. Ilmastonmuutos on tästä loistava esimerkki. Jumalattomien huolen siitä ymmärtää, koska periaatteessa koko maailma voi muuttua aavikoksi ja ihmiskunta kuolla. Krisityt uskovat Jumalaan, joka ”säät ja ilmat säätää” — paperilla siis — mutta käytännössä he ovat deistejä; siis ne, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Jumalaton universumi tosin ei välitä, vaikka maapallo tuhoutuisikin. Tähtiä ja planeettojahan maailmankaikkeudessa riittää, joten mitä yhdestä telluksesta? Teoriassa elämää voi olla muuallakin kuin Maassa, joten miksi se elämä, jota täällä Maassa esiintyy, olisi arvokkaampaa, kuin jokin väitetty bakteerilöydös Marsissa — puhumattakaan kaikesta siitä potentiaalista, joka esiintyy kaikissa niissä planeetoissa, joita ei voida edes tutkia? Jumalattomassa maailmankaikkeudessa ei ole mitään syytä pitää ihmiselämää arvokkaana, elämää ylipäätään, eikä oikeastaan yhtään mitään.

Kysy siis itseltäsi, Kristitty: mistä kaikista asioista sinä murehdit jumalattomien tavoin, vaikka Raamattu kieltää sen? Miksi menet mukaan jumalattomien pelko-orgioihin, ikään kuin Jumalaa ei olisi ja Kristus ei olisi kuningas? Johtuisikohan se siitä, että uskosi ei ole lujaa luottamusta kaikkivaltiaaseen Taivaalliseen Isään, vaan taikauskoista moraalisuorittamista, jolla yrität laastaroida omaa huonoa omaatuntoasi?

Kas, juuri sitähän jumalattomatkin tekevät. He ovat uskovaisempia, kuin uskottelevat olevansa. Heidän jumalansa on äiti Gaia, jonka ylipappi on Michael Mann ja jonka profeetoiksi on valjastettu vaikka ja ketä. Ilmastokultin raamattuna toimivat Michael Mannin lätkämailagraafi ja IPCC:n jonnijoutavat raportit. Koronakultille ja BLM:lle voi keksiä helposti samanlaisia uskonnoista tuttuja mekanismeja, koska käytännössä ne ovat uskontoja. George Floyd on BLM:n Jeesus ja say their name on osa liturgiaa. Suurin synti on tietysti olla valkoinen mies, eikä sitä tietenkään voi sovittaa.

Kristityn ei tule rakastaa maailmaa, eikä kristitty voi palvella kahta herraa. Yksinkertaisempina aikoina ajateltiin, että kristityllä ei saa siis olla telkkaria, eikä kristitty saa tanssia tai kuunnella hevimusiikkia. Tällaisia naurettavia ”älä tartu, älä koske, älä maista” -sääntöjä noudattavat kristityt ehkä luulevat olevansa hyvinkin erottautuneita, mutta se ei ole todellinen testi, että malttaako jättää ”tempparit” katsomatta. Todellinen koetus on salakavalampi ja huomattavasti harvempi tulee läpäisemään sen. Sinulla ei ole syytä onnitella itseäsi, vaikka olisitkin siveyden sipuli ja moraalisuuden majakka, jos jumalattomien tavoin juokset karkuun, vaikka kukaan ei aja takaa.

Vainon anatomia

Kun olin lapsi, meille tilattiin ainakin kahta kausijulkaisua, joiden sisältö koski vainottua seurakuntaa. Toinen niistä oli hollanninkielinen Open Doors -järjestön uutiskirje ja toinen oli Stefanus Lähetyksen suomenkielinen uutiskirje, Marttyyrien ääni. Muistan lueskelleeni noita uutiskirjeitä ja kiinnittäneeni huomiota erääseen ilmiöön, joka elää ja voi hyvin myös Suomessa ja sen ilmiön nimi on sääntely.

Sääntely ei itsessään välttämättä ole vainoa, mutta se on mekanismi, joka voi helposti johtaa siihen. Sääntelyn avulla määritellään, mikä on hyväksytty mielipide. Sen ulkopuolella olevat ideologiat ovat lainsuojattomia ja vapaata riistaa terrorille tai kiusanteolle. Sääntelyyn liittyy myös rekisterinpito. Toiminnan laillisuus ei riipu siitä, onko se itsessään moraalista tai rauhanomaista, vaan siitä, tietääkö viranomainen siitä. Valtio tahtoo tietää, kuka kokoontuu ja missä. Kaiken varalta. Ja mistä valtio ei tiedä, se on laitonta.

Näistä vainottujen kristittyjen asiaa ajavista julkaisuista sai lukea tapauksista, joissa pastori vietiin, kirkkorakennus jyrättiin tms. koska seurakunta ei ollut ”rekisteröitynyt” ja ”virallinen”, tai jokin lupa-asia ei ollut kunnossa. Ja tietenkään lupa-asiat eivät voineet olla kunnossa, koska luvan hankkiminen oli tehty mahdottomaksi. Näihin tapauksiin liittyi tietenkin myös kristittyjen kokema väkivalta ja usein vainoa pohdiskeltaessa huomio kiinnittyy siihen. Jos joutuu piestyksi Kristuksen tähden, se on vainoa. Jos ei joudu, se ei ole.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, koska sitä, että joku joutuu ihmishirviöiden brutaalin sadismin kohteeksi, edeltää seurakunnan kokoontumisen disruptio ja kieltäminen. Seurakunnan elämään ja kokoontumiseen puuttuminen on itse asia ja siihen liittyvä väkivalta on sen lieveilmiö, kylkiäinen. Lieveilmiö on ilmenemiskontekstinsa sivistystason mukainen.

Joissakin maissa ei ole tarvetta peitellä asioita. Suomessa taas voisi kuvitella, että pidätetty pastori ”kaatui”. Hups. Tai sitten hän ”käveli ovea päin” tai päätti putkassa sopivasti valvontakameroiden katveessa aloittaa painimatsin poliisin kanssa. Poliisi oli ”unohtanut” laittaa haalarikameransa päälle. Kamerasta järjestelmään ladattu videotiedosto ”hävisi”. Oho. Ei, ei meillä Suomessa sellaista tapahdu, ei.

Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei ole tätä havaintoa tehnyt ja se ihmetyttää minua syvästi. Missään maassa, missä kristittyjä vainotaan, eivät kristityt itse ole ainoita, joita vainotaan, väitän, vaan sääntely koskee ihan kaikkia ideologioita, organisaatioita ja ihmisiä. Ne, jotka ovat valmiita tanssimaan byrokratiakoneiston pillin tahdissa, koska se ei maksa heille liikaa, pääsevät koneiston suojelukseen. Siten järjestelmä sortaa kaikkia jokseenkin tasapuolisesti, paitsi tietenkin niitä, jotka korruption kautta ovat systeemin yläpuolella. Eivät kaikki tietenkään piestyiksi joudu, mutta kukaan ei ole vapaa eikä kellään ole kivaa.

Olen sitä mieltä, että kristittyjen pitäisi olla huomattavasti herkempiä ärähtämään valtiolle, kun tämä tulee sääntelemään sitä taikka tätä. Eräs esimerkki tästä on historiallinen vääntö siitä, millä tavalla seurakuntien tulisi järjestäytyä — yhdistyksiksi vai uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Minunkin argumenttini asiassa on puoltanut uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröitymistä, koska se tarjoaa paremman lain suojan. Mutta puhtaan mekanistisesti ajateltuna sekin on sortoa. Jos ei rekisteröidy, tai valitsee väärän formaatin, antaa valtiovallalle aiheen sanoa: laiton! Jos rekisteröityy, saa olla valtiovallalta rauhassa. Se on mafiaan verrattavissa oleva kiristysskeema.

On tietysti helppoa ajatella asiaa kohtuullisuuden periaatteesta käsin. Ei se nyt niin kohtuuttomalta tunnu, että rekisteröityy lain edessä tunnustetuksi yhteisömuodoksi, eihän? Vaiva voi olla vähäinen, mutta ongelma on periaatteellinen. Jonkun on täytynyt määritellä, mikä täsmälleen on ”uskonnollinen yhdyskunta” ja millaiset tunnusmerkit sellainen täyttää. Yhdyskunnalla on oltava myös säännöt, jotka Patentti- ja rekisterihallitus tarkastaa. Se on erittäin kaukana siitä periaatteesta, että Kristuksen ruumis ei ole alisteinen tämän maailman määritelmille, vaan se on se Jumalan valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta. Nämä ovat vieraan auktoriteetin ilmenemismuotoja, joiden alle seurakunta yritetään alistaa. Kristittyjen on vastustettava sitä ankarasti.

Kuten olen todennut, elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisesti epäkorrektien näkemysten esittäminen maksaa suhteellisen vähän. Matt. 25 leiviskävertausta mukaillen globaalissa mittakaavassa suhteellisen vapaa yhteiskunta on kuin leiviskä, jonka Jumala on antanut meille. Mitä teemme sillä? Panemmeko sen poikimaan vai hautaammeko sen maahan?

Valitettavasti näyttää siltä, että leiviskä on haudattu, eikä seurakunta ole ollut uskollinen huoneenhaltija niillä epätavallisilla resursseilla, jotka Jumala on sen haltuun uskonut. On yhteiskuntia, joissa seurakunnan on pakko kokoontua salassa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole. Meillä se mahdollisuus on, mutta emme tee sillä mitään. Tarvittaisiin huomattavasti enemmän Artur Pavlovskin kaltaisia pastoreita. Hän on se Kanadan-puolalainen pastori, joka haukkui terveysviranomaiset ja poliisit natsipsykopaateiksi ja gestapoksi ja käski heidän häipyä — vieläpä kahteen otteeseen.

Täytyy toki muistaa, että nykyisellä tilanteella on myös historialliset vaikuttimensa. Uskonpuhdistuksen aikaan silloisten sakraaliyhteiskuntien kansankirkot lähtivät kehittymään eri suuntiin siinä, mitä tulee Kristuksen herrauteen omassa seurakunnassaan. Huomattavin peitsenvääntö asiasta on käyty Ison-Britannian saarella, jossa Englannissa monarkilta vuoroin riistettiin kirkon päämiehen asema, kuten oikein on, ja vuoroin monarkki rohmusi sen takaisin. Tätä nykyä monarkki on edelleen Englannin kirkon pää. Skotlannin kirkossa kehityskulku oli suoraviivaisempi, eikä se tunnusta muuta päätä kuin Jeesuksen Kristuksen. Monarkki osallistuu kirkon elämään rivijäsenenä ja häntä voidaan kurittaa ja hänet voidaan myös ekskommunikoida. Asiasta voi lukea lisää täältä.

Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on pitkälti luopio-organisaatio, jolla ei ole mitään todellista sanottavaa kenellekään, saati sitten valtiovallalle. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että manner-Euroopan luterilaisuudessa olisi kovasti ollut sellaisia tilanteita, jossa lyödään nyrkkiä pöytään ja käsketään valtiovaltaa pitämään näppinsä IRTI seurakunnan asioista ja elämästä. Jos joku tietää asiasta enemmän, minua kyllä kiinnostaisi oppia lisää.

Vapaakristillisillä seurakunnilla puolestaan ei ole 500-vuotista kansankirkon asemaa ja ne kärsivät huonosta eskapistisesta eskatologiastaan, jossa maailma muuttuu pahasta alati pahemmaksi, eikä sitä siksi kannata yrittää parantaa. Meidät temmataan kumminkin pian. Miksi kiillottaa Titanicin kansituoleja?

Reformaatio oli voimallinen liike, koska se ei ollut ainoastaan uskonnollisen yhteisön yksityinen reformaatio omassa yksityisessä nurkassaan, vaan sillä oli valtavasti yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sakraaliyhteiskunnan ansiosta se toki oli jokseenkin automaattista ja siksi nykykristittyjen olisi erityisesti pyrittävä siihen. Vaikka reformaatio jäikin joiltakin osin puolitiehen, voimme oppia eniten nimenomaan niistä asioista, jotka jäivät vähemmälle huomiolle. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos kristityt tajuaisivat, että ”koska Raamattu sanoo” ei ole ainoastaan validi perustelu yhteiskunnallisiin asioihin, vaan paras perustelu.

Tässä yhteiskunnassa olisi paljon siivottavaa. Kuvottavan jumalaton poliisikulttuuri, jossa viedään ensin putkaan ja sitten selvitetään, tehtiinkö oikein (= shoot first, ask questions later), voisi olla yksi sarka. Jumalanpelon on palattava takaisin yhteiskuntaan; tajuatteko, että joudutte helvettiin tämmöisestä? Se on kristittyjen tehtävä. Yksikään virantoimittaja ei voi piiloutua sen taakse, että noudatti sääntöjä. Ja jos joku Kristusta tunnustava virantoimittaja tiedostaa, mitä se hänelle maksaa, että hän tekee Jumalan silmissä oikein, onneksi olkoon! Se on hänen ristinsä kantaa.

Kristus on seurakunnan pää. Ei keisari.

Jumalanpalvelus ei ole kristityn perusoikeus

Seurakuntalainen uutisoi tänään, että Suomen Lähetyshiippakunta on julkaissut tiedotteen, jossa vedotaan hallitukseen, ettei suunniteltuihin liikkumisrajoituksiin sisällytettäisi jumalanpalveluksiin osallistumista. Tämä on lyhyt kommenttini asiaan.

Vetoomuksen tarkoitus on hyvä, mutta sen perustelut eivät ole. Tiedotteen suurin ongelma on, että se vetoaa ”perusoikeuksiin”. Se vetoaa siis korkeimpaan keksimäänsä ihmisten määrittelemään sopimuksenvaraiseen auktoriteettiin ja laiminlyö siten velvollisuutensa korkeinta mahdollista auktoriteettia kohtaan, joka on Kristus ja Hänen Sanansa.

Elämme postmodernissa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa päättäviin elimiin on äänestetty ihmisiä, jotka ovat äänestäjiensä mukaisesti kroonisen kykenemättömiä minkäänlaiseen koherenttiin tai kriittiseen ajatteluun, vaan he ovat tyhjänpäiväisiä ja epäpäteviä, sekä ainoastaan oman vallanhimonsa motivoimia. He eivät ymmärrä, että sukupuolia on kaksi, että ilmastonmuutos on normaali asia ja että korona ei ole rutto. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että he eivät ymmärrä — he eivät edes halua ymmärtää. He haluavat mieluummin uskoa omia fantasioitaan. Heihin pätee Thomas Raynesford Lounsburyn sitaatti:

Ihmismielen ääretön kyky vastustaa hyödyllisen tiedon vastaanottamista ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Hyödyllistä tietoa on monenlaista. Esimerkiksi se, että rajoitusten tiukkuus ei millään metriikalla mitattuna globaalissa mittakaavassa korreloi taudin esiintymistiheyden kanssa, on minusta erittäin hyödyllinen tieto. Tieto siitä, että kevään tullessa akuutit ylähengitystiesairaudet auringonvalon, lämmön ja luonnollisen D-vitamiinituotannon lisääntymisen myötä aina väistyvät takavasemmalle odottelemaan seuraavaa räkätautisesonkia, on niin ikään hyödyllinen.

Sen nyt ymmärtää, että mieleltään pimentyneet ihmiset, jotka eivät anna kunniaa Jumalalle ja uskovat olevansa olemassa sattumalta, eivät kykene rationaalisesti prosessoimaan ja kyseenalaistamaan faktojen kanssa konfliktissa olevaa narratiivia. Mutta miksi ihmeessä kristittyjen, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen — Hänen, joka on tie, totuus, ja elämä — on leikittävä näillä samoilla nappuloilla tätä tyhmää leikkiä? Miksi kristityt omaksuvat tämän maailman standardit ja argumentit?

Nämä samat mieleltään pimentyneet, jotka vihaavat tietoa ja rakastavat valhetta ja vehkeilyä, käyttävät WC-paperina perustuslakia ja yhteisesti sovittuja perusoikeuksia, koska he voivat. Eikä kukaan estä heitä, sillä heitä ja heidän mahdollistajiaan piinaa kaikkia sama virus: kauhu. Pelko pimentää heidän päästään viimeisenkin järjen valon ja paniikissaan he rikkovat kaiken, minkä yrittävät korjata.

Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa, mutta vanhurskaat ovat turvassa kuin nuori jalopeura.

‭‭Sananlaskut‬ ‭28:1‬

Kristityt, me emme voi pelata tämän maailman pelinappuloilla. Miksi kysymme neuvoa Baal-sebubilta, kun jumalamme on Jahve? Me emme voi vedota perusoikeuksiimme. Meillä ei ole oikeuksia. Meillä on velvollisuuksia. Meidän on vedottava Kristukseen ja Hänen sanaansa. Meidän on toteltava Häntä. Meidän on julistettava, kastettava, kokoonnuttava, laulettava toisillemme, tehtävä diakoniaa ja vietettävä ehtoollista Hänen muistokseen. Valtiovallalla ei ole oikeutta puuttua siihen, vaan sen on toteltava Herraa. Ja kuka julistaa valtiovallalle, mikä Jumalan tahto on, ellemme me?

Kristityt aikoina ennen meitä kärsivät vainoa kokoontuessaan. He eivät vedonneet perusoikeuksiinsa. Todistuksemme tälle ideologisten tuulien riepottelemalle maailmalle on oma vakautemme; että tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui, vetoamme aina Kristukseen, kallioomme, ja siihen, mitä Hän on meidän käskenyt tehdä.

Ravi Zachariaksesta on paljastunut ikäviä juttuja

Eräs aikamme kuuluisimmista apologeetoista, Ravi Zacharias, menehtyi syöpään viime vuonna. Kirjoitin asiaan liittyen lyhyen muistokirjoituksen, Ravi Zacharias kun nyt oli ja on edelleen ajatteluuni merkittävällä tavalla vaikuttanut mies.

Kuitenkin jo ennen Ravin kuolemaa alkoi paljastua asioita. Eräs ystävällinen banjoateisti, Steve Baughman, osoitti, että monet Ravi Zachariaksen titteleistä ja ansioista olivat paisuteltuja tai valheellisia. Häntä puhuteltiin esimerkiksi tohtori Zachariaksena, vaikka hänellä ei ollut ainuttakaan ansaittua tohtorin tutkintoa, vaan kaikki hänen doktoraattinsa olivat kunniatohtorin arvonimiä, jollaisia oppilaitos voi myöntää muutoin elämässään ansioituneelle henkilölle. Akateemisessa maailmassa ei katsota hyvällä sitä, että kunniatohtori kutsuu itseään tohtoriksi, vaan sitä pidetään olemattomilla ansioilla rehentelynä.

Totesin eräällä englanninkielisellä videollani, ettei minua kiinnosta onko sanojalla doktoraatti, vaan onko sanojalla sanottavaa. Eritoten Yhdysvalloissa on vallallaan kulttuuri, jossa tärkeät miehet vaalivat omaa tärkeyttään ja mustasukkaisesti vaativat tulla kutsutuiksi kuka pastoriksi ja kuka tohtoriksi. Se on maailmallisuutta ja veret kiehauttavan ärsyttävää. Nämä tärkeät ihmiset todella uskovat, että kirjainlyhenne heidän nimensä edessä saa ihmiset kuuntelemaan heitä ja uhraamaan jonkinlaisen ajatuksen sille, mitä heillä on sanottavanaan. Ja jos sitä tohtoristutkintoa ei ole, käytetään kunniatohtorin arvonimeä siten kuin se olisi oikea tohtorintutkinto ja toivotaan, ettei kukaan hoksaa.

Onko kurjempaa tapaa kieltää evankeliumin yliluonnollisuus ja Pyhän Hengen työ? Eikä tämä maailmallisuus koske vain puhujia, vaan myös niitä tahoja, jotka tilaavat puhujat puhumaan. Se on omilla säännöillään ja lainalaisuuksillaan toimiva itseään ruokkiva kone, industriaalikompleksi, jossa sinulle sanellaan, kuka on kingi ja ketä kuuluu kuunnella, ketä pitää maailman parhaana apologeettana ja kenen kirjoja ostaa. On järkyttävän ironista, että teologianala, jonka pitäisi tuottaa kriittisesti ja itsenäisesti ajattelevia uskon puolustajia, tuottaakin pääsääntöisesti valmiiksi pureskeltuja ajatuksia suoltavia muottiin valettuja papukaijoja.

Tämä Ravin melko lailla onnistunut yritys kivuta kepulikonsteilla tavintoketjun huippupaikoille on jo itsessään riittävän harmillista, mutta pahempaa seuraa. Olin itse jättänyt jo hänet taustapeiliini. Loppujen lopuksi hänellä oli käytännössä puolitoista anekdooteilla ryyditettyä puhetta, jotka oli nopeasti kuultu. En ollut kuunnellut Ravin puheita hetkeen, mutta sitten kuuntelin parisen vuotta sitten erään puheen, jossa hän kertoi tarinan miehestä, joka sai Jumalalta sanoman ja välitti sen hänelle. Viesti oli kryptinen ja sisälsi numeroita. Viestin sisältö kuitenkin selvisi: numerot viittasivat tiettyihin selkänikamiin, joista hänen krooniset selkäkipunsa johtuvat.

Tuo puhe oli minulle viimeinen niitti. Tällä tyypillä ei ole minulle enää mitään sanottavaa. Minä en usko tuota juttua. Hän valehtelee. Ei ole mitään miestä, eikä kryptistä numerosanomaa. On vain keksitty höpötarina, jonka ainut tarkoitus on kristikansan palvoman suurmiehen egohieronta. Jumalalla oli sanoma minulle. Se koski minua ja minun sairauttani. Kuinka monella muulla uskonjulkkiksella on sama syndrooma?

Puhutaan siitä, että äärikarismaattisuus on sitä huonoa karismaattisuutta. Mutta ei Ravi ollut äärikarismaattinen. Hän oli sillai niinku terveellä tavalla. Minä en usko, että on olemassa mitään tervettä karismaattisuutta, vaan se on petosta kaikki tyynni. Kun joku vetoaa näkyihin tai ilmestyksiin, hän on minulle mr. Wonderfulin, Kevin O’Learyn, sanoin kuollut.

Mikä murhe ja pettymys, että Ravin koko ura rakentui näin kokonaisvaltaisesti ja systemaattisesti valheelle ja petokselle. Ja ajatella, että kaikki merkit olivat ilmassa jo kauan ja täysin esteettä kenen tahansa sellaisen nähtävissä, joka ei sokeasti kumartele kuvia. Yhdistettynä näiden kahden asian, paisuteltujen kredentiaalien ja karismaattisten ihmetarinoiden, pitäisi soittaa kelloja niin kovaa, että kallo raikaa. Mutta niin sitä vain haluaa uskoa toisesta parasta ja niin minäkin tein, vieläpä siitä huolimatta, että Baughmanin raportti kattoi myös dokumentaatiota siitä, että Ravi olisi ollut etänä henkisesti uskoton varatun naisen, Lori-Anne Thompsonin, kanssa ja ottanut tältä vastaan nakukuvia. Kun nainen alkoi kokea omantunnontuskia ja halusi tunnustaa asiat aviomiehelleen, Ravi uhkasi tappaa itsensä.

Kyllä, tiesin nämä asiat ennen Ravin kuolemaa ja kirjoittamaani huomionosoitusta hänen kuolemansa johdosta. Mikä siis on muuttunut? Ennen Ravin kuolemaa näitä väitteitä ei päästy kunnolla tutkimaan, joten ne jäivät väitteiksi. Mutta minun olisi pitänyt pidättäytyä huomioimasta Ravin kuolemaa tässä blogissa, koska vähintäänkin näytän nyt tyhmältä. Maltti olisi ollut valttia. Ravin kuoleman jälkeen on paljastunut paljon lisää. Osoittautui, että Ravi omisti osan kahdesta kylpylästä, joissa hän kävi säännöllisesti hierottavana. Sen tarpeellisuutta perusteltiin hänen kroonisilla selkäkivuillaan. Naispuolisista työntekijöistä osa kertoi Ravin ehdotelleen, nakuilleen sekä kosketelleen itseään ja heitä.

Detaljit ovat melko järkyttäviä. Erään työntekijöistä Ravi oli pelotellut hiljaiseksi uhkaamalla, että miljoonien sielujen pelastus on vaarassa, mikäli hänen maineensa tahriintuu. Paitsi häikäilemättömyyttä terrorisoida hengellisesti naista, se osoittaa myös Ravi Zachariaksen teologisen vararikon. Sielujen pelastus oli hänen performanssistaan kiinni, eikä Pyhän Hengen työstä.

Miksi siis tämä kirjoitus? Olikos kivaa heittää rapaa kuolleen miehen päälle? Ensinnäkin totean, että nämä käsittelemäni asiat eivät ole juoruja, eivätkä kaunaisuudesta lähtöisin. Ravin oman RZIM-järjestön puolueettomalta osapuolelta tilaama tutkimus on tuoreeltaan todistanut kaikki syytökset Ravia vastaan paikkansapitäviksi ja lisäksi tuonut ilmi uusia raskauttavia seikkoja, joita ennen selvitystä ei edes epäilty, kuten sen, että Ravilla oli Thaimaassa salarakas. Kirjoitan tämän tekstin, koska liian helposti jumalattomat pääsevät sanomaan, että kristityt eivät puutu väärinkäytöksiin uskontonsa sisällä, eivätkä pese likapyykkiään.

Ravin kaltaisten tyyppien takia totuuden tie tulee pilkatuksi. Kun joku on epärehellinen jollakin elämänsä osa-alueella, millä todennäköisyydellä se rajoittuu vain siihen yhteen osa-alueeseen? Ravin tapauksessa epärehellisyys oli hänen ”hapatuksensa”; koko taikinan kauttaaltaan läpäisevä yleisominaisuus, joka lopulta tahraa ja pilaa kaiken, mihin hän on koskenut. Ravin postuumi tuho on vakava varoitus Jumalalta kaikille hengellisissä johtajuusasemissa paistatteleville. Korkealta tullaan alas todella lujaa ja jälki on rumaa.

Ravi ei ollut käsittääkseni koskaan mikään die hard kalvinisti. Hän ei ainakaan puolustanut sitä koskaan ja vastasi väistellen kysymyksiin Jumalan kaikkivaltiudesta. Jos joku todella uskoo, että usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta ja että se on yliluonnollinen prosessi, jonka toteutuminen on kiinni yksin Jumalan armosta, kokeeko hän tarvitsevansa sen kaveriksi titteleitä, legendaarisia anekdootteja ja ihmekertomuksia? Tuskinpa.

Olen viime aikoina kiinnittänyt enenevässä määrin huomiota siihen, kuinka vaarallista on luoda evankeliumista ura. Amerikka on siihen oiva paikka. Jos siellä siten menestyy ja onnistuu rakentamaan omaa nimeään kantavan, satoja miljoonia vuodessa tahkoavan, lahjoitusvaroin pyörivän verovapaan uskonnollisen firman, voi melko suurella todennäköisyydellä olettaa, että jossakin on kompromissi ja luultavasti iso. Mutta sen sijaan oletamme, että jos jokin on kristillinen bestseller, se pitää kääntää ja jos joku on kristillinen yleisömagneetti, se pitää saada tännekin. Miksi? On kuin olisimme unohtaneet, että Jumalan valtakunta toimii täysin päinvastaisella logiikalla.

[Sen], mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.‭‭

(1. Kor. 1:27-29)

Laki on hyvä

Eräs Suomen evankelista kristikuntaa jäytävistä ongelmista on perustavanlaatuinen ymmärtämättömyys Jumalan laista ja siitä, kuinka sitä sovelletaan arkipäivään. Olen käynyt joitakin keskusteluja viime aikoina joidenkin helluntailaisten tai ”helluntailaistyylisten” kristittyjen kanssa ja aina keskustelun kääntyessä yhteiskunnallisiin ongelmiin ja niihin raamatullisiin periaatteisiin, joita sellaisiin tulisi soveltaa, törmätään seinään, joka on nimeltään ”mutta emmehän me ole lain alla, vaan armon alla”.

Eräs näistä keskusteluista koski koronatilannetta ja sen vaikutuksia työllistymiseen. Toisilla työt ovat loppuneet kuin seinään. Minuun vallitseva tilanne ei ole vaikuttanut mitenkään. Teen töitä edelleen samaa hullua tahtia. Ei yrittäjä ehdi pitää lomaa. ”Loma” on muutenkin modernin aikamme luoma omituinen konsepti. Ei sillä, kivaahan se vaan on toisinaan olla luvan kanssa jouten, mutta nimenomaan yrittäjälle raamatullinen totuus iskee melko pian vasten kasvoja: ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä (2. Tess. 3:10). Tämä lainalaisuus ulottuu aina luomiseen ja Jumalaan itseensä ja Hänen olemukseensa saakka. Luotuaan ihmisen, Jumala pani tämän töihin — ”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos.‬ ‭2:15‬)

Työn tekeminen on paljon enemmän kuin pelkkä nessesiteetti myydä omaa aikaansa ja osaamistaan muille vastineeksi jostakin, millä voi taas puolestaan ostaa muiden ihmisten aikaa, osaamista tai niiden hedelmiä, täyttää vatsansa ja pysyä hengissä. Se on eräs ihmisen eksistenssin peruspalikoista. Se yksinkertaisesti tekee elämästä mielekästä. Se ei ole syntiinlankeemuksen tuottama kirous, vaan Jumalan suunnitelma. Työttömyys tai pitkäkestoinen omavalintainen joutilaisuus aiheuttavat pitkässä juoksussa masennusta ja jopa mielenterveysongelmia.

Myös Jumala tekee työtä. Hän orkestroi maailmanhistorian tapahtumat joka hetki. Henkensä kautta Hän on erityisellä tavalla työn touhussa niissä, jotka Hän on ennen maailman luomista jo ominaan tuntenut ja pelastukseen valinnut.

Mutta ei kai kieli vyön alla raataminen ihmiselle hyväksi ole? Eikö joskus pitäisi levätäkin? No, kuinka ollakaan, luotuaan maailman Jumalakin ”lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka Hän oli tehnyt.” (1. Moos. 2:2) Tuohon omaan lepopäiväänsä perustuen Jumala antoi Moosekselle antamassaan laissa kansalle yhden (1) vapaapäivän viikossa. Kuinka monta lepopäivää ihminen siis tarvitsee viikossa? Yhden. Jumala on viisaudessaan nähnyt sen hyväksi. Jos siis tyranni (oli hän sitten työnantaja tai joku muu) velvoittaa työskentelemään ilman vähintään yhtä viikottaista vapaapäivää, hän vaatii työntekijältään enemmän kuin Jumala.

Yrittäjänä minulle ei kerry vuosilomaa. Kysymys kuuluu: onko se epäreilua? Jumalan lain perusteella se ei ole epäreilua. Minulla ei ole mitään syytä itkeä siitä kenellekään. Jumalan minulle laissaan suoman viikottaisen yhden vapaapäivän lisäksi pidän nimittäin joka viikko toisenkin vapaapäivän! Lisäksi pidän vapaina kansalliset vapaapäivät. Minulla on vapaata paljon enemmän kuin edes kuuluisi olla.

Mutta annas olla, kun näistä asioista alkaa puhua muiden kristinuskoa tunnustavien kanssa. Kun mainitseekin sanan ”laki”, vastaus on heti valmis: ”mutta kirjainhan kuolettaa! Mutta mehän olemme armon alla!” Minua turhauttaa suuresti se, ettei laista tunnu voitavan puhua millään muulla tavalla kuin pelastusopillisesti. Tällainen yksiulotteinen suhtautuminen Jumalan lakiin on aiheuttanut sen, että elämme nyt eräänlaista ”tuomareiden aikaa”, jossa kukin tekee kuten parhaaksi näkee. Jumalan laki on hyvin monipuolinen ja tarjoaa tavalla tai toisella ratkaisun mihin tahansa lainsäädännölliseen tai moraaliseen ongelmaan. Mutta koska sitä ei uskota, olemme kuin pakanat ”itse itsellemme laki”. Meidän on tietyn synnynnäisen moraalisen peruskoodiston pohjalta kehitettävä lait, säännöt ja normit sen mukaan, mikä meistä subjektiivisesti tuntuu oikealta. Ihmisen syntiset impulssit kuitenkin vääristävät subjektiivisen moraalikäsityksemme ja niin tuloksena on jumalattomuutta ja tyranniaa.

Eniten pahaa tekee tavata muita Kristusta tunnustavia, joiden moraalinen kompassi näyttää tämän johdosta ihan päin ahteria. Toinen käymäni keskustelu ilmensi juuri tätä. Lähetystyötä tehnyt ja elämässään paljon köyhyyttä nähnyt henkilö totesi minulle kirkkain silmin, että abortti on joissakin tilanteissa hyväksyttävä toimenpide — siis äärimmäisessä köyhyydessä, jossa pakauskontojen riivaajat riehuvat, olisi parempi tulla murhatuksi, kuin syntyä puutteeseen ja vaivaan. ”Älä tapa”, haastoin Raamatulla. ”Mutta Jumalakin tappoi”, kuului vastaus, ”tuhansia ihmisiä, kokonaisia kansoja, jopa koko ihmiskunnan paitsi kahdeksaa”.

Kun Jumalan lakia ei tällä tavoin kelpuuteta moraalin määrittelijäksi ja raamatuntuntemus ja teologia ovat niin kehnolla tolalla, että ei osata ratkoa Raamatun narratiivin esiin nostamia näennäisiä moraalisia ongelmia, arvovakuumin täyttää jokin muu. Tässä tapauksessa täyttäjä on yksi karismaattisen kristinuskon kirouksista, joka on ”Pyhän Hengen antama sisäinen viisaus, jonka avulla voidaan yliluonnollisesti kuulla Paimenen ääni”. Tämä käsittämättömän ylimielinen asennoituminen alentaa Raamatun käytännössä kokoelmaksi latteuksia, jonka opiskelu on ”sinänsä hyvä asia”, mutta jolla ei ole mitään todellista arvovaltaa, koska loppupeleissä joka tapauksessa mennään sillä, mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja sitä väitetään Pyhän Hengen vaikutukseksi.

Saan mainitsemani kaltaisilta ihmisiltä osakseni sääliä, kun en ole yhtä hengellinen, kuin he. Omasta puolestani olen huolissani heidän sielunsa tilan tähden. He väittävät olevansa hengellisiä, mutta vihaavat Jumalan sanaa. Sen he osoittavat kerta toisensa jälkeen korottamalla omat erehtyväiset mielipiteensä ja petollisten sydäntensä aivoitukset Jumalan sanan arvovallan yli.

Muistamme toki, että lain noudattaminen ei pelasta ketään. Vain yksi on lain täyttäjä ja noudattaja, ja Hän on Herra Jeesus Kristus, jonka lain kautta ansaitsemasta vanhurskaudesta jokainen Hänen verellään sovittamansa saa uskon kautta nauttia. Mutta laki on silti hyvä. Raamattu nimittäin sanoo:

Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.

‭‭(Room. 7:16‬)

Tämä yksi jae on vain pieni otos Roomalaiskirjeen seitsemännestä luvusta, jossa Paavali puhuu Jumalan laista. Laki kertoo meille, mikä on vanhurskasta ja oikein. Elämää eläessämme huomaamme, että emme tee sitä, mitä laki vaatii ja petymme itseemme. Niin myönnämme, että Jumala on oikeassa ja me väärässä; myönnämme, että laki on hyvä ja että Jumala on viisas ja vanhurskas säätäessään sellaisen lain kuin Hän säätänyt on. Se laki tappaa meidät, emmekä voi puolustautua sen edessä. Mutta olemmeko lain alla? Emme — ja toisaalta olemme. Selitän.

Emme ole lain alla siten kuin Paavali asiasta Roomalaiskirjeessä puhuu. Laki kyllä on tappanut meidät ja osoittanut vanhurkautemme kertakaikkisen riittämättömyyden, mutta mikäli olemme sen armon Jumalalta saaneet, että meidät on herätetty hengellisesti kuolleista uuteen elämään Kristuksessa, meitä ei enää tuomita tuon lain mukaan! Kristus on tuomittu meidän sijastamme. Häntä on rangaistu lain mukaan! Joten sikäli emme ole lain alla. Olemme kuolleet lain alta pois.

Mutta millä tavalla sitten olemme lain alla? Kysytään näin päin: elätkö kuin anarkisti? Eikö ole olemassa lakia, joka hallitsee jokapäiväistä elämääsi? Ei kai kristittykään voi tehdä mitä tykkää, murhata, ryöstää ja raiskata, ja puolustautua sitten sanomalla: ”en ole lain alla”? Ei yhtäkään, joka Häneen uskoo, ikinä tuomita lain mukaan, mutta päteekö laki silti häneen? Aivan varmasti pätee. Jos kristitty rikkoo Jumalan lakia vastaan, tuon saman lain arvovallalla häntä tulee nuhdella ja kutsua parannukseen. Suhtautuminen lain nuhteeseen tuo ilmi henkilöstä sen kuuluuko hän niihin, joista Psalmi 1 puhuu autuaina:

Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. Niin eivät jumalattomat! Vaan he ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa. Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu.

Miten voi olla, että joku väittää rakastavansa Jumalaa, mutta ylenkatsoo ja vihaa Hänen lakiaan?

Jokainen yhteiskunnan jäsen elää myös yhteiskunnan lakien alla. Kuten on laita Jumalankin lain kanssa, yhteiskunnan lakien tarkoitus on hillitä ihmisten pahuutta. Niitä ei tarvittaisi, elleivät ihmiset olisi syntisiä. ”Mitä turmeltuneempi valtio, sitä enemmän lakeja”, kuuluu sanonta, joka liitetään Tacitukseen. Se on luultavasti osatotuus, sillä siitä voi saada sen käsityksen, että korruptio on vain valtion johtotasolla. Täytyy muistaa, että millainen kansa, sellaiset johtajat. Vain turmeltuneen kansan johtajat kehtaavat olla turmeltuneita itse. Ja mitä turmeltuneempi kansa, sitä yksityiskohtaisempia lakienkin pitää olla, sillä yleisperiaatteiltaan väljiä lakeja alkavat syntiset ihmiset käyttää hyväkseen ja etsiä niistä porsaanreikiä. Se on helppo todeta myös käänteisesti — oppimattomat kristityt eivät osaa soveltaa Jumalan lain yleisperiaatteita yksityiskohtaisiin tilanteisiin. Jumalan sana ei muka puhu mitään siitä taikka tästä ja siinä sitä ollaan ”Pyhän Hengen vaikuttaman sisäisen viisauden, jonka avulla voidaan kuulla paimenen ääni” varassa; Suomeksi: tyhjän päällä, ilman minkäänlaista objektiivista referenssiä tai kiintopistettä.

Jumalan lailla on paljon sanottavaa yhteiskunnalle ja niille laeille, mitä yhteiskunnassa säädetään, sillä se on laki lakien yläpuolella. Onko jokin laki jumalaton vai vanhurskas? Millä muulla tavalla se punnitaan, kuin vertaamalla sitä Jumalan lain perusperiaatteisiin? Abortti on Suomessa laillinen, toki tietyin rajoituksin, mutta silti. Abortista on säädetty laki, joka sallii sen. ”Sallittu ellei erikseen kielletä” ei päde siihen. Onko se vanhurskas laki? Ei ole, sillä Raamattu sanoo: älä murhaa.

Kuvitelkaamme skenaario, jossa omistat omakotitalon ja laiminlyöt sen pihan hiekoittamisen pääkallokelillä. Kiinteistössäsi syystä taikka toisesta asioiva vetää lipat ja taittaa koipensa. Kuka on vastuussa? Sinä. Onko se vanhurskas laki? On, mutta miksi? Siksikö, kun se nyt vaan ”tuntuu reilulta”? Pohtikaamme seuraavaa Raamatun esimerkkiä:

Kun rakennat uuden talon, tee kaide kattosi ympärille, ettet saattaisi verenvikaa taloosi, jos joku sieltä putoaisi.

(5. Moos. 22:8)

Suomessa rakennettiin tasakattoisia omakotitaloja 1960-luvulla. Se oli funkkista. Sittemmin tasakatot on järjestään korvattu paremmilla kattoratkaisuilla, eikä tasakattoja muutenkaan oltu tarkoitettu ajanviettopaikoiksi, toisin kuin muinaisessa Israelissa. Joten tämä ei kai päde meihin, eihän? Väärin. Jumalan lain yleisperiaatteellinen pätevyys (keksin tuon itse) on englanniksi general equity principle. Se tarkoittaa, että Jumalan säätämästä yksityiskohtaisesta laista voi eristää sen perusperiaatteen miksi se on säädetty ja sitten soveltaa sitä johonkin muuhun. Perusperiaate on siis se, että jos sinun laiminlyönnistäsi on vahinkoa toiselle, sinä korvaat. Oletko liikenteessä katsastamattomalla autolla, jossa on sakkorenkaat? Sinä jumalaton, tee oitis parannus!

Jumalan laki informoi meitä myös oikeudenmukaisista rangaistuksista, kun lakia rikotaan. Mikä on rangaistus, jos laiminlyö kiinteistönsä turvallisuuden edellisen kappaleen esittämällä tavalla? Ei mikään. Se oli kompa. Mutta jos jotakin sattuu, sinä korvaat. Rangaistus vamman- tai kuolemantuottamuksesta on ankara. Nimenomaan ankarat rangaistukset edesauttavat sitä, että vastuulliset ihmiset vapaaehtoisesti tekevät parhaansa muiden turvallisuuden eteen ilman sääntelyhelvettiä. Myös rangaistusten vanhurskauden suhteen Jumalan laki on ainut oikeudenmukainen mittari. Usko tai älä, Jumalan laki ei tunne vankilatuomiota. Ihmisten sulkeminen koppiin on epäinhimillistä ja barbaarista. Radikaalia, eikö? Sen sijaan Raamattu tuntee kattavan korvausvelvollisuuden korkojen kera, sekä kyllä: orjuuden — joka tosin ei ole raipalla pieksemistä ja ihmiskauppaa, vaan oikeudenmukainen etuoikeus korvausvelvollisen työpanokseen, että velka tulee maksetuksi. Myös kuolemantuomio on pöydällä. Se on oikeudenmukainen tuomio esimerkiksi murhasta.

On kysyttävä: onko yhteiskunta, jossa ei rangaista ankarasti siitä, että ihmiselämä oikeudetta riistetään, oikeudenmukainen yhteiskunta? Onko yhteiskunta, jossa saa ankarampia rangaistuksia ”vihapuheesta” kuin raiskauksista tai pahoinpitelyistä, oikeudenmukainen yhteiskunta? Näihin kysymyksiin vastaamaan ja puhumaan totuutta valloille on Herra asettanut kristityt. Se on osa sitä, että ollaan valona ja suolana tässä maailmassa. Mutta jos kristityt eivät tee sitä, koska eivät tohdi tai osaa, se on mautonta suolaa. Vai eikö Jumala kosta niille, jotka polkevat oikeutta? Eikö Jumala tuomitse kansakunnat, joiden kädet ovat kollektiivisesti veren tahrimat — eikä minkään jonnijoutavan siirtomaahistorian ja ”orjalaivojen tervan” takia, vaan tässä ja nyt? Kristityt ovat sen tulppana, mutta vain silloin, kun Jumalan lakia julistetaan. Nyt sitä hävetään, sitä ei ymmärretä, eikä jumalattomuutta vastuteta vetoamalla siihen.

Esittämäni kaltaisesta valona ja suolana olemisesta meillä on esimerkkejä Apostolien teoissa. Muistamme Pietarin ja Johanneksen sanat Israelin hallitusmiehille: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt. 5:29) Ymmärrämme siitä, että maallisella hallitusvallalla on rajansa, eikä sillä ole oikeutta sekaantua siihen, mitä Jumala on määrännyt seurakunnalle. Valtiolla ei ole oikeutta puuttua esimerkiksi evankeliumin julistamiseen, eikä seurakunnan kokoontumiseen ja jumalanpalveluksen muotoon taikka menoon, edes ”koronapandemiaa” tekosyynä käyttäen. On laki lakien yläpuolella: Jumalan laki.

Jouduttuaan vangituksi, Apostoli Paavali joutui erinäisten roomalaisten hallitusmiesten kuulusteltavaksi. Eräs näistä oli Feeliks, maaherra jolla oli juutalainen vaimo ja joka ymmärsi sen johdosta juutalaista teologiaa. Raamattu kertoo:

Muutamien päivien kuluttua Feeliks tuli vaimonsa Drusillan kanssa, joka oli juutalainen, haetti Paavalin ja kuunteli hänen puhettaan uskosta Kristukseen Jeesukseen. Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas”.

‭‭(Apt. 24:24-25‬)

Ilmeisesti Feeliksille kelpasi puhe uskosta ja armosta, kuten kelpaa myös hyvin monille nykyään. Mutta kun puhe tuli Jumalan laista, hän kavahti. ”Mutta”, sanot sinä, ”eihän Paavali laista puhu?” Eikö? Katsotaanpa.

  1. Hän puhui vanhurskaudesta. Mikä informoi meitä siitä, mikä on vanhurskasta? Laki.
  2. Hän puhui itsensähillitsemisestä. Minkä lain käskyn mukainen teko itsehillintä on? Älä himoitse.
  3. Hän puhui tulevasta tuomiosta. Tiedämme, ettei niitä, jotka ovat Kristuksessa, ikinä tuomita, mutta minkä mukaan tuomitaan ne, jotka eivät ole Kristuksessa? Lain mukaan.

Siinä näemme, että laki näyttelee olennaista roolia siinä kun Jumalan totuuden kautta vuorovaikutetaan yksilöiden kanssa, sekä suurten että pienten, sekä mahtavien, että mitättömien. Jumalan laki luotaa heidät ja heidän tekemisensä, olivat he keitä tahansa.

Tästä kaikesta näemme, että laki on hyvä, kun sitä käytetään oikein. Lain käskyjen pitämisen kautta ei voi saavuttaa sellaista vanhurskautta, joka pelastaa. Jos annetaan ymmärtää muuta, silloin lakia on käytetty väärin. Mutta oikein käytettynä laki tuottaa jumalanpelon ja synnintunnon, mikä on otollinen sauma evankeliumille. Sen vanhurskauden, jota emme voi lain kautta saavuttaa, Kristus on nimenomaan lain kautta saavuttanut ja tuohon vanhurskauteen Hän pukee jokaisen, joka uskoo.

Sille, joka ei uskon kautta enää ole lain alla, suhde lakiin muuttuu. Hän ei enää kavahda sitä syyttäjänä, joka tuomitsee, vaan hän ihastelee sen oikeudenmukaisuutta, selkeyttä ja harmoniaa.

Herran laki on täydellinen; se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan. Herran asetukset ovat oikeat, ne ilahuttavat sydämen. Herran käskyt ovat selkeät, ne valaisevat silmät. Herran pelko on puhdas, se pysyy iäti. Herran oikeudet ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa, puhtaan kullan paljoutta, makeammat hunajaa ja mehiläisen mettä.

‭‭(Psalmi 19:7-10‬)

Eritoten tällaisena aikana, jossa jankutetaan alinomaan ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”, mutta samaan aikaan poljetaan häpeämättömästi oikeutta murhaamalla ja ryöstämällä, sekä kavennetaan jatkuvasti yksilönvapauksia, pitäisi kristittyjen olla paljon kovaäänisempiä ja puhuessaan varmistua siitä, että se, mitä he sanovat, ei perustu siihen, mikä heistä ”tuntuu oikealta”, vaan Jumalan sanaan. Jos olet jonkun omaatuntoa sitomassa, katsokin, että teet sen käyttäen oikein Jumalan lakia, muistaen, että sama laki pätee sinuun.

Tähän loppuun jätän tämän:

Katso, minä olen opettanut teille käskyt ja säädökset, niinkuin Herra, minun Jumalani, on minua käskenyt, että seuraisitte niitä siinä maassa, jota te menette ottamaan omaksenne. Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä. Kun he kuulevat kaikki nämä käskyt, sanovat he: ’Totisesti, viisas ja ymmärtäväinen kansa on tämä suuri kansa’. Sillä onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, on lähellä meitä, niin usein kuin me häntä rukoilemme? Ja onko toista suurta kansaa, jolla on niin vanhurskaat käskyt ja säädökset, kuin on koko tämä laki, jonka minä tänä päivänä teille annan?

‭‭(5. Moos. 4:5-8‬)

Kun kanaanin maata ympäröivien törkyjumalattomien epäjumalia palvovien kansojen reaktion Jumalan lakiin oletetaan olevan tämä, mitä se kertoo meistä? Miksi kristityt nyrpistävät sille nenäänsä? Se on pelottavaa! Sitä suuremmalla syyllä on Jumalan lain arvostus kristittyjen keskuudessa palautettava sen ansaitsemalle tasolle.

Syntymättömien lasten oikeus yhdenvertaisuuteen lain edessä

Käykääpä allekirjoittamassa tällainen ystävieni tekemä mainio kansalaisaloite. Allekirjoittaa voi huomisesta 23.10.2020 eteenpäin.

Pääset tarkastelemaan kansalaisaloitetta klikkaamalla tätä linkkiä.

Tutustu aloitteen kylkeen perustettuun Facebook-sivuun.

Videolla Miska Wilhelmsson tiivistää, mistä aloitteessa on kysymys (ei ole toistaiseksi poistettu vihapuheena):

Itse en voi allekirjoittaa aloitetta, koska en ole Suomen kansalainen, mutta tee sinä niin, jos pelkäät Jumalaa, arvostat ihmiselämää ja haluat puolustaa heikompia.

Tuure Boeliuksen jumala

Pride-viikko, tuo oivallinen tilaisuus kaikkien todellisia mielipiteitään häpeävien esiintyä ”hyvinä ihmisinä”, vietettiin jälleen viime viikolla, mitä nyt vähän myöhässä ja riisuttuna versiona koronavirushössötyksen takia. Ja yhtä varmasti kuin yritysten logot Twitterissä verhoutuvat sateenkaarikuosiin, tiedotusvälineissä uutisoidaan taas jostakin, mitä Päivi Räsänen on mennyt möläyttämään. Päivistä on tehty helppo maalitaulu, ”homofobin” arkkityyppi, jonka sanomisten kauhistelu on muka sivistynyttä ja jonka haukkuminen ja mollaaminen ei muka tee tyhjäksi omaa näennäisen suvaitsevaista sekä rakkautta ja hyväksymistä ajavaa maailmankuvaa. Suvaitsevaisuus onkin ihan täysi itseristiriita. Loppupeleissä kukaan ei ole todella suvaitsevainen, vaan kaikilla menee raja jossakin.

En muuten viitsisi kirjoittaa tästä mitään — ja sitähän tietysti suvaitsevaisto mieluiten haluaisikin; että kristityt ja muut konservatiivit pitäisivät yksinkertaisesti turpansa kiinni — mutta jotakin osui silmääni ja haluaisin tarttua siihen. Se jokin on Tuure Boeliuksen ”jäätävä kuitti” Päivi Räsäselle, kuten Seiska asiasta otsikoi. Koosteen jupakasta voi lukea esimerkiksi täältä.

Tuure Boelius hyökkäsi Päivi Räsäsen kimppuun Instagram-tilillään, koska Räsänen julkaisi Facebook-seinällään mielipiteen empiirisen faktan, että sukupuolia on kaksi. Näin Boelius protestoi:

Ystäväpiirissäni on trans-sukupuolisia ihmisiä ja voin sanoa, että ainut mikä heitä murtaa on kaltaistesi mielipiteet ja Suomen epäoikeudenmukainen translaki.

Ihmisen sukupuoli määräytyy kromosomien perusteella. Miehellä on X- ja Y-kromosomit. Naisella on kaksi X-kromosomia. Vaikka miespuolisesta tehtäisiin kosmeettisesti naispuolinen tai naispuolisesta miespuolinen käyttämällä kirurgisia ja/tai hormonaalisia toimenpiteitä, kromosomeja se ei muuta miksikään. XY-kromosomeilla varustettu ihmisnisäkäs ei millään toimenpiteillä ala tuottamaan munasoluja, eikä XX-kromosomeilla varustettu siittiöitä. Se ei ole mielipide, vaan fakta.

On esitetty, että ”transnaiset” voisivat tulla raskaaksi ja synnyttää elinluovutuksen kautta saadun kohdun avulla. Ajatus on kammottava, eikä onneksi näytä olevan viitteitä siitä, että sellaista operaatiota olisi saatu suoritettua tai edes yritetty. Ja miksi niin? Koska ne kromosomin mokomat määräävät sukupuolen ja keho toimii sen mukaan. Millä perusteella XY-keho tuottaisi raskaudessa tarvittavia hormoneja ja ajastaisi raskauden eri vaiheet? Miten keho käynnistäisi synnytyksen ja alkaisi tuottaa maitoa? Kuten sisäministerimme Maria Ohisalo on oivallisesti sanonut, elämme faktojen jälkeisessä maailmassa. Sille ei saa antaa periksi.

Käytät päivityksissäsi hashtagia sananvapaus.

Sananvapaus ei ole peruste hyökätä ihmisoikeuksia vastaan, eikä ihmisoikeudet ole mielipideasioita!

Itse asiassa Päivin ei tarvitsisi vedota sananvapauteen lainkaan. Faktat eivät ole sanavapaus- eivätkä ihmisoikeuskysymyksiä. Totuus on totuus ja faktat ovat faktoja. Sen sijaan ihmisoikeudet, toisin kuin Boelius väittää, ovat mielipidekysymys. Nytkin hän väittää, että Suomen translaki sortaa transihmisiä ja että se on ihmisoikeuskysymys. Mutta miten se voi olla niin? Selvästikin se, että joku vastoin vastaansanomatonta empiiristä todistusaineistoa väittää olevansa muun sukupuolinen kuin hän on, on mielipide. Mielipiteeseen perustuva pyrkimys muuttaa lainsäädäntöä ja rasittaa julkista taloutta on syytäkin kyseenalaistaa ja se kyseenalaistetaan faktoilla, kuten Päivi Räsänen on esimerkillisesti tehnyt.

YK:n ihmisoikeusjulistus on niin ikään mielipide. Se on syntynyt siten, että joukko tämän maailman viisaita on lyönyt päänsä yhteen ja pommittanut toisiaan mielipiteillä. Sen artikloita ei perustella millään objektiivisilla tai universaaleilla faktoilla. Toisen mielestä tämä on ihmisoikeuskysymys ja toisen mielestä tuo ei ole. Konsensus on koonnut yhteen suosituimmat mielipiteet ja niin meillä on ihmisoikeusjulistus. Julistusta hyväksyttäessä Pariisissa 1948 oli 48 jäsenmaan mielipide, että kyseisen julistuksen hyväksymisestä on heille hyötyä. Kahdeksan maan mielipide oli, että sen puolesta ei kannata äänestää.

Jo YK:n ihmisoikeusjulistuksen ensimmäinen artikla on ongelmallinen. Sen mukaan kaikille ihmisille ”on annettu järki ja omatunto”. Kuka on antanut? Jumalako? Mutta jos jokin jumala on ne antanut, on keskusteltava siitä, mikä maailman lukuisista jumalina pidetyistä on ollut asialla. Sitä pidetään yleisesti mielipidekysymyksenä. Muutenkin ajatus jonkinlaisesta jumalasta järjen ja omantunnon antajana avaa oven sille, että todella olisi olemassa yksi tosi Jumala ja absoluuttinen totuus, jolloin sellainen järki ja omatunto, jotka sotivat tuon Jumalan totuutta vastaan, on todettava viallisiksi ja vääriksi. Vastavuoroisesti jos totuutta ei ole, kaikki on pelkkää mielipidettä. Lisäksi jos ei ole ketään, joka antaa järjen ja omantunnon, vaan järki ja omatunto ovat pelkkiä evoluution tuottamia selviytymismekanismeja, ne menettävät relevanssinsa moraalin määrittelijöinä. Evoluution suurin hyvä on nimittäin jalostuminen sekä heikoimpien ja kaikkien jalostumista uhkaavien tekijöiden karsiutuminen pois. Rehellisestä ja johdonmukaisesta evoluutioperspektiivistä katsottuna sekä homoseksuaalisuus että transihmisyys ovat jalostumista uhkaavia tekijöitä.

Tuure Boelius vetoaa kuitenkin jumalaan:

Yhdistät usein mielipiteisiisi jumalan.
Sinun ajatuksesi jumalasta on oksettava ja ahdasmielinen, mutta onneksi minun jumalani antaa sinunkin syntisi anteeksi.

T’ästä syystä halusin ottaa tähän kantaa. Joko Tuure Boeliuksella on jonkinlainen käsitys jumalasta, tai sitten hän yrittää sanoa, että jos hän uskoisi johonkin jumalaan, tällainen se jumala olisi. Yllättävää on se, että hän tulee sanoneeksi, että on olemassa jotakin, mikä on syntiä ja että on hyvä asia, että sen voi saada anteeksi. Hän ei tietenkään erittele, mitä synti on, eikä kvalifioi syntien anteeksisaamista millään tavalla, vaan se on jonkinlainen automaatio. Tosin, jos se on automaatio, siitä puhumisesta ei ole mitään sen suurempaa hyötyä kenellekään, kuin että ehkä se kolkuttaa ”hyvien ihmisten” omaatuntoa sen verran, että he yrittävät tehdä vähemmän syntiä, vaikka sen saakin anteeksi.

Valitettavasti ihminen ei kuitenkaan toimi niin, vaan narua kelataan niin kauas kuin se yltää. Jos synnit saa joka tapauksessa anteeksi, ei ole mitään syytä olla tekemästä lisää syntiä, koska synnin tekemisen välttäminen vaatii itsekuria ja sitä, että kieltää itseltään asioita. On vaikeampaa yrittää olla tekemättä syntiä kuin tehdä syntiä, joten jos synnit saa joka tapauksessa anteeksi, säästää itseltään vaivaa, jos ei edes yritä olla tekemättä syntiä. Se on erittäin pragmaattinen lähestymistapa, joka takaa, että syntiset ihmiset tekevät toisilleen elämästä maanpäällisen helvetin.

Kun tuon maanpäällisen helvetin pahnanpohjimmaiset sitten kärsivät kaikkinaista sortoa ja kyykytystä vahvempiensa taholta, kehen he turvaavat ja mihin panevat toivonsa? He voivat vedota ainoastaan muihin ihmisiin – niihin, joilla ei ole mitään syytä olla tekemättä syntiä, välttää korruptiota ja lahjusten ottamista. Syntisten ihmisten syntisiltä oikeuslaitoksilta ei oikeutta saa. Jumalaan he eivät voi enää vedota, koskapa jumala antaa automaattisesti kaikki synnit anteeksi; ajatella: jopa Räsäsenkin. Kuka tuomitsee korruptoituneen valtakunnansyyttäjän? Kuka pakoon päässeen mysteerimurhaajan? Kuka sellissään ”itsemurhan” kautta livistäneen lastenraiskaajan? Ei kukaan. He ovat saaneet anteeksi, koska Tuure Boeliuksen jumala antaa peräti Päivi Räsäsenkin synnit anteeksi.

Onko ihmekään, että Tuure Boeliuksen jumala on myös monien kristittyjen jumala? Tässä ajassa, jossa mellakoidaan kaduilla ”oikeudenmukaisuuden” tähden, sellainen jumala, joka rakastaa kaikkia, on kuollut kaikkien puolesta ja antaa kaikille anteeksi, ei maistu kerta kaikkiaan miltään. Unohdettu on se tosiasia, että Raamatun Jumala on paitsi rakkauden ja armon, myös vihan ja koston Jumala:

Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ”Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra”. (Room. 12:19)

Kristitty ei alistu ja nöyrry epäoikeudenmukaisen kohtelun edessä siksi, että se on jotenkin erityisen hyveellistä tai että sillä saa moraalisia irtopisteitä. Ei, vaan kristityn toivo on siinä, että kaiken pahan, jota hän elämässään kokee ja joutuu ympäristössään todistamaan, Jumala viimeistään viimeisenä päivänä kostaa. Näin synnillä todella on seurauksensa. Jumala on oikeuden Jumala, eikä Hän anna syntejä anteeksi.

Kuinka kukaan sitten voi pelastua? Kuinka kukaan voi välttyä tuomiolta? Jumalahan on hirmuinen! Niin on! Mutta Hän on myös, kuten todettua, rakkauden ja armon Jumala. Rakkaudessaan Hän tuli itse ihmiseksi ja eli ihmisenä täydellisen elämän, rakastaen Jumalaa täydellisesti ja täyttäen Hänen tahtonsa kaikessa. Hänen nimensä on Jeesus Kristus. Hän otti kärsiäkseen kaikkien niiden syntien rangaistuksen, jotka Jumala on hamasta iankaikkisuudesta armossaan valinnut pelastukseen. Siksi Hän kuoli ristillä. Hänessä Jumala kosti kaikki ne synnit, jotka Hän muuten kostaisi minulle, ellei Hän olisi armossaan avannut silmiäni näkemään omaa hengellistä ja moraalista vararikkoani.

Hän on parempi Jumala kuin Tuure Boeliuksen jumala. Hän voi antaa anteeksi jopa Päivi Räsäsen synnit, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Sille on olemassa peruste ja mekanismi – ja oikeus toteutuu. Kysymys kuuluukin: entäpä Tuure Boeliuksen synnit? Vastaus riippuneekin täysin siitä, kenen maailmassa Tuure Boelius elää. Jos hän elää maailmassa, jota kukaan ei ole luonut, silloin kukaan ei ole ”antanut” ihmiselle järkeä eikä omaatuntoakaan. Hänen ulostulonsa on merkityksetöntä kirjainsoppaa. Hänen koko eksistenssinsä ytimenä on olla tyhjänpäiväinen ja arvoton ympäriinsä päämäärättömästi haahuileva atomisäkki. Jos taas hänen jumalansa on jollakin tavalla hänen eksistenssinsä perusta, odottaisin hieman syvällisempää apologetiikkaa hänen maailmankatsomuksestaan käsin, että mikä nyt on syntiä ja mihin se perustuu, että sen saa anteeksi niin helposti ja miksi silloin pitää närkästyä niin kovasti siitä, että joku Päivi jossain tekee vähän syntiä. Henkeäni en pidätä.

Mutta jos hän elää Jumalan maailmassa, hän on myös velvollinen elämään Jumalan lain mukaan. Tuon lain summa summarum kuuluu:

Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi. (Matt. 22:37)

Joka väittää rakastavansa Jumalaa, mutta vähät välittää Hänen luomisjärjestyksestään ja vihaa niitä, jotka muistuttavat siitä, valehtelee. Onneksi kuitenkin niille, jotka myöntävät oman kykenemättömyytensä rakastaa Häntä niin paljon kuin Hän ansaitsee, Hän on armossaan valmistanut syntiuhrin, Kristuksen, jonka tähden Hän voi antaa synnit anteeksi. Tuure Boeliuksen jumala ei voi.

Kalevalasta ei ole kristinuskon haastajaksi

Vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettei hän itseänsä viisaana pitäisi. (San. 26:5)

Erilaisilla poliittisilla ja filosofisilla ryhmillä on usein yhteisiä intressejä. Se tarkoittaa, että erilaisetkin ideologiat voivat löytää toisistaan liittolaiset ja vetää samaan suuntaan — tiettyyn pisteeseen saakka. Raamattu nimittäin varoittaa:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. (2.Kor. ‭6:14-16‬)

Itse ainakin tunnun aika ajoin tarvitsevani suihkun kylmää vettä tämän varoituksen muodossa, kun innostun liikaa tämän maailman korjaamisesta. Minua ja muita kristittyjä kohtaan vihamieliset tahot kyllä nyt vetävät näennäisesti samaan suuntaan, mutta jos he saisivat päättää, valtaan päästyään he luultavasti panisivat kristityt montun reunalle heti muslimien jälkeen. Aika ajoin nämä tahot paljastavat korttinsa ja kertovat kokolailla kiertelemättä, että he ovat Kristuksen vihollisia. Yksi esimerkki tästä on tämä Partisaani-verkkolehdestä lukemani mielipidekirjoitus.

Artikkelin teesi on, että Suomi ei ole, eikä sen kuulu olla, kristillinen maa ja että kristinusko on tarpeeton elementti etnonationalismissa. Etnonationalismi käsitteenä ei itsessään ole minulle mikään punainen vaate, koska puhtaimmillaan sen ytimessä on yksinkertaisesti ajatus siitä, että on olemassa kansakunta nimeltään suomalaiset, joilla on kotimaa nimeltään Suomi. Etnonationalismi ei sinänsä vaadi mitään erityistä uskonnollista kehysrakennetta ollakseen toteutuskelpoinen ideologia, koska jakaantuminen erilaisiin etnisiin ja kulttuurillisiin ryhmiin tulee ihmisiltä luonnostaan.

Oma vastateesini kuitenkin on, että koko kysymys kristinuskon yhteensopivuudesta suomalaisen etnonationalismin kanssa on kokolailla epärelevantti, koska viime kädessä kulttuurierot jakavat ihmisiä etnisyyttä jyrkemmin myös jokseenkin homogeenisen etnisen ryhmän sisällä. Atomisimmillaan se näkyy siinä, kuinka pariskunnat eroavat, koska he ”ovat liian erilaisia”, tai naapurin kanssa ei tulla toimeen, koska hän ”on ääliö”. Rumimmillaan se näkyy sisällissotina, jotka ovat etnisiä selkkauksia lähinnä silloin, kun keinotekoisten valtionrajojen sisäpuolelle on väkisin ahdettu liikaa diversiteettiä. Mutta silloinkaan ei, näin väitän, ole ensisijaisesti kyse etnisestä diversiteetistä, vaan kulttuurillisesta.

Kun muut tekosyyt rettelöintiin on käytetty, on etnisyys vielä jäljellä. Suomessakaan ”punaiset” ja ”valkoiset” eivät viitanneet ihonväriin. Ihan lahjakkaasti suomalaisetkin ovat toisiaan tappaneet. Väitänkin, että yhteneväinen ideologia ja kulttuuri ovat huomattavasti syntyperää ja perinnöllistä taustaa ensiarvoisempia rauhanomaisen yhteiselon edellytyksiä. Jokainen voi itse kohdallaan miettiä, että jos naapurikseen saisi valita joko Jesse Lee Petersonin tai Raija Toiviaisen, kumman valitsisi? Tai jos treffeille pitäisi viedä joko 100-kiloinen sinisiilitukkainen feministi tai Candace Owens, kumman suosion saavuttaakseen olisi valmis törsäämään rahojaan? Artikkelin kirjoittajan yritys kylvää eripuraa ihmisten välille ideologisin perustein todistaa väitteeni.

Artikkelin kirjoittaja, joka kirjoittaa nimimerkillä ”Kaarna”, laukoo kristinuskosta joukon sen kaltaisia väitteitä, etteivät ne juuri anna syytä antaa tunnustusta siitä, että kirjoittaja ymmärtää mitä kritisoi, tai on ajatellut kantansa loogisia seurauksia. Hän kutsuu heti ensimmäisessä kappaleessa Jeesus Nasaretilaista ”anarkistiksi” antamatta mitään viitettä siitä, minkälaiseen lähteeseen tällainen väite perustuu. Raamatun perusteella Kristus oli kaikkea muuta kuin anarkisti. Hän käski antamaan keisarille sen mikä keisarin on (Matt.22:21), eikä pyrkinyt vallankumoukselliseen toimintaan (Joh.19:11, Matt.25:53). Apostoliensa kautta Hän käskee kunnioittamaan esivaltaa ja olemaan sille alamainen (1.Piet.2:13, Tiit.3:1). Oikeudenkäynnissä maaherra Pontius Pilatus totesi Hänet syyttömäksi minkäänlaiseen rikokseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintavaltaa vastaan (Luuk.23:4). Kansan painostuksesta Pilatus kuitenkin taipui päästämään vapaaksi Barabbaan, jonka uskotaan olleen selootti, vapaustaistelija (Mark.15:7), jonka toiminta itsenäisyyden saavuttamiseksi Roomasta oli varmasti Jeesuksen elämäntyötä paremmin luokiteltavissa anarkismiksi.

Raamattua kirjoittaja kutsuu ”Lähi-idän paimentolaiskansojen nuotiotarinoiden koosteeksi”. Huvittavaa siitä tekee hänen myönteinen suhtautumisensa Kalevalaan ja suomalaisiin kansallismyytteihin. Mitä ne sitten ovat? Primitiivisen keräilijäkansan sienitrippejäkö?

Jos standardina käytetään sivilisaation kehittyneisyyttä, peli on aika selvä. Jerusalem oli ajanlaskun vaihteessa eräs silloisen tunnetun maailman tärkeimpiä kauppakaupunkeja. Ensimmäinen historiallinen maininta suomalaisista puolestaan on Tacitukselta vuodelta 98. Lienee kiistatonta todeta, että suomalaisten merkitys silloisen maailman näyttämöllä oli jokseenkin olematon.

Hepreankielisillä oli standardoitu kirjakieli tuhansia vuosia ennen suomalaisia, joilla sitä ei ole ollut edes viittäsataa vuotta. Israel oli monarkiaksi järjestäytynyt yhteiskunta tuhansia vuosia ennen Suomea, joka on enimmäkseen ollut isompiensa tuupittavana ja  julistautui itsenäiseksi vasta reilut sata vuotta sitten. Juutalaisten kultuurillinen sukupuu periytyy kaksoisvirranmaan muinaisesta kulttuurista, jota pidetään yleisesti sofistikoituneena ja edistyneenä. Oli niistä Vanhan testamentin sukuluetteloista mitä mieltä tahansa (muuta kuin että ne ovat ”pitkästyttäviä”), ne ylipäätään ovat olemassa ja niitä voi analysoida ja niiden historiallisuudesta voi väitellä. Jos niiden historiallisuuden hyväksyy, niistä voi tehdä historian kulkuun liittyviä johtopäätöksiä. Suomalaisuudesta ja sen historiasta ei ole vastaavanlaista dokumentaatiota lainkaan.

Kirjoittaja ”Kaarna” kummeksuu sitä, miten ”loogista järjen ja kohtuuden perään kyselevää kansaamme” eivät tunnu häiritsevän kaikenlaiset outoudet ja epäloogisuudet Raamatun muodostumisessa. Maailman tunnetuimmat ei-kristityt tekstikriitikot tunnustavat, että antiikin kirjallisuudesta Raamatulla on paras attestaatio; sillä on eniten käsikirjoituksia ja ne ovat satoja vuosia vanhempia, kuin minkään muun antiikin kirjoituksen käsikirjoitukset. Onkohan Kalevala-tekstikritiikkiä edes olemassa? Minusta olisi kiinnostavaa myös tietää, millainen Elias Lönnrotin metodologia oli Kalevalan kokoamisessa. Mitä hän jätti pois? Kuinka paljon hän teki omia luovia ratkaisuja, että tekstistä tuli sellainen, kuin se nyt on? Oliko Kalevalan runomitta hänen kädenjälkeään, vai olivatko hänen Kalevalaksi kokoamansa tarut sattumoisin yhteneväisessä runomitassa jo kertojiensa puolesta? Montako lähdettä Lönnrotilla oli?

Luomiskertomuskin saa maininnan. On tyypillistä, että jumalattomat tuhahtavat sille, mutta tässä vastassa onkin suomalaisia muinaisuskomuksia romantisoiva henkilö. Kalevalassakin on oma luomismyytti. Siinä Ilmatar tulee raskaaksi meren tuulesta ja synnyttää erittäin pitkän raskauden jälkeen Väinämöisen, eikä muuten tee oikein mitään. Itse maailmankaikkeus syntyy sotkan munasta. Jos kahdesta pitää valita, loogisen järjen ja kohtuullisuuden perään kyselevän kansan kannattaa ehdottomasti valita mieluummin Raamatun luomiskertomus, jossa Jumala luo yksinkertaisesti käskemällä asiat olevaisiksi (1.Moos.1:1). Se on paljon loogisempaa, kuin höpsö myytti sotkan munasta.

Jos kumpaakaan luomiskertomusta ei halua hyväksyä ja haluaa kuitata kaikki uskonnot pelkkänä taikauskoisena hölynpölynä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää darwinistinen tiedeuskonto, joka ei nurkkaan ahdistettuna pysty antamaan kelvollisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, eikä edes siihen, miksi ihmisnisäkäs edes kysyy sellaisia. Kaikki on alkanut merkityksettömyydestä ja päätyy aikanaan merkityksettömyyteen, kuolemaan ja unohdukseen. Kalevalakaan ei kykene vastaamaan kysymyksiin elämän tarkoituksesta tai universumin päämäärästä. Kristinusko pystyy: kaikki on luotu Kristusta varten, joka on kuningas ja tuomari, jonka edessä jokainen eräänä päivänä notkistaa polvensa.

Kirjoittaja yrittää esittää, että Suomi maana tai suomalainen kulttuuri ei ole kristinuskolle mitään velkaa. Minulle ainakin on selvää, että kristinusko on poimittu silmätikuksi, eikä tarkoituksena ole arvioida muiden kulttuurien tai maailmankatsomusten vaikutusta Suomeen tai suomalaisuuteen. Fakta kuitenkin on, että suomalaisuus on kristinuskolle velkaa paljon. Aina voi väittää, että esimerkiksi suomen kieli olisi kyllä aikanaan kehittynyt kunnolliseksi kirjakieleksi ilman Agricolaakin, mutta se on jossittelua. Agricola teki Suomessa saman, mitä Luther teki Saksassa ja molempien pyrkimyksenä oli standardoida kansankieli siten, että sillä voitaisiin julkaista Raamattu ja julistaa evankeliumia; jotta William Tyndalen sanoin kyntöpoika tuntisi Raamattunsa pappeja paremmin.

Juuri mikään ei ole siinä määrin kansakuntaa yhdistävä tekijä, kuin yhteinen kieli ja ekspressio. Myös Raamattu tietää tämän. Alkuaikoina ihmiskunta oli yhtenäinen, puhui yhtä kieltä ja rakensi Mesopotamiaan sivilisaatiotaan, eikä totellut Jumalan käskyä täyttää maa. 1. Moos. 11 kertoo:

Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi. Kun he lähtivät liikkeelle itään päin, löysivät he lakeuden Sinearin maassa ja asettuivat sinne. Ja he sanoivat toisillensa: ”Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi”. Ja tiiltä he käyttivät kivenä, ja maapihkaa he käyttivät laastina. Ja he sanoivat: ”Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”. Niin Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, jonka ihmislapset olivat rakentaneet. Ja Herra sanoi: ”Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä.

Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.” Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.

Kalevalalla ei ole kerta kaikkiaan mitään kerrottavaa eri kansojen synnystä ja alkuperästä.

Suomi on kristinuskolle velkaa myös sen, että suomalainen yhteiskunta ylipäätään on olemassa. Nationalismi oli silloista imperialismia vastaan nouseva aate myös keskiajalla. Miksi Paavi Roomassa muka saisi päättää meidän asioistamme? Samaan aikaan etelästä uhkasi Ottomaanien valtakunta, joita Luther kutsui “turkkilaisiksi”. Lutherin toiminnassa moni asia selittyy sillä, että kaikenlaiset yhteiskunnan yhtenäisyyttä nakertavat tekijät piti eliminoida Ottomaanien uhkan vuoksi. Levällään oleva, joka suuntaan kiskova, ideologisesti heterogeeninen yhteiskunta sortuisi, eikä kykenisi pysäyttämään turkkilaisia. Se selittää anabaptistien ja muiden nonkonformistien kohtelun, vihamielisyyden juutalaisia kohtaan, sekä talonpoikaiskapinan väkivaltaisen tukahduttamisen. Kun kävin lukiota, eräs välituntikeskusteluiden aiheista oli kritiikki kristinuskoa kohtaan; miten kristityt järjestivät ristiretkiä ja tappoivat ihmisiä ja siksi kristityt ovat pahoja. Totuus on kuitenkin, että ristiretket olivat yksi “kristikunnan” metodi panna kampoihin Ottomaaneille. Ilman ristiretkiä Eurooppa, Suomi mukaanlukien, olisi luultavasti hyvin erilaisen näköinen kuin nyt.

Suomea suoremmin koskettava uhka oli tietenkin Neuvostoliiton uhka talvi- ja jatkosodassa. Silloin Kaisa Kallio kehotti kansaa rukoilemaan Jumalaa. Suomen kansa teki työtä käskettyä ja monet uskovatkin, että Jumala käänsi Suomen kohtalon rukousvastauksena. Olkoon kunnia Jumalan siitä, että Suomi säilytti tuolloin itsenäisyytensä. Kristinuskon nimittäminen epäsuomalaiseksi on kuin kävisi virtsaamassa niiden haudoille, jotka ovat vuotaneet verta tämän maan puolesta. Se on isku vasten niiden kasvoja, jotka ovat polvillaan itkeneet Jumalan puoleen tämän maan puolesta. Sotien aikana se, että kansa on yhdessä käynyt polvilleen Herran eteen pyytämään armoa tälle maalle, on ollut valtavan yhdistävä ja kansallista identiteettiä vahvistava tekijä.

Suomen on kiittäminen kristinuskoa myös yhteiskuntajärjestyksestään, hyvässä ja pahassa. Uskonpuhdistuksen seurauksena läntisestä kirkosta irtosi uusia haaroja. Kristillinen nationalismi synnytti itsenäisiä sakraaliyhteiskuntia, joissa kirkko ja valtio ovat yhtä. Sakraaliyhteiskunta sinänsä ei ollut uusi asia, sillä koko läntinen Eurooppa oli siihen saakka käytännössä valtava sakraaliyhteiskunta, joka päämies oli Paavi. Valtionpäämies oli usein myös kirkon päämies ja valtio pidätti itsellään oikeuden puuttua ekklesiologisiin asioihin. Kansalaisen tie verotusrekisteriin kulki kastealtaan kautta ja siksi anabaptisteihin, jotka eivät suostuneet kastamaan lapsiaan, suhtauduttiin niin nurjasti. Uskonpuhdistuksessa syntyneet kansankirkot olivat pääsääntöisesti joko luterilaisia tai reformoituja. Englannin kirkko oli jokseenkin kalvinistinen. Pohjoismaat olivat Saksan tavoin luterilaisia. Sveitsi, Skotlanti ja Alankomaat olivat reformoituja. Italia, Ranska ja Espanja jäivät katolisiksi. Koska nyt kirkko ja valtio olivat sama asia ja koska valtio oli kristitty valtio, myös kaikki valtion kansalaiset olivat kristittyjä; tarkemmin: protestantteja; vielä tarkemmin: luterilaisia.

Sakraaliyhteiskunnan rakenteita puretaan edelleen. Harva helluntailainen esimerkiksi tiedostaa, että tärkein syy sille, miksi helluntaiseurakunnat aikoinaan rekisteröityivät yhdistyksiksi, oli jäsenyyden säilyttäminen kansankirkossa ja siten yhteiskunnallisen aseman turvaaminen. Valtion asema avioliittolain säätäjänä on niin ikään sakraaliyhteiskunnan artefakti, josta itse haluaisin eroon. Mielestäni valtiolla ei pitäisi olla mitään sanottavaa avioliittoon, sillä se on kristillinen konstruktio. Seurakunnan yksin tulisi olla tuomari siinä, mikä on kelvollinen avioliitto ja mikä ei.

Itse en kannata sakraaliyhteiskuntaa. Pidän edistyksellisenä kotimaani Alankomaiden uskonpuhdistuksen aikaista linjaa, jossa, vaikka olikin Hollannin kirkko, oli silti vapaus uskoa ja olla uskomatta. Alankomaista muodostuikin turvasatama niille, joita vainottiin kotimaissaan siksi, etteivät he omantuntonsa vuoksi voineet mukautua kotimaissaan määrättyihin kristinuskon suuntauksiin. Alankomaissa saattoi olla sekä katolinen, että protestantti. Huomionarvoista on myös, että Hollannin reformoitu kirkko tyytyi Dordrechtin synodissa julkaisemaan Dordrechtin Kaanoneina tunnetun kannanoton Jaakob Arminiuksen kannattajia ja hänen oppejaan vastaan, eikä esimerkiksi heitättänyt heitä tyrmään, kuten olisi hyvin voinut tapahtua Lutherin Saksassa, tai tapahtuisi “Kaarnan” johtamassa Suomessa. Toleranssi, sananvapaus ja vuoropuhelu ovat hienoja asioita.

Kristinuskon lisäksi myös monet muut ideologiat ja kulttuurit ovat muovanneet suomalaisuutta sellaiseksi kuin se on nyt. Eräs kansallista identiteettiä ilmaiseva nimittäjä on musiikki. Kansanmusiikkia on monenlaista ja soitinten äänet ja sävelkulut ovat tunnistettavissa ja sijoitettavissa erilaisiin kulttuuriympäristöihin ja maantieteellisiin alueisiin. Miksei käydä johdonmukaisuuden nimissä keskustelua siitä, miten ainutta kelvollista kansallismielisen musiikkia on hauen leukaluusta valmistetulla kanteleella säestetty joikulaulu?

Suomalaiset tykkäävät tunnetusti hevistä. Lukioaikoina tuli kuunneltua esimerkiksi Ensiferumia, Moonsorrowia ja Finntrollia, jotka yhdistävät suomalaista perinnemusiikkia ja heviä. Mutta kun pinnasta vähän raaputtaa, paljastuu suomalaiseksi mielletystä musiikista mielenkiintoisia realiteetteja. Haitarin kaltaiset soittimet ovat lainaa muista kulttuureista. Sitäpaitsi Finntroll “laulaa” ruotsiksi, mikä ei ole kovin kansallismielistä, sillä Ruotsi on historiallisesti Suomen sortaja ja alistaja. Muilta osin metallimusiikin kieli on yleensä englanti. Myös metallimusiikin historiaan perehtyminen osoittaa, että näissä hyvin suomalaisiksi mielletyissä orkestereissa ei loppujen lopuksi ole juuri mitään suomalaista, jos niitä siis arvioidaan sillä standardilla, jonka “Kaarna” on tässä asettanut. Kannattaa tutustua YLElläkin esitettyyn Metal Evolution -dokumenttisarjaan, joka löytää heavy metallin juurilta Chuck Berryn, Jimi Hendrixin ja Screamin’ Jay Hawkinsin kaltaisia nimiä. Rock ‘n rollin juuret johtavat siis Amerikkaan ja sieltä eteenpäin Afrikkaan. Kun ymmärtää, kuinka paljon suomalaisuus lainaa muista kulttuureista, kristinuskon nostaminen kepin nokkaan eräänlaisena hapatuksena, joka turmelee puhtaan ja neitseellisen suomalaisen kulttuurin, on kerta kaikkiaan naurettavaa.

“Kaarnaa” kismittää kovasti se, miten Raamatussa tapetaan ihmisiä. Kalevalakaan ei ole varsinaisesti pasifistinen teos. Kalevala tai suomalainen muinaisusko ei kykene tarjoamaan sellaista antropologiaa, joka selittäisi, miksi ihminen on tällainen ja miksi se sotii, tappaa ja rettelöi. Kristinuskolla on sille selitys. Me ihmiset olemme, Lutherin sanoin, ihan täysiä sontaläjiä.

Kun Jumala siis lähettää valitsemansa kansan pyyhkimään maailmankartalta ihmisiä, jotka vihaavat Häntä ja lähimmäisiään, eivätkä tahdo totella Jumalaa, meidän on kysyttävä: ansaitsevatko he kuolla? Jos he eivät ansaitse kuolla, silloin Jumala toden totta on “ilkeä” ja “itsekäs”, kuten kirjoittaja asian ilmaisee. Mutta jos he ansaitsevat saada elää, millä he ovat ansainneet sen? Jumala on elämän antaja ja se, että Hän on luonut maailman, on itsessään armoteko, sillä Hänen ei olisi tarvinnut luoda yhtään mitään ja Hän olisi silti itsessään täydellinen ja itselleen riittävä. Niinpä jos kukaan ei ansaitse saada elää, ei kukaan voi valittaa kuolemastaan. Jumalaa ei voi haastaa oikeuteenkaan, koska ei ole suurempaa jumalaa, joka kuulisi syytöksiä Herraa vastaan ja tuomitsisi Herran ja ihmiskunnan välillä. Jumalalla ei ole velvollisuuksia luomistyötään kohtaan. Että siihen tartutaan itsekkyytenä ja ilkeytenä, paljastaa kirjoittajan todellisen motiivin. Hän ei pidä kristinuskon Jumalasta. Hän on Jumalan vihollinen, joka vihaa Kristusta ja Hänen seuraajiaan.

Ihmiskunnan tilanne on sama kaikkialla, kieleen, ihonväriin tai etnisyyteen katsomatta. Emme tunne rauhan tietä, vaan riennämme vuodattamaan verta (Jes.59:7-8). Siksi tarvitaan rakenteita, jotka erottavat ihmiset toisistaan, että rauha olisi mahdollinen. Perhe on yksi näistä rakenteista. Perhe on pyhä ja yksityinen, rajattu entiteetti. Raamatun sananlasku sanoo:

Astu jalallasi harvoin lähimmäisesi kotiin, ettei hän sinuun kyllästyisi ja alkaisi sinua vihata. (San. 25:17)

Kodilla, jossa perhe asuu, on rajat ja ovissa on lukot, ettei sinne tulisi kuka tahansa luvatta, kutsumatta loisimaan tai uhkaamaan perheen turvallisuutta. Kansallisvaltio noudattaa samaa periaatetta; puhutaanhan kotimaasta. Suomi on suomalaisten kotimaa. Itse olen iloinen siitä, että toisen valtion kansalaisena minulla on lupa asua täällä. Olen Suomen puolella, paitsi kun Oranje pelaa. Maksan tänne veroni ja osallistun siten tämän yhteiskunnan ylläpitoon; hyvässä ja pahassa, jälleen kerran – minulta riistetyt rahat nimittäin rahoittavat YLEä ja syntymättömien lasten murhaamista.

En halua kotiini ihmisiä, jotka vaikkapa käyttäytyvät huonosti, ovat epäkunnioittavia vaimoani kohtaan tai näyttävät huonoa esimerkkiä lapsilleni. Minulla ei myöskään ole mitään velvollisuutta avustaa naapuriani rahallisesti, vaan minun velvollisuuteni on turvata oman perheeni toimeentulo ja hyvinvointi. Nämä kaikki periaatteet pätevät myös kansallisvaltioon.

Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on säätänyt iankaikkisuudesta käsin kaiken, mitä tulee tapahtumaan ajassa ja avaruudessa, Westminsterin tunnustuksen mukaisesti. Se sisältää myös sen, miltä maailma näyttää ja missä valtioiden rajat menevät ja keitä niiden rajojen sisäpuolella asuu.

Ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta rajoittavat rakenteet eivät kuitenkaan ratkaise ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta. Ainut ratkaisu, joka tekee lopun vihollisuudesta ihmisten välillä ja takaa rauhan, on usko Jeesukseen Kristukseen, joka on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra; rauhanruhtinas (Jes. 9:5, Jes.11:6). Hän on ostanut verellään omakseen ihmisiä kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista (Ilm.5:9) ja Hänessä me, jotka ennen olimme pirstaloituneita isässämme Aadamissa, olemme nyt yhdistetyt yhdeksi kansaksi (Ef.2:14-15), jonka ideologia on Kristus ja jonka kieli on Hänen evankeliuminsa. Rauha ja anteeksianto eri ihmisryhmien välillä on mahdollinen vain, kun ymmärtää, miten paljon on itse saanut anteeksi.

Näin kristinusko ylittää maalliset valtiot. Jos Kristus purkaa erottavan väliseinän juutalaisen ja kreikkalaisen välillä (Gal.3:28, Kol.3:11), eikö ihan yhtä lailla afrikkalaisen ja eurooppalaisen välillä? Minulla on paljon enemmän yhteistä afrikkalaisen tummaihoisen kristityn, tai vastaanottokeskuksen kautta Suomeen tulleen ja täällä uskoon tulleen irakilaisen kanssa, kuin suomalaisen näennäiskonservatiivisen tai nimelliskristityn pakanan kanssa. Tämä maailma ei ole täydellinen, mutta ilman Kristusta ei ole toivoa siitä, että vihollisuudet eri ihmisryhmien välillä joskus loppuisivat. Kalevala sitä toivoa ei ainakaan kykene tarjoamaan, eikä se edes yritä.