Tapaus Tynkkynen ja ”erilainen avioliittokäsitys”

Muistan, kun 12.10.2010 verorahoilla kustannettavan mielipiteenmuokkauskoneistomme Ylen kanavalta numero kaksi lähetettiin ohjelma, nimeltään Ajankohtaisen kakkosen homoilta. Jo silloin ja jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi kyseisestä aiheesta on jäänyt lähinnä ärsytys. Miksi täytyy homoseksuaalisuus nostaa tällä tavalla kepin nokkaan? Homoseksuaalisuus on eräänlainen nykypäivän suomalaisen evankelisuuden viimeinen linnake. Kun kaiken muun on annettu mennä, tällä kukkulalla käydään konservatiivisen evankelisuuden kuolinkamppailu.

Tämä sama ärsyyntyneisyyden tunne nousi pintaan, kun Sebastian Tynkkynen kertoi, että hänet on erotettu Oulun Helluntaiseurakunnasta. Ylen mukaan virallinen erottamissyy on, että ”Sebastian Tynkkysen ja Oulun Helluntaiseurakunnan käsitykset avioliitosta poikkeavat merkittävästi toisistaan”. Ylen juttu on sekava. Siitä saa mielikuvan, että Tynkkysellä olisi aaninki todellisesta erottamissyystä, joka olisi jokin muu, kuin viralliseen pöytäkirjaan merkitty – siis se, että hänellä on poikaystävä. Minusta se on sama asia, kuin ”eri käsitys avioliitosta”. Ylen jutussa Oulun helluntaiseurakunnan pastori Hannu Orava kiistää, että erottamisen syy olisi Tynkkysen seksuaalinen suuntautuminen. En ymmärrä, miksi se pitää kiistää, jos kukaan ei ole väittänyt niin.

Minä olen ärsyyntynyt tästä, koska Sebastian Tynkkyseen olisi pitänyt soveltaa kirkkokuria jo vuonna 2011, kun hän asteli Big Brother -taloon ja kertoi siellä olevansa biseksuaali. Silloin ilmeisesti katsottiin, että kunhan tykkää tytöistä edes puoliksi, se pitää uskon tiellä. Taas nostettiin homoseksuaalisuus kepin nokkaan ja tehtiin siitä deal breaker: kaikki hyvin, kunhan ei ole täysin homo! Mikäs syntioppi se tämä tämmöinen on?

Synti

Jotta voi ymmärtää opin pelastuksesta, täytyy ymmärtää oppi synnistä. Raamatullinen oppi synnistä on se, että jokainen ihminen on läpeensä syntinen sikiämisestään saakka. Synti, hamartía, on ihmisen kykenemättömyyttä yltää Jumalan pyhään standardiin ja täyttää Jumalan vanhurskauden vaatimus. Missään mitä teen, en yllä sellaiseen vanhurskauden tasoon, jota Jumala minulta edellyttää. Olen kykenemätön tekemään muuta kuin syntiä. Minä olen syntiä. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Koska en kykene täyttämään Jumalan vanhurskauden vaatimusta, ansaitsen kuolla ja joutua iankaikkisesti helvettiin. Kyse ei ole siitä, että yritän kovasti, mutten pysty. Kyse on siitä, että syntisen luontoni vallassa en edes tahdo. En tahdo Jumalaa elämääni määräilemään – tahdon itse olla itselleni Jumala! Minä olen kapinallinen, Jumalan vihollinen. Ennen ensimmäistäkään pahaa tekoani minulla ei ole ainuttakaan hyvääkään tekoa. Käskyistä tärkeintä en ole täyttänyt sekuntiakaan: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi; ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Siten olen lainrikkoja kaikessa. Minä olen toivoton tapaus. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Evankeliumi

Tätä tilannetta vasten ymmärrämme evankeliumin: Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, tuli ihmiseksi, osaksi luomakuntaa joka Hänen kauttansa ja Häntä varten oli luotu. Hän eli täydellisen, synnittömän elämän, mihin minä en pysty. Hän täytti Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täydellisesti. Hän kuoli brutaalisti ristillä syyttömänä, kärsien kuolemanrangaistuksen, joka olisi ollut minun osani. Hän joi Jumalan vihan maljasta rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Hän otti päällensä koko Jumalan vanhurskaan vihan raivon. Jumalaa miellytti näin murskata oma Poikansa. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kuolemallaan Kristus suoritti kertakaikkisen ja täydellisen sovitusuhrin Jumalan kansan puolesta. Tätä uhria kuvaavat ja ennustavat Vanhan testamentin eläinuhrit. Ne olivat symbolisia, eivätkä itsessään kelvanneet Jumalalle lepytykseksi tai sovitukseksi mistään. Mutta Jeesuksen uhri kelpasi. Jumala todisti sen herättämällä Hänet kuolleista. Tänään Hän elää, iankaikkisesti. Hän on kuningas ja Hän hallitsee. Hän lähetti Pyhän Henkensä maailmaan toimimaan evankeliumin kautta ja herättämään synteihinsä kuolleita ihmisiä elämään – syntisiä, kuten minä. Armossaan Hän katsoi minun puoleeni, joka puin Hänelle nyrkkiäni ja sanoi: sinä saat elää! Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Pyhän Henkensä kautta Hän synnytti minut uudesti osaksi uutta luomakuntaa. Hän muutti sisimpäni ja avasi silmäni näkemään Hänen ihanuutensa – ja oman kurjan tilani. Nyt odotan ylösnousemusta; päivää, jona alennustilani päättyy, saan uuden ruumiin tämän kuoleman ruumiin tilalle ja saan iankaikkisesti olla siellä, missä Hänkin on. Hän antoi minulle evankeliumissaan Pyhän Käskyn: tehdä parannus, kieltää itseni, kantaa ristini ja tulla Hänen orjakseen. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kun nyt ajattelemme homoseksuaalisuutta ja kaikkea tätä, muistatko kuulleesi sanottavan: ”ei ole syntiä olla homo”? Minä olen ja tiedän ihmisiä, joilla alkaa höyry nousta, kun heille sanoo, ettei tuo muuten pidä paikkaansa. Konservatiiveja, ei mitään progressiivisia liberaaleja. On syntiä olla homoseksuaali. Ehdottomasti on. Sen on pakko olla, jos sekin on, etten pysty täyttämään korkeinta käskyä. Sen on pakko olla, jos lihassani ei asu mitään hyvää.

Parannus

Evankeliumiin kuuluu käsky tehdä parannus. Parannuksen tekeminen ei ensisijaisesti ole käytösmodifikaatiota ja synninteon lopettamista. Parannuksen tekeminen, metanoia, on mielensä muuttamista. Parannus on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten uskokin. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Millä tavalla parannus on mielensä muuttamista? Sillä tavalla, että en ole enää eri mieltä Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa, vaan samaa mieltä. Kun Hän sanoo, että tuo on syntiä, minun on oltava samaa mieltä. Kyllä, se on syntiä. Kun Hän sanoo, että sen täytyy lähteä minun elämästäni, minun on oltava samaa mieltä. Todellinen mielenmuutos synnyttää myös parannuksen tekoja – todellista pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silti minussa roikkuu kiinni sitkeä syöpäläinen: liha. Tämä syntinen ruumis. En pääse siitä eroon, ennen kuin kuolen. Siihen saakka joudun taistelemaan sitä vastaan, enkä aina voita. Joidenkin syntien kanssa taistelen elämäni viimeiseen päivään saakka. Himot ja halut ne on minullakin. En voi sille mitään, että kevyesti vaatetettu naaraspuolinen saa kehossani aikaan muutoksia verenkierron priorisoinnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä vaimoni vai ei. Mutta Jumala varjelkoon, olkoon minusta kaukana se ajatus, että kutsuisin hyväksi jotakin, mitä Hän kutsuu pahaksi.

Kirkkokuri

Kun Sebastian Tynkkynen asteli BB-taloon vuonna 2011, hän oli biseksuaali. Mitäpä jos tuolloin jo Oulun helluntaiseurakunnan vanhimmisto olisi kohdistanut häneen kirkkokuria? Mutta ei, ”ei ole syntiä olla biseksuaali”. Tätä kirkkokurin velvollisuutta Oulun helluntaiseurakunta laiminlyö edelleen, mikäli oletamme, että propagandatuutti Yle ei ole vääristellyt Hannu Oravan sanomisia. Orava nimittäin sanoo:

Näinkin suureen seurakuntaan kuuluu monenlaisen seksuaalisen identiteetin omaavia henkilöitä.

Henkilöitä, jotka eivät ole joutuneet kasvotusten syntinsä kanssa, eivätkä ole kuulleet kehotusta kuolla itselleen ja löytää uusi identiteetti Kristuksessa, tai pahempaa – kapinoivat sitä vastaan? Huolestuttavaa.

Avioliitto

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, näin määräten luomisjärjestyksessään, mitä on Hänen tahtonsa mukainen seksuaalinen suuntautuminen, käytös ja kanssakäyminen. Miten voidaan sanoa, että ei haittaa olla siitä eri mieltä, kunhan ei toimi mielipiteensä mukaan? Ihminen, joka ei toimi ajatusmaailmansa mukaisesti, on seonnut.

Kotiseurakuntansa epämääräiseen kurinpitolinjaan pettynyt Tynkkynen päättikin sitten vaatia itselleen oikeutta ja otti asianajajakseen kaiken pyhän vihollisen, minunkin taskustani työni hedelmää vuosittain anastavan Ylen. Hän kutsui maailman tuomitsemaan seurakunnan ja maailmallisen tuomarin kutsuun puolestaan vastasi Tampereen helluntaiseurakunnan seurakuntapastori ja nuorisotyön johtaja Jarkko Lindqvist. Sannikka & Ukkola -ohjelman jatkoilla pääsivät myös muut ei-kristityt kommentoimaan, miten uskovien yhteisön tulisi tonttinsa hoitaa. Kristityiksi itseään kutsuvilta saatiin ohjelmassa kuulla melkoisen häkellyttäviä lausuntoja. Lindqvistin mukaan se, onko homoseksuaalisuus syntiä, ”riippuu siitä, keneltä teologilta kysyy.” Lisäksi Lindqvist oli samoilla linjoilla Tynkkysen kanssa sen suhteen, että helluntailiikkeessä olisi varaa kannan tarkistamiseen homoseksuaalisuuden suhteen, onhan nimittäin myös ”naisten asemassa” tapahtunut edistystä. Se tarkoittaa, että nainen voi olla pastori tai vanhin.

Tämän opillisen ja sitä kautta moraalisen rappion juuret ovat syvällä. Jotta ymmärtäisimme miehen ja naisen roolijaon seurakunnassa, meidän on ymmärrettävä avioliiton merkitys. Avioliitto on paljon enemmän, kuin lainvoimainen kontrahti. Se on liitto kahden ihmisen välillä ja sen typologinen merkitys on käsittämättömän rikas ja syvä. Paavali toteaa saman: tämä salaisuus on suuri, sillä se koskee Kristusta ja seurakuntaa.

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset.

Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä. (Ef. 5:22-33)

Avioliitto symboloi Kristuksen ja seurakunnan suhdetta. Opin sen Mark Driscollilta ja kyllä oltiin hoomoilasena eräässä Tapani ja Marja-Liisa Sopasen vetämässä avioliittopäivässä Porin Helluntaiseurakunnalla kerran, kun menin niin möläyttämään. Tai siis: milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Ei ole sattumaa, että Raamattu puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Se on sama kielikuva, kuin avioliitossa, johon kuuluu intiimi kanssakäyminen: he tulevat yhdeksi lihaksi ja mies rakastakoon vaimoaan kuin omaa ruumistaan. Ei myöskään ole sattumaa, että puhuessaan valinnasta ja ennaltamääräämisestä, Paavali käyttää sanaa progenosko, edeltätuntea. Kristus ei tiedä, vaan tuntee omansa edeltä, kuten Adam tunsi (yada, kreik. sept. egnoo) vaimonsa Eevan. Suomeksi ainakin molemmissa kirkkoraamatuissa 1. Moos. 4:1 on käännetty kontekstin sille antaman merkityksen mukaan: ”mies yhtyi vaimoonsa.”

Sukupuolten binäärisyys, seksi kahden vastakkaista sukupuolta olevan välillä, avioliitto, avioliittoon syntyvät lapset, miehen ja naisen välinen roolijako avioliitossa ja seurakunnassa – nämä kaikki julistavat Jeesuksen lunastustyöstä ja Hänen herraudestaan. Tähän yhtälöön homoseksuaalisuus ei yksinkertaisesti kuulu. Solmittakoon vain lain edessä avioliitto kahden homoseksuaalin välille, mutta avioliitto Jumalan edessä se ei ole. Seksin pyhittää avioliitto, jonka puolestaan pyhittää osallisuus Kristuksen sovitustyöstä. Ilman osallisutta Kristukseen, ei mikään näistä ole pyhää.

Avioliitto on kristillinen instituutio. Ei ole muuta avioliittoa, kuin kristillinen avioliitto, sillä on vain yksi Jumala ja hän on se kolmiyhteinen Jumala, jota me kristityt palvomme. Hän on luonut tämän maailman ja Hän on julistanut pelastussuunnitelmansa jo luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi. Itse asiassa minä tekisin avioliiton suhteen benshapirot; valtiovallalla ei tarvitsisi olla mitään tekemistä avioliiton kanssa.

Helluntailaisuus liberalisoituu

Sebastian Tynkkynen toisti Sannikka & Ukkola -ohjelmassa saman, mitä oli sanonut BB-talon päiväkirjahuoneessa joskus aiemmin, että evankeliumi on hänelle uskon ytimessä. Mikäli kyse on, kuten otaksua saattaa, nykypäivälle tyypillisestä pehmeästä evankeliumista, jossa kehotetaan kokeilemaan Jeesusta ja toistamaan perässä jotakin latteaa, minkä teologista sisältöä ei ole millään tavalla edes pohjustettu, luulen, ettei todellisen evankeliumin suhteen tarvitse arvuutella, mitä mieltä hän siitä on. Tynkkysen ja Patrick Tiaisen kaltaiset kristinuskoa tunnustavat homoseksuaalit puhuvat tyypillisesti itsensä ja oman homoseksuaalisuutensa todellisuuden hyväksymisestä. Itsensä kieltämisestä ja ristinsä kantamisesta he eivät tunnu edes kuulleen. Miten siellä voi olla pelastusta, missä ei ole todellista evankeliumia? Homoseksuaalisuus itsessään pilkkaa evankeliumia, ei ainoastaan avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä.

Jarkko Lindqvist totesi Sannikka & Ukkola -ohjelmassa, että hänestä on hyvä, että näistä asioista keskustellaan ja että helluntailaisuus on ”ennenkin ollut väärässä”. Minun mielestäni helluntailaisuus on alusta lähtien ollut väärässä ja nyt se vasta väärässä onkin. Mikäli asiat jatkavat kehitystään nykyisen projektion suuntaisesti, se tulee olemaan entistä enemmän väärässä. Se on väärässä puolipelagiolaisen pelastusoppinsa ja finneyläisen herätysmetodologiansa kanssa. Se on alusta lähtien käytännöllisesti katsoen hylännyt Raamatun kaikkiriittävyyden salliessaan ”suoran Hengen ilmoituksen”. Sen seurauksena se on alusta lähtien myös sallinut raamatullisten sukupuoliroolien rikkomisen seurakunnassa. Miksi naisen pitäisi muka vaieta? Hänhän voi saada profetian! Nyt ajankohtainen naisten salliminen pastoreiksi ja vanhimmiksi on vain seuraava looginen askel liberalisoitumisen tiellä. Sen jälkeen ovi avataan sukupuolivähemmistöille.

Kyseessä on huomaamatta etenevä tappava prosessi. Kuinka voidaan kuvitella, että raamatullinen ja pelastava evankeliumi prosessin keskellä säilyy, kun koko prosessin taka-ajatuksena on tehdä kompromissi kaikissa niissä asioissa, jotka ovat evankeliumin ja Kristuksen pelastustyön esikuvia ja symboleita? Kun vielä sekä avoimesti, että salaa synnistä parannuksenteosta kieltäytyvät manifestoivat niitä helluntailaisen hengellisyyden ja hartauseämän peruspalikoita, kuten kielilläpuhumista ja profetoitinta, niin johan on sokeutta, ettei näe, millaisessa vararikossa koko systeemi on. Kunpa joku edes jossakin heräisi, katsoisi ympäriinsä ja näkisi saman minkä minä: viihdettä ja pehmeää inklusivistista epäevankeliumia, joka ei vaadi parannusta.

Ellei Suomen Helluntaiseurakunnan jäsenseurakunnissa aleta saarnata raamatullisesti homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta ja äkkiä, niin oletan, että minullakin on ”erilainen avioliittokäsitys” kuin heillä. Koskas minuun sovellettaisiin sitä kirkkokuria? Lindqvistin mielestä Oulun helluntaiseurakunnalla oli ”legitiiminen syy” erottaa Tynkkynen. Olen eri mieltä. On heidän vastuunsa Jumalan edessä opettaa Tynkkyselle, mikä on ”oikea käsitys avioliitosta”. Ellei hän halua elää sen mukaan, kelvollinen syy erottamiselle on se, ettei hän suostu tekemään parannusta homoseksuaalisuudesta. Sen sanominen vaatii selkärankaa ja riskin joutua selkkaukseen valtionuskonnon kanssa, jonka papistoa ovat vasemmistoliberaalit ja uskon ylin ohje syrjintä- ja tasa-arvolainsäädäntö.

Mainokset

Trolleja ja valemediaa

Leevi Launonen kirjoitti viime viikon Ristin Voittoon pääkirjoituksen, jossa hän käsittelee kristillistä valemediaa. Kirjoitus on otsikoitu Kristillinen valemedia hämmentää. Olisin halunnut tietää hieman tarkemmin, mikä motivoi häntä kirjoittamaan pääkirjoituksensa. Valitettavasti hän ei halunnut avata asiaa tarkemmin. Hän ei suostunut kertomaan, ketkä olisivat hyviä esimerkkejä niistä, joita hänen kannanottonsa koskee. Se on valitettavaa, koska olisin mielelläni peilannut itseäni niiden tietojen valossa ja samoin joitakin blogeja ja ministryjä, joita seuraan. Samalla olisi voinut tarkastella kriittisesti myös Launosen väitettä, että pitääkö se todella paikkansa niiden kohdalla, joista hän niin väittää. Nyt niin ei voi tehdä.

Leevi Launonen kirjoittaa:

Kristillisen valemedian edustajilla on monia yhteisiä piir­teitä. He toimivat hengellisen paimenuuden ja seura­kuntayhteyden ulkopuolella – siis yksityisesti ja ilman tilivelvollisuutta. Heidän viestinsä sisältää kritiikkiä, ei rohkaisua eikä hyvää palautetta. He esittävät virheelli­siä väitteitä arvioimatta tietolähteitään. He yhdistelevät toisiinsa liittymättömiä asioita ja tekevät sen pohjalta totuudenvastaisia päätelmiä. Ja he antavat ymmärtää toimivansa puhtaan uskon puolesta.

Satun tietämään, että nämä samat teemat ovat olleet esillä myös valtameren takana. Esimerkiksi John Piperin Desiring God -sivustolla on otettu kantaa asiaan kirjoittamalla ”trolleista”, jotka huutelevat rakkaudettomasti luolistaan. James White uudelleentwiittasi tämän twiitin, jonka kommenteissa esitetään väite siitä, että useimmat apologit eivät ole paikallisseurakuntayhteydessä ja kuinka se pätee näihin, joilla on oma ”discernment ministry” – kuinka se sitten halutaankin suomentaa.

Ovatko he trolleja? Mielestäni eivät. Trollaaminen on nettislangia ja tarkoittaa tahallista toisen ärsyttämistä ja provosoimista. Se on sellaisten asioiden sanomista kiusantekomielessä, joista tietää toisen vimmastuvan. Niiden ei tarvitse heijastella omaa maailman- tai elämänkatsomusta, eikä olla totta. Trollauksesta tekee trollausta motiivi; halu ärsyttää ja tehdä kiusaa. Heidän motiivinsa on tehdä julkisella tavalla selväksi, että kristinuskon nimissä puuhastellaan paljon sellaista, mikä ei kristinuskoon kuulu. He saattavat tehdä sen toisinaan kyseenalaisella huumorilla, kovin sanoin tai ihan vaan huonosti, mutta uskon, että heidän perimmäinen motiivinsa on silti huoli seurakuntalaisista.

John MacArthur on sanonut ensimmäisessä Strange Fire -konferenssinsa luennossa, että nykyseurakunnan erottelukyvyn puute on hälyttävä. Kun vääristä opeista ja huonoista käytännöistä ei puhuta seurakunnissa, se luo tyhjiön, jota täyttämään tulevat ne, joita Leevi Launonen kutsuu ”hengellisiksi besserwissereiksi”.

Mutta keitä he ovat ja ovatko he todella seurakuntayhteyden ulkopuolelta ilman mitään vastuuta ja paimenuuden alaisuutta? Koska Launonen ei halunnut kertoa, joudun arvailemaan. Mieleeni tulevat ainakin Pulpit & Pen sekä Fighting for the Faith, joiden uutisoinnista ovat monet viime aikoina pahoittaneet mielensä. Molempien medioiden pääsisällöntuottajat ovat pastoreita ja molemmat korostavat seurakuntayhteyden tärkeyttä. Lisäksi on monia muita, kuten esimerkiksi Biblethumping Wingnut, Berean research, CARM, Churchwatch Central, Justin Peters, Grace to you… Kirkonmiehiä ja -naisia. Pastoreita. Vanhimmistovelijä. Paikallisseurakuntien aktiivijäseniä.

Kenestä siis nyt oikein on kyse?

Myönnän, että omassa seurakunta-aktiivisuudessani on parantamisen varaa. Minä olen erittäin monesta asiasta eri mieltä oman kotiseurakuntani epävirallisen virallisen linjattomuuslinjan kanssa. Mielestäni tiedän paremmin. En silti räyhää jokaiselle vastaantulevalle seurakunnan käytävällä, kuinka minä tiedän paremmin ja kuinka kaikki ovat väärässä. Teen sen mieluummin täällä blogissani. Olen silti aina valmis keskustelemaan ja tuomaan esille oman kantani, kun sopiva tilaisuus tulee. Koskeeko tämä Launosen kirjoitus siis minua vai ei? Saako olla kriittinen, vai ei? Saako tuoda esille normista poikkeavia mielipiteitä vai ei? Olenko ”hengellinen besserwisser”? Olen hämmentynyt.

Väitän myös, että jos merkittävimpien apologetiikkaa ja ”discernment ministryä” harrastelevien keskuudessa tehtäisiin kysely, jossa selvitettäisiin vastaajien seurakunta-aktiivisuus ja asema paikallisseurakunnassa, se osoittaisi tällaiset yleistävät väitteet näiden toimijoiden puuttellisista paikallisseurakuntasuhteista vääriksi. Kun tällaisten mielikuvien pohjalta sitten kirjoitetaan kannanotto Suomen helluntailiikkeen merkittävimmässä viikkojulkaisussa, onko se valeuutinen? Kuten hän itse sanoo:

Valemedia tuottaa valeuutisia. Se on vaarallinen sen vuoksi, että tiedon sisältö saattaa näyttää luotettavalta, mutta on kuiten­kin väärää. Valemedia aiheuttaa myös sekaannusta ja hämmen­nystä. Se synnyttää ihmisissä epävarmuutta siitä, mikä on totta ja kenen välittämään tietoon voi luottaa.

Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Launosen kannanoton lukijoista suurin osa luultavasti hyväksyy sen sisällön, koska Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Mutta entä jos kannanoton sisältö ei vastaa todellisuutta? Kuinka tarkistamme sen? Se vaatisi, kuten jo esitin, kyselyn suorittamista ja data-analyysiä – på finska: vaivannäköä. Kuka rupeaa? Minulla on töitä. Launosen kannanotto aiheutti minussa sekaannusta hämmennystä: en voi vahvistaa näitä väitteitä niiden osalta, joiden resursseja itse hyödynnän, joten kenestä hän puhuu? Oliko tämä nyt Launoselta tietolähteitä arvioimaton mielipiteisiin perustuva virheellinen väite?

Miksi ylipäätään käytämme kristittyinä tätä maailmallista retoriikkaa? Nykyäänhän kaikki, mikä sotii omaa ennaltapäätettyä narratiivia vastaan, leimataan valeuutisiksi. Siten ristiriitaisesti samanaikaisesti postmoderni ja silti yhden totuuden maailma suojautuu kaikenlaisilta totuusväitteiltä, jotka eivät käy yksiin sen kanssa, mitä mistäkin kuuluu uskoa. Olemmeko niin naiiveja, että kuvittelemme, ettei esimerkiksi Suomen valtamedioilla ole ideologisia agendoja, jotka vähintäänkin värittävät ja pahimmillaan jopa vääristävät uutisointia? Niidenkin jutuissa on virheitä, puutteita ja vaiettuja kriittisiä faktoja. Hyvään medialukutaitoon kuuluu kyetä havaitsemaan sellaiset. Myös Ristin Voitto kirjoittaa, julkaisee ja mainostaa ideologiasta käsin. Ideologiat ovat mielipiteitä. Myös Ristin Voiton jutuissa on toisinaan virheitä, puutteita ja asioita, jotka jätetään mainitsematta, vaikka niillä olisi kokonaiskuvan kannalta merkittävä vaikutus siihen, millaisen kuvan lukija jutusta itselleen muodostaa. Tekeekö se Ristin Voitosta valemedian?

Valemediaa ei mielestäni pysty määrittelemään johdonmukaisesti. Vaikuttaisi siltä, että kaikki on valetta, enemmän tai vähemmän mielipiteisiin perustuvaa. Mutta koska sana ”valemedia” on nyt olemassa, on myös mielikuva siitä, mitä se tarkoittaa. Kun jokin on määritelty, sen voi kieltää. Se tulee toimimaan keppihevosena sensuurissa ja sananvapauden rajoittamisessa. Kristittyjen ei pidä lähteä siihen mukaan.

Valemedian mörkö selätetään tekemällä valemediat työttömiksi. Jos seurakunnissa ei pakoilla kannanottoa kiistanalaisiin aiheisiin ja ilmiöihin, ja asioista ja henkilöistä puhutaan tarkasti, Raamatulla perustellen ja yleistämättä niiden oikeilla nimillä, silloin ”hengellisillä besserwissereillä” on vähemmän kysyntää. ”Ei kannata uskoa kaikkea mitä netistä lukee” ei auta yhtään.

Mitä lehdet eivät raportoi hirviölääkäri Larry Nassarin oikeudenkäynnistä

Muutaman viime viikon aikana sanomalehdet ja verkkojulkaisut ovat uutisoineet muun muassa Yhdysvaltain olympiajoukkueen naisvoimistelijoita hoitaneen Michiganin yliopiston urheilulääkärin Larry Nassarin oikeudenkäynnistä. Nassaria on syytetty yli 250 tytön ja naisen hyväksikäytöstä. Esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi tähän vyyhtiin liittyvästä tapauksesta ensimmäisen kerran 18.9.2016.

Oikeudenkäynnistä on löydetty monenmoista uutisoitavaa. Larry Nassar on todella saanut kuulla kunniansa. Eräs vihaa häntä hallitsemattomasti. Eräs vihaa häntä tosi tosi tosi paljon. Erään viha häntä kohtaan manifestoituu hyvin fyysisellä tavalla.

Yksi ääni kuitenkin puuttuu uutisoinnista lähes kokonaan ja se on Rachael Denhollanderin ääni. Ainakin Ilta-Sanomat nimeää Denhollanderin henkilönä, joka ”nosti kissan pöydälle”. Linkin artikkeli on ainut Ilta-Sanomien artikkeli, jossa hänet edes mainitaan nimeltä.

Ja miksi niin? Koska Denhollander teki sen, mitä kukaan muu ei oikeudenkäynnissä tehnyt: eli uskoaan todeksi ja julisti Larry Nassarille evankeliumin. Samalla evankeliumin kuulivat kaikki oikeudenkäyntiä seuraavat ja toimittavat. Tiedotusvälineet eivät uutisoi siitä, koska Denhollander ei jättänyt evankeliumista mitään pois. Hänen julisti ytimekkään sanoman, jossa yhdistyivät sekä Jumalan viha ja tuomio, että Jumalan rakkaus ja armo. Että sanoman julistajana oli kärsivä osapuoli, teki todistuksesta vielä monin verroin voimallisemman. Tällainen evankeliumi on myrkkyä maailman tiedotusvälineille. Mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.

Siitä syystä, jotta asia ei tyysin häviäisi jonnekin menneisyyden syövereihin, ilman että sitä on noteerattu millään tavalla, tässä on relevantti osa Denhollanderin todistuspuheenvuorosta suomennettuna:

Sinusta on tullut kieroutuneiden ja itsekkäiden halujesi hallitsema mies; mies, jota määrittää jokapäiväinen valinta alituiseen ruokkia tuota itsekkyyttä ja kieroutuneisuutta. Sinä teit valinnan toteuttaa pahuuttasi, välitämättä siitä mitä se muille maksoi. Minun on tehtävä päinvastoin kuin sinä teit: rakastaa uhrautuvasti, välittämättä siitä mitä se maksaa minulle. Kuulustelujen varhaisessa vaiheessa toit oikeussaliin mukanasi Raamatun ja olet puhunut siitä, kuinka rukoilet anteeksiantoa. Sillä perusteella vetoan sinuun:

Jos olet lukenut Raamatun, jota kannat mukanasi, tiedät, että uhrautuvan rakkauden määritelmä on itse Jumala, joka rakastaa niin uhrautuvasti, että antoi kaiken maksaakseen rangaistuksen synnistä, jota Hän ei tehnyt. Hänen armostaan minäkin tahdon rakastaa niin.

Puhut anteeksiannosta. Mutta Larry, mikäli olet lukenut Raamattusi, jota kannat mukanasi, tiedät, ettei anteeksi saa tekemällä hyvää, ikään kuin hyvät teot pyyhkisivät pois sen, mitä olet tehnyt. Anteeksianto tulee parannuksesta, mikä vaatii, että kohtaat ja hyväksyt totuuden siitä, mitä olet tehnyt kaikessa pahuudessaan ja kammottavuudessaan ilman sovittelua, tekosyitä tai sen esittämistä että hyvät teot pyyhkisivät pois sen, mitä olet nähnyt tässä oikeussalissa tänään.

Raamattu, jota kannat mukanasi, sanoo, että olisi parempi, että myllynkivi sidottaisiin kaulaasi ja sinut heitettäisiin mereen, kuin että viettelisit yhdenkin lapsen. Ja sinä olet vahingoittanut satoja.

Raamattu, jota kannat mukanasi, puhuu viimeisestä tuomiosta, jossa kaikki Jumalan viha ja iankaikkinen kauhistus vuodatetaan sinunlaistesi ihmisten päälle. Mikäli milloinkaan todella kohtaat tekosi, syyllisyys tulee olemaan murskaava. Ja se tekee Kristuksen evankeliumista niin ihanan. Se nimittäin tuo armon, toivon ja laupeuden sinne, mistä sitä ei kuuluisi löytää. Ja se on siellä sinua varten.

Rukoilen, että tulisit kokemaan, kuinka syyllisyyden paino murskaa sielusi, että voisit eräänä päivänä myös kokea todellisen parannuksen ja Jumalan anteeksiannon, mitä tarvitset paljon enemmän, kuin minun anteeksiantoani – vaikka minä annankin sinulle anteeksi.

Denhollanderin koko todistuspuheenvuoron transkripti on luettavissa muun muassa täältä. Vuosi 2018 on vasta aluillaan, mutta Todd Friel on jo sitä mieltä, että tässä voisi olla vuoden evankeliumiteko:

Miksi lopetin seurakunnassa soittamisen

Joistakin asioista on hyvin vaikea keskustella, eritoten tällaisista. Keskustelutilanteissa minulla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: tulla väärinymmärretyksi ja tulla väärinymmärretyksi. Ensinnäkin tulen väärinymmärretyksi, jos yritän selittää kantani mahdollisimman perusteellisesti ja johdonmukaisesti. Silloin en pääse puusta pitkälle ja vastapuolen vastaväitteet ja välihuomautukset aiheuttavat sen, että en koskaan pääse asian ytimeen. Toisaalta tulen väärinymmärretyksi, jos todeta paukautan kantani mahdollisimman ytimekkäästi. Silloin vastapuoli ei yleensä halua tietää enempää – mikä on totta tietenkin molemmissa tapauksissa. Vastapuoli ei todella halua ymmärtää minua ja sitä kuinka ajattelen. Olkoonkin välillämme erimielisyyttä, mutta ainakin ymmärtäisimme toisiamme. Se on pelkkä kaunis haave. Siksi kirjoitan. Kirjoittaessani minua ei keskeytetä, eikä hoputeta menemään asiaan, eikä yksittäisiin sanoihin tai lillukanvarsiin olla alinomaan takertumassa ja johtamassa keskustelua sivuraiteille.

Tämä kirjoitukseni kumpuaa kuvailemastani kokemuksesta, joka liittyi keskusteluun seurakunnassa soittamisesta. Olin soittanut ylistysmusiikkia vuositolkulla. Sitten tuli aika lopettaa. Olen painottanut syinä sille eri osa-alueita laajemmasta syykokonaisuudesta keskustelukumppanista riippuen. Olen joutunut välttelemään sanomasta suoraan tiettyjä mielestäni painavia syitä, koska tiedän sen aiheuttavan pelkkää riitaa. Tietooni on kuitenkin tullut, että on henkilöitä, joilla saattaa yhdestä tai useammasta mainitsemastani tekijästä johtuen olla nyt väärä käsitys siitä, miksen enää soita seurakunnassa. Siksi teen asiasta nyt selvän tämän kirjoituksen avulla.

Oli toinen päivä syyskuuta armon vuonna 2015. Päätökseni oli kypsynyt. Ei se tuntunut kivalta, mutta omatuntoni velvoitti minua. Olen edelleen varma, että tein oikein. Jälleen yksi ”Loistava keskiviikko” -konseptin iltatilaisuus oli saatu pakettiin. Soittokamat oli kasattu ja taustalla esitystekniikasta vastaavat purkivat lavaa. Ystäväni ja Porin Helluntaiseurakunnan pastoriksi Veikko Kokkosen eläköitymisen vuoksi tuolloin hiljattain palkattu Tommi Törnroos kiitti illasta. Hän on aina tuonut niin kauniisti ja aidon kiitollisesti esille sen, että hänestä on mukava soittaa kanssani. Enkä minä ole ollut paras vastaamaan samoin.

– Siksi onkin niin ikävää, että joudun sanomaan, etten voi enää jatkaa, vastasin. Hän vaikutti yllättyneeltä, joskaan ei läheskään niin yllättyneeltä, kuin kerrottuani syyn. Elämäntilanteet muuttuvat ja soittajat lopettavat. He muuttavat pois, saavat lapsia, aloittavat kolmivuorotyön, eroavat ja joutuvat yksinhuoltajiksi… Nämä ovat odotettuja syitä. Minun syyni ei ollut sellainen.

– Täällä saarnataan evankeliumia, joka ei pelasta.

Töks.

Siitä ei syvällistä keskustelua urennut. Hän kysyi, koska siitä hänen piti alun alkaenkin minulta kysyä, olisinko ollut kiinnostunut soittamaan jossakin toisessa projektissa. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin.

Olin soittanut yli 15 vuotta rumpuja erilaisissa ylistyskokoonpanoissa kolmessa eri seurakunnassa ja olin nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista. Soittaminen oli ja on edelleen itsessään mukavaa touhua. Musiikki on hieno asia ja Jumalan lahja. Musiikilla on oma paikkansa seurakuntaelämässä. Olen kuitenkin ollut jo vuosia ennen päätöstäni sitä mieltä, että seurakunnassa keskitytään täysin vääriin asioihin. Prioriteettimme eivät ole kunnossa. Teemme vääriä asioita ja vääristä syistä.

Tiedämme kaikki, että joukossamme on niitä, jotka eivät tule kokoukseen, jos mummokuoro laulaa. Tiedämme myös, että on niitä, jotka eivät tule kokoukseen jos se-ja-se saarnaa. Toisaalta se viestii sitä, että kyseisten penkinkuluttajien prioriteetit ovat väärät, mutta toisaalta se viestii myös sitä, että jostakin heille on iskostunut sellainen mentaliteetti, että musiikkiosuus on jumalanpalveluksessa tärkeämpi kuin se onkaan ja toisaalta saarnaosuus vähemmän tärkeä kuin se todellisuudessa on. Kenen vaikutusta tällaisen mentaliteetin kehittyminen on? Penkki ei nouse pönttöä korkeammalle; toisin sanoen seurakunnassa ovat harvassa ne, joiden hengellinen elämä heijastelee syvempää vakaumusta, kuin saarnapöntöstä annettu esimerkki edellyttää.

Me keskitymme vääriin asioihin. Jumalanpalveluksen – sen hetken, jonka Jumalan kansa pyhittää viikosta yhteiseen kokoontumiseen tarkoituksenaan palvoa Jumalaa – ydin on saarna. Jumalan palvonnan ydin on oppia tuntemaan häntä. Kuinka voimme palvoa Jumalaa, jota emme tunne? Jumalan palvonnassa keskeistä on olla mieleltään keskittynyt Häneen ja siihen kuka Hän on. Väärät käsityksen Jumalasta haittaavat Hänen palvomistaan. Harhailevat ajatukset haittaavat Hänen palvomistaan.

Jumalaan keskittyminen laulun kautta on sinänsä kaunis ajatus, mutta ottaen huomioon nykyisten laulujen melkoisen teologiaköyhän sisällön ja alituisen kränäämisen tyylilajeista (”minähän en laula kuin pitkän kirjan lauluja”), se ei todellakaan toimi toivotulla tavalla. Oikeastaan musiikki vain haittaa. Siinä missä toiset pitävät hidastempoisia tunnelmointibiisejä niin ihanan palvovina, toiset pitävät niitä yksinkertaisesti tylsinä. He räpläävät kännyköitään, koska se on vähemmän tylsää.

Minä olen sanonut jo vuosia: mitäpä jos pantaisiin vaikka puoleksi vuodeksi kaikki musat kiinni? Tarvitsisimme perusteellisen prioriteettien uudelleenjärjestelyn. Meidän on saatava saarna takaisin palvonnan ydinpaikalle. Se toimisi myös tehokkaana seurakunnan tilan kartoittajana – kun jätetään viihdeosuus pois, nähdään ketä oikeasti kiinnostaa. Vastaukset tähän ovat olleet erittäin ennalta-arvattavia: niimmutku. Niimmutku pitäähän sitä musiikkiakin seurakunnassa olla.

Jos saarna palaisi palvonnan ydinpaikalle, se vaatisi myös saarnavastuussa olevilta roimaa tasonnostoa. Meillä on rima matalalla ja koska meillä ei ole kirkkovuotta, kuten luterilaisilla, ei pastoreilla ole mitään velvoitetta saarnata mistään tietyistä aiheista, vaan he saavat vapaasti valita, mistä saarnaavat. He pysyttelevät mukavuusalueellaan ja saarnaavat omista lempiaiheistaan, tai siitä, minkä ”saavat sydämelleen” – tai oikeastaan pitävät puheita. Olen esittänyt seurakunnassamme riittävän monessa kontekstissa, että se on todistettavasti tullut myös pastoreiden tietoon, tämän toiveen: mitäpä jos jokainen vakituisessa saarnavastuussa seurakunnassamme oleva valitsisi Raamatusta kirjan ja valmistelisi seuraavaksi saarnakseen saarnan sen 1. luvun 1. jakeesta? Niinhän Paavali käskee Timoteustakin tekemään, saarnaamaan Sanaa! Niinhän Jeesuskin teki opetuslapsilleen, selitti heille kirjoituksia! Ja vastaukset ovat jälleen samanlaisia: niimmutku. Niimmutku pitäähään niitä aihesaarnojakin välillä olla.

Ymmärrän ilman muuta, mistä tuollaiset vastaukset kumpuavat. Muutoksesta ei pidetä, jos nykyisessä ei nähdä mitään vikaa. Siksi vaatii rohkeutta seurakunnan johdolta viedä seurakuntaa sellaiseen suuntaan, johon seurakunta ei halua mennä, mutta joka on oikein. Asioiden tekeminen raamatullisesti ja arvojärjestyksen muuttaminen Raamatun mukaiseksi tulee karsimaan aktiivikävijöitä. Jos asioita ei voi siksi muuttaa, se tarkoittaa, että seurakuntamme on jo liian iso kone, jonka pyörimisestä on tullut itseisarvo. Se tarkoittaa, että seurakuntamme on kuollut.

Ymmärrän myös, miksi pastoreita ei huvita alkaa saarnaamaan Raamattua ja vain Raamattua. Se on työtä. Pastorimme ovat niin ylityöllistettyjä kaikella sellaisella, mikä ei ole pastorin työtä, että he eivät ehdi tehdä sitä, mikä on pastorin työtä. Seurakunnillamme on pilvin pimein kaikenlaisia sellaisia toimintoja ja työmuotoja, jotka sinänsä ovat täysin tervetulleita ja positiivisia, mutta joihin Raamattu ei seurakuntaa velvoita. Raamattu ei missään käske seurakuntaa järjestämään partiotoimintaa, lasten toimintailtoja tai lähetysompelupiiriä. Ja jälleen: niimmutku. Niimmutku pitäähän seurakunnalla lapsityö olla. Ja jälleen meillä on pelkkä kuollut kone, jonka nyt vaan pitää puksuttaa.

Ainuttakaan niimmutkua ei kukaan koskaan ikinä missään perustele Raamatulla. Olen toden teolla pöllämystynyt tästä, kuinka vähän Raamatun annetaan sanella seurakuntaelämää oikeastaan millään tasolla. Raamatun sanalle alistumista ja asioiden tekemistä ja tekemättä jättämistä siksi koska Raamattu niin sanoo, ei pidetä tärkeänä eikä tavoiteltavana. Miksi?

Jos seurakuntamme olisi sitä, mitä seurakunnan kuuluu olla – paikka, jossa uskova saa hengellistä ravintoa ja rakentuu uskovien yhteydestä ja Jumalan Sanan tuntemisesta – kaikki nämä ongelmat ratkaisisivat itse itsensä. Syvällisestä Jumalan Sanan opetuksesta hyvää ravintoa saava uskova on parempi todistus ulkopuolisille ja valmiimpi todistamaan uskostaan arjessaan. Ravittu, terve ja vahva uskova kykenee soveltamaan Jumalan Sanaa perhe-elämässään ja ymmärtää, että vanhempana hänen tärkein velvollisuutensa on julistaa evankeliumia lapsilleen, eikä ulkoistaa sitä seurakunnan lapsi- ja nuorisotyölle. Siinä missä ”sydämelle saatu” aihe voi olla ”juuri sinulle”, Raamatun Sana uskollisesti saarnattuna ja selitettynä on aina koko seurakunnalle. Se on objektiivisesti ravintoa, tavallista kuin peruna, mutta se mahdollistaa sellaisen hengellisen kasvun, joka on yhtä hidasta ja huomaamatonta kuin lapsen pituuskasvu – muttei silti yhtään vähemmän todellista. Eikö se ole muka tavoiteltavaa? Tällaisten asioiden sisäistäminen vaatii radikaaleja katsantokannanmuutoksia.

Mitä teemme sen sijaan? Järjestämme ulospäinsuuntautuvia iltatilaisuuksia keskellä viikkoa, joihin on matala kynnys tulla ja tuoda ystävänsäkin. Näin lähipiirin evankeliointi ulkoistetaan ”seurakunnalle”, eli sille koneelle. Näihin iltatilaisuuksiin pyritään tekemään hyvä show ja esittämään seurakunnan parasta musiikkiosaamista. Näin paikalle tulevat uudestisyntymättömät eivät koe tulleensa mihinkään hartauden hautuumaalle, vaan heidän mielikuvansa tiukkapipouskovaisista, jotka eivät katso telkkaria, eivätkä kuuntele musiikkia, karisevat. Samalla uskovaisille (joita yleisössä on 99,99%) tarjotaan suurena vetonaulana sen-ja-sen uusi bändi, joka soittaa hienommin kuin yksikään edellinen ja niillä on kolme uutta lauluakin! Jaksaa taas ylistää. Siten nämä ovat eräänlaisia dual-purpose-iltoja; niillä on kaksi tarkoitusta kahdelle eri yleisölle.

Jumalattomille puhutaan Jumalan rakkaudesta, mutta ei Jumalan vihasta, ei synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta, eikä sijaiskärsijästämme Kristuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Joskus satunnaisesti saatetaan pitää palopuhe parannuksen tärkeydestä, mutta epäraamatullinen pelastusoppi saa sen kuulostamaan tekojen vanhurskaudelta ja lakihenkisyydeltä. Jos joku jumalaton koukkuun narahtikin, hän ei tule koskaan kuulemaan olevansa syntinen, matkalla helvettiin ja vailla toivoa ilman Jeesusta. Hän ei kuule evankeliumia, joka loukkaa. Hän kuulee evankeliumin, joka ei pelasta.

Kun kävin pikkupoikana sirkuksessa, olisin halunnut nähdä saman esityksen seuraavana vuonna uudestaan. Aikuisena tiedän, että olisin kyllästynyt siihen. Nämä illat, joihin uskovaiset tulevat latautumaan, lillumaan, ylistämään ja palvomaan, ovat sama sirkusesitys toistettuna viikosta toiseen. Siihen kyllästyy. Muusikot kyllästyvät soittamaan, esitystekniikkavastaavat kyllästyvät roudaamaan ja uskovaiset kyllästyvät laulamaan. Ja niin suuri spektaakkeli kuivuu hiljalleen kasaan tuottamatta herätystä, hengellistä kasvua, uusia jäseniä, tai mitä ikinä siltä sitten odotettinkaan. Sen jälkeen pidetään vähän taukoa, kunnes joku innokas taas keksii järjestää uuden spektaakkelin.

Ja tässä kohtaa minä löin osaltani pelin poikki. En halua olla mukana mahdollistamassa tätä. En halua olla mahdollistamassa sitä, että pastorimme luistavat vastuustaan saarnata koko Jumalan Sanan neuvoa. En halua olla toteuttamassa mitään showta, jossa tunnelma ja desibelit yrittävät tehdä evankeliumin työn. En halua olla toteuttamassa itseäni, esiintymässä ja paistattelemassa sitä, kuinka hyvä rumpali muka olen. En lähtisi kuuntelemaan itseäni livenä.

Minua ei myöskään yksinkertaisesti enää huvita soittaa niin musikaalisesti kunnianhimotonta musiikkia, kuin mitä nykyaikainen ylistysmusiikki tuppaa olemaan. Laahaavan lällyt balladinrenkutukset, joita pääasiassa soitimme ja joista käytetään nimitystä ”syvä kyntö”, koska niiden säestämänä huojutaan silmät kiinni ja paaaaalvotaan, ovat toivottoman tylsiä. Minä olisin voinut pistää ylkkäsetin uusiksi vaikka joka viikko, soittamatta puoleen vuoteen samaa biisiä kahdesti. Materiaalia kyllä riittää! Siinä olisi ollut haastetta!

Siispä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Aikaa olisin aina voinut jostakin repiä rakkaaseen harrastukseen. Ajan puutteesta lopettamispäätöksessäni ei missään vaiheessa ole ollut kysymys.

Seurakuntamme prioriteetteja heijastelee hyvin tämä Sakari Heikkilän laulu, jonka esitimme viimeisekseni jääneessä Loistavassa Keskiviikossa 2.9.2015. Siinä lauletaan:

Kaipaamme enemmän Sinua Jumala
Enemmän rakkauttas maailmaan
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta
Enemmän käsiä auttamaan

Enemmän voimaasi
Enemmän kirkkauttasi
Enemmän valtakuntaas päälle tän maan
Enemmän ääntäsi
Enemmän kasvojasi
Tahdomme enemmän Sinua

Terveyttä sairauksiin, vapautta kahleisiin
Enemmän ihmeitä, merkkejä
Tahdomme johdattaa kadonneet luoksesi
Loistaen lempeyttä, nöyryyttä

Juu juu, tahdomme ja tahdomme. Tahdomme sitä ja tätä, tuntea Sinua, voimaasi ja ääntäsi ja Sinua ylipäätään. Juu juu. Ja ihmeitä ja merkkejä. Lässyn lässyn. Mitään konkreettista emme silti ole valmiita asian eteen tekemään. Emme avaa seurakuntana Raamattujamme päiväkokouksessa. Emme opiskele Jumalan Sanaa seurakuntana. Emme tavoittele Jumalan tuntemista kirjoitetun Sanan varman ilmestyksen kautta, vaan laulamalla ja tunnelmoimalla. Emme kaipaa sitä, että taivaallinen puutarhuri tulisi repimään juurinen irti sitä, mikä ei ole Isän istuttamaa, vaan pakenemme mieluummin haavemaailmoihimme huokailemaan ja toivomaan jonkin sellaisen perään, jonka avaimet Jumala on antanut meidän käsiimme. Siksi sanoudun kaikesta tästä jyrkästi irti ja siksi en enää soita seurakunnassa.

En sano ”en koskaan”. Rakastan edelleen musiikkia, enkä ole modernia ylistysmusiikkia vastaan. Mielestäni monet nykyaikaiset ylistyslaulut ovat kauniita, iloisia ja teologisesti täysin kelvollisia. Minulla on myös paljon mukavia muistoja. Paljon on silti muututtava, että minä vielä lähtisin mukaan. Siihen saakka soittelen omaksi ilokseni.

Uusi vuosi, enemmän kalvinisteja

Vuosi 2018 on lähtenyt pikkuhiljaa käyntiin. Vuoden alussa järjestin Porissa pienimuotoisen kalvinistien kokoontumisen, jossa kävi pistäytymässä myös muutamia samanmielisiä otuksia Tampereelta. On ollut hienoa huomata, miten Herra tekee työtään tämän blogin, tekemieni videoiden ja sensellaisten kautta. En voi silti omia itselleni kummoista kunniaa, koska minun työni ei ole ainoa vaikutin, jota Herra käyttää. Kalvinisteja tuntuu putkahtelevan esiin mitä mielenkiintoisimmista rakosista ja monet heistä ovat olleet Raamatun Sanan puhuteltavina näistä asioista jo vuosia ennen minua. Sota ei yhtä miestä kaipaa, koska sota on Jumalan.

Oli miten oli, minä en enää ole kaupungin ainoa kalvinisti, vaan meitä on Porissa ja lähikunnissa tätä kirjoittaessani jo ainakin viisi. Sen kunniaksi olen hieman koristellut blogini otsikkoa. URLia en nähnyt tarpeelliseksi muuttaa (ja se maksaa), joten blogi löytyy jatkossakin samalla tutulla osoitteella.

Kiitokset kaikille lukijoille viime vuodesta. Katsotaan, miten ja minne tänä vuonna seikkailu jatkuu.

R.C. Sproul on kutsuttu kotiin

Tämä lyhyt huomionosoitus ei millään muotoa riitä ilmaisemaan sitä valtavaa kiitollisuuden velkaa, joka minulla on R.C. Sproulia ja hänen palvelutyötään kohtaan. Hän oli tärkeässä osassa sitä kokonaisuutta, joka johti minut tälle tielle. Ja se oli vasta alkua. Myös minulla on etuoikeus olla osa sitä tuhansien, jopa miljoonien ihmisten kuoroa, joka sanoo: Jumala käytti häntä minun elämässäni. Hän oli todellinen teologinen titaani. Nyt on hänen aikansa levätä.

Robert Charles Sproul (s. 13.2.1939) kuoli 14.12.2017 rauhassa läheistensä ympäröimänä. Hän oli kuollessaan 78-vuotias.