Katso video Odyseessa klikkaamalla tästä
Levelissä luettiin Matt. 10:34 ja todettiin, että ”kristittyjen pitäisi kuunnella Jeesusta”. Mutta mitä se tarkoittaa ja mitä siihen sisältyy?
Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista. Hurraa, iloitsevat yhdet. Sinne ei olisi koskaan pitänyt mennä. Voi ei, valittavat toiset. Miten naisten ja tyttöjen oikeuksien nyt käy?
Yhdysvaltain Afganistanin tilanne piirtää mielenkiintoisia paralleeleja erääseen ilmiöön, jota pidetään kristinuskon häpeätahrana: ristiretkiin. Aikuisuuden kynnystä kurkottelevat pitkätukkaiset lukiohevarit olivat aikoinaan ottaneet käyttöönsä mielestään oivallisen aseen kristinuskoa vastaan. Kristinusko oli viety sinne ja tuotu tänne väkipakolla, miekalla uhaten. Käänny tai kuole. Siispä kristinusko edusti heille pahuutta. Itsehän en lukiossa tiennyt käytännössä mistään mitään, jos kovasti paljoa tiedän nytkään, joten minulla ei ollut aseita puuttua heidän yliyksinkertaistettuun ja nyanssittomaan historiankäsitykseensä.
Oman aikansa kuplassa elävä on aina hienosti kykenevä osoittelemaan sormellaan muita sivilisaatioita ja aikakausia, ollen samalla sokea kuin kontiainen omalle historialliselle viitekehykselleen. Nimittäin, uskokaa tai älkää, Yhdysvaltain 20-vuotisessa kampanjassa muslimimaita vastaan — älkää unohtako Libyaa, Irakia jne. — olemme todistaneet taas yhtä ristiretkien ja miekkalähetyksen sarjaa. Yhdysvallat ei lisäksi suinkaan ole tässä yksin, vaan muut länsimaat ovat olleet mukana sotimassa.
Ja oih, kuinka yleviä ovatkaan heidän tarkoitusperänsä: vapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa arabimaihin. Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi länsimaisia liberaaleja arvoja turmeltuneeseen itäblokkiin.
Ristiretkistä ei kai olisi jäänyt kummoista muisteltavaa, elleivät Pyhää Maata hallussaan pitäneet olisi lyöneet takaisin. Jos vihollinen ei halua sotia, on konflikti jo ohi. Kas, sehän sodan pointti onkin. Vihollinen on saatava tilanteeseen, jossa se ei enää halua, tai voi sotia vastaan. Afganistan osoitti viimeistään nyt, etteivät länsivallat koskaan päässeet siihen tilanteeseen. Kärsivälliset Talebanit tiesivät, että heidän aikansa kyllä koittaa vielä. Ja niin se koittikin.
Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden todelliset syyt lähteä kampanjoimaan muslimimaita vastaan ovat tietenkin niin mystisen kierot ja sala-agendaiset, ettei niistä ota erkkikään selvää. Sama pätee aiempiin ristiretkiin. Taustalla oli vaikka millaisia valtasuhteiden muutoksia, salakähmintää ja kaksinaamaisia motiiveja, mutta koska niiden ymmärtämiseksi pitäisi nähdä vaivaa, on helpointa vain todeta lukiohevarin tavoin, että ”kristityt hyökkäsivät tänne pohjolaan ja käännyttivät meidät väkisin”. Samalla tavalla on helppo luoda Afganistanin ristiretkelle yhtäläinen päälleliimattu agenda.
Ristiretket olivat paha asia, koska me emme tehneet sitä, vaan se tehtiin meille ja lisäksi historiallinen etäisyys siihen on nyt riittävä, että siihen voi tehdä pesäeron. Afganistan nähdään kuitenkin pitkälti positiivisena, koska mehän tässä vain metsästämme tuhmia terroristeja ja viemme samalla demokratian ja ihmisoikeuksien ilosanomaa vapautta kaipaavien muslimien keskuuteen. Me hyvikset. Niin kai ajateltiin keskiajallakin: me hyvikset vapautamme Jerusalemin!
Miksi sitten on niin, että kun yhtä ideologiaa levitetään miekoin ja toista rynnäkkökiväärein, se ensimmäinen muuttaa koko läntisen sivilisaation ilmeen, mutta se toinen joutuu luikkimaan häntä koipien välissä karkuun? Se johtuu siitä, että siellä, missä Jumalan Henki vaikuttaa, Hän vaikuttaa miekoista huolimatta ja missä Hän ei vaikuta, siellä ei maallisista aseista ole apua. Muslimit ja itäblokin maat näkevät ”länsimaiset arvot” turmeltuneina ja vahingollisina. He ovat siinä oikeassa. Miksi he siis ottaisivat ne vastaan?
Ja hän lausui ja sanoi minulle näin: ”Tämä on Herran sana Serubbaabelille, näin kuuluva: Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.”
Sakarja 4:6
Voimme väitellä siitä, olivatko ristiretket ja miekkakäännytykset moraalisesti hyväksyttäviä tapoja levittää kristinuskoa, mutta en itse voi oikein välttyä siltä ajatukselta, että vahva militaristinen preesens, joka suojaa ja tukee niitä, jotka evankeliumia julistavat, on vähintäänkin potentiaalinen osatekijä siinä, että kristinusko saa tukevan jalansijan alueella X. Niin olisi voinut käydä Afganistanissa, jos länsimaat olisivat vielä sillä tavalla kristittyjä kuin joskus muinoin.
Ajatella — moskeijat olisi muutettu kirkoiksi ja lähetyssaarnaajat olisivat armeijan suojaamina kutsuneet muslimeja tulemaan sisälle pelastukseen, hylkäämään pakanalliset ja takapajuiset uskomuksensa ja omaksumaan uskon, joka luo todellisen perustan rakkaudelle, tasa-arvolle ja anteeksiannolle. Missä tahansa Yhdysvaltain armeija olisikin pitänyt yliotetta, sinne olisi virrannut tilaisuudesta vaarin ottaneita evankelistoja ja armeija olisi ottanut heidät iloiten vastaan. Heidät olisi nähty liittolaisina ja avaintekijöinä siinä, että kampanja onnistuu, on rauhanomaisempi ja jättää pysyvän vaikutuksen.
Mutta eikö tuo ole se ”väellä ja voimalla” -lähestymistapa? Ei minun mielestäni, koska tuossa utopistisessa skenaariossani käsitetään, että ilman Jumalan Henkeä ei ole mitään muutosta tehtävissä. Afgaaneille haluttiin arvatenkin opettaa pitkässä juoksussa, että pieni lapsi voi itse päättää sukupuolensa ja että kamelinpieru on kauhea kasvihuonekaasu. Koska Äiti-Gaian henki ei muuta ihmisten sydämiä vastaanottamaan näitä suuria totuuksia, on mentävä neuvottomasti pyssyjä heiluttaen ja tultava sitten pois, kun se ei onnistunut.
Kun ymmärtää, että miekka antoi joissakin tapauksissa evankeliumille työrauhan, on helpompi nähdä Jumalan toiminta historiassa. Tämä on Hänen tarinansa ja Hän kirjoittaa sen tasan siten kuin itse tahtoo. Minä tietysti toivon, että koittaisivat jälleen sellaiset ajat, että valtiovaltojen suopeuden ansiosta evankeliumi saisi vapaat kädet sellaisissa paikoissa, joissa se on ollut ahtaalla. Mutta toisaalta Jumala voi haluta osoittaa, ettei Hän tarvitse sellaista ja ettei Hän ole alisteinen olosuhteille. Hän määrittelee olosuhteet. Se on kuitenkin aika varma, ettei niin ole toistaiseksi käymässä. Se nimittäin vaatii vahvuutta ja me olemme nyt siinä kohtaa, missä heikot miehet luovat kovat ajat. Tai mistäpä minä tiedän — Jumala voi yllättää.
Tämän ristiretken kohtaloksi koitui se, että uskonto, jota se yritti saarnata, oli väärä. Kukaan ei todella kääntynyt sen voimattoman evankeliumin kuullessaan. Sen merkittävimmät käännynnäiset osoittautuivat luopioiksi, jotka karkasivat lällättäen rahojen kanssa. Sen opit eivät antaneet sen sotilaille tarvittavaa sitkeyttä ja selkäruotoa. Kun on kajautettu kolminkertainen halleluja-huuto sosiaalidemokratialle ja sateenkaarilipulle, on ihan oikein kyseenalaistaa kaikki ja miettiä, mitä järkeä missään enää on.
Tänä syksynä 6-vuotiaani aloittaa esikoulun. Hän alkaa siis viettää aikaa Porin Kristillisellä koululla jokaisena arkipäivänä ja hänen elämässään alkaa uusi vaihe, jossa häneen vaikuttaa huomattavalla tavalla muita aikuisia kuin minä, hänen isänsä, ja vaimoni, hänen äitinsä. Nämä muut aikuiset ovat ammattikasvattajia ja heidän toimenkuvansa on varhaiskasvatus. Sitä ajattelisi, että lapsi lähetetään kouluun oppimaan asioita; empiirisiä tieteitä, kuten lukeminen ja laskeminen. Aikanaan mukaan astuvat kielet ja sitten myöhemmin sellaiset aineet, kuten historia, biologia ja maantieto. Sitä kuvittelisi, että koulussa päntättävä informaatio olisi juuri sitä – informaatiota. Sitä kuvittelisi, että se olisi neutraalia ja kuivakkaa dataa, jolla ei ole mielipiteitä tai tunteita. Mutta se on harhakuvitelma. Nimittäin, kuten totesin, nämä lapseni elämään vaikuttavat ihmiset ovat kasvattajia.
En usko, että suurin osa ihmisistä todella on tullut ajatelleeksi koulujärjestelmän bisneslogiikkaa. Lapset lähetetään 6-vuotiaina eskariin ja 7-vuotiaana kouluun, koska lapset lähetetään 6-vuotiaina eskariin ja 7-vuotiaana kouluun. Se nyt vaan on niin. Suomessa on oppivelvollisuus. Se tarkoittaa, että kouluun on pakko mennä – paitsi että ei tarkoita, mutta ei nyt takerruta siihen. Mutta kun asiaa ajattelee, logiikka on tämä: jos epäilee omaa kykyään opettaa omalle lapselleen ne asiat, joiden katsotaan täyttävän oppivelvollisuuden vaatimus, tai siihen ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta, opettaminen kannattaa ulkoistaa koululaitokselle. Silloin voi itse samaan aikaan, kun lapset ovat koulussa, tehdä muita asioita.
Asiaan liittyy tietenkin riskejä ja tradeoffeja, kielteisiä asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Lapsella on riski joutua kiusatuksi. On riski, että lapsi ystävystyy sellaisten lasten kanssa, jotka opettavat hänelle pahuutta. On riski, että lapsi ei saa kavereita lainkaan ja jää yksin. Mutta riskeistä pahin on se, että ammattikasvattajat eivät jaa lapsen vanhempien käsitystä siitä, mihin suuntaan lasta pitäisi kasvattaa ja niin lapseen kylvetään ristiriitaisen maailmankuvan siemen.
Opetuksen ulkoistamisessa on hyväksyttävä se kielteinen seikka, että se luultavasti ei ole tehokasta. Tiedän itse, että olisin edennyt jo ensimmäisellä luokalla paljon nopeammin kuin useimmat muut. Osasin lukea ja kirjoittaa sujuvasti jo ennen kuin menin kouluun. Sain nuhteita, kun tein kaikki matematiikankirjani laskutehtävät ennen aikojaan. Se, että kaikki sanat piti tavuttaa, turhautti minua, kun ymmärsin jo tavutuslogiikan intuitiivisesti. Joidenkin luokkatovereideni takeltelevan vaivalloinen ääneenluku ajoi minut tuskastuneen raivon partaalle. Kaltaistani superälykästä ihmelasta tasapäistetty koulujärjestelmä ei kannustanut, vaan ainoastaan rajoitti. Luulin, että kun työt on tehty, voi tehdä muita juttuja. Mutta ei, työt piti tehdä määrättyyn tahtiin. Voi naiivia minua.
Se, että puhutaan kasvattamisesta, eikä enää vain puhtaasti opettamisesta, on tuskin sattumaa. Se liittyy länsimaiseen perhevihamieliseen politiikkaan. Yhteiskunnan peruspilari ei näet enää ole perhe, vaan tuo käsite pyritään määrittelemään uudelleen. Tämä kehitys on ollut verkkaista ja alkanut kauan sitten. Milloin se täsmälleen on alkanut, on vaikea sanoa. On ollut aikoja, jolloin elämä on ollut haastavampaa ja työ on ollut raskaampaa. Perheet ovat olleet suuria. Noina aikoina, kun töitä on pitänyt paiskia kukonlaulusta auringonlaskuun, on ollut helpottavaa lähettää lapset ulkoistetun opetusvastuun laitokseen, kouluun. Opetusvastuun ulkoistaminen ei siksi ole yksiselitteisesti huono asia, vaan siitä voi olla paljon apua. On kuitenkin muistettava, että lopullinen vastuu lapsen opetuksesta ei siirry minnekään siltä, jolle se on annettu. Ja se, jolle se on annettu, on perheen pää: mies.
Viime aikojen kehityskulku on ollut kylmäävää. Valtiovalta on kiristämässä otetta lapsista ennennäkemättömällä tavalla. Sillä ei ole merkitystä, että lapsella on vanhemmat, vaan lapset ovat viime kädessä valtion omaisuutta. He ovat näet tulevia veronmaksajia, koneiston teuraslampaita. Lasten vanhemmilta ei kysytä, eikä heidän auktoriteettiaan kunnioiteta. Se ei yllätä, koska jumalattomassa maailmassa ei tietenkään uskota, että Jumala vaatii tilille jokaisen vanhemman siitä, millaiselle opetukselle tai millaisille lääketieteellisille toimenpiteille hän lapsensa altisti. Asian on syytäkin ahdistaa, koska vaikka valtio onkin vapauttanut vanhemmat vastuusta, mitä tulee yli 12-vuotiaiden koronapiikkeihin, Jumala ei ole vapauttanut siitä vastuusta. Se, jota pelkäät enemmän, on todellinen jumalasi.
Kun Jumala aikanaan kysyy sinulta, perheen pää, kuinkas kasvatit lapsesi, tai mitä lapsellesi siellä tehtiin, et voi ulkoistaa vastuutasi. Et voi osoitella sormellasi koululaitosta ja sanoa, että noiden vika. Sinä laitoit lapsesi kouluun. Ehkä luulit, että ulkoistit pelkän teknisen opettamisen, mutta se ei ole totta. Valtio päätti osallistua lastesi kasvattamiseen, vaikka se on sinun tehtäväsi. Vieraiden ihmisten kakarat kohdistivat henkistä tai fyysistä väkivaltaa sinun rakkaaseesi. Valtion kätyrit kävelivät sinun ylitsesi ja manipuloivat lapsesi tekemään loppuelämäänsä koskevia päätöksiä ilman sinua. Ja sinä annoit.
Omien lasteni kohdalla on vielä se pelastava tekijä, että he ovat tosiaan menossa kristilliseen kouluun. Se ei silti ole mikään syy tuudittautua valheelliseen hälläväliä-asenteeseen, koska tuonkin koulun toimintatavat ja opetussuunnitelma ovat alisteisia sille, mitä valtio määrää. Tulen pitämään tilannetta silmällä ja osallistumaan aktiivisesti lasteni opettamiseen siitä huolimatta, että he käyvät kristillistä koulua, koska viime kädessä vastuu heistä on minun. Kristillisyys ei paljoa auta, jos ei osata, kyetä tai haluta soveltaa kristinuskon oppia ja teologiaa siinä mitä tehdään. Ja vapaakristillisyyden huolestuttavien trendien mukaisesti nyt vaan valitettavasti on niin, että heikkotasoisen teologian takia ei osata, yliholhoavan valtiovallan lonkeroiden takia ei kyetä ja koska risti painaa, ei haluta.
En aina (tai siis yleensä) muista postailla tekemiäni videoita tänne. Olen perustanut kanavan myös Odysee-palveluun, joka on lohkoketjuun perustuva vaihtoehto YouTubelle.
Liity mukaan käyttämällä tätä linkkiä: https://odysee.com/$/invite/@kalvinisti:c
Kaikki suomenkieliset videoni ovat katsottavissa täällä: https://odysee.com/@kalvinisti:c
Kaikki englanninkieliset videoni ovat katsottavissa täällä: https://odysee.com/@calvinist:2
Tämä maailma on melkoisen jumalaton. Yllättääkö se? Ei, kyllä minä sen tiesin, sanot sinä. Mutta minä väitän vastaan. Ei, et tiedä. Et ole tullut ajatelleeksi, miten moninaisilla eri tavoilla jumalattomuus oireilee. Kuinka moneen näistä olet itse langennut? Katsotaanpa!
Jumalattomassa maailmassa ei ole ketään, joka ohjaa ja orkestroi maailmankaikkeuden tapahtumia. Universumi on loputon, sattumanvaraisista tapahtumista koostuva yhtälö, jota ei hallitse kukaan. Ihminen on sattumanvarainen eliö muiden joukossa, joka on sattuman kaupalla pelmahtanut muiden eliöiden kanssa samalle areenalle, joka ei ole suunnitelman mukainen ja koordinoitu ekosysteemi, vaan keskinäisen elintilakilpailun sotatanner. Eräs näistä samasta elintilasta kilpailevista on koronavirus — yksi monista kaltaisistaan, mutta silti useimpien mielestä se ainut ja kauhea.
Minäkään en tiennyt, ennen kuin Pekka Reinikainen sen sanoi, että viruksilla on tärkeä tehtävä bakteerien kannansäätelijöinä. Virukset eivät siis ole mitään karkulaisagentteja, joita ilman maailma olisi parempi paikka, vaan Jumala on luonut ne ja niillä on tarkoitus.
Ano Turtiainen aiheutti tarkoittamattaan kohun eduskunnassa pitämässään puheenvuorossa, sanoessaan että useimmat koronavirukseen kuolleet olisivat kuolleet pian muutenkin. Tilastollisesti he olivat jo laina-ajalla. Se oli sydämetöntä, julmaa, ihmisarvoa halventavaa ja hohhoijaa ties mitä muuta. Mutta jos ne ihmiset, jotka Turtiaisen lausuntoa kauhistelivat, eläisivät johdonmukaisesti sen maailmankatsomuksen mukaan, jota väittävät edustavansa, heitä ei olisi pitänyt haitata, koska virukset säätelevät myös ihmispopulaation määrää. Luonnonvalinta karsii heikot ja vanhat pois nuorien ja vahvojen tieltä. Surukin on pelkkää aivotoimintaa. Salpaamalla aivoista tietyt alueet, keskukset, hormonit tai niiden reseptorit, voidaan kontrolloida ihmisen tunteita. Miksi siis surra kuolevia tai tyrmistyä siitä, että joku ajattelee rationaalisesti isoa kuvaa? Olemme jo niin kehittyneitä, että jos se vain on mahdollista, moiset primitiiviset funktiot on hyväkin vain tukahduttaa.
Eräs jumalattoman maailmankuvan opinkappaleista on maapallon liikakansoitus. En tietenkään ymmärrä miksi se on ongelma, koska jumalattomassa universumissa ei tunnu missään se, että ihmiskunta syö ja turmelee elinympäristönsä ja jättää sen jälkeensä perinnöksi rotille ja bakteereille. Suuressa kuvassa se ei haittaa. Se ei ole oikein eikä väärin. Se ei ole mitään, koska jumalattomassa maailmassa mikään ei ole mitään. Ihmiskunnan historia on pelkkä silmänräpäys vuosimiljardien historiassa. Uutta ja parempaa elämää voi kehittyä milloin vain minne vain.
Mutta koska kuitenkin halutaan pitää kiinni sellaisista keinotekoisista käsitteistä kuin ”hyvä” ja ”paha” (tai ehkä tiede ei vielä ymmärrä niitä), ihmettelen, miksei sitä nähdä hyvänä asiana, että koronavirus uutisoinnin perusteella niittää väkeä kuin heinää. Intiassa, joka on Kiinan jälkeen maailman väkirikkain maa, on kuulemma ”koronahelvetti” valloillaan. Halleluja! Korona harventaa liikapopulaatiota, ja vieläpä sieltä, missä sitä eniten tarvitaan! Miksemme iloitse ja riemuitse?
Jumalattomassa maailmassa ei uskota, että:
Puheet liikakansoituksesta ovat siis silkkaa tyylipuhdasta jumalattomuutta. Valitettavasti useimmat kristityt ovat käytännön deistejä, joiden maailma muuttuu kokoajan pahemmaksi ja pahemmaksi, kunnes lopulta Jumala puuttuu peliin ja aloittaa alusta; tulee tempaus, harmageddon, kataklysminen maailmanloppu jne. He eivät ymmärrä, että Jumala kontrolloi maailmanhistoriaa ja koska heidän eskatologiansa on tykkänään väärä, he eivät ymmärrä, että Jumala ei tuhoa tätä maata, vaan ennallistaa sen ja Hänen kansansa (eli kaikki me, jotka turvaamme häneen) saa sen perinnökseen.
Koska jumalattomat eivät usko, että Jumala on luonut maailman, vaan se on syntynyt sattumalta, he eivät myöskään usko, että ekosysteemi on tasapainoinen ja suunnitelmallinen, vaan sen on oltava hyvin herkkä ja kaoottinen. Ekosysteemissä ei vallitse harmonia vaan konflikti. Jos ihmiset käyttäisivät Jumalan heille antamia älyllisiä ja materiaalisia resursseja ja alkaisivat jumalisesti ratkoa ongelmia, maapallo kykenisi ruokkimaan moninkertaisen määrän ihmisiä nykyiseen verrattuna.
Jumalattomuus ja universumin volatiliteetti käyvät käsi kädessä. Periaatteessa mikä tahansa pöpö voi äityä niin pahaksi, että se tuhoaa ihmiskunnan. Jokin taivaankappale voi osua samalle radalle maan kanssa ja tuhota sen. Koska maailmaa ei ole luotu, eikä sillä ole tarkoitusta, kukaan ei varjele sitä universumin sattumanvaraisuudelta, eikä määrittele tuhoa ja kuolemaa aiheuttavien mekanismien rajoja. Ilmastonmuutos on tästä loistava esimerkki. Jumalattomien huolen siitä ymmärtää, koska periaatteessa koko maailma voi muuttua aavikoksi ja ihmiskunta kuolla. Krisityt uskovat Jumalaan, joka ”säät ja ilmat säätää” — paperilla siis — mutta käytännössä he ovat deistejä; siis ne, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta.
Jumalaton universumi tosin ei välitä, vaikka maapallo tuhoutuisikin. Tähtiä ja planeettojahan maailmankaikkeudessa riittää, joten mitä yhdestä telluksesta? Teoriassa elämää voi olla muuallakin kuin Maassa, joten miksi se elämä, jota täällä Maassa esiintyy, olisi arvokkaampaa, kuin jokin väitetty bakteerilöydös Marsissa — puhumattakaan kaikesta siitä potentiaalista, joka esiintyy kaikissa niissä planeetoissa, joita ei voida edes tutkia? Jumalattomassa maailmankaikkeudessa ei ole mitään syytä pitää ihmiselämää arvokkaana, elämää ylipäätään, eikä oikeastaan yhtään mitään.
Kysy siis itseltäsi, Kristitty: mistä kaikista asioista sinä murehdit jumalattomien tavoin, vaikka Raamattu kieltää sen? Miksi menet mukaan jumalattomien pelko-orgioihin, ikään kuin Jumalaa ei olisi ja Kristus ei olisi kuningas? Johtuisikohan se siitä, että uskosi ei ole lujaa luottamusta kaikkivaltiaaseen Taivaalliseen Isään, vaan taikauskoista moraalisuorittamista, jolla yrität laastaroida omaa huonoa omaatuntoasi?
Kas, juuri sitähän jumalattomatkin tekevät. He ovat uskovaisempia, kuin uskottelevat olevansa. Heidän jumalansa on äiti Gaia, jonka ylipappi on Michael Mann ja jonka profeetoiksi on valjastettu vaikka ja ketä. Ilmastokultin raamattuna toimivat Michael Mannin lätkämailagraafi ja IPCC:n jonnijoutavat raportit. Koronakultille ja BLM:lle voi keksiä helposti samanlaisia uskonnoista tuttuja mekanismeja, koska käytännössä ne ovat uskontoja. George Floyd on BLM:n Jeesus ja say their name on osa liturgiaa. Suurin synti on tietysti olla valkoinen mies, eikä sitä tietenkään voi sovittaa.
Kristityn ei tule rakastaa maailmaa, eikä kristitty voi palvella kahta herraa. Yksinkertaisempina aikoina ajateltiin, että kristityllä ei saa siis olla telkkaria, eikä kristitty saa tanssia tai kuunnella hevimusiikkia. Tällaisia naurettavia ”älä tartu, älä koske, älä maista” -sääntöjä noudattavat kristityt ehkä luulevat olevansa hyvinkin erottautuneita, mutta se ei ole todellinen testi, että malttaako jättää ”tempparit” katsomatta. Todellinen koetus on salakavalampi ja huomattavasti harvempi tulee läpäisemään sen. Sinulla ei ole syytä onnitella itseäsi, vaikka olisitkin siveyden sipuli ja moraalisuuden majakka, jos jumalattomien tavoin juokset karkuun, vaikka kukaan ei aja takaa.
Niin kauan kuin ihmiskunta on muodostanut yhteisöjä, joissa täytyy ylläpitää kuria ja järjestystä, sen toteuttamiseen on luontevimpana mekanismina nähty hierarkinen pyramidimalli, jossa korkeimmalla istuu kuningas tai muu vastaava päähallitsija. Se tuntuu intuitiiviselta ja luonnolliselta, eikä ihmekään, sillä kristittyinä uskomme, että meillä on kuningas, Kristus. Monarkia on Jumalan valtakunnan hallintomuoto.
Demokratian ja länsimaisen oikeusvaltion myötä yritämme pyristellä irti tästä intuitiivisesta pokkurointimallista, epäonnistuen melko surkeasti. Se näkyy selvästi siinä, miten helluntaiherätyksessä on suhtauduttu muutaman viikon takaiseen Espoon Kotikirkon tapaukseen, jossa pastorit Tommi Matikka ja Tuomas Toppila otettiin kiinni epäiltynä niskoittelusta poliisia vastaan. Ristin Voitossa on nimittäin julkaistu artikkelin muodossa eräänlainen kannanotto. Se yrittää kaiketi esiintyä pohdiskelevana tekstinä, mutta vaikkei minulla henkien erottamisen armolahjaa olekaan, arvostelun henki paistaa läpi. Aijai.
Kirjoitus on maksumuurin takana, mutta oletan, että Ristin Voiton Facebook-sivuille jaettu katkelma tiivistää sen oleellisen sisällön. Jutussa sanotaan, että:
Kun apostolit sanoivat ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, he osoittivat sanansa Jerusalemin juutalaiselle neuvostolle ja ylipapille, eivät esimerkiksi Rooman lakia valvovalle maaherralle. – – Myöskään apostoli Paavali ei vedonnut Feeliksiin eikä muihin Rooman päättäjiin samoin argumentein kuin mitä hän käytti keskustellessaan Jerusalemin neuvoston kanssa. Siksi tuntuu jotensakin oudolta, jos me vetoamme tämän ajan lainvalvojiin sanomalla: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin poliisia”, pohtii Kuopion helluntaiseurakunnan pastori Heimo Enbuska.
Tämä rinnastus on pöhkö. Apt. 5:29 Apostolit Pietari ja Johannes ovat vastaamassa oman paikallisesivaltansa edessä siihen syytökseen, että he ovat ”täyttäneet Jerusalemin opetuksellaan”, vaikka heitä oli ”kieltämällä kielletty”. Kiellon motiivi tai perustelu on periaatteessa irrelevantti, mutta tekstin asiayhteys antaa siitä mielenkiintoisia vihjeitä. Tämä tapaus nimittäin tapahtui sen jälkeen, kun enkeli oli vapauttanut Apostolit vankilasta jakeessa 19. Jotta ei jäisi pienintäkään epäselvyyttä siitä, mitä Herra heiltä odottaa, enkeli käskee heitä:
Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki tämän elämän sanat.
Apt. 5:20
Kun he tekivät työtä käskettyä, heidät tuotiin neuvoston eteen uudelleen, mutta ei väkisin, koska ”he pelkäsivät, että kansa heidät kivittäisi.” Ylimmäisen papin nuhdepuhe, johon Pietari vastaa, antaa samanlaisen vihjeen, sillä ylipappi sanoo:
Me olemme kieltämällä kieltäneet teitä opettamasta tähän nimeen; ja katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne ja tahdotte saattaa meidän päällemme tuon miehen veren.
Apt. 5:28
Vielä nostaisin esille samaisen neuvoston jäsenen, Gamalielin, kannanoton, jossa hän rinnastaa Apostolien toiminnan aikaisempiin ilmeisen poliittisiin ja vallankumouksellisiin liikkeisiin, jotka Rooma tukahdutti. Uskon, että uskonnollista ja opillista motiivia kieltää Apostoleja saarnaamasta on ylikorostettu ja vastaavasti poliittista ja itsesuojeluun perustuvaa motiivia on alikorostettu. Neuvosto on selvästi allerginen sanomalle Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, koska se implikoi heidät. He pelkäsivät oman nahkansa ja asemansa puolesta. He olivat tukalassa välikädessä, jossa toisaalta oli pelättävissä, että uuden Jeesus-lahkon kuumakallet kivittäisivät heidät saatuaan päähänsä, että näiden mestarin kuolema oli heidän syytään (näin siis heidän mielessään) ja toisaalta taas oli pelättävissä, että sisäpoliittinen ilmapiiri äityisi niin epävakaaksi, että Rooma tulisi ottamaan ohjat, mikä tietäisi heille ikävyyksiä. Heillä tuskin oli syytä odottaa tulevansa tuomituksi jonkin lain mukaan, vaan niin käydessä he joutuisivat ristille ihan vain siksi, että he sattuivat olemaan paikallisesivallan edustajia, oli heidän vastuullaan, että järjestys säilyy ja he olivat epäonnistuneet siinä. Tämä tulee olemaan relevanttia myöhemmin.
Mitä tulee siihen, millä tavalla Paavali vuorovaikuttaa juutalaisten neuvoston kanssa versus millä tavalla hän keskustelee Feeliksin kanssa, olen ymmälläni. Häh? Embuskan puheissa ei ole järkeä. Minun nähdäkseni Paavali on melko johdonmukainen ja käyttää taitavasti hyväkseen lakia. Esimerkiksi aivan Apt. 23 alussa Paavali huomauttaa, että lain mukaan häntä ei ole oikeutta lyödä:
Mutta ylimmäinen pappi Ananias käski lähellä seisovia lyömään häntä vasten suuta. Silloin Paavali sanoi hänelle: ”Jumala on lyövä sinua, sinä valkeaksi kalkittu seinä; istutko sinä tuomitsemassa minua lain mukaan ja käsket vastoin lakia lyödä minua?”
Apt. 23:2-3
Paavali nostaa esiin sen tosiasian — mikä ei ole sen vähempää tosiasia, vaikka hän pahoittelikin sitä, että tietämättömyyttään herjasi ylipappia — että esivallankin tulee toimia lain mukaan, eikä sillä ole oikeutta rikkoa lakia. Paavali oli muuten ovela; hän manipuloi oivallisesti fariseukset ja saddukeukset riitelemään keskenään ylösnousemuksesta. Seuraavana yönä Jeesus itse ilmoitti Paavalille, että tämän pitää todistaa hänestä Roomassa. Järjestetään salaliitto, että Paavali saataisiin hengiltä, mutta se paljastuu ja Paavali salakuljetetaan vartioituna maaherra Feeliksin luo tutkintavankeuteen. Mutta koska Paavali tietää, mitä Jeesus häneltä odottaa, hän osaa vedellä oikeista naruista ja siksi hän vetoaa korkeimpaan mahdolliseen oikeusasteeseen, keisariin.
Missä siis on se tilanne, jossa Paavalilla on syytä sanoa Feeliksille tahi Nerolle, että ”autuaampi on totella Jumalaa kuin ihmistä”? Kumpikaan ei ollut kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia. Feeliks olisi päästänyt Paavalin vapaaksi, jos tämä ei olisi vedonnut keisariin. Jos Feeliks olisi kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia, tämä olisi uskoakseni vastannut samoin kuin Pietari ja Johannes vastasivat neuvostolle.
On ikäänkuin Embuska yrittäisi väittää, että neuvoston määräyksiä oli soveliasta vastustaa, koska neuvosto ei ollut todellinen esivalta, vaan Rooma, eikä Mooseksen laki todellinen laki, vaan Rooman laki. Hän unohtaa, että silloinen Juudea oli autonominen alue, joka sovelsi omaa lakiaan, pois lukien kuolemantuomion kaltaiset yksityiskohdat, joita Rooma ei sallinut juutalaisten panna täytäntöön. Kun Paavali vastustaa sitä, että Ananias käskee lyödä häntä, hän ei vetoa Rooman lakiin, eikä hän ole siellä Rooman lain mukaan tuomittavana, vaan Mooseksen. Paikallinen laki, paikallinen esivalta. Paavalin vastauksesta Ananiaalle voi hyvin päätellä, että Paavalin paradigmassa esivalta ei ole autokraattinen, vaan se on lain alla ja sen kuuluu toimia lain mukaan. Lainvastaista toimintaa esivallalta ei tule missään nimessä hyväksyä.
Tämä Paavalin paradigma tunnetaan latinaisella käsitteellä lex rex, joka suomeksi on: laki on kuningas. Tuo käsite on myös kirjan nimi ja tuon kirjan on kirjoittanut skotlantilainen presbyteeripastori Samuel Rutherford vuonna 1644. Rutherfordin mielipide oli, että monarkian, oligarkian tai muunlaisen eliittihallinnon sijaan kansalle on paras, että laki hallitsee. Se on englanniksi rule of law. Ja kuinka ollakaan, kun kuuntelee englantia puhuvia, joilla on kokemusta sellaisessa maassa asumisesta, missä on korruptiota ja tyranniaa, mikä on kritiikki? Että rule of law puuttuu. Ei ole lex rex. Laki ei ole kuningas. Toki joka maassa joku laki on, mutta korruptoituneessa yhteiskunnassa vain hullu luulee, että lakiin vetoamalla saa oikeutta.
Keskeistä on ymmärtää, ettei lainsäätäjä ole mitään, ei sen toimeenpanija, eikä edes sen valvoja, vaan laki itsessään on keskeinen ja määräysvaltainen. Mikä siis on esivalta? Kuten jo totesin ihan alussa, ihminen on vuosituhansien ajan kumarrellut kaiken maailman kuninkaita, jotka oikuissaan keksivät alamaistensa päiden menoksi milloin mitäkin. Ja nyt ei osata olla, kun esivalta ei enää olekaan konkreettinen henkilö, jota kumartaa tai totella, vaan abstrakti kansakunnan yhteinen sopimus, Suomen Perustuslaki.
Ei! Sanna Marin ei ole esivalta! Poliisisetä ei ole esivalta! Laki on esivalta! Hallitus ei saa säätää lakeja, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. Poliisi ei saa mielivaltaisesti komennella ja ottaa kiinni kansalaisia. Esivallan totteleminen ei ole sitä, että kun poliisi käskee, totellaan. Esivallan totteleminen on sitä, että noudatetaan lakia. Itse asiassa laittomien tai mielivaltaisten komentojen totteleminen on todellisuudessa tottelemattomuutta.
Miksi tämä on niin vaikea asia? Koska ihmiset ovat jumalattomia. Heitä ei kauhista ajatus lain rikkomisesta, koska heille esivaltaa edustavat ne ihmiset, joille heillä on riski joutua laittomuudesta kiinni. He eivät ajattele, että on Jumala taivaassa, joka näkee ja tuomitsee heidät. Miksi tämä on kristityille niin vaikea asia? Koska he ovat vieraantuneet historiallisesta kristinuskosta ja sen vaikutuksesta nyky-yhteiskunnan syntyyn, eikä heidän kirkkohistoriansa ulotu Asuza-katua pidemmälle.
Eräs reformaation perusperiaatteista on William Tyndalen kyntöpoika:
Minä uhmaan paavia ja kaikkia hänen lakejaan. Jos Jumala säästää henkeni, niin ennen kuin montakaan vuotta on kulunut, panen kyntöpojan tuntemaan Raamattunsa paremmin kuin te.
Paitsi tietysti sitä, että moni soo-soo-sormi nyt osoittaa Tyndalea siitä, että hän uhmasi aikansa esivaltaa, tästä on poimittava se periaate, että kuka tahansa maallikko voi tietää mistä tahansa asiasta ketä tahansa asiantuntijaa enemmän. Esivallan auktoriteettia toimeenpanevat elimet ovat täynnä toivottoman epäpäteviä ihmisiä, jotka eivät osaa työtään ja joiden ylpeys tulee loukatuksi, kun joku maallikko on perehtynyt asioihin heitä paremmin.
Esimerkiksi Espoon Kotikirkon jumalanpalveluksen keskeyttänyt poliisi rikkoi lakia, siteerasi sitä päin mäntyä, ei kuunnellut, kun häntä paremmin lakia ymmärtävä selitti sen hänelle, ei käyttänyt maalaisjärkeä vaatiessaan ”turvavälejä” myös perhekuntien jäsenten välille — siis ihan totta, aikooko hän tulla tarkistamaan, että ne välit pitävät kotioloissakin? Käsittämätöntä ammattitaidottomuutta ja suoranaista älyn puutetta!
Kansanedustajaksikin voi pyrkiä kuka vain. Tyypillisesti ne, joilla on jotakin taitoa tai älyä, pyrkivät tekemään sillä jotakin hyödyllistä. He ovat yrittäjiä tai yrittäjähenkisiä, tai muuten vain ahkeria ja arvostavat tekemisen meininkiä. Ne, joilla ei ole sillä saralla mitään annettavaa, haluavat leikkiä johtajaa. Peruskoulussa he pyrkivät oppilaskuntaan, aikuisina eduskuntaan, ”päättämään asioista” ja määräilemään muita. ”Kun ei mistään mitään ymmärrä, on parasta olla opettaja”, sanoo kuulemani letkautus ja eiköhän se päde myös moneen kansanedustajaan ja toimitusjohtajaan. Valitettavasti se pätee myös moneen pastoriin. Menneet ovat ne ajat, kun vielä ajattelin, että heidän pakko olla jollakin tavoin ansioituneita ihmisiä. Nykyään kutsun heitä piereskelijöiksi, samanlaisiksi kuin sinä ja minä.
Teenkö siis väärin, kun pidän valtaosaa kansanedustajista totaalisina tyhjäpäinä? Jos halutaan esittää, että kyllä koska en kunnioita heitä itseni kanssa tasavertaisina ihmisinä, siinä voi olla jotakin itua. Mutta jos halutaan väittää, että kyllä, koska en kunnioita esivaltaa, en ota sellaista vakavasti, koska eduskunta ei ole esivalta, vaan laki.
Entä teenkö väärin, jos en tottele poliisia, jos poliisi käskee jotakin mielivaltaista ja laitonta? Ehkä niin voidaan sanoa silloin, jos siitä koituu minulle sellaisia seuraamuksia, että teen sillä tarpeetonta vahinkoa niille ihmisille, joista olen vastuussa, mutta se on hyvin tilannekohtaista. James Coates ei totellut ”esivaltaa” ja joutui siitä vankilaan, mutta hänen vaimonsa ymmärsi, että kyseessä on periaatteellisesti erittäin tärkeä asia ja tuki miestään. Joissakin tilanteissa poliisin idioottimaisuuksien totteleminen voi olla pienempi harmi, mutta perästä pitää silloin kuulua. Asianosaiset pitää ehdottomasti saattaa vastuuseen. Kyse ei ole kostonhalusta, vaan lain auktoriteetista. Jos lain rikkomisesta ei seuraa mitään, kukaan ei enää pelkää rikkoa sitä.
Lex rex -periaatteessa on yksi ongelma: se vaatii Jumalaa pelkäävän populaation. John Adams totesi niin Yhdysvaltain perustuslaista, mutta minun mielestäni se pätee kaikkiin lakeihin. Jos ihminen todella kyseenalaistaa ja hylkää sen ajatuksen, että on olemassa Jumala, joka näkee ja tuomitsee, silloin laki ja sen sisältö on yhtä relevantti kuin riski kiinnijäämisestä, kun sitä rikkoo. Ja kiinnihän ei jää, jos tuntee tai lahjoo oikeat ihmiset. Jos kosmisia seuraamuksia ei ole, ei ole syytä edes ajatella sellaisia asioita kuin moraali tai etiikka.
Ristin Voiton artikkelin tiivistelmässä on myös lainaukset Esko Matikaiselta ja Helena Korhoselta, joihin haluan vielä ottaa kantaa. Matikainen sanoo:
Mitään sellaista, mikä antaisi moraalisen oikeutuksen viranomaisten vastustamiselle, en näe nykyisessä Suomessa. Viranomainen voi toki tehdä joskus huonoja tilanneratkaisuja, mutta niissä meidän ratkaisumme ei voi olla määräysten vastustaminen, sanoo Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen.
Missä menee Matikaisen raja? Mitä ”sellaista” Suomessa pitäisi nähdä? Mitäs sille Päivi Räsäsen noitavainolle kävi? Joka on vähässä uskollinen, voidaan panna paljon vartijaksi. Minä näen pieniä asioita siellä täällä. Jos niistä ei ärähdä, ne muuttuvat suuriksi asioiksi. Joka siis vähässä on uskoton, avaa tien niille, jotka ovat uskottomia aina vain enemmässä ja enemmässä.
Helluntailaiset ovat hyviä ottamaan kantaa ottamatta kantaa ja arvostelemaan arvostelematta. He tekevät sen jättämällä nimet mainitsematta ja välttämällä kritiikin kohdistamista kehenkään tai mihinkään tiettyyn. Se ei ole raamatullista eikä jumalista. Vaikka muuta väitettäisiin, uskon että tässä on kyse nimenomaan Espoon Kotikirkon tapauksesta, enkä usko, että Matikainen todella on tutustunut tapauksen taustoihin. Se on hänelle häpeäksi, koska poliisi toimi tapauksessa väärin ja rikkoi lakia ja lisäksi Espoon Kotikirkko oli tullut enemmän vastaan kuin tarvetta oli, noudatti kaikkia Alueviraston älyttömiä määräyksiä ja oli hoitanut kaikki lupa-asiat moitteettomasti. Senkertainen kokoontuminen oli laatuaan jo viides. Poliisi tuli paikalle, näin uskon, ainoastaan siksi, koska samana päivänä poliisi tyrannisoi Helsingissä mielenosoittajia, jotka harjoittivat perustuslaillista oikeuttaan ilmaista mielipiteensä.
Helena Korhonen puolestaan sanoo:
Itse näen, että tällä hetkellä lainsäätäjän ei ole varta vasten tarkoitus kaventaa uskonnonvapautta, vaan nujertaa epidemia, linjaa Helluntaikirkon puheenjohtaja Helena Korhonen.
Naiivia. Lainsäätäjän tarkoitus on merkityksetön. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, sanoo tunnettu kasku. Kun lainsäätäjän antaa sama se millä varjolla tai verukkeella ottaa pois vapauksia, miksi se jäisi siihen? Sitä paitsi jos lopputulos on sama, mitä väliä sillä on miksi niin tehdään? Tyrannia on hitaasti etenevä syöpä ja tyrannian vastustaminen on jumalista, koska sitä vastustetaan evankeliumin periaatteista käsin. Haluamme yhteiskunnan, jossa on vapaus uskoa ja julistaa evankeliumia.
Vihapuhelainsäädännössäkään lainsäätäjällä ei tarkoituksena ole kaventaa uskonnonvapautta, tai ehkä joku sinisilmäinen jopa uskoo, kun lainsäätäjä väittää niin. Mutta sananvapauden rajoittaminen rajoittaa instrumentaalisesti myös uskonnonvapautta, koska uskonnollamme on tapana töräyttää ilmoille sellaisia väittämiä totuudesta ja moraalista, jotka kiukuttavat juuri niitä, jotka hakevat vihapuhelainsäädännöstä turvaa. Samalla tavoin kokoontumisvapauden rajoitus rajoittaa käytännössä myös uskonnonvapautta, koska kokoontuminen kuuluu olennaisesti uskontoomme. Perkele on ovela ja toimii juuri tällaisilla tavoilla, joihin se saa tyhmät kristityt narrattua mukaan. Lisäksi maailma vastustaa Jumalaa luonnostaan, eikä sen tarvitse rajoittaa kristinuskoa mitään ylenpalttista vihaa Kristusta kohtaan ääneen vaahdoten, vaan se on asetelma, jonka kristittyinä oletamme, vaikka se olisikin hiljainen ja salakavala.
No, mutta jos nyt laki on kingi, mitä vastaanme siihen haasteeseen, että miksi ei sitten tulisi noudattaa poikkeuslakeja, jotka koronapandemian takia on säädetty? Kristitty tietenkin arvioi ensin, onko kyseessä jumalinen laki, vertaamalla sitä Jumalan lakiin ja soveltamalla sitä. Lisäksi arvioidaan, onko laki todella tarpeellinen, vai pähkähullu, tarpeeton, epärealistinen, epäjohdonmukainen, moraaliton ja enemmän pahaa ja turhaa kärsimystä kuin hyvää aiheuttava, kuten poikkeustilalaki on. Suomessa on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole kristittyjä, mutta ovat tehneet jälkimmäisen havainnon. Pelkurit kristityt valitettavasti eivät tue heitä ja niin tässä voi käydä ennen pitkää kuin Martin Niemöllerin runossa:
Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään koska en ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, enkä puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä silloin enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.
Jumalattomuutta on vastustettava ja kristityn on omistauduttava sille, että keisari ei määrää seurakunnassa edes pikkiriikkisissä asioissa.
Kun olin lapsi, meille tilattiin ainakin kahta kausijulkaisua, joiden sisältö koski vainottua seurakuntaa. Toinen niistä oli hollanninkielinen Open Doors -järjestön uutiskirje ja toinen oli Stefanus Lähetyksen suomenkielinen uutiskirje, Marttyyrien ääni. Muistan lueskelleeni noita uutiskirjeitä ja kiinnittäneeni huomiota erääseen ilmiöön, joka elää ja voi hyvin myös Suomessa ja sen ilmiön nimi on sääntely.
Sääntely ei itsessään välttämättä ole vainoa, mutta se on mekanismi, joka voi helposti johtaa siihen. Sääntelyn avulla määritellään, mikä on hyväksytty mielipide. Sen ulkopuolella olevat ideologiat ovat lainsuojattomia ja vapaata riistaa terrorille tai kiusanteolle. Sääntelyyn liittyy myös rekisterinpito. Toiminnan laillisuus ei riipu siitä, onko se itsessään moraalista tai rauhanomaista, vaan siitä, tietääkö viranomainen siitä. Valtio tahtoo tietää, kuka kokoontuu ja missä. Kaiken varalta. Ja mistä valtio ei tiedä, se on laitonta.
Näistä vainottujen kristittyjen asiaa ajavista julkaisuista sai lukea tapauksista, joissa pastori vietiin, kirkkorakennus jyrättiin tms. koska seurakunta ei ollut ”rekisteröitynyt” ja ”virallinen”, tai jokin lupa-asia ei ollut kunnossa. Ja tietenkään lupa-asiat eivät voineet olla kunnossa, koska luvan hankkiminen oli tehty mahdottomaksi. Näihin tapauksiin liittyi tietenkin myös kristittyjen kokema väkivalta ja usein vainoa pohdiskeltaessa huomio kiinnittyy siihen. Jos joutuu piestyksi Kristuksen tähden, se on vainoa. Jos ei joudu, se ei ole.
Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, koska sitä, että joku joutuu ihmishirviöiden brutaalin sadismin kohteeksi, edeltää seurakunnan kokoontumisen disruptio ja kieltäminen. Seurakunnan elämään ja kokoontumiseen puuttuminen on itse asia ja siihen liittyvä väkivalta on sen lieveilmiö, kylkiäinen. Lieveilmiö on ilmenemiskontekstinsa sivistystason mukainen.
Joissakin maissa ei ole tarvetta peitellä asioita. Suomessa taas voisi kuvitella, että pidätetty pastori ”kaatui”. Hups. Tai sitten hän ”käveli ovea päin” tai päätti putkassa sopivasti valvontakameroiden katveessa aloittaa painimatsin poliisin kanssa. Poliisi oli ”unohtanut” laittaa haalarikameransa päälle. Kamerasta järjestelmään ladattu videotiedosto ”hävisi”. Oho. Ei, ei meillä Suomessa sellaista tapahdu, ei.
Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei ole tätä havaintoa tehnyt ja se ihmetyttää minua syvästi. Missään maassa, missä kristittyjä vainotaan, eivät kristityt itse ole ainoita, joita vainotaan, väitän, vaan sääntely koskee ihan kaikkia ideologioita, organisaatioita ja ihmisiä. Ne, jotka ovat valmiita tanssimaan byrokratiakoneiston pillin tahdissa, koska se ei maksa heille liikaa, pääsevät koneiston suojelukseen. Siten järjestelmä sortaa kaikkia jokseenkin tasapuolisesti, paitsi tietenkin niitä, jotka korruption kautta ovat systeemin yläpuolella. Eivät kaikki tietenkään piestyiksi joudu, mutta kukaan ei ole vapaa eikä kellään ole kivaa.
Olen sitä mieltä, että kristittyjen pitäisi olla huomattavasti herkempiä ärähtämään valtiolle, kun tämä tulee sääntelemään sitä taikka tätä. Eräs esimerkki tästä on historiallinen vääntö siitä, millä tavalla seurakuntien tulisi järjestäytyä — yhdistyksiksi vai uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Minunkin argumenttini asiassa on puoltanut uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröitymistä, koska se tarjoaa paremman lain suojan. Mutta puhtaan mekanistisesti ajateltuna sekin on sortoa. Jos ei rekisteröidy, tai valitsee väärän formaatin, antaa valtiovallalle aiheen sanoa: laiton! Jos rekisteröityy, saa olla valtiovallalta rauhassa. Se on mafiaan verrattavissa oleva kiristysskeema.
On tietysti helppoa ajatella asiaa kohtuullisuuden periaatteesta käsin. Ei se nyt niin kohtuuttomalta tunnu, että rekisteröityy lain edessä tunnustetuksi yhteisömuodoksi, eihän? Vaiva voi olla vähäinen, mutta ongelma on periaatteellinen. Jonkun on täytynyt määritellä, mikä täsmälleen on ”uskonnollinen yhdyskunta” ja millaiset tunnusmerkit sellainen täyttää. Yhdyskunnalla on oltava myös säännöt, jotka Patentti- ja rekisterihallitus tarkastaa. Se on erittäin kaukana siitä periaatteesta, että Kristuksen ruumis ei ole alisteinen tämän maailman määritelmille, vaan se on se Jumalan valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta. Nämä ovat vieraan auktoriteetin ilmenemismuotoja, joiden alle seurakunta yritetään alistaa. Kristittyjen on vastustettava sitä ankarasti.
Kuten olen todennut, elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisesti epäkorrektien näkemysten esittäminen maksaa suhteellisen vähän. Matt. 25 leiviskävertausta mukaillen globaalissa mittakaavassa suhteellisen vapaa yhteiskunta on kuin leiviskä, jonka Jumala on antanut meille. Mitä teemme sillä? Panemmeko sen poikimaan vai hautaammeko sen maahan?
Valitettavasti näyttää siltä, että leiviskä on haudattu, eikä seurakunta ole ollut uskollinen huoneenhaltija niillä epätavallisilla resursseilla, jotka Jumala on sen haltuun uskonut. On yhteiskuntia, joissa seurakunnan on pakko kokoontua salassa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole. Meillä se mahdollisuus on, mutta emme tee sillä mitään. Tarvittaisiin huomattavasti enemmän Artur Pavlovskin kaltaisia pastoreita. Hän on se Kanadan-puolalainen pastori, joka haukkui terveysviranomaiset ja poliisit natsipsykopaateiksi ja gestapoksi ja käski heidän häipyä — vieläpä kahteen otteeseen.
Täytyy toki muistaa, että nykyisellä tilanteella on myös historialliset vaikuttimensa. Uskonpuhdistuksen aikaan silloisten sakraaliyhteiskuntien kansankirkot lähtivät kehittymään eri suuntiin siinä, mitä tulee Kristuksen herrauteen omassa seurakunnassaan. Huomattavin peitsenvääntö asiasta on käyty Ison-Britannian saarella, jossa Englannissa monarkilta vuoroin riistettiin kirkon päämiehen asema, kuten oikein on, ja vuoroin monarkki rohmusi sen takaisin. Tätä nykyä monarkki on edelleen Englannin kirkon pää. Skotlannin kirkossa kehityskulku oli suoraviivaisempi, eikä se tunnusta muuta päätä kuin Jeesuksen Kristuksen. Monarkki osallistuu kirkon elämään rivijäsenenä ja häntä voidaan kurittaa ja hänet voidaan myös ekskommunikoida. Asiasta voi lukea lisää täältä.
Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on pitkälti luopio-organisaatio, jolla ei ole mitään todellista sanottavaa kenellekään, saati sitten valtiovallalle. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että manner-Euroopan luterilaisuudessa olisi kovasti ollut sellaisia tilanteita, jossa lyödään nyrkkiä pöytään ja käsketään valtiovaltaa pitämään näppinsä IRTI seurakunnan asioista ja elämästä. Jos joku tietää asiasta enemmän, minua kyllä kiinnostaisi oppia lisää.
Vapaakristillisillä seurakunnilla puolestaan ei ole 500-vuotista kansankirkon asemaa ja ne kärsivät huonosta eskapistisesta eskatologiastaan, jossa maailma muuttuu pahasta alati pahemmaksi, eikä sitä siksi kannata yrittää parantaa. Meidät temmataan kumminkin pian. Miksi kiillottaa Titanicin kansituoleja?
Reformaatio oli voimallinen liike, koska se ei ollut ainoastaan uskonnollisen yhteisön yksityinen reformaatio omassa yksityisessä nurkassaan, vaan sillä oli valtavasti yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sakraaliyhteiskunnan ansiosta se toki oli jokseenkin automaattista ja siksi nykykristittyjen olisi erityisesti pyrittävä siihen. Vaikka reformaatio jäikin joiltakin osin puolitiehen, voimme oppia eniten nimenomaan niistä asioista, jotka jäivät vähemmälle huomiolle. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos kristityt tajuaisivat, että ”koska Raamattu sanoo” ei ole ainoastaan validi perustelu yhteiskunnallisiin asioihin, vaan paras perustelu.
Tässä yhteiskunnassa olisi paljon siivottavaa. Kuvottavan jumalaton poliisikulttuuri, jossa viedään ensin putkaan ja sitten selvitetään, tehtiinkö oikein (= shoot first, ask questions later), voisi olla yksi sarka. Jumalanpelon on palattava takaisin yhteiskuntaan; tajuatteko, että joudutte helvettiin tämmöisestä? Se on kristittyjen tehtävä. Yksikään virantoimittaja ei voi piiloutua sen taakse, että noudatti sääntöjä. Ja jos joku Kristusta tunnustava virantoimittaja tiedostaa, mitä se hänelle maksaa, että hän tekee Jumalan silmissä oikein, onneksi olkoon! Se on hänen ristinsä kantaa.
Kristus on seurakunnan pää. Ei keisari.
Eräs viimepäivien puheenaiheista on ollut Tuomas Embuske ja hänen eräänlainen paluunsa takaisin julkiseen vuoropuheluun. Hän on kertonut kärsineensä masennuksesta ja vetäytyneensä siitä syystä omiin oloihinsa. Embusken tilannetta ja viimeaikaisia kommentteja ruotineista eräs mielenkiintoinen tapaus oli Kirkko ja kaupunki -lehden Kari Kuula. Kuula tarttuu kiinni johonkin, mitä Embuske oli sanonut Radio Deillä Lauri Johanssonin ja Ali Niemelän isännöimässä Ex-Criminals ohjelmassa, että ”olisi coolia tulla uskoon, mutta aivoni on rakennettu niin, ettei se ole helppoa.”
Tämä on Kuulan mukaan oivallinen tiivistelmä kristityn peruskokemuksesta. Tätä olevinaan on ”olla uskossa”. Matti Nykästä lainaten Kuula kiteyttää sen siten, että uskossa ei käytännössä ole mitään rationaalista. Se on taistelua sitä vastaan, mitä ”aivot sanovat”. Se on elämistä sisäisessä konfliktissa, jossa touhutaan uskonnollisia juttuja, joissa ei ole järjenhiventä ja lillutaan jossakin selittämättömässä olotilassa tai mystisessä ulottuvuudessa.
Omassa kannanotossaan Kari Kuula ei tunnu oikein osaavan päättää, millaisen vastakkainasettelun hän haluaa rakentaa rationaalisuuden ja emotionaalisuuden, järjen ja tunteiden, aivojen ja sydämen, välille. Se on vastakkainasettelu, jota itse en voi sietää. Kuulan järkeily ei perustu luomiseen, joka on eräs kristillisen uskon kulmakivistä, vaan evoluutiobiologiaan. Hän viittaa evoluution synnyttämiin alkukantaisiin mekanismeihin:
Kun pensas kahahtaa, tulkitsemme ensimmäiseksi, että siellä on susi ja syöksymme karkuun.
Mutta tämä ei ole rationaalisuutta, eikä tällä ole tekemistä järjen kanssa. Tämä ei ole sitä, miten ”aivot haraavat vastaan” tässä uskoontulokysymyksessä. Tässä on kyse vietistä, alkukantaisesta mekanismista, jonka oletetaan palvelevan tiettyä tarkoitusta oletetun maailmankuvan perusteella ja tuo maailmankuva ei ole kristillinen. Kun pensas kahahtaa, rationaalisuutta on analysoida konteksti ja todeta, että olemme kaupungissa; se on luultavasti juoppo, eikä susi. Jos konteksti on sysipimeä metsä, rationaalisuutta on todeta, että sutta ei pääse juoksemalla karkuun; se on nopeampi.
Muutenkin Kuulan artikkeli on melkoista progressiivista uudelleenmäärittelyä. Syntiä hän kutsuu ”Jumala-aistin epävirittyneisyydeksi”. Se tavallaan toimii subtekstina koko ajatukselle uskosta. Kyse on puhtaasti esoteerisesta asiasta. Hän toki muistuttaa, että ”kristillinen kirkko tutkii ja koettelee älyllisesti kokemuspohjaisia väitteitä”, mutta siinäkin kokemus on kingi, ei teologia.
Totuus on kuitenkin kaikkea muuta. Fraasi ”tulla uskoon” on peräisin Raamatusta. Tällainen kohta on esimerkiksi Apt. 17:4, joka sanoo 1933/38-käännöksessä näin:
Ja muutamat heistä tulivat uskoon ja liittyivät Paavaliin ja Silaaseen, niin myös suuri joukko jumalaapelkääväisiä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.
Kysymys kuuluu: kokivatko he mystisen plim-elämyksen, vai rationaalisen ahaa-elämyksen? Kun käännöstä vertaa muihin suomenkielisiin raamatunkäännöksiin, voinee asiasta muodostaa jonkinlaisen johtopäätöksen. 1776 Biblian mukaan muutamat ”suostuivat heihin”. 1992 Kirkkoraamatun mukaan muutamat ”vakuuttuivat”. Raamattu Kansalle -käännöksen mukaan nuo muutamat ”uskoivat”.
No, miltä näyttää? Minusta on selvää, että kyse on jälkimmäisestä, eli ahaa-elämyksestä. Aikaisemman kontekstin mukaan nimittäin:
Ja he matkustivat Amfipolin ja Apollonian kautta ja tulivat Tessalonikaan, jossa oli juutalaisten synagooga. Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista, selitti ne ja osoitti, että Kristuksen piti kärsimän ja nouseman kuolleista, ja sanoi: ”Tämä Jeesus, jota minä teille julistan, on Kristus”.
Apt. 17:1-3
Paavali näytti heille, mitä aiemmin kirjoitettu Jumalan ilmestys sanoo ja selitti heille, että se koskee Jeesusta ja että Jeesus on kaiken keskipiste ja täyttymys. Hän esitti heille asia-argumentteja; rationaalisia ja loogisia yhtälöitä, jotka ymmärretään rationaalisesti järkeä ja logiikkaa käyttämällä, eikä missään nimessä niitä ilman. Tätä on raamatullinen uskoontulo; se on Raamatun esittämien tosiasioiden hyväksymistä. ”Usko” ei ole jokin mystinen sfääri, vaan Raamattu esittää sen määräisellä artikkelilla varustettuna: the faith, the usko. Usko on kristinuskon atomisin kaanon ja tunnustus.
Suppeimmillaan seurakunnan varhaisin uskontunnustus oli yksinkertaisesti: ”Jeesus on Herra”. Toinen hyvin varhainen uskontunnustus on Apostolinen uskontunnutus. Myöhemmin, kun on havaittu, että yleisluontoisemmat uskontunnustukset antavat liikaa tilaa harhaoppisille, on uskontunnustuksia tarkennettu ja kirjoitettu uusia, toki muistaen, että esimerkiksi Westmisterin uskontunnustus ei varmastikaan ole ristiriidassa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa, eikä Apostolinen uskontunnustus etenkään sen kanssa, että Jeesus on Herra. Näin asteittainen tarkennus ei lisää sekaannusta, eikä luo ristiriitoja, vaan kyseessä on johdonmukainen jatkumo menneisyyteen, jossa kaikilla kristityillä on yksimielisyys essentiaalisissa opeissa.
Raamattu toki puhuu uskosta eräänlaisena hulluutena. Paras paikka tarkastella asiaa olisi kenties 1. Kor. 1, jossa Paavali kirjoittaa, että ”Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat”, sekä että ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset”. Mutta se ei tarkoita sitä, että sanoma rististä olisi perusominaisuuksiltaan hullu tai epälooginen. Päinvastoin, minun mielestäni se on täysin rationaalinen ja looginen. Siitä voi luonnostella vaikka paperille selkeät ”koska A, siksi B” -tyyppiset yhtälöt ja syy-seuraus-jatkumot. Pelkällä objektiivisella logiikalla ateistikin pystyy ymmärtämään kristinuskon pelastuksen mekaniikan, josta hyvänä esimerkkinä on James Whiten väittely ateistin David Silvermanin kanssa.
On tärkeää huomata, että hulluus, josta Paavali puhuu, on hulluutta jumalattomien ihmisten perspektiivistä. Sana rististä on hullutus niille, jotka joutuvat helvettiin, mutta ei meille, jotka pelastumme. Meille se on rationaalinen sekä selitettävissä ja ymmärrettävissä oleva asia. Ei ole hyödyllistä eikä järkevää toimia sokeasti sen mukaan, mitä ei ymmärrä, vaan on tärkeää ymmärtää mihin uskoo ja miksi.
Itsessään tarkasteltuina kristinuskon opilliset kulmakivet ovat loogisia ja järkeenkäypiä. Vetoamalla evoluutioon, Kari Kuula on jo hylännyt niistä yhden ja se näkyy hänen artikkelinsa loppukaneetissa, jota hän itse varmaan väittäisi toivontäyteiseksi, mutta minusta se on täysin toivoton:
Toivoa on pidetty synonyyminä uskolle. En voi sanoa tietäväni, että Jumala on olemassa. Mutta toivon sitä. Toivon, vaikka toivoa ei olisikaan.
Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä usko on. Usko ei ole sitä, että uskomme Jumalan olevan olemassa. Usko on sitä, että uskomme Häntä, kun Hän sanoo, emmekä niskuroi vastaan. Synti ei ole mikään ”Jumala-aistin epävirittyneisyys”, jonka vuoksi kykymme ”kokea Jumala” on heikentynyt, vaan kapinaa, tottelemattomuutta, vihollisuutta, riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä yltää siihen vanhurskauden vaatimukseen, jonka Hän on kelvollisuuden ehdoksi asettanut.
Usko ei myöskään välttämättä ole sama kuin toivo. Se on hyvin helppo todeta monille jumalattomillekin kirkonmiehille tutulla raamatunpaikalla:
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.
1. Kor. 13:13
Uskomme kohde on Kristus, Hänen henkilönsä, elämänsä, tekonsa ja totuutensa. Uskomme sen, mitä Hän sanoo itsestään, maailmasta ja meistä syntisistä pyhässä sanassaan, jonka Hän on antanut pyhien Profeettojensa ja Apostoliensa välityksellä. Toivomme puolestaan on ylösnousemus; että uskon kautta Häneen, pääsemme osalliseksi vanhurskaitten ylösnousemuksesta ja saamme elää uudessa ruumiissa iankaikkisesti Hänen kanssaan. Usko ja toivo toimivat toki sikäli yhdessä, että ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” (Hebr. 11:1), mutta se herättää kysymyksen; mitä siis toivomme?
Näin uskoontulo ei vaadi sitä, että mystisellä tavalla ”kokee Jumalan”. Suoraan sanottuna suhtaudun suurella epäluulolla niihin, jotka ovat tulleet uskoon ja kokeneet ”selittämättömän rauhan tunteen” ja muuta vastaavaa, mutta eivät kykene artikuloimaan mitään liittyen omaan syntisyyteensä ja tarpeeseensa tulla pelastetuksi Jumalan vihalta ja siihen, mitä Jeesus Kristus on heidän puolestaan tehnyt. Sellaisen hengellisen kokemuksen voi istuttaa mihin tahansa muuhunkin uskonnolliseen kontekstiin ja se ajaa saman asian. Mystinen jumalakokemus ei ole todiste mistään.
Monet luterilaiset ja muut monergistisempiin pelastuskäsityksiin kallellaan olevat suhtautuvat myös tarpeettoman nihkeästi fraasiin ”tulla uskoon”. Eritoten ex-herätyskristillisten, kuten esimerkiksi sairaalapappi Kai Ojalan, uusi, parempi fraasi on ”usko tuli minuun”, mikä ei minusta ole paljoa parempi. Pyrkimys alleviivata sitä, että usko on Jumalan teko eikä ihmisen, on tietysti arvostettava asia, mutta järjellisen ymmärtämisen ja raamatullisten tosiasioiden hyväksymisen ulottuvuutta tuo synergistisen vapaan tahdon evankeliumin vastaveto ei diskurssiin mukanaan tuo. Kyseessä on edelleen plim-kokemus, eikä ahaa-elämys.
Kuinka siis Tuomas Embuske voisi tulla uskoon?
Näistä lähdetään. Sen jälkeen alkaa koko loppuelämän kestävä matka syvemmälle Kristuksen salaisuuksiin. Seurakunnan tehtävä ei ole varmistua mikroskoopilla ja läpivalaisukoneella kääntymyksen aitoudesta etukäteen, vaan uskoa ja olettaa parasta ja sen jälkeen matkan aikana rakkaudellisella kurilla puuttua ja paimentaa, sekä tarpeen vaatiessa ekskommunikoida, jos aihetta on.
Mutta kuinka hän voi hyväksyä nämä tosiasiat? Se vaatii Pyhän Hengen suvereenin armoteon, jota kutsutaan uudestisyntymiseksi. Uudestisyntymätön ihminen kapinoi näitä totuuksia vataan, eikä hyväksy niitä. Uudestisyntynyt hyväksyy ne, iloitsee niistä ja tarraa niihin kiinni.
Kari Kuula ei ole uskossa. Velvollisuuksiensa mukaan toimiva seurakunta ottaisi häneltä papinviran pois ja kohdistaisi häneen kurinpitotoimia. Hän omien sanojensa mukaan ei tiedä, onko Jumala olemassa. Hän toivoo niin. Mutta Jumala on ilmoittanut itsensä hänelle luomakunnassaan (Room. 1:18-21). Jumalan teot ovat hänen nähtävinään. Hänen tarvitsee vain katsoa ulos ikkunasta. Tai peiliin. Hän on mielestään valinnut hyvän paikan hyvässä pelastusveneessä, mutta todellisuudessa hän on kuolleena meren pohjassa. Se, mitä hän käsittelee eräänlaisena jumalakokemusta disruptoivana aivotoimintana, on itse asiassa se objektiivisen todellisuuden anturi, joka tulee tuomitsemaan hänet. On rationaalista hyväksyä se tosiasia, että Jumala on ja että Hän on puhunut olevaiseksi kaiken mitä on. Ja jos joku ei hyväksy tosiasioita, siitä voi päätellä, kuinka pimentynyt hänen mielensä on.
Seurakuntalainen uutisoi tänään, että Suomen Lähetyshiippakunta on julkaissut tiedotteen, jossa vedotaan hallitukseen, ettei suunniteltuihin liikkumisrajoituksiin sisällytettäisi jumalanpalveluksiin osallistumista. Tämä on lyhyt kommenttini asiaan.
Vetoomuksen tarkoitus on hyvä, mutta sen perustelut eivät ole. Tiedotteen suurin ongelma on, että se vetoaa ”perusoikeuksiin”. Se vetoaa siis korkeimpaan keksimäänsä ihmisten määrittelemään sopimuksenvaraiseen auktoriteettiin ja laiminlyö siten velvollisuutensa korkeinta mahdollista auktoriteettia kohtaan, joka on Kristus ja Hänen Sanansa.
Elämme postmodernissa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa päättäviin elimiin on äänestetty ihmisiä, jotka ovat äänestäjiensä mukaisesti kroonisen kykenemättömiä minkäänlaiseen koherenttiin tai kriittiseen ajatteluun, vaan he ovat tyhjänpäiväisiä ja epäpäteviä, sekä ainoastaan oman vallanhimonsa motivoimia. He eivät ymmärrä, että sukupuolia on kaksi, että ilmastonmuutos on normaali asia ja että korona ei ole rutto. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että he eivät ymmärrä — he eivät edes halua ymmärtää. He haluavat mieluummin uskoa omia fantasioitaan. Heihin pätee Thomas Raynesford Lounsburyn sitaatti:
Ihmismielen ääretön kyky vastustaa hyödyllisen tiedon vastaanottamista ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.
Hyödyllistä tietoa on monenlaista. Esimerkiksi se, että rajoitusten tiukkuus ei millään metriikalla mitattuna globaalissa mittakaavassa korreloi taudin esiintymistiheyden kanssa, on minusta erittäin hyödyllinen tieto. Tieto siitä, että kevään tullessa akuutit ylähengitystiesairaudet auringonvalon, lämmön ja luonnollisen D-vitamiinituotannon lisääntymisen myötä aina väistyvät takavasemmalle odottelemaan seuraavaa räkätautisesonkia, on niin ikään hyödyllinen.
Sen nyt ymmärtää, että mieleltään pimentyneet ihmiset, jotka eivät anna kunniaa Jumalalle ja uskovat olevansa olemassa sattumalta, eivät kykene rationaalisesti prosessoimaan ja kyseenalaistamaan faktojen kanssa konfliktissa olevaa narratiivia. Mutta miksi ihmeessä kristittyjen, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen — Hänen, joka on tie, totuus, ja elämä — on leikittävä näillä samoilla nappuloilla tätä tyhmää leikkiä? Miksi kristityt omaksuvat tämän maailman standardit ja argumentit?
Nämä samat mieleltään pimentyneet, jotka vihaavat tietoa ja rakastavat valhetta ja vehkeilyä, käyttävät WC-paperina perustuslakia ja yhteisesti sovittuja perusoikeuksia, koska he voivat. Eikä kukaan estä heitä, sillä heitä ja heidän mahdollistajiaan piinaa kaikkia sama virus: kauhu. Pelko pimentää heidän päästään viimeisenkin järjen valon ja paniikissaan he rikkovat kaiken, minkä yrittävät korjata.
Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa, mutta vanhurskaat ovat turvassa kuin nuori jalopeura.
Sananlaskut 28:1
Kristityt, me emme voi pelata tämän maailman pelinappuloilla. Miksi kysymme neuvoa Baal-sebubilta, kun jumalamme on Jahve? Me emme voi vedota perusoikeuksiimme. Meillä ei ole oikeuksia. Meillä on velvollisuuksia. Meidän on vedottava Kristukseen ja Hänen sanaansa. Meidän on toteltava Häntä. Meidän on julistettava, kastettava, kokoonnuttava, laulettava toisillemme, tehtävä diakoniaa ja vietettävä ehtoollista Hänen muistokseen. Valtiovallalla ei ole oikeutta puuttua siihen, vaan sen on toteltava Herraa. Ja kuka julistaa valtiovallalle, mikä Jumalan tahto on, ellemme me?
Kristityt aikoina ennen meitä kärsivät vainoa kokoontuessaan. He eivät vedonneet perusoikeuksiinsa. Todistuksemme tälle ideologisten tuulien riepottelemalle maailmalle on oma vakautemme; että tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui, vetoamme aina Kristukseen, kallioomme, ja siihen, mitä Hän on meidän käskenyt tehdä.
Joskus asiat yhdistyvät kuin sattuman kaupalla. Minulle oli tullut vastaan YouTubessa tämä video, jossa Esa Heiska puhuu jostakin vuosien takaisesta välirikostaan helluntailiikkeen kanssa. Mitään syötäväähän tuossa puheessa ei tuttuun tapaan juuri ole, mutta mieleeni jäi jotakin noin 37:30 kohdalla), jossa Heiska suomii helluntaikirkkoa siitä, että sivuutetaan profeetallinen ääni ja leimataan hänen kaltaisiaan YouTube-profeetoiksi, jotka eivät ole vastuussa kenellekään. En muuten ajatellut asiasta sen kummempaa, mutta sitten vastaani tuli Mika Yrjölän Facebook-sivun kautta tämä Seurakuntalaisen artikkeli, joka on itse asiassa pohjoismaiden helluntaijohtajien koronalausunto. Ja toden totta, niin siellä sanotaan:
Maailma ja seurakunta tarvitsee kyllä profeetallista ääntä, mutta ei ”YouTube profeettoja”, jotka eivät ole kenellekään toiminnastaan vastuussa.
Minusta tämä on tragikoomista. Koomista tässä on se, miten helluntailiikkeen näkyvin ja kuuluvin tekee täydellisen pesäeron omaan historialliseen identiteettiinsä. Tai ehkä se onkin se traaginen osuus. Kukas se nyt laittaa Jumalan laatikkoon? Näyttää olevan melkoinen hengensammutusoperaatio käynnissä. Kuka ihminen on Pyhälle Hengelle sanomaan, missä, milloin ja kenen kautta Hän saa puhua?
Mutta helluntailiikepä ei olekaan historiansa aikana törmännyt tilanteeseen, jossa joku kiertävä profeetta tai evankelista on tuonut esille profeetallisena sanana jotakin sellaista, mikä keikuttaa yhteiskunnallista venettä näin pahasti. Helluntailaisuus on näet kasvanut aikuiseksi. Se on sivistynyt ja oppinut käytöstapoja. Se ei enää näytä Johannes Kastajalta, vaan modernilta metroseksuaalilta. Se on päässyt parempiin pöytiin. Kuka sieltä pois haluaisi?
Progressio hulluista hihhuleista vakavastiotettaviksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, jotka saavat katsoa telkkaria normaalien ihmisten tavoin, ei kuitenkaan tule ilman vaatimuksiaan ja velvoitteitaan. On tehtävä myönnytyksiä, hiottava kulmia ja rajoitettava käytöstä. Ja tässä tilanteessa, jossa helluntailiike on päässyt pinnistämään itsensä hihhuli- ja hylkiökastin yläpuolelle, ei sitä tietenkään katsota hyvällä, kun joku vanhemman koulukunnan helluntailainen möläyttää jotakin, mikä uhkaa sabotoida maailman silmissä saavutettua hyvää mainetta. Puhe ”vastuusta” on keinotekoinen kriteeri. Helluntalaisuudessa on aina karsastettu kuria ja ”Hengen toiminnan” rajoittamista. Syljen mukana suuhun kulkeutuneet puppupuheet on aina kuitattu sillä, että ”ainahan profetoimisessa se oma liha vähän haisee”.
Lainaamani letkautuksen (kuten Heiska sitä luonnehti) motiivi on päivänselvä: näyttää maailman silmissä normaalilta ja täysipäiseltä. Siinä tosin samalla heitetään kanssakristittyjä poliittisesti korrektin jyrän alle. Jos tärkeintä todella on yhteys, kuten Suomen Helluntaiseurakunnan markkinointitrendien mukainen väsynyt tagline kuuluu, tällainen toiminta on melko intuition vastaista sen tavoitteen saavuttamiseksi.
Ikävä kyllä tällä kannanotolla helluntailiike tulee todistaneeksi useita nolonpuoleisia asioita itsestään. Lausunnossa myönnetään:
Yksikään merkittävä profeetallinen ääni ei osannut ennakoida koronaviruksen tulemista.
Elämme aikamme suurinta mullistusta, mitä tulee yhteiskuntajärjestykseen ja -rakenteeseen. Profetoimisen armolahjan toimintaan uskovien kristittyjen keskeinen premissi on Aamos 3:7:
Sillä ei Herra, Herra, tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille.
Tällä kertaa Hän taisi tehdä poikkeuksen, tai sitten profeettoja ei enää ole, ne ”merkittävät profeetalliset äänet” ovat puoskareita, eikä profetian armolahja ole enää toiminnassa.
Helluntailiike on todistanut myös, että parantamisen armolahja ei ole enää toiminnassa. Tavallista kausiflunssaa ei kaiketi koskaan ole pidetty niin vakavana sairautena, että sen puolesta olisi viitsitty rukoilla siten kuin syöpien ja sen sellaisten puolesta rukoillaan. Sehän menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa.
Koronaa taas pidetään suoranaisena ruttona, vaikkei se sitä ole. Se menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa. Helluntailaisten pitäisi nyt heti mennä ja parantaa kaikki koronaiset kätten päälle panemisen kautta. Tyhjentäkää sairaalat! Mutta sen sijaan he pelkäävät itse sairastuvansa ja kuolevansa. Sitä signaalia he eivät tietenkään halua lähettää, etteikö koronavirustauti olisi haudanvakava asia, joten on päivänselvää, että sen puolesta rukoilemiseen ei suhtauduta samoin kuin kausiflunssan. Nehän eivät ole sama asia, muistaa jokainen valveutunut. Se jättää jäljelle ainoastaan sen vaihtoehdon, että kun todella tarvittaisiin Apostolisen ajan seurakuntaa, sen ovet ovat kiinni.
Ja se tässä onkin murheellisinta. Helluntailiike, samoin kuin jokainen muukin ovensa sulkenut seurakunta, on nimittäin todistanut oman tarpeettomuutensa. Miksi osallistua nimenomaan oman seurakuntansa jumalanpalvelukseen, kun parempaakin on tarjolla? Jos ei välitä musiikista, voi kuunnella pelkän saarnan ja jos kuuntelee pelkän saarnan, voi saman tien kuunnella vähän paremman.
Uskon ulkoinen ekspressio ei enää sisällä kokoontumista muiden kanssa. Sillä ei ole enää aikaa eikä paikkaa. Laki olisi sallinut uskonnollisille yhteisöille erivapauksia uskonnonvapauslain nojalla. Kokoontuminen yhteen kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoitukseen (Hebr. 10:25). Yhteislaulu kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoittamiseen (Ef. 5:18-19). Näiden kristinuskon harjoittamisessa olennaisten asioiden rajoittaminen valtion taholta olisi ollut uskonnonvapauteen kajoamista. Mutta sen sijaan, että asia olisi koeponnistettu, pantu kova kovaa vastaan ja haastettu valtion oikeus määräillä, mitä seurakunta saa tehdä ja mitä ei, mitä tekevät kirkot ja seurakunnat ympäri Suomen? Rajoittavat itse itseään vapaaehtoisesti!
Se tuohduttaa minua todella, koska samaan aikaan Yhdysvaltain Kaliforniassa John MacArthurin Grace Community Church, kuten myös jokunen muu samassa osavaltiossa sijaitseva seurakunta, lisää joka viikko pinoon uuden sakkolapun. Kanadan Albertassa sijaitsevan Grace Life Church -seurakunnan pastori James Coates taas suljettiin vankilaan. Suomessa on vapaampaa ja uskonnollisten yhteiskuntien lain suoja on parempi. Silti Suomessa ei panna yhtään vastaan, vaan osallistutaan vapaudenpoistotalkoisiin.
Miksi? Koska yleisen mielipideilmaston mukaan ne, jotka ajattelevat kriittisesti ja hyväksytyn narratiivin vastaisesti, eivätkä noudata orjallisesti suosituksia, ovat pahoja ihmisiä. Heitä kauhistellaan lööppien kommenttiosioissa ja Facebook-keskusteluissa. Helluntailaisuuden kovalla työllä saavutettu yhteiskuntakelpoinen imago ei kestä sitä. Se nyt vaan ei enää käy, että joutuisi kaikkien vihattavaksi Hänen nimensä tähden.
Kristityllä on velvollisuus totuutta kohtaan. Missä ei saa tuoda esiin valtavirtaa kritisoivia näkökulmia, siellä ei totuus voi voittaa. Kristityt on kutsuttu olemaan valona ja suolana, sekä puhumaan totuutta valloille. Kieltäytyminen virallisen koronatotuuden mukaisesta elämisestä ja toiminnasta ei tule olemaan sellainen tekijä, joka mitätöisi kristityn todistuksen tai asettaisi kompastuskiven toiselle. Päinvastoin; se juuri tuottaa tilanteita, joissa kristitty voi sanoa: ”olen pahoillani, mutta en voi toimia noin, koska minulla on korkeampi auktoriteetti, jota minun on toteltava”.
Kaikki valtavirran evankelisuus on Suomessa antanut periksi samalla tavalla: ilman vastarintaa. Kun tulee uusia haasteita, jotka kustantavat Kristuksen pilkan kärsimistä ja hihhulin leimaa enemmän, noinkohan jokin taistelutahto sieltä herää? Nääh, eipä taida.
K̶a̶u̶p̶u̶n̶g̶i̶n̶ ̶a̶i̶n̶o̶a̶ kalvinisti 