Kalevalasta ei ole kristinuskon haastajaksi

Vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettei hän itseänsä viisaana pitäisi. (San. 26:5)

Erilaisilla poliittisilla ja filosofisilla ryhmillä on usein yhteisiä intressejä. Se tarkoittaa, että erilaisetkin ideologiat voivat löytää toisistaan liittolaiset ja vetää samaan suuntaan — tiettyyn pisteeseen saakka. Raamattu nimittäin varoittaa:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. (2.Kor. ‭6:14-16‬)

Itse ainakin tunnun aika ajoin tarvitsevani suihkun kylmää vettä tämän varoituksen muodossa, kun innostun liikaa tämän maailman korjaamisesta. Minua ja muita kristittyjä kohtaan vihamieliset tahot kyllä nyt vetävät näennäisesti samaan suuntaan, mutta jos he saisivat päättää, valtaan päästyään he luultavasti panisivat kristityt montun reunalle heti muslimien jälkeen. Aika ajoin nämä tahot paljastavat korttinsa ja kertovat kokolailla kiertelemättä, että he ovat Kristuksen vihollisia. Yksi esimerkki tästä on tämä Partisaani-verkkolehdestä lukemani mielipidekirjoitus.

Artikkelin teesi on, että Suomi ei ole, eikä sen kuulu olla, kristillinen maa ja että kristinusko on tarpeeton elementti etnonationalismissa. Etnonationalismi käsitteenä ei itsessään ole minulle mikään punainen vaate, koska puhtaimmillaan sen ytimessä on yksinkertaisesti ajatus siitä, että on olemassa kansakunta nimeltään suomalaiset, joilla on kotimaa nimeltään Suomi. Etnonationalismi ei sinänsä vaadi mitään erityistä uskonnollista kehysrakennetta ollakseen toteutuskelpoinen ideologia, koska jakaantuminen erilaisiin etnisiin ja kulttuurillisiin ryhmiin tulee ihmisiltä luonnostaan.

Oma vastateesini kuitenkin on, että koko kysymys kristinuskon yhteensopivuudesta suomalaisen etnonationalismin kanssa on kokolailla epärelevantti, koska viime kädessä kulttuurierot jakavat ihmisiä etnisyyttä jyrkemmin myös jokseenkin homogeenisen etnisen ryhmän sisällä. Atomisimmillaan se näkyy siinä, kuinka pariskunnat eroavat, koska he ”ovat liian erilaisia”, tai naapurin kanssa ei tulla toimeen, koska hän ”on ääliö”. Rumimmillaan se näkyy sisällissotina, jotka ovat etnisiä selkkauksia lähinnä silloin, kun keinotekoisten valtionrajojen sisäpuolelle on väkisin ahdettu liikaa diversiteettiä. Mutta silloinkaan ei, näin väitän, ole ensisijaisesti kyse etnisestä diversiteetistä, vaan kulttuurillisesta.

Kun muut tekosyyt rettelöintiin on käytetty, on etnisyys vielä jäljellä. Suomessakaan ”punaiset” ja ”valkoiset” eivät viitanneet ihonväriin. Ihan lahjakkaasti suomalaisetkin ovat toisiaan tappaneet. Väitänkin, että yhteneväinen ideologia ja kulttuuri ovat huomattavasti syntyperää ja perinnöllistä taustaa ensiarvoisempia rauhanomaisen yhteiselon edellytyksiä. Jokainen voi itse kohdallaan miettiä, että jos naapurikseen saisi valita joko Jesse Lee Petersonin tai Raija Toiviaisen, kumman valitsisi? Tai jos treffeille pitäisi viedä joko 100-kiloinen sinisiilitukkainen feministi tai Candace Owens, kumman suosion saavuttaakseen olisi valmis törsäämään rahojaan? Artikkelin kirjoittajan yritys kylvää eripuraa ihmisten välille ideologisin perustein todistaa väitteeni.

Artikkelin kirjoittaja, joka kirjoittaa nimimerkillä ”Kaarna”, laukoo kristinuskosta joukon sen kaltaisia väitteitä, etteivät ne juuri anna syytä antaa tunnustusta siitä, että kirjoittaja ymmärtää mitä kritisoi, tai on ajatellut kantansa loogisia seurauksia. Hän kutsuu heti ensimmäisessä kappaleessa Jeesus Nasaretilaista ”anarkistiksi” antamatta mitään viitettä siitä, minkälaiseen lähteeseen tällainen väite perustuu. Raamatun perusteella Kristus oli kaikkea muuta kuin anarkisti. Hän käski antamaan keisarille sen mikä keisarin on (Matt.22:21), eikä pyrkinyt vallankumoukselliseen toimintaan (Joh.19:11, Matt.25:53). Apostoliensa kautta Hän käskee kunnioittamaan esivaltaa ja olemaan sille alamainen (1.Piet.2:13, Tiit.3:1). Oikeudenkäynnissä maaherra Pontius Pilatus totesi Hänet syyttömäksi minkäänlaiseen rikokseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintavaltaa vastaan (Luuk.23:4). Kansan painostuksesta Pilatus kuitenkin taipui päästämään vapaaksi Barabbaan, jonka uskotaan olleen selootti, vapaustaistelija (Mark.15:7), jonka toiminta itsenäisyyden saavuttamiseksi Roomasta oli varmasti Jeesuksen elämäntyötä paremmin luokiteltavissa anarkismiksi.

Raamattua kirjoittaja kutsuu ”Lähi-idän paimentolaiskansojen nuotiotarinoiden koosteeksi”. Huvittavaa siitä tekee hänen myönteinen suhtautumisensa Kalevalaan ja suomalaisiin kansallismyytteihin. Mitä ne sitten ovat? Primitiivisen keräilijäkansan sienitrippejäkö?

Jos standardina käytetään sivilisaation kehittyneisyyttä, peli on aika selvä. Jerusalem oli ajanlaskun vaihteessa eräs silloisen tunnetun maailman tärkeimpiä kauppakaupunkeja. Ensimmäinen historiallinen maininta suomalaisista puolestaan on Tacitukselta vuodelta 98. Lienee kiistatonta todeta, että suomalaisten merkitys silloisen maailman näyttämöllä oli jokseenkin olematon.

Hepreankielisillä oli standardoitu kirjakieli tuhansia vuosia ennen suomalaisia, joilla sitä ei ole ollut edes viittäsataa vuotta. Israel oli monarkiaksi järjestäytynyt yhteiskunta tuhansia vuosia ennen Suomea, joka on enimmäkseen ollut isompiensa tuupittavana ja  julistautui itsenäiseksi vasta reilut sata vuotta sitten. Juutalaisten kultuurillinen sukupuu periytyy kaksoisvirranmaan muinaisesta kulttuurista, jota pidetään yleisesti sofistikoituneena ja edistyneenä. Oli niistä Vanhan testamentin sukuluetteloista mitä mieltä tahansa (muuta kuin että ne ovat ”pitkästyttäviä”), ne ylipäätään ovat olemassa ja niitä voi analysoida ja niiden historiallisuudesta voi väitellä. Jos niiden historiallisuuden hyväksyy, niistä voi tehdä historian kulkuun liittyviä johtopäätöksiä. Suomalaisuudesta ja sen historiasta ei ole vastaavanlaista dokumentaatiota lainkaan.

Kirjoittaja ”Kaarna” kummeksuu sitä, miten ”loogista järjen ja kohtuuden perään kyselevää kansaamme” eivät tunnu häiritsevän kaikenlaiset outoudet ja epäloogisuudet Raamatun muodostumisessa. Maailman tunnetuimmat ei-kristityt tekstikriitikot tunnustavat, että antiikin kirjallisuudesta Raamatulla on paras attestaatio; sillä on eniten käsikirjoituksia ja ne ovat satoja vuosia vanhempia, kuin minkään muun antiikin kirjoituksen käsikirjoitukset. Onkohan Kalevala-tekstikritiikkiä edes olemassa? Minusta olisi kiinnostavaa myös tietää, millainen Elias Lönnrotin metodologia oli Kalevalan kokoamisessa. Mitä hän jätti pois? Kuinka paljon hän teki omia luovia ratkaisuja, että tekstistä tuli sellainen, kuin se nyt on? Oliko Kalevalan runomitta hänen kädenjälkeään, vai olivatko hänen Kalevalaksi kokoamansa tarut sattumoisin yhteneväisessä runomitassa jo kertojiensa puolesta? Montako lähdettä Lönnrotilla oli?

Luomiskertomuskin saa maininnan. On tyypillistä, että jumalattomat tuhahtavat sille, mutta tässä vastassa onkin suomalaisia muinaisuskomuksia romantisoiva henkilö. Kalevalassakin on oma luomismyytti. Siinä Ilmatar tulee raskaaksi meren tuulesta ja synnyttää erittäin pitkän raskauden jälkeen Väinämöisen, eikä muuten tee oikein mitään. Itse maailmankaikkeus syntyy sotkan munasta. Jos kahdesta pitää valita, loogisen järjen ja kohtuullisuuden perään kyselevän kansan kannattaa ehdottomasti valita mieluummin Raamatun luomiskertomus, jossa Jumala luo yksinkertaisesti käskemällä asiat olevaisiksi (1.Moos.1:1). Se on paljon loogisempaa, kuin höpsö myytti sotkan munasta.

Jos kumpaakaan luomiskertomusta ei halua hyväksyä ja haluaa kuitata kaikki uskonnot pelkkänä taikauskoisena hölynpölynä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää darwinistinen tiedeuskonto, joka ei nurkkaan ahdistettuna pysty antamaan kelvollisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, eikä edes siihen, miksi ihmisnisäkäs edes kysyy sellaisia. Kaikki on alkanut merkityksettömyydestä ja päätyy aikanaan merkityksettömyyteen, kuolemaan ja unohdukseen. Kalevalakaan ei kykene vastaamaan kysymyksiin elämän tarkoituksesta tai universumin päämäärästä. Kristinusko pystyy: kaikki on luotu Kristusta varten, joka on kuningas ja tuomari, jonka edessä jokainen eräänä päivänä notkistaa polvensa.

Kirjoittaja yrittää esittää, että Suomi maana tai suomalainen kulttuuri ei ole kristinuskolle mitään velkaa. Minulle ainakin on selvää, että kristinusko on poimittu silmätikuksi, eikä tarkoituksena ole arvioida muiden kulttuurien tai maailmankatsomusten vaikutusta Suomeen tai suomalaisuuteen. Fakta kuitenkin on, että suomalaisuus on kristinuskolle velkaa paljon. Aina voi väittää, että esimerkiksi suomen kieli olisi kyllä aikanaan kehittynyt kunnolliseksi kirjakieleksi ilman Agricolaakin, mutta se on jossittelua. Agricola teki Suomessa saman, mitä Luther teki Saksassa ja molempien pyrkimyksenä oli standardoida kansankieli siten, että sillä voitaisiin julkaista Raamattu ja julistaa evankeliumia; jotta William Tyndalen sanoin kyntöpoika tuntisi Raamattunsa pappeja paremmin.

Juuri mikään ei ole siinä määrin kansakuntaa yhdistävä tekijä, kuin yhteinen kieli ja ekspressio. Myös Raamattu tietää tämän. Alkuaikoina ihmiskunta oli yhtenäinen, puhui yhtä kieltä ja rakensi Mesopotamiaan sivilisaatiotaan, eikä totellut Jumalan käskyä täyttää maa. 1. Moos. 11 kertoo:

Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi. Kun he lähtivät liikkeelle itään päin, löysivät he lakeuden Sinearin maassa ja asettuivat sinne. Ja he sanoivat toisillensa: ”Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi”. Ja tiiltä he käyttivät kivenä, ja maapihkaa he käyttivät laastina. Ja he sanoivat: ”Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”. Niin Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, jonka ihmislapset olivat rakentaneet. Ja Herra sanoi: ”Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä.

Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.” Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.

Kalevalalla ei ole kerta kaikkiaan mitään kerrottavaa eri kansojen synnystä ja alkuperästä.

Suomi on kristinuskolle velkaa myös sen, että suomalainen yhteiskunta ylipäätään on olemassa. Nationalismi oli silloista imperialismia vastaan nouseva aate myös keskiajalla. Miksi Paavi Roomassa muka saisi päättää meidän asioistamme? Samaan aikaan etelästä uhkasi Ottomaanien valtakunta, joita Luther kutsui “turkkilaisiksi”. Lutherin toiminnassa moni asia selittyy sillä, että kaikenlaiset yhteiskunnan yhtenäisyyttä nakertavat tekijät piti eliminoida Ottomaanien uhkan vuoksi. Levällään oleva, joka suuntaan kiskova, ideologisesti heterogeeninen yhteiskunta sortuisi, eikä kykenisi pysäyttämään turkkilaisia. Se selittää anabaptistien ja muiden nonkonformistien kohtelun, vihamielisyyden juutalaisia kohtaan, sekä talonpoikaiskapinan väkivaltaisen tukahduttamisen. Kun kävin lukiota, eräs välituntikeskusteluiden aiheista oli kritiikki kristinuskoa kohtaan; miten kristityt järjestivät ristiretkiä ja tappoivat ihmisiä ja siksi kristityt ovat pahoja. Totuus on kuitenkin, että ristiretket olivat yksi “kristikunnan” metodi panna kampoihin Ottomaaneille. Ilman ristiretkiä Eurooppa, Suomi mukaanlukien, olisi luultavasti hyvin erilaisen näköinen kuin nyt.

Suomea suoremmin koskettava uhka oli tietenkin Neuvostoliiton uhka talvi- ja jatkosodassa. Silloin Kaisa Kallio kehotti kansaa rukoilemaan Jumalaa. Suomen kansa teki työtä käskettyä ja monet uskovatkin, että Jumala käänsi Suomen kohtalon rukousvastauksena. Olkoon kunnia Jumalan siitä, että Suomi säilytti tuolloin itsenäisyytensä. Kristinuskon nimittäminen epäsuomalaiseksi on kuin kävisi virtsaamassa niiden haudoille, jotka ovat vuotaneet verta tämän maan puolesta. Se on isku vasten niiden kasvoja, jotka ovat polvillaan itkeneet Jumalan puoleen tämän maan puolesta. Sotien aikana se, että kansa on yhdessä käynyt polvilleen Herran eteen pyytämään armoa tälle maalle, on ollut valtavan yhdistävä ja kansallista identiteettiä vahvistava tekijä.

Suomen on kiittäminen kristinuskoa myös yhteiskuntajärjestyksestään, hyvässä ja pahassa. Uskonpuhdistuksen seurauksena läntisestä kirkosta irtosi uusia haaroja. Kristillinen nationalismi synnytti itsenäisiä sakraaliyhteiskuntia, joissa kirkko ja valtio ovat yhtä. Sakraaliyhteiskunta sinänsä ei ollut uusi asia, sillä koko läntinen Eurooppa oli siihen saakka käytännössä valtava sakraaliyhteiskunta, joka päämies oli Paavi. Valtionpäämies oli usein myös kirkon päämies ja valtio pidätti itsellään oikeuden puuttua ekklesiologisiin asioihin. Kansalaisen tie verotusrekisteriin kulki kastealtaan kautta ja siksi anabaptisteihin, jotka eivät suostuneet kastamaan lapsiaan, suhtauduttiin niin nurjasti. Uskonpuhdistuksessa syntyneet kansankirkot olivat pääsääntöisesti joko luterilaisia tai reformoituja. Englannin kirkko oli jokseenkin kalvinistinen. Pohjoismaat olivat Saksan tavoin luterilaisia. Sveitsi, Skotlanti ja Alankomaat olivat reformoituja. Italia, Ranska ja Espanja jäivät katolisiksi. Koska nyt kirkko ja valtio olivat sama asia ja koska valtio oli kristitty valtio, myös kaikki valtion kansalaiset olivat kristittyjä; tarkemmin: protestantteja; vielä tarkemmin: luterilaisia.

Sakraaliyhteiskunnan rakenteita puretaan edelleen. Harva helluntailainen esimerkiksi tiedostaa, että tärkein syy sille, miksi helluntaiseurakunnat aikoinaan rekisteröityivät yhdistyksiksi, oli jäsenyyden säilyttäminen kansankirkossa ja siten yhteiskunnallisen aseman turvaaminen. Valtion asema avioliittolain säätäjänä on niin ikään sakraaliyhteiskunnan artefakti, josta itse haluaisin eroon. Mielestäni valtiolla ei pitäisi olla mitään sanottavaa avioliittoon, sillä se on kristillinen konstruktio. Seurakunnan yksin tulisi olla tuomari siinä, mikä on kelvollinen avioliitto ja mikä ei.

Itse en kannata sakraaliyhteiskuntaa. Pidän edistyksellisenä kotimaani Alankomaiden uskonpuhdistuksen aikaista linjaa, jossa, vaikka olikin Hollannin kirkko, oli silti vapaus uskoa ja olla uskomatta. Alankomaista muodostuikin turvasatama niille, joita vainottiin kotimaissaan siksi, etteivät he omantuntonsa vuoksi voineet mukautua kotimaissaan määrättyihin kristinuskon suuntauksiin. Alankomaissa saattoi olla sekä katolinen, että protestantti. Huomionarvoista on myös, että Hollannin reformoitu kirkko tyytyi Dordrechtin synodissa julkaisemaan Dordrechtin Kaanoneina tunnetun kannanoton Jaakob Arminiuksen kannattajia ja hänen oppejaan vastaan, eikä esimerkiksi heitättänyt heitä tyrmään, kuten olisi hyvin voinut tapahtua Lutherin Saksassa, tai tapahtuisi “Kaarnan” johtamassa Suomessa. Toleranssi, sananvapaus ja vuoropuhelu ovat hienoja asioita.

Kristinuskon lisäksi myös monet muut ideologiat ja kulttuurit ovat muovanneet suomalaisuutta sellaiseksi kuin se on nyt. Eräs kansallista identiteettiä ilmaiseva nimittäjä on musiikki. Kansanmusiikkia on monenlaista ja soitinten äänet ja sävelkulut ovat tunnistettavissa ja sijoitettavissa erilaisiin kulttuuriympäristöihin ja maantieteellisiin alueisiin. Miksei käydä johdonmukaisuuden nimissä keskustelua siitä, miten ainutta kelvollista kansallismielisen musiikkia on hauen leukaluusta valmistetulla kanteleella säestetty joikulaulu?

Suomalaiset tykkäävät tunnetusti hevistä. Lukioaikoina tuli kuunneltua esimerkiksi Ensiferumia, Moonsorrowia ja Finntrollia, jotka yhdistävät suomalaista perinnemusiikkia ja heviä. Mutta kun pinnasta vähän raaputtaa, paljastuu suomalaiseksi mielletystä musiikista mielenkiintoisia realiteetteja. Haitarin kaltaiset soittimet ovat lainaa muista kulttuureista. Sitäpaitsi Finntroll “laulaa” ruotsiksi, mikä ei ole kovin kansallismielistä, sillä Ruotsi on historiallisesti Suomen sortaja ja alistaja. Muilta osin metallimusiikin kieli on yleensä englanti. Myös metallimusiikin historiaan perehtyminen osoittaa, että näissä hyvin suomalaisiksi mielletyissä orkestereissa ei loppujen lopuksi ole juuri mitään suomalaista, jos niitä siis arvioidaan sillä standardilla, jonka “Kaarna” on tässä asettanut. Kannattaa tutustua YLElläkin esitettyyn Metal Evolution -dokumenttisarjaan, joka löytää heavy metallin juurilta Chuck Berryn, Jimi Hendrixin ja Screamin’ Jay Hawkinsin kaltaisia nimiä. Rock ‘n rollin juuret johtavat siis Amerikkaan ja sieltä eteenpäin Afrikkaan. Kun ymmärtää, kuinka paljon suomalaisuus lainaa muista kulttuureista, kristinuskon nostaminen kepin nokkaan eräänlaisena hapatuksena, joka turmelee puhtaan ja neitseellisen suomalaisen kulttuurin, on kerta kaikkiaan naurettavaa.

“Kaarnaa” kismittää kovasti se, miten Raamatussa tapetaan ihmisiä. Kalevalakaan ei ole varsinaisesti pasifistinen teos. Kalevala tai suomalainen muinaisusko ei kykene tarjoamaan sellaista antropologiaa, joka selittäisi, miksi ihminen on tällainen ja miksi se sotii, tappaa ja rettelöi. Kristinuskolla on sille selitys. Me ihmiset olemme, Lutherin sanoin, ihan täysiä sontaläjiä.

Kun Jumala siis lähettää valitsemansa kansan pyyhkimään maailmankartalta ihmisiä, jotka vihaavat Häntä ja lähimmäisiään, eivätkä tahdo totella Jumalaa, meidän on kysyttävä: ansaitsevatko he kuolla? Jos he eivät ansaitse kuolla, silloin Jumala toden totta on “ilkeä” ja “itsekäs”, kuten kirjoittaja asian ilmaisee. Mutta jos he ansaitsevat saada elää, millä he ovat ansainneet sen? Jumala on elämän antaja ja se, että Hän on luonut maailman, on itsessään armoteko, sillä Hänen ei olisi tarvinnut luoda yhtään mitään ja Hän olisi silti itsessään täydellinen ja itselleen riittävä. Niinpä jos kukaan ei ansaitse saada elää, ei kukaan voi valittaa kuolemastaan. Jumalaa ei voi haastaa oikeuteenkaan, koska ei ole suurempaa jumalaa, joka kuulisi syytöksiä Herraa vastaan ja tuomitsisi Herran ja ihmiskunnan välillä. Jumalalla ei ole velvollisuuksia luomistyötään kohtaan. Että siihen tartutaan itsekkyytenä ja ilkeytenä, paljastaa kirjoittajan todellisen motiivin. Hän ei pidä kristinuskon Jumalasta. Hän on Jumalan vihollinen, joka vihaa Kristusta ja Hänen seuraajiaan.

Ihmiskunnan tilanne on sama kaikkialla, kieleen, ihonväriin tai etnisyyteen katsomatta. Emme tunne rauhan tietä, vaan riennämme vuodattamaan verta (Jes.59:7-8). Siksi tarvitaan rakenteita, jotka erottavat ihmiset toisistaan, että rauha olisi mahdollinen. Perhe on yksi näistä rakenteista. Perhe on pyhä ja yksityinen, rajattu entiteetti. Raamatun sananlasku sanoo:

Astu jalallasi harvoin lähimmäisesi kotiin, ettei hän sinuun kyllästyisi ja alkaisi sinua vihata. (San. 25:17)

Kodilla, jossa perhe asuu, on rajat ja ovissa on lukot, ettei sinne tulisi kuka tahansa luvatta, kutsumatta loisimaan tai uhkaamaan perheen turvallisuutta. Kansallisvaltio noudattaa samaa periaatetta; puhutaanhan kotimaasta. Suomi on suomalaisten kotimaa. Itse olen iloinen siitä, että toisen valtion kansalaisena minulla on lupa asua täällä. Olen Suomen puolella, paitsi kun Oranje pelaa. Maksan tänne veroni ja osallistun siten tämän yhteiskunnan ylläpitoon; hyvässä ja pahassa, jälleen kerran – minulta riistetyt rahat nimittäin rahoittavat YLEä ja syntymättömien lasten murhaamista.

En halua kotiini ihmisiä, jotka vaikkapa käyttäytyvät huonosti, ovat epäkunnioittavia vaimoani kohtaan tai näyttävät huonoa esimerkkiä lapsilleni. Minulla ei myöskään ole mitään velvollisuutta avustaa naapuriani rahallisesti, vaan minun velvollisuuteni on turvata oman perheeni toimeentulo ja hyvinvointi. Nämä kaikki periaatteet pätevät myös kansallisvaltioon.

Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on säätänyt iankaikkisuudesta käsin kaiken, mitä tulee tapahtumaan ajassa ja avaruudessa, Westminsterin tunnustuksen mukaisesti. Se sisältää myös sen, miltä maailma näyttää ja missä valtioiden rajat menevät ja keitä niiden rajojen sisäpuolella asuu.

Ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta rajoittavat rakenteet eivät kuitenkaan ratkaise ihmisen pahuutta ja turmeltuneisuutta. Ainut ratkaisu, joka tekee lopun vihollisuudesta ihmisten välillä ja takaa rauhan, on usko Jeesukseen Kristukseen, joka on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra; rauhanruhtinas (Jes. 9:5, Jes.11:6). Hän on ostanut verellään omakseen ihmisiä kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista (Ilm.5:9) ja Hänessä me, jotka ennen olimme pirstaloituneita isässämme Aadamissa, olemme nyt yhdistetyt yhdeksi kansaksi (Ef.2:14-15), jonka ideologia on Kristus ja jonka kieli on Hänen evankeliuminsa. Rauha ja anteeksianto eri ihmisryhmien välillä on mahdollinen vain, kun ymmärtää, miten paljon on itse saanut anteeksi.

Näin kristinusko ylittää maalliset valtiot. Jos Kristus purkaa erottavan väliseinän juutalaisen ja kreikkalaisen välillä (Gal.3:28, Kol.3:11), eikö ihan yhtä lailla afrikkalaisen ja eurooppalaisen välillä? Minulla on paljon enemmän yhteistä afrikkalaisen tummaihoisen kristityn, tai vastaanottokeskuksen kautta Suomeen tulleen ja täällä uskoon tulleen irakilaisen kanssa, kuin suomalaisen näennäiskonservatiivisen tai nimelliskristityn pakanan kanssa. Tämä maailma ei ole täydellinen, mutta ilman Kristusta ei ole toivoa siitä, että vihollisuudet eri ihmisryhmien välillä joskus loppuisivat. Kalevala sitä toivoa ei ainakaan kykene tarjoamaan, eikä se edes yritä.

Kulttuurimarxilaisuudesta, BLM:stä ja sensellaisesta

Tummaihoisen amerkikkalaismiehen, George Floydin, kuolema pidätystilanteessa viime toukokuussa laukaisi mellakka-aallon, joka on jatkunut ja jatkunut. Ja jatkunut. Se on jatkunut jo niin kauan, että minä alan olla henkilökohtaisesti totaalisen kyllästynyt kuulemaan enää sanaakaan koko asiasta. Sympatiseeraajia riittää, mutta minä en ole yksi niistä. Minä en näe mitään positiivista siinä, että riehuva roskajoukko ryöstää, polttaa, tuhoaa, mukiloi ja murhaa.

Kaiken keskellä on aate: black lives matter. Mustilla elämillä on merkitystä. On mielenkiintoista, kuinka aikamme tietyllä tavalla rationaalisuutta korostavassa ja perinteisille kristinuskolle penseässä ilmapiirissä erilaiset uususkonnot pompsahtelevat maasta syyssienien tavoin. Black lives matter, tästä eteenpäin BLM, ei ole mikään poikkeus. Sitä kannatetaan uskonnollisella fanaattisuudella ja siihen liittyy samoja piirteitä kuin mihin tahansa uskonnon harjoittamiseen.

BLM on osa suurempaa sateenvarjoa, joka on olla woke; olla ikään kuin herännyt totuuteen siitä, kuinka paljon maailmassa on sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, että sille pitää ehdottomasti tehdä jotakin ja että oikeat välineet tilanteen korjaamiseksi ovat marxilainen ideologia, tulonsiirrot, rahalliset vahingonkorvaukset vuosisatojen takaisista vääryyksistä, rahoituksen vähentäminen poliisilta ja mitä muita näitä nyt on. Toisin sanoen vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta pyritään korjaamaan lisäämällä vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, eikä pyrkimällä siihen, että laki olisi kaikille sama. ”Valkoisten” on oltava jatkuvasti pahoillaan, tunnustettava oma etuoikeutensa sekä oltava hiljaa ja kuunneltava, kun vähemmistöt puhuvat.

On ollut erityisen turhauttavaa seurata, kuinka vain muutamassa lyhyessä vuodessa Yhdysvaltojen suurin ja konservatiivisin kirkkokunta Southern Baptist Convention on ajautunut täysin virran vietäväksi. SBC:n juonenkäänteitä tulee seurattua sivusilmällä, koska siellä on paljon kalvinisteja. Lisäksi monet kalvinisteille tutut seurakuntien rinnakkaisorganisaatiot ja merkittävät saarnamiehet ovat antautuneet woukkitouhun edessä ja joutuneet niin ikään virran vietäviksi. Ennen niin konservatiiviset Matt Chandler ja David Platt ovat mennyttä. The Gospel Coalition on niin mennyttä, että netistä saa tilattua kyseistä organisaatiota ilkkuvan The Social Gospel Coalition -pilapaidan. Vuonna 2018 julkaistun ja mahtavana evankeliumin arvoiselleen paikalle palauttajana pidetyn American Gospel – Christ Alone -elokuvan puhuvista päistä moni on tehnyt jonkinlaiset kompromissin woukkitouhun ja kulttuurimarxilaisuuden kanssa.

Kulttuurimarxilainen ideologia siis ujuttaa lonkeroitaan joka paikkaan ja ongelmallisen asiasta tekee se, että se naamioituu sellaiseen kaapuun, joka saa sen näyttämään hyvältä ideologialta niiden silmissä, jotka eivät tiedä, minkä kanssa ovat tekemisissä. Kukapa ei haluaisi, että oikeudenmukaisuus toteutuisi? Eikö Jumalakin peräänkuuluta oikeudenmukaisuutta ja vihaa sortamista?

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelma on siinä, että se olettaa ”järjestelmän” olevan epäoikeudenmukaisuuden perusta ja lähde. Puhutaan systeemisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Se kuitenkin tarkoittaa, että silloin järjestelmässä, eli yhteiskunnassa, on jokin laki, joka kohtelee epätasa-arvoisesti eri ihmisiä. Itse keksin heti yhden: progressiivinen verotus. On epäoikeudenmukaista, että enemmän ansaitsevan pitää maksaa suhteellisesti enemmän veroja. Se on varastamista. Se ei kuitenkaan vasemmistolaisten mielestä ole niin, vaan heidän mielestään on vain reilua, että enemmän tienaavat maksavat myös veroja suhteessa maksukykyynsä. Sellaista on elämä sosiaalidemokraattisessa Suomessa. Todellinen epäoikeudenmukaisuus ei siis kiinnosta.

Marxilaisen ideologian mukaisesti kansakunta pyritään jakamaan sorrettuihin ja sortajiin. Ennen kyse oli selkeämmin rahasta ja varallisuudesta; työväki ja porvarit asetettiin toisiaan vastaan. Mutta koska vapaa markkinatalous on Kiinankin kaltaisissa kommunistisissa maissa osoittanut ylivertaisuutensa sosialismin valtio-omistaa-kaiken-ideologiaa vastaan, yhteiskunnan luokkajako pyritään toteuttamaan toisilla tavoilla, joista yksi on yhteiskunnan jakaminen intersektionaalisesti erilaisten synnynnäisten tai sellaisiksi väitettyjen ominaisuuksien mukaan.

Intersektionaalisuus pähkinänkuoressa tarkoittaa sitä, että on olemassa eräänlainen hierarkinen lista yhteiskunnan sosiaaliluokista ja listan kärkipäässä kukkona tunkiolla on valkoinen heteromies, eli patriarkaatti. Sen jälkeen ”alenevassa polvessa” listataan ihmisominaisuuksia matkalla kohti absoluuttista pohjasakkaa, kuten:

  • olla nainen
  • olla homoseksuaali
  • olla transseksuaali
  • olla hispaanista syntyperää
  • olla afrikkalaista syntyperää
  • minne-sitä-ikinä-sitten-päädytäänkään

En tiedä, kuinka pitkälle lista jatkuu, eikä oikeasti kiinnosta. Tästä listasta kuitenkin valitaan sitten itseensä soveltuvia ominaisuuksia. Mitä vähemmän ja mitä korkeammalta listasta asioita saa valittua, sitä vähemmän on ”intersektionaalista pääomaa”; sitä vähemmän on oikeutettu sanomaan mielipiteensä ja sitä pienempi on oma uhristatus. Vastavuoroisesti mitä enemmän saa rasteja ruutuun intersektionaalisessa monivalintatehtävässä, sitä suurempi on uhristatus, sitä oikeutetumpi on saamaan äänensä kuuluville ja sitä oikeutetumpi on etuilemaan yhteiskunnassa muiden kustannuksella.

Tämän karkean alustuksen jälkeen kysymme: miten tämä liittyy BLM-ideologiaan? Mitä väärää on siinä, että sanotaan, että mustilla elämillä on merkitystä?

Ongelma on tämä: kristitty ei voi mennä mukaan minkäänlaiseen valheellisuuteen, kaksinaamaisuuteen eikä tekopyhyyteen. Kristitty ei voi olla missään tekemisissä sellaisen ideologian kanssa, joka on jo sadan vuoden ajan sotinut Jumalaa vastaan ja sotii edelleen ujuttaen soluttautujia sisälle seurakuntaan.

Minulle on esitetty vastaväitteenä, että onhan kaikissa ideologioissa ja uskonnoissa omat mätämunansa, eivätkä ne määrittele kokonaisuutta. Ovathan muslimitkin pääasiassa rauhaa rakastavia, normaaleja ihmisiä. Minä olen kuitenkin kiinnostunut ideologian synnystä ja sen juurista. Ideologia itsessään voi olla paha ja vahingollinen, vaikka monet normaalit ja rauhantahtoiset ihmiset kannattaisivatkin sitä. Se tarkoittaa ainoastaan, että he ovat itse kyseisen ideologian hyödyllisiä idiootteja, eivätkä ymmärrä, minkä kanssa ovat tekemisissä, tai näkevät sen liian ruusuisten lasien läpi.

Onko BLM siis todella tummaihoisten asialla? Lyhyt vastaus: ei ole!

Abortti on kansanmurhan tasolla oleva ihmisoikeuskriisi yhdysvalloissa. Tummaihoisten populaation ollessa noin 13% Yhdysvaltojen kokonaisväestöstä, tummaihoisten tekemät abortit olivat 36% kaikista vuonna 2014. Vuoden 1973 Roe v. Wade -nimellä tunnetusta korkeimman oikeuden päätöksestä lähtien Yhdysvalloissa on tilastoitu yli 19 miljoonaa tummaihoista abortoitua vauvaa. Abortti tapaa enemmän tummaihoisia Yhdysvalloissa kuin suunnilleen kaikki ennenaikaiset kuolinsyyt syövästä sydän- ja verisuonitauteihin yhteensä. Lähde

Rikollisuus tummaihoisten yhteisöissä on vakava ongelma. Tämänhetkiset mellakat ovat käynnistyneet poliisiväkivallasta tummaihoista miestä kohtaan, samoin kuin vuoden 1992 Los Angelesin rotumellakat, sekä Fergusonin mellakat 2014. Kun joku tummaihoinen kuolee pidätystilanteessa, oli sille hyvä syy tai ei, otsikot ovat suuret. Lehdistö on kuitenkin hissunkissun kaikesta siitä väkivallasta, mitä tummaihoiset tekevät toisilleen ammuskellessaan toisiaan Detroitin kaduilla. Kissan pöydälle nostamista pidetään rasistisena.

BLM:llä olisi omassa pesässään ihan riittävästi siivottavaa. Tummaihoisen kommentaattorin Larry Elderin mukaan tummaihoisten yhteisön suurin haaste on isättömyys. Hän on popularisoinut niin ikään tummaihoisen Walter Williamsin menestyksen kaavan, jonka mukaan jos käy koulunsa loppuun, menee naimisiin ja tekee lapset vasta avioliitossa, olisi kenellä tahansa mahdollisuus nousta keskiluokkaan. Tummaihoisten yhteisössä lasten tekeminen avioliiton ulkopuolella on kuitenkin riistäytynyt täysin käsistä. Siinä missä 1960-luvulla 25% tummaihoisista lapsista syntyi avioliiton ulkopuolella, nyt lukema on 75%.

Useimmat hyväuskoiset ja asiaan perehtymättömät pitävät black lives matter -lausetta pelkkänä sloganina. Se ei kuitenkaan ole sitä. Se on ihan oikea organisaatio. Sillä on perustajat, jotka ovat tunnustavia marxilaisia. Järjestön verkkosivuilla on mission statement; manifesti heidän arvoistaan ja pyrkimyksistään. Tuossa manifestissa sanotaan perheestä, monen muun ongelmallisen asian lisäksi:

Me rikomme länsimaiden määrittelemän vaatimuksen ydinperherakenteesta tukemalla toisiamme laajennettuina perheinä ja ”kyläyhteisöinä”, jotka huolehtivat kollektiivisesti toisistaan, eritoten lapsista, siltä osin kuin äidit, vanhemmat ja lapset suostuvat.

Käännös on omani. Tuosta lauseesta on hyvä huomioida isien puute. Luetellaan äidit, vanhemmat ja lapset, mutta ei isiä. Lisäksi selvennän sitä, miksi käänsin viimeisen lauseen noin sillä, että lause to the degree that mothers, parents, and children are comfortable ei pyri siihen, että kaikki kokisivat olonsa mukavaksi á la ”minulla on lämmin, olen kylläinen, eikä minua satu mihinkään”, vaan asettaa rajat suostumukselle; I am not comfortable with that – tuo tekee oloni kiusaantuneeksi.

Perhe on Jumalan määrittelemä yhteiskunnan perusyksikkö, joka on samalla vertauskuva evankeliumista ja Jumalan suhteesta liittokansaansa. Seurakunta on Kristuksen vaimo, joka synnyttää hänelle hengellisiä lapsia. Siellä, missä Jumala antaa tuomiossaan yhteiskunnan turmeltuneen seksuaalietiikan (tai sen totaalisen puutteen) valtaan, sieltä Jumala ottaa pois evankeliuminkin, sillä raamatullinen seksuaalisuus ja evankeliumi peilaavat toinen toisiaan. BLM ajaa manifestissaan myös transideologiaa, homomyönteisyyttä ja ”cis-sukupuolisten” etuoikeuden purkamista. Aatteelle myönteisistä käytetään sanaa comrades, toverit. Kannattaa lukea koko manifesti. En ala kääntämään sitä tähän.

Kulttuurimarxilaisuus eri ilmenemismuodoissaan on paljon suurempi konsepti, kuin tässä karkeassa ja laiskasti lähdeviittaamassani tekstissä kykenen käsittelemään. Tämä on pelkkä pintaraapaisu. Jos haluat tietää lisää, tässä on hyviä resursseja:

Olen huolissani siitä, mitä tämä ideologia tulee tekemään Suomen evankelisissa seurakunnissa. Toivon, että tämä herättää ihmisiä, kristittyjä eritoten, miettimään, mihin menevät harkitsematta mukaan. Rakkaat, älkää yhtykö black lives matter -jollotukseen. Meillä on parempi sanoma:

Jokainen ihminen on arvokas Jumalan kuvaksi luotuna. Ei ole sellaista kuin ”rotu”, vaan kaikki ihmiset ovat saman yhden esi-isän, Aadamin, jälkeläisiä. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa ja se koostuu ihmisistä kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista. Tuo seurakunta on uusi ihmiskunta Hänessä ja tuon uuden ihmiskunnan tunnusmerkki on kaikki entiset koetut vääryydet ylittävä yhteys, rakkaus ja anteeksianto. Siellä, missä kulttuurimarxilaisuus luikertelee seurakuntaan, nuo kaikki loistavat poissaolollaan.

Ja muuten, vältän tarkoituksella käyttämällä ihmisistä sanoja ”musta” tai ”valkoinen”. Minä en ole valkoinen. Tämä paperi on valkoinen. Ja sinä et ole musta. Tämä, mmmmmmm, herkullinen lakritsapötkö on musta.

Maailma muuttuu

Twitterissä on viime päivinä nähty vaivaa sopimattomiksi koetuista tuotemerkeistä. Se ei ole täysin uusi ilmiö, sillä viimeksi Suomessa asiasta kohuttiin ainakin silloin, kun Brunberg poisti suukkorasiasta tummaihoisen piirroshahmopariskunnan. Kyseessä on kuitenkin ilmiö, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan, kun joku loukkaantuja bongaa jotakin mielestään loukkaavaa ja avautuu siitä sosiaalisessa mediassa. Siitä syntyy ”keksi itse lisää” -tyyppinen ketjureaktio, kun muutkin intoutuvat (kuka vakavissaan ja kuka piloillaan) bongailemaan loukkaavia tuotemerkkejä. Tämänkertaiselle ilmiölle ovat olleet vaikuttimena tietenkin Yhdysvaltojen tilanne ja BLM-protestit. Lego jäädytti poliisiaiheisten settiensä digitaalisen markkinoinnin, koska se koettiin epäsensitiiviseksi. Huhun mukaan Lego olisi vetänyt myynnistä poliisiaiheisia settejään, mutta se ei sentään pidä paikkaansa. Lasten TV-sarja Ryhmä Hau yritti hyveliputtaa ja sai nenilleen. Yhdysvalloissa myytävästä Aunt Jemima -vaahterasiirapista päätettiin poistaa tummaihoinen nainen. Myös Uncle Ben’s tuotteista tuttu tummaihoinen mies saa lähteä.

Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä. Internetin vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade ilmoitti puuttuneensa Hietaniemessä yritykseen ostaa Eskimo-jäätelö. Keijon keijotuksiin lähtee aina mukaan muitakin ja joku keksi ”loukkaantua” Fazerin Geisha-tuotemerkistä. Ja kuinka ollakaan, Fazerin Twitter-edustaja vastasi. Toisaalla samassa valtavaksi paisuneessa ketjussa Saarioisten Twitter-edustaja kävi reagoimassa trollipalautteeseen, joka koski Saarioisten ”äitien tekemää ruokaa” -slogania.

Totaalisen pelisilmän puutteen lisäksi molemmista reaktioista löytyi yhteinen piirre. Molempien yritysten Twitter-edustajat tiedostivat, että ”maailma muuttuu” ja ilmoittivat, että heidän edustamansa yritykset huomioivat sen.

Maailma muuttuu. Mitä se edes tarkoittaa?

Tässä kontekstissa maailman muuttumisella tarkoitetaan sitä, että jokin sellainen asia, mitä ei pidetty aiemmin minään, aiheuttaakin nyt mielipahaa. Sovinnaisuuden raja on siirtynyt. Se tarkoittaa käytännössä, että moraali on muuttunut. Kun kysytään, saako siirappipullossa olla tummaihoisen naisen kuvaa, kysytään käytännössä, onko se moraalista. Nähdään, että stereotyyppisen kuvaston hyödyntäminen tuotteen markkinoinnissa ei ole oikein. Se on väärin. Se on moraalinen kannanotto. Nähdään, että demografian identiteetillä tehdään rahaa, mitä pidetään riistämisenä, mikä on moraalitonta. Kiperästä tilanteesta ei pääse sillä, että vaihdetaan tummaihoisen hahmon tilalle vaaleaihoinen, koska sen jälkeen moraalinen ongelma onkin yhtäkkiä toinen: kun vaaleaihoisen hahmon avulla ”valkoisen miehen tuote” käyttää markkinoinnissa hyväkseen sitä identiteettipääomaa, jota ”valkoisella miehellä” on moraalinen lupa käyttää, se onkin ”valkoista ylivaltaa”. Odottakaa vain, kyllä Kallekin jossakin kohtaa osansa saa.

Maailma on muuttunut monta kertaa aiemminkin. Monia nykyään moraalittomia pidettyjä asioita on pidetty hyveellisinä tai edistyksellisinä ja päinvastoin. Natsi-Saksassa ”rodullista puhtautta” pidettiin moraalisena ja tavoiteltavana hyveenä. Homoseksuaalisuus on nykyään tavoiteltava hyve, kun vain vuosikymmeniä sitten sitä on pidetty lähes universaalisesti paheksuttavana ja moraalittomana. Samaan aikaan kun toisissa asioissa tiukkapipoisia ja vanhoillisia arvoja ajetaan alas, toisissa asioissa sovinnaisuus puetaan niin kireään korsettiin, että soi.

Kysymys kuuluukin: ovatko nyt moraalittomina pidetyt asiat olleet aina moraalittomia, vai onko niistä tullut moraalittomia vasta nyt, kun maailma muuttuu? Jos moraali itsessään muuttuu, ei silloin ole olemassa mitään absoluuttista moraalin standardia, eikä ole myöskään mitään velvollisuutta kokea nyt huonoa omaatuntoa sellaisista asioista, jotka eivät olleet omana aikanaan moraalinen ongelma. Jos taas moraali itsessään ei muutu, mikä on sen standardi ja miksi sitä sovelletaan epätasapuolisesti ja ristiriitaisesti eri ihmisryhmiin? Ei, tämä maailma ja sen moraali ovat tuuliajolla.

On yksi, joka ei muutu. Jumala ei muutu. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hänen lakinsa ei muutu. Hänen moraalinsa, jota Hänen lakinsa heijastaa, pysyy samana. Hänen lakinsa valossa voi arvioida sekä menneitä että tulevia aikakausia. Se on pysyvä ja objektiivinen moraalin standardi.

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Ihmiset ja erilaiset julkiset installaatiot, jotka ovat täyttä päätä reagoimassa kaikkeen, millä muuttuva maailma heitä ryöpyttää, mukautuvat tämän maailmanajan mukaan. Muuttuva maailma esittää heille uusia, muuttuneita vaatimuksia, joihin he vastaavat mukautumalla. Sitten tulee uusia vaatimuksia ja taas mukaudutaan. Ja milloinkaan ei ole hyvä. Kristitty on kutsuttu uudistamaan mielensä Jumalan Sanan avulla. Jumalan Sana kertoo, mikä on Jumalan tahto ja mikä on on ”hyvää ja otollista ja täydellistä” – siis moraalista.

Maailma on aina muuttunut ja tulee aina muuttumaan, koska sillä ei ole minkäänlaista moraalista kiintopistettä, johon se kykenisi ankkuroitumaan. Se, joka on maailmassa, joutuu elämään jatkuvasti muuttuvien moraalisääntöjen ja joukkomentaliteetin mielivallan armoilla.

Ravi Zacharias on kutsuttu kotiin

Eräs aikamme merkittävimmistä kristinuskon puolustajista, apologi Ravi Zacharias, menehtyi syöpään 74-vuotiaana eilen 19. tuokokuuta 2020. Kun teologinen kivien kääntely omalla kohdallani alkoi joitakin vuosia sitten, juuri Ravin luennot ja puheet olivat ensimmäisten joukossa lääkitsemässä tiedonjanoani. Jos poimisin yhden lainauksen Ravilta, jonka muistan lopun ikääni, se olisi tämä:

Jeesus Kristus ei tullut maailmaan tekemään pahoista ihmisistä hyviä, vaan kuolleista eläviä.

Olen kiitollinen Jumalalle siitä, kuinka Hän on käyttänyt Ravia instrumenttina elämässäni. Jumala on kaikkivaltiaana säätänyt itsekunkin päivien määrän ja nyt oli Ravin aika. Kiitetty olkoon Herran nimi.

Kukaan ei profetoinut koronavirusta

Koronaviruksesta on jotain hyötyäkin, vaikkei sitä äkkiseltään uskoisi tai haluaisi myöntää. Se nimittäin auttaa todistamaan, että karismaattisessa kristinuskossa esiintyvät ilmiöt profetioineen ja tiedon sanoineen eivät ole todellisia, vaan itsepsyykkauksen ja mielikuvituksen tuotetta. Kun koronaviruksen kaltainen tapahtuma koettelee kansakuntia, suomalaisten kristittyjen katseet kääntyvät kohti Amerikkaa. Suomessa meininki on Jenkkilään verrattuna säyseää, tai ainakin siltä minusta tuntuu, mutta olisi tyhmää luulla, että amerikkalaisten uraprofeettojen lonkerot eivät ulottuisi tännekin. Sid Rothin Yliluonnollista käsittääkseni pyörii edelleen TV7:lla.

Nimenomaan Sid Rothin TV-ohjelma toimii tässä mainiona esimerkkinä, sillä siinä oli vuoden alussa jakso, jossa kavalkaadi Yhdysvalloissa tunnettuja profeettoja kävi kukin vuorollaan julistamassa, mitä vuosi 2020 toisi tullessaan. Profetiat olivat tuttua ja kliseistä karismaattista sanasalaattia, joilla voi pelata nykyään jopa bingoa. Yksikään ei maininnut koronavirusta. Helluntailaiset ja maltilliset karismaatikot yrittävät arvatenkin puolustautua vetoamalla siihen, että äärikarismaatikoista ei voi vetää kaikenkattavia johtopäätöksiä karismaattisesta kristillisyydestä kokonaisuudessaan. Sillä ei ole merkitystä. Niissä karismaattisen kristinuskon haaroissa, missä yritetään epätoivoisesti pyristellä irti äärikarismaattisuuden stigmoista, ei nimittäin valitettavasti profetointi ole laadullisesti parempaa.

Mistään karismaattisen kristinuskon kolkasta ei ole kuulunut yksiselitteistä ja selkeää ennustusta tulevasta pandemiasta, eikä sellaista olisi ollut odotettavissakaan. Karismaatikot nimittäin tietävät, että mitä spesifimpi ennustus, sitä varmemmin saa nenilleen. Siksi niitä vältetään. Esimerkkejä jokseenkin yksityiskohtaisista tulevaisuuden ennustuksista ovat esimerkiksi Tukholman profetia ja norjalaisnaisen profetia. Niistä jälkimmäisen katsottiin ennustaneen vuoden 2015 pakolaiskriisi. Minkäänlaista globaalia pandemiaa ei kuitenkaan mainita kummassakaan.

Temppu on tehty, kun on saavutettu sopiva balanssi epämääräisen ja yksityiskohtaisen välillä, niin että päästään jälkikäteen iloitsemaan oikeaan osuneesta profetiasta. Ongelmana on kuitenkin se, että niissäkin tapauksissa profetiat ovat niin epämääräisiä, että niiden perusteella ei ole etukäteen mahdollista tehdä mitään päätelmiä tai toimenpiteitä. Eräs esimerkki tästä on David Wilkerson, jonka Näky-kirja sekä hänen lukuisat sen jälkeen antamansa profetiat nostetaan esiin aina, kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Nytkin somea kiertää Wilkersonin nimeä kantava profetianpätkä, joka jäljittyy tänne. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että tämä profetia ei ole Wilkersonin saarnapöntöstä julistama tai kirjaan kirjoittama, kuten muut hänen profetiansa ovat, vaan Mike Evans -niminen mies väittää David Wilkersonin kertoneen tämän näyn hänelle vuonna 1986. Kuinka sattuikin sopivasti.

Useimmilla profetian tulkitsijoilla on rima matalalla. He laskevat pienimmänkin toteutuneen yksityiskohdan koko profetian toteutumiseksi. Se ei ole raamatullisen profetian standardi, vaan profetian täytyy toteutua kokonaisuudessaan ja kaikilta osin. Sehän juuri tekee esimerkiksi profetiat Messiaasta niin ihmeellisiksi, sillä ne toteutuivat kaikki pienintä ja mitättömintä yksityiskohtaa myöten. Sellaisen laskennallinen todennäköisyys on astronominen.

Taas eräs tapa kiillottaa profeetallista kilpeään on ottaa esille Raamattu ja väittää, että silmiemme edessä tapahtuvat asiat on ennustettu siellä. Tosiasia on kuitenkin se, että mistään, mitä Jumala on pyhien miesten kautta inspiroinut, ei voi luoda yksityiskohtaista kuvaa tulevaisuudesta. On mahdotonta sanoa Raamatun perusteella esimerkiksi, että kahden vuoden sisällä tulee suuri nälänhätä. Se olisi liian riskialtista. Tosin, kun kolmen vuoden päästä ei ole vieläkään nälänhätä, vapaa-helluntailainen vetoaa siihen, että profetioiden oikein saaminen vaatii tietynlaista hengellistä herkkyyttä ja eihän nyt kukaan voi aina oikeassa olla. Astian makua, sano. Siispä sen sijaan harjoitetaan eräänlaista profeetallista jälkiviisautta. Jos iskee vaikkapa nälänhätä, otetaan esille Ilm. 6:5 ja sanotaan: ”Näetkö? Raamattu on varoittanut meitä kaiken aikaa!” vaikka teksti ei puhukaan siitä nimenomaisesta nälänhädästä. Tällaista tekee esimerkiksi Mauno Mattila, joka on julkaissut videon otsikolla CORONA – Ruttotautia monin paikoin. COVID-19 ei ole ruttotauti, vaan viruksen aiheuttama akuutti hengitystieinfektio.

Myös Evansin väittämässä profetiassa käytetään sanaa plague, joka kirjaimellisesti taudin nimenä tarkoittaa vain ja ainoastaan ruttoa. COVID-19 ei ole rutto. Toki sanaa plague käytetään myös raamatullisessa mielessä tarkoittamaan vitsausta, kuten esimerkiksi tämä artikkeli huomioi, mutta sanalla on konnotaationa massiivinen kuolonuhrien määrä. Mustan surman järkyttävään kuolonuhrien määrään koronavirusta ei voi millään verrata. Se, että niitä verrataan, paljastaa lähinnä sen, kuinka irrallaan historiasta ihmiset ovat. Se on mielestäni epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti ovat kärsineet paljon enemmän kuin me.

On merkillepantavaa, että mullistavat ja merkittävät tapahtumat ovat ainakin täällä länsimaissa profetioiden täyttymyksiä silloin, kun nimeomaan täällä länsimaissa jotakin tapahtuu. Kun jotakin tapahtuu muualla, se on poissa silmistä ja poissa mielistä. Kun riittävästi aikaa kuluu, tulemme huomaamaan, että myös vuonna 2020 tylsiin ja tavallisiin sairauksiin kuoli maailmanlaajuisesti enemmän ihmisiä, kuin COVID-19-tautiin. Jokavuotinen malarian niittämä ruumisläjä ei merkitse paksulle länsimaiselle kristitylle mitään, koska se ei ole hänen takapihallaan. Muutenkin koronavirus on osoittautumassa tilastotieteelliseksi painajaiseksi. Kukaan ei oikeasti tiedä, kuinka paljon tartunnan saaneita on, eikä kenelläkään ole esittää rakaa dataa nykyisten sulkutoimien tehokkuudesta. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston lääketieteen professori Jay Bhattacharya sanoo tällä videolla, että kukaan ei todellisuudessa tiedä, kuinka tappava tauti COVID-19 on:

Uskon, että tulevaisuus tulee osoittamaan, että mekkala ja paniikki olivat suuremmat kuin itse asia. Kiliastinen kristikunta on toitottanut maailmanloppua jo kohta parisataa vuotta ja kaikenlaisia massatappajia on matkan varrella jo nähty. Esimerkiksi espanjantautia tämä ei tule pääsemään lähellekään. Profetioiden perässä juoksijat uivat samassa valtavirtamedian luomassa paniikki- ja hypeaallokossa, kuin kaikki muutkin ja he tulevat saamaan pitkän nenän. Tosin parin vuoden kuluttua kaikki on jo unohdettu, eikä kukaan tule koskaan vaatimaan tilille niitä, jotka profetoivat valheita tai lietsoivat pelkoa.

Karismaattisten kristittyjen suhtautuminen koronavirukseen on ollut minusta valaisevaa siltä osin, mikä heidän käytännön teologiansa on, mitä tulee armolahjojen toimintaan tänä päivänä. Itse asiassa eräs koronakauden alkuvaiheen hupaisammista tapauksista oli se, että Bill Johnsonin pastoroiman Bethel-seurakunnan koko parantamistoiminta pantiin kiinni. Päätellen siitä, kuinka käytännössä kaikki kirkot ovat panneet ovensa kiinni, käytännön usko ihmeisiin ja merkkeihin on tänä päivänä myös maltillisempien karismaatikoiden kohdalla ohutta. Eikö juuri nyt voisi uskoa ja olettaa, että samoin kuin Daniel varjeltui leijonilta, myös valtiovallan suosituksista ja kielloista huolimatta kokoontuva seurakunta varjeltuisi virukselta?

Mutta ei. ”Wilkersonin näkemää” suurherätystä ja penseiden kristittyjen parannuksen tekoa ei nähdä. Saarnojen sisällöt eivät muutu. Profeetat olivat väärässä, ovat aina olleet väärässä ja tulevat aina olemaan väärässä.

Koronavirus haastaa kristinuskoa

Koronavirusepidemian asettaessa suuria haasteita yhteiskunnalle, myös kristinusko joutuu vetämään mietintämyssyn päähänsä ja pohtimaan, mitä seurauksia tilanteella on kristittyjen uskonnonharjoitukseen. Kuten jo totesin edellisessä kirjoituksessani, kristittyjen uskonnonharjoituksen olennainen osanen on yhteen kokoontuminen. Varhaiset kristityt antoivat siitä Raamatussa esimerkin kokoontumalla viikon ensimmäisenä päivänä, joka heillä oli sapatin jälkeinen päivä, eli se jonka tunnemme nykyään sunnuntaina.

Sunnuntai on typologisesti merkittävä päivä, sillä se on Vanhassa testamentissa vastasyntyneen lapsen ympärileikkauksen päivä, samoin kuin sadonkorjuun ensilyhteen heilutuspäivä. Uudessa testamentissa se on Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen päivä, ja tuohon päivään mainitsemani Vanhan testamentin tyypit ja varjot viittaavatkin; Kristukseen, ylönousemuksen esikoiseen ja ensihedelmään. Harhaoppiset ja taikauskoiset yrittävät keksiä syitä sille, miksi sunnuntai olisi väärä palvonnan päivä, vedoten esimerkiksi siihen, että sunnuntai tarkoittaa auringon päivää, mikä puolestaan viittaa erinäisiin auringon jumaliin, joita pakanauskonnoissa palvottiin. Sunnuntaijumalanpalveluksen väitetään olleen keisari Konstantinuksen keksintöä ja pakanallisen juhlapäivän ovela verhous kristillisen viitekehyksen valepukuun. Siitä syystä muutamat heikommat veljet eivät edes suostu sanomaan sunnuntai, vaan puhuvat mieluummin yksinomaan Herran päivästä, mikä on täysin tarpeetonta, sillä:

Sillä Herra Jumala on aurinko ja kilpi; Herra antaa armon ja kunnian, ei hän kiellä hyvää niiltä, jotka nuhteettomasti vaeltavat.

Ps. 84:11

Näin on siis soveliasta palvoa Herraa sunnuntaina, auringon päivänä, sillä meidän aurinkomme on Herra. Sunnuntai on meidän sapattimme; päivä, jonka erotamme muista ja asetamme erilleen Jumalaa varten. Ja kuinka se tapahtuu käytännössä? Kokoontumalla yhteen palvomaan Herraa, kuten konsanaan se Jumalan kansa, joka meidät on kutsuttu olemaan. Tuon palvonnan keskeinen ydin on (tai sen tulisi olla) Jumalan lopullinen ja kaikkeen elämään ja jumalisuuteen riittävä kirjoitettu ilmestys, jonka saarnaamisen kautta uskova virvoittuu, rakentuu ja kasvaa Jumalan tuntemisessa.

Mutta kuinka asiaan tulisi suhtautua tässä tilanteessa? Kokoontumisrajoitus oli Suomessa alun perin 500, mikä olisi käytännöllisesti katsoen sallinut kaikkien Suomen aktiivisten paikallisseurakuntien kokoontumisen. Sittemmin rajoitusta kiristettiin 10 henkilöön. Käytännössä kaikkien kirkkojen ovet ovat nyt kiinni siitäkin huolimatta, että rajoitusta voidaan tulkita siten, että se ei koske seurakuntia, eikä uskonnonharjoitusta. Seurakunnan kokous ei nimittäin ole ”yleisölle avoin huvitilaisuus, kilpailu, näytös tai muu näihin rinnastettava tilaisuus”. Tai se riippuu tietenkin siitä, mikä kenenkin teologia seurakunnasta on. Käytännössä seurakuntien tilaisuudet ovat juurikin yleisölle avoimia huvitilaisuuksia, eivätkä seurakuntaperheen yhteinen kokoontuminen Herraa palvomaan. Siinä mielessä seurakunnat ovat toimineet valmiuslakiin nähden oikein.

Vakava kysymys on se, että jos virtuaalinen jumalanpalvelus videostriimin avulla on kelvollinen seurakunnan kokoontuminen, mitä itua on enää fyysisessä kokoontumisessa ensinkään? Henkilökohtaista hartauselämää ja itsenäistä raamatunopiskelua voi kuka tahansa harrastaa kaikkinaisten tallenteiden avulla, mutta seurakuntaperheen yhteistä palvontahetkeä se ei voi korvata. Videostriimin välityksellä ei voi jakaa ehtoollista, eikä kastaa. Jos yhteys, joka koetaan toisten kristittyjen kanssa on sama kuin fyysisesti yhteen kokoontumisessa, kirkkojen ovet kannattaa pistää kiinni lopullisesti. Siinä säästyy nimittäin valtavasti rahaa ja rahasta nimenomaan tulee tekemään tiukkaa, kun talous on koronan takia tuhottu.

Voimme kuvitella mielessämme klassisen anekdootin: hän (kuka hän nyt sitten onkaan) heräjää todellisuuteen; hänellä ei ole toivoa, ei rauhaa, ei tulevaisuutta. Sitten hän muistaa kirkon. Nuorena kuulemistaan jeesusjutuista hän muistaa vain joitakin spagetinpätkiä. Mutta sieltä, kirkosta, hän uskoo löytävänsä vastauksia eksistentiaaliseen kriisiinsä. Kirkon ovet ovat kuitenkin kiinni. Kokonaan capseilla kirjoitettu valkoinen yhdyssanavirheitä vilisevä aanelonen kirkon ovessa kertoo, että toistaiseksi seurakunta kokoontuu ainoastaan verkossa. Jos hän jotenkin onnistuisikin osallistumaan jumalanpalvelusten lähetyksiin tai katsomaan ne jäljestäpäin, mitä hänelle jäisi käteen? Pastorin vakuuttelut, että me olemme täällä samanlaisia syntisiä kuin kaikki, emmekä sen pyhempiä kuin kukaan muukaan. Seuraavalla viikolla luento lapsen psykologisesta kehityksestä. Ei Jumalan Sanan auktoriteettia, ei evankeliumia, ei Pyhän Hengen voimaa.

Ei ole ketään kertomassa tämän maailman ahdistuneille, että on pahempi sairaus kuin COVID-19 ja että se on synti ja siihen kuolee. Edes vaarallisen sairauden uhatessa ei kehdata julistaa ihmisille, että me kaikki kuolemme kerran, kuka koronaan ja kuka maksakirroosiin, ja jokainen joutuu seisomaan Kristuksen tuomioistuimen eteen. Kenen vanhurskaudessa sinä seisot sinä päivänä? Jeesus Kristus eli täydellisen ja synnittömän elämän, täyttäen Jumalan vanhurskauden vaatimuksen. Hän kuoli kansansa syntien tähden, kärsien rangaistuksen kaikkien niiden puolesta, jotka Jumala omakseen kutsuu. Merkiksi siitä, että Hänen sovitusuhrinsa oli kelvollinen, Jumala herätti Hänet kuolleista. Käänny siis tänään pois synneistäsi, että sinut puettaisiin Kristuksen vanhurskauteen, jossa voit viimeisenä päivänä seistä pyhän Jumalan kasvojen edessä ja elää!

Nyt jos koskaan olisi seurakunnilla mahdollisuus tarjota kysyntään. Ihmisillä on hätä. He ”menehtyvät peljätessään ja odottaessaan, mikä maanpiiriä kohtaa” (Luuk. 21:26). Mikä sääli, ettei seurakunnilla tunnu olevan tähän tilanteeseen juuri mitään tarjottavaa, kun jumaliset menehtyvät pelkoon jumalattomien lailla. Uskostaan huolimatta se, mikä heistä huokuu, ei ole rauha, kypsyys ja harkitsevaisuus, vaan sama paniikki ja hysteria kuin jumalattomilla. Se tuskin on kristinuskoa, joka saa jumalattoman kysymään, mihin toivomme perustuu.

Luottamus Jumalaan pandemian keskellä

Olen halunnut kirjoittaa koronaviruksesta jo toista viikkoa. Kirjoitinkin pitkän pätkän kaikenlaisia ajatuksia, mutta niistä tuli pelkkä sillisalaatti, enkä ollut tyytyväinen siihen hengelliseen ulottuvuuteen, jonka sain väkinäisesti liimattua päälle. Sellaista se joskus on; ajatuksia sanottavaa olisi paljon, mutta loogisen ja sujuvan kokonaisuuden rakentaminen niistä on vaikeaa. Se on vähän kuin tämä pandemiakin. Siinäkin on paljon ulottuvuuksia ja muuttujia. Mieleni sekasorrossa alkoi kuitenkin kiteytyä yksi sana, joka liittyy olennaisella tavalla oikeastaan kaikkeen, mikä liittyy myös koronavirukseen ja siihen tilanteeseen, johon se on ajanut käytännöllisesti katsoen koko maailman.

Se sana on luottamus. Lohdullista ja motivoivaa, eikö totta? Luottamusta — sitä me tarvitsemme; luottamusta tulevaisuuteen, päättäjiin, ihmisiin yleensä… Luottamus on elämän arvokkain valuutta. Ilman luottamusta ei mikään ole mitään. Ihmisestä paljastaa paljon, mihin hän luottaa ja missä kohtaa. Tällä hetkellä luottamusta pyydetään paljon, mutta sitä on vähän saatavilla.

Pitäisi luottaa markkinoihin. Markkinat ovat oivallinen esimerkki siitä, miten kaikki loppupeleissä perustuu luottamukseen. Kun sijoittavat lakkaavat luottamasta siihen, että heidän sijoituksensa arvo pysyy, niiden arvo alkaa laskea. Kun kriisi iskee, pörssikurssit notkahtavat ja talous sakkaa. Paljon pannaan turvaa rahaan kaikkivaltiaaseen, mutta kun pelko iskee, paljastuu myös mammonan todellinen luotettavuusaste.

Pitäisi luottaa päättäjiin. Pandemian jyllätessä yleinen jankutus kuuluu: mikseivät päättäjät tee jo jotakin? Tätä ihminen on aina tehnyt; valinnut joukostaan samanlaisia piereskelijöitä kuin he itse ja nostanut heidät keinotekoiselle jalustalle. Ihmisen peruspatologia ei muutu valtiomuotoa vaihtamalla ja nytkin meillä on erinäisiä kansakunnan isä- ja äitihahmoja, joiden hengennostatuspuheista ihmiset hakevat lohtua ja joiden jämptille johtajuudelle he odottavat voivansa osoittaa kuuliaisuutta. Mutta puheet ovat latteita, toimet aiheuttavat eripuraa tai ovat riittämättömiä ja mitä johtajuuteen tulee, heidän pitäisi olla kansakunnan palvelijoita, eikä sen johtajia.

Pitäisi luottaa asiantuntijoihin. ”Te uskovaiset olette kaikki tuollaisia,” sanoi eräs suonenjokelainen mansikkafarmari minulle kerran. ”Ette ajattele omilla aivoillanne.” Kun kriisi tulee ja moni hämmentää informaatiosoppaa, pitäisi antaa erityisarvo asiantuntijoiden näkemyksille. Mutta kun asiantuntijat antavat keskenään ristiriitaisia lausuntoja, mitä hyötyä on enää asiantuntijoista? Käytän siis omia aivojani, vedän omat johtopäätökseni ja oletan, että asiantuntijat voivat olla väärässä, samoin kuin ne, jotka tekevät päätöksiä heidän näkemystensä perusteella.

Pitäisi luottaa tiedotusvälineisiin. Toki valtavirtatiedotusvälineet väittävät, etteivät ne pyri lietsomaan paniikkia, mutta jo yksistään korona-aiheisten uutisten valtava volyymi vetää maton sellaisen väitteen alta. Sekö valtavirtamedia, joka on tähän mennessä syöttänyt väritettyä, yksipuolista ja politisoitua propagandaa, on nyt luotettava informoija viruspandemian suhteen?

Pitäisi luottaa muihin ihmisiin. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, niin väitetään. Me olemme tässä liemessä yhdessä, joten nyt tullaan yhteen, lauletaan lauluja ja tsempataan toisiamme. Ja hamstrataan vessapaperia – ahnehditaan paniikissa itselle, niin ettei toisille riitä. Täältä kaikuu ihmiskunnan solidaarisuudelle sarkastinen slow clap.

Pitäisi luottaa lakiin ja järjestykseen. Suomessakin on semmoinen vekotin, kuin perustuslaki, joka antaa kaikille Suomen asukkaille tiettyjä perusoikeuksia, joista yksi on vapaus kokoontua vapaasti lupaa kysymättä ja viranomaisten estämättä. Nyt koronaviruksen takia tuo vapaus on joiltakin osin evätty säätämällä poikkeuslaki. Ymmärrystä sille kyllä ihmisillä riittää, mutta samaan aikaan kun rajat on pantu kiinni ja mielivaltaisen kokonaisluvun ylittävät yleisötapahtumat on kielletty, vedotaan edelleen ”kansainvälisiin velvollisuuksiin”, kun kärrätään lisää turvapaikkaturisteja Suomeen. Kristinuskon harjoituksessa kokoontuminen on olennaista. Rajoittamalla kristittyjen kokoontumista, valtiovalta rajoittaa uskonnonvapautta. Tämä kaikki kertoo minulle harvinaisen selkeästi, että Suomen perustuslaki on relevanssiltaan vessapaperin luokkaa. 

Mihin tässä voi enää luottaa? Helppo vastaus kuuluu: luota Jumalaan! Kyllä tämä tästä! Kaikki järjestyy! Asiat palaavat aikanaan ruotuun ja elämä jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti. Eikö se ole säälittävyyden huippu? Se on malliesimerkki siitä, kuinka pannaan luottamus Jumalaan vain tätä elämää varten. Kun on nojannut edellä mainittuihin murtuneisiin ruokosauvoihin ja haavoittanut itsensä, sittenkö kaivetaan arkun pohjalta vanha pölyinen Jumala, joka läähättävän koiran tavoin on ilolla täyttämässä toiveet siksi, että Häntä vähän huomataan? Ja niin tunnustavat kristitytkin yhtyvät jumalattomien kanssa samaan nihillistiseen renkutukseen: Imagine all the people living for today.

Ennen meitä tulleet kristityt ovat saaneet kestää kovempia aikoja ja pahempia pandemioita, kuin tämä. Kesään mennessä tämä on ohi ja ensi vuonna kuolee taas tavalliseen kausi-influenssaan satoja suomalaisia. Heidän omaisensa eivät saa surunvalitteluja presidentiltä, koska se on tavallista ja tylsää. Vielä suurempi todennäköisyys on kuolla johonkin itseaiheutettuun. Eikö todellinen luottamus Jumalaan näy siinä, että hyväksytään, että kaikki itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat voivat kadota yhdessä silmänräpäyksessä?

Minä luotan Jumalaan. Uskon, että Hän on määrännyt päivieni määrän, joten Hän on myös määrännyt kuinka kuolen. Jos saan jostakin koronaviruksen ja kuolen siihen, en kuollut siihen vahingossa, vaan koska Jumala oli kaikkivaltiudessaan määrännyt niin. Sekä se, että elän tai kuolen, että myös se, kuinka elän tai kuolen, sen tarkoituksena on kirkastaa Kristusta. Elämäni perusvastaus kaikkiin miksi-kysymyksiin on: Kristusta varten.

  • Miksi minut on luotu? Kristusta varten.
  • Miksi elän? Kristusta varten.
  • Miksi kuolen? Kristusta varten.
  • Miksi vanhurskas pelastuu? Kristusta varten.
  • Miksi jumalaton hukkuu? Kristusta varten.

Tavalla tai toisella Jumala aina osoittaa voimansa ja kaikkivaltiutensa kaikessa, mitä tapahtuu ja kaiken tähtäimenä on se, että Jeesuksen nimi olisi koroitettu yli kaikkien nimien ja että jokainen polvi notkistuisi Hänen herrautensa edessä. Siinä on toivo, siinä on luottamus ja siinä on rauha. Saakoon Jumalan alati luotettava ja kaikkeen elämään ja jumalisuuteen riittävä Sana rohkaista jokaista, joka turvaa tänä päivänä Häneen:

Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil. 4:6-8)

Piispojen typerät mielipiteet

Suomessa on käynnissä noitavaino. Joku noita vainoaa Päivi Räsästä. Samaan aikaan kun länsimaat pyritään tarkoituksella saamaan elintason suhteen takaisin pimeälle keskiajalle ilmastopaniikkiin vedoten, lienee kaiketi ainoastaan loogista ja asiaankuuluvaa alkaa taas vainoamaan noitia. Sitä on länsimaisen kulttuurin rappio ja regressio. Sitä on Jumalan tuomio kulttuurille, joka on yhtäkkiä keksinyt, että kaikki saavutettu edistys ja vauraus ei olekaan Jumalan siunausta, vaan omaa ansiota.

On yleinen ajatusvirhe luulla Martti Lutherin 95 teesiä joksikin suureksi protestiksi. Todellisuudessa ne olivat ehdotuksia väittelyn aiheiksi. Naulatessaan ne Wittenbergin kirkon oveen, joka toimi yhteisön yleisenä ilmoitustauluna. Luther oletti, että vallitseva kulttuuri sallii vuoropuhelun ja väittelyn. Hän oli kuitenkin väärässä. Wormsin valtiopäivillä häntä vaadittiin sanoutumaan irti kirjoituksistaan. Hänen vastauksensa oli legendaarinen:

Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todisteiden ja selvien järkisyiden avulla – paaviin ja kirkolliskokouksiin yksinään en luota, koska on tunnettua, että ne ovat monta kertaa erehtyneet ja puhuneet ristiin – niin esittämäni raamatunkohdat vakuuttavat minut. Olen sidottu Jumalan sanaan. Sentähden en tahdo peruuttaa mitään, koska ei ole oikein eikä hyödyllistä toimia omaatuntoaan vastaan. Jumala minua auttakoon. Aamen.

Päivi Räsänen löytää itsensä jokseenkin samasta tilanteesta, kuin Martti Luther aikoinaan. Teesejä hänellä on yksi: että homoseksuaalisuus on synti ja häpeän eikä suinkaan ylpeyden aihe. Hänen kirkon ovensa on Twitter. Hänkin kai luuli, että sivistyneet ihmiset pystyvät asioista sivistyneesti väittelemään. Ja kuten Lutherilla, hänelläkin ovat vastassa tyranninen valtiovalta ja epäpätevät kirkonmiehet, joilla ei ole kompetenssia vakuuttaa yhtään ketään Raamatun todistuksella, saati sitten terveellä järjellä.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on itse ottanut kantaa omasta toiminnastaan syntyneeseen hälyyn toteamalla, että hän on tehnyt esitutkintapäätökset lain puitteissa ja oikeudellisin perustein. Hän tuntuu pitävän kaikkia hänen toiminnastaan tuohtuneita aivan täysinä idiootteina. Hän sanoo:

Ilmaisujen solvaavuutta tai panettelevuutta arvioitaessa lähtökohtana on pidettävä nimenomaan sitä, missä määrin ne loukkaavat ihmisarvoa ja yhdenvertaisuutta. Tällöin ratkaisevaa ei ole se, onko käytetty joitain tyypillisiä, esimerkiksi alatyylisiä ilmaisuja.

Miten hän voi kuvitella, että tämä menee läpi kenellekään? ”Solvaavuuden” tai ”panettelevuuden” mittaamiseen ei ole mitään objektiivista suuretta. Koska hän viime kädessä ne tutkintapäätökset teki, se tarkoittaa, että viime kädessä ratkaiseva tekijä oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä. Älyllisyys on olennainen osa ihmisyyttä. Pitäessään minua vähä-älyisenä hän halveksii ihmisyyttäni. Minulla on oikeus nauttia samaa kunnioitusta ja arvonantoa kuin muillakin yhteiskunnan jäsenillä suomalaisessa yhteiskunnassa! Ja nyt on turha lässyttää, ettei hän tarkoittanut sitä niin. Minä otin sen silti niin, ja minä olen oikeassa, koska minua on loukattu. Miksen minä saa olla herkkänahkainen itkupilli, kun muutkin saavat?

Toiviaisen mukaan Räsänen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Jokainen normaalilla oikeustajulla varustettu ymmärtää, että se ei päde tähän. Kaikki tietävät, että Räsänen on ”esittänyt mielipiteitä joista joku on omiaan loukkaantumaan” ja joku onkin loukkaantunut, koska rikosilmoituksia on tehty. Ei kai tässä nyt sitä tutkita, onko joku loukkaantunut? Jos teen rikosilmoituksen siitä, että minulta on varastettu, silloin tutkitaan, pitääkö väite ensinnäkään paikkaansa ja jos pitää, onko minulta varastettu niin paljon kuin väitän, sekä onko varas varmasti se, jota teosta syytän. Nämä ovat kaikki objektiivisia seikkoja. Mutta tässä ”tutkitaan”, saako toista loukata sanomalla nimenomaan, että tämän syntinen elämäntapa on syntiä. On täysin veteen piirretty viiva, missä kohtaa loukkaavuus menee sille tasolle, että valtakunnansyyttäjä ottaa asiakseen loukkaantua toisten puolesta jopa ilman asianomistajaa, kävellä poliisin yli ja rikkoa perustuslakia. Toiviainen on jo henkilökohtaisesti julistanut Räsäsen syylliseksi määräämällä esitutkinnat ja kaikki tietävät jo lopputuloksen.

Kööriin, joka on jo julistanut Räsäsen syylliseksi, ovat yhtyneet myös arkkipiispa Tapio Luoma ja Helsingin piispa Teemu Laajasalo. Nämä vailla raamatullista oikeutta palkkaansa nauttivat ja ilman raamatullista pätevyyttä tehtäviinsä valtuutetut fariseukset ovat tuoneet ilman tulkinnanvaraa esille, että Räsäsen mielipiteet ovat heistäkin loukkaavia. Laajasalo on olevinaan huolissaan uskonnonvapaudesta. Siinä ei ole mitään järkeä, koska hänellä ei ole lehmää ojassa. Hänen edustamansa ”kristinusko” ei kärsi vaivaa eikä vainoa totuuden tähden, vaan muotoutuu muovailuvahan lailla sopimaan jumalattomien ja yhteiskunnan vaatimuksiin. Hänen edustamansa pimeän ja suolattoman ideologian mahtumisesta uskonnonvapauden piiriin hänen ei tarvitse olla huolissaan. Kiinassakin on valtionkirkko.

Arkkipiispa Tapio Luoman mielestä kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan siitä, mitä uskonnonvapauden nimissä saa sanoa. Siinäkään ei ole mitään järkeä, sillä jos uskonnonvapauden nimissä ei saa tuoda julki uskontoon kuuluvaa keskeistä teesiä, se tarkoittaa, että kyseisen uskonnon on joko modifioitava tai sensuroitava itseään valtiovallan vaatimuksesta, mikä loukkaa uskonnonvapautta. Luomakaan ei tule Laajasalon tavoin koskaan joutumaan sellaiseen tilanteeseen, jossa hän joutuisi hengellään maksamaan uskollisuudestaan Kristukselle. Ja mikäli tulisikin sellainen tilanne, jossa he joutuisivat uhkaavaan tilanteeseen siksi, että he ovat nimellisesti kristittyjä, heillä on jo puolustus: älkää syökö minua, en ole sellainen kristitty! Mistä tiedän? He käyttävät sitä jo nyt; muuten he puolustaisivat Päiviä.

Tapio Luoma ei myöskään osaa päättää, kuuluuko puhe synnistä kristinuskoon vai ei. Toisaalta hän sanoo, että se kuuluu, mutta toisaalta hänen mielestään syntiseksi nimittäminen ei tuo ketään lähemmäksi kristinuskoa. Kyllä sääliksi käy toista, kun parin johdonmukaisen ajatuksen kokoon saaminen on noin vaikeaa. Sinällään hän on oikeassa: synnistä puhuminen ei todellakaan tee kristinuskosta suosittua, eikä siitä haluta puhua seurakunnissa, koska sellainen harventaisi tehokkaasti terapeuttisten jeesuskerhojen jäsenmääriä ja uhkaisi palkkapappien suojatyöpaikkoja. Tapio Luoma ja Teemu Laajasalo ovat kelvottomia paimenia, jotka pakenevat suden nähdessään. Kristusta, Hänen seurakuntaansa ja Hänen evankeliumiaan he vihaavat.

Herätys, luterilaiset! Nämä totaaliset teologiset torvelot johtavat kirkkoanne! Äh… antaa olla.

Tiedän erään, joka varoitti tulevasta vihasta, käski tekemään parannuksen ja haukkui kyykäärmeitten sikiöiksi. Hän oli Johannes Kastaja. Tiedän myös erään, joka haukkui likatahroiksi ja häpeäpilkuiksi. Hän oli Apostoli Pietari. Tiedän myös erään, joka haukkui älyttömiksi ja käski kuohimaan itsensä. Hän oli Apostoli Paavali. Ja tiedän erään, joka nimitti naista koiraksi, haukkui ihmisiä Johannes Kastajan tavoin kyykäärmeitten sikiöiksi, ulkokullatuiksi, helvetin sekä saatanan lapsiksi ja kaiken kukkuraksi ajoi temppelin häpäisijät pois väkivaltaa käyttäen. Hän oli itse Herra Jeesus Kristus.

Ne, jotka tekeytyvät Herraansa paremmiksi, osoittavat sillä, ettei Jeesus ole heidän Herransa. Raamattu sanoo:

Jeesus sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, pelastaa sen. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saattaisi itsensä tuhoon tai turmioon? Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika häpeää, kun hän tulee kirkkaudessaan ja Isän ja pyhien enkelien kirkkaudessa.”

(Luuk. 9:23-26‬)

Päivi Räsänen kulkee uskollisesti Herransa jäljessä itsensä kieltäen ja ristiään kantaen. Piispat Luoma ja Laajasalo eivät omaansa koskisi pitkällä tikullakaan. Heidän vanhurskautensa on fariseusten vanhurskautta. He sulkevat taivasten valtakunnan ihmisiltä, menemättä sisälle itsekään. Heillä on ympärillään suuret joukot sairaita, joille he eivät koskaan kehtaa sanoa, että Jeesus on heidän parantajansa. He mieluummin turhan kunnian pyynnissään uskottelevat heille, että he ovat terveitä. He häpeävät todellista evankeliumia, jota ei ole ilman syntiä, vanhurskautta ja tuomiota. He ovat palkkansa saaneet. Suureen ääneen he julistavat, millainen kristityn pitää olla, mutta heidän standardinsa ei ole Raamattu, eikä Kristus, vaan heidän omat tylsät ja poliittisesti korrektit mielipiteensä.

Loukkaantuvatkohan he siitä, että sanon näin? Aivan varmasti. Mutta entä sitten? Heidän pihvinsä ei loppupeleissä ole minun kanssani, vaan Jumalan ja Hänen Sanansa.

Mutta pelkurien ja epäuskoisten, saastaisten ja murhaajien, haureellisten ja noitien, epäjumalanpalvelijoiden ja kaikkien valehtelijoiden osa on tulisessa, rikkiä palavassa järvessä. Tämä on toinen kuolema.

‭‭(Ilm. 21:8‬)

Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

  • Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

ekman.jpg

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

  • Valehteleeko hän?
  • Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
  • Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
  • Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.