Satu Bennystä, joka teki parannuksen

Pari viikkoa sitten evankelinen Interweb sai aihetta kohinaan viraaliksi äityneestä videosta, jossa muuan Benny Hinn ilmoitti, että ”menestys on mennyt äärimmäisyyksiin” ja että hän ”korjaa teologiaansa”. Benny Hinn on tehnyt parannuksen! Ei niin nopeasti. Hinnin kärkkäimmistä kriitikoista Justin Peters julkaisi oikopäätä kriittisen kannanoton innokkaimpien optimismia suitsimaan, eikä sitä tietenkään hyvällä katsottu. Myös Chris Rosebrough keskusteli asiasta live-lähetyksessä Steven Kozarin kanssa.

Etenkin nuo kaksi linkittämääni analyysiä kannattaa katsoa. Ne voi summata toteamalla, että Hinnin ”parannus” on lähempänä samaa osastoa kuningas Saulin kanssa, kuin kuningas Daavidin. Läsnä ovat tutut vastuunsiirtely ja se tosiasia, että eihän tämä ensimmäinen kerta ole. Lisäksi on melko selvää, että tällainen ulostulo on Hinnille bisnesliike. Hän hankkii itselleen uusia tulonlähteitä, heittäen samalla junan alle vanhat kaverinsa, kuten Mike Murdockin, joka oli Hinnin stuntista pöyristynyt. Ei kunniaa varkaiden keskuudessa.

Toisessa kontekstissa Benny Hinn on vedonnut siihen, että häntä painostettiin ja todennut, ettei kriitikoilla tai hänen veljenpojallaan Costi Hinnillä ole mitään tekoa hänen korjausliikkeensä kanssa. Kyseessä on olevinaan hänen oman jumalasuhteensa kehittymisestä kumpuava asia. Näin hän on itse oman parannuksensa seppä, eikä riippuvainen muista ihmisistä, joita Jumala elämäämme antaa, kuten me muut, me alhaiset.

Miltä todellinen parannus Bennyn kohdalla näyttäisi? Ei ainakaan siltä, miltä se nyt näyttää, nimittäin saatuaan suuren ilmoituksensa maailmalle, Hinn on jatkanut samoja latuja, eikä ole poistanut harhaoppisia materiaalejaan, eikä varsinkaan palauttanut vääryydellä hankkimaansa omaisuutta. Kun on kaivanut itsensä noin syvään kuoppaan, todellinen parannus ei mitenkään voi manifestoitua tavalla, joka ei ole päivänselvästi ja kiistattomasti yliluonnollinen – että huijaamalla rikastunut tyytyy vaatimattomuuteen ja valhetta saarnannut nöyrtyy ottamaan opetusta vastaan. Sitä odotamme vielä. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Unohdammeko silti Benny Hinnin tapauksessa jotakin? Unohdammeko hänen yleisönsä? Paul Washer on sanonut mielestäni osuvasti, että Benny Hinniä ja Joel Osteenia kuuntelevat eivät ole uhreja, vaan Hinn ja Osteen ovat heidän tuomionsa. He eivät tahdo kuulla tervettä oppia, eivätkä tuntea todellista elävää Jumalaa, vaan he tahtovat palvoa vatsaansa. He etsivät ratkaisuja elämänsä ongelmiin, mutta eivät rauhaa Jumalan kanssa eivätkä pelastusta synneistänsä. Rauhaa heillä ei olekaan, sillä jumala, jota he palvovat, ei kykene heitä auttamaan. Heidän jumalansa on näet kykenemätön toimimaan ilman heidän uskoaan. Turvansa he ovat panneet maalliseen, tämän maallisen ruumiin raihnaisuuden taianomaiseen katoamiseen, eivätkä ylösnousemukseen, kirkastetun ruumiin synnittömään ja sairaudettomaan täydellisyyteen. He ovat kuin ovatkin kaikista surkuteltavimpia ja heidän uskonsa on turhaa.

Siellä he istuvat ja taputtavat kuin mitkäkin NPC:t. Kun Benny saarnaa menestystä, he aplodeeraavat hurraten. Kun Benny leikkii itsekriittistä, he taputtavat totisina. Tässä heitä vuosikymmenet verkkokalvoille virtsannut veijari esiintyy heidän edessään mukamas niin aitona ja rehellisenä ja he taputtavat tajuamatta edes, että he itse uskoivat kaiken heille syötetyn pajunköyden. Henkilökultti elää edelleen ja voi hyvin.

Mielestäni unohdamme turhan helposti myös seurakunnan roolin ja raamatullisen kurinpitomenettelyn. Vanhassa testamentissa väärä profeetta kivitettiin. Lukuisissa kuolemanrangaistuksen määräävissä teksteissä toistuu ilmaisu: poista paha Israelista, tai jokin sen variantti. Paavali soveltaa tuota ilmaisua 1. Kor 5:13 käskiessään erottaa moraalittomasti elävät seurakunnasta.

Kun vanhassa liitossa poistettiin joku seurakunnasta, se tapahtui kuolemanrangaistuksen kautta. Uusi liitto on parempi liitto myös siten, että katuva voi palata – hengellisesti kuollut ikään kuin herää kuolleista, mikä on sen ylösnousemuksen esikuva, josta jokainen Kristuksen oma on aikanaan osallinen. Konkreettisesti kuoliaaksi kivitetyn palauttaminen takaisin elävien kirjoihin on kokolailla hankalampi prosessi.

Mutta jos haureudesta ansaitun kuolemanrangaistuksen uuden liiton ekvivalentti on seurakunnasta erottaminen, miksei väärin profetoivia eroteta seurakunnasta? Arvatenkin syy on se, että silloin pitäisi erottaa kosolti hyvää tarkoittavia ja hartaita helluntailaisia. On kovin valitettavaa, että profetian konsepti on niin perin juurin halvennettu.

Benny Hinn on väärä profeetta, joka on profetoinut väärin useita kertoja ja lisäksi opettanut ilmestyksen kautta saamakseen väittämiään vääriä oppeja. Hän on sekä ennustanut väärin, että houkutellut seuraamaan muita jumalia, täsmällisemmin yhdeksänjäsenistä kolminaisuutta. Hänet pitäisi poistaa Israelista. Ja jos hän todella katuisi ja hänen katumuksensa kantaisi hedelmää, hän ei edes pyrkisi enää valokeilaan.

Mutta kenen on vastuu? Missä on Benny Hinnin vanhimmisto? Näinköhän hänellä olisi kotiseurakunnassaan kokoelma vanhimman vaatimukset täyttäviä miehiä, joilla on valta erottaa hänet? Eipä taida olla. Hinn itse ei ole täyttänyt seurakunnan kaitsijan kelpoisuusvaatimuksia missään vaiheessa, eikä täytä niitä varsinkaan nyt.

Viime kädessä vastuu on seurakunnan. Niin, sinun ja minun. Vaikka seurakunnan johtajat ynnä muut arvovaltaiset venkoilisivat vastuustaan, sinua ja minua ei ole siitä vapautettu. Siksi minä en tunnusta Benny Hinniä veljeksi; en ennen kuin hänen parannuksensa kuvastaa Daavidin ja Sakkeuksen mielenlaatua.

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä” – parempia resursseja raamatullisen seurakuntaopin muodostamiseen

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä.” Niin se tyyppi minulle ja siskolleni sanoi bussipysäkillä odottaessamme bussia, jonka piti viedä meidät takaisin konffa-alueelle. Se oli sitä aikaa, olisiko ollut 2002, kun olin kova gospeldiggari ja Juha Kyyrö järkkäsi Keuruulla Lemon-festareitaan. Siellä olimme olleet kuuntelemassa Sanctificaa ja intoutuneet keskustelemaan musiikista ventovieraan tyypin kanssa, jolla oli paljon kehittyneempi musamaku kuin meillä. Me emme tienneet, mitä hyvä musiikki on. Hän tiesi.

Myöhemmin lakkasin palvomasta gospelmusaa, kun tajusin, kuinka vähän loppujen lopuksi oli niitä bändejä, joille evankeliumi merkitsi jotakin. Kirjoittelin gospel-heville omistautuneella GMK-sivustollani levyarvosteluja ja haastattelin bändejä. Lopetin sen, kun yhtäkkiä Narnia ja Stryper tuntuivat olevan ainoat oikeasti tavoitteellisesti kristilliset hevibändit. Enkä edelleenkään voi sietää Stryperiä. Nykyisin kuuntelen ihan muita bändejä ja musiikin takia, en ideologian. Toisin sanoen substanssi, johon kuuntelukokemus kulminoituu, on nyt eri kuin silloin.

Ja miten tämä liittyy mihinkään? Janne Eerola ja Mitja Piipponen ovat kirjoittaneet kirjan. Tästä minulle vinkkasi kaverini ilmiötutkija. Kirja on nimeltään Startup Seurakunta. Se kuuluisi kirjoittaa yhdysmerkillä. Minä en ala nyt tässä arvostelemaan itse kirjaa, koska en ole lukenut sitä, mutta esitän huoleni kirjan taustalla vallitsevasta ideologiasta ja vaikuttimista. Eräs niistä pisti silmääni ja se on tämä kirjapino tässä näin:

Tunnistin kirjapinosta muutaman nimen:

  • Tim Keller Hän on kalvinisti, eikä minulla muuten ole hänestä kummoista tuntumaa, muutoin kuin, että hän on liian liberaali minulle. Hän esimerkiksi uskoo teistisen evoluution. Hän lilluu jossakin liberaalien ja konservatiivien välisessä limbossa ja saa kiviä niskaansa molemmilta. Outreach Magazine oli tehnyt top-listan Yhdysvaltain istuttajaseurakunnista; Kellerin Redeemer Church oli listan ensimmäinen ja sitä seurasi välittömästi kakkossijalla Mark Driscollin Mars Hill Church. E.S. Williamsin sivustolla on paljonkin kritiikkiä Tim Kelleriä kohtaan, jos kohta hän ampuu myös monia muita, joita ei olisi aihetta ampua. Tosin ketään muuta E.S. Williams ei syytä yhtä vakavista asioista, kuin Tim Kelleriä. Olisin varuillani hänen suhteensa.
  • Petri Mäkilä Hän on siirtynyt Helsingin Lähetysseurakunnasta hiljattain Patmokselle lähetyspastoriksi. Toivottavasti hän pistää hihat heilumaan ja siivoaa Patmoksen kirjakaupasta harhaoppiset opukset pois. Hän listaa ansioikseen myös opiskelun Uppsalan Livets Ord -raamattukoulussa ja pastorin toimen Helsingin Elävä Sana-seurakunnassa. Molemmat ovat uskon sana -oppia opettavia laitoksia. ”Internet tietää”, että Suomen helluntaliike tuomitsi uskon sanan harhaopiksi 1980-luvulla. Petri Mäkilä osallistui ainakin 2016 Nouse Suomi -tapahtumaan, jossa puhujana oli demoninen harhaopettaja Heidi Baker. Petri on varmasti mukava tyyppi (niin kuuluu Suomessa sanoa), mutta hänen hengellinen arviointikykynsä on kyllä olematon. Hän on kirjoittanut olevansa ”Reformed pentecostal paleo-orthodox”. Calvin pyörii haudassaan.
  • Mark Driscoll Hän on erään vaikuttavimman ja nopeimmin kasvavan seurakunnan ex-pastori. Tuo seurakunta oli Seattlen Mars Hill -seurakunta, joka laajeni monikampukselliseksi ja luhistui sitten muutamassa viikossa. Luhistumisen aiheuttivat Driscollin lukuisat skandaalit, jotka liittyivät hänen karkeaan käytökseensä, tyrannimaiseen johtamistyyliinsä, jossa hän potki kaikki hänen päätöksiään haastavat pois ja ympäröi itsensä joojoomiehillä, plagiontisyytöksiin ja seurakuntansa varojen väärinkäyttöön. Vedoten saamaansa näkyyn, hän pakeni kurinpitotoimia, joita seurakunta olisi hänelle toimittanut. Hänkö opettaisi meille, kuinka seurakunnan tulee tässä ajassa toimia?
  • Andy Stanley Hän on Alfa-TV:lläkin näkyvän Charles Stanleyn poika. Hänen seurakuntansa North Point Community Church on yksi yhdysvaltain suurimpia ja nopeimmin kasvavia. Hän on osa aikamme syöpää seurakuntaruumiissa: kuinka saada jumalattomat viihtymään seurakunnassa. Hän ei usko, että Raamattu on kristinuskon perusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että on vain ajan kysymys, milloin hän hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen. Andy Stanley on usein aiheena Chris Rosebrough’n Fighting for the Faith -ohjelmassa, mikä on erittäin huono asia.
  • John Shelby Spong Tämä nimi kirjapinossa herättää melkeinpä epäuskoa. John Shelby Spong?!?häh!?!?1yks? Lol?! Hän on yhdysvaltalainen episkopaalipappi ja tunnettu liberaaliteologinen ajattelija, tietää suomenkielinen Wikipedia. Hän ei usko, että Jeesus on neitsyestä syntynyt, eikä Hänen ruumiilliseen ylösnousemukseensa. Jo hänen kirjansa nimen, Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Kristinuskon ei tule muuttua, vaan pysyä uskollisena Raamatun sanalle. Kristinusko ei myöskään kuole, vaan Jumalan valtakunta etenee kuin hiiva taikinassa ja kasvaa kuin sinappipuu. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa, eivätkä helvetin portit voita sitä. John Shelby Spong ei voi olla positiivinen kontribuuttori näkemykseemme seurakunnasta, eikä hän todellakaan ole Jumalan mies.

Rakkaat, te kuuntelette ihan vääriä bändejä.

Nuo ovat suuria nimiä maailmalla, Suomessa ja teidän mielissänne, mutta te ette tiedä, mitä on hyvä ja raamatullinen opetus. Älkää kuunnelko tyyppejä, jotka maalailevat suuria visioita paremmasta seurakunnasta, kuin minkä Jeesus kykenee rakentamaan. Älkää itsekään olko sellaisia. Ottakaa selvää, mitä Raamattu opettaa seurakunnasta ja alistakaa ajattelunne Raamatun sanalle. Tässä on paljon parempia resursseja, joissa riittää kahlattavaa ja joiden avulla voi muodostaa raamatullisen käsityksen seurakunnasta ja kristinuskosta yleensäkin.

  • Ligonier Ministries Youtube-kanavalla Tuntitolkulla opetusta ja konferenssipuheita. Verkkosivustolla toinen toistaan parempia kirjoituksia. Ligonier on se, mikä kokoaa yhteen eräät parhaista Yhdysvaltain reformoiduista raamatunopettajista, teologeista ja pastoreista.
  • Grace To You John MacArthurin saarnoja ja muita resursseja. John MacArthur on malliesimerkki seurakunnan pastorista. Hän on palvellut Los Angelesin Grace Community Church -seurakunnan pastorina vuodesta 1969 lähtien ja käyttänyt yli 40 vuotta Uuden testamentin läpi saarnaamiseen jae jakeelta. Hänen saarnansa ovat selittäviä ja syvällisiä. Blogitekstin aiheeseen liittyen esimerkiksi tämä voisi olla hyödyllinen.
  • Fighting for the Faith Chris Rosebrough’n radio-ohjelma on purevaa kritiikkiä ja satiiria aikamme seurakunnan virheilmiöitä vastaan. Jos aikasi kuunneltuasi Andy Stanleyn tai Brian Houstonin saarnat lakkaavat olemasta mielestäsi hyviä, ohjelma on tehnyt tehtävänsä. Erityismaininnan blogitekstini aiheeseen liittyen saa luento Resistance is futile. Seurakuntakasvuliike ja etsijäystävällinen seurakunta eivät todellakaan ole puhtaasta lähteestä peräisin olevia ideologioita.
  • Agape International Baptist Church -seurakunnan konferenssi 2016 Typerän vähälle huomiolle jäänyt kerta kaikkiaan loistava opetussarja siitä, mikä on raamatullinen seurakunta. Älkää olko ylimielisiä, älkääkä laiskoja, vaan katsokaa.
  • Alpha and Omega Ministries Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä James Whiten huikea palvelutyö. Kukaan ei ole vaikuttanut minuun hengellisesti samalla tavalla kuin hän palvelutyönsä kautta. Tuntitolkulla Dividing Line -podcasteja mitä erilaisimmista aiheista, väittelyitä ja blogiartikkeleita. Erityismainintana jälleen blogitekstiin liittyen Pulpit Crimes -konferenssi.

Ja jos edellisissä ei ole kylliksi, Sermonaudion häkellyttävä saarnakirjasto ei jätä jossiteltavaa. Olkaa hyvä.

En vain edelleenkään pääse yli siitä, että Spongin kirja on tuossa kirjapinossa. Tästä ylimieliselle Spongille luu kurkkuun:

Erämaavaihe

Karismaattiseen kristillisyyteen liittyy käsite nimeltään erämaavaihe. Se on ajanjakso elämässä, jolloin hengellinen elämä on kuivaa. Se on ajanjakso, jolloin hengelliset asiat eivät innosta tai ole niin framilla elämässä, raamatunluku ei innosta, rukoileminen ei nappaa, Jumala tuntuu kaukaiselta ja sitä rataa.

Kun hylkäsin karismaattisen kristillisyyden, hylkäsin myös erämaavaiheajattelun. Tai oikeastaan huomasin vasta myöhemmin, etten usko enää erämaavaiheisiin, enkä koe sellaista enää elämässäni. Se tapahtui ikään kuin puoli-itsestään. Selitän sen aiheutuvan siitä, että Jumalan kirjoitettu Sana on tullut elämäni määrääväksi vallaksi. Olen edelleenkin laiskahko raamatunlukija, mutta toisaalta Jumalan sana on läsnä elämässäni meditaation kautta: muistan ulkoa Raamatun totuuksia ja raamatunpaikkoja ja mietiskelen niitä; lisäksi kuuntelen viikoittain tuntitolkulla ihmisiä, jotka kahlaavat Raamattua läpi ja selittävät sitä.

Erämaavaiheen syy-seuraussuhteista kukaan ei osaa oikein sanoa mitään tyhjentävää, eikä se ole ihmekään, koska erämaavaihe ei ole raamatullinen käsite. Raamattu ei kuvaa millään tavalla sellaista olotilaa, jollaiseksi erämaavaihetta elämässään läpikäyvä kristitty sitä selittää. Erämaavaiheen syyn voidaan sanoa olevan esimerkiksi synti, tai paatumus, tai Jumalan kuritus. Syy on sinänsä merkityksetön, koska kyse on niin kovin tutusta aikamme ilmiöstä: omien subjektiivisten kokemusten lukemisesta Raamattuun ja Raamatun kertomusten tai konseptien valjastamista selittämään sellaisia asioita, joihin niitä ei ole tarkoitettu ja joihin ne eivät sovi.

Koko erämaavaiheen käsite perustuu siihen, että luetaan oma elämäntilanne Raamatun tekstiin. Merirosvokapteeni Chris Rosebrough on keksinyt tälle ilmiölle oivallisen termin: narsistinen eisegeesi, eli narsigeesi. Se ei ole oikea tapa lukea Raamattua. Raamatun kertomusten allegorisointi kuvaamaan omaa elämää on yksinkertaisesti väärin. Sinä et ole Daavid, eivätkä elämäsi ongelmat ole Goljat. Sinä et ole Pietari, etkä astu uskossa vetten päälle kävelemään, kun otat elämässäsi riskejä. Sinä et ole Mooses, eikä kokemasi hengellinen kuivuus ole erämaa.

Uskonelämäni ei tunnu enää kuivalta, koska olen hylännyt epärealistiset ja epäraamatulliset odotukset. Kuivuus hellittää, kun tietää, mistä saa vettä. Sitä ei saa uskonelämää inspiroivissa väkevissä herätyskokouksissa, rukouspalvelussa jonkun nimievankelistan käsien alla. Sitä ei myöskään saa ylistysmusiikista, eikä yksityisen rukouskielen harjoittamisesta. Minulla ei ole paineita alkaa selittää kenenkään subjektiivisia tuntemuksia, miksi Jumala tuntuu heistä, tai minusta, kaukaiselta. Tuntui miltä tuntui, Jumala ei ole kaukainen, vaan alati läsnä jokaisen kristityn elämässä. Tiedämme asian olevan niin, koska Raamattu sanoo niin. Ja jos hyväksymme sen totuutena järjen tasolla, voisiko olla mahdollista, että siitä seuraa sen muuttuminen todeksi myös tunnetasolla? Olen itse vakuuttunut, että asia on niin.

Mistä muistamme Kathryn Kuhlmanin?

Minulla oli aukko sivistyksessä. En ollut koskaan kuullut ainuttakaan saarnaa Kathryn Kuhlmanilta. Se asia on nyt kuitenkin korjattu, koska merirosvokapteeni Chris Rosebrough on tehnyt analyysinpuolikkaan Kathryn Kuhlmanin eräästä saarnasta. Analysoitavaksi saarnaksi valikoitui epämuodollisen gallupin kautta Kuhlmanin saarna Oral Roberts -yliopistolla 1974, nimeltään Just Jesus, vain Jeesus.

Saarnan nimi ”vain Jeesus” on harhaanjohtava. Sitä kuvittelisi, että saarnan aihe myös olisi Jeesus, mutta aihe onkin Kuhlman itse. ”Saatte tietää, millainen Kathryn Kuhlman todella on”, hän toistaa useita kertoja saarnassaan. Saarnan punainen lanka on hänen oma elämäntarinansa ja se, kuinka hän ”teki valinnan antautua Jumalan tahdolle” huomattuaan, miten ailahtelevia ihmiset ovat yhtenä päivänä mielistellessään ja toisena sylkiessään päin kasvoja. Kokemuksissaan hän rinnastaa itsensä Jeesukseen; Jeesustakin mielisteltiin hyödyntavoittelun toivossa ja syljettiin sitten, kun Hän ei ollutkaan sitä, mitä odotettiin.

Hänen rukouksensa ja rakkain raamatunpaikkansa oli Ps. 17:8; väännettynä muotoon: saada olla Jumalan silmäterä, paijattu lempilapsi. En ihmettele sitä lainkaan, koska Kuhlman kertoo saarnassaan omasta isästään, kuinka hän jumaloi tätä. Isän kuolema, josta ei nyt tässä saarnassa ottanut selvää, oliko se ennenaikainen vai ei, ilmeisesti jätti syvät jäljet, koska kuoren alta näkyy selvästi isin syliin käpertyvä pikkutyttö.

Saarnassa ei ole paljoa kuultavaa. Kuhlman käyttää paljon aikaa hitaaseen ja yliteatraaliseen ilmaisuunsa, sanomatta silti oikein mitään. Ihmettelen, miten kukaan voi ottaa vakavasti tällaista höpsöä tätiä, joka ylidramaattisesti välillä kuiskii ja korottaa ääntään, kuin mikäkin Galadriel. Hän ei avaa saarnan aikana Raamattuaan ja ottaa esille vain tuon jo manitsemani vääristellyn raamatunkohdan. Lisäksi hän sanoo joitakin suoraan sanottuna demonisia asioita:

  • ”Lihassa ollessaan Jeesus oli niin täysin ihminen, että oli kuin Hän ei olisi Jumala ollutkaan.” Mihin ihmeeseen tarvitaan tällaisia älyttömiä toisinmuotoiluja Jeesuksen kaksiluonto-opista? Väärät opettajat vääristävät sen, mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta. On taktikointia heiltä esittää teorioita ja ahaa-elämyksiä Jeesuksen olemukesta maallisen vaelluksensa aikana, jotka kuulostavat ihmiset hanureilleen pudottavilta vuosisadan oivalluksilta. Samaa teki Patrick Tiainenkin apinoidessaan Bill Johnsonin kenoottista kristologiaa. Kun ne kyseenalaistetaan, voi kierrellä ja kaarrella; kun sanotaan, että Jeesus on samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen, vastataan että totta kai, mutta.
  • ”En usko hetkeäkään, että Jeesus itse halusi kuolla.” Jeesus itse sanoi, ettei kukaan riistä Häneltä henkeä, vaan että Hän antaa henkensä vapaasta tahdostaan. Ei pitäisi nähdä positiivisena asiana sitä, että oma näkemys Jeesuksesta muistuttaa lähinnä Tim Ricen kristologiaa (oli miten oli, muuten; Vanden Plas -bändin versio Gethsemanesta on kaikin puolin komea).

Saarnan lopuksi kuhlman koskee ihmisiä trademark-tyyliinsä leukaperiin ja he kaatuvat. Hän on juuri haaskannut puolitoista tuntia aikaa hypnoottiseen sisällöttömään diipadaapaansa ja itsekehuunsa ja Pyhän Hengen läsnäolo on muka niin voimallinen, että väkeä lakoaa? Just. Loppua kohden lauletaan vielä hitaasti ja laahaavasti Halleluuuuuujaaaaaaa, samalla tavalla kuin Kuhlmanin ykkös-fanboy Benny Hinn. Kuuntelin videon vielä puolitoistakertaisella nopeudella ja oli se hidas niinkin. Oral Roberts -yliopiston opiskelijoista koostuvaa yleisöä kehotetaan painokkaasti tekemään elämässään ratkaisu sen suhteen, haluaako alistua Jumalan tahdolle vai ei.

Kun nyt olen kuullut tämän puheen Kuhlmanilta, ei minulla ole enää epäilystäkään siitä, että kaikki mitä Kathryn Kuhlman on ikinä sanonut, on mennyt kuulijoiden toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ihmekään, ettei kenenkään kokemus ja muisto Kuhlmanista ole se, että hän oli uskollinen sananjulistaja. Ne väitetyt ihmeet ovat se jutun juoni. Niistä on kirjakin, Uskon ihmeisiin, jonka Ristin Voiton kustannus aikoinaan julkaisi ja joka sattuu löytymään kirjahyllystäni. Kirjassa on kiukkuinen esipuhe kaikkia arvostelijoita vastaan, jotka väittävät, ettei mitään ihmeitä ole tapahtunut. Että kylläpäs kuulkaa on!

En mitenkään jaksa uskoa, että Pyhä Henki todella toimi yliluonnollisesti tällaisen tyhjänpäiväisen lässytyksen yhteydessä. Silti ihmiset katsovat taaksepäin Kuhlmanin aikakautta ja näkevät suuren Jumalan naisen. Heillä on ruusunpunaiset lasit päässä. Kuhlmanin elämä oli valheiden ja salailun värittämää. Tästäkin saarnasta löytyi kyllä mielipiteitä ja anekdootteja, mutta ei Jumalan Sanan totuutta. Ja missä ei ole totuutta, siellä ei ole elämääkään.

Tämä oli vain yksi saarna, mutta minulla ei ole mitään syytä olla optimistinen muun Kuhlmanin suullisen tuotannon suhteen. Hänet muistetaan syystäkin mystisestä ja diivamaisesta olemuksestaan sekä sirkustempuistaan, eikä saarnojensa substanssista.

Kalvinistitkin ovat syntisiä

Luin eilen Fighting for the Faith -radio-ohjelman sivuilta Chris Rosebrough’n ajankohtaispäivityksen, jossa hän ilmoittaa vetävänsä kaiken tukensa parin viime vuoden aikana seksiskandaaleissa itsensä ryvettäneeltä julkkispresbyteeripastori Tullian Tchividjianilta. Aloin mielenkiinnosta lueskella, mihin tällainen kannanotto oikein perustuu, koska reilu vuosi sitten, kun Tchividjian sai monoa pastorintehtävistään, Rosebrough oli vielä älä lyö lyötyä -linjalla. Päädyin tälle sivustolle.

Kyseessä on Julie Anne -nimellä kirjoittavan naisen blogi. Hän lähti aikoinaan ovet paukkuen seurakunnastaan, jossa koki tulleensa kaltoinkohdelluksi. Ikävä kyllä seurakunta oli reformoitu seurakunta (joka suoraan sanoen idioottimaisesti meni vielä haastamaan hänet oikeuteen mielipiteidensä ilmaisusta blogissaan) ja nyt sitten hänen sivustonsa näyttää muodostuneen antikalvinistien turvasatamaksi, jonne ihmisiin pettyneet ex-kalvinistit kokoontuvat nuolemaan haavojaan. Julie Anne kokee tehtäväkseen puhua niiden puolesta, jotka kokevat kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Se on kunnioitettavaa. Sivustolla vierailu ja kommenttien lukeminen herätti minussa kuitenkin joitakin ajatuksia.

Kalvinistitkin ovat syntisiä. Oli kyse sitten mistä tahansa opista tai oppijärjestelmästä, sen kannattajakunnassa luuraa ryökäleitä, jotka keksivät kyllä keinot käyttää oppijärjestelmän erityispiirteitä omien itsekkäiden tarkoitusperiensä ajamiseen. Jokaisen oppijärjestelmän kannattajissa on myös niitä, jotka pelaavat korttinsa niin oikein ja maalaavat naamarinsa niin kauniisti, ettei kukaan tässä elämässä tajua, mitä susia he ovat, mutta viimeisenä päivänä Jeesus lausuu heille Raamatun pelätyimmät sanat: minä en ole koskaan tuntenut teitä. Jokaisen oppijärjestelmän kannattajakunnassa on myös hyvää tarkoittavia, mutta syntisiä ja monella tapaa keskeneräisiä ihmisiä, jotka rikkinäisyydestään ja viisauden puutteestaan käsin tekevät typeriä ratkaisuja ja antavat huonoja neuvoja.

Koska Julie Annen sivusto on vääryyttä seurakuntiensa taholta kokeneiden ihmisten kokoontumispaikka ja koska jotkut Amerikan uuskalvinistiset megaseurakunnat ovat surullisenkuuluisia raskaskätisistä johtamis- ja kurinpitomalleistaan, selviytymistarinat eivät ole ainoastaan ”selvisin henkisestä pahoipitelystä” -osastoa, vaan ”selvisin kalvinismista” -osastoa. Asiaa ei myöskään auta se, että vuonna 2014 reformoitu pastori ja konferenssipuhuja CJ Mahaney haastettiin oikeuteen syytettynä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksen ilmoittamatta jättämisestä. Oikeusjuttua ei koskaan käsitelty, mutta Mahaney piti silti pari vuotta sapattivapaata. Hän palasi organisaationsa johtotehtäviin tänä vuonna. Mahaneyn tapauksessa myös muita reformoituja johtajia, kuten The Gospel Coalitionin Al Mohleria, Mark Deveriä ja Ligon Duncania kritisoitiin voimakkaasti siitä, etteivät he ”riittävällä tavalla” reagoineet Mahaneyta vastaan esitettyihin syytöksiin, ts. lyöneet lyötyä ja hutkineet ennen tutkimista. Asiaan liittyy myös komplementaristisen perhe- ja seurakuntahierarkian vastustaminen.

On se vaan kurjaa, että omastakin leiristä löytyy rapaa näin paljon. Mutta mitä muuta voi syntisiltä ihmisiltä odottaa? Elämästä tulee vaikeaa ja suorastaan valheellista, jos odottaa toisilta synnitöntä käytöstä langenneessa maailmassa, mutta itseään ei näe yhtä syntisenä ja armon tarpeessa olevana. On aina pidettävä mielessä, että opin kannattajien tekemiset – oli oppi mikä tahansa ja olivat teot hyviä tai pahoja – eivät millään tavalla tee tyhjäksi sitä, mitä Raamattu opettaa.

Raamattu opettaa, että Jumala on ennalta valinnut pelastukseen itselleen omaisuuskansan, joita kukaan ei voi riistää Hänen kädestään, jotka Hän on kykenevä pelastamaan kertakaikkiaan ja että kaikki, mikä heitä kohtaa – sekä hyvä, että paha – on Hänen säätämäänsä, tarkoituksena Hänen iankaikkinen kunniansa. Se on kova pala niellä ihmisille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että Jumala tahtoo olla meidän kaverimme ja antaa meille vain kahmalokaupalla rakkautta ja sylin lämpöä.

En ole koskaan kokenut kanssauskovaisten taholta mitään sellaista, kuin monet Julie Annen selviytyjäsivuston kommentoijat, tai hän itse, ovat kokeneet. En sano silti, etten ole koskaan kokenut mitään pahaa keneltäkään. Minulla on omat haavani ja oma menneisyyteni, joka on muokannut minusta sellaisen, kuin olen. Mutta kaikki se paha, mitä minä olen elämässäni saanut kokea, on ollut Jumalan säätämää. En usko niin siksi, että pidän ajatuksesta, vaan koska Raamattu sanoo niin.


Sivuhuomio: Ainakin yksi Tullian Tchividjianin kirja, Yksisuuntaista rakkautta, on käännetty suomeksi. Ainakin hänelle evankeliumi antoi luvan tehdä mitä lystää, koska armo peittää ja rataa. Kristilliset kirjakaupat ja seurakuntien kirjamyyntipisteet tekisivät hyvin, jos vetäisivät myynnistä hänen kirjansa. Kustantamot tekisivät hyvin, jos eivät huolisi enää käännettäväksi ja kustannettavaksi hänen tuotantoaan tulevaisuudessa. Tchividjianin kotiseurakunta on antanut hänestä lausunnon, jonka mukaan hän ei ole kelvollinen minkäänlaiseen julkiseen palvelutyöhön.