Täydellistä metsästämässä: 1. Kor. 13:8-13 sessationismin puolesta – ja vastaan

Kommentoin pari kuukautta sitten Heikki Salmelan juttua Ristin Voitossa, jossa hän analysoi hiljattain tänä vuonna suomeksi ilmestynyttä Vierasta tulta -kirjaa. Heikki Salmela otti minuun yhteyttäkin jutun tiimoilta ja kysyi muutamia tarkentavia kysymyksiä kritiikkiini liittyen. En tiedä mitä mieltä hän oli vastauksistani, mutta tuo pienimuotoinen ajatustenvaihto sai minut mietteliääksi sen suhteen, mikä Vierasta tulta -kirjan rooli ja tarkoitus todellisuudessa on. Vain suomenkieliseen painokseen tutustunut ei nimittäin tiedä, että alkuteoksella on alaotsikko, jota ei ole suomennettu: The Danger of Offending the Holy Spirit with Counterfeit Worship.

Tuo onkin melkoinen mörkö käännettäväksi ja pohdin itsekin moneen otteeseen, että jos itse suomentaisin tuon, mitenköhän se voisi kaikkein jouhevimmin mennä? Siispä Matti Leisola teki oman ratkaisunsa ja jätti sen tykkänään pois. Tuon alaotsikon ajatus on, että Pyhän Hengen loukkaaminen väärennetyllä palvonnalla on vaarallista. Se on kirjan perusteesi.

Tiedän henkilöitä, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että kalvinismi on raamatullinen soteriologia ja he hyväksyvät mukisematta Jumalan kaikkivaltiuden pelastuksessa – tai ehkä mukisten, mutta hyväksyvätpä kuitenkin. Sen sijaan ilmestyksellisten armolahjojen jatkumisesta he ovat kanssani eri mieltä. He uskovat niiden olevan edelleen voimassa, eli he eivät ole sessationisteja. Sessationismin uskotaan usein olevat erottamattomalla tavalla osa kalvinismia ja tavallaan jopa itse edistän sellaisen käsityksen leviämistä, koska minulla ne seurasivat toinen toistaan. Se tulee esille aina, kun vastaan kysymyksiin siitä, miten minusta tuli kalvinisti. Siispä saan alituiseen olla korjaamassa ihmisten virheluuloja, kun he mieltävät kalvinismin ja sessationismin samaksi asiaksi. Todettakoon silti ilman mitään tulkinnanvaraa: olen sitä mieltä, että kaikkine implikaatioineen johdonmukainen kalvinismi edellyttää myös sessationismia.

Todettuani nämä asiat, on minun samaan hengenvetoon silti myös todettava, että vaikka Strange fire -konferenssi ja -kirja vakuuttivatkin minut siitä, että sessationismi on raamatullista ja oikein, joillekin henkilöille kirjan argumentaatio ei riitä. Vierasta tulta ei välttämättä ole paras mahdollinen sessationismin oppikirja – eikä se ole edes sen tarkoitus. Kirjan ajatuskulku on nimittäin jokseenkin:

  • Jumala määrää, kuinka Häntä tulee palvoa, eikä meillä ole oikeutta pelleillä sen suhteen.
  • Pyhän Hengen nimissä sellaisten asioiden tekeminen tai sanominen, mitä Hän ei ole tehtäväksi tai sanottavaksi määrännyt, on paha asia ja syntiä.
  • Raamattu määrittelee meille armolahjat, demonstroi niiden käyttöä esimerkein sekä oheistaa niiden käytössä käskyin ja kielloin.
  • Nykyisen helluntaikarismaattisen liikkeen tarkastelu osoittaa, että nykyään esiintyvät ihmeenomaisten armolahjojen manifestaatiot eivät täytä niiden raamatullisia määritelmiä, eivät vastaa raamatullisia esimerkkejään, eikä niiden käytössä noudateta Raamatun sanelemaa ohjeistusta.

Jos näillä perusteilla hyväksyy sessationismin, on vähään tyytyväinen. Joskus se on hyvä asia. Mutta henkilölle, joka vaatii seikkaperäisempiä ja vähemmän implikoivia perusteita, eväät saattavat jäädä laihoiksi. Tämä oli esimerkiksi Heikki Salmelan huomio. Hän löysi kirjasta kaksi (ja puoli) raamatullisiksi kelpuuttamaansa perustelua:

  • Ef. 2:20 mukaan kirkko on perustettu Apostolien ja profeettain perustukselle. Koska Apostoleja ei enää ole, ei ole profeettojakaan. Siten apostolinen aika on päättynyt ja koska 2. Kor. 12:12 mukaisesti Apostolin tunnusteot (ts. ne tunnusteot, joista niiden tekijä tunnistetaan Apostoliksi) käsittävät kaikkinaisia ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja, Apostolien myötä niidenkin esiintyminen on lakannut.
  • Hepr. 2:3-4 Jumala vahvisti evankeliumin ihmein ja merkein. Missä ei ole uutta evankeliumia, siellä ei ole ihmeitä ja merkkejäkään.

Entä se puolikas? Mukavaa, että kysyit. Kyseessä on kuin onkin 1. Kor. 13:8-13. Se on ihmeellinen katkelma. Sitä kierretään kuin kissat kuumaa puuroa, eikä sen kanssa oikein uskalleta liata käsiään. Sitä pelätään. On kuulemma vaikea teksti, yksi Raamatun vaikeaselkoisimmista. Koska tuon tekstin tulkinnallinen diversiteetti on niin laaja, John MacArthur tyytyy kirjassaan vain ohimennen mainitsemaan sen. Hän on käsitellyt tuota tekstikohtaa tarkemmin kirjassaan Totuus kielilläpuhumisesta.

Tärkein kiistakapula tuossa tekstissä on tietenkin, mitä tarkoitetaan sillä mikä on täydellistä. Nimittäin kun tulee se, mikä täydellistä on, lakkaa vajavainen. Siispä loogisesti halutaan tietenkin selvittää, mikä se täydellinen on, että voidaan havainnoida, josko se mahdollisesti jo olisi tullut. Kun eri tulkitsijat päätyvät eri lopputuloksiin kryptisen täydellisen identiteetistä, on selvää, että konsensusta ei synny. Siksi minun mielestäni voisi olla hyvä taktiikka unohtaa hetkeksi, mitä se on ja keskittyä siihen, mitä se ei ainakaan ole – yrittämällä rajata vaihtoehtoja.

John MacArthurin tulkinta tekstistä on luettavissa hänen Totuus kielilläpuhumisesta -kirjastaan (s. 59-68). Hän listaa viisi eri tulkintavaihtoehtoa:

  1. Täydellinen on Raamattu.
  2. Täydellinen on ylöstempaaminen.
  3. Täydellinen on seurakunnan kypsyminen.
  4. Täydellinen on Kristuksen toinen tuleminen.
  5. Täydellinen on iankaikkisuus

MacArthur luettelee ensin neljä mielestään väärää vaihtoehtoa ja sitten viidenneksi oman mielipiteensä. Hän perustelee iankaikkisuutta oikeaksi vaihtoehdoksi, koska:

  • Sana täydellinen on alkukielessä sellaisessa sukumuodossa (neutri), että sitä ei voi käyttää Kristuksesta (maskuliini).
  • Vaihtoehto mahdollistaa profetian ja tiedon esiintymisen seurakunta-aikana. Profetialla hän tarkoittaa julistamista, ei suoraan Jumalalta saatua ilmestystietoa. Tiedolla hän tarkoittaa yksinkertaisesti asioiden tietämistä ilman mitään yliluonnollisia implikaatioita.
  • Hänen mielestään Paavalin kontrasti rakkauden iankaikkisuuden ja armolahjojen ajallisuuden välillä menettää merkityksensä, jos täydellinen on Raamattu. Perustelu jää epäselväksi.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa voimme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa me tunnemme Jumalan täydellisesti kuten Hän tuntee meidät.

Olen MacArthurin tulkinnasta täysin eri mieltä.

Täydellisen ja vajavaisen luonne

Kirjoituksissaan Paavali piirtää usein kontrasteja asioiden välille. Hän tekee sitä tavan takaa. Esimerkkejä:

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. (1. Kor. 1:18)

Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha;  (Room. 8:6)

Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; (Ef. 2:17)

Ei siis ihme, että tästäkin teksikohdasta voi bongata sen, mitä kutsun paavalilaiseksi kontrastiksi. Se on jakeessa 10:

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Paavali piirtää kontrastin kahden konseptin välille: sen, mikä on täydellistä ja sen, mikä on vajavaista. Mysteerimmehän on se täydellinen. Emme tiedä, mikä se on; sitä juuri yritämme selvittää. Voisiko siis siitä olla apua, että selvitämme ensin, mikä se vajavainen on? Jos ymmärrämme, mikä vajavainen on, meillä on paremmat lähtökohdat ymmärtää, mikä täydellinen on, koska täydellinen on tässä vajavaisen vastakohta. Ja kuinka ollakaan, vajavaista ei tarvitse arvuutella, vaan Paavali kertoo meille:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Ensinnäkin tässä on nyt osoitettu vääräksi, jos joku menee väittämään, ettei Raamattu missään sano, että [jotkut] armolahjat lakkaavat toimimasta. Tässä se sanotaan. Profetoiminen lakkaa, samoin kielilläpuhuminen. MacArthurin metodi on tehdä iso numero kreikan sanamuodoista ja tehdä niistä päätelmiä. Paavali käyttää profetoimisen ja kielilläpuhumisen lakkaamiselle kahta eri sanaa, katargeo ja pauo. Katargeo esiintyy tekstissä passiivissa, mutta pauo refleksiivissä. Toisin sanoen profetoiminen lopetetaan – ulkoinen tekijä lopettaa sen –, mutta kielilläpuhuminen lakkautuu – se lakkaa itsestään. Mielestäni se on ylianalyyttinen lähestymistapa, joka saa hänet tekemään lakkaamisen ajankohdasta huomion, jolle ei mielestäni ole riittäviä perusteita:

Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13:9–10 tieto ja profetoiminen päättyvät, ”kun tulee se, mikä täydellistä on”. Huomioi, että kieliä ei mainita näissä jakeissa. Miksi ei? Siksi että mikään ei pysäytä kieliä — ne pysähtyvät itsestään ennen kuin ”tulee se, mikä täydellistä on”. (s. 31) [korostus minun]

Mielestäni tämä on liian pitkälle vietyä päättelyä. On epälooginen päätelmä, että Paavali luettelee kolme asiaa, jotka päättyvät, mutta joista ensimmäinen ja viimeinen päättyvät samaan aikaan myöhemmin ja keskimmäinen jostakin syystä omia aikojaan aikaisemmin. Paavali mainitsee kolme asiaa, profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon, jotka ”katoavat” tai ”lakkaavat”. On loogista olettaa, että jos oletetaan profetoinnin ja tiedon katoavan samaan aikaan, voidaan myös olettaa kielilläpuhumisen lakkaavan samaan aikaan. Lisäksi sen, että Paavali käyttää eri tapoja sen ilmaisemiseksi, että jokin lakkaa, voi selittää niinkin yksinkertaisesti, että hän vain hieman elävöittää kirjoittamaansa tekstiä käyttämällä välillä eri verbiä eri sijamuodossa.

Sinänsä MacArthurin huomio on oikea, että jakeessa 9 ei sanota, että kielilläpuhuminen on vajavaista. Se jää helposti huomaamatta. Mutta jos on oikein ymmärretty, mitä vajavainen tarkoittaa, ei pitäisi olla mikään ongelma heittää myös kielilläpuhumista samaan läjään muiden vajavaisten kanssa. Jaetta 9 ei tarvitse yliteknistää – Paavalin ei yksinkertaisesti tarvitse mainita kaikkia kolmea pointtinsa tueksi. Kielten kuulumista samaan nippuun muiden vajavaisten kanssa tukee myös se seikka, että myös kielilläpuhuminen oli ilmestystiedon kanava.

Kysymys kuuluu siis, mitä nämä vajavaiset asiat ovat, tai paremminkin: millä tavalla ne ovat vajavaisia? Helluntaikarismaatikon mieltävät tyypillisesti vajavaisuuden laadulliseksi vajavaisuudeksi. Profetoinnissa on astian makua; saattaa liha vähän haista. Minä olen vakuuttunut siitä, että se on väärä tulkinta ja että vajavaisuus on ehdottomasti ymmärrettävä määrällisenä vajavuutena.

Vajavaisuus ei tarkoita sitä, että profetia voi olla sisällöltään osittain paikkansapitämätön, vaan se tarkoittaa osittaisuutta. Sama kreikan sana meros esiintyy muualla Uudessa testamentissa ja sitä käytetään esim. tahoista, osuuksista, puolueista, alueista, ruumiinosista jne; se on sana, joka käy monenlaisiin erilaisiin osituksiin ja jaotteluihin; sillä ei kertaakaan ilmaista vajavaisuutta siten, kuin helluntaikarismaatikot uskovat. Profetoinnin vajavaisuus ei missään nimessä tarkoita, että puolet saattaa olla puutaheinää ja että se on odotettavissakin, koska 1. Kor. 13:9. Vajavainen profetia tarkoittaa, että palapelistä puuttuu paloja, mutta ei sitä, että osa paloista olisi vääriä.

Vajavaisuuden luonteen määritteleminen tällä tavalla auttaa myös ymmärtämään paremmin vajavaisen vastakohdan, täydellisen, luonteen. Se ei voi olla eri tavalla täydellistä, kuin mitä vajavainen on vajavaista, vaan sen on oltava vajavaisen täsmällinen vastakohta. Siispä, koska vajavainen on määrällisesti vajavaista, myös täydellinen on määrällisesti täydellistä. Paavalin käyttämä sana täydelliselle on teleion. Se on sanana monikäyttöisempi kuin meros, ja sillä voidaan ilmaista myös laadullista täydellisyyttä. Siitä syystä, jos mennään täydellinen edellä, päädytään väärään johtopäätökseen täydellisen luonteesta. Vajavaisen luonne määrää tässä täydellisen luonteen.

Useimmat englanninkieliset käännökset kääntävät sanan teleion muotoon perfect. Mutta on myös muutamia, jotka kääntävät sanan muotoon complete. Se viittaa eheyteen – siihen, että palapelissä on kaikki osat. Raamatussa jokaisella ihmisellä on saatavilla Jumalan koko ihmiskunnalle tarkoittama ilmoitus. Siitä ei puutu mitään, eikä ole mitään elämäntilannetta, johon Raamatulla ei ole sanottavaa. Mikään muu ilmestystiedon muoto ei pysty kilpailemaan tyhjentävyydessä, kattavuudessa ja käyttökelpoisuudessa Raamatun kanssa. Näin argumentti sille, että täydellinen on Raamatun kaanon, seisoo erittäin tukevalla pohjalla.

Lakkaamisen ja pysymisen ajankohta

Voidaksemme rajata vaihtoehtoja entisestään, meidän on bongattava toinen paavalilainen kontrasti, jota ei välttämättä ole yhtä helppoa löytää, koska välissä on useampia jakeita:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Kolme asiaa lakkaa, kolme asiaa pysyy. Tämän erinomaisen huomion teki myös Joonas Laajanen tätä samaa aihetta käsittelevässä erinomaisessa blogitekstissään, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon kadottua pysyvät usko, toivo ja rakkaus. MacArthurin tulkinnan heikkous on siinä, että hän joutuu jättämään uskon ja toivon merkityksen tälle tekstille täysin käsittelemättä. Rakkauden täydellisyyden ja iankaikkisuuden hän kyllä mainitsee, mutta uskosta ja toivosta hän ei kirjoita juuri mitään:

Paavali asettaa hengelliset lahjat vastakkain rakkauden kanssa osoittamalla, että lahjat ovat ainoastaan ajallisia, mutta rakkaus jatkuu ikuisesti. Tämä vastakkainasettelu olisi merkityksetön, jos Paavali sanoisi: ”Hengelliset lahjat kestävät ainoastaan Raamatun valmistumiseen saakka, ylöstempaamiseen saakka, tai Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, tai seurakunnan kypsymiseen saakka.” (s. 67)

Niin voisi periaatteessa ollakin, ellei MacArthurilta jäisi huomiotta se tärkeä seikka, että Paavali ei aseta armolahjojen kanssa vastakkain ainoastaan rakkautta, vaan myös uskon ja toivon. Myös usko ja toivo ovat ajallisia. Iankaikkisuudessa, joka on hänen tulkintansa täydellisestä, emme enää usko, koska usko on vaihtunut näkemiseen. Iankaikkisuudessa emme myöskään enää toivo, sillä koska toivomme on realisoitunut – olemme saavuttaneet sen, mitä toivomme.

Kuinka siis Paavali voi sanoa, että usko, toivo ja rakkaus pysyvät, jos vain rakkaus on todella pysyvää ja iankaikkista? Uskon, että Paavalin syy luennoida rakkaudesta niin perinpohjaisesti ja korostaa sen tärkeyttä, on se, että rakkaus pysyväisenä asiana on paljon parempi investointikohde, kuin ilmestykselliset armolahjat, joiden toiminta lakkaa pian. Kun ilmestystiedon hanat on pantu kiinni, me kristityt joudumme kestämään täällä toisiamme vielä kukaties kuinka monta tuhatta vuotta. Panostakaa siis rakkauteen; siksi rakkaus on ylivertainen. Usko ja toivo ovat osa kristityn elämää koko sen keston ajan. Siksi niistä voidaan sanoa, että ne pysyvät. Mutta rakkaus on niitäkin pysyvämpi; rakkaus ei koskaan katoa.

Vieläkään emme ole mielestäni saavuttaneet lopullista selvyyttä siitä, mikä täydellinen on, mutta mielestäni seuraavalla päättelyketjulla on vahvat meriitit:

  • Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat.
  • Kun kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat, usko, toivo ja rakkaus eivät katoa.
  • Koska usko ja toivo (ja rakkaus, mutta korostan uskoa ja toivoa ajallisina asioina) pysyvät ajassa, myös kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa.
  • Koska kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa ja koska uskon ja toivon (ja, yäk, rakkauden) pysyminen indikoi ajan jatkumista kielilläpuhumisen, profetoimisen ja ilmestystiedon lakkaamisen jälkeen, ja koska täydellisen tuleminen on määritelty lakkaamisen ajankohdaksi, myös täydellinen tulee ajassa.
  • Koska täydellinen tulee ajassa ja koska täydellisen tulon jälkeen usko ja toivo (ja, huoh, rakkaus) pysyvät, täydellinen ei ole iankaikkisuus.

Täydellisen tuleminen ajassa valaisee lisää myös profetian ja tiedon yliluonnollisuuden aspektia. MacArthurin linja, että profetoiminen on julistamista ja tieto ihan vain tietämistä, ei mielestäni ole oikea. Välistä unohtuu nimittäin kielilläpuhuminen, joka on yliluonnollista. Lisäksi, koska lakkaaminen tapahtuu ajassa, ei käy päinsä, että julistaminen lakkaa, emmekä enää tiedä mistään mitään. Siitä syystä kyseessä on oltava kaikkien kolmen kohdalla yliluonnollinen ilmestys. Ja koska vajavuus niissä ei tarkoita virheellisyyttä, vaan riittämättömyyttä, on siitä pääteltävä, että sellaiset ilmestystiedon muodot, jotka eivät sisällä kaikkea tarvittavaa, joutuvat antamaan tiedä sellaiselle ilmestystiedon muodolle, joka sisältää kaiken tarvittavan.

Tietäminen ja tunteminen

MacArthur kirjoittaa profetian ja tiedon vajavaisuudesta esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Voin opiskella ahkerasti ja tehdä kaiken voitavani opiskellakseni Jumalan Sanaa, mutta parhaimmillaankin pystyn saarnaamaan vain osan Jumalan totuuksista.

Tiedon lahja, joka on Hengen antama kyky nostaa esiin periaatteita Jumalan Sanasta, on sekin vajavaista. Emme millään voi tiedää kaikkea olemassaolevaa tietoa. (s. 54)

MacArthur implikoi täysin oikein, että vajavuus tarkoittaa osittaisuutta; sitä, että jotakin puuttuu, eikä niinkään sitä, että jokin on väärin. Realistista olisi tietysti ottaa sekin huomioon, koska varmasti jokaisella saarnaajalla on jokin traditio tai uskomus, joka luikertelee puheiden seassa ja jonka periaatteessa pitäisi jäädä ahkerien berealaisten haaviin. Oma lukunsa ovat myöskin tulkinnalliset erot. Jokainen erilainen tulkinta jostakin raamatunkohdasta ei voi olla oikein, vaan tyypillisesti yksi on oikein ja muut väärin. Molemmat seikat sopisivat hyvin tähän kontekstiin, mutta ne ovat laadullista vajavaisuutta, eikä 1. Kor. 13:9 puhu siitä, vaan se edelleenkin puhuu määrällisestä vajavaisuudesta. Siksi McArthurinkin ajatus siitä, että ei sitä kaikkea voi ihminen tietää, sopii huonosti. Meidän laadullinen vajavaisuutemme ihmisinä nimittäin aiheuttaa sen, että tietomme ja hengellinen ulosantimme jää määrällisesti vajavaiseksi. Siten tavallaan teemme oman laadullisen vajavaisuutemme kautta myös Jumalan totuudesta laadullisesti vajavaista. Mutta onko Jumalan koko totuus silti saatavilla? Ehdottomasti on!

On hyvä huomata, että Paavali ei ota mitään kantaa meihin ihmisinä, eikä meidän vajavuuteemme, eikä vajavaiseen kykyymme käsitellä ja omaksua Jumalan totuutta. Vastaväite tähän olisi jae 12:

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Tässäkin vajavainen ja täydellinen ovat vastapareja. Vajavainen on sama meros kuin aikaisemmin. Sen sijaan täydellinen on tässä epiginóskó, joka on määritelty seuraavalla tavalla:

I come to know by directing my attention to him or it, I perceive, discern, recognize; aor: I found out. [lähde]

Tulla tuntemaan kiinnittämällä huomio, havaita, erotella, tunnistaa; aor.: sain selville.

Korjatkaapa, jos olen väärässä, mutta tässä vaikuttaisi minun mielestäni olevan enemmän kyse tietämisestä kuin tuntemisesta. Siitä syystä en hyväksy sellaista selitystä, jonka mukaan kun täydellinen tulee, tunnemme Jumalan täydellisesti, samoin kuin Jumala tuntee täydellisesti meidät. Selitykseksi käy minun mielestäni paljon paremmin se, että meillä on täällä ajassa saatavilla kaikki tieto Jumalasta. Ja kuinka ollakaan, Raamatun kansien välissä on kaikki, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, eikä se ole vähän. En ole eri mieltä siitä, ettemmekö tuntisi Jumalaa huomattavasti nykyistä paremmin iankaikkisuudessa, mutta sitäkin sietäisi mielestäni pohtia, että toteutuuko se tunteminen tiedon omaksumisen kautta, vai intuitiivisesti ja yhtäkkisesti siten, että yhtäkkiä Jumala vain on jokaiselle selvä.

Onko siinä pohdinnassa otettu lainkaan huomioon sitä, että muutummeko me äärettömiksi iankaikkisuudessakaan? Lakkaako aika olemasta? Jos Kristus on edelleen Jumalaihminen ja Hänellä on edelleen fyysinen ruumis, eikö se ole äärellinen? Olemmeko me Herraamme parempia? Jos olemme äärellisiä, kuinka voimme kuvitellakaan sisäistävämme tietoisuuden äärettömän Jumalan koko olemuksesta äärellisiin mieliimme? Väitän, että on simplististä todeta, että iankaikkisuudessa tunnemme Jumalan täydellisesti tai tiedämme Hänestä kaiken, kun sellaisten toteamusten laajempia implikaatioita ei ole pysähdytty pohtimaan.

Minusta tuntuu myös toisinaan siltä, että on muotijuttu tekeytyä tyhmemmäksi ja ymmärtämättömämmäksi kuin mitä on, koska se on nöyrää. Minä ainakin haluan tietää asioita ja koska Raamattu sisältää kaiken, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, minulla on myös teoreettinen potentiaali tietää se kaikki. Miksi ei olisi? Sen toteutuminen käytännössä on asia erikseen. Minusta tuntuu, että Paavali on optimistisempi sen suhteen, mitä ihminen voi tietää Jumalasta, kuin me – eritoten jos voidaan kiistatta osoittaa, että hän puhuu Raamatusta. Tai sitten Paavalin rima täydellisesti tuntemiselle on matalemmalla kuin meillä.

Kasvoista kasvoihin

Täydellisen tullessa näemme kasvoista kasvoihin, himmeän kuvastimen kuvajaisen sijasta, kirjoittaa Paavali. MacArthur selittää:

Näemme Jumalan sekina-kirkkauden ainoastaan silloin, kun siirrymme iankaikkiseen tilaamme. Johannes näki uuden taivaan ja uuden maan luomisen jälkeen uuden Jerusalemin laskeutuvan Jumalan luota maahan (Ilm. 21:1–2). Sitten hän puhuu saman luvun jakeissa 11 ja 23 Jumalan kirkkaudesta, joka valaisee tuon kaupungin. Tuossa iäisessä asuinpaikassamme saamme nähdä Hänen kirkkautensa kasvoista kasvoihin.

Paitsi sitä, että vierastan sekina-sanan käyttöä, tällainen tulkinta lukee tekstiin paljon. Paavali ei sano, kenet tai mitä näemme kasvoista kasvoihin nykyisen epäselvän sijasta. Peilistäkin katsomme periaatteessa itseämme! Että kyse on Jumalan kirkkaudesta, on puhdas arvaus. Lisäksi minusta on omituista ajatella, että Jumalan kirkkaudella on kasvot. Kun Jumalasta puhutaan siten, että hänellä on ruumis, jonka kanssa voi vuorovaikuttaa, ajattelen itse ilman muuta Kristusta. En usko että iankaikkisuus muuttaa mitään: Hän on iankaikkisesti rajapinta äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen välillä. Hän on iankaikkisesti inkarnoitunut Kristus, Jumalaihminen, ja me tarvitsemme Häntä iankaikkisesti siinä roolissa. Kun iankaikkisuudessa näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, näemme Hänet. On kuin MacArthur sanoisi, että iankaikkisuudessa näemme vihdoin Isän. Mitä Jeesus sanoisi siihen (Joh. 14:9)?

Jos kyse on Jumalan näkemisestä kasvoista kasvoihin, se pitää perustella. Joonas Laajanen kirjoittaa tästä:

“Kasvoista kasvoihin” Miten? Tietysti kontrastissa hämärään/vajavaiseen näkemiseen. Tämä fraasi on monen osalta tulkittu tarkoittamaan sitä hetkeä, kun pyhät katsovat Jumalaa tämän kirkkaudessa. Kuitenkin tämä fraasi Kirjoituksissa ei koskaan viittaa siihen mahtavaan tapahtumaan. Sen sijaan sen raamatullinen käyttö viittaa toistuvasti selkeään Jumalan Sanan ilmestykseen, joka on kontrastissa vähemmän selvien ilmestysten, näkyjen ja unien kanssa:

6. Ja Herra sanoi: “Kuulkaa minun sanani. Jos keskuudessanne on profeetta, niin minä ilmestyn hänelle näyssä, puhun hänen kanssaan unessa.
7. Niin ei ole minun palvelijani Mooses, hän on uskollinen koko minun talossani;
8. hänen kanssaan minä puhun kasvoista kasvoihin, avoimesti enkä peitetyin sanoin, ja hän saa katsella Herran muotoa. Miksi ette siis peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” (4 Moos. 12:6-8).

Katso myös 2 Moos. 33:9-11, 18-23; 5 Moos. 5:1-4.

Yhdyn täysin rinnoin ja huomautan, että mitä Moosekseen tulee, hänen kasvoista kasvoihin kanssakäymisensä Jumalan kanssa tuotti tuliaisina ilmestystietoa Jumalalta:

Ja kun Mooses astui alas Siinain vuorelta ja hänellä vuorelta alas astuessaan oli kädessänsä kaksi laintaulua, ei hän tiennyt, että hänen kasvojensa iho oli tullut säteileväksi hänen puhuessaan Herran kanssa. Ja kun Aaron ja kaikki israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen ihon säteilevän, pelkäsivät he lähestyä häntä. (2. Moos. 34:29–30)

Jumala välitti kasvokkain Mooseksen kanssa keskustelemisen kautta Israelin kansalle vajavaisen ilmestyksen, joka ei riittänyt pelastamaan, vaan ainoastaan tuomitsemaan. Kuinka paljoa ennemmin siis voimme nyt sanoa, että näemme kasvoista kasvoihin, kun meillä on enemmän ilmestystä, kuin Mooseksella koskaan? Se ilmestys lisäksi sisältää kaiken sen, mitä tarvitsemme pelastuaksemme, toisin kuin laki, jonka Mooses sai. Meidän ei myöskään tarvitse nousta vuorelle saamaan ilmestystä Jumalalta, vaan se on meillä juuri niin helposti saatavilla, kuin keksimme.

Lopuksi

Mielestäni on sääli, että näin mielenkiintoinen ja sisältörikas raamatunkohta jää hyödyntämättä tässä debatissa. Muut raamattuperusteiset argumentit ovat melkeinpä yksinomaan viitteellisiä ja sellaisia, joista sessationismi voidaan jotenkin johtaa. Mutta tässä meillä on katkelma, joka erittäin selväsanaisesti toteaa, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta tulee päättymään. Väitän, että yksi tekijä ylitse muiden, joka määrää, miten tähän katkelmaan suhtaudutaan, on futuristinen eskatologia.

John MacArthur ”vuotavana dispensationalistina” on siitä hyvä esimerkki. Hän esimerkiksi uskoo, että helluntaina Pietarin ”tämä on se” on pelkkä osatoteutuma, eikä lopullinen ja sillä perusteella hän uskoo, että profetia palaa vielä silloin, kun Jooel 2:n profetia lopullisesti täyttyy. Miksei nykyinen helluntaikarismaattinen liike voi olla sitä? Koska ei nyt vaan näytä siltä. Siten ilmestyksellisten armolahjojen lopullinen lakkaamisajankohta ja täydellisen ilmestyminen on sijoitettava tuon tapahtuman jälkeen, tulevaisuuteen, käytännössä iankaikkisuuteen, koska futuristisissa eskatologiamalleissa Israelin kansan kääntyminen kansakuntana (mikä on ilmeinen Jooel 2 kaltaisen Hengen vuodatuksen seuraus) laukaisee Herran paluun.

Meillä, jotka pidämme tätä tekstiä oivallisena sessationismin perusteluna, on siis melkoinen vuori kiivettävänä. Olisi käytännössä vakuutettava juuri Israel-matkalta palanneen karismaatikon lisäksi myös sessationistiveli paljon enemmästä kuin vain yhdestä irrallisesta tekstitulkinnasta. Ajatusten seuraukset täytyy tiedostaa. Premillenialismin eri muodot ovat näin kokemusperäisenä mutuna maailman yleisin eskatologia. Kaikki liittyy  edelleen kaikkeen ja voidakseen hyväksyä tämän tekstin selityksen, on arvioitava vakavasti myös omaa eskatologiaansa. Kuka on siihen valmis?

En pidä siitä, että ilmestyksellisten armolahjojen jatkumiseen uskovat pääsevät väittämään, että meillä ei ole kunnollista raamatullista argumenttia, vaan että meidän on vedottava kirkkohistoriaan. Mielestäni keskustelun pitää olla ennen kaikkea teologista ja levätä eksegeettisellä pohjalla. Raamatun Sanan on määriteltävä todellisuutemme. Olen vakuuttunut, että tämä on hyvä teksti sessationismin perustelemiseksi ja parempi kuin monet muut, koska tässä selkeästi todetaan, että ilmestyksellisten armolahjojen lakkaamiselle on olemassa ajankohta. Meitä sessationisteja syytetään usein aiheellisesti karismaatikoille ilkkumisesta. Tällainen metodologia kantamme perustelussa auttaisi ottamaan etäisyyttä myös sellaiseen. Se on Raamatun yksi monista vahvuuksista.

Olit sitten sessationisti tai karismaatikko, toivon että ymmärrät, että tiedostan, miten paljon tämän tulkintamallin hyväksyminen saattaa räjäyttää auki itsestäänselvyyksinä pidettyjä oppirakenteita. Se ei ole helppo paikka. Minulle tämän asian ymmärtäminen on opettanut kärsivällisyyttä eri tavoin uskovia kanssauskovia kohtaan.

Ja vielä, jottei jäisi epäselväksi: John MacArthur on edelleen ihan huikea. Mutta minun ei tarvitse olla hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Strange fire on myös hyvä kirja, koska sessationismin puolesta argumentaation seuraava taso on väitettyjen karismaattisten manifestaatioiden analysointi ja vertaaminen Raamattuun. Sen Strange fire / Vierasta tulta tekee erinomaisesti ja sekin on erittäin tarpeellinen keskustelu käydä.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.