Jumalan oikeus ja pyhä viha

Kun oikeustajuani loukataan, päällimmäinen tunteeni on viha. Oikeustajuani loukkaavan teon ei tarvitse välttämättä kohdistua minuun, vaan kyseessä voi olla myös jokin yhteiskunnallinen pahuus, tai jokin rikos, josta uutisoidaan. Kun luen lehdestä siitä, miten joku on raiskattu tai murhattu, tunnen vihaa.

Viha on tarpeellinen tunne. Kun viha kriminalisoidaan, oikeus vääristyy. Kun viha kuohahtaa, tiedämme siitä, että se on imago dei meissä; miksei tuo pahuus saa ansaitsemaansa rangaistusta? Että pistää vihaksi! Viha on pyhä asia.

Oikeuden vääristäjistä pahin lienee sangen ironisesti tällä hetkellä Suomen oikeusministeriö, joka lanseerasi 4. helmikuuta Against hate -nimisen hankkeen:

Screenshot_2019-02-06 Oikeusministeriö ( oikeusmin) Twitter

Tarkkasilmäinen huomaa, että hate-sanan t-kirjain on päivänselvä risti. En ole ainoa, joka huomautti oikeusministeriölle tästä. Oikeusministeriö yritti tietenkin selitellä tätä veronmaksajien rahoilla kustannettua aivopieruaan siten, että kyseessä on pelkkä päätteetön t-kirjan. Se on tietenkin valhetta. Kommentoijat kyselivät myös, missä Suomen laissa on säädetty vihapuheesta, jolloin oikeusministeriön Twitter-vastaava viittasi Suomen rikoslain 11. luvun 10. pykälään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuolta sivulta ei löydy edes sanaa viha, saati sitten sanaa vihapuhe. Jälleen valhetta ja oikeuden vääristelyä.

Itse asettamansa standardin perusteella oikeusministeriö syyllistyy itse kampanjallaan vihapuheeseen kiihottamalla kansanryhmää, kristittyjä, vastaan ja rikkomalla uskonrauhaa käyttämällä kristittyjen käyttämää symbolia kristityille mielipahaa aiheuttavassa kontekstissa.

Tätä kommentoijaa paremmin en itse osaisi, enkä voisi sanoa:

Screenshot_2019-02-06 Oikeusministeriö on Twitter Against Hate –hankkeen sivuilta löydät opetusmateriaaleja, joiden avulla [...]

Ylläoleva huomio daavidintähdestä H:na (minä olisin laittanut sen A:ksi) ja puolikuusta E:nä on erittäin osuva ja kiteyttää koko älyttömyyden: jos A:na olisi daavitintähti, sitä paheksuttaisiin voimakkaasti ja oikeusministeriö pyytelisi häpeissään anteeksi ilman muuta antisemitismiksi tulkittavaa oksennustaan. Jos E:nä olisi ollut puolikuu, olisi puolestaan muslimipopulaatio ollut raivon vallassa. Oikeusministeriö pyytelisi taas häntä koipien välissä anteeksi, mutta se ei auttaisi mitään. Mutta koska kyseessä on ”vain” kristityille merkityksellinen symboli, sitä saa käyttää ja siitä pahastuville selitellään valheellisesti, että kyseessä on pelkkä t.

Miksi näin?

Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen kuin teitä. Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa. Muistakaa se sana, jonka minä teille sanoin: ’Ei ole palvelija herraansa suurempi.’ Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne. Mutta kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. (Joh. 15:18-21)

Kristityn ei kannata odottaa maailmalta oikeudenmukaisuutta. Se ei silti tarkoita, etteikö Jumalan asettamalta esivallalta tarvitsisi peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta, vaan se on velvollisuutemme. On kristittyjen tehtävä muistuttaa esivaltaa siitä, että se on Jumalan palvelija ja sen tehtävä on rangaista pahantekijöitä. Mutta kun esivallasta tulee oikeuden vääristelijä, käy kuten Calvin on sanonut:

quote-when-god-wants-to-judge-a-nation-he-gives-them-wicked-rulers-john-calvin-83-40-32

Kun Jumala tahtoo tuomita kansakunnan, Hän antaa sille pahat johtajat.

Kun kristitty nuhtelee esivaltaa Raamatun auktoriteetilla, se kerää päättäjien pään päälle tulisia hiiliä. On tuleva viimeinen päivä, jona joka iikka seisoo Karitsan tuomioistuimen edessä vastaamassa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Se koskee myös päättäjiä. Heidän tuomionsa on oleva sitä kovempi, mitä ylimielisemmin he suhtautuivat Jumalan armossaan lähettämiin profeettoihin, jotka julistivat heille Jumalan lakia ja tahtoa. Tuona päivänä me, jotka pelastumme, iloitsemme heidän tuomiostaan, sillä paha sai palkkansa ja Jumalan oikeus tapahtui. Siihen saakka huudamme Jumalan puoleen profeetta Habakukin sanoin:

Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: ”Väkivaltaa!” ja sinä et auta? (Hab. 1:2)

Oikeus ei ole vanhurskaalle ja oikeudenmukaiselle Jumalalle yhdentekevä asia. Vanhan testamentin Israelin jumalattomuus ilmeni siten, että he eivät toteuttaneet oikeutta, vaan vääristelivät sen:

Sinun päämiehesi ovat niskureita ja varkaiden tovereita; kaikki he lahjuksia rakastavat ja palkkoja tavoittelevat; eivät he hanki orvolle oikeutta, lesken asia ei pääse heidän eteensä. (Jes. 1:23)

Sillä Israelin heimo on Herran Sebaotin viinitarha, ja Juudan miehet ovat hänen ilo-istutuksensa. Ja hän odotti oikeutta, mutta katso, tuli oikeuttomuus, ja vanhurskautta, mutta katso, tuli vaikerrus. (Jes. 5:7)

Rauhan tietä he eivät tunne, oikeutta ei ole heidän askeleissansa; polkunsa he tekevät mutkaisiksi, ei kukaan, joka niitä käy, tunne rauhaa. (Jes. 59:8)

Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. (Jes. 59:15)

Tällainen jumalattomuus ja oikeuden vääristely herätti Jumalan vihan.

Kun raiskaajat, huumekauppiaat, syntymättömien lasten murhaajat ja pedofiilit eivät saa asiaankuuluvaa tuomiotaan, se on jumalattomuutta ja oikeuden vääristelyä. Se herättää minussa vihaa. Ja sen sijaan, että oikeusministeriö tekisi työtä sen eteen, että rikollisilta vaadittaisiin silmä silmästä ja henki hengestä, se syytää veronmaksajien rahaa vihapuheidiotismiin ja pyrkii kriminalisoimaan vihapuhetta. Se aiheuttaa minussa entistä enemmän vihaa. Se ei pyri siihen, että rikosten uhrit saisivat oikeutta osakseen. Tämä on korruptoitunutta oikeuden pervertointia. Että pistää vihaksi! Ja pian minut julistetaan kriminaaliksi, koska vihaan tätä oikeuden halventamista.

Yhteiskunta, joka tällä tavalla vääristelee oikeutta, tulee saamaan tuta Jumalan oikeudenmukaisen tuomion.

Mitä on tehtävissä?

Suomen päättäjät tarvitsevat evankeliumia ja Jumalan Sanaa! Heitä on muistutettava siitä, että he ovat Jumalan asettama esivalta ja että he ovat vastuussa Jumalalle siitä, kuinka he hoitavat tämän maan asioita. Tässä on oivallinen esimerkki:

Päättäjä: Sinä tulet seisomaan eräänä päivänä tuomioistuimen edessä ja vastaat Hänelle, joka asetti sinut päättäjän asemaan. Tee oikeutta! Etsi Herraa! Käänny pahuudestasi ja pane turvasi Kristukseen! Hän on ylösnoussut, elää tänä päivänä ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita – myös sinut!

Pastori: Olisikohan pelleilyn aika jo ohi? Olisikohan jo riittävästi saarnattu yhteydestä, armolahjoista ja rakkaudesta? Ala saarnaamaan Jumalan vihasta! Ala saarnaamaan Jumalan vanhurskaudesta! Miksi luulet, että seurakuntalaisesi elävät moraalittomasti, aviopuolisot pettävät toisiaan ja eroavat, lapset ovat kurittomia ja nuoret kunniattomia? Koska olet uskoton Jumalan Sanalle, etkä julista sen koko neuvoa, vaan jätät tuomitsematta synnin! Poista paha Israelista!

Sinä, ihmislapsi, etkö tuomitse, etkö tuomitse verivelkojen kaupunkia? Tee sille tiettäviksi kaikki sen kauhistukset. (Hes. 22:2)

Kristitty: Älä lähde mukaan vihapuheretoriikkaan. Se on salakavalinta mahdollista maailmallisuutta ja vasemmistolaista jumalattomuutta. Jos näet ympärilläsi oikeuden vääristelyä ja tunnet vihaa, se on oikein. Tuo se esiin. Mutta kosto jätä Jumalalle.

Älä sano: ”Minä kostan pahan”; odota Herraa, hän auttaa sinua. (San. 20:22)

Sentähden sanoo Herra, Herra Sebaot, Israelin Väkevä: Voi! Minä viihdytän vihani vastustajissani, minä kostan vihollisilleni. (Jes. 1:24)

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Ennaltamääräämisoppia ei ole Raamatussa, väittää Paavo Haapapuro

Nettikeskustelut etenevät yleensä hyvin ennalta-arvattavalla kaavalla. Minä heitän ilmaan ajatuksia, eikä kukaan oikein sano niihin koskaan mitään. Jotakin ympäripyöreää yritetään väittää vastaan, mutta mitään kovin innovatiivisia vastaväitteitä ei tule vastaan kovinkaan usein. Viime kädessä toinen osapuoli sitten kaivaa netistä jonkun lukemansa artikkelin keskustelua sotkemaan. Lue tuo. Suosittelen.

Sehän on tietenkin samantekevää, minkä laatuisia argumentteja näissä artikkeleissa esitetään. Se riittää, että ne ankarasti vastustavat eksytystä. Näin tartutaan täysin kritiikittömästi kuin hukkuvat oljenkorsiin kaikkeen mahdolliseen, ei väliä kuinka ala-arvoiseen, ettei vain tarvitsisi ajatella, kyseenalaistaa omia traditioita ja myöntää, että tuossa kalvinismissa on kyllä enemmän itua, kuin olin luullut.

Tällä kertaa minua kehotettiin lukemaan Paavo Haapapuron nettikirjoitus Ennaltamääräämisoppia ei ole Raamatussa. Seuraan analyysissäni hänen artikkelinsa aihejaottelua.

1. Alkusanat

Minä en tiedä, kuka Paavo Haapapuro on, enkä mitä uskonsuuntausta hän edustaa. Hänellä on lukuisia muitakin kirjoituksia, joiden sisältöön en ota kantaa. Hänen kirjoituksensa ensimmäisen kappaleen ensimmäisen lauseen ensimmäinen sana on heti virhe. Jean Calvin ei ollut sveitsiläinen, vaan ranskalainen. Haapapuro kirjoittaa Calvinista:

Hänen suurin ansio on ehkä siinä, että hän vastusti monia katolisen kirkon harhoja ponnekkaasti. Hän loi kalvinistisen oppirakennelman, joka rinnastetaan usein ennaltamääräämisoppiin mutta käytännössä taitaa kuitenkin olla niin, että sekä kalvinismista että ennaltamääräämisestä on nykyaikana liikkeellä useita eri versioita.

Calvinin ansiot ovat paljon laajemmat teologian systematisoijana ja eksegeettinä. Hän oli pastorina Sveitsin Genevessä, jonne hän joutui pakenemaan kotimaastaan Ranskasta. Hän ei nauttinut olostaan Genevessä ja hänet ajettiin sieltä kertaalleen poiskin ja pyydettiin sitten takaisin. Genevestä hän lähetti kymmenittäin lähetystyöntekijöitä Ranskaan ja Italiaan, joista monet kuolivat marttyyrikuoleman. Hänen lähetysohjelmansa ansiosta Eurooppaan syntyi yli 2000 seurakuntaa. Calvinin luona kävi myös oppilaita muista maista, joista eräs merkittävimpiä lienee skotlantilainen John Knox, joka palasi myöhemmin Genevestä takaisin skotlantiin, tuoden uskonpuhdistuksen Skotlannin kirkkoon. Skotlannin kirkosta on syntyisin nykyinen presbyteerikirkko. Skotlannista uskopuhdistus levisi myös muualle britteinsaarille ja syntyi puritaaniliike. Aikanaan puritaanit pakenivat vainoja uudelle mantereelle. Ei ole kyse ainoastaan uskonnollisen ideologian leviämisestä, vaan myös monista Calvinin teologian poliittisista implikaatioista, jotka muovasivat Yhdysvaltain perustuslain. Calvinia ei ole turhaan tituleerattu Amerikan todelliseksi perustajaksi.

Kalvinismista ei ole olemassa eri versioita. Yleinen asiavirhe on pitää ”kerran pelastettu, aina pelastettu” -oppiin uskovia kalvinisteina ja pitää tuota yksittäistä ajatusta jonkinlaisena kalvinismin kiteytyksenä. Sellainen se ei ole. Kalvinismin viisi pääkohtaa muodostettiin vasta Calvinin kuoleman jälkeen ja ne kokonaisuutena määrittelevät kalvinismin, siten kuin sen nykyään ymmärrämme. Ei ole olemassa vaikkapa kolmen tai neljän pisteen kalvinisteja. Jos joku ei usko jotakin kalvinismin viidestä pääkohdasta, hän ei usko kalvinismia kokonaisuutena. Kalvinismin perusajatus on johdonmukaisuus; ei ole yhtä ilman neljää muuta. Jos yksikin kalvinismin viidestä pääkohdasta osoitetaan epätodeksi, se mitätöi muutkin neljä.

Ainut kalvinismin ”eri versio” on hyperkalvinismi. Se on useimmiten karikatyyri, jonka kalvinismin vastustajat piirtävät kalvinismista. Hyperkalvinismin keskeinen ajatus on, että millään ei ole väliä, kun kaikki on ennaltamäärätty. Siispä evankeliointi on turhaa, parannuksen tekeminen on turhaa ja kaikki on turhaa. Siten kalvinistit eivät ajattele. Jos joku kalvinistiksi itseään kutsuva todella ajattelee niin, hänen on tehtävä parannus. Paavo Haapapuro toistaa tämän karikatyyrin hyvin ennalta-arvattavalla tavalla:

Ennaltamäärämisoppia on vastustettava, koska sillä on lamauttava vaikutus uskovaisiin ihmisiin. Monet uskovaiset ajattelevat, että ei kannata itse mitään yrittää, kun kaikki on jo ennaltamäärätty. Omasta tekemisestä ei ole mitään hyötyä.

Hän tarkoittanee, että ennaltamääräämisellä on lamauttava vaikutus häneen itseensä ja ilman muutahan kaikki ajattelevat ja toimivat samoin kuin hän, koska hän itse on terveellä tavalla ajattelevan kristityn standardi. Hänen arvionsa kalvinismin käytännön vaikutuksesta kristittyyn ihmiseen ei päde yhteenkään tunnetuimmista kalvinistisaarnaajista, eikä kalvinistisiin uskonliikkeisiin kirkkohistoriassa – paitsi kenties 1700-luvun lopun baptistiliikeeseen Isossa-Britanniassa; ja kuinka ollakaan, Jumala nosti tuosta liikkeestä esiin William Careyn, jota pidetään nykymuotoisen lähetystyön isänä.

Haapapuro käsittelee artikkelissaan raamatunkohtia ainoastaan Uudesta testamentista. Jeesuksen opetuksen aiheesta hän suurimmaksi osaksi sivuuttaa ja keskittyy Paavalin kirjeisiin, ikään kuin ennaltamäärääminen olisi peräisin yksin niistä. Hänellä on kaksi viittausta evankeliumeihin ja Jeesuksen opetuksiin, joista tässä on ensimmäinen:

Jeesus ei sanonut, että valinta olisi jo tehty ennakkoon. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu”, näin hän sanoi.

Kyseinen tekstikohta on Mark. 16:16; tekstivariantti jota ei löydy vanhimmista ja luotettavimmista käsikirjoituksista ja siksi siitä ei ole hyvä tehdä teologiaa. Ajatus siitä, että pelastuksen perimmäinen alkutekijä ei ole ennaltamäärääminen vaan usko, voitaisiin periaatteessa kyllä johtaa muistakin teksteistä, kuten vaikkapa Apt. 16:31, mutta siinäpä se onkin, että yksilön usko ei ole pelastuksen alkutekijä, eikä edes ainut tekijä. Ennaltamääräämisen vastustajat, kuten Paavo Haapapuro, eivät tule ajatelleeksi, että itse asiassa kokonainen liuta erilaisia tekijöitä, asioita ja ennakkoasetelmia vaaditaan ennen kuin voidaan alkaa puhumaan uskosta pelastuksen välineenä. Ensin on oltava luomakunta, sitten on oltava lankeemus ja lopuksi on oltava sijaissovitus. Näitä ei kukaan kyseenalaista (paitsi harhaoppiset, jotka kieltävät sijaissovituksen) ja silti sanomme ”yksin uskosta”, emmekä ”yksin  verestä” tai ”yksin rististä”.

Ennaltamäärääminen on sijaissovituksen ja muiden mainitsemieni ohella tarpeellinen tekijä pelastussuunnitelmassa. Ilman sitä uskoa ei voi olla. On virhe Haapapurolta vihjata, että pelastus on joko ennaltamääräämisen tai uskon kautta, kun molemmat ovat osa pelastusprosessia. Uskoa ei myöskään voi olla ilman uudestisyntymää, emmekä silti sano ”yksin uudestisyntymästä”, vaan ”yksin uskosta”. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oma hitustakaan pelastavaa uskoa, vaan Jumalan täytyy antaa tuo usko ihmiselle. Usko on Jumalan lahja ja Hän antaa sen kenelle tahtoo.

2. Paavalin rooli

Haapapuro tekee joitakin täysin oikeita huomioita Paavalista, mutta toisaalta myös spekuloi tarpeettomasti asioilla, joilla ei ole mitään merkitystä. Haapapuro kirjoittaa esimerkiksi näin:

Usein hän oli ensimmäinen kristitty, joka joutui vastailemaan kysymyksiin, hänellä ei ollut valmiita vastauksia, joihin hän olisi voinut turvautua. Paavali joutui aika ahtaalle välillä kaikkien noiden kysymysten kanssa.

Tämä saa Paavalin kuulostamaan tyypiltä, joka heitti hatusta oppia tilanteen mukaan kuten parhaiten taisi. Missä ovat Pyhän Hengen inspiraatio ja ohjaus? Luemme Paavalia inspiroituna Raamatun kirjoittajana, emmekä ahdisteltuna kysymys-vastaus-automaattina. Tiedämme, että kaikki mitä Paavali kirjoitti, syntyi Pyhän Hengen vaikutuksesta (2. Tim. 3:16) ja Hengen johtamana hän kirjoitti ja puhui sen mitä sai Jumalalta (1. Piet. 2:21). Emme tiedä, millainen prosessi se Paavalille oli. Sillä on turha maalailla. Paavali ei ainoastaan vastaillut kysymyksiin, vaan myös opetti.

Paavali ei hypi asiasta toiseen, kuten Haapapuro väittää, vaan Paavali on pitkien ajatusketjujen mestari. Hänen ajatuksensa ovat pitkiä, jäsenneltyjä, johdonmukaisia ja vaativat keskittymistä auetakseen. Ennaltamäärääminen on Paavalin kirjeiden asiakokonaisuuksista helpoimpia asioita ymmärtää. Haapapuro tekee huomion Paavalin ymmärrettävyydestä, siten kuin Pietari on asian oletettavasti esille ottanut:

Pietari nimittää Paavalin kirjeitä vaikeaselkoisiksi ja kyllä ne sitäkin ovat. Paavalin kirjeitä on helppo ymmärtää väärin ja se on varmasti yksi syy ennaltamäärämisopin syntymiseen.

Raamattu sanoo 2. Piet. 3:16:

…niinkuin hän tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen.

Pietari ei siis sano, että Paavalin kirjeet ovat kautta linjan vaikeatajuisia, kuten Haapapuro tuntuu väittävän, vaan että Paavalin kirjeissä on yhtä ja toista vaikeatajuista, kuten tekstissä lukee. Pietarin puhe on Kristuksen tulemuksesta sekä tuomion päivästä, mistä jotkut kommentaattorit ovat päätelleet, että asiayhteyden perusteella Paavalin kirjeissä nimenomaan Herran tulemusta ja tuomiota koskevat aiheet olisivat niitä vaikeaselkoisia. Minun mielestäni se on suomenkielisen käännöksen perusteella liikaa päätelty, joskin sitten pitäisi selittää, miksi Pietari päättää aiheesta puhuessaan sellaisen huomion Paavalin kirjoituksista tehdä. Toiset kommentaattorit huomauttavat, että kyseistä kohdasta on olemassa tekstivariantti, jossa yhden ainoan kirjaimen poikkeama muuttaa sanan niissä koskemaan Paavalin kirjeitä, näiden asioiden sijasta. 1938-käännös tuntuu olevan käännetty tuota tekstivarianttia noudattaen. Oli miten oli, Albert Barnes tekee tekstikohdasta erittäin hyvän huomion:

Nuo opit [Herran tulemuksesta ja tuomiosta] olivat tosiaankin osa Paavalin kirjeitä, mutta siltikään tarkastelemastamme tekstikatkelmasta ei tulisi ymmärtää, että Pietari syyttää Paavalia selkeyden puutteesta. Hän ei viittaa vaikeuteen ymmärtää, mitä Paavali tarkoitti, vaan vaikeuteen käsittää niitä suuria totuuksia, joita hän opetti. Vaikeus ei ole siinä, että kirjoittaja ei kirjoita selkeästi, vaan joko:

a) että ajatuksen loisteliaisuus ja aiheen käsityskyvyn ylittävä luonne käyvät mielen ylitse, taikka

b) että totuus on niin kova pala niellä ja mieli niin ennakkoasenteellinen sitä vastaan, ettemme tahdo ottaa sitä vastaan.

Monet tietävät vallan hyvin, mitä Paavali tarkoittaa ja ottaisimme hänen oppinsa empimättä vastaan, mikäli sydämemme ei vastustaisi; ja siinä mielentilassa Paavalia syytetään epäselvyydestä, kun todellisuudessa ongelma piilee syyttäjän sydämessä.

Olen sanonut aiemminkin ja sanon jälleen, että tätä oppia ei ole vaikea ymmärtää, vaan vaikea niellä. Kun Raamatun antaa puhua, eikä pakota sitä omiin mielihaluihinsa, ennaltamäärääminen on kiistatta Raamatun opetus. Siksi kukaan reformoidun teologian vastustaja, ainakaan jos haluaa olla vakavasti otettava, ei lähde väittämään, ettei Raamattu opeta ennaltamääräämistä, vaan mieluummin määrittelee uudelleen, mitä se tarkoittaa.

3. Käännösvirheistä

Kaikki Haapapuron artikkelin ongelmat kulminoituvat tähän osioon. Hän esittää ennaltamääräämisen olevan väärin tehdyn käännöstyön tulosta. Hän kirjoittaa:

On ensinnäkin syytä muistaa, että kaikki Raamatun kääntäjät eivät ole olleet edes uskossa. Ei-uskovaisten ihmisten on hyvin vaikeaa ymmärtää monia Raamatun kohtia, lähes mahdotonta. Toiseksi on syytä ottaa huomioon, että osa kääntäjistä on ollut ennaltamäärämisopin sokaisemia niin, että he ovat automaattisesti kääntäneet monia kohtia aivankuin ennaltamäärämisoppi pitäisi paikkansa. He eivät ole tutkineet muita mahdollisuuksia.

Raamattua kääntävät eri kielille yleensä tehtävään nimitetyt komiteat. Oli kyse jumalattomista tai uskovaisista raamatunkääntäjistä, jokaisen pitäisi tietää, että kääntäminen on kääntämistä ja tulkinta tulkintaa. En itse usko, että edes joidenkin parjaaman 1992-käännöksen käännöskomitean tarkoituksena on ollut väännellä Raamattua siten, että joku tietty oppi saisi käännökseltä enemmän tukea. Emme puhu mistään Uuden maailman käännöksestä. En pidä siitä tavasta, jolla Haapapuro esittää tuntevansa käännöskomiteoiden intressit. Kääntäjien tehtävä ei ole ”tutkia muita mahdollisuuksia”, vaan kääntää teksti.

Haapapurolla on sananen sanottavanaan käännöskomiteoiden käännösratkaisuista:

Esimerkiksi sanaa ”valinnut” tai ”valitut” käytetään Raamatussa paljon väärin, se olisi ollut syytä kääntää tarkemmin ja eri tavalla. Kreikkalainen sana”eskselesato” tarkoittaa ”uloskutsuttuja” ja se voitaisiin kääntää ”valittujen” sijasta ”kutsutuiksi”.

En itsekään ole kreikka-asiantuntija, mutta osaan ottaa selvää. Luulisin, että jos googlaamalla Haapapuron artikkelissaan käyttämää sanaa eskselesato tulee ainoaksi hakutulokseksi hänen artikkelinsa, jotakin on pakko olla pielessä. Oikea kreikan sana adjektiiville valittu on eklektos.

eskelesato.png
Haapapuron kuvitteellinen eskselesato-sana on niin uniikki laatuaan, ettei se tuota Googlella kuin yhden hakutuloksen.

Tietääkseni edes Raamattu Kansalle -käännöstä, vaikka se on modernein ja ”vähiten luterilainen” suomenkielinen käännös, ei ole käännetty tarkoituksena tuottaa ”vapaakristillinen Raamattu”, eivätkä sen sanavalinnat poikkea kovinkaan paljoa 1933/38-käännöksestä. Jos siis siinäkin on käytetty sanaa valitut käännöksenä sellaisisissa kohdissa, missä Haapapuro itse ei-asiantuntijaksi tunnustautuvana käyttäisi sanaa uloskutsutut, mitä se kertoo Haapapuron teesistä? Ovatko Raamattu Kansalle -käännöksenkin kääntäjät kalvinistista harhaoppia käännökseensä salakuljettavia sala-agentteja? Entä 1642 Biblia tai 1776 Biblia, joissa molemmissa samaa sanaa viljellään ihan yhtä paljon? Vanhempi käännös parempi käännös, vai miten se meni?

Mutta luvassa on pahempaa. Nimittäin, mikä on uloskutsuttujen joukko? Sen kreikankielinen sana on ekklésia. Suomen kielessä meillä on sille sana seurakunta. Haapapuron eskselesato-sanaa ei ensinnäkään näyttäisi olevan edes olemassa ja sen lisäksi hän sekoittaa keskenään kaksi eri sanaa, jotka ovat eri sanaluokista ja joilla on eri juurisanat. Sanan eklektos juurisana on verbi eklegó (valita). Sana eklegó puolestaan muodostuu prepositiosta ek (ulos, pois), joka sanasta riippuen voi esiintyä myös muodossa ex, sekä verbistä legó (sanoa, puhua). Sana ekklésia muodostuu prepositiosta ek, sekä verbistä kaleó (kutsua, nimetä).

Kreikka on erilainen kieli kuin Suomi. Suomessa meillä ei ole samankaltaisia pikkupalikoista rakenneltuja yhdyssanoja, kuin kreikassa. Me emme ulospuhu, emmekä uloskutsu, emmekä sisääntyönnä, vaan meillä on asioille omat sanat. Kaikkeen valitsemiseen ei aina sisälly suullista ulosantia, vaikka kreikan ilmaisu kaikelle valitsemiselle hyperliteralistisesti kääntäen onkin ulossanoa. Kreikan sanojen purkaminen atomeiksi ja uusien merkitysten rakentelu osasista on väärin ja johtaa virheisiin.

Haapapuro ei tuo esille missä käännöksissä nämä hänen väittämänsä ”huolimattomat käännökset” ovat. En itse oikein voi eri kielisten Raamattujen suhteellisen johdonmukaisten käännösratkaisujen perusteella päätellä siitä mitään muuta kuin sen, että kaikki Raamatut ovat inhan ennaltamääräämisopin sokaisemien eksytettyjen tai täysjumalattomien kääntämiä. Alkukielelle tässä asiassa uskollista raamatunkäännöstä ei ilmeisesti siis Haapapuron mielestä edes ole, koska hän ei kerro, missä käännöksissä sanat on käännetty oikein.

Minun mielestäni tämä kreikan kanssa tohelointi ja höpöjen väittäminen yksistään riittäisivät teilaamaan koko Paavo Haapapuron kirjoituksen. Hänen väitteensä on erittäin helppo tarkistaa ja kumota väärinä sellaisenkin, joka ei ole kreikka-asiantuntija.

4. Ennaltatietäminen

Tässä osiossa Paavo Haapapuron kirjoituksesta on joitakin erittäin kammottavia toteamuksia Jumalasta. Hän kirjoittaa:

Ennaltatietäminen ja ennaltamäärääminen ovat täysin eri asioita mutta nämä sekoitetaan usein toisiinsa. Ennaltatietäminen on kuin valolamppu, se paljastaa mitä tulee tapahtumaan, mutta se ei vaikuta niihin tapahtumiin millään tavalla. Ennaltatietäminen ei pysty muuttamaan tapahtumia. (korostus minun)

Huomattakoon ensialkuun, että esimerkiksi luterilaisten tunnustuskirjat tekevät saman huomion kuin Haapapuro, että edeltätietäminen ja edeltämäärääminen on erotettava toisistaan. Toteamusta ei perustella, eikä sitä perustele Haapapurokaan, eivätkä Haapapuro sen kummemmin kuin tunnustuskirjatkaan lähde avaamaan sitä, mikä on edeltätietämisen ja edeltämääräämisen keskinäinen suhde. Mutta siinä, missä tunnustuskirjat eivät lähde heikoille jäille ja laukomaan kestämättömiä teesejä Jumalasta, Haapapuro ei epäröi hetkeäkään. Ennaltatietäminen ei pysty muuttamaan tapahtumia?! Tarkoittaako se, että Jumala tietää, muttei voi asialle mitään? Miten silloin on suhtauduttava esimerkiksi siihen, mitä Pietari sanoo Apt. 2:23:

hänet, joka teille luovutettiin, Jumalan ennaltamäärätyn päätöksen ja edeltätietämyksen mukaan, te laista tietämättömien miesten kätten kautta naulitsitte ristille ja tapoitte.

Jakeesta käy ilmi, että Jumala sekä päätti, että tiesi. Lisäksi väitän, että Jumala tiesi, koska oli päättänyt. Näin ollen Jumalan edeltätietämys perustuu Jumalan edeltämääräämiseen. Tunnustuskirjojen asiaa käsittelevässä luvussa sanotaan:

4. Predestinaatio eli Jumalan iankaikkinen valinta koskee ainoastaan Jumalan hurskaita, rakkaita lapsia.

Pahoittelen, jos itse mätkin nyt olkinukkea, mutta Apt. 2:23 perusteella predestinaatio ei ole käsite, joka koskee ainoastaan predestinaatiota pelastukseen, vaan se voi koskea periaatteessa ihan mitä tahansa. Jeesuksen luovuttaminen jumalattomille ristiinnaulittavaksi ei itsessään ole sama asia, kuin yksilön määrääminen pelastukseen ja silti se oli Jumalan aivoitustensa mukaisesti edeltämääräämä asia.

Meidän on siis kysyttävä: mistä Jumala tietää? Voimme vastata muutamalla eri tavalla:

  1. Hän on kaikkitietävä. Tämä epävastaus väistää kysymyksen ja ainoastaan toistaa faktan.
  2. Hän katsoi halki ajan ja avaruuden ja näki mitä oli tapahtuva. Tämä on huolestuttava vastaus, koska se implikoi, että maailmankaikkeus, tai vähintäänkin tämä maapallo ja sillä toheltavat kaksijalkaiset eivät ole olemassaolossaan, menemisessään ja tekemisessään kertakaikkisen riippuvaisia (contingent upon) Jumalasta. Lisäksi vastaus implikoi, että Jumala oppii; että oli aika ajattomuudessa, jolloin Hän ei vielä tiennyt, mitä tulee tapahtumaan, joten Hän otti selvää. Uskomme, että Jumala on muuttumaton, mutta Jumala, joka oppii, ei ole muuttumaton, sillä uutta ja parempaa informaatiota hankkimalla Hänkin voi nyt tehdä parempia päätöksiä ja olla siten parempi Jumala.
  3. Hän laskelmoi äärettömällä rinnakkaistodellisuuksia mikä todellisuus olisi lopputulemaltaan optimaalisin ja loi siitä todellisuudesta instanssin ja me elämme tuossa instanssissa. Tämä käsitys tunnetaan molinismina, joka on jesuiitta Luis de Molinan kehittämänä oppijärjestelmä ja jota myös kristikunnan kenties tunnetuin apologi William Lane Craig kannattaa. Tämän käsityksen Haapapuro (onneksi, vaikkakin epäjohdonmukaisesti) ampuu alas.
  4. Hän tietää, koska kaikki, mitä Hän tietää (ja Hän tietää kaiken), perustuu Hänen iankaikkiseen säädökseensä. Hän on säätänyt, mitä tulee tapahtumaan ja siksi Hän tietää, mitä tulee tapahtumaan. Ei siis ole edeltätietämistä ilman edeltämääräämistä, vaan edeltätietäminen perustuu edeltämääräämiseen.

Kun annamme Jumalan itsensä kertoa Jes. 46:10 sanoin, kuinka Hän määrittelee historian kulun, ei asiassa pitäisi olla enää mitään epäselvää:

Minä ilmoitan alusta asti, mitä tuleva on, ammoisia aikoja ennen, mitä ei vielä ole tapahtunut; minä sanon: minun neuvoni pysyy, kaiken, mitä tahdon, minä teen.

Kuuluisa lausahdus, History is His story, on laitettu James Packer -nimisen miehen nimiin. En tiedä, onko hän J.I. Packer. Jumala on esikirjoittanut maailman historian ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Hänen aivoitustensa mukaisesti ja siten kuin Hän tahtoo.

Haapapuron artikkelin ongelmat eivät lopu tähän. Seuraava toteamus on erittäin ongelmallinen:

Jumalalla ei ole myöskään sellaista mahdollisuutta, että hän pystyisi ikäänkuin animaationa kokeilemaan eri vaihtoehtoja. On olemassa yksi reaalimaailma ja Jumala elää ja vaikuttaa reaalimaailmassa. Ihmistä luodessaan Jumala ei voinut luoda kymmentä eri paria ihmisiä ja sitten valita niistä parhaan. (korostus minun)

Korostamattomani virkkeet ovat sitä, mitä sanoin Haapapuron suhteesta molinismiin. Hyvä näin; olen samaa mieltä. Sinänsä mikään ei estä Jumalaa toimimasta siten, kuin Haapapuro sanoo Jumalan olevan kykenemätön toimimaan, mutta Hänen ei yksinkertaisesti tarvitse.

Korostamani virke sen sijaan on kamaluudessaan häkellyttävä. Jumalako elää reaalimaailmassa? Ei, vaan reaalimaailma on olemassa Jumalassa (Apt. 17:28). Jumala on ainut olento, jonka olemassaolo ei riipu (is not contingent upon) kenestäkään eikä mistään. Hän on itseolevainen. Hän on; se on Hänen nimensäkin. Kaiken luodun olemassaolo sen sijaan riippuu (is contingent upon) täysin Hänestä. Kaikki luotu on olemassa Hänessä. Universumi ei ole puitteet, joiden varassa Jumala on olemassa, vaan Jumala on puitteet, jonka varassa universumi ja kaikki mitä siinä on, on olemassa.

Inkarnaatiota ei sovi tässä asiassa tietenkään unohtaa, sillä siinä Jumala astui sisälle luomakuntaansa. Nämä ovat kenties nyt niitä käsityskyvyn ylittäviä asioita, joita Paavalin kirjeistä voi lukea, mutta silti tosia. Jumala on siis erillään luomakunnasta; luomakunta ei ole osa Jumalaa (emme ole panteisteja), mutta luomakunta on Jumalassa, Jumalan ”sisällä” ja Jumala tuli inkarnaatiossa osaksi luomakuntaa. Ei, kuulemasi poksahtelu ei ole popkornia, vaan räjähteleviä päitä.

Tässä pohdinnassa tärkein yksittäinen Jumalan luomus on tietenkin aika. Jumala ei elä ajassa ja silti Hän astui inkarnaatiossa sisälle aika-avaruusjatkumoon. Hän tarkastelee aikaa joka puolelta; aika-avaruus voidaan kuvitella pallona keskellä tilaa, jossa Jumala ympäröi sen joka puolelta. Jumalalla ei ole menneisyyttä, tulevaisuutta, eikä nykyisyyttä, vaan ne ovat hänen luomiaan asioita, jotka pätevät meihin ihmisiin. Eikä Hän ole luonut ainoastaan aikaa, vaan kaiken, mitä ajassa tapahtuu. Ja lisää popkornia.

Haapapuro jatkaa:

Ihmistä luodessaan Jumala pystyi vain tekemään parhaansa, hän loi ihmisen omaksi kuvakseen ja hän totesi, että kaikki oli hyvin luotu. Jumala ei tehnyt virhettä ihmistä luodessaan, vaan hän teki ihmisestä täydellisen.

Jumala ei koskaan ”tee parastaan”. Hän vain tekee ja kaikki, mitä Hän tekee on hyvä, koska kaiken sen päämääränä, mitä Hän tekee, on Hän; Hänen kirkkautensa ja kunniansa. Tämän nykykristinusko on kadottanut. Uskomme Jumalan perimmäisen tarkoitusperän koskevan meitä, meidän hyvinvointiamme, meidän pelastustamme, meidän parantumistamme jne, vaikka Hänen perimmäinen tarkoitusperänsä on Hän itse ja kaikki mitä tapahtuu, tuntuipa se meistä miltä hyvänsä, hyvältä tai pahalta, on ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella Hänen kirkkaudekseen ja kunniakseen. Ja niin ei tapahdu siksi, että Hän olisi mestari kääntämään kiperät tilanteet voitoksi, vaan koska Hän on suunnitellut, säätänyt ja edeltäkäsin määrännyt niin.

5. Paavalin opetus Kristuksesta ja seurakunnasta

Tämä osio on ihmeellistä sekoilua. Haapapuro aloittaa kirjoittamalla:

Raamatussa puhutaan ennaltamääräämisestä vain yhdessä tietyssä merkityksessä. Nimittäin Jumala on määrännyt Jeesuksen ristinkuolemasta etukäteen.

Asia selvä. Hieman myöhemmin hän avaa tätä ”yhtä tiettyä merkitystä”:

Ennalta on määrätty, että Kristus tulee ja voittaa synnin ja Saatanan ja kuoleman vallan. Samoin on määrätty, että jokainen ihminen, joka uskoo Jeesuksen uhrikuoleman omalle kohdalleen pelastuu. Lisäksi on määrätty, että seurakunnalla on valta julistaa evankeliumia, valta polkea käärmeen valtaa, valta ajaa ulos riivaajia ja valta parantaa sairaita. Ja sitten on vielä määrätty siitä, että taivaassa uskoon tulleista ihmisistä tulee Jumalan lapsia, ei palvelijoita eikä orjia vaan lapsia.

Yllättäen niitä merkityksiä on sittenkin neljä. Osion ensimmäisessä kappaleessa Haapapuro kirjoittaa jälleen ortodoksian reunoja hipoen:

Jeesus oli itse mukana luomisessa ja päättämässä, että jos ihminen lankeaa syntiin, niin silloin Jeesus tulee ja kuolee ristillä ihmisten puolesta. (korostus minun)

Haapapuro siis ilmeisesti uskoo, että Jeesuksen ristinkuolema oli B-suunnitelma; että olisi periaatteessa mahdollista, ettei ihmiskunta olisi langennut syntiin. Näin ollen siis Jumala joko yllättyi syntiinlankeemuksesta, jota ei kyennyt näkemään ennalta, taikka sitten Jumala aavisteli, että jotakin sen sorttista saattaisi ehkä kenties tapahtua ja varmisteli suunnitelma-B:n, toivoen, ettei siihen tarvitsisi tukeutua. Kumpikin ajatus vetää hujauksessa maton jo senkin (väärän) väitteen alta, että Jumalan ennaltatietämys perustuisi aika-avaruusjatkumon tarkastelusta hankittuun informaatioon. Sana jos pistää tässä silmään, kuin vanhat lenkkarit juhlapuvussa. Jos Jumalan piti turvautua jossitteluun tuossa tilanteessa, se tarkoittaa, että Hän ei tiennyt ennalta. Miksi Hän siis tietäisi ylipäätään mitään ennalta? Hän ei ilmeisesti olekaan kaikkitietävä.

Ennaltamääräämisen kieltäjät osoittavat tässäkin asiassa, että he eivät ole ajatelleet loppuun saakka, mitä Raamatun totuuden kieltämisestä seuraa. Heidän ajattelutapansa on epäjohdonmukainen ja suorastaan kaoottinen. Tällaisen sekoilun ei voi mitenkään nähdä heijastavan järjestyksen Jumalan olemusta.

Tarkastelen vielä erikseen Haapapuron näkemystä siitä, mitä kaikkea on määrätty:

Ennalta on määrätty, että Kristus tulee ja voittaa synnin ja Saatanan ja kuoleman vallan.

Kyllä. Ja näin oli määrätty edeltä, koska oli myös edeltämäärätty, että ihminen tulee lankeamaan. Jumalan pelastussuunnitelma oli olemassa jo ennen maailman perustamista. Lisäksi edeltä oli määrätty kaikki välittömät ja välilliset tekijät, jotka johtivat Jeesuksen ristinkuolemaan; kaikkien ihmisten teot ja kaikki olosuhteet. Joosef sanoo veljilleen, jotka pelkäävät kostoa siitä hyvästä, että myivät tämän Egyptiin, 1. Moos. 50:20:

Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut, ja pitäisi hengissä paljon kansaa.

Veljesten pahassa teossa Jumalalla oli hyvä suunnitelma. Ellei Joosefia olisi myyty Egyptiin, Israel perheineen olisi kuollut nälänhädässä; Messiaan suku olisi sammunut ja Jumalan lupaus Aabrahamille osoittautunut tyhjäksi. Jumala ei operoi sattumasta tai toiveista käsin, eikä Hän ”vain yritä pärjätä” sillä, mitä ihmisten tai muiden vapaiden agenttien touhut Hänen sunnitelmiensa rattaisiin heittävät. Hän todella julistaa edeltä, mitä on tapahtuva ja toteuttaa sen mitä tahtoo.

Samoin on määrätty, että jokainen ihminen, joka uskoo Jeesuksen uhrikuoleman omalle kohdalleen pelastuu.

Missään Raamatussa ei tietääkseni sanota suoraan näin. Sen sijaan siellä sanotaan hyvinkin suoraan ja selkeästi se, mitä yksilöllisen pelastukseen ennaltamäärämisen kieltävä ei halua uskoa: että jokainen, joka on edeltämäärätty pelastukseen, uskoo. Vai mitä muuta on pääteltävä esimerkiksi siitä, mitä Apt. 13:48 sanoo:

Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään.

Tätä tekstiä Haapapuro ei käsittele. Raamattu sanoo myös, Ilm. 13:8:

Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat [petoa], jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta.

Tekstikohdan perusteella jokaisen pelastuvan nimi on ollut kirjoitettuna Karitsan elämän kirjassa hamasta maailman perustamisesta saakka. Jumala ei siis kirjoita kenenkään nimeä elämän kirjaan uskoontulon hetkellä, vaan jokaisen pelastuvan nimi on ollut kirjoitettuna siellä jo iät ajat. Näin Jumala sanoo Jeremialle Jer. 1:5:

”Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut kansojen profeetaksi”.

Jos Jumala tällä tavalla ottaa krediitin Jeremian valmistamisesta äidinsä kohdussa, eikö yhtä paljon jokaisesta ihmisestä? Ja jos Jumala tällä tavalla tuntee edeltä ihmisen, joka ei ole vielä saanut alkuaan ja on asettanut hänet erilleen profeetaksi, millä perusteella ei kaikkia uskovia? Haapapuro ottaa kyllä erilleen käsitteet edeltätietäminen ja edeltämäärääminen ja tekee ison numeron siitä, kuinka ne ovat eri asia, mutta hän ei ota huomioon sitä, että Raamatussa on myös edeltätunteminen. Tai sitten hänellä on jälleen joku epäjohdonmukainen poikkeuslupa sille, ettei käsitteiden välillä tarvitse tehdä eroa edeltätuntemisen tapauksessa. Hän käsittelee myöhemmin artikkelissaan Room. 8:28-30 pelastuksen kultaisen ketjun, jossa tuo sana on, mutta hän ei tartu siihen kiinni. Syytä voi vain arvailla.

Lisäksi on määrätty, että seurakunnalla on valta julistaa evankeliumia, valta polkea käärmeen valtaa, valta ajaa ulos riivaajia ja valta parantaa sairaita.

Raamatussa ei puhuta ennaltamääräämisen yhteydessä näistä asioista. Sanoisin itse, että seurakunnan tehtävä on julistaa evankeliumia. Valta polkea käärmeen valtaa on ainoastaan Kristuksella ja Hän on hoitanut sen osaston jo. Riivaajien ulosajamiseen ja sairaiden parantamiseen valta annetaan korkeintaan yksittäistapauksissa, jos niissäkään. Sairaiden parantamiseen liittyvät karismaattisen kristillisyyden konnankoukut tiedämme jo, ja Raamattu varoittaa suhtautumasta ylimielisesti henkivaltoihin (2. Piet. 2:10-11, Juud. 1:9).

Ja sitten on vielä määrätty siitä, että taivaassa uskoon tulleista ihmisistä tulee Jumalan lapsia, ei palvelijoita eikä orjia vaan lapsia.

Tämäkään ei pidä paikkaansa. Uskovat ovat Jumalan lapsia jo maailmassa (Room. 8:14-15, Joh. 15:15). Heistä on tullut Jumalan lapsia uudestisyntymisen kautta.

6. Meidät on ”määrätty Kristuksessa”

”Määrätty Kristuksessa” tai ”valittu Kristuksessa” tarkoittaa sitä, että meidät on määrätty tai valittu Kristuksen kautta tai Kristuksen tähden vaan ei meidän omien tekojemme tähden. Meidän asemastamme on määrätty siis etukäteen monia asioita periaatetasolla. Nämä koskevat kaikkia ihmisiä, jotka tulevat uskoon oman valintansa perusteella.

Tässä jakeessa korostetaan sitä, että ”Jumala on määrännyt meidät LAPSEUTEEN”. Väärä tulkinta, jota paljon näkee, on sellainen, että ”Jumala on valinnut MEIDÄT ja jättänyt samalla muut valitsematta lapseuteen.” Paavalille oli suuri ihmetyksen aihe – entisenä fariseuksena ja uskovaisten vainoajana – että Jumala haluaa meidät lapsikseen.

Tämä on Paavo Haapapuron näkemys Efesolaiskirjeen alusta, joka on minun mielestäni eräs Raamatun selvimpiä selostuksia siitä, mitä ennaltamäärääminen on. Toistan tässä saman asian, jonka toin esiin käsitellessäni Mauno Mattilan kritiikkiä kalvinismia kohtaan. Sen sijaan, että Haapapuro tarkastelisi tekstiä kokonaisuutena, hän näkee ennaltamääräämiseen uskovien painottavan yhtä sanaa, meidät, ja yrittää korjata tuon epäkohdan painottamalla itse toista sanaa, lapseuteen. Paitsi sitä, että hän tekee siten väkivaltaa tekstille, hän myös teilaa jälleen yhden olkinuken. Kysymys on kokonaisuudesta; siitä milloin meidät on valittu, mihin meidät on valittu, millä perusteella meidät on valittu ja mitä varten meidät on valittu. Ef. 1:3-7 riittää vastaamaan niihin kaikkiin:

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän [milloin?] ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät [mihin?] olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät [mihin?] lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, [millä perusteella?] hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, [mitä varten?] sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.

Ratakiskosta väännettynä se kuuluu:

  • Jumala on valinnut meidät ennen maailman perustamista. Ennen kuin Hän loi maailman, Hän jo tunsi henkilökohtaisesti jokaisen valittunsa (Room. 8:29-30). Niille, jotka menevät kadotukseen, Hän sanoo: minä en ole koskaan tuntenut teitä (Matt. 7:23).
  • Jumala on valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään. Emme itsessämme voi olla pyhiä emmekä nuhteettomia, vaan Hänen on tehtävä meistä molempia. Oma valintamme ei meitä pyhitä eikä puhdista (Hes. 36:25).
  • Jumala on määrännyt, että meistä on tuleva Hänen lapsiaan. Me emme omasta päätöksestämme voi tulla Jumalan lapsiksi, vaan Jumalan lapseksi tullaan uudestisyntymän kautta. Yhtä vähän, kuin meillä oli päätösvaltaa luonnollisessa syntymässämme, saati sitten alullepanossamme, on meillä päätösvaltaa uudestisyntymässämme. Se on Pyhän Hengen teko ja Jeesus itse luonnehtii Pyhän Hengen työtä ikään kuin tuulena, joka puhaltaa missä tahtoo. Raamattu toistuvasti liittää Jumalan pelastustyöhön Jumalan vapaan tahdon: Pyhä Henki synnyttää uudesti kenet tahtoo (Joh. 3:8), Jeesus tekee eläväksi kenet tahtoo (Joh. 5:21) ja Jumala armahtaa kenet tahtoo (Room. 9:18).
  • Hänen valintansa ja edeltämääräämisensä peruste on Hänen oman tahtonsa mukaan osoittama mielisuosio. Jumalalla on oikeus mielistyä kehen Hän tahtoo ja osoittaa mielisuosiota vapaasti oman tahtonsa mukaan ilman kenenkään vaatimuksia, suostutteluja, kiristystä, uhkailua tai lahjontaa. Hän on ainut olento, joka on valinnoissaan todella vapaa; yksikään ihminen ei kykene tekemään elämässään ainuttakaan valintaa, johon ei vaikuttaisi jokin ulkopuolinen tekijä. Jumalan valinnat sen sijaan ovat aina vapaita, koska Hän ei riipu kenestäkään ja Hänen valintojensa perimmäinen motiivi on aina Hän itse.
  • Jumala on valinnut ja ennaltamäärännyt, jotta koko luomakunta ihmettelisi ja ylistäisi Hänen suurta armoaan. Ilman Jumalan valintaa pelastukseen yksikään ihminen ei pelastuisi, koska yksikään ihminen ei itsestään käsin voi tehdä mitään sellaista päätöstä tai parannusta, joka kelpaisi Jumalalle. Lisäksi jokainen ihminen on niin paatunut ja kapinallinen Jumalaa vastaan, että hän ei edes pysty kääntymään synneistään ilman Jumalan vaikutusta (Room. 3:10-12, Room. 8:7). Tästä syystä Jumala, tehdäkseen tiettäväksi koko luomakunnalle armonsa ihmeellisyyden, armahtaa syntisiä ja kapinallisia, jotka vihaavat Häntä ja muuttaa heidän sydämensä, niin että he kääntyvät pois pahuudestaan ja uskovat.
  • Tämän kaiken puitteena on Jeesus Kristus; Hänen henkilönsä ja työnsä. Kolmiyhteisen Jumalan ennen aikojen alkua laatima pelastussuunnitelma, jossa Pojan rooli on keskeinen ja Hänen työnsä sen toteuttajana, on kaiken keskiössä.

Paavo Haapapuro ei ole ymmärtänyt oikein tätä tekstikohtaa, eikä hän ota huomioon Raamatun kokonaisilmoitusta. Raamatun ei tarvitse käyttää nimenomaan sanoja ennaltatietää tai ennaltamäärätä tai joitakin niiden variantteja, vaan useista tekstikatkelmista on selvästi nähtävissä sama teema, vaikkei noita sanoja käytetä.

Paavo Haapapuron tulkinta on myös pahasti ristiriitainen; hän sanoo samassa tekstikappaleessa, että valinta ja määrääminen on Kristuksen kautta tai tähden, eivätkä ihmisen omien tekojen tähden, ja lähes heti perään, että ennaltamäärätyt periaatteet koskevat niitä, jotka jotka tulevat uskoon oman valintansa perusteella. Miten pelastus voi samaan aikaan olla riippumaton ihmisen teoista, mutta riippuvainen siitä, että hän tekee valinnan? Jos ennaltamäärätyt periaatteet koskevat niitä, jotka tekevät valinnan, silloin ei enää pidä paikkansa, että meitä ei ole valittu tekojemme tähden, koska valinta on selkeästi hyvin tärkeä yksittäinen teko, jonka perusteella taivas soveltaa näitä ennaltamäärättyjä periaatteita meihin. Kristuksen kautta ja tähden, kenties, mutta ei yksin Kristuksen kautta ja tähden, vaan vähintään myös ihmisen valinnan tähden. Jumalan kunnia on silloin jaettu (Jes. 42:8).

Sekä Ef. 1:3-7, että muualla Raamatussa, missä ennaltamääräämisestä puhutaan, määräämisen kohteena eivät ole mitkään periaatteet, vaan ihmiset. Meidät on edeltämäärätty lapseuteen. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi. Haapapuron yritys muuttaa tekstiä sanomaan sellaista, mitä se ei sano, on kapinaa Raamatun sanaa vastaan. Hän ei pidä Raamatun ilmoituksesta tässä kohtaa, joten hän alistumisen sijaan keksii kaikki kuviteltavat metkut, ettei hänen tarvitsisi nöyrtyä ja alistua sen alle.

Ennaltamäärääminen pelastukseen, lapseuteen, Kristuksen kuvan kaltaisuuteen tms. positiiviisiin asioihin ei ole ainoa tapa, miten Raamattu puhuu ennaltamääräämisestä. Seuraavassa 1. Tess. 5:9-10 on kolikon molemmat puolet:

Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan.

Ensinnäkään tässäkään ei puhuta mistään periaatteista. Meidät on määräätty saamaan pelastus. Ja kuinka tuo pelastus tulee osaksemme? Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme. Mutta tämä ilmaistaan kontrastina sille, että meitä ei ole määrätty vihaan. Teksti ei sano, että on määrätty jokin perusperiaate, vaan että meitä ei ole määrätty vihaan. Se implikoi, että on olemassa niitä, jotka on määrätty vihaan. Raamattu vahvistaa tämän totuuden muualla, esim. Room. 9:21-23:

Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit [valmistetut, prepared for, vrt. engl. esim. NIV, ESV, NASB] häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?

Myöhemmin Haapapuro tekee tällekin väkivaltaa. Halpaa käyttöä varten valmistetut astiat ovat vihan astioita ja ne on varta vasten valmistettu kadotukseen. Jaloa käyttöä varten valmistetut astiat ovat laupeuden astioita ja ne on varta vasten valmistettu taivaan kirkkautta varten. Jumala muovaa ihmisen kuin savenvalaja savesta astian ja samoin kuin savenvalajalla on kaikki oikeus tekemäänsä astiaan, Jumalalla on kaikki oikeus luomaansa ihmiseen. Jumalalla olisi oikeus tuhota jokainen ihminen välittömästi, mutta sen sijaan Hän on päättänyt valita joukosta erilleen ne, joille Hän osoittaa laupeutta, ottaen heidät käyttöön kuin astiat, joiden käyttötarkoitus on jalo; esimerkiksi syöminen ja juominen. Älköön silti sillä perusteella väitettäkö, että Jumala ei käyttäisi niitä, joita Hän ei ole valinnut, sillä teksti sanoo päinvastoin. Niitäkin Hän käyttää kuin astioita, mutta halpaa käyttötarkoitusta varten. Paavalin on tulkittu tarkoittavan halvalla käytöllä jäte- tai yöastiaa. Se ei tarkoita sitä, että joillekin nyt vain lankeavat Jumalan valtakunnan paskaduunit (mikä on Haapapuron tulkinta), vaan he ovat jumalattomia ja pahoja ihmisiä, jotka tekevät paljon kaikkinaista pahaa ja joutuvat lopulta helvettiin. Se, että Jumala käyttää tuota pahaa ja saa siitä syntymään hyvää, on monelle kristitylle järjettömän kova pala niellä.

Sananlaskut 16:4:

Kaiken on Herra tehnyt määrätarkoitukseen, niinpä jumalattomankin onnettomuuden päivän varalle.

Kaikki kolme lainaamaani tekstikohtaa viestivät tarkoituksellista määräämistä vihaan, häviöön ja onnettomuuteen ja lisäksi Roomalaiskirjeen kohta selitää Jumalan motiivit tehdä niin: Hän tahtoo tehdä tiettäväksi vihansa ja voimansa. Jälleen kerran Jumalan perimmäinen tarkoitusperä on Hän itse, Hänen kirkkautensa ja kunniansa. Tuo sama tarkoitusperä on sekä pelastuksessa, että kadotuksessa.

Haapapuro yrittää myös parilla lauseella selittää pois pelastuksen kultaisen ketjun, Room. 8:28-30:

Selitän tätä senverran, että tuossa puhutaan siitä, että taivaassa kaikki uskovaiset muuttuvat Jumalan Pojan kaltaisiksi sen edeltämääräämisen perusteella, jonka Jumala on periaatetasolla tehnyt kaikkien uskoon tulleiden ihmisten puolesta. Tässä ei sanota, että Jumala tekisi tuon uskonvalinnan ihmisten puolesta.

Kaiken kaikkiaan Paavali puhuu paljon siitä tilanteesta, kun uskovaiset ovat eräänä päivänä taivaassa. Pahoja virheitä tapahtuu, jos näitä Paavalin puheita aletaan sellaisenaan soveltamaan jo täällä maan päällä.

Jos näin on, miksi tavoittelemme Kristuksen kaltaisuutta täällä maan päällä? Haapapuro jättää tyystin käsittelemättä Jumalan kutsun. Kutsuhan tapahtuu ajassa. Kutsun peruste on ennaltamäärääminen ja kutsun seurauksena on vanhurskautus ja kirkastus, joista vanhurskautus on ajassa tapahtuva asia. Haapapuro viis veisaa Paavalin ajatuksenjuoksun logiikasta. Hän on jumiutunut ajatukseensa uskonvalinnan tekemisestä ja yrittää lukea tuota ajatusta kaikkiin lainaamiinsa teksteihin, vaikka yksikään teksteistä ei asiaa mainitse. Se on eisegeesiä.

7. Muutamia raamatunpaikkoja selityksen kera

Paavo Haapapuro on listannut kirjoituksensa viimeiseen osioon liudan raamatunkohtia, jotka hän käsittelee ylimalkaisesti parilla virkkeellä ja vääristellen. En ala käsittelemään niitä enää sen syvällisemmin, koska tämä artikkelini on jo muutenkin niin pitkä. Sen sijaan teen jotakin omasta mielestäni hauskaa; rukkaan joitakin lainattuja raamatunkohtia Haapapuron ”eksegeesin” mukaiseen uskoon. Saatte itse päätellä, onko hän todella tulkinnut lainaamiaan kohtia oikein. Raamattu käteen ja vertaamaan.

Paavo Haapapuro vääristelee Jer. 1:5 sanomaan:

Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä tiesin, että tulet tekemään uskonvalinnan ja siksi olen valinnut sinut virkaan seurakunnassa jo etukäteen.

Mark. 13:20 hän on sitä mieltä, että parin sanan korvaaminen hyperliteralistisella käännösvastineella oikeasti muuttaa merkitystä jotenkin (vinkki: ei muuta).

Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta kutsuttujen tähden, jotka hän on uloskutsunut, hän on lyhentänyt ne päivät.

Joh. 5:16 hän selittää samoin kuin Mark. 13:20 ja sekös tekee hupaisaa luettavaa:

Te ette uloskutsuneet minua, vaan minä uloskutsuin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi.

1. Piet. 1:1-2 hän huomauttaa, että sana edeltätietäminen on vanhassa käännöksessä jumalan aivoitukset. Hän tarkoittanee 1776 Bibliaa, joka on hyvin samoilla linjoilla 1992 käännöksen kanssa. 1992 puhuu Jumalan suunnitelmasta.

Pietari, Jeesuksen Kristuksen apostoli, valituille muukalaisille, jotka asuvat hajallaan Pontossa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bityniassa, ja jotka Isän Jumalan aivoitusten mukaan ovat Hengen pyhittämisen kautta valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi. Lisääntyköön teille armo ja rauha.

Minustakin tuo on paljon paremmin käännetty noin!

Room. 9:19-24 kokee sen sijaan melkoisen reviision:

Sinä kaiketi sanot minulle: ”Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?” Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ”Mikset antanut minulle parempaa palvelutehtävää seurakunnassa?” Savenvalajallahan ei ole valtaa tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten, eihän? Vai onko? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä toisinaan antanut jumalattomien, jotka olivat omilla valinnoillaan valmistaneet itse itsensä häviöön, mennä pitkälle synniharjoituksessaan puuttumatta asioihin, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen uskonvalinnan tekemisen jälkeen? Anteeksi, jos on sekavaa. Pietarikaan ei aina ihan ymmärrä.

Eikä Ef. 1:10-14 säästy myöskään:

…siitä armotaloudesta, minkä hän tulevaisuudessa uskovien elämässä aikoo toteuttaa, – oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä. Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, koska se koskee periaatetasolla meitä meidän oman uskonvalintamme perusteella, hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki meidän päätösvaltaamme kunnioittaen, että me olisimme hänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka oman emmekä Jumalan päätöksen mukaan olimme panneet toivomme Kristukseen. Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi – hänen kirkkautensa kiitokseksi.

Omat loppusanani

Olen tällä kirjoituksellani nyt osoittanut, että olen lukenut minulle linkitetyn mukamas perinpohjaisesti ennaltamääräämisopin kumoavan kirjoituksen. Olen vuorovaikuttanut sen kanssa ja haastanut sen väitteitä. Sillä ei ole merkitystä niille, jotka henkeen ja vereen vastustavat ennaltamääräämisoppia. He eivät tätä lue, vaan tämäkin tutkielma on heille liian pitkä. Vuorovaikutukseni Mauno Mattilan kalvinismivideon kanssa on liian pitkä sekin. He ovat laiskoja, eivätkä rakasta totuutta, koska he eivät ole valmiita näkemään vaivaa päästäkseen totuudesta perille. Heille kelpaa kaikki, kunhan se vastustaa kalvinismia. Häpeällistä, sanon minä.

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä” – parempia resursseja raamatullisen seurakuntaopin muodostamiseen

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä.” Niin se tyyppi minulle ja siskolleni sanoi bussipysäkillä odottaessamme bussia, jonka piti viedä meidät takaisin konffa-alueelle. Se oli sitä aikaa, olisiko ollut 2002, kun olin kova gospeldiggari ja Juha Kyyrö järkkäsi Keuruulla Lemon-festareitaan. Siellä olimme olleet kuuntelemassa Sanctificaa ja intoutuneet keskustelemaan musiikista ventovieraan tyypin kanssa, jolla oli paljon kehittyneempi musamaku kuin meillä. Me emme tienneet, mitä hyvä musiikki on. Hän tiesi.

Myöhemmin lakkasin palvomasta gospelmusaa, kun tajusin, kuinka vähän loppujen lopuksi oli niitä bändejä, joille evankeliumi merkitsi jotakin. Kirjoittelin gospel-heville omistautuneella GMK-sivustollani levyarvosteluja ja haastattelin bändejä. Lopetin sen, kun yhtäkkiä Narnia ja Stryper tuntuivat olevan ainoat oikeasti tavoitteellisesti kristilliset hevibändit. Enkä edelleenkään voi sietää Stryperiä. Nykyisin kuuntelen ihan muita bändejä ja musiikin takia, en ideologian. Toisin sanoen substanssi, johon kuuntelukokemus kulminoituu, on nyt eri kuin silloin.

Ja miten tämä liittyy mihinkään? Janne Eerola ja Mitja Piipponen ovat kirjoittaneet kirjan. Tästä minulle vinkkasi kaverini ilmiötutkija. Kirja on nimeltään Startup Seurakunta. Se kuuluisi kirjoittaa yhdysmerkillä. Minä en ala nyt tässä arvostelemaan itse kirjaa, koska en ole lukenut sitä, mutta esitän huoleni kirjan taustalla vallitsevasta ideologiasta ja vaikuttimista. Eräs niistä pisti silmääni ja se on tämä kirjapino tässä näin:

Tunnistin kirjapinosta muutaman nimen:

  • Tim Keller Hän on kalvinisti, eikä minulla muuten ole hänestä kummoista tuntumaa, muutoin kuin, että hän on liian liberaali minulle. Hän esimerkiksi uskoo teistisen evoluution. Hän lilluu jossakin liberaalien ja konservatiivien välisessä limbossa ja saa kiviä niskaansa molemmilta. Outreach Magazine oli tehnyt top-listan Yhdysvaltain istuttajaseurakunnista; Kellerin Redeemer Church oli listan ensimmäinen ja sitä seurasi välittömästi kakkossijalla Mark Driscollin Mars Hill Church. E.S. Williamsin sivustolla on paljonkin kritiikkiä Tim Kelleriä kohtaan, jos kohta hän ampuu myös monia muita, joita ei olisi aihetta ampua. Tosin ketään muuta E.S. Williams ei syytä yhtä vakavista asioista, kuin Tim Kelleriä. Olisin varuillani hänen suhteensa.
  • Petri Mäkilä Hän on siirtynyt Helsingin Lähetysseurakunnasta hiljattain Patmokselle lähetyspastoriksi. Toivottavasti hän pistää hihat heilumaan ja siivoaa Patmoksen kirjakaupasta harhaoppiset opukset pois. Hän listaa ansioikseen myös opiskelun Uppsalan Livets Ord -raamattukoulussa ja pastorin toimen Helsingin Elävä Sana-seurakunnassa. Molemmat ovat uskon sana -oppia opettavia laitoksia. ”Internet tietää”, että Suomen helluntaliike tuomitsi uskon sanan harhaopiksi 1980-luvulla. Petri Mäkilä osallistui ainakin 2016 Nouse Suomi -tapahtumaan, jossa puhujana oli demoninen harhaopettaja Heidi Baker. Petri on varmasti mukava tyyppi (niin kuuluu Suomessa sanoa), mutta hänen hengellinen arviointikykynsä on kyllä olematon. Hän on kirjoittanut olevansa ”Reformed pentecostal paleo-orthodox”. Calvin pyörii haudassaan.
  • Mark Driscoll Hän on erään vaikuttavimman ja nopeimmin kasvavan seurakunnan ex-pastori. Tuo seurakunta oli Seattlen Mars Hill -seurakunta, joka laajeni monikampukselliseksi ja luhistui sitten muutamassa viikossa. Luhistumisen aiheuttivat Driscollin lukuisat skandaalit, jotka liittyivät hänen karkeaan käytökseensä, tyrannimaiseen johtamistyyliinsä, jossa hän potki kaikki hänen päätöksiään haastavat pois ja ympäröi itsensä joojoomiehillä, plagiontisyytöksiin ja seurakuntansa varojen väärinkäyttöön. Vedoten saamaansa näkyyn, hän pakeni kurinpitotoimia, joita seurakunta olisi hänelle toimittanut. Hänkö opettaisi meille, kuinka seurakunnan tulee tässä ajassa toimia?
  • Andy Stanley Hän on Alfa-TV:lläkin näkyvän Charles Stanleyn poika. Hänen seurakuntansa North Point Community Church on yksi yhdysvaltain suurimpia ja nopeimmin kasvavia. Hän on osa aikamme syöpää seurakuntaruumiissa: kuinka saada jumalattomat viihtymään seurakunnassa. Hän ei usko, että Raamattu on kristinuskon perusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että on vain ajan kysymys, milloin hän hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen. Andy Stanley on usein aiheena Chris Rosebrough’n Fighting for the Faith -ohjelmassa, mikä on erittäin huono asia.
  • John Shelby Spong Tämä nimi kirjapinossa herättää melkeinpä epäuskoa. John Shelby Spong?!?häh!?!?1yks? Lol?! Hän on yhdysvaltalainen episkopaalipappi ja tunnettu liberaaliteologinen ajattelija, tietää suomenkielinen Wikipedia. Hän ei usko, että Jeesus on neitsyestä syntynyt, eikä Hänen ruumiilliseen ylösnousemukseensa. Jo hänen kirjansa nimen, Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Kristinuskon ei tule muuttua, vaan pysyä uskollisena Raamatun sanalle. Kristinusko ei myöskään kuole, vaan Jumalan valtakunta etenee kuin hiiva taikinassa ja kasvaa kuin sinappipuu. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa, eivätkä helvetin portit voita sitä. John Shelby Spong ei voi olla positiivinen kontribuuttori näkemykseemme seurakunnasta, eikä hän todellakaan ole Jumalan mies.

Rakkaat, te kuuntelette ihan vääriä bändejä.

Nuo ovat suuria nimiä maailmalla, Suomessa ja teidän mielissänne, mutta te ette tiedä, mitä on hyvä ja raamatullinen opetus. Älkää kuunnelko tyyppejä, jotka maalailevat suuria visioita paremmasta seurakunnasta, kuin minkä Jeesus kykenee rakentamaan. Älkää itsekään olko sellaisia. Ottakaa selvää, mitä Raamattu opettaa seurakunnasta ja alistakaa ajattelunne Raamatun sanalle. Tässä on paljon parempia resursseja, joissa riittää kahlattavaa ja joiden avulla voi muodostaa raamatullisen käsityksen seurakunnasta ja kristinuskosta yleensäkin.

  • Ligonier Ministries Youtube-kanavalla Tuntitolkulla opetusta ja konferenssipuheita. Verkkosivustolla toinen toistaan parempia kirjoituksia. Ligonier on se, mikä kokoaa yhteen eräät parhaista Yhdysvaltain reformoiduista raamatunopettajista, teologeista ja pastoreista.
  • Grace To You John MacArthurin saarnoja ja muita resursseja. John MacArthur on malliesimerkki seurakunnan pastorista. Hän on palvellut Los Angelesin Grace Community Church -seurakunnan pastorina vuodesta 1969 lähtien ja käyttänyt yli 40 vuotta Uuden testamentin läpi saarnaamiseen jae jakeelta. Hänen saarnansa ovat selittäviä ja syvällisiä. Blogitekstin aiheeseen liittyen esimerkiksi tämä voisi olla hyödyllinen.
  • Fighting for the Faith Chris Rosebrough’n radio-ohjelma on purevaa kritiikkiä ja satiiria aikamme seurakunnan virheilmiöitä vastaan. Jos aikasi kuunneltuasi Andy Stanleyn tai Brian Houstonin saarnat lakkaavat olemasta mielestäsi hyviä, ohjelma on tehnyt tehtävänsä. Erityismaininnan blogitekstini aiheeseen liittyen saa luento Resistance is futile. Seurakuntakasvuliike ja etsijäystävällinen seurakunta eivät todellakaan ole puhtaasta lähteestä peräisin olevia ideologioita.
  • Agape International Baptist Church -seurakunnan konferenssi 2016 Typerän vähälle huomiolle jäänyt kerta kaikkiaan loistava opetussarja siitä, mikä on raamatullinen seurakunta. Älkää olko ylimielisiä, älkääkä laiskoja, vaan katsokaa.
  • Alpha and Omega Ministries Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä James Whiten huikea palvelutyö. Kukaan ei ole vaikuttanut minuun hengellisesti samalla tavalla kuin hän palvelutyönsä kautta. Tuntitolkulla Dividing Line -podcasteja mitä erilaisimmista aiheista, väittelyitä ja blogiartikkeleita. Erityismainintana jälleen blogitekstiin liittyen Pulpit Crimes -konferenssi.

Ja jos edellisissä ei ole kylliksi, Sermonaudion häkellyttävä saarnakirjasto ei jätä jossiteltavaa. Olkaa hyvä.

En vain edelleenkään pääse yli siitä, että Spongin kirja on tuossa kirjapinossa. Tästä ylimieliselle Spongille luu kurkkuun:

Kalvinismia, uuskalvinismia, hyperkalvinismia…

Tämä kirjoitus on tavallaan jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselleni, Karismaattisuutta, uuskarismaattisuutta, äärikarismaattisuutta, valekarismaattisuutta…,  jossa perustelin, miksi kaikista karismaattisen kristinuskon ilmentymistä voi hyvällä omallatunnolla puhua yhdellä sateenvarjokäsitteellä karismaatikko. Minua kuitenkin kritisoitiin siitä, että samalla logiikalla kaikki kalvinistitkin sitten uskovat kaikki samat asiat. Se on tietenkin huonosti muotoiltu vasta-argumentti, koska enhän minä missään sano, että kaikki karismaattiset kristityt uskovat kaikki samat asiat, vaan että he uskovat tietyt samat asiat, jotka toimivat yhteisenä nimittäjänä heille ja sillä perusteella heidät voi niputtaa samaan yleisluokkaan. Sama pätee kalvinisteihin.

Tiedän, että on olemassa ainakin:

  • Kalvinisteja
  • Uuskalvinisteja
  • Hyperkalvinisteja

Kalvinisti on laajimmillaan tarkoittanut suunnilleen kaiken Jean Calvinin opettaman mukaan uskovaa ihmistä. Se määrittelytapa on hyvin yhteneväinen luterilaisuuden kansaa, jossa luterilainen on sellainen, joka uskoo luterilaisuuden keskeiset tunnustukset, eli tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustuksen ja mitä niitä nyt onkaan. Samalla tavalla kalvinisti on laajimmillaan tarkoittanut sellaista henkilöä, joka uskoo Westminsterin tunnustuksen, joka on esimerkiksi Yhdysvaltain presbyteerien tunnustus. Westminsterin tunnustus juontaa juurensa Englannin puritaaneihin, jotka ovat Skotlannin uskonpuhdistuksen ja John Knoxin vaikutusta, joka taas oli Calvinin oppilas Genevessä.

Mutta nykyään kalvinismin määritelmä on suppeampi ja sen ymmärretään yleisesti tarkoittavan henkilöä, joka hyväksyy niin kutsutut armon opit, kalvinismin viisi pääkohtaa. Sekasotku on hulppea, kun kalvinisti muistaa muistuttaa, ettei Calvin ollut se, joka nuo pääkohdat jäsensi, eikä Calvin keksinyt edes niitä oppeja, joista nuo pääkohdat on juonnettu, vaan ne ovat Augustinuksen perintöä. Ja Augustinus tietenkin uskoi niin, koska Raamattu opettaa niin. Luther oli kalvinisti, Calvin oli luterilainen, Jeesus oli kalvinisti, Pietari oli kalvinisti, Paavali oli kalvinisti… On siis hassua, että jostakin, mitä Raamattu opettaa, krediitin saa se, jolla on vähiten tekemistä asian kanssa. Mutta niin se nyt vain menee. Voidaan järkeillä, että kalvinistit siinä laajemmassa mielessä pitivät armon oppeja niin näkyvästi esillä ja puolustivat niitä niin tehokkaasti vastaanväittäjiä vastaan, että heidän itseidentifikaationsa kalvinisteina sai aikaan käsitteen suppeutumisen.

Ei sovi myöskään unohtaa sitä, että reformoituja, eli kalvinisteja on pääasiassa kahta lajia: baptisteja ja presbyteerejä. Presbyteerit ovat lähempänä Calvinin alkuperäistä linjaa, koska he käyttävät Westminsterin tunnustusta ja uskovat sen mukaisesti, mitä Calvin opetti kasteesta ja ehtoollisesta. Reformoidut baptistit sen sijaan käyttävät Lontoon baptistien tunnustusta vuodelta 1689, joka on pelastusopin ja monien muiden asioiden suhteen yksi yhteen Westminsterin tunnustuksen kanssa, mutta poikkeaa esimerkiksi sakramenttien suhteen, joissa se on käsittääkseni lähempänä sitä, mitä Zwingli opetti.

Uuskalvinismi on hyvin epämääräinen käsite. Minulle annettiin tämä linkki: http://www.newcalvinist.com/ Kyseessä on kriittinen sivusto joitakin tunnettuja kalvinistivaikuttajia vastaan. Minulta kysyttiin, uskonko samat asiat, mitä ”nuo herrat”. Kritiikin kohteena ovat niin kutsutut nuoret rauhattomat reformoidut. Mutta monet sivuston kritisoimista henkilöistä eivät ole nuoria. Eivätkä monet nuoret kalvinistit ole rauhattomia. Lisäksi monet sivuston syytöksistä eivät liity millään tavalla siihen, mitä joku uskoo pelastuksesta. Al Mohler hyväksyy hip-hopin musiikkityylinä? No hui KAMALA! Sivuston ylläpitäjä, muuan tri. E.S. Williams, tuntuu nyt vain leimaavan uuskalvinisteiksi kaikki, joilla on sellaisia erityispiirteitä tai opillisia implikaatioita, joista hän ei tykkää.

Uuskalvinismia ei voi määritellä esimerkiksi tekemällä eroa reformoitujen baptistien ja presbyteerien välille sillä perusteella, että nämä rauhattomat näyttäisivät olevan pääosin baptisteja, koska kummankin ryhmän tunnustukset ovat peräisin samalta vuosisadalta ja E.S. Williams on itsekin baptisti. Voidaan myös argumentoida, että uuskalvinistit ovat niitä, joiden seurakuntakulttuuri näyttää siltä, kuin Acts 29 seurakunnanistutusverkoston verkkosivuilla oleva kuvamateriaali: nuorekasta, relevanttia, perinteistä irrallista, kekseliäitä seurakuntien nimiä ja sitä rataa. E.S. Williamsin määritelmä tuntuu ainakin jokseenkin olevan sellainen. Hän näkee sellaisen maailmallisuuden tunkemisena seurakuntaan. Mutta siitä nousee paljon ongelmia ja kysymyksiä, koska jotkut hänen kritisoimistaan henkilöistä, kuten esimerkiksi John MacArthur, ovat kritisoineet samaa kuin hänkin. Lisäksi relevanttiutta tavoitteleva kasuaali seurakuntakulttuuri ei mitenkään ole omaleimaista jollekin tietylle kalvinistiselle sektille, vaan monet tavoittelevat sitä. Rikkinäisissä farkuissa ja pääkollapaidoissa saarnaavat rokkistarapastorit eivät ole kaikki kalvinisteja. Steven Furtickista ja Perry Noblesta ei saa kalvinisteja tekemälläkään, eikä Mark Driscollista enää ota edes selvää, mikä hän oikein on. Näemme Suomessakin saman kehityksen, jossa perustetaan uusia baptistis-helluntailaisia seurakuntia, kuten Houm, Station ja Suhe. Niillä ei ole mitään tekemistä kalvinismin kanssa.

Itse ymmärrän uuskalvinismin siten, että se on armon oppien eräänlainen uusi virvoittuminen nykypäivänä. John MacArthur havainnollistaa asiaa kertomalla siitä, kuinka hän ei koskaan nuorena keskustellut isänsä kanssa Jumalan kaikkivaltiudesta pelastuksesta, mutta sitten J.I. Packer kirjoitti kirjan nimeltään Evangelism and the Sovereignty of God ja siitä kaikki lähti. Ja nyt saamme todistaa, kuinka reformoitu teologia leviää ja valtaa alaa juuri MacArthurin kaltaisten uskollisten sananopettajien kautta. Se tekee E.S. Williamsistakin uuskalvinistin ja samoin minusta.

Mutta entäpä hyperkalvinismi? Kalvinismia ja erityisesti pelastuksen kertakaikkisuutta ja peruuttamattomuutta vastaan esitetään alituiseen se vastalause, että jos kaikki on ennaltamäärätty ja pelastustaan ei voi menettää, saa tehdä mitä tahansa. Siinä ei todellisuudessa väitetä kalvinismia vastaan, vaan hyperkalvinismia. Henkilökohtaisesti ihmettelen, miksi kukaan, joka väittää tuntevansa Raamattunsa, edes viitsii esittää sen suuntaisia vastaväitteitä, koska Paavali on jo kumonnut ne ja Paavalia on aivan liian helppo siteerata vastaukseksi. Hyperkalvinismi ilmenee kaikenlaisena Jumalan kaikkivaltiuteen vetoavana passiivisuutena ihmisen omaa vastuuta kohtaan. Eritoten antinomismi ja armon hyväksikäyttö ovat erittäin vakava asia, koska ne vääristävät evankeliumin. Ne vääristävät myös kalvinismin. Kuinka ollakaan, monien ei-kalvinistien suuresti arvostama kalvinistipastori, saarnamiesten ruhtinas Charles Spurgeon on sanonut, että kalvinismi on evankeliumi.

Mistä tahansa opista voi vetää johtopäätöksiä ja juontaa käytösmalleja, jotka eivät ole enää Raamatullisia, tai edes sen opin mukaisia. Kuka tahansa hyperkalvinisti varmasti tentatessa vahvistaisi uskovansa kaikki viisi kalvinismin pääkohtaa. Hyperkalvinismi ei olekaan liike, eikä kukaan tunnistaudu hyperkalvinistiksi, vaan hyperkalvinisti on sellainen, joka tekee liian pitkälle meneviä päätelmiä ja käytännön sovelluksia siitä, mitä kalvinismi opettaa. Siitä syystä mielestäni ei voi sanoa, että hyperkalvinisti ei ole kalvinisti, vaan hyperkalvinistikin on eräänlainen kalvinisti. Hyperkalvinisti ei ole perusoletuksena pelastuksen ulkopuolella, kuten ei ole äärikarismaatikkokaan, mutta väärässä hän on ja opetuslapseutuksen tarpeessa.

Kun kalvinismia kritisoidaan, sitä kritisoidaan aivan yhtä yleistävällä tasolla, kuin mistä karismaatikot syyttivät Strange Fire -konferenssia. Otetaan jonkun pölhön hyperkalvinistin äärikäytös ja sanotaan: te kalvinistit. Jos karismaattisuutta alkaa kritisoimaan samoista lähtökohdista, vastaus tulee olemaan: nyt yleistät, tuo on äärikäytöstä. Toisaalta pata soimaa kattilaa, mutta toisaalta uskon tilastojen osoittavan, kuten olen jo tuonut esille, että mitä kalvinismiin tulee, äärikäytös todellakin on äärikäytöstä, mutta mitä karismaattisuuteen tulee, se on valtavirtaa.

Tarkoitukseni tässä blogissa karismaattisuutta kritisoidessani ei ole alkaa poimimaan jokaista väärää profetiaa, legendaarista väitettä ja jonkun tietyn karismaattisen ryhmän opillista erityispiirrettä ja alkaa perkaamaan niitä ylen määrin. Minun mielestäni on hedelmällisempää keskittyä siihen yhteiseen nimittäjään, joka niillä kaikilla on ja se on ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan jatkuminen tässä ajassa. Minä en usko niiden toimintaan. Samoin kalvinismia puolustaessani en ala pyytelemään anteeksi yksittäisten pellejen tempauksia, vaan pyrin puolustamaan kalvinismia Raamatulla.

Nähtäväksi jää, kuinka hyvin onnistun.