Kontinualismin perustelu kirkkohistorialla on ongelmallista

Minä olen niin yksinkertaisen idealistinen tyyppi, että minun mielestäni kaiken on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kaiken. Siis kaiken. Se koskee myös kokemuksia. Kokemukset voivat olla hyvin aitoja. Ne voivat olla selittämättömiä. Kokemuksistaan kertovien toisinnot tapahtumista saattavat olla erittäin uskottavia. Niihin on vaikea sanoa vastaan. Kynnys sanoa: ”sinä valehtelet” on korkea. Mutta silti kokemuksetkin ovat vain kokemuksia, ihmisten kertomukset ovat vain ihmisten kertomuksia ja legendat ovat pelkkiä legendoja. Niiden on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kokemuksen todentuntuisuus tai kertomuksen uskottavuus on toissijaista. Raamatun oppi, mitä niihin tulee, on ensisijaista. Se on vapauttavaa, koska se poistaa todistustaakan. En osaa selittää kenenkään kokemuksia, mutta minun ei tarvitse. Jos en löydä niitä Pyhän Kirjan kansien välistä, en anna niille painoarvoa.

Tästä idealistisesta lähestymistavasta käsin olisin kuvitellut, että kun Raamatun tekstistä eksegeettisesti argumentoi, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on lakannut, se olisi korkein argumentoinnin taso, jossa väittely aiheesta ensisijaisesti käytäisiin. Mutta ei. Omassakin kalvinistien leirissäni olevat ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan jatkumiseen uskovista jotkut suhtautuivat tähän Pasi Turusen blogiartikkeliin kuin joku olisi vienyt jalat suusta: ”tätä olen yrittänyt sanoa koko ajan!” Olen harmissani siitä, koska Pasi Turunen on tarkoituksella kirjoittanut artikkelin, jossa hän puolustaa ilmestyksellisten armolahjojen jatkumista nimenomaan kirkkohistorialla. Hän kirjoittaa:

Pidän lakkauttamisnäkemystä sekä eksegeettisesti että hermeneuttisesti, niin Raamatun kuin apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian valossa virheellisenä. Uusi testamentti ei missään rajoita Pyhän Hengen ihmelahjojen aikaa vain ensimmäisten apostolien sukupolveen. Tunnen sessationistiset raamattuargumentitkin kyllä, mutta keskityn seuraavaksi eräisiin varhaiskristillisestä kirjallisuudesta löytyviin viitteisiin ihmelahjojen jatkumisesta apostolien jälkeisen kirkon elämässä.

Turunen lukeutuu Suomen arvostetuimpien raamatunopettajien joukkoon. Siksi minua häiritsee tällainen ”tiedän kyllä raamatulliset argumentit, mutta tämä on tärkeämpää”. Kun sessationisti vetoaa kirkkohistoriaan, tulee urputusta, että sessationismin perustelu kirkkohistorialla on argumentti hiljaisuudesta ja että pitäisi perustella Raamatulla. Kuinka nyt on? Saako sitä kirkkohistoriaa nyt käyttää vai ei? Ja mitä siitä seuraa?

Sellaisen, joka haluaa perustella kontinualismia kirkkohistorialla, on käytännössä tehtävä valinta kahden teesin välillä. Ne ovat, että a) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on jatkunut katkeamattomana koko kirkkohistorian ajan, taikka siten b) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on tauonnut historiassa kuka tietää miksi, mutta nyt ne ovat palanneet.

Jos hyväksytään näkemys a, voidaan samalla heittää hyvästit minkäänlaiselle selkeälle rajanvedolle sen suhteen, mikä väitetyistä Hengen manifestaatioista on todellinen ja mikä ei. Kirkkohistoriaa ja myös nykypäivää värittävät mitä moninaisimmat harhaoppiset lahkot, joista monet ovat vakuuttaneet ihmeiden ja merkkien seuraavan toimintaansa. Eikö Pyhää Henkeä haittaa manifestoitua ihmeellisten armolahjojen kautta niiden keskuudessa, joita ei voi harhaoppisuutensa takia edes kristityiksi hyväksyä?

Jos sen sijaan hyväksytään näkemys b, täytynee päästä yhteisymmärrykseen taukoamisen syystä. Jos syynä on jokin ihmisessä – että ihminen ei syystä taikka toisesta tavoittele niitä tarpeeksi – mikä on silloin Pyhän Hengen suvereniteetin merkitys? Jakaako Hän lahjoja kenelle ja kuten tahtoo (1. Kor. 12:11), vai niille joilla on käsi pisimmällä ottamassa vastaan?

Justinos Marttyyri ja Irenaeus

Pasi Turunen kirjoittaa:

Jos ihmelahjat lakkasivat apostolisen ajan jälkeen, meillä ei pitäisi olla viitteitä sellaisista armolahjoista seurakunnan elämässä apostolien ajan jälkeen. Kuitenkin tällaisia viitteitä löytyy verraten runsaasti toisen ja kolmannen vuosisadan varhaiskristillisistä teksteistä, ja huomattavasti myöhemminkin. Ne osoittavat vähintään sen, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen uskottiin ihmelahjojen ja muiden karismojen kuuluvan Raamatun mukaisesti myös apostolien ajan jälkeiseen aikaan.

Kirjassaan Counterfeit Miracles Benjamin B. Warfield huomauttaa, että hänen aikansa teologien keskuudessa oli yleistynyt hiipumisteoriaksi tässä ristimäni käsitys, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta loppui hiljalleen 300-luvun loppuun menessä – vastoin post-reformatiivista yleisnäkymystä, jonka mukaan charismata lakkasivat toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla, apostolisen ajan päättymisen myötä. Hiipumisteoria oli vahva eritoten Englannissa (Warfield s. 6-7). Arvatenkin juuri Turusen artikkelissaan mainitsemat Justinos Marttyyri ja Irenaeus ovat kirjoituksillaan vaikuttaneet kyseisen näkemyksen kehittymiseen, koska mikäli heidän todistuksensa hyväksytään sellaisenaan, ei voida mitenkään hyväksyä ainakaan sitä väittämää, että charismata olisivat lakanneet toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Warfield ymmärtää hiipumisteorian perusteluiden tenhon, mutta toteaa, että faktat eivät pidä kutejaan sen kanssa. Warfieldin oma huomio nimittäin on, että ihmeistä ja merkeistä ei ole post-apostolisessa kirkossa ensimmäisten 50 vuoden aikana juuri lainkaan todisteita. Vasta 200-luvulla alkaen asiasta alkaa olla merkittäviä mainintoja ja vasta 300- ja 400-luvuilta lähtien aletaan mainita yksityiskohtia: mitä tapahtui missä, kenelle ja kenen tahi minkä kautta. Jos hiipumisteoria pitäisi paikkansa, olisi tarinoita ihmeistä ja merkeistäkin ajan saatossa vähemmän ja vähemmän. Näin ei kuitenkaan ole, vaan 400-luvulle tultaessa raporttien määrä ihmeistä suorastaan räjähti (Warfield s. 8-9).

Warfieldin huomio Justinos Marttyyristä on, että hän ei mainitse kirjoituksissaan mitään eikä ketään spesifiä, vaan puhuuu ihmeistä ja lahjoista hyvin yleisellä tasolla. Näin yhdenkään tapauksen todenperäisyyttä tai raamatullisuutta ei voi koetella. John Kayeta lainaten Warfield toteaa, että näiden kertomusten ero Kristuksen ja Apostolien ihmeisiin on juurikin se, että mikäli Kristuksen ihmeistä olisi kerrottu evankeliumeissa yhtä yleisluontoisella tasolla, olisi niiden todistuksen arvo merkittävästi heikompi. Sama huomio koskee myös Irenaeusta. (Warfield, s. 9).

Irenaeus nostaa esille eräänä erikoisuutenaan kuolleistaherättämisen aikansa toistuvana yliluonnollisena ilmiönä. Toisaalta Irenaeuksen aikalainen Teofilus Antiokialainen myöntää Autolykos-nimisen henkilön haastaessa häntä lyömään todisteet pöytään, että yhtäkään ihmistä ei ole yli kahteensataan vuoteen herätetty kuolleista. Irenaeuksen mukaan kaikki Jeesuksen todelliset opetuslapset tekevät ihmeitä. Silti yksikään mainituista kirjoittajista ei kerro omakohtaisesti missään itse tekemistään ihmeistä – eikä Warfieldin mukaan yleensäkään kukaan kolmeensataan ensimmäiseen vuoteen. Origenes kertoo todistaneensa omin silmin vaikka mitä, mutta ei suostu kertomaan tarkempia yksityiskohtia, etteivät jumalattomat pilkkaisi (Warfield, s.9-10). Näin koko Ireaeuksen ja Justinoksen edustaman aikakauden todistus ihmeistä ja merkeistä jää ristiriitaiseksi ja epämääräiseksi.

Eusebius ja ”täydellinen”

Eusebiuksen kohdalla Pasi Turunen alkaa ottaa enemmän kantaa sessationismin opillisiin perusteluihin. Hän katsoo Eusebiuksen viittaavaan siinä tekstissä, jota hän omassa blogiartikkelissaan lainaa, 1. Kor. 13:8-13, mutta minun mielestäni se ei ole ainut vaihtoehto. Teksti voi yhtä hyvin olla 1. Kor. 1:7. Myös Turunen viittaa tuohon kohtaan, koska hänen mielestään 1. Kor. 13:8-13 pitää ymmärtää tuon kohdan valossa. 1. Kor. 1:7 Paavali kylläkin kiintoisasti käyttää sanaa apokalupsis, eikä Herran toiseen tulemukseen yleisesti liitettyä sanaa parousia. Strong’s Concordancen määritelmä sanalle apokalupsis on:

apokálypsis (”revelation, unveiling”) is principally used of the revelation of Jesus Christ (the Word), especially a particular (spiritualmanifestation of Christ (His will) previously unknown to the extent (because ”veiled, covered”).

Eli:

Ilmestys, paljastus; käytetään pääasiassa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksestä (Sana), eritoten erityisestä (hengellisestä) aiemmin tuntemattomasta (koska ”verhottu, peitetty”) Kristuksen manifestaatiosta (Hänen tahtonsa)

Turunen liittää aiheeseen myös 1. Kor. 15:35-58, mutta mielestäni Paavali on jo vaihtanut aihetta luvussa 15, eikä enää puhu armolahjojen käytöstä ja sen sellaisesta. Toki, mikäli Paavali puhuisi ylösnousemuksen päivästä ja Herran toisesta tulemuksesta 1. Kor. 1:7, taikka 1. Kor. 13:8-13, mistä kumpaakaan ei voida kiistatta osoittaa, nämä tekstit liittyisivät ilman muuta toisiinsa. Mutta koska todellisuudessa Paavali puhuu ylösnousemuksesta ja Kristuksen parousiasta vain luvussa 15, päättelisin itse siitä, että nämä tekstit eivät liity toisiinsa siten kuin Turunen antaa ymmärtää.

1. Kor. 13:8-13 Turunen toteaa ykskantaan:

Tämä ”täydellinen” ei Paavalin mukaan ole – kuten jotkut lakkauttamisnäkemyksen edustajat väittävät – Raamatun sulkeutunut, ja tässä mielessä ”täydellinen”, kaanon. Paavali ei kyseisessä asiayhteydessä kirjoita pyhistä kirjoituksista ja niiden asemasta.

Olen kirjoittanut tästä tekstikohdasta perusteellisen analyysin ja samoin on Joonas Laajanen. Omassa selonteossani vuorovaikutin John MacArthurin tulkinnan kanssa, joka käsittääkseni on pääpiirteittäin samoilla linjoilla Turusen tulkinnan kanssa. Pyrin referoimaan sitä vääristelemättä ja selittämään miksi olen eri mieltä ja kuinka teksti minun mielestäni pitäisi tulkita. Turunen käytännössä toteaa vain ”eipäs” teologiseen näkemykseen, josta hänellä ei ole esittää millään tasolla samanarvoista ja yhtä perusteellista refutaatiota, kuin meidän argumenttimme kyseisen tulkinnan puolesta. Se ei valitettavasti ole mitään uutta.

Turusen tulkinta perustuu siis 1. Kor. 13:8-13 kontekstualisointiin 1. Kor. 1:7 ja 1. Kor. 15:35-58 kanssa. 1. Kor. 1:7 kanssa kontekstualisoinnin ymmärtäisin kyllä muuten, mutta kyseessä sattuu olemaan vielä kirjeen alkutervehdys, eikä Paavali ole päässyt vielä asiaan. 1. Kor. 15:35-58 taas on, kuten jo totesin, niin selkeästi eri aihepiiriä (mikä ei ole Paavalilta ensinkään epätyypillistä, ks. esim. 2. Kor. 12:1), että on keinotekoista luoda yhteys näiden tekstien välille tulkinnanvaraisten suomennosten perusteella. Olen itseasiassa sitä mieltä, että ei olisi mikään vääryys kääntää sanoja teleion (täydellinen) ja meros (vajavainen) täysimääräiseksi ja vajaamääräiseksi, koska sitä sanat kontekstinsa ja muiden esimerkkitapausten perusteella tarkoittavat. Se selkiyttäisi tekstikohdan merkityksen ja olisi oikea käännös. Siinä valossa Turusen tulkinta ei toimi ensinkään:

Kyse on pikemminkin Jeesuksen paluun (1 Kor. 1:7; 15:35-58) myötä koettavasta ”täydellistymisestä”, jolloin me näemme ”kasvoista kasvoihin” Herran. Silloin ei enää tarvita armolahjoja joiden välityksellä me nyt näemme ja koemme  Jumalan valtakunnan ajassamme vain vajavaisesti ”kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin”.

Ei. Teksti ei puhu ”täydellistymisestä”, jonka koemme kun parousia tapahtuu, vaan täysimääräisestä (teleios), joka tulee (erchomai, ei parousia), ja jonka tulemisen myötä pannaan pois se, mikä on vajaamääräistä (meros). Silloin ei enää tarvita armolahjoja (huom: ei armolahjoja en toto, vaan nimenomaan profetiaa, tietoa ja kielilläpuhumista), mutta uskoa ja toivoa tarvitaan (jae 13)?

En tarkoituksella halua olla ilkeä, mutta jos tekstiä muokkaa hivenen vastaamaan esitettyä tulkintaa, jälki on aika rumaa:

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun [koemme täydellistymisen Herran toisessa tulemisessa], katoaa se, [minkä välityksellä nyt vajavaisesti koemme Jumalan valtakunnan]. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. [← Ei tärkeää] Sillä nyt me näemme [Jumalan valtakunnan] kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin [Herran] kasvoista kasvoihin; nyt minä [koen Jumalan valtakunnan] vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva [Herran] täydellisesti, niinkuin minut itsenikin [Herra] täydellisesti [tuntee]. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. [← Ei tärkeää]

Anteeksi nyt, mutta tässä ristiriitaisessa ja eisegeettisessä sekamelskassa ei ole päätä eikä häntää. Koemmeko todella Jumalan valtakunnan tässä ajassa ainoastaan ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan kautta? Miksi vajavaisuuden kohdalla on puhe Jumalan valtakunnasta, mutta täydellisyyden kohdalla Jumalasta itsestään? Onko Jumalan valtakunta todella meille kristityille arvoitus? Mikä on eksegeettinen peruste (muu kuin ”mikä muukaan se voisi olla”) tehdä Jumalasta tuntemisen kohde? Miksi jakeet 11 ja 13 eivät tunnu vaikuttavan tulkintaan millään tavalla?

Nikaia ja Augustinus

Warfield toteaa, että 300- ja 400-luvuille tultaessa myös ihmetarinoiden määrä kasvaa ja tarinat muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi. Ihmeet eivät myöskään ole enää anonyymejä tapahtumia, vaan ihmeiden tekijöillä alkaa olla nimet ja kotipaikat. Jotkut kirjoittajat, kuten Augustinus, väittävät myös itese olevansa jos jonkinlaisen ihmeen silminnäkijöitä. Valitettavasti tässä kohtaa historiaa ihmeiden luonne vain alkaa olla erittäin kyseenalainen. Warfield vertaa niitä, mielestäni hyvällä syyllä, Gulliverin retkiin ja paroni Von Münchausenin tarinoihin (Warfield, s. 16). Ne ovat ihmetarinoita ja edustavat pakanallisen ajattelun infuusiota kristinuskoon (Warfield, s. 47).

Pienikin syvempi tutustuminen niiden henkilöiden ihmeisiin, joista esimerkiksi Turusen siteeraama Mopsuestian piispa Theodoros kirjoittaa, saa takuulla aikaan silmien pyörittelyä. Omaa osaansa tällaisissa tarinoissa näyttelevät aikansa maailmankuva, politiikka, uskomukset ja opilliset vääristymät. Esimerkiksi Nisibiksen piispa Jaakob, jonka Theodoros ainoana mainitsee nimeltä Turusen siteeraamassa katkelmassa, oli vannoutunut askeetikko ja siksi katsottu pyhyytensä tähden arvolliseksi saamaan profetoimisen ja ihmetekojen armolahjat. Tarinat hänen ihmeteoistaan ovat melkoisen legendaarisia. On erittäin ilmeistä, että tällaiset ihmiset on jälkikäteen korotettu suuremmalle jalustalle, kuin on ollut perustetta ja vääristä syistä. Terveen kristinopin mukaan emme tavoittele asketismia, vaan kiitämme kaikesta hyvästä, minkä elämässä osaksemme saamme, koska kaikki hyvä tulee Herralta.

Augustinus jatkaa valitettavasti omalta osaltaan suuntaa kohti älyttömyyttä. Turunen kertoo Augustinuksesta, että:

Joihinkin Augustinuksen kertomiin ihmeisiin liittyy pyhäinjäännöksiä ym. Näistä voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta Augustinus itse uskoi kymmenien dokumentoitujen parantumis- ja ihmekokemusten ja Raamatun valossa, että apostolisia ihmeitä yhä tapahtuu apostolien ajan jälkeenkin.

Tämä on harhaanjohtavasti ilmaistu, sillä Turusenkin mainitsemista seitsemästäkymmenestä kahden vuoden aikana dokumentoidusta parantumisihmeestä ei liity Stefanuksen pyhäinjäännöksiin vain ”joitakin”, vaan suurin osa. Nuo 70 ihmettä tapahtuivat Hippossa pyhäinjäännöksille pyhitetyssä kappelissa. Stefanuksen jäännökset olevinaan löydettiin Jerusalemista vuonna 415 ja Hippo, jossa Augustinus oli piispana, sai osansa reliikeistä vuoden 424 tienoilla. Lisäksi ”verrattomasti” muita ihmeitä tapahtui Augustinuksen mukaan Calaman naapurikaupungissa, joka oli saanut omat pyhäinjäännöksensä jo aiemmin (Warfield, s. 29). Augustinus toki kirjoittaa todistaneensa ihmeitä jo ennen vuotta 415 ja Stefanuksen pyhäinjäännösten löytymistä. Tämä usko ihmeisiin voidaan jäljittää Milanon kaupunkiin, jossa Augustinus todisti sokean miehen saavan näkönsä. Augustinus itse kirjoittaa miehen saaneen näkönsä Milanossa olevien marttyyrien ruumiiden kautta (Warfield, s. 31).

Emme voi olla pyhäinjäännöksistä ja niiden avulla tehdyistä ihmeistä perustellusti kuin yhtä mieltä: ne ovat häpeällistä taikauskoa ja silkkaa hölöpönpöppöä. Että Augustinus kehotti ihmisiä antamaan kunnian ensisijaisesti Jumalalle ihmeistä, jotka olivat tapahtuneet pyhimys-Stefanuksen esirukousten välityksellä, ei auta asiaa yhtään. Raamattu ei opeta, että pyhimykset esirukoilevat puolestamme ja että sitä kautta tapahtuu ihmeitä. Tunnustamme ilman muuta veljemme Augustinuksen valtavan merkityksen ajattelijana ja teologina ja olemme suuressa velassa hänen elämäntyölleen raamatullisen reformoidun pelastusopin puolustuksessa, mutta tiedostamme myös, että hänessä oli vikansa. Tätä emme häneltä hyväksy.

Eräs opillinen vääristymä, jonka piikkiin ihmekertomukset myös voi laittaa, on hiljalleen kuvaan mukaan hiipivä taikauskoinen sakramentalismi. Turunen referoi:

[Augustinuksen ihmekertomuksiin] kuuluu esimerkiksi kertomus rammasta miehestä, joka kannettiin kastealtaaseen ja sieltä hän nousi ylös parantuneena kävellen omilla jaloillaan.

Kuinka yllättävää, että nimenomaan kastevesi sai tämän ihmeen aikaan. Muita vastaavia tarinoita ovat esimerkiksi tarinat ehtoollisleivästä, joka syöksi tulta, lensi tai muuttui kiveksi (Warfield, s. 39-40). Ihmetarinat tämänkaltaisesta opillisesta miljööstä tekevät yksinkertaisesti hyvin vaikeaksi uskoa, että niissä on minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Warfieldin selitys tällaiselle taikauskon hiipimiselle sisään kristinuskoon on erittäin yksinkertainen. Nämä kristityt olivat yksinkertaisesti aikansa tuotteita. Jopa pakanoista koulutetuimmat, kuten Plinius, uskoivat mitä typerimpiin kummitusjuttuihin. Samalla kun pakanat tulivat uskoon, myös heidän kansantarunsa ”tulivat uskoon” (Warfield, s. 51).

Turusen loppupäätelmien arviointia

Pasi Turunen ei unohda muistuttaa siitä, että kirkkohistoriallisiin lähteisiin tulee suhtautua kriittisesti. Niin olen tehnyt. Kriittisesti tarkasteltuna kirkkoisien kirjoituksista löytyy niin paljon ongelmia ja heidän ihmeet ja merkit mahdollistavasta teologiastaan niin paljon huomautettavaa, että mielestäni siinä on perusteita riittävästi todeta, että heidän raportteihinsa ihmeistä kannattaa suhtautua äärimmäisen skeptisesti. On yksinkertaisesti paljon hyödyllisempää pitäytyä yksistään Raamatun todistuksessa ja didaktiikassa, mitä näihin asioihin tulee. Ekklestiastiset ihmeet eivät vastaa apostolisia ihmeitä; eivät toteutustapansa, eivät lopputuloksensa, eivätkä laatunsa puolesta.

Pasi Turunen tekee pari huomiota:

Ensiksi, apostolien ajan jälkeisestä varhaiskristillisestä kirjallisuudesta nähdään selviä viitteitä ihmelahjojen (profetoiminen, kielilläpuhuminen, voimalliset teot) esiintymisestä seurakunnan elämässä useita vuosisatoja apostolien kuoleman jälkeen. Väite, että nämä ihmelahjat olisivat lakanneet apostolien kuoleman myötä ei ole historian valossa kestävä.

Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vain erittäin pintapuolisella väitettyjen ihmelahjojen analysoinnilla. Mikäli ihmelahjojen esiintymistä ei ole riittävän tarkasti dokumentoitu, kuten 100- ja 200-luvuilla ei ole, ei asiasta voi siltä pohjalta tehdä positiivista esitystä. Myönnän, että myöhäisempi kirkkohistoria on helpompi otus käsitellä ja ampua täyteen reikiä tämän aihealueen osalta, kuin ensimmäiset pari vuosisataa. Nimenomaan siitä syystä on paljon hyödyllisempää muodostaa näkemys charismatan jatkumisesta yksistään Raamatun pohjalta. Myös Justinoksen ja Irenauksen on alistuttava ja mikäli Raamatun pohjalta päätämme, että charismata olivat lakanneet apostolisen ajan päättymisen myötä, se on se ja sama, mitä he kirjoittavat nähneensä ja kokeneensa.

Toiseksi, näistä kirjallisista lähteistä voidaan päätellä vähintään se, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen ei uskottu ihmelahjojen lakkaamiseen apostolien kuoleman myötä. Päinvastoin niiden jatkuvuuden ja esiintymisen uskottiin olevan täysin Raamatun sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista.

Eikä edelleenkään ole merkitystä sillä, uskoivatko varhaiset post-apostoliset kristityt niin taikka näin. On tarkasteltava kriittisesti sitä, mitä he uskoivat ja osoitettava Raamatulla, oliko se perusteltua. He saattoivat olla väärässä. Myös nykypäivän karismaattiset kristityt uskovat kokemiensä ihmeiden ja armolahjojen olevan täysin Raamatun Sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista. He ovat aivan yhtä väärässä. Molempia arvioidaan samoilla standardeilla.

Eksegeettisten argumenttien arviointia

Koska vuorovaikutan kaikista mieluimmin raamatullisten argumenttien kanssa, olin iloinen siitä, että Pasi Turunen käyttää artikkelinsa lopussa vielä Raamattua. Valitettavasti lainatut tekstit ovat hyvin ennalta-arvattavia, eivätkä sovi niiden väitteiden perusteluun, joihin niitä käytetään. Ensimmäinen Turusen teksteistä on Hebr. 13:8:

Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Ei käy. Tämän logiikan mukaan, jos Jeesus Kristus ei tänä päivänä toimi täsmälleen samalla tavalla ja tee täsmälleen samoja asioita, kuin apostolisena aikana, Hän ei mukamas ole sama. Ei Jeesus tehnyt myöskään ennen inkarnaatiotaan samoja asioita, kuin maanpäällisen elämänsä aikana. Eikö Jeesus Kristus ollutkaan sama? Olisiko intertestamentaalinen aikakausi hyvä esimerkki historiallisesta ajasta, jolloin Jumala pani kaikki hanat ja kanavat kiinni? Ilmeisesti Hän ei ollut sama. Valehteleeko Heprealaiskirjeen kirjoittaja meille, vai käyttääkö Pasi Turunen Raamattua väärin?

Tätä logiikkaa käyttämällä unohdetaan myös se seikka, että Kolminaisuudesta nimenomaan Pyhä Henki on roolitettu ihmeiden ja merkkien aikaansaajaksi. Hepr. 13:8 viittaa Jumalan muuttumattomuuteen. Jeesus Kristus on pelastajana sama kaikille kansakunnille kaikkina aikona, myös ennen inkarnaatiotaan. Jakeen 8 toteamus liittyy myös ympäröiviin jakeisiin:

Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä…

Muistakaa teitä ennen tulleita kristittyjä ja heidän opetustaan; heillä on sama Kristus kuin teilläkin ja siksi heistä on hyödyllistä ottaa oppia ja mallia. Älkää eksykö vieraisiin oppeihin (”muistakaa johtajianne” auttaa siinä). Jeesus Kristus on sama, eikä Hän muutu, eikä myöskään oppi Hänestä. Hebr. 13:8 ei voi käyttää karismaattisen kristillisyyden puolustamiseen.

Toinen Turusen lainaama teksti on Luuk. 11:13:

Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!”

Tämäkään ei käy. Että Turunen käyttää tätä tekstiä charismatan toiminnan jatkumisen perusteluun, on minusta kerta kaikkiaan käsittämätöntä. Onko todella niin, että Jeesus puhuessaan fariseusten kanssa ottaa tuosta vain kontekstiin liittymättä puheeksi ihmeelliset armolahjat? Jeesuksen ilmaisu ”antaa Pyhä Henki” on päivänselvästi soteriologinen. Pyhä Henki annetaan lahjana jokaisen uudestisyntyneen sisimpään asumaan. Turusen tulkinta piirtää mielikuvan kristitystä, joka ”ei ole vielä saanut Pyhää Henkeä”, eli ei ole ”kokenut Pyhän Hengen kastetta ja puhunut uusin kielin”, kuten se helluntailaisuudessa ilmaistaan, tai mitä tahansa ns. ”toisen siunauksen” varianttia, mitä historia tuntee.

Kolmas Turusen teksteistä, Apt. 1:8, sanoo:

Kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että, Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.

Ei ole millään tavoin ongelma todeta, että jokaisella kristityllä on yhtäläinen Pyhän Hengen voima ja jokainen kristitty on myös Kristuksen todistaja. Se on totta niillekin, jotka eivät manifestoi minkäänlaisia karismaattisia armolahjoja. Mikäli näin ei olisi, olisi pakko päätellä, että mikäli ilmestykselliset armolahjat eivät elämässäsi esiinny, sinulta puuttuu voima. Esimerkiksi John MacArthurin pian 50 vuoden palvelutyö saman seurakunnan pastorina ja globaalisti erittäin laajalevikkisenä saarnaajana ja raamatunopettajana olisi luultavasti tämän päivän Kristus-ruumiin merkittävin ilman Pyhää Henkeä omassa voimassa tehty saavutus.

Ihan totta, mitä ihmettä Pyhän Hengen voiman oikein kuvitellaan olevan? Tätäkö?

2ec8g6

Tarkoittaako Paavali todella esimerkiksi 1. Kor. 1:4-5, että ”en puhunut kovin hyvin, mutta tehdäpä pärskäytin paljon ihmeitä, että uskonne perustuisi Jumalan VOIMAAN”?

Evankeliumi on Jumalan voima! Jumalan voiman manifestaatio on siinä, että syntiset kääntyvät ja tekevät parannuksen! Jumalan voima tulee esille siinä, että kivisydämet muuttuvat lihasydämiksi! Ja sen saa aikaan Pyhän Hengen voima – sama voima, joka herätti Kristuksen kuolleista!

Lopuksi

Jos historia on minulle jotakin opettanut, niin sen, että ihmiset eivät muinoin olleet sen jalompia kuin nykyäänkään. Monessa suhteessa nykyinen sivistys on huomattavasti edistyneempää kuin entinen. Entisaikain kristittyjä ei kannata romantisoida, eikä heidän pyhimysstatustaan pönkittää. On ymmärrettävä heidän toimiensa ja kirjoitustensa vaikuttimet, sekä se hengellinen ja poliittinen miljöö, jossa he elivät.

Olen tullut ymmärtämään myös, että ihmiset ovat edelleenkin käsittämättömän taikauskoisia, kristitytkin. Warfield kirjoittaa:

Epävanhurskas ei enää Jumalan armosta tehnyt epävanhurskautta. Ei myöskään saastainen enää pysynyt saastaisuudessaan. Mutta taikauskoinen pysyi edelleen taikauskoisena. Ja joka eli ihmeiden maailmassa, etsi edelleenkin ihmeitä ympäriltään. Tässä mielessä valloittavan seurakunnan valloitti se maailma, jonka se oli valloittanut. (Warfield, s. 55)

Tätä se on tänäkin päivänä.

Mainokset

Täydellistä metsästämässä: 1. Kor. 13:8-13 sessationismin puolesta – ja vastaan

Kommentoin pari kuukautta sitten Heikki Salmelan juttua Ristin Voitossa, jossa hän analysoi hiljattain tänä vuonna suomeksi ilmestynyttä Vierasta tulta -kirjaa. Heikki Salmela otti minuun yhteyttäkin jutun tiimoilta ja kysyi muutamia tarkentavia kysymyksiä kritiikkiini liittyen. En tiedä mitä mieltä hän oli vastauksistani, mutta tuo pienimuotoinen ajatustenvaihto sai minut mietteliääksi sen suhteen, mikä Vierasta tulta -kirjan rooli ja tarkoitus todellisuudessa on. Vain suomenkieliseen painokseen tutustunut ei nimittäin tiedä, että alkuteoksella on alaotsikko, jota ei ole suomennettu: The Danger of Offending the Holy Spirit with Counterfeit Worship.

Tuo onkin melkoinen mörkö käännettäväksi ja pohdin itsekin moneen otteeseen, että jos itse suomentaisin tuon, mitenköhän se voisi kaikkein jouhevimmin mennä? Siispä Matti Leisola teki oman ratkaisunsa ja jätti sen tykkänään pois. Tuon alaotsikon ajatus on, että Pyhän Hengen loukkaaminen väärennetyllä palvonnalla on vaarallista. Se on kirjan perusteesi.

Tiedän henkilöitä, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että kalvinismi on raamatullinen soteriologia ja he hyväksyvät mukisematta Jumalan kaikkivaltiuden pelastuksessa – tai ehkä mukisten, mutta hyväksyvätpä kuitenkin. Sen sijaan ilmestyksellisten armolahjojen jatkumisesta he ovat kanssani eri mieltä. He uskovat niiden olevan edelleen voimassa, eli he eivät ole sessationisteja. Sessationismin uskotaan usein olevat erottamattomalla tavalla osa kalvinismia ja tavallaan jopa itse edistän sellaisen käsityksen leviämistä, koska minulla ne seurasivat toinen toistaan. Se tulee esille aina, kun vastaan kysymyksiin siitä, miten minusta tuli kalvinisti. Siispä saan alituiseen olla korjaamassa ihmisten virheluuloja, kun he mieltävät kalvinismin ja sessationismin samaksi asiaksi. Todettakoon silti ilman mitään tulkinnanvaraa: olen sitä mieltä, että kaikkine implikaatioineen johdonmukainen kalvinismi edellyttää myös sessationismia.

Todettuani nämä asiat, on minun samaan hengenvetoon silti myös todettava, että vaikka Strange fire -konferenssi ja -kirja vakuuttivatkin minut siitä, että sessationismi on raamatullista ja oikein, joillekin henkilöille kirjan argumentaatio ei riitä. Vierasta tulta ei välttämättä ole paras mahdollinen sessationismin oppikirja – eikä se ole edes sen tarkoitus. Kirjan ajatuskulku on nimittäin jokseenkin:

  • Jumala määrää, kuinka Häntä tulee palvoa, eikä meillä ole oikeutta pelleillä sen suhteen.
  • Pyhän Hengen nimissä sellaisten asioiden tekeminen tai sanominen, mitä Hän ei ole tehtäväksi tai sanottavaksi määrännyt, on paha asia ja syntiä.
  • Raamattu määrittelee meille armolahjat, demonstroi niiden käyttöä esimerkein sekä oheistaa niiden käytössä käskyin ja kielloin.
  • Nykyisen helluntaikarismaattisen liikkeen tarkastelu osoittaa, että nykyään esiintyvät ihmeenomaisten armolahjojen manifestaatiot eivät täytä niiden raamatullisia määritelmiä, eivät vastaa raamatullisia esimerkkejään, eikä niiden käytössä noudateta Raamatun sanelemaa ohjeistusta.

Jos näillä perusteilla hyväksyy sessationismin, on vähään tyytyväinen. Joskus se on hyvä asia. Mutta henkilölle, joka vaatii seikkaperäisempiä ja vähemmän implikoivia perusteita, eväät saattavat jäädä laihoiksi. Tämä oli esimerkiksi Heikki Salmelan huomio. Hän löysi kirjasta kaksi (ja puoli) raamatullisiksi kelpuuttamaansa perustelua:

  • Ef. 2:20 mukaan kirkko on perustettu Apostolien ja profeettain perustukselle. Koska Apostoleja ei enää ole, ei ole profeettojakaan. Siten apostolinen aika on päättynyt ja koska 2. Kor. 12:12 mukaisesti Apostolin tunnusteot (ts. ne tunnusteot, joista niiden tekijä tunnistetaan Apostoliksi) käsittävät kaikkinaisia ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja, Apostolien myötä niidenkin esiintyminen on lakannut.
  • Hepr. 2:3-4 Jumala vahvisti evankeliumin ihmein ja merkein. Missä ei ole uutta evankeliumia, siellä ei ole ihmeitä ja merkkejäkään.

Entä se puolikas? Mukavaa, että kysyit. Kyseessä on kuin onkin 1. Kor. 13:8-13. Se on ihmeellinen katkelma. Sitä kierretään kuin kissat kuumaa puuroa, eikä sen kanssa oikein uskalleta liata käsiään. Sitä pelätään. On kuulemma vaikea teksti, yksi Raamatun vaikeaselkoisimmista. Koska tuon tekstin tulkinnallinen diversiteetti on niin laaja, John MacArthur tyytyy kirjassaan vain ohimennen mainitsemaan sen. Hän on käsitellyt tuota tekstikohtaa tarkemmin kirjassaan Totuus kielilläpuhumisesta.

Tärkein kiistakapula tuossa tekstissä on tietenkin, mitä tarkoitetaan sillä mikä on täydellistä. Nimittäin kun tulee se, mikä täydellistä on, lakkaa vajavainen. Siispä loogisesti halutaan tietenkin selvittää, mikä se täydellinen on, että voidaan havainnoida, josko se mahdollisesti jo olisi tullut. Kun eri tulkitsijat päätyvät eri lopputuloksiin kryptisen täydellisen identiteetistä, on selvää, että konsensusta ei synny. Siksi minun mielestäni voisi olla hyvä taktiikka unohtaa hetkeksi, mitä se on ja keskittyä siihen, mitä se ei ainakaan ole – yrittämällä rajata vaihtoehtoja.

John MacArthurin tulkinta tekstistä on luettavissa hänen Totuus kielilläpuhumisesta -kirjastaan (s. 59-68). Hän listaa viisi eri tulkintavaihtoehtoa:

  1. Täydellinen on Raamattu.
  2. Täydellinen on ylöstempaaminen.
  3. Täydellinen on seurakunnan kypsyminen.
  4. Täydellinen on Kristuksen toinen tuleminen.
  5. Täydellinen on iankaikkisuus

MacArthur luettelee ensin neljä mielestään väärää vaihtoehtoa ja sitten viidenneksi oman mielipiteensä. Hän perustelee iankaikkisuutta oikeaksi vaihtoehdoksi, koska:

  • Sana täydellinen on alkukielessä sellaisessa sukumuodossa (neutri), että sitä ei voi käyttää Kristuksesta (maskuliini).
  • Vaihtoehto mahdollistaa profetian ja tiedon esiintymisen seurakunta-aikana. Profetialla hän tarkoittaa julistamista, ei suoraan Jumalalta saatua ilmestystietoa. Tiedolla hän tarkoittaa yksinkertaisesti asioiden tietämistä ilman mitään yliluonnollisia implikaatioita.
  • Hänen mielestään Paavalin kontrasti rakkauden iankaikkisuuden ja armolahjojen ajallisuuden välillä menettää merkityksensä, jos täydellinen on Raamattu. Perustelu jää epäselväksi.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa voimme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa me tunnemme Jumalan täydellisesti kuten Hän tuntee meidät.

Olen MacArthurin tulkinnasta täysin eri mieltä.

Täydellisen ja vajavaisen luonne

Kirjoituksissaan Paavali piirtää usein kontrasteja asioiden välille. Hän tekee sitä tavan takaa. Esimerkkejä:

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. (1. Kor. 1:18)

Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha;  (Room. 8:6)

Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; (Ef. 2:17)

Ei siis ihme, että tästäkin teksikohdasta voi bongata sen, mitä kutsun paavalilaiseksi kontrastiksi. Se on jakeessa 10:

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Paavali piirtää kontrastin kahden konseptin välille: sen, mikä on täydellistä ja sen, mikä on vajavaista. Mysteerimmehän on se täydellinen. Emme tiedä, mikä se on; sitä juuri yritämme selvittää. Voisiko siis siitä olla apua, että selvitämme ensin, mikä se vajavainen on? Jos ymmärrämme, mikä vajavainen on, meillä on paremmat lähtökohdat ymmärtää, mikä täydellinen on, koska täydellinen on tässä vajavaisen vastakohta. Ja kuinka ollakaan, vajavaista ei tarvitse arvuutella, vaan Paavali kertoo meille:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Ensinnäkin tässä on nyt osoitettu vääräksi, jos joku menee väittämään, ettei Raamattu missään sano, että [jotkut] armolahjat lakkaavat toimimasta. Tässä se sanotaan. Profetoiminen lakkaa, samoin kielilläpuhuminen. MacArthurin metodi on tehdä iso numero kreikan sanamuodoista ja tehdä niistä päätelmiä. Paavali käyttää profetoimisen ja kielilläpuhumisen lakkaamiselle kahta eri sanaa, katargeo ja pauo. Katargeo esiintyy tekstissä passiivissa, mutta pauo refleksiivissä. Toisin sanoen profetoiminen lopetetaan – ulkoinen tekijä lopettaa sen –, mutta kielilläpuhuminen lakkautuu – se lakkaa itsestään. Mielestäni se on ylianalyyttinen lähestymistapa, joka saa hänet tekemään lakkaamisen ajankohdasta huomion, jolle ei mielestäni ole riittäviä perusteita:

Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13:9–10 tieto ja profetoiminen päättyvät, ”kun tulee se, mikä täydellistä on”. Huomioi, että kieliä ei mainita näissä jakeissa. Miksi ei? Siksi että mikään ei pysäytä kieliä — ne pysähtyvät itsestään ennen kuin ”tulee se, mikä täydellistä on”. (s. 31) [korostus minun]

Mielestäni tämä on liian pitkälle vietyä päättelyä. On epälooginen päätelmä, että Paavali luettelee kolme asiaa, jotka päättyvät, mutta joista ensimmäinen ja viimeinen päättyvät samaan aikaan myöhemmin ja keskimmäinen jostakin syystä omia aikojaan aikaisemmin. Paavali mainitsee kolme asiaa, profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon, jotka ”katoavat” tai ”lakkaavat”. On loogista olettaa, että jos oletetaan profetoinnin ja tiedon katoavan samaan aikaan, voidaan myös olettaa kielilläpuhumisen lakkaavan samaan aikaan. Lisäksi sen, että Paavali käyttää eri tapoja sen ilmaisemiseksi, että jokin lakkaa, voi selittää niinkin yksinkertaisesti, että hän vain hieman elävöittää kirjoittamaansa tekstiä käyttämällä välillä eri verbiä eri sijamuodossa.

Sinänsä MacArthurin huomio on oikea, että jakeessa 9 ei sanota, että kielilläpuhuminen on vajavaista. Se jää helposti huomaamatta. Mutta jos on oikein ymmärretty, mitä vajavainen tarkoittaa, ei pitäisi olla mikään ongelma heittää myös kielilläpuhumista samaan läjään muiden vajavaisten kanssa. Jaetta 9 ei tarvitse yliteknistää – Paavalin ei yksinkertaisesti tarvitse mainita kaikkia kolmea pointtinsa tueksi. Kielten kuulumista samaan nippuun muiden vajavaisten kanssa tukee myös se seikka, että myös kielilläpuhuminen oli ilmestystiedon kanava.

Kysymys kuuluu siis, mitä nämä vajavaiset asiat ovat, tai paremminkin: millä tavalla ne ovat vajavaisia? Helluntaikarismaatikon mieltävät tyypillisesti vajavaisuuden laadulliseksi vajavaisuudeksi. Profetoinnissa on astian makua; saattaa liha vähän haista. Minä olen vakuuttunut siitä, että se on väärä tulkinta ja että vajavaisuus on ehdottomasti ymmärrettävä määrällisenä vajavuutena.

Vajavaisuus ei tarkoita sitä, että profetia voi olla sisällöltään osittain paikkansapitämätön, vaan se tarkoittaa osittaisuutta. Sama kreikan sana meros esiintyy muualla Uudessa testamentissa ja sitä käytetään esim. tahoista, osuuksista, puolueista, alueista, ruumiinosista jne; se on sana, joka käy monenlaisiin erilaisiin osituksiin ja jaotteluihin; sillä ei kertaakaan ilmaista vajavaisuutta siten, kuin helluntaikarismaatikot uskovat. Profetoinnin vajavaisuus ei missään nimessä tarkoita, että puolet saattaa olla puutaheinää ja että se on odotettavissakin, koska 1. Kor. 13:9. Vajavainen profetia tarkoittaa, että palapelistä puuttuu paloja, mutta ei sitä, että osa paloista olisi vääriä.

Vajavaisuuden luonteen määritteleminen tällä tavalla auttaa myös ymmärtämään paremmin vajavaisen vastakohdan, täydellisen, luonteen. Se ei voi olla eri tavalla täydellistä, kuin mitä vajavainen on vajavaista, vaan sen on oltava vajavaisen täsmällinen vastakohta. Siispä, koska vajavainen on määrällisesti vajavaista, myös täydellinen on määrällisesti täydellistä. Paavalin käyttämä sana täydelliselle on teleion. Se on sanana monikäyttöisempi kuin meros, ja sillä voidaan ilmaista myös laadullista täydellisyyttä. Siitä syystä, jos mennään täydellinen edellä, päädytään väärään johtopäätökseen täydellisen luonteesta. Vajavaisen luonne määrää tässä täydellisen luonteen.

Useimmat englanninkieliset käännökset kääntävät sanan teleion muotoon perfect. Mutta on myös muutamia, jotka kääntävät sanan muotoon complete. Se viittaa eheyteen – siihen, että palapelissä on kaikki osat. Raamatussa jokaisella ihmisellä on saatavilla Jumalan koko ihmiskunnalle tarkoittama ilmoitus. Siitä ei puutu mitään, eikä ole mitään elämäntilannetta, johon Raamatulla ei ole sanottavaa. Mikään muu ilmestystiedon muoto ei pysty kilpailemaan tyhjentävyydessä, kattavuudessa ja käyttökelpoisuudessa Raamatun kanssa. Näin argumentti sille, että täydellinen on Raamatun kaanon, seisoo erittäin tukevalla pohjalla.

Lakkaamisen ja pysymisen ajankohta

Voidaksemme rajata vaihtoehtoja entisestään, meidän on bongattava toinen paavalilainen kontrasti, jota ei välttämättä ole yhtä helppoa löytää, koska välissä on useampia jakeita:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Kolme asiaa lakkaa, kolme asiaa pysyy. Tämän erinomaisen huomion teki myös Joonas Laajanen tätä samaa aihetta käsittelevässä erinomaisessa blogitekstissään, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon kadottua pysyvät usko, toivo ja rakkaus. MacArthurin tulkinnan heikkous on siinä, että hän joutuu jättämään uskon ja toivon merkityksen tälle tekstille täysin käsittelemättä. Rakkauden täydellisyyden ja iankaikkisuuden hän kyllä mainitsee, mutta uskosta ja toivosta hän ei kirjoita juuri mitään:

Paavali asettaa hengelliset lahjat vastakkain rakkauden kanssa osoittamalla, että lahjat ovat ainoastaan ajallisia, mutta rakkaus jatkuu ikuisesti. Tämä vastakkainasettelu olisi merkityksetön, jos Paavali sanoisi: ”Hengelliset lahjat kestävät ainoastaan Raamatun valmistumiseen saakka, ylöstempaamiseen saakka, tai Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, tai seurakunnan kypsymiseen saakka.” (s. 67)

Niin voisi periaatteessa ollakin, ellei MacArthurilta jäisi huomiotta se tärkeä seikka, että Paavali ei aseta armolahjojen kanssa vastakkain ainoastaan rakkautta, vaan myös uskon ja toivon. Myös usko ja toivo ovat ajallisia. Iankaikkisuudessa, joka on hänen tulkintansa täydellisestä, emme enää usko, koska usko on vaihtunut näkemiseen. Iankaikkisuudessa emme myöskään enää toivo, sillä koska toivomme on realisoitunut – olemme saavuttaneet sen, mitä toivomme.

Kuinka siis Paavali voi sanoa, että usko, toivo ja rakkaus pysyvät, jos vain rakkaus on todella pysyvää ja iankaikkista? Uskon, että Paavalin syy luennoida rakkaudesta niin perinpohjaisesti ja korostaa sen tärkeyttä, on se, että rakkaus pysyväisenä asiana on paljon parempi investointikohde, kuin ilmestykselliset armolahjat, joiden toiminta lakkaa pian. Kun ilmestystiedon hanat on pantu kiinni, me kristityt joudumme kestämään täällä toisiamme vielä kukaties kuinka monta tuhatta vuotta. Panostakaa siis rakkauteen; siksi rakkaus on ylivertainen. Usko ja toivo ovat osa kristityn elämää koko sen keston ajan. Siksi niistä voidaan sanoa, että ne pysyvät. Mutta rakkaus on niitäkin pysyvämpi; rakkaus ei koskaan katoa.

Vieläkään emme ole mielestäni saavuttaneet lopullista selvyyttä siitä, mikä täydellinen on, mutta mielestäni seuraavalla päättelyketjulla on vahvat meriitit:

  • Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat.
  • Kun kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat, usko, toivo ja rakkaus eivät katoa.
  • Koska usko ja toivo (ja rakkaus, mutta korostan uskoa ja toivoa ajallisina asioina) pysyvät ajassa, myös kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa.
  • Koska kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa ja koska uskon ja toivon (ja, yäk, rakkauden) pysyminen indikoi ajan jatkumista kielilläpuhumisen, profetoimisen ja ilmestystiedon lakkaamisen jälkeen, ja koska täydellisen tuleminen on määritelty lakkaamisen ajankohdaksi, myös täydellinen tulee ajassa.
  • Koska täydellinen tulee ajassa ja koska täydellisen tulon jälkeen usko ja toivo (ja, huoh, rakkaus) pysyvät, täydellinen ei ole iankaikkisuus.

Täydellisen tuleminen ajassa valaisee lisää myös profetian ja tiedon yliluonnollisuuden aspektia. MacArthurin linja, että profetoiminen on julistamista ja tieto ihan vain tietämistä, ei mielestäni ole oikea. Välistä unohtuu nimittäin kielilläpuhuminen, joka on yliluonnollista. Lisäksi, koska lakkaaminen tapahtuu ajassa, ei käy päinsä, että julistaminen lakkaa, emmekä enää tiedä mistään mitään. Siitä syystä kyseessä on oltava kaikkien kolmen kohdalla yliluonnollinen ilmestys. Ja koska vajavuus niissä ei tarkoita virheellisyyttä, vaan riittämättömyyttä, on siitä pääteltävä, että sellaiset ilmestystiedon muodot, jotka eivät sisällä kaikkea tarvittavaa, joutuvat antamaan tiedä sellaiselle ilmestystiedon muodolle, joka sisältää kaiken tarvittavan.

Tietäminen ja tunteminen

MacArthur kirjoittaa profetian ja tiedon vajavaisuudesta esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Voin opiskella ahkerasti ja tehdä kaiken voitavani opiskellakseni Jumalan Sanaa, mutta parhaimmillaankin pystyn saarnaamaan vain osan Jumalan totuuksista.

Tiedon lahja, joka on Hengen antama kyky nostaa esiin periaatteita Jumalan Sanasta, on sekin vajavaista. Emme millään voi tiedää kaikkea olemassaolevaa tietoa. (s. 54)

MacArthur implikoi täysin oikein, että vajavuus tarkoittaa osittaisuutta; sitä, että jotakin puuttuu, eikä niinkään sitä, että jokin on väärin. Realistista olisi tietysti ottaa sekin huomioon, koska varmasti jokaisella saarnaajalla on jokin traditio tai uskomus, joka luikertelee puheiden seassa ja jonka periaatteessa pitäisi jäädä ahkerien berealaisten haaviin. Oma lukunsa ovat myöskin tulkinnalliset erot. Jokainen erilainen tulkinta jostakin raamatunkohdasta ei voi olla oikein, vaan tyypillisesti yksi on oikein ja muut väärin. Molemmat seikat sopisivat hyvin tähän kontekstiin, mutta ne ovat laadullista vajavaisuutta, eikä 1. Kor. 13:9 puhu siitä, vaan se edelleenkin puhuu määrällisestä vajavaisuudesta. Siksi McArthurinkin ajatus siitä, että ei sitä kaikkea voi ihminen tietää, sopii huonosti. Meidän laadullinen vajavaisuutemme ihmisinä nimittäin aiheuttaa sen, että tietomme ja hengellinen ulosantimme jää määrällisesti vajavaiseksi. Siten tavallaan teemme oman laadullisen vajavaisuutemme kautta myös Jumalan totuudesta laadullisesti vajavaista. Mutta onko Jumalan koko totuus silti saatavilla? Ehdottomasti on!

On hyvä huomata, että Paavali ei ota mitään kantaa meihin ihmisinä, eikä meidän vajavuuteemme, eikä vajavaiseen kykyymme käsitellä ja omaksua Jumalan totuutta. Vastaväite tähän olisi jae 12:

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Tässäkin vajavainen ja täydellinen ovat vastapareja. Vajavainen on sama meros kuin aikaisemmin. Sen sijaan täydellinen on tässä epiginóskó, joka on määritelty seuraavalla tavalla:

I come to know by directing my attention to him or it, I perceive, discern, recognize; aor: I found out. [lähde]

Tulla tuntemaan kiinnittämällä huomio, havaita, erotella, tunnistaa; aor.: sain selville.

Korjatkaapa, jos olen väärässä, mutta tässä vaikuttaisi minun mielestäni olevan enemmän kyse tietämisestä kuin tuntemisesta. Siitä syystä en hyväksy sellaista selitystä, jonka mukaan kun täydellinen tulee, tunnemme Jumalan täydellisesti, samoin kuin Jumala tuntee täydellisesti meidät. Selitykseksi käy minun mielestäni paljon paremmin se, että meillä on täällä ajassa saatavilla kaikki tieto Jumalasta. Ja kuinka ollakaan, Raamatun kansien välissä on kaikki, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, eikä se ole vähän. En ole eri mieltä siitä, ettemmekö tuntisi Jumalaa huomattavasti nykyistä paremmin iankaikkisuudessa, mutta sitäkin sietäisi mielestäni pohtia, että toteutuuko se tunteminen tiedon omaksumisen kautta, vai intuitiivisesti ja yhtäkkisesti siten, että yhtäkkiä Jumala vain on jokaiselle selvä.

Onko siinä pohdinnassa otettu lainkaan huomioon sitä, että muutummeko me äärettömiksi iankaikkisuudessakaan? Lakkaako aika olemasta? Jos Kristus on edelleen Jumalaihminen ja Hänellä on edelleen fyysinen ruumis, eikö se ole äärellinen? Olemmeko me Herraamme parempia? Jos olemme äärellisiä, kuinka voimme kuvitellakaan sisäistävämme tietoisuuden äärettömän Jumalan koko olemuksesta äärellisiin mieliimme? Väitän, että on simplististä todeta, että iankaikkisuudessa tunnemme Jumalan täydellisesti tai tiedämme Hänestä kaiken, kun sellaisten toteamusten laajempia implikaatioita ei ole pysähdytty pohtimaan.

Minusta tuntuu myös toisinaan siltä, että on muotijuttu tekeytyä tyhmemmäksi ja ymmärtämättömämmäksi kuin mitä on, koska se on nöyrää. Minä ainakin haluan tietää asioita ja koska Raamattu sisältää kaiken, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, minulla on myös teoreettinen potentiaali tietää se kaikki. Miksi ei olisi? Sen toteutuminen käytännössä on asia erikseen. Minusta tuntuu, että Paavali on optimistisempi sen suhteen, mitä ihminen voi tietää Jumalasta, kuin me – eritoten jos voidaan kiistatta osoittaa, että hän puhuu Raamatusta. Tai sitten Paavalin rima täydellisesti tuntemiselle on matalemmalla kuin meillä.

Kasvoista kasvoihin

Täydellisen tullessa näemme kasvoista kasvoihin, himmeän kuvastimen kuvajaisen sijasta, kirjoittaa Paavali. MacArthur selittää:

Näemme Jumalan sekina-kirkkauden ainoastaan silloin, kun siirrymme iankaikkiseen tilaamme. Johannes näki uuden taivaan ja uuden maan luomisen jälkeen uuden Jerusalemin laskeutuvan Jumalan luota maahan (Ilm. 21:1–2). Sitten hän puhuu saman luvun jakeissa 11 ja 23 Jumalan kirkkaudesta, joka valaisee tuon kaupungin. Tuossa iäisessä asuinpaikassamme saamme nähdä Hänen kirkkautensa kasvoista kasvoihin.

Paitsi sitä, että vierastan sekina-sanan käyttöä, tällainen tulkinta lukee tekstiin paljon. Paavali ei sano, kenet tai mitä näemme kasvoista kasvoihin nykyisen epäselvän sijasta. Peilistäkin katsomme periaatteessa itseämme! Että kyse on Jumalan kirkkaudesta, on puhdas arvaus. Lisäksi minusta on omituista ajatella, että Jumalan kirkkaudella on kasvot. Kun Jumalasta puhutaan siten, että hänellä on ruumis, jonka kanssa voi vuorovaikuttaa, ajattelen itse ilman muuta Kristusta. En usko että iankaikkisuus muuttaa mitään: Hän on iankaikkisesti rajapinta äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen välillä. Hän on iankaikkisesti inkarnoitunut Kristus, Jumalaihminen, ja me tarvitsemme Häntä iankaikkisesti siinä roolissa. Kun iankaikkisuudessa näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, näemme Hänet. On kuin MacArthur sanoisi, että iankaikkisuudessa näemme vihdoin Isän. Mitä Jeesus sanoisi siihen (Joh. 14:9)?

Jos kyse on Jumalan näkemisestä kasvoista kasvoihin, se pitää perustella. Joonas Laajanen kirjoittaa tästä:

“Kasvoista kasvoihin” Miten? Tietysti kontrastissa hämärään/vajavaiseen näkemiseen. Tämä fraasi on monen osalta tulkittu tarkoittamaan sitä hetkeä, kun pyhät katsovat Jumalaa tämän kirkkaudessa. Kuitenkin tämä fraasi Kirjoituksissa ei koskaan viittaa siihen mahtavaan tapahtumaan. Sen sijaan sen raamatullinen käyttö viittaa toistuvasti selkeään Jumalan Sanan ilmestykseen, joka on kontrastissa vähemmän selvien ilmestysten, näkyjen ja unien kanssa:

6. Ja Herra sanoi: “Kuulkaa minun sanani. Jos keskuudessanne on profeetta, niin minä ilmestyn hänelle näyssä, puhun hänen kanssaan unessa.
7. Niin ei ole minun palvelijani Mooses, hän on uskollinen koko minun talossani;
8. hänen kanssaan minä puhun kasvoista kasvoihin, avoimesti enkä peitetyin sanoin, ja hän saa katsella Herran muotoa. Miksi ette siis peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” (4 Moos. 12:6-8).

Katso myös 2 Moos. 33:9-11, 18-23; 5 Moos. 5:1-4.

Yhdyn täysin rinnoin ja huomautan, että mitä Moosekseen tulee, hänen kasvoista kasvoihin kanssakäymisensä Jumalan kanssa tuotti tuliaisina ilmestystietoa Jumalalta:

Ja kun Mooses astui alas Siinain vuorelta ja hänellä vuorelta alas astuessaan oli kädessänsä kaksi laintaulua, ei hän tiennyt, että hänen kasvojensa iho oli tullut säteileväksi hänen puhuessaan Herran kanssa. Ja kun Aaron ja kaikki israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen ihon säteilevän, pelkäsivät he lähestyä häntä. (2. Moos. 34:29–30)

Jumala välitti kasvokkain Mooseksen kanssa keskustelemisen kautta Israelin kansalle vajavaisen ilmestyksen, joka ei riittänyt pelastamaan, vaan ainoastaan tuomitsemaan. Kuinka paljoa ennemmin siis voimme nyt sanoa, että näemme kasvoista kasvoihin, kun meillä on enemmän ilmestystä, kuin Mooseksella koskaan? Se ilmestys lisäksi sisältää kaiken sen, mitä tarvitsemme pelastuaksemme, toisin kuin laki, jonka Mooses sai. Meidän ei myöskään tarvitse nousta vuorelle saamaan ilmestystä Jumalalta, vaan se on meillä juuri niin helposti saatavilla, kuin keksimme.

Lopuksi

Mielestäni on sääli, että näin mielenkiintoinen ja sisältörikas raamatunkohta jää hyödyntämättä tässä debatissa. Muut raamattuperusteiset argumentit ovat melkeinpä yksinomaan viitteellisiä ja sellaisia, joista sessationismi voidaan jotenkin johtaa. Mutta tässä meillä on katkelma, joka erittäin selväsanaisesti toteaa, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta tulee päättymään. Väitän, että yksi tekijä ylitse muiden, joka määrää, miten tähän katkelmaan suhtaudutaan, on futuristinen eskatologia.

John MacArthur ”vuotavana dispensationalistina” on siitä hyvä esimerkki. Hän esimerkiksi uskoo, että helluntaina Pietarin ”tämä on se” on pelkkä osatoteutuma, eikä lopullinen ja sillä perusteella hän uskoo, että profetia palaa vielä silloin, kun Jooel 2:n profetia lopullisesti täyttyy. Miksei nykyinen helluntaikarismaattinen liike voi olla sitä? Koska ei nyt vaan näytä siltä. Siten ilmestyksellisten armolahjojen lopullinen lakkaamisajankohta ja täydellisen ilmestyminen on sijoitettava tuon tapahtuman jälkeen, tulevaisuuteen, käytännössä iankaikkisuuteen, koska futuristisissa eskatologiamalleissa Israelin kansan kääntyminen kansakuntana (mikä on ilmeinen Jooel 2 kaltaisen Hengen vuodatuksen seuraus) laukaisee Herran paluun.

Meillä, jotka pidämme tätä tekstiä oivallisena sessationismin perusteluna, on siis melkoinen vuori kiivettävänä. Olisi käytännössä vakuutettava juuri Israel-matkalta palanneen karismaatikon lisäksi myös sessationistiveli paljon enemmästä kuin vain yhdestä irrallisesta tekstitulkinnasta. Ajatusten seuraukset täytyy tiedostaa. Premillenialismin eri muodot ovat näin kokemusperäisenä mutuna maailman yleisin eskatologia. Kaikki liittyy  edelleen kaikkeen ja voidakseen hyväksyä tämän tekstin selityksen, on arvioitava vakavasti myös omaa eskatologiaansa. Kuka on siihen valmis?

En pidä siitä, että ilmestyksellisten armolahjojen jatkumiseen uskovat pääsevät väittämään, että meillä ei ole kunnollista raamatullista argumenttia, vaan että meidän on vedottava kirkkohistoriaan. Mielestäni keskustelun pitää olla ennen kaikkea teologista ja levätä eksegeettisellä pohjalla. Raamatun Sanan on määriteltävä todellisuutemme. Olen vakuuttunut, että tämä on hyvä teksti sessationismin perustelemiseksi ja parempi kuin monet muut, koska tässä selkeästi todetaan, että ilmestyksellisten armolahjojen lakkaamiselle on olemassa ajankohta. Meitä sessationisteja syytetään usein aiheellisesti karismaatikoille ilkkumisesta. Tällainen metodologia kantamme perustelussa auttaisi ottamaan etäisyyttä myös sellaiseen. Se on Raamatun yksi monista vahvuuksista.

Olit sitten sessationisti tai karismaatikko, toivon että ymmärrät, että tiedostan, miten paljon tämän tulkintamallin hyväksyminen saattaa räjäyttää auki itsestäänselvyyksinä pidettyjä oppirakenteita. Se ei ole helppo paikka. Minulle tämän asian ymmärtäminen on opettanut kärsivällisyyttä eri tavoin uskovia kanssauskovia kohtaan.

Ja vielä, jottei jäisi epäselväksi: John MacArthur on edelleen ihan huikea. Mutta minun ei tarvitse olla hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Strange fire on myös hyvä kirja, koska sessationismin puolesta argumentaation seuraava taso on väitettyjen karismaattisten manifestaatioiden analysointi ja vertaaminen Raamattuun. Sen Strange fire / Vierasta tulta tekee erinomaisesti ja sekin on erittäin tarpeellinen keskustelu käydä.

Trolleja ja valemediaa

Leevi Launonen kirjoitti viime viikon Ristin Voittoon pääkirjoituksen, jossa hän käsittelee kristillistä valemediaa. Kirjoitus on otsikoitu Kristillinen valemedia hämmentää. Olisin halunnut tietää hieman tarkemmin, mikä motivoi häntä kirjoittamaan pääkirjoituksensa. Valitettavasti hän ei halunnut avata asiaa tarkemmin. Hän ei suostunut kertomaan, ketkä olisivat hyviä esimerkkejä niistä, joita hänen kannanottonsa koskee. Se on valitettavaa, koska olisin mielelläni peilannut itseäni niiden tietojen valossa ja samoin joitakin blogeja ja ministryjä, joita seuraan. Samalla olisi voinut tarkastella kriittisesti myös Launosen väitettä, että pitääkö se todella paikkansa niiden kohdalla, joista hän niin väittää. Nyt niin ei voi tehdä.

Leevi Launonen kirjoittaa:

Kristillisen valemedian edustajilla on monia yhteisiä piir­teitä. He toimivat hengellisen paimenuuden ja seura­kuntayhteyden ulkopuolella – siis yksityisesti ja ilman tilivelvollisuutta. Heidän viestinsä sisältää kritiikkiä, ei rohkaisua eikä hyvää palautetta. He esittävät virheelli­siä väitteitä arvioimatta tietolähteitään. He yhdistelevät toisiinsa liittymättömiä asioita ja tekevät sen pohjalta totuudenvastaisia päätelmiä. Ja he antavat ymmärtää toimivansa puhtaan uskon puolesta.

Satun tietämään, että nämä samat teemat ovat olleet esillä myös valtameren takana. Esimerkiksi John Piperin Desiring God -sivustolla on otettu kantaa asiaan kirjoittamalla ”trolleista”, jotka huutelevat rakkaudettomasti luolistaan. James White uudelleentwiittasi tämän twiitin, jonka kommenteissa esitetään väite siitä, että useimmat apologit eivät ole paikallisseurakuntayhteydessä ja kuinka se pätee näihin, joilla on oma ”discernment ministry” – kuinka se sitten halutaankin suomentaa.

Ovatko he trolleja? Mielestäni eivät. Trollaaminen on nettislangia ja tarkoittaa tahallista toisen ärsyttämistä ja provosoimista. Se on sellaisten asioiden sanomista kiusantekomielessä, joista tietää toisen vimmastuvan. Niiden ei tarvitse heijastella omaa maailman- tai elämänkatsomusta, eikä olla totta. Trollauksesta tekee trollausta motiivi; halu ärsyttää ja tehdä kiusaa. Heidän motiivinsa on tehdä julkisella tavalla selväksi, että kristinuskon nimissä puuhastellaan paljon sellaista, mikä ei kristinuskoon kuulu. He saattavat tehdä sen toisinaan kyseenalaisella huumorilla, kovin sanoin tai ihan vaan huonosti, mutta uskon, että heidän perimmäinen motiivinsa on silti huoli seurakuntalaisista.

John MacArthur on sanonut ensimmäisessä Strange Fire -konferenssinsa luennossa, että nykyseurakunnan erottelukyvyn puute on hälyttävä. Kun vääristä opeista ja huonoista käytännöistä ei puhuta seurakunnissa, se luo tyhjiön, jota täyttämään tulevat ne, joita Leevi Launonen kutsuu ”hengellisiksi besserwissereiksi”.

Mutta keitä he ovat ja ovatko he todella seurakuntayhteyden ulkopuolelta ilman mitään vastuuta ja paimenuuden alaisuutta? Koska Launonen ei halunnut kertoa, joudun arvailemaan. Mieleeni tulevat ainakin Pulpit & Pen sekä Fighting for the Faith, joiden uutisoinnista ovat monet viime aikoina pahoittaneet mielensä. Molempien medioiden pääsisällöntuottajat ovat pastoreita ja molemmat korostavat seurakuntayhteyden tärkeyttä. Lisäksi on monia muita, kuten esimerkiksi Biblethumping Wingnut, Berean research, CARM, Churchwatch Central, Justin Peters, Grace to you… Kirkonmiehiä ja -naisia. Pastoreita. Vanhimmistovelijä. Paikallisseurakuntien aktiivijäseniä.

Kenestä siis nyt oikein on kyse?

Myönnän, että omassa seurakunta-aktiivisuudessani on parantamisen varaa. Minä olen erittäin monesta asiasta eri mieltä oman kotiseurakuntani epävirallisen virallisen linjattomuuslinjan kanssa. Mielestäni tiedän paremmin. En silti räyhää jokaiselle vastaantulevalle seurakunnan käytävällä, kuinka minä tiedän paremmin ja kuinka kaikki ovat väärässä. Teen sen mieluummin täällä blogissani. Olen silti aina valmis keskustelemaan ja tuomaan esille oman kantani, kun sopiva tilaisuus tulee. Koskeeko tämä Launosen kirjoitus siis minua vai ei? Saako olla kriittinen, vai ei? Saako tuoda esille normista poikkeavia mielipiteitä vai ei? Olenko ”hengellinen besserwisser”? Olen hämmentynyt.

Väitän myös, että jos merkittävimpien apologetiikkaa ja ”discernment ministryä” harrastelevien keskuudessa tehtäisiin kysely, jossa selvitettäisiin vastaajien seurakunta-aktiivisuus ja asema paikallisseurakunnassa, se osoittaisi tällaiset yleistävät väitteet näiden toimijoiden puuttellisista paikallisseurakuntasuhteista vääriksi. Kun tällaisten mielikuvien pohjalta sitten kirjoitetaan kannanotto Suomen helluntailiikkeen merkittävimmässä viikkojulkaisussa, onko se valeuutinen? Kuten hän itse sanoo:

Valemedia tuottaa valeuutisia. Se on vaarallinen sen vuoksi, että tiedon sisältö saattaa näyttää luotettavalta, mutta on kuiten­kin väärää. Valemedia aiheuttaa myös sekaannusta ja hämmen­nystä. Se synnyttää ihmisissä epävarmuutta siitä, mikä on totta ja kenen välittämään tietoon voi luottaa.

Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Launosen kannanoton lukijoista suurin osa luultavasti hyväksyy sen sisällön, koska Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Mutta entä jos kannanoton sisältö ei vastaa todellisuutta? Kuinka tarkistamme sen? Se vaatisi, kuten jo esitin, kyselyn suorittamista ja data-analyysiä – på finska: vaivannäköä. Kuka rupeaa? Minulla on töitä. Launosen kannanotto aiheutti minussa sekaannusta hämmennystä: en voi vahvistaa näitä väitteitä niiden osalta, joiden resursseja itse hyödynnän, joten kenestä hän puhuu? Oliko tämä nyt Launoselta tietolähteitä arvioimaton mielipiteisiin perustuva virheellinen väite?

Miksi ylipäätään käytämme kristittyinä tätä maailmallista retoriikkaa? Nykyäänhän kaikki, mikä sotii omaa ennaltapäätettyä narratiivia vastaan, leimataan valeuutisiksi. Siten ristiriitaisesti samanaikaisesti postmoderni ja silti yhden totuuden maailma suojautuu kaikenlaisilta totuusväitteiltä, jotka eivät käy yksiin sen kanssa, mitä mistäkin kuuluu uskoa. Olemmeko niin naiiveja, että kuvittelemme, ettei esimerkiksi Suomen valtamedioilla ole ideologisia agendoja, jotka vähintäänkin värittävät ja pahimmillaan jopa vääristävät uutisointia? Niidenkin jutuissa on virheitä, puutteita ja vaiettuja kriittisiä faktoja. Hyvään medialukutaitoon kuuluu kyetä havaitsemaan sellaiset. Myös Ristin Voitto kirjoittaa, julkaisee ja mainostaa ideologiasta käsin. Ideologiat ovat mielipiteitä. Myös Ristin Voiton jutuissa on toisinaan virheitä, puutteita ja asioita, jotka jätetään mainitsematta, vaikka niillä olisi kokonaiskuvan kannalta merkittävä vaikutus siihen, millaisen kuvan lukija jutusta itselleen muodostaa. Tekeekö se Ristin Voitosta valemedian?

Valemediaa ei mielestäni pysty määrittelemään johdonmukaisesti. Vaikuttaisi siltä, että kaikki on valetta, enemmän tai vähemmän mielipiteisiin perustuvaa. Mutta koska sana ”valemedia” on nyt olemassa, on myös mielikuva siitä, mitä se tarkoittaa. Kun jokin on määritelty, sen voi kieltää. Se tulee toimimaan keppihevosena sensuurissa ja sananvapauden rajoittamisessa. Kristittyjen ei pidä lähteä siihen mukaan.

Valemedian mörkö selätetään tekemällä valemediat työttömiksi. Jos seurakunnissa ei pakoilla kannanottoa kiistanalaisiin aiheisiin ja ilmiöihin, ja asioista ja henkilöistä puhutaan tarkasti, Raamatulla perustellen ja yleistämättä niiden oikeilla nimillä, silloin ”hengellisillä besserwissereillä” on vähemmän kysyntää. ”Ei kannata uskoa kaikkea mitä netistä lukee” ei auta yhtään.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Kuinka tyhmä saa olla, että iso K vielä kolahtaa?

Lari Launonen on kirjoittanut Ristin Voiton Opiston mäeltä -blogiin artikkelin kalvinismista. Hän käsittelee sitä orastavan herätysliikehdinnän näkökulmasta. Hän oli ystävällinen, kun otti minuun yhteyttä ennen artikkelinsa julkaisua ja pyysi kommentteja. En tosin ole ihan täysin varma, millä tavalla kommenttini vaikutti kirjoituksen lopulliseen muotoon. Lopullinen tuotos on sieltä täältä hivenen erilainen, kuin minun kommentoimani.

Kirjoituksen perusrunko on suhteellisen neutraali kalvinismia kohtaan, eikä sisällä mitään, mihin minua kiinnostaisi kovastikaan lähteä kantaa ottamaan. Ehkä John MacArthurin esiinnostaminen sellaisena, joka ”pitää karismaattisuutta demonisena eksytyksenä” oli vähän tarpeetonta, eikä täysin totuudenmukaista. En minäkään pidä karismaattisuutta millään tavalla tavoiteltavana asiana, enkä opillisesti korrektina, mutta en nyt sentään lähde kaikkea hihhulointia demoniseksi sanomaan, eikä John MacArthurkaan niin tee.

Launosen blogikirjoituksessa ajatuksia synnytti tämä toteamus tekstin loppupuolella:

Haluaisin kertoa näille fiksuille nuorille miehille, ettei kalvinismi ole älykkään kristityn ainoa (eikä edes paras) vaihtoehto. Esimerkiksi helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden perimä pelastusoppi eli arminiolaisuus lepää raamatullisesti ja filosofisesti lujalla perustalla, vaikka kärkevät kalvinistit saavatkin sen näyttämään ihmiskeskeiseltä ja pelagiolaiselta uskonnollisuudelta. Se on myös reformaation antia siinä missä kalvinismi tai luterilaisuus.

Kommenttini Larille oli — ja on edelleen — tämä:

 

Tähän fiksu nuori mies vastaa tietenkin, että juuri arminiolaisuudestahan minä olen pois kääntynytkin. Miksi siis palaisin sinne takaisin? Voitaisiin väittää, että arminiolaisuus on helluntailaisuuden omin pelastusoppi; rakentuuhan helluntailaisuus vahvasti wesleyläisen perinnön varaan ja Wesley on suoranainen arminiolaisuuden epitomia. Mutta todellisuudessa ajatus ei voi jäädä edes sille tasolle, koska fiksu nuori mies todennäköisesti allekirjoittaa näiden itseään vielä fiksumpien youtubesta katsomiensa raamatunopettajien näkemyksen, että pelagiolaisuus on ihmisen perusmoodi.

Kautta kirkkohistorian radikaalit Jumalan kaikkivaltiutta puolustaneet ajattelijat ovat myöhemmin joutuneet seuraajiensa sensuroimaksi, kuten on käynyt esimerkiksi luterilaisuudessa. Jumalan ehdoton kaikkivaltius on erittäin radikaali ajatus; ei siis pitäisi herättää ihmetystä että ihminen luonnostaan pelagiolaisena haluaa nipistää Jumalalta mahdollisimman paljon itselleen. Mutta koska täyspelagiolaisiksi ei haluta ruveta Pelagioksen kirkkohistoriallisen karaktäärin tähden — hänethän tuomittiin harhaoppiseksi — puolipelagiolaisuus saa kelvata; ja se esiintyy eri muodoissa, tunnistettavimmin roomalaiskatolisuutena ja arminiolaisuutena. Valitettavasti tosin Suomen helluntailaiset, joista monet kieltävät perisynnin, ovat enemmänkin kuin puolipelagiolaisia. Perisynnin kieltäminen oli nimittäin yksi Pelagioksen opeista.

Arminiolaisuus ei ole mitenkään erityisellä tavalla reformaation antia. Kyseessä on jo 2000 vuotta vanha köydenveto monergismin ja synergismin välillä ja johdonmukaista (Huom! johdonmukaista) monergismia on vain yhtä lajia: kalvinismi. Ne fiksut nuoret miehet, joista tässä tekstissä on puhe, ovat jo kalunneet arminiolaisuutensa loppuun. He ovat jo hylänneet sen, koska heidän näkemyksensä mukaan asia on täysin päinvastoin, kuin tämän tekstin loppukaneetti esittää; arminiolaisuus ei lepää raamatullisesti eikä filosofisesti lujalla perustalla.

Kuitenkin kirjoituksen kirvoittamia Facebook-kommentteja lukiessani mieleeni pompsahti joidenkin kommentoijien avustamana uusi ajatus: miten niin ”fiksu nuori mies”? Mitä siitä pitää päätellä? Onko kalvinismissa jotakin sellaista, mitä ei voi omaksua ja joka ei puhuttele, jos sattuu olemaan liian tyhmä, liian vanha tai nainen? Varmasti ilmaisun tarkoituksena oli ennen muuta kuvata se demografia, joka sympaattisesti väräjää kalvinismin, tuon ison Koon, kutsutorven soidessa. Ei silti ole mikään uusi juttu todeta, että kalvinismi on ”fiksujen” teologiaa. Ja siitä minä olen täysin toista mieltä.

On ilmeistä, että teologian systemointi halki aikojen on vaatinut satojen älyn ja ajattelun jättiläisten panoksen. Me seisomme heidän hartioillaan. Sekä synergismillä että monergismilla on omat ajattelijansa ja historian auktoriteettihahmonsa, joiden ajatuksiin ja sanomisiin vedotaan. Jumalan kaikkivaltiuden vastustajista monet tietysti sanovat, että heidän ainut auktoriteettinsa on Raamattu. Olisipa asia todella niin. Kukaan ei lue Raamattua sellaisesta vakuumista käsin, ettei siihen mikään traditio vaikuta.

Kun kysymme itseltämme, miksi uskomme, mitä uskomme, oikea vastaus on monesti tietenkin, että koska meille on näin opetettu. Ja kun alamme ottaa selvää siitä, kuka meille on opettanut ja mitä ja kuka opetti häntä ja kuka taas häntä, saavumme ennemmin tai myöhemmin johonkin ismiin tai suureen ajattelijaan, joka on todennut, että näin. Siten traditiot syntyvät. Meillä kaikilla on traditioita, eivätkä traditiot automaattisesti ole negatiivisia.

Kun nyt sitten pannaan monergismi ja synergismi vastatusten ja otetaan todella selvää, mihin argumentit kummankin puolesta perustuvat, on ainakin minulle selvää, että hyvien perustelujen keksiminen arminiolaisuudelle vaatii suorastaan poikkeuksellista älykkyyttä. Kalvinismin puolustaminen on yksinkertaista, koska Jumalan ehdoton kaikkivaltius on yksinkertainen asia ja tuotu erittäin selkeästi esille Raamatussa. Sen sijaan ne monet täys- tai puolipelagiolaisuuden eri muodot, avoimet teismit ja molinismit, joilla Jumalan kaikkivaltiutta yritetään päästä pakoon, ovat vaatineet yhteensä kumulatiivisesti paljon suuremman älyllisen panostuksen, kuin kalvinismi.

Tyhmäkin tajuaa, koska Raamattu on tyhmillekin kirjoitettu. Ja kuinka ollakaan, se tekee tyhmästä viisaan. Minä ainakin olen aika tyhmä. Kyse ei ole älystä, vaan nöyryydestä ja ahkeruudesta. Vaatii vaivannäköä ensinnäkin kääntää kaikki kivet ja todella kaivautua oman maailmankatsomuksensa juuria tutkimaan. Ja Jumalan kaikkivaltiuden edessä nöyrtyminen — ai että, miten kova paikka. Kuka vaikuttaisi ihmisessä sitä? Olen käynyt jo tarpeeksi monta keskustelua, joissa toinen osapuoli vain sivuuttaa Raamatun päivänselvän todistuksen noteeraamatta ja kommentoimatta, että minulla ei ole enää epäilystäkään siitä, että Jumalan kaikkivaltiuden hyväksymisellä on kaikkensa tekemistä Pyhän Hengen työn kanssa, eikä mitään tekemistä älyllisyyden kanssa.

Lopeta sinäkin siis älyllinen ponnistelusi, jolla yrität karttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja tule tyhmäksi, kuten minä. Pyydä Jean Calvin sydämeesi asumaan jo tänään.

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä” – parempia resursseja raamatullisen seurakuntaopin muodostamiseen

”Te kuuntelette ihan vääriä bändejä.” Niin se tyyppi minulle ja siskolleni sanoi bussipysäkillä odottaessamme bussia, jonka piti viedä meidät takaisin konffa-alueelle. Se oli sitä aikaa, olisiko ollut 2002, kun olin kova gospeldiggari ja Juha Kyyrö järkkäsi Keuruulla Lemon-festareitaan. Siellä olimme olleet kuuntelemassa Sanctificaa ja intoutuneet keskustelemaan musiikista ventovieraan tyypin kanssa, jolla oli paljon kehittyneempi musamaku kuin meillä. Me emme tienneet, mitä hyvä musiikki on. Hän tiesi.

Myöhemmin lakkasin palvomasta gospelmusaa, kun tajusin, kuinka vähän loppujen lopuksi oli niitä bändejä, joille evankeliumi merkitsi jotakin. Kirjoittelin gospel-heville omistautuneella GMK-sivustollani levyarvosteluja ja haastattelin bändejä. Lopetin sen, kun yhtäkkiä Narnia ja Stryper tuntuivat olevan ainoat oikeasti tavoitteellisesti kristilliset hevibändit. Enkä edelleenkään voi sietää Stryperiä. Nykyisin kuuntelen ihan muita bändejä ja musiikin takia, en ideologian. Toisin sanoen substanssi, johon kuuntelukokemus kulminoituu, on nyt eri kuin silloin.

Ja miten tämä liittyy mihinkään? Janne Eerola ja Mitja Piipponen ovat kirjoittaneet kirjan. Tästä minulle vinkkasi kaverini ilmiötutkija. Kirja on nimeltään Startup Seurakunta. Se kuuluisi kirjoittaa yhdysmerkillä. Minä en ala nyt tässä arvostelemaan itse kirjaa, koska en ole lukenut sitä, mutta esitän huoleni kirjan taustalla vallitsevasta ideologiasta ja vaikuttimista. Eräs niistä pisti silmääni ja se on tämä kirjapino tässä näin:

Tunnistin kirjapinosta muutaman nimen:

  • Tim Keller Hän on kalvinisti, eikä minulla muuten ole hänestä kummoista tuntumaa, muutoin kuin, että hän on liian liberaali minulle. Hän esimerkiksi uskoo teistisen evoluution. Hän lilluu jossakin liberaalien ja konservatiivien välisessä limbossa ja saa kiviä niskaansa molemmilta. Outreach Magazine oli tehnyt top-listan Yhdysvaltain istuttajaseurakunnista; Kellerin Redeemer Church oli listan ensimmäinen ja sitä seurasi välittömästi kakkossijalla Mark Driscollin Mars Hill Church. E.S. Williamsin sivustolla on paljonkin kritiikkiä Tim Kelleriä kohtaan, jos kohta hän ampuu myös monia muita, joita ei olisi aihetta ampua. Tosin ketään muuta E.S. Williams ei syytä yhtä vakavista asioista, kuin Tim Kelleriä. Olisin varuillani hänen suhteensa.
  • Petri Mäkilä Hän on siirtynyt Helsingin Lähetysseurakunnasta hiljattain Patmokselle lähetyspastoriksi. Toivottavasti hän pistää hihat heilumaan ja siivoaa Patmoksen kirjakaupasta harhaoppiset opukset pois. Hän listaa ansioikseen myös opiskelun Uppsalan Livets Ord -raamattukoulussa ja pastorin toimen Helsingin Elävä Sana-seurakunnassa. Molemmat ovat uskon sana -oppia opettavia laitoksia. ”Internet tietää”, että Suomen helluntaliike tuomitsi uskon sanan harhaopiksi 1980-luvulla. Petri Mäkilä osallistui ainakin 2016 Nouse Suomi -tapahtumaan, jossa puhujana oli demoninen harhaopettaja Heidi Baker. Petri on varmasti mukava tyyppi (niin kuuluu Suomessa sanoa), mutta hänen hengellinen arviointikykynsä on kyllä olematon. Hän on kirjoittanut olevansa ”Reformed pentecostal paleo-orthodox”. Calvin pyörii haudassaan.
  • Mark Driscoll Hän on erään vaikuttavimman ja nopeimmin kasvavan seurakunnan ex-pastori. Tuo seurakunta oli Seattlen Mars Hill -seurakunta, joka laajeni monikampukselliseksi ja luhistui sitten muutamassa viikossa. Luhistumisen aiheuttivat Driscollin lukuisat skandaalit, jotka liittyivät hänen karkeaan käytökseensä, tyrannimaiseen johtamistyyliinsä, jossa hän potki kaikki hänen päätöksiään haastavat pois ja ympäröi itsensä joojoomiehillä, plagiontisyytöksiin ja seurakuntansa varojen väärinkäyttöön. Vedoten saamaansa näkyyn, hän pakeni kurinpitotoimia, joita seurakunta olisi hänelle toimittanut. Hänkö opettaisi meille, kuinka seurakunnan tulee tässä ajassa toimia?
  • Andy Stanley Hän on Alfa-TV:lläkin näkyvän Charles Stanleyn poika. Hänen seurakuntansa North Point Community Church on yksi yhdysvaltain suurimpia ja nopeimmin kasvavia. Hän on osa aikamme syöpää seurakuntaruumiissa: kuinka saada jumalattomat viihtymään seurakunnassa. Hän ei usko, että Raamattu on kristinuskon perusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että on vain ajan kysymys, milloin hän hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen. Andy Stanley on usein aiheena Chris Rosebrough’n Fighting for the Faith -ohjelmassa, mikä on erittäin huono asia.
  • John Shelby Spong Tämä nimi kirjapinossa herättää melkeinpä epäuskoa. John Shelby Spong?!?häh!?!?1yks? Lol?! Hän on yhdysvaltalainen episkopaalipappi ja tunnettu liberaaliteologinen ajattelija, tietää suomenkielinen Wikipedia. Hän ei usko, että Jeesus on neitsyestä syntynyt, eikä Hänen ruumiilliseen ylösnousemukseensa. Jo hänen kirjansa nimen, Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Kristinuskon ei tule muuttua, vaan pysyä uskollisena Raamatun sanalle. Kristinusko ei myöskään kuole, vaan Jumalan valtakunta etenee kuin hiiva taikinassa ja kasvaa kuin sinappipuu. Jeesus Kristus rakentaa seurakuntaansa, eivätkä helvetin portit voita sitä. John Shelby Spong ei voi olla positiivinen kontribuuttori näkemykseemme seurakunnasta, eikä hän todellakaan ole Jumalan mies.

Rakkaat, te kuuntelette ihan vääriä bändejä.

Nuo ovat suuria nimiä maailmalla, Suomessa ja teidän mielissänne, mutta te ette tiedä, mitä on hyvä ja raamatullinen opetus. Älkää kuunnelko tyyppejä, jotka maalailevat suuria visioita paremmasta seurakunnasta, kuin minkä Jeesus kykenee rakentamaan. Älkää itsekään olko sellaisia. Ottakaa selvää, mitä Raamattu opettaa seurakunnasta ja alistakaa ajattelunne Raamatun sanalle. Tässä on paljon parempia resursseja, joissa riittää kahlattavaa ja joiden avulla voi muodostaa raamatullisen käsityksen seurakunnasta ja kristinuskosta yleensäkin.

  • Ligonier Ministries Youtube-kanavalla Tuntitolkulla opetusta ja konferenssipuheita. Verkkosivustolla toinen toistaan parempia kirjoituksia. Ligonier on se, mikä kokoaa yhteen eräät parhaista Yhdysvaltain reformoiduista raamatunopettajista, teologeista ja pastoreista.
  • Grace To You John MacArthurin saarnoja ja muita resursseja. John MacArthur on malliesimerkki seurakunnan pastorista. Hän on palvellut Los Angelesin Grace Community Church -seurakunnan pastorina vuodesta 1969 lähtien ja käyttänyt yli 40 vuotta Uuden testamentin läpi saarnaamiseen jae jakeelta. Hänen saarnansa ovat selittäviä ja syvällisiä. Blogitekstin aiheeseen liittyen esimerkiksi tämä voisi olla hyödyllinen.
  • Fighting for the Faith Chris Rosebrough’n radio-ohjelma on purevaa kritiikkiä ja satiiria aikamme seurakunnan virheilmiöitä vastaan. Jos aikasi kuunneltuasi Andy Stanleyn tai Brian Houstonin saarnat lakkaavat olemasta mielestäsi hyviä, ohjelma on tehnyt tehtävänsä. Erityismaininnan blogitekstini aiheeseen liittyen saa luento Resistance is futile. Seurakuntakasvuliike ja etsijäystävällinen seurakunta eivät todellakaan ole puhtaasta lähteestä peräisin olevia ideologioita.
  • Agape International Baptist Church -seurakunnan konferenssi 2016 Typerän vähälle huomiolle jäänyt kerta kaikkiaan loistava opetussarja siitä, mikä on raamatullinen seurakunta. Älkää olko ylimielisiä, älkääkä laiskoja, vaan katsokaa.
  • Alpha and Omega Ministries Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä James Whiten huikea palvelutyö. Kukaan ei ole vaikuttanut minuun hengellisesti samalla tavalla kuin hän palvelutyönsä kautta. Tuntitolkulla Dividing Line -podcasteja mitä erilaisimmista aiheista, väittelyitä ja blogiartikkeleita. Erityismainintana jälleen blogitekstiin liittyen Pulpit Crimes -konferenssi.

Ja jos edellisissä ei ole kylliksi, Sermonaudion häkellyttävä saarnakirjasto ei jätä jossiteltavaa. Olkaa hyvä.

En vain edelleenkään pääse yli siitä, että Spongin kirja on tuossa kirjapinossa. Tästä ylimieliselle Spongille luu kurkkuun:

Strange Fire on melkein paketissa

Tässä puheessa John MacArthur puhuu pitkälle samasta asiasta, kuin minä edellisessä blogikirjoituksessani. On hyvä asia, että on olemassa karismaattisia kristittyjä, jotka ovat järkeviä ja uskovat Jumalan Sanan totuuteen. Valitettavasti he ovat vähemmistö.

Tämä video on kahdeksastoista 19-osaisessa konferenssissa, eli kohta viedään viimeistä. Suomentelu ei kuitenkaan lopu siihen, koska ennen ja jälkeen konferenssin oli muutama aiheeseen liittyvä puhe ja haastattelu, jotka aion suomentaa myös.