Vastaus Jyrki Palmille

Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa Jyrki Palmin taannoiseen pääkirjoitukseen Ristin Voitossa.  Hän nähtävästi suuttui minulle ja kirjoitti RV:n mielipidepalstalle vastineen. Hänen mielestään tulkitsin hänen kirjoitustaan virheellisesti. Minun mielestäni taas hänen oma tiivistelmänsä tekstini sisällöstä on vääristynyt. Haluan siksi tarkastella hänen pääkirjoitustaan vielä hieman tarkemmin, kuten myös hänen vastaustaan minulle. Vastineessaan minulle Palmi kirjoittaa:

Kokin mielipidekirjoitus oli siistitympi versio samasta sosiaalisessa mediassa jaetusta blogitekstistä, jossa Kok pitää helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ”hulluutena” ja sitä tukevia vanhimpia ”änkyröinä äijinä”, jotka vastahakoisesti asettuvat tukemaan niin sanottua näkypastoria.

Ensinnäkään mielipidekirjoitukseni ei ollut siistitty versio, vaan lyhennetty versio. Palmin sanavalinta implikoi, että kirjoitukseni oli törkyä ja kaipasi sisältönsä osalta siistimistä, ollakseen salonkikelpoinen julkaistavaksi jossakin muualla, kuin tässä blogissa. Tulkoon siis ilmi tässä ja nyt, että minä en oma-aloitteisesti tavoitellut kirjoitukseni julkaisua RV:n mielipidepalstalla, vaan Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä ja pyysi minua lyhentämään kirjoitukseni 3000 merkin mittaiseksi mielipidepalstaa varten. Lyhennelmää tehdessäni olin hyvin harmissani siitä, kuinka paljon jouduin omasta mielestäni nokkelia sutkautuksiani tekstini ytimellisen asiasisällön edestä uhraamaan. Kyse ei millään tavoin ole siitä, ettenkö kehtaisi sanoa Ristin Voiton mielipidepalstalla asioita juuri niin kipakasti, kuin tässä blogissa. Sille ei vain ollut nyt tilaa.

Minulla ei muutenkaan ole mitään hinkua saada mielipiteitäni julki RV:n mielipidepalstalla. Siitä kuuluu kiitos niille RV:n toimituksessa, joilla on ihmeellinen tarve ”parannella” toisten kirjoituksia ja sanavalintoja, niin etteivät ne enää vastaakaan kirjoittajan alkuperäistä sanomaa. Kutsuvat sitä oikoluvuksi, mutta minusta se on päsmäröintiä. Ellei Petri Mäkilä olisi varta vasten pyytänyt, ei Ristin Voitossa olisi julkaistu mitään versiota kirjoituksestani. Aloite ei ollut minun.

Pääkirjoituksessaan Jyrki Palmi kirjoitti seuraavasti:

Helluntailiikkeessä on valitettavan monta esimerkkiä tapah­tumaketjuista, joissa näkyä kantava pastori on yksin alkanut to­teuttaa uudistuksia ja lopulta pettyneenä ja uupuneena jäänyt ilman tukea. Pahimmissa tapauksissa tällainen pastori on koke­nut epäonnistuneensa ja masentuneena jättänyt tehtävänsä.

Palmi ei pitänyt vastineessaan siitä, että puhuin vanhimmistoveljistä ”änkyröinä”, mutta ei tunnu ymmärtävän sitä, että minähän en henkilökohtaisesti nimittänyt änkyräksi yhtään ketään, vaan maalasin itse omaa ilmaisutapaani käyttäen kuvan juuri siitä tilanteesta, jota hän itse pääkirjoituksessaan kuvaa. Mitä oikein olen ymmärtänyt niin väärin ylläolevasta lainauksesta? Tässähän Palmi nimenomaan uhriuttaa pastoriparan, joka jäi ilman tukea. Miksi pastori jäi ilman tukea? Koska vanhimmisto. Jos jotakin, niin Palmi itse epäsuorasti syyttää tässä vanhimmistoveljiä siitä, että he eivät anna pastoreilleen tarvittavaa tukea. Pääkirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Palmi vahvistaa tätä mielikuvaa entisestään:

Paljolta tuskalta vältytään, jos vanhimmisto syttyy pastorin nä­kyyn ja yhteisenä rintamana esittelee uudistuksen tuulet seu­rakunnalle. Näin toimien pastori saa seurakunnan johtavista henkilöistä vahvan selkänojan, johon nojata tiukan paikan tullen. Kun vanhimmisto tukee ja toteuttaa näkyä, voi pastori levollisesti surffata uudistusten aaltojen päällä.

Palmin pääkirjoituksessa loistaa poissaolollaan kaikenlainen koettelu ja terve kritiikki pastorin näkyä kohtaan. Jää täysin käsittelemättä se ulottuvuus, että vanhimmiston tehtävänä on myös toimia jarruna älyttömyyksille ja pitää pastori tilivelvollisena ja Jumalan Sanalle alamaisena. Juuri se oli oman kirjoitukseni ytimessä. Käsittelin niitä skenaarioita, joissa pastori ei saa vanhimmiston tukea taakseen ja sen mahdollisia syitä ja seurauksia.

Mielipiteeni oli ja on edelleen, että pastorilla oleva näky ei ole mikään syy revetä suuntaan taikka toiseen. Tässäkin asiassa Palmi esittää minut väärässä valossa. En ole kirjoittanut, että pidän ”helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ’hulluutena'”, vaan että uudistamispyrkimysten perustaminen näkyjen varaan on hulluutta. Uudistaminen itsessään, jos se perustuu Raamattuun, on käytännössä reformaatiota – vanhistamista, kuten asian kirjoituksessani esitin.

Ajallemme tyypillinen vapaakristillinen seurakuntamalli on nimenomaan sellainen, jossa pastori opetusvastuunsa tähden on operaation keihäänkärkenä ja vanhimmisto välittömästi hierarkiassa pastorisinstituutin alaisena tukielimenä. Näin pastori sanelee ja vanhimmisto taustalla antaa hiljaisen signaalin. En käsitä, kuinka Palmin pääkirjoituksesta voi saada mitään muuta mielikuvaa, kuin että vanhimmisto ei täytä tehtäväänsä, jos se ei yksiselitteisesti asetu pastorin näyn taakse, koska pastori on visionääri ja me tarvitsemme visionäärejä nyt, kun helluntailiikkeen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Mutta jos mitään voi päätellä siitä, että vanhimmistoveljellä on samat kelpoisuusvaatimukset kuin pastorilla, raamatullinen seurakunnan johtajuusmalli on sellainen, jossa vanhimman ja pastorin roolit ovat synonyymejä keskenään. Sanojen episkopos, presbuteros ja poimen käytön tutkiminen vahvistaa tätä mielikuvaa (esim. 1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:6-9 & 1. Piet. 5:1-2). Kuinka monessa evankelisessa seurakunnassa Suomessa jokainen vanhimmistoveli on säännöllisesti opetusvastuussa, koska vanhimman tulee olla ”taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2)?

Vastauksessaan minulle Palmi puolustautuu sanoen:

Olen vahvasti vanhimmistojohtoisen seurakunnan kannattaja ja tulkitsen sen lähimmäksi sitä Raamatun mallia, jolla Paavali perusti seurakuntia ja ohjeisti Timoteuksen ja Tiituksen asettamaan niihin vanhimmat. Tällä tavalla pastorit ja vanhimmat voivat edelleen parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä johtaa seurakuntaa.

Vanhimmistojohtoinen seurakunta on turvallinen seurakunta, koska se ei ole riippuvainen siitä, kuka kulloinkin toimii sen pastorina.

Jyrki Palmi ei nyt tunnu osaavan päättää, mitä mieltä haluaa olla. Jos tarvitaan pastori, jolla on näky ja vanhimmisto sitä näkyä tukemaan, silloin kyseessä ei ole vanhimmistojohtoinen seurakunta, vaan pastori kärkenä ja vanhimmisto tukielimenä. Silloin todellakin on väliä, kuka kulloinkin toimii pastorina. Mitä jos loppuunpalaneen pastorin paikalle palkatulla on eri näky – tai ei näkyä lainkaan? Mutta jos taas seurakunta todella on vanhimmistojohtoinen, silloin pastori ei voi olla yksinäisenä kärkenä näkyineen.

Juuri tuo ”näky” on jotakin, mistä Palmi ei tunnu haluavan päästää irti. Näky on sopivan saippuainen termi, joka voi tarkoittaa joko erittäin hyvää ideaa, tai yliluonnollisesti saatua ilmestystä. Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa, joka tapauksessa näyn välittäjänä on yksilö, jota ilman seurakunnasta puuttuu jotakin olennaista. Se ei ole vanhimmistojohtoisuutta, koska ”näyn kantaja” (kuten Palmi asian ilmaisee) on pakko nostaa erityisasemaan ja erityiskohtelun kohteeksi, eräänlaiseksi oraakkeliksi tai messiashahmoksi. Pääkirjoituksessaan Palmi puhuu juuri tästä:

Seurakunnan vanhimpien ei tule koskaan uhrata työn­tekijöitään yksinäisen näyn alttarille. Pahimpia asen­teita ja kauaskantoisimpia virheitä ovat ”katsotaan miten pojan/ tytön käy” -tyyppiset asenteet. Pastorin kannalta ei ole juuri mi­tään kuluttavampaa työympäristöä kuin sellainen, jossa hänet jätetään yksin selviämään näkynsä kanssa. Tällainen toiminta­tapa on tuomittu epäonnistumaan ja vaikeuttaa vielä seuraajien­kin työtä.

Tässäkään lainauksessa, kuten misään pääkirjoituksessaan, Palmi ei anna sellaista vaihtoehtoa, että pastorin näky terveesti kyseenalaistettaisiin pelkkänä messiaskompleksina, vaan sitä pitäisi alkaa hyysäämään. Ensinnäkin, kuten kaikkien pyhien seurakunnissa, ”katsotaan, kuinka tytön käy” on oletusarvoisesti ja automaattisesti poissa laskuista. ”Katsotaan, kuinka pojan käy” on ilman muuta rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä ja kypsyyden puutetta. Siten suhtautuvan ei pitäisi olla seurakunnan vanhin. Mutta oikea suhtautumistapa ei mielestäni ole näyn varjeleminen, kuin hauraan kukkasen, vaan realismi:

  • Sinä et ole maailman napa.
  • Sinun näylläsi ei ole auktoriteettia.
  • Sinulla on jo kaikkiriittävä ja erehtymätön ilmoitus, jonka mukaisesti sinun tulee toimia.

Loukkaantuneisuuttaan Jyrki Palmilta tuntuu menneen täysin ohi se seikka, että esitin kirjoituksissani konkreettisia ajatuksia pastorien jaksamiseen. Se pitäisi nähdä positiivisena asiana. Pastorit eivät pala loppuun, jos eivät tekeydy tärkeämmiksi osasiksi kokonaisuutta, kuin oikeasti ovat. Siinä Jyrki Palmi ei auta, vaan edesauttaa näkyretoriikallaan juuri päinvastaista. Eikä kyse ole ainoastaan pastorista itsestään, vaan myös seurakuntalaisista. Pahimmillaan homma lähtee totaalisesti lapasesta ja näkynsä kansa aikansa rellestänyt visionääri vaihtaa maisemaa ja jättää jälkeensä sekaannusta ja tuhoa. Olen nähnyt. Täällä Porissa. Siksi sanon näyille kerta kaikkiaan EI.

Vastauksensa lopussa Jyrki Palmi yrittää vielä näpäyttää takaisin:

Kokin tausta on selkeän kalvinistinen ja ymmärrän kirjoituksen olleen enemmänkin halu näpäyttää helluntaiherätystä sen etääntymisestä Sanan opetuksen painopisteestä viihteelliseen suuntaan. Tämä reformaation aihepiiri voisi olla hedelmällinen keskustelu, kunhan sitä käydään kunnioittavassa hengessä.

Minähän en ole ”taustaltani kalvinistinen”. Olen kalvinisti. Olen taustaltani helluntailainen.

Kirjoitukseni motivaation pääpaino ei ollut helluntailaisuuden viihteellistymisen kritisointi, joskin mainitsin sen eräänä esimerkkinä näkykeskeisen seurakuntamallin hedelmästä. Kun pastorin näkynä on olla viihteellinen seurakunta, sellainen on omiaan syntymään, kunhan pastoria ei jätetä näkynsä kanssa yksin ja vanhimmisto muistaa hyysätä. Kirjoitukseni kritiikin kohde oli maailmallisten yksilöjohtajaa korostavien ideologioiden hyödyntäminen seurakunnan johtamisessa. Vastauksessaan Jyrki Palmi kiistää esittäneensä mitään sellaista, mutta hänen vasta-argumentaationsa jättää johdonmukaisuudessa aivan liian paljon toivomisen varaa.

Mitä tulee kunnioittamiseen, pyydän saada huomauttaa, että en ole nimitellyt ketään, enkä pilkannut. Pienellä sisälukutaidolla sen olisi pitänyt olla ihan selvä asia. ”Kalvinistisen taustani” esille ottaminen tässä kontekstissa oli melkoisen asiaton ad hominem, jonka ilmiselvä tarkoitus oli pyrkiä mustamaalaamalla heikentämään argumentaationi uskottavuutta. Jyrki Palmilla ei ole mitään syytä loukkaantua mistään, mitä kirjoitin. En ole esittänyt hänen pääkirjoitustaan väärässä valossa ja olen mielestäni tässä kirjoituksessa todistanut sen.

Mainokset

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.