Kaikenlaisia pride-ulostuloja

Kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai teroittaa kynänsä, tulee kirkostaeroamispiikki. Se on luonnonlaki, historian ja observaation todeksi osoittama. En tiedä, mitä mieltä Päivi itse siitä on, mutta oma asenteeni on jotakin välinpitämättömän ja positiivisen välimaastosta. Vakaumuksellisten kristittyjen irtautumisen tympeästä sakraaliyhteiskunnan artefaktista näen positiivisena asiana. Jumalattomien ejektoituminen on minulle se ja sama. Eivät he kirkkoon jäämälläkään pelastu. Toki uskon, että extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), mutta silloinkin se ecclesia pitää määritellä.

Räsäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman välinen julkinen kanssakäyminen on ollut jokseenkin turhauttavaa seurattavaa. Assosioitumalla pride-tapahtuman kanssa kirkko antaa hyväksyntänsä raamatunvastaiselle elämäntyylille, sanoo Räsänen. Eipäs, vastaa Luoma, haluamme vain näkyä tapahtumassa ja osoittaa sillä, että kirkko on kaikkia varten. Päivin hyvään ja asialliseen avoimeen kirjeeseen minulla ei ole paljoa sanottavaa, paitsi tietysti:

Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten synnit ristinkuolemallaan.

Öhöm, eipäs ole.

Tapio Luoman vastauksessa sen sijaan on enemmän analysoitavaa. Hän sanoo:

Piispainkokous on todennut avioliittoselonteossaan vuonna 2016, että kirkko on kaikkia varten ja että samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan.

Öhöm, eipäs ole. Kirkko ei ole kaikkia varten. Kirkko, josta itse käytän nimitystä seurakunta, on kristittyjen koti. Seurakunta on Kristuksen ruumis; kaikki Hänen verellään itselleen ostamansa kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Seurakunta on uusi ihmiskunta Kristuksessa; kaikki ne, jotka ovat syntyneet uudesti ylhäältä ja kuolleet pois Aadamista. Seurakunta manifestoituu ajassa ja avaruudessa nk. näkyvänä seurakuntana, ja minusta tuntuu, että tämä ekklesiologian osa-alue on sekä luterilaisille että vapaakristityille täyttä hepreaa.

Näkyvä seurakunta käsittää kaikki kristyiksi tunnustautuvat tai itsensä mieltävät. Näkyvän seurakunnan jäseneksi liitytään uskontunnustuksen ja kasteen kautta. Mutta kuten huomaamme esimerkiksi taikuri Simonin tapauksesta, uskontunnustus ja kaste eivät itsessään takaa mitään. Simon tunnusti uskonsa ja tunnustuksensa perusteella hänet kastettiin. Ilmeni kuitenkin piakkoin, että hänen motiivinsa olivat väärät, eikä Apostoli Pietari nuhdellut häntä varsinaisesti ystävälliseltä vaikuttavaan sävyyn:

”Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa — jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä.”

Seurakunta ei ole Simonin kaltaisia varten. Seurakunnan sanoma sen sijaan on kaikkia varten ja sanoman tulee olla Kristuksen ja Apostolien esimerkin mukainen. Heidän esimerkkinsä mukainen evankeliumi on hyvä uutinen; ei siitä, että sinä olet arvokas ja että Jumala hyväksyy sinut kaikkine virheinesi; vaan siitä, että Hän on ylösnoussut ja että Hän hallitsee kuninkaana! Tuolla hyvällä sanomalla on implikaatio: käsky kumartaa Kuningasta, nöyrtyä, palvoa Häntä, tehdä parannus, kääntyä pois pahuudesta ja turvata Häneen ainoana, joka voi pelastaa. Tätä sanomaa Pietari saarnasi myös Simonille – senkin jälkeen, kun hänen valhekääntymyksensä oli tullut ilmi.

Totuus on, että Jumala ei hyväksy yhtäkään syntistä, vaan Hän vaatii jokaiselta lakinsa täydellistä pitämistä. Tuo laki vaatii ihmiseltä niin mahdottomia, ettei yksikään ihminen voi sitä pitää. Kukaan ei rakasta Jumalaa kaikesta sydämestään. Se riittää. Unohdetaan kaikki muut synnit hetkeksi. Se riittää! 

Koska kukaan ei pidä lakia, kaikki ovat iankaikkisen kadotustuomion alaisia. He ovat rikkoneet äärettömän Jumalan iankaikkisen lain. Siksi tuomiokin on iankaikkinen. Sovituksen nerokkuus on siinä, että ääretön Jumala tuli ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen kansansa puolesta. Näin ihminen kärsi rangaistuksen ihmisen synnistä, mutta sovitusuhri on silti riittävä, koska Jeesus on äärettömän kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona; Hän on tosi ihminen ja tosi Jumala.

Lusikkansa soppaan työnsi myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki, joka lähetti Päiville oman dear dr. Laura -kirjeensä. Luulisi, että nämä oppineet kirkonmiehet ymmärtäisivät, että vanhan liiton Israelin kansa oli seurakunnan prototyyppi.

Kuten Israelin egyptistä, Jumala kutsuu kansansa pois synnin orjuuden pesästä ja johtaa meitä läpi tämän erämaan, jota kutsumme elämäksi, kohti luvattua maata. Kuten Israelin, Jumala on valinnut kansansa olemaan pyhät ja nuhteettomat; se on: asetetut erilleen kaikista muista ihmisistä, puettuna Kristuksen vanhurskauteen. Tätä Israelin pyhyyttä ja erottautuneisuutta kuvaamaan Jumala sääti tukun lakeja. Näitä lakeja emme enää sovella, sillä Kristuksessa suurempi hengellinen todellisuus on astunut voimaan. Ei haittaa, että vaate on osaksi puuvilla ja osaksi elastaania. Ne olivat lakeja, joilla oli symboliarvo; noudatamme niiden hengellistä ydinsisältöä siten, että tiedostaen erotamme elämämme Jumalalle, emmekä rakasta maailmaa ja mukaudu sen menon mukaan noudattamaan sen himoja ja filosofioita.

Emme myöskään kivitä homoja, koska emme ole teokraattinen Israelin valtio, vaan hengellinen Israel, joka ei ole tästä maailmasta. Pois se, etteikö laki olisi enää voimassa, mutta sitä ei sovelleta enää maallisesti, vaan sitä sovelletaan hengellisesti. Jumala ei ole muuttanut mieltään sen suhteen, mikä on Hänelle kauhistus ja mikä ei.

Osa laista ei myöskään ole enää sovellettavissa, koska meillä ei ole enää liitonarkkia, temppeliä eikä pappisvirkaa. Emme yksinkertaisesti enää voi suorittaa kaikkea, mitä seremoniallinen laki vaatii, eikä ole tarviskaan, sillä tässäkin asiassa hengellinen on korvannut maallisen – onhan Kristus ylimmäinen pappimme, jonka pappistoimitus puolestamme on sekä kertakaikkinen että iankaikkinen.

Vanhan liiton laissa toistuu fraasi: ”poista paha Israelista”. Uudessa liitossa kutsumme sitä kirkkokuriksi. Kun joku erotetaan seurakunnasta synnin tähden, se on pahan poistamista Israelista. Olen sitä mieltä, että reiluuden nimissä myös väärin profetoivat pitäisi poistaa Israelista (5.Moos. 13:5). Mutta koska Heinimäki, Luoma ja muut kirkon kirjanoppineet eivät osaa käyttää lakia oikein, he odotetusti sekoilevat myös kymmenen käskyn, Jumalan muuttumattoman ja edelleen sitovan moraalilain kanssa. Kirkko on täynnä vasemmistolaisia, joille murhaaminen ja varastaminen ei näytä olevan mikään ongelma. Syntymättömien lasten oikeuksista kirkko on hipihiljaa ja vaikka kirkon oikeus verottaa yrityksiä poistettiinkin, se saa edelleen samat rahat valtion taskun kautta kierrätettynä.

Minusta olisikin mukava tietää, onko luterilaisessa kirkossa enää mitään syytä poistaa joku seurakuntayhteydestä? Harhaoppisuus? Pedofilia? Kansanmurha? Onko kirkossa todella tilaa kaikille? Minä kiellän konsubstantaation ja uudestisyntymisen kasteessa, tunnustan ainoastaan kaikkien uskovien yleisen pappeuden, enkä hyväksy naisia seurakunnan kaitsijoina, enkä episkopaalista kirkkohallitusta. Rippikoulussa väittelisin opista ja konfirmaatiossa vastaisin aika moneen kohtaan, etten todellakaan usko noin. Olisiko kirkossa tilaa minulle? Ai eikö? No sitten kirkossa ei ole tilaa kaikille.

Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että viime kädessä asiassa on kyse raamattunäkemyksestä. Toivoisin, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, sitä luettaisiin enemmän ja että sen viesti kuultaisiin herkemmin. Raamattu kertoo, että ihmiseksi syntyneenä Jumalana Jeesus on Herra. Häntä meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme. (Korostus minun)

Henkilöksi, joka toivoo, että Raamattua tunnettaisiin paremmin, Tapio Luoma tekee erittäin vähän työtä sen eteen. Saanen ehdottaa samaa, mitä ehdotan tavan takaa omassa viiteryhmässäni: tee niinkuin Luther; valitse kirja, ota sen ensimmäinen luku ja ensimmäinen jae ja saarnaa! Mutta sen sijaan, että saarnaisi Raamattua, Tapio Luoma saarnaa vasemmistolaisia aatteita. Hänen ulostuloissaan ja kannanotoissaan vilisevät ajanmukaiset sanat: populismi, vihapuhe, ilmastonmuutos, hyvinvointiyhteiskunta, polarisaatio… Hän on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.

On kovin ironista, että arkkipiispa tuntuu itse tuntevan Raamattunsa niin kovin huonosti. Mieleeni tulee seuraava lainaus eräältä uskonpuhdistajien tienraivaajista, William Tyndalelta:

Minä uhmaan paavia ja hänen lakejaan; ja mikäli Herra säästää henkeni, huolehdin, että aurallaan kyntävä poikanen tuntee Raamattunsa paremmin kuin sinä!

Tämä pätee myös nykypäivänä. Nämä kansankirkon paavit ja muut elitistit ovat sormi ojossa luennoimassa siitä, mitä Raamattu muka sanoo ja ei sano, ymmärtämättä, että he ovat itse sokeita ja eksyksissä. Jos otamme Tapio Luomalta jotakin, ottakaamme tämä:

[Jeesusta] meidän tulee seurata myös siinä, kuinka kohtaamme toisemme.

Myös. Eli missä muussa?

  • Hän vahvisti Vanhan testamentin kirjoitukset luotettavaksi ja sitovaksi Jumalan Sanaksi.
  • Hän vahvisti lähettämiensä Apostolien sanoman ihmein ja merkein.
  • Hän käskee kaikkia kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan evankeliumin.

Raamatun kokonaisvaltainen tunteminen velvoittaa meitä enempään, kuin pelkkään tyhjään ja merkityksettömään rakkaushöttöön. Todellinen rakkaus velvoittaa enempään kuin liehakoivaan egohierontaan – nimittäin riskeeraamaan maineensa ja jopa henkensä toisen hengellisen hyvinvoinnin takia.

Ystävän lyönnit ovat luotettavat, mutta vihamiehen suutelot ylenpalttiset. (San. 27:6)

Kirkko ei rakasta. Muuten se kertoisi ihmisille asioita, jotka heidän täytyy kuulla vaikkeivät halua, koska heidän iankaikkisuutensa riippuu siitä. Sen sijaan kaikkien syntisten vihollinen, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, osallistuu pride-suuteloihin. Sen agenda on selvä: haalia lisää jäseniä, joilla itseisarvoisesti pyörivä kone saadaan pidettyä käynnissä ja suojatyöläisille palkkaa. Se on hyväksikäyttöä ja varastamista.

Jeesus ei kuollut kirkon puolesta. Hän kuoli kansansa puolesta. Kirkko on pelkkä hallintohimmeli; uppoava laiva, jonka jättämisen ei pitäisi olla kovin kummoisen harkinnan tulos. Lutherkin yritti reformoida omaa kirkkoaan. Tulokset jäivät laihoiksi. Lähtekää!

Mainokset

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.