Tenhunen Special -ohjelman keskustelu Harhaanjohtajat-kirjasta oli epäteologinen ja siksi hyödytön

Kuuntelinpa tällaisen ohjelman hiljattain julkaistua Harhaanjohtajat-kirjaa koskien. Kirja on siis nimeltään Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa ja sen ovat kirjoittaneet toimittaja Raija Pelli ja Uskontojen uhrien tuki ry:n Terho Miettinen, joka on entinen helluntailainen. Ohjelma, jossa kirjaa puitiin, oli Markku Tenhusen isännöimä ajankohtais- ja keskusteluohjelma Tenhunen Special. Kirja julkaistiin jo pari kuukautta sitten ja tämä keskutelukin käytiin jo pari viikkoa sitten, joten hieman old news, mutta ajattelinpa silti tätä murkkupesää vähän sivumennen tökätä.

Keskustelun osapuolijako muistutti hyvin paljon Radio Dein viikon debattia kielilläpuhumisesta pari vuotta takaperin. Sielläkin olivat Suomen helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen ja Terho Miettinen nokikkain. On harmillista, etten löydä nyt tähän hätään mistään Radio Dein arkistosta kyseistä debattia. Se oli nimittäin mielenkiintoinen ja se olisi ollut jokaisen asioista kiinnostuneen hyvä kuunnella. Näissä molemmissa keskusteluissa on nimittäin sama häiritsevä piirre, joka on teologisten ongelmien ratkominen ilman teologiaa. Mutta kuinka voisi mitään muuta olettaakaan? Terho Miettinen ei ole kristitty. Hän ei ole kalvinistisen pelastusopin mukaan koskaan ollutkaan kristitty. Häneen, kuten kaikkiin luopioihin, pätee 1. Joh. 2:19 Raamatun sana:

Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.

Lisäksi, koska hän on ollut nimenomaan helluntailainen, on ilmiselvää, ettei hänellä ole teologista pääomaa, jonka pohjalta keskustella. Helluntailaisuudella nyt vaan ei ole vahvaa oppia korostavaa perinnettä.

Kielilläpuhumisdebatissa järjestäjät tekivät sen virheen, että panivat kristityn kantamaan vierasta iestä jumalattoman kanssa. Ihmettelin debatin kuunneltuani, että eikö nyt ihan oikeasti Suomesta löytynyt ketään sola scripturan uskovaa, joka olisi ollut valmis väittelemään Esko Matikaisen kanssa? Vai oliko järjestäjien käsitys todella se, että vain julkijumalaton voi ajatella, että kielilläpuhuminen kuuluu menneisyyteen eikä tähän päivään? Asia, josta olisi käytävä keskustelua sisäisesti ja yhteisellä kielellä, joka on teologian kieli, annettiin nyt ulkopuolisen analysoitavaksi. Uskovan kuulijan on aivan liian helppo sivuuttaa hänen mielipiteensä asiasta, koska hän on, no, jumalaton. Mitä hän mistään yliluonnollisesta Hengen toiminnasta ymmärtää, kun ei hänellä Henkeäkään ole.

Mutta tämä Tenhunen Special oli kuitenkin siitä erilainen tapaus, että siinä missä aikaisempi debatti järjestettiin käsittääkseni täysin ilman mitään erityistä taustalla vaikuttavaa syytä, tämän kokoonkutsumisen syynä oli Raija Pellin ja Terho Miettisen kirjoittama kirja. Kukaanhan ei heitä voi estää kirjaa kirjoittamasta. Siispä asiasta on hyvä keskustella, että saadaan muitakin näkökulmia pöydälle ja jos kirjoittajat ovat käytettävissä, mikseivät he voisi olla eräs keskustelun osapuoli?

Tenhunen Special -ohjelman keskustelua leimasi tuohtumus. Karismaattista kristillisyyttä ohjelmassa Esko Matikaisen lisäksi edustanut Espoon Majakka-seurakunnan pastori Antero Laukkanen oli silminnähden agitoitunut kirjan väittämistä – kirjan, jota hän ei ollut lukenut. Sen sijaan hän oli lukenut analyysejä ja kirja-arvioita, joiden pohjalta hän oli päätynyt omiin näkemyksiinsä. Markku Tenhunen oli kaukana puolueettomasta moderaattorista, vaan hänkin päivänselvästi ärsyyntyneenä keskeytteli tuon tuosta näsäviisailla tivauksilla (raivostuttava tapa jonka hän varmaankin on oppinut YLEn ajankohtaisohjelmien toimittajilta) Terho Miettistä, joka puolestaan ärsyyntyi siitä, ettei hänen annettu muodostaa kunnollisia ehyitä ajatuksia. Lisäksi kumpikin osapuoli syytti toista misrepresentaatiosta. Karismaattiset kristityt vetivät kirjasta johtopäätöksiä ja väittivät sitten että te kirjoititte noin ja kirjan kirjoittajat tuohtuivat takaisin, että emmepäs, esitätte väärässä valossa sen, mitä kirjoitimme.

Keskustelu olisi voinut saada täysin toisenlaisen suunnan jo alkumetreillään. Markku Tenhunen nimittäin puuttui erääseen kirjaa kohtaan esitettyyn vasta-argumenttiin, joka kuuluu siten, että kirjassa esitetyssä kuolleista herättämistä koskevassa kuvauksessa poppamiehenä heilui Markku Koivisto, joka ei ole helluntailainen. Tuo tilanne vain sattui olemaan Terho Miettiselle se viimeinen niitti: minä en halua enää olla helluntailainen. Siten monet ovat tehneet sen johtopäätöksen, että Miettinen yleistää kuvatun ”äärikäytöksen” leimalliseksi kaikille helluntailaisille. Ja kun se Markku Koivisto ei ole helluntailainen. Ai niin, sanoin sen jo.

Olisipa nyt joku keskustelun osapuoli vetänyt ässän hihastaan ja sanonut, että niin mutta eikö tuon kaltainen käytös, jota ei-helluntailainen tuossa tilanteessa demonstroi, ole täysin yhteensopivaa helluntailaisen teologian kanssa? Ovathan myös monet helluntailaiset väittäneet herättäneensä kuolleita, kuten esimerkiksi Oral Roberts ja Smith Wigglesworth. Onpa Reinhard Bonnkenkin kokouksissa väitetty kuolleiden heräävän, joskin minun laskujeni mukaan niissä on kyllä kuollut enemmän väkeä, kuin herännyt kuolleista. Siinä olisi Koiviston touhuja vierastavalla helluntailaisella selittämistä, että miksi muu Matt. 10:8 lähetyskäskystä hyväksytään, muttei kuolleistaherättämistä.

Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. (Matt. 10:8)

Jos helluntailaisilla siis on teologinen kehysrakenne, joka sallii kuolleistaherättämistoiminnan, niin mitä sitten, jos se jotakuta toisinaan vähän järkyttää? Eivät kristityt voi maailmaa alkaa miellyttämään, vaan sitä tehdään, mitä Raamattu käskee. Niin se puhe helvetintuomiostakin järkyttää, mutta ei kai siitä silti lakata saarnaamasta, eihän? (Paitsi että kyllä on lakattu, mutta ei mennä siihen nyt tässä.)

Helluntailaisilla on monia uskonsankareita, joiden käytös oli paikoin hyvinkin hurjaa. Esimerkiksi manitsemani Smith Wigglesworth paransi ihmisiä väkivallalla, aivan kuten myös monien helluntailaisten kammoksuma Todd Bentley. Miksi siis pitää nakata bussin alle huomattavasti kesympi tapaus Markku Koivisto ja vedota siihen, ettei hän ole helluntailainen? Vielä vähemmän järkeä asiassa on, koska Antero Laukkanen toistaa ohjelmassa ongelmallisen toteamuksen, josta olen jo kirjoittanut. Markku Tenhunen nimittäin kysyi Matikaiselta ja Laukkaselta kuinka paljon maailmassa on helluntailaisia. Puhuttiin siitä, voiko helluntailaisuutta sanoa lahkoksi. Esko Matikainen ”ei tiennyt.” Antero Laukkanen tiesi: Meitä on 600 miljoonaa.

Tässä nyt pieni infopläjäys Esko Matikaiselle ja Antero Laukkaselle: se 500-600 miljoonaa, tai jopa yli 800 miljoonaa jos Rodney Howard-Brownea on uskominen, sisältää sekä helluntailaiset, että muut karismaatikot. Se sisältää uusapostoliset, karismaattiset katoliset, harhaoppiset unitaarihelluntailaiset ja valtakirkkojen karismaatikot, joihin myös Markku Koivisto luterilaisena lukeutuu. Jos väitätte, että helluntailaisia on 600 miljoonaa, olette juuri tehneet helluntailaisuudesta sateenvarjokäsitteen, jonka alle myös Markku Koivisto kuuluu, ettekä siten voi sanoa, ettei Markku Koivisto ole helluntailainen!

Jos nämä asiat olisi otettu huomioon, keskustelu olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. En minä sitä tiedä millaisen, mutta toisenlaisen.

Ohjelmassa keskusteltiin myös siitä, onko hengellisissä kokemuksissa traumatisoivia ominaisuuksia ja miten niihin pitää suhtautua. Osallistujien omista pelottavista kokemuksista kysyttiin, johon Esko Matikainen vastasi, että hänellä on ollut kokemuksia, jotka pelottivat häntä lapsena. Sen kummempia traumoja niistä ei vissiin jäänyt, taikka aikuisiällä ne osasi jo käsitellä, joten ne eivät enää haittaa. Näissä asioissa keskustelu jäi odotetusti subjektiivisten mielipiteiden vaihtamiseen. Vieraileva psykiatri heitteli ammatillisia näkemyksiään sekaan. Tietenkään ei keskustelussa otettu lukuun sitä, millainen teologia sallii sen, että Pyhä Henki traumatisoi ihmisiä.

Esko Matikainen sai ohjelmassa tunnustusta Terho Miettiseltä siitä, että helluntaikirkko on tehnyt työtä hengellisten väärinkäytösten kitkemiseksi. Minun mielestäni kunnia on kyseenalainen. Jos helluntaikirkon yhtenä pyrkimyksenä on tehdä helluntailaisuudesta maailman silmissä hyväksyttävämpää, se käy hyvin omaksumalla liberalismi. Ja kas, niinhän on jo tehtykin naispastorikysymyksessä, ainakin eettis-opillisen toimikunnan kirjoitusten perusteella Ristin Voiton mielipidepalstalla. Missä menee raja?

Jos jotakin kontinualismissa pitää arvostaa, niin se on konservatiivinen suhtautuminen yliluonnolliseen. Sellainen on. Liberalismiin tai maailman miellyttämiseen perustuvassa antisupernaturalismissa tai Hengen toimintana pidetyn häpeämisessä ei ole mitään kiitettävää. Siitä syystä, niin kauan kuin ei tunnusteta, että raamatullinen sessationismi on legiitti ja vakavastiotettava kriittinen ääni mitä karismaattisen kristillisyyden ylilyönteihin tulee, ei keskustelukumppaneiksi ole tyrkyllä kuin jumalattomia. Heidän kanssaan keskustelu ei tule koskaan kantamaan hedelmää, vaan puolin ja toisin tehdään itsestä pellejä, kuten Tenhunen Special -ohjelmassa kävi. Sessationismi tarjoaa vastauksia ja haastetta kenelle tahansa ajattelevalle kristitylle. Aloita täältä.

Koetelkaa kaikki (paitsi helluntailaisuus)

Tilaan edelleen Ristin Voittoa, koska sitä lukemalla pysyy joten kuten kärryillä siitä, mitä helluntaimaailmaan kuuluu. Yleensä selata plärään sen läpi suhteellisen nopeasti ja luen vain poikkeuksellisen kiinnostavat jutut. Ne kiinnostavat jutut ovatkin sitten yleensä sellaisia, että pulssi vähän nousee.

Usko Katon pääkirjoitus, Löytyykö arvioitavaa?, tuo mainiosti esiin niitä seikkoja, joiden suhteen helluntailiike tuntuu olevan täydellisen sokea. No, löytyykö? Eipä juuri, meillä on kaikki aika hyvin. Ne ovat nuo muut, jotka vetävät överiksi. Mutta onko näin? Usko Katto aloittaa tekstinsä näin:

Helluntaiherätyksen luonteeseen on aina kuulunut hengellisen kokemisen vapaus. Seurakunnissa on vaalittu Hengen vapautta ja siksi sallittu jossain määrin myös armolahjojen käyttöön liittyviä ylilyöntejä. On ymmärretty, että liian tiukka kontrolli voi lopettaa armolahjojen toiminnan.

Tämä katkelma ja sieltä erikseen lihavoimani pätkä esittävät käytännössä seuraavanlaisen ajatuksen:

Armolahjojen käytössä ylilyönnit ovat tietyissä rajoissa ok, tai – jos ne eivät ole ok – ainakin välttämätön paha, joka pitää sietää siihen puuttumatta, jotta todelliset armolahjat eivät lakkaisi toimimasta.

Ylilyönti on huono sana. Se olettaa, että ongelma on siinä, että joko Pyhä Henki käy ylikierroksilla, tai sitten välikappale ylireagoi hengeltä saamaansa ärsykkeeseen ja menettää itsehillintänsä ja -hallintansa. Kyse ei ole liiallisuudesta, vaan valheellisuudesta. Jos käytäntö tai oppi ei kestä raamatullista tarkastelua, se ei ole Jumalan Hengestä lähtöisin.

Manifestaatiot ovat joko todellisia, tai sitten ne eivät ole. Todellinen Pyhän Hengen ilmentymä linjautuu aina täydellisesti Raamatun asettamiin rajoitteisiin ja valheellinen poikkeaa niistä. Todellinen Pyhän Hengen ilmentymä ilmentää totuutta ja rakkautta totuuteen järjestyksen ja itsehillinnän ilmapiirissä. Valheellinen ilmentymä ilmentää tottelemattomuutta ja kapinallisuutta Raamatun sanaa vastaan.

Tästä syntyy suorastaan absurdi dilemma, jonka olen muotoillut kysymyksen muotoon: kuinka paljon valhetta pitää sallia, ettei todellinen ja oikea mene siinä samalla?

Mike Bickle on sanonut, että 80% hänen kohtaamistaan hengen manifestaatioista on vääriä, mutta että se ei haittaa häntä. Itse en sallisi valhetta yhtään. Valhe ei rakenna ketään, eikä edistä Jumalan valtakunnan tarkoitusperiä. Jokainen valheellinen manifestaatio pitää hylätä ja kaikki tottelematon käytös pitää kieltää.

Paavali ei ollut huolissaan todellisten armolahjojen puolesta kieltäessään vääränlaisen armolahjojen käytön korinttolaisilta. Jos Jumala todella on kaikkivaltias ja jos Pyhällä Hengellä todella on oikeus jakaa lahjoja oman mielihalunsa ja omien tarkoitusperiensä mukaan, silloin kenelläkään ei ole mitään sanomista, antoi Hän niitä tai ei. Mutta helluntailaisuuteen ei koskaan ole kuulunut vahva oppi Jumalan kaikkivaltiudesta, vaan ihminen tuntuu aina olevan se, joka sanoo viimeisen sanan ja tekee tyhjäksi kaiken, mitä Jumala niin kovasti haluaisi tehdä.

Usko katto kirjoittaa pääkirjoituksessaan:

… ilman Pyhän Hengen toiminnan korostamista seurakunnilla ei ole mitä koetella, ja niiltä puuttuu itse arvioitava asia: Hengen ilmenemismuodot. Oppi voi muuttua niin puhtaaksi, ettei siinä enää tuoksu elämän maku.

Käsitys, että arvointi koskee vain hengen manifestaatioita, on väärä. Arviointi on aloitettava niistä oppirakenteista, jotka mahdollistavat epäraamatulliset tavat ja käytännöt. Helluntailaisuus on koeteltava läpi kotaisin. Jokainen kivi on käännettävä. Jokainen saarnapöntöstä julistettava sana on punnittava. Jokainen oppi on purettava atomeiksi. Jokainen käytäntö on perattava ja jokaisen tradition lähtökohdat on tarkasti tutkittava. Hengen ilmentymien arvioinnista aletaan puhua vasta sen jälkeen, jos niitä siinä kohtaa vielä ilmenee.

Puhutaan paljon siitä, että on pidettävä se, mikä on hyvää. Pitäisi olla sanomattakin selvää, että samalla on tykkänään ja kerta kaikkiaan hylättävä ja kiellettävä se, mikä ei ole. Mutta sitä ei olla halukkaita tekemään, koska halu vaeltaa näkemisessä uskon sijaan on liian voimakas. Rodney Howard-Brownen tiedetään sanoneen, että hänelle on ihan sama, tekeekö perkele vai Jumala, kunhan jotakin tapahtuu. Pyhän Hengen näkyvien ilmentymisten tavoitteleminen hinnalla millä hyvänsä on tie, joka johtaa pois totuudesta ja eksytykseen.

Niin kauan kuin sallitaan yhtään epämääräisiä, valheellisia ja epäraamatullisia oppeja ja käytäntöjä, helluntailaisuus luisuu alinomaa kohti äärikarismaattisuutta. Se on väistämätöntä, koska helluntailaisuuden ja äärikarismaattisuuden eroissa on pitkälti kyse manifestaatioiden määrässä ja laadussa. Kun oman linjan perustelu on höveliä ja epäjohdonmukaista, ei pitäisi olla mitään sanomista muiden oppeihin ja käytäntöihin.

Onko reformi mahdollinen? Onko kurssi käännettävissä? Nähdäkseni ainut tapa, jolla touhuun saadaan joku roti, on se, että kaikki helluntailaisuuden teologiset erityispiirteet hylätään epäraamatullisina. Helluntailaisuudesta ei jää silloin mitään jäljelle. Minua se ei haittaisi lainkaan.