Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Mainokset

Tenhunen Special -ohjelman keskustelu Harhaanjohtajat-kirjasta oli epäteologinen ja siksi hyödytön

Kuuntelinpa tällaisen ohjelman hiljattain julkaistua Harhaanjohtajat-kirjaa koskien. Kirja on siis nimeltään Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa ja sen ovat kirjoittaneet toimittaja Raija Pelli ja Uskontojen uhrien tuki ry:n Terho Miettinen, joka on entinen helluntailainen. Ohjelma, jossa kirjaa puitiin, oli Markku Tenhusen isännöimä ajankohtais- ja keskusteluohjelma Tenhunen Special. Kirja julkaistiin jo pari kuukautta sitten ja tämä keskutelukin käytiin jo pari viikkoa sitten, joten hieman old news, mutta ajattelinpa silti tätä murkkupesää vähän sivumennen tökätä.

Keskustelun osapuolijako muistutti hyvin paljon Radio Dein viikon debattia kielilläpuhumisesta pari vuotta takaperin. Sielläkin olivat Suomen helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen ja Terho Miettinen nokikkain. On harmillista, etten löydä nyt tähän hätään mistään Radio Dein arkistosta kyseistä debattia. Se oli nimittäin mielenkiintoinen ja se olisi ollut jokaisen asioista kiinnostuneen hyvä kuunnella. Näissä molemmissa keskusteluissa on nimittäin sama häiritsevä piirre, joka on teologisten ongelmien ratkominen ilman teologiaa. Mutta kuinka voisi mitään muuta olettaakaan? Terho Miettinen ei ole kristitty. Hän ei ole kalvinistisen pelastusopin mukaan koskaan ollutkaan kristitty. Häneen, kuten kaikkiin luopioihin, pätee 1. Joh. 2:19 Raamatun sana:

Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.

Lisäksi, koska hän on ollut nimenomaan helluntailainen, on ilmiselvää, ettei hänellä ole teologista pääomaa, jonka pohjalta keskustella. Helluntailaisuudella nyt vaan ei ole vahvaa oppia korostavaa perinnettä.

Kielilläpuhumisdebatissa järjestäjät tekivät sen virheen, että panivat kristityn kantamaan vierasta iestä jumalattoman kanssa. Ihmettelin debatin kuunneltuani, että eikö nyt ihan oikeasti Suomesta löytynyt ketään sola scripturan uskovaa, joka olisi ollut valmis väittelemään Esko Matikaisen kanssa? Vai oliko järjestäjien käsitys todella se, että vain julkijumalaton voi ajatella, että kielilläpuhuminen kuuluu menneisyyteen eikä tähän päivään? Asia, josta olisi käytävä keskustelua sisäisesti ja yhteisellä kielellä, joka on teologian kieli, annettiin nyt ulkopuolisen analysoitavaksi. Uskovan kuulijan on aivan liian helppo sivuuttaa hänen mielipiteensä asiasta, koska hän on, no, jumalaton. Mitä hän mistään yliluonnollisesta Hengen toiminnasta ymmärtää, kun ei hänellä Henkeäkään ole.

Mutta tämä Tenhunen Special oli kuitenkin siitä erilainen tapaus, että siinä missä aikaisempi debatti järjestettiin käsittääkseni täysin ilman mitään erityistä taustalla vaikuttavaa syytä, tämän kokoonkutsumisen syynä oli Raija Pellin ja Terho Miettisen kirjoittama kirja. Kukaanhan ei heitä voi estää kirjaa kirjoittamasta. Siispä asiasta on hyvä keskustella, että saadaan muitakin näkökulmia pöydälle ja jos kirjoittajat ovat käytettävissä, mikseivät he voisi olla eräs keskustelun osapuoli?

Tenhunen Special -ohjelman keskustelua leimasi tuohtumus. Karismaattista kristillisyyttä ohjelmassa Esko Matikaisen lisäksi edustanut Espoon Majakka-seurakunnan pastori Antero Laukkanen oli silminnähden agitoitunut kirjan väittämistä – kirjan, jota hän ei ollut lukenut. Sen sijaan hän oli lukenut analyysejä ja kirja-arvioita, joiden pohjalta hän oli päätynyt omiin näkemyksiinsä. Markku Tenhunen oli kaukana puolueettomasta moderaattorista, vaan hänkin päivänselvästi ärsyyntyneenä keskeytteli tuon tuosta näsäviisailla tivauksilla (raivostuttava tapa jonka hän varmaankin on oppinut YLEn ajankohtaisohjelmien toimittajilta) Terho Miettistä, joka puolestaan ärsyyntyi siitä, ettei hänen annettu muodostaa kunnollisia ehyitä ajatuksia. Lisäksi kumpikin osapuoli syytti toista misrepresentaatiosta. Karismaattiset kristityt vetivät kirjasta johtopäätöksiä ja väittivät sitten että te kirjoititte noin ja kirjan kirjoittajat tuohtuivat takaisin, että emmepäs, esitätte väärässä valossa sen, mitä kirjoitimme.

Keskustelu olisi voinut saada täysin toisenlaisen suunnan jo alkumetreillään. Markku Tenhunen nimittäin puuttui erääseen kirjaa kohtaan esitettyyn vasta-argumenttiin, joka kuuluu siten, että kirjassa esitetyssä kuolleista herättämistä koskevassa kuvauksessa poppamiehenä heilui Markku Koivisto, joka ei ole helluntailainen. Tuo tilanne vain sattui olemaan Terho Miettiselle se viimeinen niitti: minä en halua enää olla helluntailainen. Siten monet ovat tehneet sen johtopäätöksen, että Miettinen yleistää kuvatun ”äärikäytöksen” leimalliseksi kaikille helluntailaisille. Ja kun se Markku Koivisto ei ole helluntailainen. Ai niin, sanoin sen jo.

Olisipa nyt joku keskustelun osapuoli vetänyt ässän hihastaan ja sanonut, että niin mutta eikö tuon kaltainen käytös, jota ei-helluntailainen tuossa tilanteessa demonstroi, ole täysin yhteensopivaa helluntailaisen teologian kanssa? Ovathan myös monet helluntailaiset väittäneet herättäneensä kuolleita, kuten esimerkiksi Oral Roberts ja Smith Wigglesworth. Onpa Reinhard Bonnkenkin kokouksissa väitetty kuolleiden heräävän, joskin minun laskujeni mukaan niissä on kyllä kuollut enemmän väkeä, kuin herännyt kuolleista. Siinä olisi Koiviston touhuja vierastavalla helluntailaisella selittämistä, että miksi muu Matt. 10:8 lähetyskäskystä hyväksytään, muttei kuolleistaherättämistä.

Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. (Matt. 10:8)

Jos helluntailaisilla siis on teologinen kehysrakenne, joka sallii kuolleistaherättämistoiminnan, niin mitä sitten, jos se jotakuta toisinaan vähän järkyttää? Eivät kristityt voi maailmaa alkaa miellyttämään, vaan sitä tehdään, mitä Raamattu käskee. Niin se puhe helvetintuomiostakin järkyttää, mutta ei kai siitä silti lakata saarnaamasta, eihän? (Paitsi että kyllä on lakattu, mutta ei mennä siihen nyt tässä.)

Helluntailaisilla on monia uskonsankareita, joiden käytös oli paikoin hyvinkin hurjaa. Esimerkiksi manitsemani Smith Wigglesworth paransi ihmisiä väkivallalla, aivan kuten myös monien helluntailaisten kammoksuma Todd Bentley. Miksi siis pitää nakata bussin alle huomattavasti kesympi tapaus Markku Koivisto ja vedota siihen, ettei hän ole helluntailainen? Vielä vähemmän järkeä asiassa on, koska Antero Laukkanen toistaa ohjelmassa ongelmallisen toteamuksen, josta olen jo kirjoittanut. Markku Tenhunen nimittäin kysyi Matikaiselta ja Laukkaselta kuinka paljon maailmassa on helluntailaisia. Puhuttiin siitä, voiko helluntailaisuutta sanoa lahkoksi. Esko Matikainen ”ei tiennyt.” Antero Laukkanen tiesi: Meitä on 600 miljoonaa.

Tässä nyt pieni infopläjäys Esko Matikaiselle ja Antero Laukkaselle: se 500-600 miljoonaa, tai jopa yli 800 miljoonaa jos Rodney Howard-Brownea on uskominen, sisältää sekä helluntailaiset, että muut karismaatikot. Se sisältää uusapostoliset, karismaattiset katoliset, harhaoppiset unitaarihelluntailaiset ja valtakirkkojen karismaatikot, joihin myös Markku Koivisto luterilaisena lukeutuu. Jos väitätte, että helluntailaisia on 600 miljoonaa, olette juuri tehneet helluntailaisuudesta sateenvarjokäsitteen, jonka alle myös Markku Koivisto kuuluu, ettekä siten voi sanoa, ettei Markku Koivisto ole helluntailainen!

Jos nämä asiat olisi otettu huomioon, keskustelu olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. En minä sitä tiedä millaisen, mutta toisenlaisen.

Ohjelmassa keskusteltiin myös siitä, onko hengellisissä kokemuksissa traumatisoivia ominaisuuksia ja miten niihin pitää suhtautua. Osallistujien omista pelottavista kokemuksista kysyttiin, johon Esko Matikainen vastasi, että hänellä on ollut kokemuksia, jotka pelottivat häntä lapsena. Sen kummempia traumoja niistä ei vissiin jäänyt, taikka aikuisiällä ne osasi jo käsitellä, joten ne eivät enää haittaa. Näissä asioissa keskustelu jäi odotetusti subjektiivisten mielipiteiden vaihtamiseen. Vieraileva psykiatri heitteli ammatillisia näkemyksiään sekaan. Tietenkään ei keskustelussa otettu lukuun sitä, millainen teologia sallii sen, että Pyhä Henki traumatisoi ihmisiä.

Esko Matikainen sai ohjelmassa tunnustusta Terho Miettiseltä siitä, että helluntaikirkko on tehnyt työtä hengellisten väärinkäytösten kitkemiseksi. Minun mielestäni kunnia on kyseenalainen. Jos helluntaikirkon yhtenä pyrkimyksenä on tehdä helluntailaisuudesta maailman silmissä hyväksyttävämpää, se käy hyvin omaksumalla liberalismi. Ja kas, niinhän on jo tehtykin naispastorikysymyksessä, ainakin eettis-opillisen toimikunnan kirjoitusten perusteella Ristin Voiton mielipidepalstalla. Missä menee raja?

Jos jotakin kontinualismissa pitää arvostaa, niin se on konservatiivinen suhtautuminen yliluonnolliseen. Sellainen on. Liberalismiin tai maailman miellyttämiseen perustuvassa antisupernaturalismissa tai Hengen toimintana pidetyn häpeämisessä ei ole mitään kiitettävää. Siitä syystä, niin kauan kuin ei tunnusteta, että raamatullinen sessationismi on legiitti ja vakavastiotettava kriittinen ääni mitä karismaattisen kristillisyyden ylilyönteihin tulee, ei keskustelukumppaneiksi ole tyrkyllä kuin jumalattomia. Heidän kanssaan keskustelu ei tule koskaan kantamaan hedelmää, vaan puolin ja toisin tehdään itsestä pellejä, kuten Tenhunen Special -ohjelmassa kävi. Sessationismi tarjoaa vastauksia ja haastetta kenelle tahansa ajattelevalle kristitylle. Aloita täältä.

Kyllä, sessationistina on helpompaa

Markus Mäenpää on kirjoittanut tänään postiluukkuun kolahtaneeseen Ristin Voittoon mielenkiintoisen kirjoituksen Pyhän Hengen toimintaa nykypäivän seurakunnassa koskien. Kolumni on otsikoitu: ”Antikarismaattisena voisi olla helpompaa”. Jutun otsikko onkin ensimmäinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota.

Itse en liiemmin pidä Mäenpään valitsemasta luonnehdinnasta. Pidän itse enemmän sanasta sessationisti, koska se on neutraalimpi. Monet sessationistit eivät pidä siitäkään sanasta, mutta minulle se kelpaa. Sen sijaan antikarismaattinen on jo aika vahva ilmaisu. Se viestii aktiivista paatoksellista vastustamista, eikä systemaattiseen oppiin perustuvaa näkemystä armolahjoista ja Pyhän Hengen toiminnasta. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, vastustetaanko siinä ainoastaan karismaattisia ilmentymiä, vaiko myös karismaattisia kristittyjä. Sessationisti ei ole karismaattisia kristittyjä vastaan, mutta heidän oppiaan Pyhän Hengen toiminnasta hän ei allekirjoita.

Kaikki sessationistit eivät myöskään ole etelän baptisteja. Mäenpään mielessä lienee ollut tuota ajatusta muotoillessa SBC:n kielilläpuhumispolitiikka lähetyskentillä, joka myöhemmin kumottiin. International Mission Boardin johtaja David Platt, joka oli mukana kumoamassa rajoituksia kielilläpuhumisesta, ei nähdäkseni ole sessationisti.

Mäenpää kirjoittaa:

Jos yliluonnollisuus olisi jäänyt apostolien aikaan, niin helluntailainen rajanveto olisi huomattavasti helpompaa. Unohtakaa kaiken koetteleminen: parantamisen armolahjojen, kielilläpuhumisten ja erilaisten profetioiden arviointi on selkeää, sillä kaikki on isästä Belsebulista!

Tämä on tietysti aina kaikista hyvää ajattelevassa hengessä ymmärrettävä kieli poskessa -meiningiksi, mutta tällaiset lausunnot ovat silti minusta ongelmallisia. Se johtuu siitä, että olen törmännyt ihan riittävästi täysin kritiikittömään suhtautumiseen vääränlaisia Pyhän Hengen ilmentymiä kohtaan. Sessationisti ymmärtää, että manifestaatiot voivat olla joko Pyhästä Hengestä, ihmisestä tai siitä beelsebulista. Mutta Mäenpään kolumni antaa ymmärtää, että sessationisti (tai etelän baptisti, miten vain) ylireagoi aina ilman syytä ja pistää kaiken demonien piikkiin. Kaikki väärä ja epäraamatullinen ei aina ole demonista. Sen sijaan olen huomannut, että helluntaikarismaatikot ovat hyvin haluttomia laittamaan yhtään mitään demonisen toiminnan piikkiin, edes sellaista kontrolloimatonta ja juopunutta touhua, kuin mistä vaikkapa John Crowder, Todd Bentley ja Heidi Baker tunnetaan.

Koetteleminenkaan ei ole turhaa; sessationistit ovat koetelleet helluntai-karismaattisuudessa esiintyvät väitetyt hengen ilmentymät ja todenneet, että ne eivät vastaa sitä kuvaa, eivätkä noudata niitä suuntaviivoja, jotka Raamattu niille antaa. Koetteleminen muuttuu tietenkin ajan myötä hyvin helpoksi ja suoraviivaiseksi, koska profetioista ja hengen sanomista löytyy aina riittävästi astian makua ja hatarapohjaista teologiaa, että selvästi Jumala ei ole puhunut. Valitettavasti kyseessä on hyvin ennalta-arvattava kaava, mikä johtuu siitä, että vakiintuneet traditiot ovat muovanneet ne kehykset, joiden mukaisia manifestaatioita sitten ilmenee.

Mäenpää jatkaa:

Jos Jumala ei toimisi yliluonnollisesti, monet ahdistavat tilanteet olisivat paljon helpompia.

Tämä on ehkäpä yksi koko kolumnin merkittävimpiä misrepresentaatioita. Sessationistit eivät ole antisupernaturalisteja. Jumala toimii ja tekee työtään. Valitettavasti helluntaikarismaattisten keskuudessa valtaansa pitää wesleyläis-arminiolainen soteriologia, joka suttaa kuvan Jumalan yliluonnollisesta toiminnasta, mitä tulee ihmisen pelastukseen. Kalvinisti ymmärtää, että Jumalan pelastustyö on läpeensä yliluonnollinen, koska luonnollinen ihminen ei tahdo Jumalan asioita. Jollei Jumala puutu syntisen ihmisen elämään ja synnytä tuota ihmistä uudelleen, mikä on yliluonnollista, tuon ihmisen kohtalo on väistämättä iankaikkinen helvetti. Evankeliumi on itsessään yliluonnollinen ja Pyhä Henki vaikuttaa sen kautta ja ainoastaan se selittää sen, miksi kukaan pelastuu, koska evankeliumi on skandaali ja loukkaus.

Jumala parantaa tänäkin päivänä. Sessationisti ei kiellä sitä. Sessationisti kyseenalaistaa kylläkin parantumiskokoukset, joissa yksittäinen suuren nimen omaava uskon julistaja pumppaa festivaaliväen joukkohurmokseen ja julistaa ihmisiä parantuneiksi. Sellaisten parantumisihmeiden todistusaineisto on erittäin heikkoa. Sessationisti väittää vain, että Jumala ei enää käytä erikseen armoitettuja ihmisiä välikappaleina sairaiden parantamiseen, vaan että Hän parantaa ilman välikäsiä ja yksistään oman hyvän tahtonsa mukaan. Sairaiden paraneminen ei ole normatiivista.

On myös otettava huomioon, että käytämme hyvin huolimattomasti sellaisia sanoja, kuten ”ihme” ja ”yliluonnollinen.” Olettamus tuntuu olevan, että Jumala toimii vain silloin, kun luonnonlait järkkyvät. Jumala toimii aktiivisesti siitä huolimatta; Hän mikromanageroi jokaisen atomin liikkeen. Jos deismistä puhutaan, jollaisiksi Mäenpää kolumninsa loppupuolella epäsuorasti sessationisteja kutsuu, Jumala, joka puuttuu ainoastaan yliluonnollisella tavalla ajoittain maailman tapahtumiin on nähdäkseni lähempänä deismiä, kuin Jumala, joka aktiivisesti pitää atomit paikallaan ja universumin käynnissä ja toimii aktiivisesti sekä luonnollisessa, että yliluonnollisessa, vapaana valitsemaan itse kummassa toimii ensisijaisesti.

Sessationismia syytetään myös suotta tunteettomuudesta. Mäenpää esittää pari skenaariota, joissa näennäisen tunteeton suhtautuminen ihmisen hätään jollakin tavalla olevinaan auttaa:

Ei tarvitsisi yrittää pohtia Jumalan mykkyyttä vanhempien kanssa, jotka itkevät lapsensa kuolemaa. Ei tarvitsisi pohtia, mitä sanoa terminaalivaiheessaan lääkityksestä kieltäytyvälle syöpäpotilaalle, joka odottaa Herraa parantamaan. Voisi sanoa, että hyvästele nyt omaisesi, jotta ei tarvitse kuolinvuoteella surra ja luopua uskosta.

Tämä on jo melkein julmaa. Minun mielestäni ongelma on ensisijaisesti raittiin, elämän myrskyt vastaanottamaan valmistavan raamatunopetuksen puutteessa. Minullakin oli sukulainen, joka kuoli syöpään, joka havaittiin ajoissa ja josta oli hyvä toipumisennuste, mutta hänpä ei hankkinut ajoissa apua, koska hän uskoi Jumalan parantavan. Tällaisiin tapauksiin kuuluu aika lailla poikkeuksetta myös se ilmiö, että uskotaan modernin lääketieteen (joka on Jumalan lahja ja jonka evankeliumin leviäminen länsimaissa on mahdollistanut) hyödyntämisen olevan epäuskoa.

Onko tarve vaeltaa näkemisessä uskon sijaan todella niin suuri, että terveys menee ja hoidettavissa oleva sairaus koituu kuolemaksi? Ilmeisesti. Surullista on, että tuollaiset tapaukset olisivat ennaltaehkäistävissä. Kenellä olisi kanttia todeta vieraileville parantajaevankelistoille, että ei tarvitse tulla? Kenellä olisi kanttia sanoa seurakunnalleen pöntöstä, ettei kannata mennä sellaisten pakeille?

Lapsen kuolema on takuulla vavisuttava kokemus, mutta Jumalan Sanan tuntemus ja ravitseva opetus ovat siihenkin se, joka vahvistaa ja antaa voimaa kestämään sen. Kaikissa elämän kärsimyksissä tyytyminen osallisuuteen Kristuksesta on se, mikä tuo levon ja rauhan. Pahoja asioita tapahtuu, mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jumala ei ole mykkä, vaikkei Hän korvin kuultaen, tai unessa tai transsissa tai jossakin muussa vastaavassa puhuisi meille ilman, että sen vanhan pölyisen kirjan raskaita ja narisevia kansia tarvitsee avata. Hän on puhunut ja puhuu Sanansa kautta, mutta valitettavasti helluntaikarismaattiset eivät ota vakavasti Raamatun sanaa, jonka mukaan Raamattu on riittävä kaikkeen elämään ja jumalisuuteen (2. Piet. 1:2).

Juttu jatkuu:

Kaikki olisi helpompaa. Paitsi Raamatun lukeminen. Raamattu mokoma ei päästä meitä helpolla. Jeesusta ja alkuseurakuntaa myöten tehdään ihmeitä, ja Paavali opastaa ihmelahjojen jatkuvaan käyttämiseen. Mistä kirkkohistorialliset lahjojen hiipumiset ovatkin peräisin, niiden tueksi ei tarjota tavoiteltavia raamatullisia esikuvia. Helluntailaisina uskomme perustellusti siihen, että Jumala haluaa edelleen asua kansansa keskellä.

Tässä kappaleessa Mäenpää tekee pari olettamusta jotka viestivät lähinnä perehtymättömyydestä aihepiiriin. Ne ovat:

  1. Sessationismilla ei ole minkäänlaisia Raamatullisia perusteluita ja se on luupäinen ja seipäänniellyt katsantokanta, joka sivuuttaa sumeilematta Raamatun päivänselvän ilmoituksen. Ei pidä paikkaansa.
  2. Sessationistit eivät usko, että Jumala asuu kansansa keskellä. Jumalan asuminen kansansa keskellä tarkoittaa automaattisesti sitä, että ihmeitä on tapahduttava ja merkkejä on nähtävä. Tämäkään ei pidä paikkaansa, minkä osoitin jo aiemmin.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla läpikotaisin sessationismin perustelut esittelevä systemaattinen tutkielma. Tässä vaiheessa riittäköön, kun sanon, että sessationismi ei ole pelkästään historiantarkastelua ja deduktiota, vaan Raamatussa on konsepteja, viitteitä ja myös tekstejä, jotka suoraan tukevat sessationismia. Näitä ovat esimerkiksi ilmestysmajan ja sen rakennusprosessin vertauskuvallisuus suhteessa seurakunnan ensimmäiseen vuosisataan ja sen perustamisvaiheeseen, armolahjojen tarkoituksen lähempi tarkastelu merkkeinä Jumalan välikappaleena toimivan ihmisen ”taivaallisina henkkareina”, mysteerit siitä, miksi Paavali ei parantanut Trofimusta tai lähettänyt Timoteukselle rukousliinaa ja 1. Kor. 13:10. En halua uppoutua näihin nyt, vaan palata niihin mieluummin pidemmällä aikavälillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole todistaa kaikkea nyt heti ja tässä, vaan esittää väite, että sessationismi ei ole perusteetonta, eikä putkinäköistä.

Sessationismin omaksuminen on ollut minulle valtavan helpottavaa. Myönnän, että joudun välillä edelleen pohtimaan ja tarkastelemaan omia näkemyksiäni, kun kuulen juttuja profetioista ja parantumisista. Tietynlainen kyynisyys hiipii helposti ajatteluun, samoin antisupernaturalismi, mutta kukapa ei joutuisi vahtimaan ajatuksiaan ja välillä palaamaan ruotuun niiden kanssa? Mutta kun vertaan niitä asioita, joita jouduin pohtimaan ennen, kuin minusta tuli sessationisti (miksi eivät kaikki parane, miksi eivät kaikki puhu kielillä, jne. ”vaikka Raamattu selkeästi niin opettaa”), niihin asioihin, joita pohdin nykyään (olisiko sittenkin, että tuo ihminen parani ihmeellisesti, olisiko sittenkin, että tuo ihminen puhui ihmeellisesti kieltä, jota ei ollut opiskellut), huomaan kerta toisensa jälkeen, että mietin jälkimmäisiä paljon mieluummin. Suorituskristillisyydestä, uskon pumppaamisesta ja omassa riittämättömyydessään ja heikkouskoisuudessaan rypemisestä nimittäin muodostuu nykyhelluntaikarismaatikolle sellainen taakka, että kun se kerran lähtee harteilta, sitä ei halua takaisin. Siksi minun kohdallani ei ole paluuta entiseen.

Kyllä. Sessationistina on huomattavasti helpompaa.