Kategorinen ei Kristus-ilmestyksille

Edellinen artikkelini Ulf ja Birgitta Ekmanista kantoi hedelmää toisessa foorumissa, jossa kielteinen näkemykseni Kristus-ilmestyksistä haluttiin haastaa. Minua pyydettiin kuuntelemaan tämä Patmoksen radiolähetys ja kommentoimaan. Selvä pyy. Lähetyksessä keskustelemassa olivat Juha Ahvio, Helvi Jääskeläinen ja Timo Keskitalo. Toimittajien tunti -ohjelman formaattina on ilmeisesti se, että kukin ohjelman keskustelijoista tuo studioon tullessaan mukanaan ajankohtaisen keskustelunaiheen, josta sitten keskustellaan. Timo Keskitalon aihe oli Kristus-ilmestykset. Timo Keskitalo esitellään Patmoksen sivuilla pastorina, joskin on epäselvää, minkä seurakunnan pastori hän täsmälleen on. Hänellä on kuitenkin vuosien kokemus työstä muslimien parissa ja siksi aihe on ilmeisesti hänelle sydäntä lähellä.

Jeesus tunnistetaan alttaritaulusta

Keskitalo kertoo ohjelmassa useista erilaisista Kristus-ilmestyksistä, jotka jakautuvat erilaisiin kategorioihin. Eräs hyvin tyypillinen kategoria on se, että henkilö näkee näyssä tai unessa Jeesuksen täysin kristinuskosta eristetyssä kontekstissa siten, ettei hän kykene sillä hetkellä yhdistämään näkemäänsä mihinkään mielleyhtymään, vaan näyn merkitys jää hänelle epämääräiseksi. Sitten hän vaihtelevan ajanjakson kuluttua löytää itsensä kristillisestä kontekstista, jossa kristillinen kuvamaailma assosioituu hänen kokemuksensa kanssa, luoden sille merkityksen ja niin hän ymmärtää nähneensä Jeesuksen. Näitä olivat Keskitalon kertomukset henkilöstä, joka nähtyään alttaritaulun Jeesuksesta ymmärsi nähneensä lapsena näyssä Jeesuksen, taikka kylällisestä egyptiläisiä, jotka näkivät Jeesus-näyn edellisyönä ja seuraavana iltana nähdessään Jeesus-elokuvan tunnistivat elokuvan Jeesuksen näkynsä hahmoksi.

Tämä kategoria on jo itsessään sangen ongelmallinen. Me emme tiedä, miltä Jeesus näytti. Jälkipolville ei ole säilynyt minkäänlaista luotettavaa yksityiskohtaista kuvausta Jeesuksen ulkonäöstä. Raamattu ei kerro, kuinka pitkä Hän oli, ei Hänen silmiensä väriä, eikä Hänen kengänkokoaan. Raamattu ei kerro, oliko Hän keskivertojuutalaista vaaleampi vai tummempi. Oletettavasti Hän ei ollut mitenkään erityisen poikkeavan näköinen, vaikka periaatteessa Hän olisi voinut ollakin, eritoten jos sallitaan teoriani siitä, että Hänellä ei ollut yhtään geneettistä materiaalia äidiltään Marialta, vaan Maria toimi ikään kuin vuokrakohtuna Jeesukselle.

Oli tuo asia niin taikka näin, tarinan ongelma on tässä: Jeesus Kristus on iankaikkisesti ruumiillinen. Hän on iankaikkisesti ollut tosi Jumala, mutta Hän ei ole iankaikkisesti ollut tosi ihminen – se ihme tapahtui inkarnaatiossa. Mutta nyt kun se on tapahtunut, se on realiteetti iankaikkisesti. Hänen ruumiillisuuteensa liittyy siis myös Hänen ulkonäkönsä. Hän on jonkin näköinen. Hän ei ole kaiken näköinen, tai minkä näköinen milloinkin. Mistä voimme tietää, minkä näköisen hahmon kukakin ilmestyksessään näki ja minkä Jeesus-version täsmälleen nähdessään tuo henkilö teki yhtäsuuruusmerkit ilmestyksensä hahmon ja näkemänsä kuvauksen välille? Oliko kyseessä shampoomalli-Jeesus? Oliko kyseessä spagettielokuva-Jeesus? Oliko kyseessä keskiaikainen Jeesus? Ortodoksien ikoni-Jeesus? Jokin patsas-Jeesus? Nämä eri kuvaukset Jeesuksesta saattavat olla hyvinkin erinäköisiä toistensa kanssa. Siispä jos kaksi eri henkilöä näkee näyn ja näkee sen jälkeen täysin erinäköiset Jeesukset kuvissa tai elokuvissa ja osoittaa sormellaan: ”se oli hän”, kuinka näin voi olla? Kumpi puhuu totta ja kumpi valehtelee?

Mikäli joku tahtoo väittää, että Jeesus voi ilmestyä kenelle tahansa ikään kuin kontekstualisoiden itsensä ulkonäöllisesti siten, että myöhemmin näyn ja kuvataiteen yhdistyessä syntyy mielleyhtymä, muistuttaisin siitä, mitä juuri sanoin Kristuksen ruumiillisuudesta. Mistä mahtaa johtua, että ei ole kertomusta sellaisesta tilanteesta, jossa jollekulle näkyjä nähneelle näytetään erilaisia artistin näkemyksiä Jeesuksesta, joihin tämä kommentoisi: ”ei, näkyni miehellä oli leveämmät kasvot ja suurempi suu”?

Edellisten lisäksi on sekin ongelma, että reformaation tunnustuksia tunnustavan kristityn kuuluu olla ikonoklasti. Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin haukkumasanavaraston hauskimpia lohkaisuja on kuvainraastaja; se on: ikonoklasti. Se tarkoittaa, että on kategorisesti vastaan kaikenlaisia kuvataiteellisia representaatioita Jumalasta. Se koskee myös Kristusta, joka on tosi Jumala. Siten alttaritaulujen ja kuvaraamattujen katsotaan rikkovan Jumalan käskyä:

Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; (2. Moos. 20:4-5)

Siten kukaan tunnustusten mukaisesti reformoitu ei voi hyväksyä Kristus-ilmestyksiä, sillä se tarkoittaisi, että Jeesus joko kumoaa tunnustusten tulkinnan jumalankuvia koskevasta kiellosta, sillä Hänhän käyttää välikappaleenaan itseään kuvaavia depiktioita — tai sitten ilmestynyt Jeesus oli valhejeesus. Todellinen Jeesus ei nimittäin toimisi vastoin tunnustuksia, mikäli tunnustukset ovat Raamatun oikea tulkinta. Panokset ovat kovat.

Jeesuksen ulkonäkö on meille tuntematon. Oletamme, jos olemme realisteja, että kuvataiteelliset kuvaukset Jeesuksesta – mihin sisältyy myös ”Jeesuksen näköiseksi” maskeerattu italialainen näyttelijä – todennäköisesti erehtyvät. Erään vihjeen Raamattu antaa Herramme ulkonäöstä. Eihän tämä kovin romanttista ole, mutta mikäli otamme kirjaimellisesti sen, mitä Jesaja 53:3 sanoo, Hän saattoi olla jopa ruma:

Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.

Kun siis kuka tahansa, oli kyseessä sitten (ex-)muslimi tai länsimaalainen, väittää nähneensä näyssä romantisoidun pitkä- ja sileätukkaisen rusoposkisen Jeesuksen, jolla on kreikkalainen nenä, minä olen mielestäni ihan aiheellisesti skeptinen. Jokin tässä ei nyt täsmää.

Jeesus sanelee evankeliumin

Keskitalolla oli toinenkin kertomus, mutta se ei ollut samaa kategoriaa edellisten kanssa. Keskitalo kertoo, että Yhdysvalloissa on järjestö, nimeltään Christian Coalition, jonka tilaisuudessa haastateltiin nimettömänä pysyttelevää lähetystyöntekijää jossakin suljetussa maassa, jonka Keskitalo uskoo olevan Afganistan. Tuo lähetystyöntekijä kertoi miehestä, jonka oveen koputti valkoisiin pukeutunut hahmo, niin kirkas, ettei häntä kohti voinut katsoa, joka neljän seuraavan viikon aikana saneli tälle koko Johanneksen evankeliumin.

Ongelmallisempaa stooria saa hakea. Tätä Jeesusta ei voinutkaan tunnistaa alttaritaulusta, sillä hän oli niin kirkas, ettei häntä voinut katsoa. Tämä on ongelmallista, sillä Raamattu ei kuvaa missään tapausta, jossa Jeesus ilmestyi kenellekään niin kirkkaana, ettei Häntä voinut katsoa. Yksikään synoptisten evankeliumien kuvaus kirkastusvuoren tapahtumista ei anna yksiselitteisesti ymmärtää, että Jeesus kirkastettiin sellaisella tavalla, että Häntä ei voinut siinä hetkessä katsoa. Niin ei tee myöskään Pietari viitatessaan kyseiseen tapahtumaan (2. Piet. 1:16) ja kirkastusvuori on kaikkien Kristus-ilmestysten kruunu; sitä lähemmäs kirkkautta ei taivaan tällä puolen yksinkertaisesti pääse.

Niille, jotka haluavat vedota Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä (Apt. 9), väitän vastaan: eipäs! Paavali ei nähnyt Jeesusta ensinkään, vaan kuuli ainoastaan Hänen äänensä. Hän näki kirkkaan valon. Että tuo valo oli Jeesus, ei tule tekstistä, vaan se on luettava tekstiin sisään. Ja vaikka voitaisiinkin osoittaa, että tuossa tapauksessa Jeesus itse oli se kirkas valo, joka sokaisi Paavalin, se ei jäänyt henkilökohtaiseksi ilmestykseksi, vaan myös hänen matkaseurueensa kuuli äänen.

Uudessa testamentissa Jeesus ei koskaan jätä ilmestyessään epäselväksi, että se todella oli Hän. Hän kommunikoi ymmärrettävästi ja esimerkiksi Paavalin tapauksessa Hän antaa Ananiaalle hyvin selväsanaiset ohjeet kuinka toimia tämän suhteen. Hän ei jätä tilaa ihmisten omalle päättelylle ja hoksaamiselle. Oi, kuinka selkeä on Hänen ilmestyksensä, kuin kallio Hänen Sanansa, kuinka luottamusta herättävä ja turvallinen Hänen koko olemuksensa ja persoonansa! Muslimien ilmestysten hahmo on mystinen, epäselvä ja epäluotettava.

Raamatun Kristus-ilmestyksillä on suurempi merkitys, kuin olla jokin Jumalan etäinen signaali taivaasta yksittäiselle individuaalille. Paavalin tapauksessa Jeesus kertoo Ananiaalle, että Paavali on Hänelle valittu ase, joka joutuu kärsimään paljon Hänen tähtensä. Ja valittu ase Paavali todella olikin, sillä hänen kynänsä kautta Jumala on antanut meille leijonanosan erehtymättömästä kirjoitetusta Sanastaan. Tätä vasten peilattuna sepustus miehestä, joka kirjoitti sanelusta täydellisen Johanneksen evankeliumin darin kielellä (mikä on Keskitalon päättelyä; tarinan lokaationhan piti olla tuntematon), on suorastaan julkea.

Tuo darinkielinen Johanneksen evankeliumihan pitäisi pikapikaa kerätä talteen! Raamatuntutkijat ja tekstikriitikot olisivat haltioissaan! Vihdoinkin he saisivat varmuudella tietää, kuuluuko se pericope adulterae alkutekstiin vai ei. Tuollaisen tekstin olemassaolon implikaatiot Raamatun tekstiin ja kaanoniin liittyvien kiistakysymysten suhteen olisivat valtaisat. Tässähän Jumala itse olisi sanellut alun perin inspiroimansa tekstin mukaisen käännöksen, josta nykyisin tunnettujen tekstifragmenttien alkutekstin mukainen kompositio voitaisiin johtaa! Kuinka huikeaa!

Mutta kyseistä tekstiä ei ole olemassa, koska tarina ei tietenkään ole totta. On riittävän turhauttavaa, että tämän maan johtavina konservatiivisina ja uskovina Raamattu-ihmisinä esiintyvät ovat näin naiiveja ja hyväksyvät kritiikittä näin paksun pajunköyden; että joku jossakin oikeasti sepittää tällaisia valheita, saa minut kerta kaikkiaan raivoihini.

Tarinan naurettavin yksityiskohta on se, kuinka kirkkaan hahmon sanelusta evankeliumin kääntänyt mies lopuksi kysyy lähetystyöntekijältä: ”kuka tuo kirkas hahmo oli?” Tämä paljastaa tämän legendan sepittäjän kehnon kuvan Jumalan Sanan voimasta ja sen sisällöstä — sekä tietysti mielikuvituksen puutteesta. Miten voi olla, että mies, joka kohtaa niin kirkkaan hahmon, ettei tätä voi edes katsoa, kirjoittaa sanelusta, kuinka Hän on valkeus ja kuinka me katselimme Hänen kirkkauttaan, eikä osaa yhdistää, kenen kanssa hän on tekemisissä?

Radio-ohjelmassa tämä tarina kerrottiin sellaisella tavalla, että yksityiskohtien määrällä alleviivattiin tarinan luotettavuutta ja jäljitettävyyttä. Useimpiin se puree. Kaikki eivät ymmärrä, osaa tai viitsi tarkistaa faktoina esitettyjen tietojen todenperäisyyttä.

Esimerkiksi, onko sellaista organisaatiota olemassa, kuin ”Christian Coalition”? Nimi kuulostaa geneeriseltä. No, kyllä, onpa hyvinkin. Se tosin on yhdysvaltalainen sisäpoliittinen organisaatio, eikä lähetysjärjestö. Toki teoriassa on mahdollista, että jonkin kyseisen järjestön tilaisuudessa on esitetty kerrotun kaltainen presentaatio, mutta, organisaation orientaation huomioon ottaen, se tuntuu minusta epätodennäköiseltä. Tietoa kokoontumisista ja sellaisten sisällöstä järjestön verkkosivuilla ei ole. Niin ollen tilaisuuden jäljittäminen on mahdotonta, nimettömäksi jäävästä lähetystyöntekijästä ja itse ilmestyksen saaneesta henkilöstä puhumattakaan. Näin hyväuskoisia koijataan.

Jeesus pelastaa pakkopalautukselta

Kolmas kategoria oli keskitalon kertoma tapaus, jossa tapahtui jokin ihmeellinen tapaus suorassa kytköksessä hiljattain nähtyyn ilmestykseen. ”Pakkopalautusta” odottavaa miestä haastateltiin ja kesken haastattelun tuotiin tieto, että häntä ei palautetakaan, vaan hän on vapaa. Tästäkin tarinasta jää sellainen kuva, että nyt ei kyllä kerrota kaikkea. Juonessa on aivan liikaa aukkoja.

Miksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jo saanutta vielä haastatellaan? Missä ovat tähän tapaukseen liittyvät asiapaperit? Muuttuiko kielteinen turvapaikkapäätös mystisesti myönteiseksi, vai katosivatko paperit tykkänään? Generoituiko tyypille Suomen passi tyhjästä? En olisi lainkaan yllättynyt, jos osoittautuisi, että tilanne ei ollut lainkaan esitetyn kaltainen, asioista puhuttiin väärillä käsitteillä ja tapahtumien järjestys muuttui tarinan kehittyessä.

Tällaisten tarinoiden ongelmana on myös Jumalan armon tietynlainen trivialisoituminen. Jumalan armoa on eri sortteja ja yksi niistä on saada elää rauhassa Suomessa. Se ei ole oikeus kenellekään, vaan Jumalan armoa. Mutta kun Jumalan rakkaus ja armo sosialisoituvat koskemaan koko maailmaa, ne halpenevat. Entä jos Jumalalla on tarkoituksensa siinä, että joku joutuu palaamaan takaisin kotimaahansa? Eikö sellaisen mahdollisuus huomioon ottaen olisi syytä kiinnittää erityishuomiota ja kanavoida erityisresursseja siihen, että ne, jotka sen osan Jumalalta saavat, olisivat myös siihen varustettuja ja voisivat viedä evankeliumin mukanaan?

Tämä ongelma ei koske ainoastaan maahantulijoita. Ei länsimaisillakaan kristityillä ole päällimmäisenä kiitollisuus Jumalan siunauksista, vaan niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Millä tavalla länsimainen kristitty on varustettu siihen, että vapaus harjoittaa uskontoa evätään jopa väkivallan ja kuoleman uhalla? Eipä kovin kummoisesti. Jokainen, joka tahtoo elää jumalisesti tässä ajassa, joutuu vainotuksi — paitsi tietysti minä.

Kristinuskon myyntiin itsensä kieltäminen ja ristinsä kantaminen sopivat huonosti. Sitä ei markkinoida sillä, mistä joutuu luopumaan, vaan sillä, mitä sillä voi saavuttaa. Tämä asetelma sopii hyvin yhteen myös elintasopakolaisuuden kanssa, jossa todellinen paon syy ei ole konflikti ja hengenvaara, vaan parempi elintaso vastikkeettoman sosiaaliturvan tarjoavissa pohjoismaissa. Minä en ihmettelisi lainkaan, jos paljastuisi, että Kristus-ilmestykset ovat osa systemaattista ”näin vakuutat helluntailaiset kääntymyksestäsi kristityksi ja saat oleskeluluvan” –checklistiä. Missä on tilastotieto siitä, kuinka moni näkyjä nähnyt myös pysyy seurakuntayhteydessä oleskeluluvan saatuaan ja kasvaa uskossa ja pyhyydessä?

Jos pelastusoppi sallii uskosta luopumisen ja pelastuksen menettämisen, on ne näkyjä nähneet, jotka hävisivät sotutunnuksen saatuaan kuin pieru Saharaan, varmaankin helppo kuitata sillä, että he luopuivat. He menivät takaisin maailmaan. Reformoidun pelastusopin uskova sen sijaan ei voi hyväksyä sellaista skenaariota, jossa Kristus ilmestyy tarkoituksenaan pelastaa, mutta ei kykene pitämään pitkässä juoksussa pelastamistaan kiinni. Minun mielestäni asiassa ei ole paljoa tulkinnanvaraa: valtaapitävien oppirakenteiden heikkouksia käytettiin tylysti hyväksi ja täydestä meni.

Entä ne, jotka kyllä jäivät seurakuntaan? Olen minäkin ex-muslimien kanssa jutellut ja opettanutkin heitä ja minulle oli melkoinen shokki havahtua siihen, miten järkyttävä määrä vääränlaisia käsityksiä ja oppirakenteita heidän ajattelustaan pitää purkaa. Mistä sitä tietää, onko motiivina edelleen todistella oman uskonsa legitimiteettiä — tai kaikessa karuudessaan se, että kun kerran on valheen tielle tässä asiassa lähdetty, totuuden myöntämisellä olisi epämiellyttäviä seurauksia? Kun motiivit ja vaikuttimet tulla Kristuksen tykö ovat väärät, sen seurauksena voi olla, että joku tunnustaa ulkokultaista valheuskoa koko elämänsä ja joutuu helvettiin, koska hänen uskonsa perimmäistä vaikutinta ja oikeuttajaa ei koskaan haasteta.

Epäterveet seuraukset

Phil Johnsonilla oli hyvä kommentti Kristus-ilmestyksiin liittyen: ”he leads them to bad churches — hän johtaa heidät huonoihin seurakuntiin”. Kuinka moni näkyjä nähneistä todella päätyy terveisiin seurakuntiin, joissa opetetaan systemaattisesti, pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti Raamattua luku luvulta ja jae jakeelta? Veikkaanpa, ettei kovin moni. Kuinka moni päätyy katoliseen kirkkoon? Kuinka moni karismaattiseen liikkeeseen? Taas on todettava samoin, kuin totesin edellisessä kirjoituksessani: joko oppi on Jumalalle yhdentekevä asia, jolloin meidän ”oikean opin” puolesta kiivailijoiden pitäisi hävetä ja vajota maanrakoon — tai sitten tässä touhussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Eräs Suomessakin tunnettu Kristus-ilmestyksen kokija on Etsin Allahia, löysin Jeesuksen -kirjan kirjoittaja, edesmennyt apologi Nabeel Qureshi. Hänen ilmestyksensä laatuun ja luonteeseen en ota tässä kantaa, sillä en ole lukenut hänen kirjaansa. Se kuitenkin tiedetään, että sairastuttuaan mahasyöpään, hän haki apua myös Bill Johnsonin Bethel-seurakunnasta Kalifornian Reddingistä. En ollut ainut, joka pyöritteli epäuskoisena päätään, kun hän raportoi, ettei hän havainnut visiittinsä aikana mitään teologisesti ongelmallista.

Ennen uskoontuloaan Qureshi kuului Ahmadiyya-liikkeeseen, jota jotkut muslimit pitävät harhaoppisena, eivätkä tunnusta sitä osana Islamia. Myös Islamissa on omat mystiset ja karismaattiset elementtinsä ja Ahmadiyya on islamilaisista sekteistä karismaattisin. Tällä tavalla aiempi islamilainen viitekehys voi vaikuttaa Kristus-ilmestysten taustalla ja Bethel on seurakuntana ehkä huonoin mahdollinen. Toki Qureshin tapauksessa myös kotiolot saattoivat vaikuttaa. Hänen leskensä Michelle rukoili kuolleista heräämistä tämän ruumiin äärellä päiväkausia.

Jumala ei toimi sanaansa vastaan

Muiden lähetykseen osallistuneiden reaktiot näihin hämmästyttäviin tarinoihin olivat mielenkiintoisia. Helvi Jääskeläinen heitti ilmoille ajatuksen, että ehkä me länsimaalaiset olemme vain niin laiskoja lähetystyön suhteen, että siksi Jumalan pitää toimia näkyjen kautta. Keskustelussa aprikoitiin sen mahdollisuutta, että mitä jos on Afganistanin tapainen suljettu maa, jonne evankeliumilla on perinteisellä tavalla pääsy kielletty. Yritys selittää on hyvä, mutta ei riitä Jumalan kaikkivaltiuden argumentin edessä. Hän on piirtänyt valtakuntien rajat ja armossaan lähettänyt evankeliumin sinne ja tuomiossaan evännyt sen täältä. Jumala ei ”joudu” toimimaan niin taikka näin. Hän ei ole alisteinen olosuhteille. Hän määrää olosuhteet.

En soimaa Juha Ahviota liiaksi, koska tällaiset valmistautumattomat reaktiot eivät ole helppoja, mutta hänenkin vastauksensa jättivät toivomisen varaa. Hän toi oikein esille, että Jumala on nähnyt hyväksi ja säätänyt niin, että pelastus tulee evankeliumin julistamisen kautta ja sitä julistavat ihmiset:

”Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17)

‭On siis selvä asia, minkä Jumala on säätänyt pelastuksen välineeksi ja millä tavalla Hän tuo ihmisiä valtakuntaansa sisälle. Se lukee Hänen Sanassaan. Mutta onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa ilmestymään tarinoissa esitetyillä tavoilla? Laitammeko Jumalan laatikkoon; määräilemmekö Jumalaa, jos sanomme, että Hän ei voi? Johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi kysyä myös:

  • Onko Jumala kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan vanhurskauttamaan muulla tavoin kuin uskon kautta?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan päästämään pois helvetistä sinne iankaikkisesti tuomittuja?
  • Onko Hän kaikkivaltiudessaan vapaa myös halutessaan antamaan yksittäisille ihmisille sellaista ilmestystietoa, jota Raamatun Sana ei nykyisellään kata?

Toisin sanoen: voiko Jumala halutessaan vapaasti toimia vastoin Sanassaan itse määrittelemiään periaatteita ja paradigmoja? Näitä kysymyksiä voi keksiä itse lisää ja kysyä sitten itseltään: kuinka paljon lisää maata kristinuskon perustotuuksien alta voi kaivaa ilman, että se romahtaa? Eikö tuo vastakysymys paljasta edellisten kysymysten järjettömyyden? On kaikin tavoin helpointa ja järkevintä sanoa vain selkeästi ei ja pitää kiinni teologisista perusteluista.

Mutta eikö se tarkoita, että jäljelle jää todistustaakka? Niin voi olla, mutta todistustaakka ei ole sillä, joka esittää teologiset perusteet sille, miksi ei. Yleisesti tuntuu unohtuvan, että se, joka näitä tarinoita kertoo, tuo samalla myös tarinansa seurakunnan julkisen arvioinnin kohteeksi. Tämän on harva sisäistänyt ja siksi arvioinnista myös loukkaannutaan. Itseään luotettavina ja rehellisinä pitävät hyvää tarkoittavat kristityt pahoittavat mielensä siitä, että heidän mystiset kokemuksensa kyseenalaistetaan. Tyypillinen kysymys, joka jää jäljelle, kun tällaiset legendat on suolistettu, on: jos tämä ilmiö ei ole Jumalasta, mistä se sitten on? Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko hyväksyä väitetty kokemus totena, tai esittää sille uskottava vaihtoehtoinen selitys. Ja mitä ei ymmärretä, on että on täysin yhdentekevää, voidaanko ilmiö selittää psykologialla, sosiologialla, riivaajien toiminnalla tai jollakin muulla. Sitä ei tarvitse yrittää selittää. Jos siihen leikkiin lähtee, standardina ei ole enää Jumalan objektiivinen ja luotettava Sana, vaan ihmisen sana ja kokemus. Ja me tiedämme, mitä Raamattu siitä sanoo:

Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen on valhettelija[.] (Room. 3:4)

Case Ekman

Petri Mäkilä aiheutti pienoisen myrskyn vesilasissa jakamalla Facebook-seinälleen tämän tapahtuman. Kyseessä on Academicum Catholicum ry:n järjestämä tapahtuma, jossa puhujina ovat Ulf ja Birgitta Ekman, jotka suomalaisessa vapaaevankelisuudessa muistetaan hätkähdyttävästä loikkaamisestaan roomalaiskatoliseen kirkkoon. Näennäisesti ortodoksisen protestantin siirtyminen ihmetytti laajasti. Sanon tarkoituksella ”näennäisesti ortodoksinen”, koska Ekmanien ensisijainen meriitti on tietenkin siinä, että he olivat merkittävä, elleivät jopa merkittävin yksittäinen Kenneth Haginin menestys- ja uskonoppien kanavoija pohjoismaihin.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että monet hieraisivat silmiään, nähdessään tämän:

ekman.jpg

Kärkkäimpien kommentoijien (mukaanlukien minun) suurin ihmetyksen aihe oli: mitä opittavaa kenelläkään voi olla Ekmaneilta? He olivat harhaoppisia ennen ja ovat sitä varsinkin nyt. Evankelinen kristinusko ei suoraan sanottuna menettänyt heissä mitään. Myöhemmin Petri Mäkilä poisti statuspäivityksensä ja selitti tarkoittaneensa, että on hyvä kuulla ihmiseltä itseltään, miksi hän on vaihtanut leiriä. Hyväksyn sen selitykseksi ja sehän tuon tilaisuuden ja Ekmanien luennon aihekin oli. Kyllä minuakin kiinnostaa tietää, miksi karismaatikko loikkaa katolisuuteen.

Kuitenkin, jos jotakin haluaa tästä tapauksesta yleisellä tasolla oppia, se olisi täsmällisen viestinnän tärkeys. Varsinkin tässä ajassa, missä kieli elää ja postmoderni ajattelu kalvaa kuin syöpä, on kristittyjen kiinnitettävä erityistä huomiota viestintänsä ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen.

Verbillä ”oppia” on kristillisessä kontekstissa se konnotaatio, että opettaja opettaa oppia – jotakin, missä on hengellistä pääomaa. Silloin on tärkeää ottaa huomioon, keneltä oppia otetaan vastaan. Onko opettaja arvostettu, hyvämaineinen ja tunnettu uskollisuudestaan Jumalan Sanan totuudelle, sekä taidostaan sen oikeanlaisessa käsittelyssä? Jos ei, häneltä voi oppia jotakin, mutta häneltä ei välttämättä kannata oppia mitään, vaan on kannattavampaa oppia niiltä, joiden kohdalla voi vastata kyllä. Joka luulee voivansa suodattaa hyvät asiat väärän opettajan puheista, pettää pitkässä juoksussa itseään ja tulee väistämättä poimimaan niistä myös niitä ei-niin-hyviä asioita.

Muuten, sivuhuomautuksena, Mäkilä perusteli päivityksensä poistamista sillä, että keskustelu ei pysynyt asiallisena, vaan keskustelijat alkoivat ”kivittää” toisiaan – en tiedä, mitä se tarkoittaa – mutta että häntä saa haukkua. Kun minä kävin peruskoulua, ”haukkua” tarkoitti nimittelemistä ja pilkkaamista. Ei, ei Petriäkään saa haukkua. Arvostella sen sijaan saa ketä ja mitä tahansa. Se ei ole haukkumista.

Tilaisuutena Ekmanien visiitti ei ole ainoa laatuaan, vaan he ovat kiertäneet luennoimasta omasta matkastaan katolisuuteen jo useita vuosia. En usko, että tuo ritarikadun tapahtuma tuo sille saralle mitään uutta. Lisäksi tapahtuman yhteydessä on messu, johon osallistumista muun muassa Calvin ei protestantille suosittele. Olettaen siis, että Ekmanien tarina ei vaihtele yleisön mukaan, vaan on jokseenkin johdonmukainen, kuunnella pärskäytin tämän:

Kuunneltuani voin sanoa, että ymmärrän täysin. Ekmanien loikkaus oli täysin ymmärrettävä, looginen ja johdonmukainen. Selitän.

Kuten on laita kaikissa luterilaisissa pohjoismaissa, Ekmanit elivät eräänlaisessa protestanttisessa kuplassa aina 2000-luvun alulle asti, jolloin he seurakuntansa, Uppsalan Livets Ordin, lähetysrupeamien kautta tulivat kosketuksiin katolisten kristittyjen kanssa muun muassa Balkanilla. Ulf Ekman kertaa tarinassaan tapausta, jossa albanialainen henkilö sanoi hänelle: ”minäkin olen katolinen”, olettaen tietysti oman katolisen kontekstinsa mukaan kaikkien kristittyjen olevan katolisia.

Mitä syytä heillä olisi ollut olla varovaisia ja tehdä eroa kristinuskon eri ekspressioiden välille? Oletan Ekmanien kohdalla eräänlaisen naiivin ja yli-innokkaan uskonhenkisyyden, mikä oli leimallista esimerkiksi Patrick Tiaiselle. Sellaisen tyypillisiä ominaispiirteitä eivät ole erottelukyky ja sola scripturan periaate. Pohjoismaiselle keskivertoevankeliselle katolisuus on epämääräinen mörkö. Jos ne teologiset syyt, jotka tekevät katolisuudesta anatheman, eivät ole hallussa (ja valtaosalla ne eivät ole), negatiiviset mielikuvat hälvenevät sillä, että tapaa kivoja katolisia ihmisiä. Sen jälkeen syitä vastustamiselle ei yksinkertaisesti ole ja halu olla osa kristinuskon historiallista jatkumoa vie voiton.

Uskon, ja mielestäni Ekmanien oma kertomus vahvistaa tämän, että karismaattinen viitekehys on tärkein tekijä heidän siirtymisessään katoliseen kirkkoon. Katolisuutta ja karismaattisuutta yhdistää tietynlainen mystiikka. On tärkeää huomioida, että kirkkohistoriassa nimenomaan ne, joiden kerrotaan tehneen ihmeitä, ovat nykypäivän katolisia pyhimyksiä. Birgitta Ekman esimerkiksi kertoo lukeneensa kaimastaan pyhästä Birgitasta, jolle ilmestyivät sekä Jeesus että neitsyt Maria.

En ole tavannut, enkä usko koskaan tapaavanikaan yhtään karismaatikkoa, joka kategorisesti kieltäisi Jeesus-ilmestykset. Tyypillinen vasta-argumentti minulle, joka kyllä kategorisesti kiellän ne, on: kuka sinä olet sanelemaan, mitä Jumala voi tai ei voi tehdä? No, enpä vissiin kukaan. Tuon argumentin voima kantaa johdonmukaisesti myös ilmestyksiin Mariasta ja pyhimyksistä. Kun siis ei ole todellista syytä vastustaa Maria-ilmestyksiä, miksei sinisilmäinen ja opillisesti juureton karismaatikko yksinkertaisesti hyväksyisi niitä?

Karismaatikoiden oppiköyhyydestä voi nostaa esimerkiksi myös Ulf Ekmanin ahaa-elämyskokemuksen, kun hän Maria-opin kanssa tuskaillessaan omien sanojensa mukaan ”kunnon karismaatikkona” otti peukalopaikan ja osui kohtaan Matt. 1:20:

”Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.”

Tämä on täysin kelvotonta ja kuritonta raamatuntulkintaa ja että Ekman sortuu tällaiseen tässä iässä, osoittaa vain, että hän ei koskaan ole ollut vakavasti otettava tapaus avatessaan Raamattunsa ja saarnatessaan siitä. Eikä tämä ole edes ”äärikarismaattista”: hänen mallintamansa raamatunluku- ja käytäntöönsoveltamistapa eivät millään tavalla poikkea normista ihan tavallisen keskivertohelluntailaisen hengellisessä elämässä. Tämä Ekmanin anekdootti pakottaa erittäin vakavien kysymysten äärelle:

  • Valehteleeko hän?
  • Jos hän ei valehtele, oliko se sattumaa? Jos se oli sattumaa, olivatko minunkin vastaavat kokemukseni vain sattumaa?
  • Jos minun kokemukseni eivät ole sattumaa, vaan todellisia, voiko hänenkin kokemuksensa olla todellinen?
  • Jos hänen kokemuksensa on todellinen, voiko olla niin, että katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa Marian suhteen, voiko se olla oikeassa myös muissa asioissa, joissa protestantit ovat erimielisiä?
  • Jos katolinen kirkko on oikeassa useammassa asiassa ja väärässä harvemmassa asiassa, kuin protestanttiset uskon suunnat, miksen minä ole jo siellä?

Näitä kysymyksiä ei tarvitse kysyä, jos kategorisesti kielletään Jumalan johdatuksen tapahtuvan asiayhteydestään irrotettujen peukkupaikkojen avulla, mutta helluntailainen ei sitä tee. Sekin yhdistää helluntailaisuutta ja katolisuutta, että sisääntulokynnys yritetään saada mahdollisimman matalaksi. Olisiko jossakin katolinen, joka oikeasti häpeää sitä, että joku on tullut sisälle kirkkoon noin heikoilla perusteluilla? Niin ei karismaattisessakaan kristillisyydessä varota väärien käännynnäisten tekemistä, vaan mikä tahansa hurmoksellinen kokemus tai tunteenpurkaus riittää sen todisteeksi, että nyt Pyhä Henki liikkuu ja vaikuttaa.

Panin merkille myös sen, että Israelin maa näytteli tärkeää osaa Ekmanien kääntymisessä katolisuuteen. Käytännössähän, uskaltaisin väittää, Israel on katolisille yksi iso pyhäinjäännös. Siitä syystä siellä on, kuten Ulf Ekman toteaa, katolisia minne tahansa päänsä kääntää. Kun myös helluntailaisille Israel on niin pyhä asia kuin se on, sekin on nähtävä lähentävänä tekijänä. Ilman karismaatikoille tyypillistä Israelin merkitystä korostavaa eskatologiaansa Ekmanit eivät olisi luultavasti olleet siellä.

On huomionarvoista, että kun nyt paavi Franciscuksen aikakaudella katolinen kirkko on yrittänyt lämmittää välejään protestanttiseen kristinuskoon, se on tapahtunut nimenomaan karismaattisen liikkeen kautta. Se on loogista, koska paavin silmissä karismaattisuus on protestanttisuuden kasvot. Karismaattisiahan on se 800 miljoonaa, eikö niin? Vuonna 2014 sellainen kädenojennus tapahtui nyt edesmenneen piispa Tony Palmerin muodossa, jonka paavi Franciscus varta vasten lähetti Kenneth Copelandin järjestämään suureen karismaattiseen konferenssiin. Paavi lähetti perään myös videoterveiset, jossa hän harmittelee historiallista separaatiota ja ”väärinymmärryksiä” protestanttisuuden ja katolisuuden välillä, johon ”kaikki ovat syyllisiä”. Hän toivoo separaation päättyvän ja katolisten ja protestanttien kohtaavan toisensa veljinä. Paavilla on yhtä huono ymmärrys Jumalan kaikkivaltiudesta, kuin kenellä tahansa helluntailaisella. Hän nimittäin toivoo, että me ”antaisimme Jumalan saattaa loppuun aloittamansa työn”. Hän pyysi myös konferenssin osaanottajia rukoilemaan puolestaan ja siitäkös saatiin hupia aikaiseksi:

Puheensa paavi päätti sanoihin: ”Veljeltä veljelle. Minä syleilen teitä. Kiitos.”

Tekikö paavi tuossa hetkessä tyhjäksi Trenton kirkolliskokouksen anatheman julistukset niille, jotka uskovat vanhurskautuksen tapahtuvan yksin uskosta? Vai onko sittenkin niin, että koska helluntaikarismaattisuudessa ei yksinkertaisesti ole vahvaa oppia vanhurskautuksesta yksin uskosta, paavi Franciscus todellisuudessa toimi täysin Trenton kirkolliskokouksen päätösten puitteissa toivottaessaan veljiksi Copelandin pellekerhon?

Itse veikkaan jälkimmäistä ja Birgitta Ekmanin kertomus siitä, kuinka hän ymmärsi ja hyväksyi conceptio immaculatan, opin Marian perisynnittömästä sikiämisestä, vahvistaa käsitystäni. Yleisesti ottaen koko oppi perisynnistä on vapaaevankelisille niin hirveä mörkö ja väärinymmärretty oppi, että ei ihme, että Birgitta Ekman oli täysin vietävissä. Hänelle kelpasi ensimmäinen selitys. Myös esimerkiksi Augustinus pohti asiaa ja tuli siihen lopputulokseen, että perisynnin on tultava miehen sperman kautta. Koska sillä tökötillä ei ollut osuutta Jeesuksen sikiämisessä, se on looginen johtopäätös. Minun mielestäni ajatus on naurettava. En itse usko, että edes Marian munasolulla oli mitään tekemistä Jeesuksen sikiämisen kanssa. Minusta on loogisempaa, että uuden luomakunnan esikoisena Kristus todellakin sikisi Pyhästä Hengestä, eli ex nihilo saman Pyhän Hengen luomisvoiman kautta, joka liikkui vetten päällä alussa. En voi todistaa sitä, mutta yhtä vähän voivat Augustinus todistaa spermateoriansa tai katolinen kirkko Marian perisynnittömän sikiämisen. Conceptio immaculata vaatii käytännössä, että myös Marian äidin oli oltava perisynnittömänä siinnyt ja samoin isän, mikäli Marian sikiäminen oli luonnollinen, eikä Pyhästä Hengestä, kuten Jeesuksen. Ja sama pätee kaikkiin siitä taaksepäin ylenevässä polvessa. Jos vapaakristillisyydessä ei oltaisi niin järjettömän allergisia perisynnille ja siitä opetettaisiin reformoidun teologian mukaisesti, katolisen kirkon selitysten läpi olisi helpompi nähdä.

Jos näin yhteenvetona pitäisi jotenkin tiivistetysti tuoda esille se, mitä tästä voi kotiin viedä, se olisi, että Ekmanien loikka oli täysin looginen ja luonnollinen. Kysytään, mitä syitä heillä oli siirtyä katoliseen kirkkoon. Minä kysyisin: oliko heillä syitä olla siirtymättä? Heidän hengellisen elämänsä peruselementit johdattivat heidät Tiber-joen yli Roomaan. Ne peruselementit ovat samat jokaisen helluntailaisen hengellisessä elämässä. Kysy siis itseltäsi: mikset sinä ole jo siellä?

On olemassa asioita, jotka auttavat rokottamaan ihmisiä tällaista vastaan. Ensimmäinen niistä on johdonmukainen sola scripturan periaatteen soveltaminen omassa elämässä.  Kyllä, käytännössä se tarkoittaa sessationismia. Unohda näkysi, kokemuksesi, peukalopaikkasi ja fiiliksesi. Niin tarinat pyhästä Birgitasta ja hänen Maria-näyistään eivät vie sinua mennessään. Toinen niistä on Jumalan kaikkivaltius pelastuksessa. Se on reformaation keskeinen oppi ja sen hyväksyminen auttaa juurtumaan ja pääsemään sisälle myös muuhun reformaation opilliseen perintöön. Kolmas on juurikin se reformaation muu opillinen perintö. Reformaatio oli poleeminen liike. On ymmärrettävä, että ihmiset eivät tyhjästä opi, miksi roomalaiskatolinen kirkko on väärä kirkko ja veljesyhteyden ulkopuolella. Siitä pitää opettaa, eikä vain kerran, vaan aiheen on oltava esillä vähän väliä, niin usein kuin saarnatekstiä voi aiheeseen soveltaa. On oltava rohkeutta saarnata asioita vastaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.

On ymmärrettävä myös, että monet tulevat Jeesuksen luo vääristä syistä. En itse ollut ensinkään ymmärtänyt sellaista käsitettä, kuin valhekristitty tai väärä käännynnäinen, enkä edes kuullut mokomasta, ennen kuin John MacArthur vetosi karismaattisiin valhekristittyihin Strange Fire -konferenssissa lokakuussa 2013. Kun näen Tiber-joen vastarannalla väkeä, joita en voi veljiksi lukea, manifestoimassa samoja armolahjoja, joita ilmentävät myös tältä rannalta Roomaa kohti seilaavat protestantit, en voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että karismaattisuus on vakava ja vaarallinen harha, jolla on tuhoisa potentiaali johdattaa sitäkin pahempiin ansoihin. En koskaan palaa takaisin karismaattisuuteen.

Kontinualismin perustelu kirkkohistorialla on ongelmallista

Minä olen niin yksinkertaisen idealistinen tyyppi, että minun mielestäni kaiken on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kaiken. Siis kaiken. Se koskee myös kokemuksia. Kokemukset voivat olla hyvin aitoja. Ne voivat olla selittämättömiä. Kokemuksistaan kertovien toisinnot tapahtumista saattavat olla erittäin uskottavia. Niihin on vaikea sanoa vastaan. Kynnys sanoa: ”sinä valehtelet” on korkea. Mutta silti kokemuksetkin ovat vain kokemuksia, ihmisten kertomukset ovat vain ihmisten kertomuksia ja legendat ovat pelkkiä legendoja. Niiden on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kokemuksen todentuntuisuus tai kertomuksen uskottavuus on toissijaista. Raamatun oppi, mitä niihin tulee, on ensisijaista. Se on vapauttavaa, koska se poistaa todistustaakan. En osaa selittää kenenkään kokemuksia, mutta minun ei tarvitse. Jos en löydä niitä Pyhän Kirjan kansien välistä, en anna niille painoarvoa.

Tästä idealistisesta lähestymistavasta käsin olisin kuvitellut, että kun Raamatun tekstistä eksegeettisesti argumentoi, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on lakannut, se olisi korkein argumentoinnin taso, jossa väittely aiheesta ensisijaisesti käytäisiin. Mutta ei. Omassakin kalvinistien leirissäni olevat ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan jatkumiseen uskovista jotkut suhtautuivat tähän Pasi Turusen blogiartikkeliin kuin joku olisi vienyt jalat suusta: ”tätä olen yrittänyt sanoa koko ajan!” Olen harmissani siitä, koska Pasi Turunen on tarkoituksella kirjoittanut artikkelin, jossa hän puolustaa ilmestyksellisten armolahjojen jatkumista nimenomaan kirkkohistorialla. Hän kirjoittaa:

Pidän lakkauttamisnäkemystä sekä eksegeettisesti että hermeneuttisesti, niin Raamatun kuin apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian valossa virheellisenä. Uusi testamentti ei missään rajoita Pyhän Hengen ihmelahjojen aikaa vain ensimmäisten apostolien sukupolveen. Tunnen sessationistiset raamattuargumentitkin kyllä, mutta keskityn seuraavaksi eräisiin varhaiskristillisestä kirjallisuudesta löytyviin viitteisiin ihmelahjojen jatkumisesta apostolien jälkeisen kirkon elämässä.

Turunen lukeutuu Suomen arvostetuimpien raamatunopettajien joukkoon. Siksi minua häiritsee tällainen ”tiedän kyllä raamatulliset argumentit, mutta tämä on tärkeämpää”. Kun sessationisti vetoaa kirkkohistoriaan, tulee urputusta, että sessationismin perustelu kirkkohistorialla on argumentti hiljaisuudesta ja että pitäisi perustella Raamatulla. Kuinka nyt on? Saako sitä kirkkohistoriaa nyt käyttää vai ei? Ja mitä siitä seuraa?

Sellaisen, joka haluaa perustella kontinualismia kirkkohistorialla, on käytännössä tehtävä valinta kahden teesin välillä. Ne ovat, että a) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on jatkunut katkeamattomana koko kirkkohistorian ajan, taikka siten b) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on tauonnut historiassa kuka tietää miksi, mutta nyt ne ovat palanneet.

Jos hyväksytään näkemys a, voidaan samalla heittää hyvästit minkäänlaiselle selkeälle rajanvedolle sen suhteen, mikä väitetyistä Hengen manifestaatioista on todellinen ja mikä ei. Kirkkohistoriaa ja myös nykypäivää värittävät mitä moninaisimmat harhaoppiset lahkot, joista monet ovat vakuuttaneet ihmeiden ja merkkien seuraavan toimintaansa. Eikö Pyhää Henkeä haittaa manifestoitua ihmeellisten armolahjojen kautta niiden keskuudessa, joita ei voi harhaoppisuutensa takia edes kristityiksi hyväksyä?

Jos sen sijaan hyväksytään näkemys b, täytynee päästä yhteisymmärrykseen taukoamisen syystä. Jos syynä on jokin ihmisessä – että ihminen ei syystä taikka toisesta tavoittele niitä tarpeeksi – mikä on silloin Pyhän Hengen suvereniteetin merkitys? Jakaako Hän lahjoja kenelle ja kuten tahtoo (1. Kor. 12:11), vai niille joilla on käsi pisimmällä ottamassa vastaan?

Justinos Marttyyri ja Irenaeus

Pasi Turunen kirjoittaa:

Jos ihmelahjat lakkasivat apostolisen ajan jälkeen, meillä ei pitäisi olla viitteitä sellaisista armolahjoista seurakunnan elämässä apostolien ajan jälkeen. Kuitenkin tällaisia viitteitä löytyy verraten runsaasti toisen ja kolmannen vuosisadan varhaiskristillisistä teksteistä, ja huomattavasti myöhemminkin. Ne osoittavat vähintään sen, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen uskottiin ihmelahjojen ja muiden karismojen kuuluvan Raamatun mukaisesti myös apostolien ajan jälkeiseen aikaan.

Kirjassaan Counterfeit Miracles Benjamin B. Warfield huomauttaa, että hänen aikansa teologien keskuudessa oli yleistynyt hiipumisteoriaksi tässä ristimäni käsitys, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta loppui hiljalleen 300-luvun loppuun menessä – vastoin post-reformatiivista yleisnäkymystä, jonka mukaan charismata lakkasivat toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla, apostolisen ajan päättymisen myötä. Hiipumisteoria oli vahva eritoten Englannissa (Warfield s. 6-7). Arvatenkin juuri Turusen artikkelissaan mainitsemat Justinos Marttyyri ja Irenaeus ovat kirjoituksillaan vaikuttaneet kyseisen näkemyksen kehittymiseen, koska mikäli heidän todistuksensa hyväksytään sellaisenaan, ei voida mitenkään hyväksyä ainakaan sitä väittämää, että charismata olisivat lakanneet toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Warfield ymmärtää hiipumisteorian perusteluiden tenhon, mutta toteaa, että faktat eivät pidä kutejaan sen kanssa. Warfieldin oma huomio nimittäin on, että ihmeistä ja merkeistä ei ole post-apostolisessa kirkossa ensimmäisten 50 vuoden aikana juuri lainkaan todisteita. Vasta 200-luvulla alkaen asiasta alkaa olla merkittäviä mainintoja ja vasta 300- ja 400-luvuilta lähtien aletaan mainita yksityiskohtia: mitä tapahtui missä, kenelle ja kenen tahi minkä kautta. Jos hiipumisteoria pitäisi paikkansa, olisi tarinoita ihmeistä ja merkeistäkin ajan saatossa vähemmän ja vähemmän. Näin ei kuitenkaan ole, vaan 400-luvulle tultaessa raporttien määrä ihmeistä suorastaan räjähti (Warfield s. 8-9).

Warfieldin huomio Justinos Marttyyristä on, että hän ei mainitse kirjoituksissaan mitään eikä ketään spesifiä, vaan puhuuu ihmeistä ja lahjoista hyvin yleisellä tasolla. Näin yhdenkään tapauksen todenperäisyyttä tai raamatullisuutta ei voi koetella. John Kayeta lainaten Warfield toteaa, että näiden kertomusten ero Kristuksen ja Apostolien ihmeisiin on juurikin se, että mikäli Kristuksen ihmeistä olisi kerrottu evankeliumeissa yhtä yleisluontoisella tasolla, olisi niiden todistuksen arvo merkittävästi heikompi. Sama huomio koskee myös Irenaeusta. (Warfield, s. 9).

Irenaeus nostaa esille eräänä erikoisuutenaan kuolleistaherättämisen aikansa toistuvana yliluonnollisena ilmiönä. Toisaalta Irenaeuksen aikalainen Teofilus Antiokialainen myöntää Autolykos-nimisen henkilön haastaessa häntä lyömään todisteet pöytään, että yhtäkään ihmistä ei ole yli kahteensataan vuoteen herätetty kuolleista. Irenaeuksen mukaan kaikki Jeesuksen todelliset opetuslapset tekevät ihmeitä. Silti yksikään mainituista kirjoittajista ei kerro omakohtaisesti missään itse tekemistään ihmeistä – eikä Warfieldin mukaan yleensäkään kukaan kolmeensataan ensimmäiseen vuoteen. Origenes kertoo todistaneensa omin silmin vaikka mitä, mutta ei suostu kertomaan tarkempia yksityiskohtia, etteivät jumalattomat pilkkaisi (Warfield, s.9-10). Näin koko Ireaeuksen ja Justinoksen edustaman aikakauden todistus ihmeistä ja merkeistä jää ristiriitaiseksi ja epämääräiseksi.

Eusebius ja ”täydellinen”

Eusebiuksen kohdalla Pasi Turunen alkaa ottaa enemmän kantaa sessationismin opillisiin perusteluihin. Hän katsoo Eusebiuksen viittaavaan siinä tekstissä, jota hän omassa blogiartikkelissaan lainaa, 1. Kor. 13:8-13, mutta minun mielestäni se ei ole ainut vaihtoehto. Teksti voi yhtä hyvin olla 1. Kor. 1:7. Myös Turunen viittaa tuohon kohtaan, koska hänen mielestään 1. Kor. 13:8-13 pitää ymmärtää tuon kohdan valossa. 1. Kor. 1:7 Paavali kylläkin kiintoisasti käyttää sanaa apokalupsis, eikä Herran toiseen tulemukseen yleisesti liitettyä sanaa parousia. Strong’s Concordancen määritelmä sanalle apokalupsis on:

apokálypsis (”revelation, unveiling”) is principally used of the revelation of Jesus Christ (the Word), especially a particular (spiritualmanifestation of Christ (His will) previously unknown to the extent (because ”veiled, covered”).

Eli:

Ilmestys, paljastus; käytetään pääasiassa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksestä (Sana), eritoten erityisestä (hengellisestä) aiemmin tuntemattomasta (koska ”verhottu, peitetty”) Kristuksen manifestaatiosta (Hänen tahtonsa)

Turunen liittää aiheeseen myös 1. Kor. 15:35-58, mutta mielestäni Paavali on jo vaihtanut aihetta luvussa 15, eikä enää puhu armolahjojen käytöstä ja sen sellaisesta. Toki, mikäli Paavali puhuisi ylösnousemuksen päivästä ja Herran toisesta tulemuksesta 1. Kor. 1:7, taikka 1. Kor. 13:8-13, mistä kumpaakaan ei voida kiistatta osoittaa, nämä tekstit liittyisivät ilman muuta toisiinsa. Mutta koska todellisuudessa Paavali puhuu ylösnousemuksesta ja Kristuksen parousiasta vain luvussa 15, päättelisin itse siitä, että nämä tekstit eivät liity toisiinsa siten kuin Turunen antaa ymmärtää.

1. Kor. 13:8-13 Turunen toteaa ykskantaan:

Tämä ”täydellinen” ei Paavalin mukaan ole – kuten jotkut lakkauttamisnäkemyksen edustajat väittävät – Raamatun sulkeutunut, ja tässä mielessä ”täydellinen”, kaanon. Paavali ei kyseisessä asiayhteydessä kirjoita pyhistä kirjoituksista ja niiden asemasta.

Olen kirjoittanut tästä tekstikohdasta perusteellisen analyysin ja samoin on Joonas Laajanen. Omassa selonteossani vuorovaikutin John MacArthurin tulkinnan kanssa, joka käsittääkseni on pääpiirteittäin samoilla linjoilla Turusen tulkinnan kanssa. Pyrin referoimaan sitä vääristelemättä ja selittämään miksi olen eri mieltä ja kuinka teksti minun mielestäni pitäisi tulkita. Turunen käytännössä toteaa vain ”eipäs” teologiseen näkemykseen, josta hänellä ei ole esittää millään tasolla samanarvoista ja yhtä perusteellista refutaatiota, kuin meidän argumenttimme kyseisen tulkinnan puolesta. Se ei valitettavasti ole mitään uutta.

Turusen tulkinta perustuu siis 1. Kor. 13:8-13 kontekstualisointiin 1. Kor. 1:7 ja 1. Kor. 15:35-58 kanssa. 1. Kor. 1:7 kanssa kontekstualisoinnin ymmärtäisin kyllä muuten, mutta kyseessä sattuu olemaan vielä kirjeen alkutervehdys, eikä Paavali ole päässyt vielä asiaan. 1. Kor. 15:35-58 taas on, kuten jo totesin, niin selkeästi eri aihepiiriä (mikä ei ole Paavalilta ensinkään epätyypillistä, ks. esim. 2. Kor. 12:1), että on keinotekoista luoda yhteys näiden tekstien välille tulkinnanvaraisten suomennosten perusteella. Olen itseasiassa sitä mieltä, että ei olisi mikään vääryys kääntää sanoja teleion (täydellinen) ja meros (vajavainen) täysimääräiseksi ja vajaamääräiseksi, koska sitä sanat kontekstinsa ja muiden esimerkkitapausten perusteella tarkoittavat. Se selkiyttäisi tekstikohdan merkityksen ja olisi oikea käännös. Siinä valossa Turusen tulkinta ei toimi ensinkään:

Kyse on pikemminkin Jeesuksen paluun (1 Kor. 1:7; 15:35-58) myötä koettavasta ”täydellistymisestä”, jolloin me näemme ”kasvoista kasvoihin” Herran. Silloin ei enää tarvita armolahjoja joiden välityksellä me nyt näemme ja koemme  Jumalan valtakunnan ajassamme vain vajavaisesti ”kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin”.

Ei. Teksti ei puhu ”täydellistymisestä”, jonka koemme kun parousia tapahtuu, vaan täysimääräisestä (teleios), joka tulee (erchomai, ei parousia), ja jonka tulemisen myötä pannaan pois se, mikä on vajaamääräistä (meros). Silloin ei enää tarvita armolahjoja (huom: ei armolahjoja en toto, vaan nimenomaan profetiaa, tietoa ja kielilläpuhumista), mutta uskoa ja toivoa tarvitaan (jae 13)?

En tarkoituksella halua olla ilkeä, mutta jos tekstiä muokkaa hivenen vastaamaan esitettyä tulkintaa, jälki on aika rumaa:

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun [koemme täydellistymisen Herran toisessa tulemisessa], katoaa se, [minkä välityksellä nyt vajavaisesti koemme Jumalan valtakunnan]. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. [← Ei tärkeää] Sillä nyt me näemme [Jumalan valtakunnan] kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin [Herran] kasvoista kasvoihin; nyt minä [koen Jumalan valtakunnan] vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva [Herran] täydellisesti, niinkuin minut itsenikin [Herra] täydellisesti [tuntee]. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. [← Ei tärkeää]

Anteeksi nyt, mutta tässä ristiriitaisessa ja eisegeettisessä sekamelskassa ei ole päätä eikä häntää. Koemmeko todella Jumalan valtakunnan tässä ajassa ainoastaan ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan kautta? Miksi vajavaisuuden kohdalla on puhe Jumalan valtakunnasta, mutta täydellisyyden kohdalla Jumalasta itsestään? Onko Jumalan valtakunta todella meille kristityille arvoitus? Mikä on eksegeettinen peruste (muu kuin ”mikä muukaan se voisi olla”) tehdä Jumalasta tuntemisen kohde? Miksi jakeet 11 ja 13 eivät tunnu vaikuttavan tulkintaan millään tavalla?

Nikaia ja Augustinus

Warfield toteaa, että 300- ja 400-luvuille tultaessa myös ihmetarinoiden määrä kasvaa ja tarinat muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi. Ihmeet eivät myöskään ole enää anonyymejä tapahtumia, vaan ihmeiden tekijöillä alkaa olla nimet ja kotipaikat. Jotkut kirjoittajat, kuten Augustinus, väittävät myös itese olevansa jos jonkinlaisen ihmeen silminnäkijöitä. Valitettavasti tässä kohtaa historiaa ihmeiden luonne vain alkaa olla erittäin kyseenalainen. Warfield vertaa niitä, mielestäni hyvällä syyllä, Gulliverin retkiin ja paroni Von Münchausenin tarinoihin (Warfield, s. 16). Ne ovat ihmetarinoita ja edustavat pakanallisen ajattelun infuusiota kristinuskoon (Warfield, s. 47).

Pienikin syvempi tutustuminen niiden henkilöiden ihmeisiin, joista esimerkiksi Turusen siteeraama Mopsuestian piispa Theodoros kirjoittaa, saa takuulla aikaan silmien pyörittelyä. Omaa osaansa tällaisissa tarinoissa näyttelevät aikansa maailmankuva, politiikka, uskomukset ja opilliset vääristymät. Esimerkiksi Nisibiksen piispa Jaakob, jonka Theodoros ainoana mainitsee nimeltä Turusen siteeraamassa katkelmassa, oli vannoutunut askeetikko ja siksi katsottu pyhyytensä tähden arvolliseksi saamaan profetoimisen ja ihmetekojen armolahjat. Tarinat hänen ihmeteoistaan ovat melkoisen legendaarisia. On erittäin ilmeistä, että tällaiset ihmiset on jälkikäteen korotettu suuremmalle jalustalle, kuin on ollut perustetta ja vääristä syistä. Terveen kristinopin mukaan emme tavoittele asketismia, vaan kiitämme kaikesta hyvästä, minkä elämässä osaksemme saamme, koska kaikki hyvä tulee Herralta.

Augustinus jatkaa valitettavasti omalta osaltaan suuntaa kohti älyttömyyttä. Turunen kertoo Augustinuksesta, että:

Joihinkin Augustinuksen kertomiin ihmeisiin liittyy pyhäinjäännöksiä ym. Näistä voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta Augustinus itse uskoi kymmenien dokumentoitujen parantumis- ja ihmekokemusten ja Raamatun valossa, että apostolisia ihmeitä yhä tapahtuu apostolien ajan jälkeenkin.

Tämä on harhaanjohtavasti ilmaistu, sillä Turusenkin mainitsemista seitsemästäkymmenestä kahden vuoden aikana dokumentoidusta parantumisihmeestä ei liity Stefanuksen pyhäinjäännöksiin vain ”joitakin”, vaan suurin osa. Nuo 70 ihmettä tapahtuivat Hippossa pyhäinjäännöksille pyhitetyssä kappelissa. Stefanuksen jäännökset olevinaan löydettiin Jerusalemista vuonna 415 ja Hippo, jossa Augustinus oli piispana, sai osansa reliikeistä vuoden 424 tienoilla. Lisäksi ”verrattomasti” muita ihmeitä tapahtui Augustinuksen mukaan Calaman naapurikaupungissa, joka oli saanut omat pyhäinjäännöksensä jo aiemmin (Warfield, s. 29). Augustinus toki kirjoittaa todistaneensa ihmeitä jo ennen vuotta 415 ja Stefanuksen pyhäinjäännösten löytymistä. Tämä usko ihmeisiin voidaan jäljittää Milanon kaupunkiin, jossa Augustinus todisti sokean miehen saavan näkönsä. Augustinus itse kirjoittaa miehen saaneen näkönsä Milanossa olevien marttyyrien ruumiiden kautta (Warfield, s. 31).

Emme voi olla pyhäinjäännöksistä ja niiden avulla tehdyistä ihmeistä perustellusti kuin yhtä mieltä: ne ovat häpeällistä taikauskoa ja silkkaa hölöpönpöppöä. Että Augustinus kehotti ihmisiä antamaan kunnian ensisijaisesti Jumalalle ihmeistä, jotka olivat tapahtuneet pyhimys-Stefanuksen esirukousten välityksellä, ei auta asiaa yhtään. Raamattu ei opeta, että pyhimykset esirukoilevat puolestamme ja että sitä kautta tapahtuu ihmeitä. Tunnustamme ilman muuta veljemme Augustinuksen valtavan merkityksen ajattelijana ja teologina ja olemme suuressa velassa hänen elämäntyölleen raamatullisen reformoidun pelastusopin puolustuksessa, mutta tiedostamme myös, että hänessä oli vikansa. Tätä emme häneltä hyväksy.

Eräs opillinen vääristymä, jonka piikkiin ihmekertomukset myös voi laittaa, on hiljalleen kuvaan mukaan hiipivä taikauskoinen sakramentalismi. Turunen referoi:

[Augustinuksen ihmekertomuksiin] kuuluu esimerkiksi kertomus rammasta miehestä, joka kannettiin kastealtaaseen ja sieltä hän nousi ylös parantuneena kävellen omilla jaloillaan.

Kuinka yllättävää, että nimenomaan kastevesi sai tämän ihmeen aikaan. Muita vastaavia tarinoita ovat esimerkiksi tarinat ehtoollisleivästä, joka syöksi tulta, lensi tai muuttui kiveksi (Warfield, s. 39-40). Ihmetarinat tämänkaltaisesta opillisesta miljööstä tekevät yksinkertaisesti hyvin vaikeaksi uskoa, että niissä on minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Warfieldin selitys tällaiselle taikauskon hiipimiselle sisään kristinuskoon on erittäin yksinkertainen. Nämä kristityt olivat yksinkertaisesti aikansa tuotteita. Jopa pakanoista koulutetuimmat, kuten Plinius, uskoivat mitä typerimpiin kummitusjuttuihin. Samalla kun pakanat tulivat uskoon, myös heidän kansantarunsa ”tulivat uskoon” (Warfield, s. 51).

Turusen loppupäätelmien arviointia

Pasi Turunen ei unohda muistuttaa siitä, että kirkkohistoriallisiin lähteisiin tulee suhtautua kriittisesti. Niin olen tehnyt. Kriittisesti tarkasteltuna kirkkoisien kirjoituksista löytyy niin paljon ongelmia ja heidän ihmeet ja merkit mahdollistavasta teologiastaan niin paljon huomautettavaa, että mielestäni siinä on perusteita riittävästi todeta, että heidän raportteihinsa ihmeistä kannattaa suhtautua äärimmäisen skeptisesti. On yksinkertaisesti paljon hyödyllisempää pitäytyä yksistään Raamatun todistuksessa ja didaktiikassa, mitä näihin asioihin tulee. Ekklestiastiset ihmeet eivät vastaa apostolisia ihmeitä; eivät toteutustapansa, eivät lopputuloksensa, eivätkä laatunsa puolesta.

Pasi Turunen tekee pari huomiota:

Ensiksi, apostolien ajan jälkeisestä varhaiskristillisestä kirjallisuudesta nähdään selviä viitteitä ihmelahjojen (profetoiminen, kielilläpuhuminen, voimalliset teot) esiintymisestä seurakunnan elämässä useita vuosisatoja apostolien kuoleman jälkeen. Väite, että nämä ihmelahjat olisivat lakanneet apostolien kuoleman myötä ei ole historian valossa kestävä.

Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vain erittäin pintapuolisella väitettyjen ihmelahjojen analysoinnilla. Mikäli ihmelahjojen esiintymistä ei ole riittävän tarkasti dokumentoitu, kuten 100- ja 200-luvuilla ei ole, ei asiasta voi siltä pohjalta tehdä positiivista esitystä. Myönnän, että myöhäisempi kirkkohistoria on helpompi otus käsitellä ja ampua täyteen reikiä tämän aihealueen osalta, kuin ensimmäiset pari vuosisataa. Nimenomaan siitä syystä on paljon hyödyllisempää muodostaa näkemys charismatan jatkumisesta yksistään Raamatun pohjalta. Myös Justinoksen ja Irenauksen on alistuttava ja mikäli Raamatun pohjalta päätämme, että charismata olivat lakanneet apostolisen ajan päättymisen myötä, se on se ja sama, mitä he kirjoittavat nähneensä ja kokeneensa.

Toiseksi, näistä kirjallisista lähteistä voidaan päätellä vähintään se, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen ei uskottu ihmelahjojen lakkaamiseen apostolien kuoleman myötä. Päinvastoin niiden jatkuvuuden ja esiintymisen uskottiin olevan täysin Raamatun sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista.

Eikä edelleenkään ole merkitystä sillä, uskoivatko varhaiset post-apostoliset kristityt niin taikka näin. On tarkasteltava kriittisesti sitä, mitä he uskoivat ja osoitettava Raamatulla, oliko se perusteltua. He saattoivat olla väärässä. Myös nykypäivän karismaattiset kristityt uskovat kokemiensä ihmeiden ja armolahjojen olevan täysin Raamatun Sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista. He ovat aivan yhtä väärässä. Molempia arvioidaan samoilla standardeilla.

Eksegeettisten argumenttien arviointia

Koska vuorovaikutan kaikista mieluimmin raamatullisten argumenttien kanssa, olin iloinen siitä, että Pasi Turunen käyttää artikkelinsa lopussa vielä Raamattua. Valitettavasti lainatut tekstit ovat hyvin ennalta-arvattavia, eivätkä sovi niiden väitteiden perusteluun, joihin niitä käytetään. Ensimmäinen Turusen teksteistä on Hebr. 13:8:

Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Ei käy. Tämän logiikan mukaan, jos Jeesus Kristus ei tänä päivänä toimi täsmälleen samalla tavalla ja tee täsmälleen samoja asioita, kuin apostolisena aikana, Hän ei mukamas ole sama. Ei Jeesus tehnyt myöskään ennen inkarnaatiotaan samoja asioita, kuin maanpäällisen elämänsä aikana. Eikö Jeesus Kristus ollutkaan sama? Olisiko intertestamentaalinen aikakausi hyvä esimerkki historiallisesta ajasta, jolloin Jumala pani kaikki hanat ja kanavat kiinni? Ilmeisesti Hän ei ollut sama. Valehteleeko Heprealaiskirjeen kirjoittaja meille, vai käyttääkö Pasi Turunen Raamattua väärin?

Tätä logiikkaa käyttämällä unohdetaan myös se seikka, että Kolminaisuudesta nimenomaan Pyhä Henki on roolitettu ihmeiden ja merkkien aikaansaajaksi. Hepr. 13:8 viittaa Jumalan muuttumattomuuteen. Jeesus Kristus on pelastajana sama kaikille kansakunnille kaikkina aikona, myös ennen inkarnaatiotaan. Jakeen 8 toteamus liittyy myös ympäröiviin jakeisiin:

Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä…

Muistakaa teitä ennen tulleita kristittyjä ja heidän opetustaan; heillä on sama Kristus kuin teilläkin ja siksi heistä on hyödyllistä ottaa oppia ja mallia. Älkää eksykö vieraisiin oppeihin (”muistakaa johtajianne” auttaa siinä). Jeesus Kristus on sama, eikä Hän muutu, eikä myöskään oppi Hänestä. Hebr. 13:8 ei voi käyttää karismaattisen kristillisyyden puolustamiseen.

Toinen Turusen lainaama teksti on Luuk. 11:13:

Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!”

Tämäkään ei käy. Että Turunen käyttää tätä tekstiä charismatan toiminnan jatkumisen perusteluun, on minusta kerta kaikkiaan käsittämätöntä. Onko todella niin, että Jeesus puhuessaan fariseusten kanssa ottaa tuosta vain kontekstiin liittymättä puheeksi ihmeelliset armolahjat? Jeesuksen ilmaisu ”antaa Pyhä Henki” on päivänselvästi soteriologinen. Pyhä Henki annetaan lahjana jokaisen uudestisyntyneen sisimpään asumaan. Turusen tulkinta piirtää mielikuvan kristitystä, joka ”ei ole vielä saanut Pyhää Henkeä”, eli ei ole ”kokenut Pyhän Hengen kastetta ja puhunut uusin kielin”, kuten se helluntailaisuudessa ilmaistaan, tai mitä tahansa ns. ”toisen siunauksen” varianttia, mitä historia tuntee.

Kolmas Turusen teksteistä, Apt. 1:8, sanoo:

Kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että, Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.

Ei ole millään tavoin ongelma todeta, että jokaisella kristityllä on yhtäläinen Pyhän Hengen voima ja jokainen kristitty on myös Kristuksen todistaja. Se on totta niillekin, jotka eivät manifestoi minkäänlaisia karismaattisia armolahjoja. Mikäli näin ei olisi, olisi pakko päätellä, että mikäli ilmestykselliset armolahjat eivät elämässäsi esiinny, sinulta puuttuu voima. Esimerkiksi John MacArthurin pian 50 vuoden palvelutyö saman seurakunnan pastorina ja globaalisti erittäin laajalevikkisenä saarnaajana ja raamatunopettajana olisi luultavasti tämän päivän Kristus-ruumiin merkittävin ilman Pyhää Henkeä omassa voimassa tehty saavutus.

Ihan totta, mitä ihmettä Pyhän Hengen voiman oikein kuvitellaan olevan? Tätäkö?

2ec8g6

Tarkoittaako Paavali todella esimerkiksi 1. Kor. 1:4-5, että ”en puhunut kovin hyvin, mutta tehdäpä pärskäytin paljon ihmeitä, että uskonne perustuisi Jumalan VOIMAAN”?

Evankeliumi on Jumalan voima! Jumalan voiman manifestaatio on siinä, että syntiset kääntyvät ja tekevät parannuksen! Jumalan voima tulee esille siinä, että kivisydämet muuttuvat lihasydämiksi! Ja sen saa aikaan Pyhän Hengen voima – sama voima, joka herätti Kristuksen kuolleista!

Lopuksi

Jos historia on minulle jotakin opettanut, niin sen, että ihmiset eivät muinoin olleet sen jalompia kuin nykyäänkään. Monessa suhteessa nykyinen sivistys on huomattavasti edistyneempää kuin entinen. Entisaikain kristittyjä ei kannata romantisoida, eikä heidän pyhimysstatustaan pönkittää. On ymmärrettävä heidän toimiensa ja kirjoitustensa vaikuttimet, sekä se hengellinen ja poliittinen miljöö, jossa he elivät.

Olen tullut ymmärtämään myös, että ihmiset ovat edelleenkin käsittämättömän taikauskoisia, kristitytkin. Warfield kirjoittaa:

Epävanhurskas ei enää Jumalan armosta tehnyt epävanhurskautta. Ei myöskään saastainen enää pysynyt saastaisuudessaan. Mutta taikauskoinen pysyi edelleen taikauskoisena. Ja joka eli ihmeiden maailmassa, etsi edelleenkin ihmeitä ympäriltään. Tässä mielessä valloittavan seurakunnan valloitti se maailma, jonka se oli valloittanut. (Warfield, s. 55)

Tätä se on tänäkin päivänä.

Täydellistä metsästämässä: 1. Kor. 13:8-13 sessationismin puolesta – ja vastaan

Kommentoin pari kuukautta sitten Heikki Salmelan juttua Ristin Voitossa, jossa hän analysoi hiljattain tänä vuonna suomeksi ilmestynyttä Vierasta tulta -kirjaa. Heikki Salmela otti minuun yhteyttäkin jutun tiimoilta ja kysyi muutamia tarkentavia kysymyksiä kritiikkiini liittyen. En tiedä mitä mieltä hän oli vastauksistani, mutta tuo pienimuotoinen ajatustenvaihto sai minut mietteliääksi sen suhteen, mikä Vierasta tulta -kirjan rooli ja tarkoitus todellisuudessa on. Vain suomenkieliseen painokseen tutustunut ei nimittäin tiedä, että alkuteoksella on alaotsikko, jota ei ole suomennettu: The Danger of Offending the Holy Spirit with Counterfeit Worship.

Tuo onkin melkoinen mörkö käännettäväksi ja pohdin itsekin moneen otteeseen, että jos itse suomentaisin tuon, mitenköhän se voisi kaikkein jouhevimmin mennä? Siispä Matti Leisola teki oman ratkaisunsa ja jätti sen tykkänään pois. Tuon alaotsikon ajatus on, että Pyhän Hengen loukkaaminen väärennetyllä palvonnalla on vaarallista. Se on kirjan perusteesi.

Tiedän henkilöitä, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että kalvinismi on raamatullinen soteriologia ja he hyväksyvät mukisematta Jumalan kaikkivaltiuden pelastuksessa – tai ehkä mukisten, mutta hyväksyvätpä kuitenkin. Sen sijaan ilmestyksellisten armolahjojen jatkumisesta he ovat kanssani eri mieltä. He uskovat niiden olevan edelleen voimassa, eli he eivät ole sessationisteja. Sessationismin uskotaan usein olevat erottamattomalla tavalla osa kalvinismia ja tavallaan jopa itse edistän sellaisen käsityksen leviämistä, koska minulla ne seurasivat toinen toistaan. Se tulee esille aina, kun vastaan kysymyksiin siitä, miten minusta tuli kalvinisti. Siispä saan alituiseen olla korjaamassa ihmisten virheluuloja, kun he mieltävät kalvinismin ja sessationismin samaksi asiaksi. Todettakoon silti ilman mitään tulkinnanvaraa: olen sitä mieltä, että kaikkine implikaatioineen johdonmukainen kalvinismi edellyttää myös sessationismia.

Todettuani nämä asiat, on minun samaan hengenvetoon silti myös todettava, että vaikka Strange fire -konferenssi ja -kirja vakuuttivatkin minut siitä, että sessationismi on raamatullista ja oikein, joillekin henkilöille kirjan argumentaatio ei riitä. Vierasta tulta ei välttämättä ole paras mahdollinen sessationismin oppikirja – eikä se ole edes sen tarkoitus. Kirjan ajatuskulku on nimittäin jokseenkin:

  • Jumala määrää, kuinka Häntä tulee palvoa, eikä meillä ole oikeutta pelleillä sen suhteen.
  • Pyhän Hengen nimissä sellaisten asioiden tekeminen tai sanominen, mitä Hän ei ole tehtäväksi tai sanottavaksi määrännyt, on paha asia ja syntiä.
  • Raamattu määrittelee meille armolahjat, demonstroi niiden käyttöä esimerkein sekä oheistaa niiden käytössä käskyin ja kielloin.
  • Nykyisen helluntaikarismaattisen liikkeen tarkastelu osoittaa, että nykyään esiintyvät ihmeenomaisten armolahjojen manifestaatiot eivät täytä niiden raamatullisia määritelmiä, eivät vastaa raamatullisia esimerkkejään, eikä niiden käytössä noudateta Raamatun sanelemaa ohjeistusta.

Jos näillä perusteilla hyväksyy sessationismin, on vähään tyytyväinen. Joskus se on hyvä asia. Mutta henkilölle, joka vaatii seikkaperäisempiä ja vähemmän implikoivia perusteita, eväät saattavat jäädä laihoiksi. Tämä oli esimerkiksi Heikki Salmelan huomio. Hän löysi kirjasta kaksi (ja puoli) raamatullisiksi kelpuuttamaansa perustelua:

  • Ef. 2:20 mukaan kirkko on perustettu Apostolien ja profeettain perustukselle. Koska Apostoleja ei enää ole, ei ole profeettojakaan. Siten apostolinen aika on päättynyt ja koska 2. Kor. 12:12 mukaisesti Apostolin tunnusteot (ts. ne tunnusteot, joista niiden tekijä tunnistetaan Apostoliksi) käsittävät kaikkinaisia ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja, Apostolien myötä niidenkin esiintyminen on lakannut.
  • Hepr. 2:3-4 Jumala vahvisti evankeliumin ihmein ja merkein. Missä ei ole uutta evankeliumia, siellä ei ole ihmeitä ja merkkejäkään.

Entä se puolikas? Mukavaa, että kysyit. Kyseessä on kuin onkin 1. Kor. 13:8-13. Se on ihmeellinen katkelma. Sitä kierretään kuin kissat kuumaa puuroa, eikä sen kanssa oikein uskalleta liata käsiään. Sitä pelätään. On kuulemma vaikea teksti, yksi Raamatun vaikeaselkoisimmista. Koska tuon tekstin tulkinnallinen diversiteetti on niin laaja, John MacArthur tyytyy kirjassaan vain ohimennen mainitsemaan sen. Hän on käsitellyt tuota tekstikohtaa tarkemmin kirjassaan Totuus kielilläpuhumisesta.

Tärkein kiistakapula tuossa tekstissä on tietenkin, mitä tarkoitetaan sillä mikä on täydellistä. Nimittäin kun tulee se, mikä täydellistä on, lakkaa vajavainen. Siispä loogisesti halutaan tietenkin selvittää, mikä se täydellinen on, että voidaan havainnoida, josko se mahdollisesti jo olisi tullut. Kun eri tulkitsijat päätyvät eri lopputuloksiin kryptisen täydellisen identiteetistä, on selvää, että konsensusta ei synny. Siksi minun mielestäni voisi olla hyvä taktiikka unohtaa hetkeksi, mitä se on ja keskittyä siihen, mitä se ei ainakaan ole – yrittämällä rajata vaihtoehtoja.

John MacArthurin tulkinta tekstistä on luettavissa hänen Totuus kielilläpuhumisesta -kirjastaan (s. 59-68). Hän listaa viisi eri tulkintavaihtoehtoa:

  1. Täydellinen on Raamattu.
  2. Täydellinen on ylöstempaaminen.
  3. Täydellinen on seurakunnan kypsyminen.
  4. Täydellinen on Kristuksen toinen tuleminen.
  5. Täydellinen on iankaikkisuus

MacArthur luettelee ensin neljä mielestään väärää vaihtoehtoa ja sitten viidenneksi oman mielipiteensä. Hän perustelee iankaikkisuutta oikeaksi vaihtoehdoksi, koska:

  • Sana täydellinen on alkukielessä sellaisessa sukumuodossa (neutri), että sitä ei voi käyttää Kristuksesta (maskuliini).
  • Vaihtoehto mahdollistaa profetian ja tiedon esiintymisen seurakunta-aikana. Profetialla hän tarkoittaa julistamista, ei suoraan Jumalalta saatua ilmestystietoa. Tiedolla hän tarkoittaa yksinkertaisesti asioiden tietämistä ilman mitään yliluonnollisia implikaatioita.
  • Hänen mielestään Paavalin kontrasti rakkauden iankaikkisuuden ja armolahjojen ajallisuuden välillä menettää merkityksensä, jos täydellinen on Raamattu. Perustelu jää epäselväksi.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa voimme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa me tunnemme Jumalan täydellisesti kuten Hän tuntee meidät.

Olen MacArthurin tulkinnasta täysin eri mieltä.

Täydellisen ja vajavaisen luonne

Kirjoituksissaan Paavali piirtää usein kontrasteja asioiden välille. Hän tekee sitä tavan takaa. Esimerkkejä:

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. (1. Kor. 1:18)

Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha;  (Room. 8:6)

Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; (Ef. 2:17)

Ei siis ihme, että tästäkin teksikohdasta voi bongata sen, mitä kutsun paavalilaiseksi kontrastiksi. Se on jakeessa 10:

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Paavali piirtää kontrastin kahden konseptin välille: sen, mikä on täydellistä ja sen, mikä on vajavaista. Mysteerimmehän on se täydellinen. Emme tiedä, mikä se on; sitä juuri yritämme selvittää. Voisiko siis siitä olla apua, että selvitämme ensin, mikä se vajavainen on? Jos ymmärrämme, mikä vajavainen on, meillä on paremmat lähtökohdat ymmärtää, mikä täydellinen on, koska täydellinen on tässä vajavaisen vastakohta. Ja kuinka ollakaan, vajavaista ei tarvitse arvuutella, vaan Paavali kertoo meille:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Ensinnäkin tässä on nyt osoitettu vääräksi, jos joku menee väittämään, ettei Raamattu missään sano, että [jotkut] armolahjat lakkaavat toimimasta. Tässä se sanotaan. Profetoiminen lakkaa, samoin kielilläpuhuminen. MacArthurin metodi on tehdä iso numero kreikan sanamuodoista ja tehdä niistä päätelmiä. Paavali käyttää profetoimisen ja kielilläpuhumisen lakkaamiselle kahta eri sanaa, katargeo ja pauo. Katargeo esiintyy tekstissä passiivissa, mutta pauo refleksiivissä. Toisin sanoen profetoiminen lopetetaan – ulkoinen tekijä lopettaa sen –, mutta kielilläpuhuminen lakkautuu – se lakkaa itsestään. Mielestäni se on ylianalyyttinen lähestymistapa, joka saa hänet tekemään lakkaamisen ajankohdasta huomion, jolle ei mielestäni ole riittäviä perusteita:

Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13:9–10 tieto ja profetoiminen päättyvät, ”kun tulee se, mikä täydellistä on”. Huomioi, että kieliä ei mainita näissä jakeissa. Miksi ei? Siksi että mikään ei pysäytä kieliä — ne pysähtyvät itsestään ennen kuin ”tulee se, mikä täydellistä on”. (s. 31) [korostus minun]

Mielestäni tämä on liian pitkälle vietyä päättelyä. On epälooginen päätelmä, että Paavali luettelee kolme asiaa, jotka päättyvät, mutta joista ensimmäinen ja viimeinen päättyvät samaan aikaan myöhemmin ja keskimmäinen jostakin syystä omia aikojaan aikaisemmin. Paavali mainitsee kolme asiaa, profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon, jotka ”katoavat” tai ”lakkaavat”. On loogista olettaa, että jos oletetaan profetoinnin ja tiedon katoavan samaan aikaan, voidaan myös olettaa kielilläpuhumisen lakkaavan samaan aikaan. Lisäksi sen, että Paavali käyttää eri tapoja sen ilmaisemiseksi, että jokin lakkaa, voi selittää niinkin yksinkertaisesti, että hän vain hieman elävöittää kirjoittamaansa tekstiä käyttämällä välillä eri verbiä eri sijamuodossa.

Sinänsä MacArthurin huomio on oikea, että jakeessa 9 ei sanota, että kielilläpuhuminen on vajavaista. Se jää helposti huomaamatta. Mutta jos on oikein ymmärretty, mitä vajavainen tarkoittaa, ei pitäisi olla mikään ongelma heittää myös kielilläpuhumista samaan läjään muiden vajavaisten kanssa. Jaetta 9 ei tarvitse yliteknistää – Paavalin ei yksinkertaisesti tarvitse mainita kaikkia kolmea pointtinsa tueksi. Kielten kuulumista samaan nippuun muiden vajavaisten kanssa tukee myös se seikka, että myös kielilläpuhuminen oli ilmestystiedon kanava.

Kysymys kuuluu siis, mitä nämä vajavaiset asiat ovat, tai paremminkin: millä tavalla ne ovat vajavaisia? Helluntaikarismaatikon mieltävät tyypillisesti vajavaisuuden laadulliseksi vajavaisuudeksi. Profetoinnissa on astian makua; saattaa liha vähän haista. Minä olen vakuuttunut siitä, että se on väärä tulkinta ja että vajavaisuus on ehdottomasti ymmärrettävä määrällisenä vajavuutena.

Vajavaisuus ei tarkoita sitä, että profetia voi olla sisällöltään osittain paikkansapitämätön, vaan se tarkoittaa osittaisuutta. Sama kreikan sana meros esiintyy muualla Uudessa testamentissa ja sitä käytetään esim. tahoista, osuuksista, puolueista, alueista, ruumiinosista jne; se on sana, joka käy monenlaisiin erilaisiin osituksiin ja jaotteluihin; sillä ei kertaakaan ilmaista vajavaisuutta siten, kuin helluntaikarismaatikot uskovat. Profetoinnin vajavaisuus ei missään nimessä tarkoita, että puolet saattaa olla puutaheinää ja että se on odotettavissakin, koska 1. Kor. 13:9. Vajavainen profetia tarkoittaa, että palapelistä puuttuu paloja, mutta ei sitä, että osa paloista olisi vääriä.

Vajavaisuuden luonteen määritteleminen tällä tavalla auttaa myös ymmärtämään paremmin vajavaisen vastakohdan, täydellisen, luonteen. Se ei voi olla eri tavalla täydellistä, kuin mitä vajavainen on vajavaista, vaan sen on oltava vajavaisen täsmällinen vastakohta. Siispä, koska vajavainen on määrällisesti vajavaista, myös täydellinen on määrällisesti täydellistä. Paavalin käyttämä sana täydelliselle on teleion. Se on sanana monikäyttöisempi kuin meros, ja sillä voidaan ilmaista myös laadullista täydellisyyttä. Siitä syystä, jos mennään täydellinen edellä, päädytään väärään johtopäätökseen täydellisen luonteesta. Vajavaisen luonne määrää tässä täydellisen luonteen.

Useimmat englanninkieliset käännökset kääntävät sanan teleion muotoon perfect. Mutta on myös muutamia, jotka kääntävät sanan muotoon complete. Se viittaa eheyteen – siihen, että palapelissä on kaikki osat. Raamatussa jokaisella ihmisellä on saatavilla Jumalan koko ihmiskunnalle tarkoittama ilmoitus. Siitä ei puutu mitään, eikä ole mitään elämäntilannetta, johon Raamatulla ei ole sanottavaa. Mikään muu ilmestystiedon muoto ei pysty kilpailemaan tyhjentävyydessä, kattavuudessa ja käyttökelpoisuudessa Raamatun kanssa. Näin argumentti sille, että täydellinen on Raamatun kaanon, seisoo erittäin tukevalla pohjalla.

Lakkaamisen ja pysymisen ajankohta

Voidaksemme rajata vaihtoehtoja entisestään, meidän on bongattava toinen paavalilainen kontrasti, jota ei välttämättä ole yhtä helppoa löytää, koska välissä on useampia jakeita:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Kolme asiaa lakkaa, kolme asiaa pysyy. Tämän erinomaisen huomion teki myös Joonas Laajanen tätä samaa aihetta käsittelevässä erinomaisessa blogitekstissään, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon kadottua pysyvät usko, toivo ja rakkaus. MacArthurin tulkinnan heikkous on siinä, että hän joutuu jättämään uskon ja toivon merkityksen tälle tekstille täysin käsittelemättä. Rakkauden täydellisyyden ja iankaikkisuuden hän kyllä mainitsee, mutta uskosta ja toivosta hän ei kirjoita juuri mitään:

Paavali asettaa hengelliset lahjat vastakkain rakkauden kanssa osoittamalla, että lahjat ovat ainoastaan ajallisia, mutta rakkaus jatkuu ikuisesti. Tämä vastakkainasettelu olisi merkityksetön, jos Paavali sanoisi: ”Hengelliset lahjat kestävät ainoastaan Raamatun valmistumiseen saakka, ylöstempaamiseen saakka, tai Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, tai seurakunnan kypsymiseen saakka.” (s. 67)

Niin voisi periaatteessa ollakin, ellei MacArthurilta jäisi huomiotta se tärkeä seikka, että Paavali ei aseta armolahjojen kanssa vastakkain ainoastaan rakkautta, vaan myös uskon ja toivon. Myös usko ja toivo ovat ajallisia. Iankaikkisuudessa, joka on hänen tulkintansa täydellisestä, emme enää usko, koska usko on vaihtunut näkemiseen. Iankaikkisuudessa emme myöskään enää toivo, sillä koska toivomme on realisoitunut – olemme saavuttaneet sen, mitä toivomme.

Kuinka siis Paavali voi sanoa, että usko, toivo ja rakkaus pysyvät, jos vain rakkaus on todella pysyvää ja iankaikkista? Uskon, että Paavalin syy luennoida rakkaudesta niin perinpohjaisesti ja korostaa sen tärkeyttä, on se, että rakkaus pysyväisenä asiana on paljon parempi investointikohde, kuin ilmestykselliset armolahjat, joiden toiminta lakkaa pian. Kun ilmestystiedon hanat on pantu kiinni, me kristityt joudumme kestämään täällä toisiamme vielä kukaties kuinka monta tuhatta vuotta. Panostakaa siis rakkauteen; siksi rakkaus on ylivertainen. Usko ja toivo ovat osa kristityn elämää koko sen keston ajan. Siksi niistä voidaan sanoa, että ne pysyvät. Mutta rakkaus on niitäkin pysyvämpi; rakkaus ei koskaan katoa.

Vieläkään emme ole mielestäni saavuttaneet lopullista selvyyttä siitä, mikä täydellinen on, mutta mielestäni seuraavalla päättelyketjulla on vahvat meriitit:

  • Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat.
  • Kun kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat, usko, toivo ja rakkaus eivät katoa.
  • Koska usko ja toivo (ja rakkaus, mutta korostan uskoa ja toivoa ajallisina asioina) pysyvät ajassa, myös kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa.
  • Koska kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa ja koska uskon ja toivon (ja, yäk, rakkauden) pysyminen indikoi ajan jatkumista kielilläpuhumisen, profetoimisen ja ilmestystiedon lakkaamisen jälkeen, ja koska täydellisen tuleminen on määritelty lakkaamisen ajankohdaksi, myös täydellinen tulee ajassa.
  • Koska täydellinen tulee ajassa ja koska täydellisen tulon jälkeen usko ja toivo (ja, huoh, rakkaus) pysyvät, täydellinen ei ole iankaikkisuus.

Täydellisen tuleminen ajassa valaisee lisää myös profetian ja tiedon yliluonnollisuuden aspektia. MacArthurin linja, että profetoiminen on julistamista ja tieto ihan vain tietämistä, ei mielestäni ole oikea. Välistä unohtuu nimittäin kielilläpuhuminen, joka on yliluonnollista. Lisäksi, koska lakkaaminen tapahtuu ajassa, ei käy päinsä, että julistaminen lakkaa, emmekä enää tiedä mistään mitään. Siitä syystä kyseessä on oltava kaikkien kolmen kohdalla yliluonnollinen ilmestys. Ja koska vajavuus niissä ei tarkoita virheellisyyttä, vaan riittämättömyyttä, on siitä pääteltävä, että sellaiset ilmestystiedon muodot, jotka eivät sisällä kaikkea tarvittavaa, joutuvat antamaan tiedä sellaiselle ilmestystiedon muodolle, joka sisältää kaiken tarvittavan.

Tietäminen ja tunteminen

MacArthur kirjoittaa profetian ja tiedon vajavaisuudesta esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Voin opiskella ahkerasti ja tehdä kaiken voitavani opiskellakseni Jumalan Sanaa, mutta parhaimmillaankin pystyn saarnaamaan vain osan Jumalan totuuksista.

Tiedon lahja, joka on Hengen antama kyky nostaa esiin periaatteita Jumalan Sanasta, on sekin vajavaista. Emme millään voi tiedää kaikkea olemassaolevaa tietoa. (s. 54)

MacArthur implikoi täysin oikein, että vajavuus tarkoittaa osittaisuutta; sitä, että jotakin puuttuu, eikä niinkään sitä, että jokin on väärin. Realistista olisi tietysti ottaa sekin huomioon, koska varmasti jokaisella saarnaajalla on jokin traditio tai uskomus, joka luikertelee puheiden seassa ja jonka periaatteessa pitäisi jäädä ahkerien berealaisten haaviin. Oma lukunsa ovat myöskin tulkinnalliset erot. Jokainen erilainen tulkinta jostakin raamatunkohdasta ei voi olla oikein, vaan tyypillisesti yksi on oikein ja muut väärin. Molemmat seikat sopisivat hyvin tähän kontekstiin, mutta ne ovat laadullista vajavaisuutta, eikä 1. Kor. 13:9 puhu siitä, vaan se edelleenkin puhuu määrällisestä vajavaisuudesta. Siksi McArthurinkin ajatus siitä, että ei sitä kaikkea voi ihminen tietää, sopii huonosti. Meidän laadullinen vajavaisuutemme ihmisinä nimittäin aiheuttaa sen, että tietomme ja hengellinen ulosantimme jää määrällisesti vajavaiseksi. Siten tavallaan teemme oman laadullisen vajavaisuutemme kautta myös Jumalan totuudesta laadullisesti vajavaista. Mutta onko Jumalan koko totuus silti saatavilla? Ehdottomasti on!

On hyvä huomata, että Paavali ei ota mitään kantaa meihin ihmisinä, eikä meidän vajavuuteemme, eikä vajavaiseen kykyymme käsitellä ja omaksua Jumalan totuutta. Vastaväite tähän olisi jae 12:

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Tässäkin vajavainen ja täydellinen ovat vastapareja. Vajavainen on sama meros kuin aikaisemmin. Sen sijaan täydellinen on tässä epiginóskó, joka on määritelty seuraavalla tavalla:

I come to know by directing my attention to him or it, I perceive, discern, recognize; aor: I found out. [lähde]

Tulla tuntemaan kiinnittämällä huomio, havaita, erotella, tunnistaa; aor.: sain selville.

Korjatkaapa, jos olen väärässä, mutta tässä vaikuttaisi minun mielestäni olevan enemmän kyse tietämisestä kuin tuntemisesta. Siitä syystä en hyväksy sellaista selitystä, jonka mukaan kun täydellinen tulee, tunnemme Jumalan täydellisesti, samoin kuin Jumala tuntee täydellisesti meidät. Selitykseksi käy minun mielestäni paljon paremmin se, että meillä on täällä ajassa saatavilla kaikki tieto Jumalasta. Ja kuinka ollakaan, Raamatun kansien välissä on kaikki, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, eikä se ole vähän. En ole eri mieltä siitä, ettemmekö tuntisi Jumalaa huomattavasti nykyistä paremmin iankaikkisuudessa, mutta sitäkin sietäisi mielestäni pohtia, että toteutuuko se tunteminen tiedon omaksumisen kautta, vai intuitiivisesti ja yhtäkkisesti siten, että yhtäkkiä Jumala vain on jokaiselle selvä.

Onko siinä pohdinnassa otettu lainkaan huomioon sitä, että muutummeko me äärettömiksi iankaikkisuudessakaan? Lakkaako aika olemasta? Jos Kristus on edelleen Jumalaihminen ja Hänellä on edelleen fyysinen ruumis, eikö se ole äärellinen? Olemmeko me Herraamme parempia? Jos olemme äärellisiä, kuinka voimme kuvitellakaan sisäistävämme tietoisuuden äärettömän Jumalan koko olemuksesta äärellisiin mieliimme? Väitän, että on simplististä todeta, että iankaikkisuudessa tunnemme Jumalan täydellisesti tai tiedämme Hänestä kaiken, kun sellaisten toteamusten laajempia implikaatioita ei ole pysähdytty pohtimaan.

Minusta tuntuu myös toisinaan siltä, että on muotijuttu tekeytyä tyhmemmäksi ja ymmärtämättömämmäksi kuin mitä on, koska se on nöyrää. Minä ainakin haluan tietää asioita ja koska Raamattu sisältää kaiken, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, minulla on myös teoreettinen potentiaali tietää se kaikki. Miksi ei olisi? Sen toteutuminen käytännössä on asia erikseen. Minusta tuntuu, että Paavali on optimistisempi sen suhteen, mitä ihminen voi tietää Jumalasta, kuin me – eritoten jos voidaan kiistatta osoittaa, että hän puhuu Raamatusta. Tai sitten Paavalin rima täydellisesti tuntemiselle on matalemmalla kuin meillä.

Kasvoista kasvoihin

Täydellisen tullessa näemme kasvoista kasvoihin, himmeän kuvastimen kuvajaisen sijasta, kirjoittaa Paavali. MacArthur selittää:

Näemme Jumalan sekina-kirkkauden ainoastaan silloin, kun siirrymme iankaikkiseen tilaamme. Johannes näki uuden taivaan ja uuden maan luomisen jälkeen uuden Jerusalemin laskeutuvan Jumalan luota maahan (Ilm. 21:1–2). Sitten hän puhuu saman luvun jakeissa 11 ja 23 Jumalan kirkkaudesta, joka valaisee tuon kaupungin. Tuossa iäisessä asuinpaikassamme saamme nähdä Hänen kirkkautensa kasvoista kasvoihin.

Paitsi sitä, että vierastan sekina-sanan käyttöä, tällainen tulkinta lukee tekstiin paljon. Paavali ei sano, kenet tai mitä näemme kasvoista kasvoihin nykyisen epäselvän sijasta. Peilistäkin katsomme periaatteessa itseämme! Että kyse on Jumalan kirkkaudesta, on puhdas arvaus. Lisäksi minusta on omituista ajatella, että Jumalan kirkkaudella on kasvot. Kun Jumalasta puhutaan siten, että hänellä on ruumis, jonka kanssa voi vuorovaikuttaa, ajattelen itse ilman muuta Kristusta. En usko että iankaikkisuus muuttaa mitään: Hän on iankaikkisesti rajapinta äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen välillä. Hän on iankaikkisesti inkarnoitunut Kristus, Jumalaihminen, ja me tarvitsemme Häntä iankaikkisesti siinä roolissa. Kun iankaikkisuudessa näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, näemme Hänet. On kuin MacArthur sanoisi, että iankaikkisuudessa näemme vihdoin Isän. Mitä Jeesus sanoisi siihen (Joh. 14:9)?

Jos kyse on Jumalan näkemisestä kasvoista kasvoihin, se pitää perustella. Joonas Laajanen kirjoittaa tästä:

“Kasvoista kasvoihin” Miten? Tietysti kontrastissa hämärään/vajavaiseen näkemiseen. Tämä fraasi on monen osalta tulkittu tarkoittamaan sitä hetkeä, kun pyhät katsovat Jumalaa tämän kirkkaudessa. Kuitenkin tämä fraasi Kirjoituksissa ei koskaan viittaa siihen mahtavaan tapahtumaan. Sen sijaan sen raamatullinen käyttö viittaa toistuvasti selkeään Jumalan Sanan ilmestykseen, joka on kontrastissa vähemmän selvien ilmestysten, näkyjen ja unien kanssa:

6. Ja Herra sanoi: “Kuulkaa minun sanani. Jos keskuudessanne on profeetta, niin minä ilmestyn hänelle näyssä, puhun hänen kanssaan unessa.
7. Niin ei ole minun palvelijani Mooses, hän on uskollinen koko minun talossani;
8. hänen kanssaan minä puhun kasvoista kasvoihin, avoimesti enkä peitetyin sanoin, ja hän saa katsella Herran muotoa. Miksi ette siis peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” (4 Moos. 12:6-8).

Katso myös 2 Moos. 33:9-11, 18-23; 5 Moos. 5:1-4.

Yhdyn täysin rinnoin ja huomautan, että mitä Moosekseen tulee, hänen kasvoista kasvoihin kanssakäymisensä Jumalan kanssa tuotti tuliaisina ilmestystietoa Jumalalta:

Ja kun Mooses astui alas Siinain vuorelta ja hänellä vuorelta alas astuessaan oli kädessänsä kaksi laintaulua, ei hän tiennyt, että hänen kasvojensa iho oli tullut säteileväksi hänen puhuessaan Herran kanssa. Ja kun Aaron ja kaikki israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen ihon säteilevän, pelkäsivät he lähestyä häntä. (2. Moos. 34:29–30)

Jumala välitti kasvokkain Mooseksen kanssa keskustelemisen kautta Israelin kansalle vajavaisen ilmestyksen, joka ei riittänyt pelastamaan, vaan ainoastaan tuomitsemaan. Kuinka paljoa ennemmin siis voimme nyt sanoa, että näemme kasvoista kasvoihin, kun meillä on enemmän ilmestystä, kuin Mooseksella koskaan? Se ilmestys lisäksi sisältää kaiken sen, mitä tarvitsemme pelastuaksemme, toisin kuin laki, jonka Mooses sai. Meidän ei myöskään tarvitse nousta vuorelle saamaan ilmestystä Jumalalta, vaan se on meillä juuri niin helposti saatavilla, kuin keksimme.

Lopuksi

Mielestäni on sääli, että näin mielenkiintoinen ja sisältörikas raamatunkohta jää hyödyntämättä tässä debatissa. Muut raamattuperusteiset argumentit ovat melkeinpä yksinomaan viitteellisiä ja sellaisia, joista sessationismi voidaan jotenkin johtaa. Mutta tässä meillä on katkelma, joka erittäin selväsanaisesti toteaa, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta tulee päättymään. Väitän, että yksi tekijä ylitse muiden, joka määrää, miten tähän katkelmaan suhtaudutaan, on futuristinen eskatologia.

John MacArthur ”vuotavana dispensationalistina” on siitä hyvä esimerkki. Hän esimerkiksi uskoo, että helluntaina Pietarin ”tämä on se” on pelkkä osatoteutuma, eikä lopullinen ja sillä perusteella hän uskoo, että profetia palaa vielä silloin, kun Jooel 2:n profetia lopullisesti täyttyy. Miksei nykyinen helluntaikarismaattinen liike voi olla sitä? Koska ei nyt vaan näytä siltä. Siten ilmestyksellisten armolahjojen lopullinen lakkaamisajankohta ja täydellisen ilmestyminen on sijoitettava tuon tapahtuman jälkeen, tulevaisuuteen, käytännössä iankaikkisuuteen, koska futuristisissa eskatologiamalleissa Israelin kansan kääntyminen kansakuntana (mikä on ilmeinen Jooel 2 kaltaisen Hengen vuodatuksen seuraus) laukaisee Herran paluun.

Meillä, jotka pidämme tätä tekstiä oivallisena sessationismin perusteluna, on siis melkoinen vuori kiivettävänä. Olisi käytännössä vakuutettava juuri Israel-matkalta palanneen karismaatikon lisäksi myös sessationistiveli paljon enemmästä kuin vain yhdestä irrallisesta tekstitulkinnasta. Ajatusten seuraukset täytyy tiedostaa. Premillenialismin eri muodot ovat näin kokemusperäisenä mutuna maailman yleisin eskatologia. Kaikki liittyy  edelleen kaikkeen ja voidakseen hyväksyä tämän tekstin selityksen, on arvioitava vakavasti myös omaa eskatologiaansa. Kuka on siihen valmis?

En pidä siitä, että ilmestyksellisten armolahjojen jatkumiseen uskovat pääsevät väittämään, että meillä ei ole kunnollista raamatullista argumenttia, vaan että meidän on vedottava kirkkohistoriaan. Mielestäni keskustelun pitää olla ennen kaikkea teologista ja levätä eksegeettisellä pohjalla. Raamatun Sanan on määriteltävä todellisuutemme. Olen vakuuttunut, että tämä on hyvä teksti sessationismin perustelemiseksi ja parempi kuin monet muut, koska tässä selkeästi todetaan, että ilmestyksellisten armolahjojen lakkaamiselle on olemassa ajankohta. Meitä sessationisteja syytetään usein aiheellisesti karismaatikoille ilkkumisesta. Tällainen metodologia kantamme perustelussa auttaisi ottamaan etäisyyttä myös sellaiseen. Se on Raamatun yksi monista vahvuuksista.

Olit sitten sessationisti tai karismaatikko, toivon että ymmärrät, että tiedostan, miten paljon tämän tulkintamallin hyväksyminen saattaa räjäyttää auki itsestäänselvyyksinä pidettyjä oppirakenteita. Se ei ole helppo paikka. Minulle tämän asian ymmärtäminen on opettanut kärsivällisyyttä eri tavoin uskovia kanssauskovia kohtaan.

Ja vielä, jottei jäisi epäselväksi: John MacArthur on edelleen ihan huikea. Mutta minun ei tarvitse olla hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Strange fire on myös hyvä kirja, koska sessationismin puolesta argumentaation seuraava taso on väitettyjen karismaattisten manifestaatioiden analysointi ja vertaaminen Raamattuun. Sen Strange fire / Vierasta tulta tekee erinomaisesti ja sekin on erittäin tarpeellinen keskustelu käydä.

Vierasta tulta Ristin Voitossa

Ristin Voiton toimittaja Heikki Salmela on kirjoittanut Matti Leisolan suomentamasta John MacArthurin Vierasta tulta -kirjasta noin aukeaman mittaisen jutun. On syytä olla tyytyväinen, sillä näin tieto kirjasta leviää ja siten lehtijuttu edesauttaa välillisesti tuottamaan Suomeen lisää vakaumuksellisia sessationisteja. Moni helluntailainen nimittäin varmastikin ihmettelee oman hengellisen elämänsä kuivuutta. Lukiessaan kirjan ja/tai katsoessaan suomeksi tekstitetyt konferenssiluennot, hän saattaa alkusuuttumuksen jälkeen – kuten minulla kävi – huomata, miten pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja karismaattisuus paljastua siksi mikä se todella on: valheeksi. Kaikki on kotiin päin.

Heikki Salmela tekee tekstissään hyvän huomion:

Herätyskristillisissä piireissä teoksen painoarvoa lisännee se, että sen kääntäjä ja kustantaja on maan johtavana evoluutiokriitikkona arvostettu Matti Leisola.

Se on erinomainen asia, koska huomatessaan tämän seikan, kirja ja sen teesi on kertaheitolla uskottavampi monien silmissä, jotka muuten sivuuttaisivat sen olankohautuksella. Leisola ei ole seonnut. Jos hän näkee kirjan olevan vaivan arvoinen, ehkä sinunkin kannattaisi se lukea.

Omituisiakin väitteitä Salmelalla on:

Silti meilläkin on koko joukko konservatiiveja, jotka eivät löydä armolahjoja 1500-luvun reformaattoreiden kirjoituksista ja siksi kyseenalaistavat niiden oikeutuksen.

Häh? Siinäpä jännä seurakunta, jos sellainen oikeasti on. Sekä Luther että Calvin kirjoittivat armolahjoista ja totesivat molemmat niiden päättyneen. Heikki Salmelan pitäisi tietää tämä, onhan hän kirjankin lukenut.

Salmela tunnustaa aivan oikein, että Suomessakin on sessationisteja, joskin vähänlaisesti, ja opilla on MacArthuria vanhemmat perinteet. Eräänä änkyränä hän nostaa esiin Olavi Peltolan. Peltolan ja MacArthurin välille hän muodostaa tällaisen kyseenalaisen kontrastin:

Armolahjoihin Peltola ei suhtaudu yhtä kategorisen torjuvasti kuin MacArthur, mutta karismaattisuutta Peltolakin vastustaa kuin ruttoa; hän pitää helluntailaishenkistä kristinuskon tulkintaa ovien avaamisena magialle ja animismille.

Minun nähdäkseni Peltola ja MacArthur ovat erittäin pitkälti samoilla linjoilla, eikä MacArthur ”suhtaudu katogorisen torjuvasti armolahjoihin”. Se on tyypillinen misrepresentaatio, jossa väitetään sessationistin kieltävän käytännössä kaikki armolahjat. Toki hypervaihteelle meneviä on kaikkien mahdollisten oppien kannattajissa, mutta pääsääntöisesti sessationistit uskovat kyllä, että Pyhä Henki antaa tahtonsa mukaan uskoville hengellisiä lahjoja, joiden avulla he kykenevät toimimaan palvelutehtävissä seurakunnassa ja joita heillä ei luonnostaan ole, mutta ei enää kielilläpuhumisen, henkien erottelemisen, parantamisen, tiedon sanojen ja profetoimisen lahjoja. Niihin liittyvät apostolinen auktoriteetti ja Jumalan Sanan uusi ilmestys sellaisella tavalla, etteivät ne enää kuulu meille ajassa, jossa Apostoleja ei enää ole. Mutta laupeuden, antamisen, johtamisen jne. armolahjoja? Toki!

Mutta toisaalta: antaa voi ilman erityisarmoitustakin, samoin osoittaa laupeutta ja jumalatonkin voi olla hyvä johtaja. Hah, ehkäpä minä olenkin hypervaihteella!

Heikki Salmela käsittelee kirjoituksessaan sessationismin tyypillisiä perusteluita: kirkkohistoriaa, väitettyjen manifestaatioiden yleisuskonnollista luonnetta ja kvalitatiivisia puutteita Raamatussa mainittuihin esimerkkeihin verrattuna, merkittävimpien karismaatikoiden moraalisekoilua ja tendenssin painottaa kokemuskristillisyyttä. En tiedä, miksi hän jättää tyystin mainitsematta eksegeettiset argumentit sessationismin puolesta; edes sen, että niitä on. Niitä on myös MacArthurin kirjassa. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, jos tahtoo, mutta sivuuttaa niitä ei saisi.

Profetian lahjan ja tiedon sanojen armolahjan päättymistä sessationistit perustelevat sillä, että niiden jatkuminen uhkaisi Raamatun arvovaltaa Jumalan lopullisena ja riittävänä ilmoituksena.

Toivoisin, että tällaisesta päästäisiin eroon. Mikään ei uhkaa Raamatun arvovaltaa. Ei mikään. Miksikö? Koska Raamatun arvovalta perustuu Raamattuun itseensä, eikä siihen, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Se on itsessään arvovaltainen, koska se on Jumalan Sana. Raamatun arvovalta ei ole riippuvainen ihmisten subjektiivisista mielipiteistä.

Kyse on siitä, mitä me uskovina uskomme Raamatusta. Mikä on meidän teologiamme koskien Raamattua? Jos uskomme Raamatun kaikkiriittävyyden ja lopullisuuden, emme voi hyväksyä Raamatun ulkopuolista ilmestystä missään muodossa, emmekä voi millään perustella niiden tarpeellisuutta. Mutta jos sen sijaan uskomme, että Raamatun ulkopuolinen ilmestys muodossa taikka toisessa on tarpeellista ja tavoiteltavaa, emme silloin rehellisyyden nimissä voi väittää uskovamme Raamatun olevan kaikkiriittävä taikka lopullinen. Tämä on valinnan paikka, eikä valinnan mustavalkoisuus ole liioittelua.

Raamattu ei pillitä nurkassa tunteet loukattuna, eikä Raamatun arvovaltaa uhkaa se, että joku ei usko siihen, eikä siten sekään, että joku kuvittelee tarvitsevansa sen ohelle muita ilmestystiedon lähteitä. Mutta Raamatun sana on sekä tuomitseva sen, joka ei siihen usko, että osoittava hulluiksi kuvitelmat profetioista ja ilmestyksistä.

Esimerkiksi MacArthurin kirja on täynnä ongelmien yleistämistä ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämistä.

Salmelan kritiikki kirjaa kohtaan on ennen kuultua, eikä siinä ole mitään uutta. Hän syyttää MacArthuria yleistämisestä, mikä oli myös Michael Brownin ja monen muun kirjasta ja konferenssista loukkaantuneen karismaatikon reaktio. Salmela syyttää MacArthuria kritisoimiensa hengellisten ilmiöiden vääristelystä, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että Suomen karismaattinen hengellisyys on painojakaumaltaan erilainen kuin Amerikan. Kriitikot uskovat tyypillisesti, Salmela mukaanlukien, että tervehenkinen karismaattisuus, jossa ei sekoilla, olisi valtavirtaa ja että äärisekoilu ja karismaattinen harhaoppisuus olisivat ääripäätä. MacArthur esittää kuitenkin kirjassaan mielestäni hyvin vakavastiotettavat perustelut tilastotietojen kera sille, että näin ei yksinkertaisesti ole. Karismaattisen kristillisyyden näkyvin ja kuuluvin osa on paitsi suurin, myös ehdottomasti hereettisin.

On ruususenunta kuvitella, että karismaattiset kristityt maailmassa olisivat yleisesti ottaen niin järkeviä ja erottelukykyisiä, etteivät katsoisi ”kristillistä TV:tä”, joka on suurin yksittäinen äärikarismaattisuuden levittäjä maahan ja maanosaan katsomatta, tai että he katsoisivat sitä muka jotenkin kriittisellä silmällä. Helluntailaisilla ja karismaatikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaista teologista taustarakennetta, jonka avulla voisi kriittisesti arvioida ja muodostaa jonkinlaisia mielipiteitä siitä, missä rajan on hyvä mennä. On meilläkin TV7 ja TV7 on loputon suo. Vaikka soisimme TV7:lle sen myönnytyksen, että 50% sen ohjelmista on tervettä ja kelpoa, sekö muka jotenkin auttaa? Jos tiedän, että vesilasissa on pisarakin rotanmyrkkyä, en juo kulaustakaan. Mutta näin ”äärikarismaattisuus” leviää ja suurin osa tavallisista seurakuntalaisista ei näe siinä mitään väärää. Mitä Amerikka edellä, sitä Suomi perässä.

Olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin siitä, kuinka helluntailaiset ja karismaatikot eivät tunnu itsekään aina ymmärtävän, missä eri liikkeiden rajat menevät ja miten ne eroavat toisistaan. Meitä on 500 miljoonaa. Jos se on totta, on turha itkeä yleistämisestä. Rapakon takana Michael Brown on jälleen kerran osoittanut tämän. Hän on vieraillut Benny Hinnin TV-ohjelmassa. Hän on pyytänyt omaan radio-ohjelmaansa vieraaksi Bethel-seurakunnan Bill Johnsonin, jonka opeista sekä Marko Selkomaa että Patrick Tiainen ovat saaneet vaikutteita, sekä Jennifer LeClairen, joka ”profetoi” mitä hupaisimmista erilaisista henkiolennoista, kuten ”viekkaasta mustekalahengestä”. Hän oli hiljattain myös hyvän ystävänsä Sid Rothin ohjelmassa tuuraavana juontajana ja haastatteli taas uuden hömppäkirjan ulos tuutannutta ”rabbi” Jonathan Cahnia. Hän on mukana Toronton ”herätyksen” pyöreitä juhlistavassa konferenssissa, vaikka Brownsvillen herätyksessä, josta hänet tunnetaan, ei pitänytkään olla mitään tekemistä Toronton kanssa. Viimeisimpänä hän on ilmoittanut uskovansa, että kenties nyt elossa olevista karismaatikonketkuista katalin, Kenneth Copeland, on veli Herrassa.

Hän on olevinaan järkevä ja hillitty karismaatikko, joka ei sekoile. Herra Brown, näistä juuri oli puhe! Jyrähdäpä! Mutta omilleen hän ei jyrähdä. Yhtä vähän jyrähtää Ristin Voitto, Suomen helluntailiikkeen ja järkevän karismaattisuuden lipunkantajaksi profiloitunut lehti. Muutama vuosi sitten parantumista käsitellyt artikkeli Ristin Voitossa ei esimerkiksi osannut sanoa juuta eikä jaata Todd Bentleyhyn. Hänestä oli artikkelissa kuva ja kuvatekstinä epävarman aprikoivaa päättämättömyyttä. Olikohan se vai eiköhän ollut? Bentleyn esikuvana toiminutta Smith Wigglesworthiakin tuli puolustamaan tunnettu helluntailainen lähetystyöntekijä. Parina viime vuotena Missiomaailman Suomeen kutsumaan vierailijakavalkaadiin Ristin Voitolla ei myöskään ole ollut paljoa sanottavaa. Jo etukäteen olisi voinut tietää, mitä Heidi Baker ja Guillermo Maldonado tuovat tullessaan ja että ihan tavallisia helluntailaisia valuu sinne näitä ulkomaanihmeitä katsomaan. Mutta kaikkihan pitää kokeilla ensin.

Kun rajoja ei suostuta vetämään karismaattisessa liikkeessä, miksi meidän pitäisi, jotka arvostelemme karismaattista liikettä? Siitähän meitä syytetään, mutta mehän nimenomaan niitä rajoja vedämme! Kyllä me ymmärrämme, mistä eri karismaattiset liikkeet ovat saaneet alkunsa. Kyllä meillä on käsitys siitä, millaisen piirakan siitä 500 miljoonasta suurin piirtein voi piirtää. Onko teillä? Strange Fire -konferenssissa todettiin moneen kertaan, että klassinen helluntailaisuus ei ole mennyt yhtä pitkälle näissä asioissa ja että siellä on uskollisia sananjulistajia, jotka rakastavat Herraa. Itse olen sen suhteen kyynisempi.

Porin Helluntaiseurakunnan viimeisimmässä Opastaja-lehdessä oli lyhyt juttu kolmen hengen tiimistä seurakuntamme vaikuttajia, joka matkusti Ateenaan osallistumaan Empowered 21 -verkoston puitteissa järjestettävän konferenssin suunnitteluun. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka yksittäinen helluntaiseurakunta identifioituu osaksi 500-miljoonaista karismaattista liikettä, jossa verkostoituvat sekä karismaattiset katoliset, kolminaisuuden kieltävät modalistihelluntailaiset, että uusapostoliset ja uskonsanalaiset. Sellainen helluntailainen, joka ymmärtää ja tunnustaa tämän tosiasian, eikä sen johdosta halua enää identifioitua osana 500-miljoonaista globaalia karismaattista liikettä, osoittaa John MacArthurin olevan oikeassa: järkevät karismaatikot ovat pieni vähemmistö.

Toisin kuin MacArthur väittää, esimerkiksi ksenolaliaa eli kielilläpuhumista, jossa henkilö puhuu tunnistettavalla mutta itselleen vieraalla kielellä, esiintyy nykyäänkin.

On tyyppillistä, että kun karismaatikoita alkaa hiillostaa siitä, miten nykyiset armolahjojen manifestaatiot eivät vastaa laadullisesti Raamatun esimerkkejä, esiin kaivetaan jotakin tämän kaltaista. Ksenolalian esiintymistiheys verrattuna glossolaliaan – siihen tavanomaiseen kielilläpuhumiseen, joka ei ole oikeaa kieltä – on minimaalisen pieni. Niitä kuulee lisäksi levitettävän urbaanin legendan kriteerit täyttävinä tarinoina. Vai kuinka moni on kuullut tarinan romanimiehestä, joka tuli suureen synnintuntoon kuultuaan kun joku puhui yliluonnollisesti vanhaa romanikieltä? Käsi ylös.

Ksenolalian – joka on siis todellista raamatullista kielilläpuhumista – merkinomaista luonnetta Salmela ei käsittele, eikä varmasti voikaan rajallisen merkkimäärän takia. Yli puolen sivua vievä kuva olisi minun mielestäni kyllä jutun alusta joutanut. Vieraat kielet olivat merkki epäuskoisille Juutalaisille, kuten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 14:22. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku on puhunut ranskaa ja joku ruotsia. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi, kenelle kielet ovat merkki ja mistä. Ruotsi ja ranska eivät sovi siihen, eikä minua kiinnosta siinä kohtaa enää, onko tarina totta vai ei. Samantekevää. Not in the Bible.

Sama pätee parantumiskertomuksiin. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja niin herkästi ollaan panemassa Jumalan yliluonnollisen väliintulon piikkiin normaaleja kehon toimintoja ja sellaisia lääketieteellisiä ilmiöitä, joiden olemassaolo tiedostetaan, mutta joille ei ole vielä löydetty selitystä. Hampaita ei kasva suuhun – kultahampaita kylläkin, niin väitetään, joiden hammaslääkärit tietävät olevan epäterveellisiä – raajoja ei kasva tyhjästä, vuosia pyörätuoleissa istuneet, joilla ei ole enää käytännössä lihaksia jaloissaan lainkaan, eivät nouse pyörätuoleistaan ja isoissa ”kruseideissa” kuolee enemmän väkeä kuin herätetään kuolleista. Mutta epämääräiset päänsäryt paranevat. Kiitos Herralle.

Jumalan yliluonnollisen väliintulon selittäminen syyksi muuten selittämättömille paranemistapauksille olisi muuten ihailtavaa, mutta sellaisen salliva puolideistinen maailmankuva ei salli minun iloita sellaisesta. Hän säälii meitä raihnaisuudessamme, kuten Salmelakin artikkelissaan toteaa, mutta Hän on silti kaikkivaltias kaiken yli, sairaudenkin ja Hänellä on syynsä sairauden ja kärsimyksen sallimiselle tässä maailmassa. Jobin kirja opettaa meille sen. Jeesuksen parantamistoiminnan tarkoitus oli täyttää se, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Apostolien parantamistoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa heidät sen Jeesuksen Apostoleina, joka parantamistoiminnallaan täytti sen, mitä Hänestä oli kirjoitettu. Ei ole enää mitään täytettävää, eikä todistettavaa. Sen sijaan maailmankuva, jossa sairaudet tarttuvat ihmisiin sattuman tai demonien kautta ja jossa siksi tarvitaan Jumalan yliluonnollista väliintuloa joka asiaan, on taikauskoinen.

Tämä ei ole MacArthurin sokea piste. Hän ei ole yksin. Sessationismi on historiallinen, raamatullinen ja oikea näkemys ihmeenomaisten armolahjojen toiminnasta tässä ajassa. On hienoa, että näin tärkeäksi pelinavaajaksi Amerikassa osoittaunut teos on suomennettu ja nyt noteerattu eräässä merkittävimmässä kristillisessä aikakausjulkaisussa Suomessa. On kiinnostavaa nähdä, mihin tästä edetään. Mutta se on selvää, että kirjan ansiosta sessationisteista ei tule karismaatikoita vaan päinvastoin. Ja se on hyvä. Jos Ristin Voitto olisi kaikin mahdollisin keinoin halunnut estää sen, olisi kannattanut jättää juttu julkaisematta. Siksi me, Suomen sessationistit ja Raamatun riittävyyttä kaikessa elämässä ja jumalisuudessa puolustavat kristityt, kiitämme lämpimästi. On hyvä, että näistä asioista puhutaan.

Vauva seinään, pläts!

Suomessa on se hyvä asia, että kun tänne tuodaan televisio-ohjelmia Ameriikasta, ne pitää tekstittää. Lisäksi usein on (kai) jonkinlaisia sopimuksia esitysajoista ja aikaväleistä alkuperäisen TV-esityksen ja Suomen TV-esityksen välillä. Se kaikki vie aikaa. Se on erittäin hyvä, koska se tarkoittaa, että tämä Sid Rothin ohjelma ei ole vielä huomenna tulossa TV7:lle:

Haluan elää siinä toivossa, että jospa kerrankin jollakulla siellä TV7:lla olisi sen verran järkeä päässä, että jättäisivät tämän kääntämättä ja esittämättä. Tai mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä on vain hyvä, että tämäkin tulee Suomeen aikanaa. Pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen, mutta kenties joku tämän nähdessään havahtuu ruususen unestaan ja kääntyy.

Jos et jaksa katsoa (enkä lue sitä syyksi kenellekään), tässä kiteytys videon sisällöstä:

Sid Roth kertoo legendaa Smith Wigglesworthista, kuuluisasta brittiläisestä helluntaisaarnaajasta, jolla oli näkyvä uskollaparantamistoiminta. Legendan mukaan vanhemmat toivat 2-kuukautisen kuolemaisillaan olevan lapsensa Smith Wigglesworthin kokoukseen. Wigglesworth pitää lasta sylissään ja arpoo mielessään: kehtaanko tehdä, mitä Jumala käskee?

Kyllä. Hän kehtaa. Ja ettäs kehtaakin. Hän heittää vauvan päin seinää! Sen jälkeen hän potkaisee kunnon banaanilla lapsen yleisöön kuin jalkapallon! Ja ihmeiden ihme: lapsi on sataprosenttisen terve! Ja yleisö tirskuu ja taputtaa: kuulostaa kieltämättä eriskummalliselta, mutta pakkohan sitä on uskoa, kun Sid Roth niin sanoo! Joten kunnia Jumalalle, tapu tapu!

Minä olen vihainen! Kuka tätä roskaa oikein kuuntelee? Nyt herätys, helluntailaiset ja karismaatikot! Onko järjenkäyttö tykkänään kielletty? Kirjoitushetkellä videon tykkäys-ei-tykkäyssuhde oli 1202 / 61! Vain joka kahdeskymmenes, vain viisi prosenttia kristityiksi itseään väittävistä on sitä mieltä, että tuo ei ole hyvä!

Tämä legenda kerrotaan heti videon alussa ja sen jälkeen Smith Wigglesworthin lapsenlapsentytär Lil de Fin kertoo lisää legendoja isoisoisästään. Sanon tarkoituksella, että legendoja, koska niistä tässä on kyse: elämää suuremmista tarinoista joissa on evankelistanlisää suunnilleen kaikki. Suomeksi: valheita.

Minä en usko, että Smith Wigglesworth on oikeasti heittänyt 2-kuista lasta seinään. Se on valhetta. Smith Wigglesworth on valehtelija. Olisi perverssiä oikeasti heittää lapsi seinään, mutta legendojen sepittäminen siitä on ihan riittävän järkyttävää. Eipä ole ajateltu sitäkään, mitä voi tapahtua, kun joku hullu päättää matkia. Lil de Fin on myös valehtelija. Sid Roth levittää valheita ohjelmassaan. Esittämällä Sid Rothin ohjelmaa, TV7 levittää valheita.

TV7, sanoudutteko irti Sid Rothista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen ohjelmansa esittämisen? Ette tietenkään. Se on luultavasti katsotuimpia ohjelmianne. Mitä muita ohjelmia joutuisitte johdonmukaisuuden nimissä lopettamaan? Tehän vaarantaisitte sillä koko kanavanne uskottavuuden ja tulevaisuuden. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Helluntaisaarnaajat, sanoudutteko irti Smith Wigglesworthista ja hänen valheistaan? Lopetatteko hänen romantisoimisensa ja esikuvallistamisensa saarnoissanne? Ette tietenkään. Tehän joutuisitte silloin johdonmukaisuuden nimissä kyseenalaistamaan paljon enemmän, kuin vain Wigglesworthin. Karismaattisen kristillisyyden valhekulissit saattaisivat romahtaa elämässänne. Se johtaisi teidät eksistentiaaliseen kriisiin, koska yhtäkkiä uskonne ei perustukaan enää millekään. Ehei, sitä matopurkkia te ette halua avata.

Tenhunen Special -ohjelman keskustelu Harhaanjohtajat-kirjasta oli epäteologinen ja siksi hyödytön

Kuuntelinpa tällaisen ohjelman hiljattain julkaistua Harhaanjohtajat-kirjaa koskien. Kirja on siis nimeltään Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa ja sen ovat kirjoittaneet toimittaja Raija Pelli ja Uskontojen uhrien tuki ry:n Terho Miettinen, joka on entinen helluntailainen. Ohjelma, jossa kirjaa puitiin, oli Markku Tenhusen isännöimä ajankohtais- ja keskusteluohjelma Tenhunen Special. Kirja julkaistiin jo pari kuukautta sitten ja tämä keskutelukin käytiin jo pari viikkoa sitten, joten hieman old news, mutta ajattelinpa silti tätä murkkupesää vähän sivumennen tökätä.

Keskustelun osapuolijako muistutti hyvin paljon Radio Dein viikon debattia kielilläpuhumisesta pari vuotta takaperin. Sielläkin olivat Suomen helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen ja Terho Miettinen nokikkain. On harmillista, etten löydä nyt tähän hätään mistään Radio Dein arkistosta kyseistä debattia. Se oli nimittäin mielenkiintoinen ja se olisi ollut jokaisen asioista kiinnostuneen hyvä kuunnella. Näissä molemmissa keskusteluissa on nimittäin sama häiritsevä piirre, joka on teologisten ongelmien ratkominen ilman teologiaa. Mutta kuinka voisi mitään muuta olettaakaan? Terho Miettinen ei ole kristitty. Hän ei ole kalvinistisen pelastusopin mukaan koskaan ollutkaan kristitty. Häneen, kuten kaikkiin luopioihin, pätee 1. Joh. 2:19 Raamatun sana:

Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.

Lisäksi, koska hän on ollut nimenomaan helluntailainen, on ilmiselvää, ettei hänellä ole teologista pääomaa, jonka pohjalta keskustella. Helluntailaisuudella nyt vaan ei ole vahvaa oppia korostavaa perinnettä.

Kielilläpuhumisdebatissa järjestäjät tekivät sen virheen, että panivat kristityn kantamaan vierasta iestä jumalattoman kanssa. Ihmettelin debatin kuunneltuani, että eikö nyt ihan oikeasti Suomesta löytynyt ketään sola scripturan uskovaa, joka olisi ollut valmis väittelemään Esko Matikaisen kanssa? Vai oliko järjestäjien käsitys todella se, että vain julkijumalaton voi ajatella, että kielilläpuhuminen kuuluu menneisyyteen eikä tähän päivään? Asia, josta olisi käytävä keskustelua sisäisesti ja yhteisellä kielellä, joka on teologian kieli, annettiin nyt ulkopuolisen analysoitavaksi. Uskovan kuulijan on aivan liian helppo sivuuttaa hänen mielipiteensä asiasta, koska hän on, no, jumalaton. Mitä hän mistään yliluonnollisesta Hengen toiminnasta ymmärtää, kun ei hänellä Henkeäkään ole.

Mutta tämä Tenhunen Special oli kuitenkin siitä erilainen tapaus, että siinä missä aikaisempi debatti järjestettiin käsittääkseni täysin ilman mitään erityistä taustalla vaikuttavaa syytä, tämän kokoonkutsumisen syynä oli Raija Pellin ja Terho Miettisen kirjoittama kirja. Kukaanhan ei heitä voi estää kirjaa kirjoittamasta. Siispä asiasta on hyvä keskustella, että saadaan muitakin näkökulmia pöydälle ja jos kirjoittajat ovat käytettävissä, mikseivät he voisi olla eräs keskustelun osapuoli?

Tenhunen Special -ohjelman keskustelua leimasi tuohtumus. Karismaattista kristillisyyttä ohjelmassa Esko Matikaisen lisäksi edustanut Espoon Majakka-seurakunnan pastori Antero Laukkanen oli silminnähden agitoitunut kirjan väittämistä – kirjan, jota hän ei ollut lukenut. Sen sijaan hän oli lukenut analyysejä ja kirja-arvioita, joiden pohjalta hän oli päätynyt omiin näkemyksiinsä. Markku Tenhunen oli kaukana puolueettomasta moderaattorista, vaan hänkin päivänselvästi ärsyyntyneenä keskeytteli tuon tuosta näsäviisailla tivauksilla (raivostuttava tapa jonka hän varmaankin on oppinut YLEn ajankohtaisohjelmien toimittajilta) Terho Miettistä, joka puolestaan ärsyyntyi siitä, ettei hänen annettu muodostaa kunnollisia ehyitä ajatuksia. Lisäksi kumpikin osapuoli syytti toista misrepresentaatiosta. Karismaattiset kristityt vetivät kirjasta johtopäätöksiä ja väittivät sitten että te kirjoititte noin ja kirjan kirjoittajat tuohtuivat takaisin, että emmepäs, esitätte väärässä valossa sen, mitä kirjoitimme.

Keskustelu olisi voinut saada täysin toisenlaisen suunnan jo alkumetreillään. Markku Tenhunen nimittäin puuttui erääseen kirjaa kohtaan esitettyyn vasta-argumenttiin, joka kuuluu siten, että kirjassa esitetyssä kuolleista herättämistä koskevassa kuvauksessa poppamiehenä heilui Markku Koivisto, joka ei ole helluntailainen. Tuo tilanne vain sattui olemaan Terho Miettiselle se viimeinen niitti: minä en halua enää olla helluntailainen. Siten monet ovat tehneet sen johtopäätöksen, että Miettinen yleistää kuvatun ”äärikäytöksen” leimalliseksi kaikille helluntailaisille. Ja kun se Markku Koivisto ei ole helluntailainen. Ai niin, sanoin sen jo.

Olisipa nyt joku keskustelun osapuoli vetänyt ässän hihastaan ja sanonut, että niin mutta eikö tuon kaltainen käytös, jota ei-helluntailainen tuossa tilanteessa demonstroi, ole täysin yhteensopivaa helluntailaisen teologian kanssa? Ovathan myös monet helluntailaiset väittäneet herättäneensä kuolleita, kuten esimerkiksi Oral Roberts ja Smith Wigglesworth. Onpa Reinhard Bonnkenkin kokouksissa väitetty kuolleiden heräävän, joskin minun laskujeni mukaan niissä on kyllä kuollut enemmän väkeä, kuin herännyt kuolleista. Siinä olisi Koiviston touhuja vierastavalla helluntailaisella selittämistä, että miksi muu Matt. 10:8 lähetyskäskystä hyväksytään, muttei kuolleistaherättämistä.

Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. (Matt. 10:8)

Jos helluntailaisilla siis on teologinen kehysrakenne, joka sallii kuolleistaherättämistoiminnan, niin mitä sitten, jos se jotakuta toisinaan vähän järkyttää? Eivät kristityt voi maailmaa alkaa miellyttämään, vaan sitä tehdään, mitä Raamattu käskee. Niin se puhe helvetintuomiostakin järkyttää, mutta ei kai siitä silti lakata saarnaamasta, eihän? (Paitsi että kyllä on lakattu, mutta ei mennä siihen nyt tässä.)

Helluntailaisilla on monia uskonsankareita, joiden käytös oli paikoin hyvinkin hurjaa. Esimerkiksi manitsemani Smith Wigglesworth paransi ihmisiä väkivallalla, aivan kuten myös monien helluntailaisten kammoksuma Todd Bentley. Miksi siis pitää nakata bussin alle huomattavasti kesympi tapaus Markku Koivisto ja vedota siihen, ettei hän ole helluntailainen? Vielä vähemmän järkeä asiassa on, koska Antero Laukkanen toistaa ohjelmassa ongelmallisen toteamuksen, josta olen jo kirjoittanut. Markku Tenhunen nimittäin kysyi Matikaiselta ja Laukkaselta kuinka paljon maailmassa on helluntailaisia. Puhuttiin siitä, voiko helluntailaisuutta sanoa lahkoksi. Esko Matikainen ”ei tiennyt.” Antero Laukkanen tiesi: Meitä on 600 miljoonaa.

Tässä nyt pieni infopläjäys Esko Matikaiselle ja Antero Laukkaselle: se 500-600 miljoonaa, tai jopa yli 800 miljoonaa jos Rodney Howard-Brownea on uskominen, sisältää sekä helluntailaiset, että muut karismaatikot. Se sisältää uusapostoliset, karismaattiset katoliset, harhaoppiset unitaarihelluntailaiset ja valtakirkkojen karismaatikot, joihin myös Markku Koivisto luterilaisena lukeutuu. Jos väitätte, että helluntailaisia on 600 miljoonaa, olette juuri tehneet helluntailaisuudesta sateenvarjokäsitteen, jonka alle myös Markku Koivisto kuuluu, ettekä siten voi sanoa, ettei Markku Koivisto ole helluntailainen!

Jos nämä asiat olisi otettu huomioon, keskustelu olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. En minä sitä tiedä millaisen, mutta toisenlaisen.

Ohjelmassa keskusteltiin myös siitä, onko hengellisissä kokemuksissa traumatisoivia ominaisuuksia ja miten niihin pitää suhtautua. Osallistujien omista pelottavista kokemuksista kysyttiin, johon Esko Matikainen vastasi, että hänellä on ollut kokemuksia, jotka pelottivat häntä lapsena. Sen kummempia traumoja niistä ei vissiin jäänyt, taikka aikuisiällä ne osasi jo käsitellä, joten ne eivät enää haittaa. Näissä asioissa keskustelu jäi odotetusti subjektiivisten mielipiteiden vaihtamiseen. Vieraileva psykiatri heitteli ammatillisia näkemyksiään sekaan. Tietenkään ei keskustelussa otettu lukuun sitä, millainen teologia sallii sen, että Pyhä Henki traumatisoi ihmisiä.

Esko Matikainen sai ohjelmassa tunnustusta Terho Miettiseltä siitä, että helluntaikirkko on tehnyt työtä hengellisten väärinkäytösten kitkemiseksi. Minun mielestäni kunnia on kyseenalainen. Jos helluntaikirkon yhtenä pyrkimyksenä on tehdä helluntailaisuudesta maailman silmissä hyväksyttävämpää, se käy hyvin omaksumalla liberalismi. Ja kas, niinhän on jo tehtykin naispastorikysymyksessä, ainakin eettis-opillisen toimikunnan kirjoitusten perusteella Ristin Voiton mielipidepalstalla. Missä menee raja?

Jos jotakin kontinualismissa pitää arvostaa, niin se on konservatiivinen suhtautuminen yliluonnolliseen. Sellainen on. Liberalismiin tai maailman miellyttämiseen perustuvassa antisupernaturalismissa tai Hengen toimintana pidetyn häpeämisessä ei ole mitään kiitettävää. Siitä syystä, niin kauan kuin ei tunnusteta, että raamatullinen sessationismi on legiitti ja vakavastiotettava kriittinen ääni mitä karismaattisen kristillisyyden ylilyönteihin tulee, ei keskustelukumppaneiksi ole tyrkyllä kuin jumalattomia. Heidän kanssaan keskustelu ei tule koskaan kantamaan hedelmää, vaan puolin ja toisin tehdään itsestä pellejä, kuten Tenhunen Special -ohjelmassa kävi. Sessationismi tarjoaa vastauksia ja haastetta kenelle tahansa ajattelevalle kristitylle. Aloita täältä.

Tästä piti tulla lyhyt kirjoitus kokemuksista

Satuinpa törmäämään Internetin ihmemaassa tällaiseen artikkeliin:

”Burnoutin partaalla löysin toisen todellisuuden”

Artikkeli kertoo 50-vuotiaasta media-alan yrittäjästä, Sampo Mannisesta, joka koki burnoutin ja poti perinteistä onnetonta elämäntyhjyyssyndroomaa. Mutta sitten jokin muuttui: hän alkoi kokea energioita. Näin hän luonnehtii kokemustaan:

Elettiin 2000-luvun alkupuolta. Takana oli yksi nipin napin selätetty perhekriisi ja edessä uusi burnout. Mietin pääni kipeäksi sitä, mikä elämässäni mättää ja miksi en ole onnellinen. Istuin taas kerran yöllä tekemässä videota, kun väsyneenä laskin käteni syliin, suljin silmäni ja tunsin jotain hyvin outoa. Tuntui vähän siltä kuin kuumia tai kylmiä aaltoja olisi pyyhkinyt ylitseni. Suorastaan säikähdin.

Ja mistä oli kyse? Reikistä, mystiikasta, meditoinnista jne.

Here’s the deal. Tässä meillä on rehellisen suomalaisen miehen todistus. Hän on kokenut jotakin ja kokemus on hänelle todellinen. Eikä ainoastaan hänelle, vaan hänen kauttaan on manifestoitunut tiettyjä tuon kokemuksen (tai kokemusten) hedelmiä, joiden kautta muutkin ihmiset ovat voineet vahvistaa kokeneensa itse asioita. Artikkelissa kerrotaan esimerkiksi näin:

Tässä vaiheessa vaimoni ja yhtiökumppanini tiesivät jo touhuistani. Kotona oltiin jopa opittu pyytämään apuani vaikkapa päänsäryn helpottamiseen. Oli kuitenkin aika näyttää uusi Sampo muullekin maailmalle.

Kokemuksia voi olla kenellä tahansa. Kristitylle lukijalle lienee selvää, että tuollaisessa on kyse pimeyden valtakunnan työstä. On samantekevää, miten joku on tuollaiseen mennyt sekaantumaan. Mutta mistä tiedämme, että tuollainen on kristinuskolle vierasta? Koemmeko hengessämme, että nyt ei kaikki ole ihan kohdallaan? Onko meidän saatava asiasta ilmestys? Ei, vaan tiedämme, että jokin asia ei kuulu kristinuskoon, koska uskomme, mitä Raamattu sanoo henkimaailman todellisuudesta, pahoista hengistä ja Saatanasta, joka tekeytyy valkeuden enkeliksi.

Mikä ihme kristittyjä sitten vaivaa, kun he ovat haluttomia arvioimaan omia kokemuksiaan Raamatulla? Kristinuskon ulkopuolisten harhojen ja demonisen toiminnan bongaaminen on helppoa kuin heinänteko. Onhan sanomattakin selvää, että missä Jeesuksen nimeä ei tunneta, siellä Hän ei myöskään toimi. Jos sillä perusteella erotat, että reiki tai itämainen mietiskely eivät kuulu kristinuskoon, onnittelut: läpäisit perusteet. Mutta et ole mikään ekspertti. Nimittäin heti kun aletaan läpsiä jeesustarraa kaikenlaisten epäraamatullisten ja epäkristillisten kokemusten ja touhujen päälle, ei yhtäkkiä ollakkaan enää varmoja mistään, vaan aletaan varoa ja pelätä, ettei liialla analysoinnilla suututeta Jumalaa.

Olen käynyt keskusteluja ihmisten kanssa. He ovat kertoneet esimerkiksi kokeneensa Jumalan johdatusta löytämällä maasta jonkun pankin heijastimen, josta he tiesivät mistä pankista mennä kysymään asuntolainaa. Ja kun kysyn, missä päin Raamattua näin ohjeistetaan toimimaan ja kuka antaa Uudessa testamentissa esimerkin sellaisesta toimintamallista, saan vastaukseksi kokemuksen todellisuuteen vetoamisen lisäksi korkeintaan epämääräisyyksiä ja asiayhteydestään irrotettuja jakeita.

Kerran keskustelin tapauksesta, jossa seurakunnan päiväkokouksessa todistuspuheenvuoron pitänyt vuosia uskossa ollut naishenkilö kertoi vapautuneensa tupakasta vasta, kun hänestä oli ajettu ulos kaiken maailman henkiä: nikotiinin, tervan ja sensellaisten. Olivat poistuneet oksentamalla. Keskustelukumppanini olivat haluttomia myöntämään, että sellainen ei kuulu kristinuskoon sillä perusteella, että kyseisen kaltaisesta toiminnasta ei ole esimerkin häivääkään Raamatussa. Suattaapi tuo olla, vuan suattaapi olla olemattannii. Että tässäkään asiassa ei voi olla ehdotonta totuutta. Kun rehellinen uskovainen ihminen kertoo niin, sen mahdollisuus on sallittava – väliä sillä mitä Raamattu asiasta sanoo, tai ei sano.

Kaikki Marko Selkomaan juttuja kuunnelleet tai kirjoja lukeneet ovat varmaankin kuulleet hänen kokemuksensa sähkövirran kaltaisesta tuntemuksesta. Hän kirjoittaa kirjassaan näin:

Tunsin selvänä fyysisenä tuntemuksena, milloin Pyhän Hengen voima virtasi kauttani ulos. Koin virran, lämmön, tulen tai sähkövirran kaltaisen voimavaikutuksen käsissäni. Tunsin monesti, kuinka oikea käteni, käsivarteni ja välillä koko kehoni olivat tuon Pyhän Hengen voitelun väreilyn alla. Samalla kun itse toimin voiman kanavana huomasin humaltuvani Hengestä ja olevani hieman pökkyrässä. (s.34-35)

Olen kuullut muidenkin, ihan tavallisten rivihelluntailaisten ja jopa henkilökohtaisten ystävieni kertovan tällaisista kokemuksista. Puhutaan lämmöistä, virroista ja energioista aivan samalla tavalla, kuin Sampo Manninen, mutta ne kiedotaan kristilliseen termistöön. Puhutaan voitelusta ja Pyhän Hengen voimasta. Kumpikaan noista käsitteistä, siten kuin ne karismaattisuudessa ymmärretään, ei ole edes raamatullinen. Ja Hengestä humaltuminen vielä siihen päälle.

Kuka tässä on nyt kopioinut ketä? Saatanako yrittää väärentää Pyhän Hengen työtä ja aiheuttaa sen mukaisia manifestaatioita pakanoissa? Sellainen ajattelu on naiivia. Saatana ottaa omastaan ja syöttää sitä typerille kristityille kuin aamupuuroa vauvoille. Ja hyvin uppoaa.

Minulle ei ole mitään väliä sillä, onko jonkun kokemus todellinen. Minulla ei ole mitään paineita alkaa selittämään pois jonkun kokemuksia. Jos olet kokenut jotakin, sitten olet kokenut jotakin. Mutta älä tule selittämään minulle, että tämän on oltava näin, koska minä näin tai koin.

Minulle ei ole väliä sillä, onko ihmisiä tullut uskoon kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, järjestyivätkö elämäsi asiat ihmeellisesti kokemuksesi ansiosta. Minulle ei ole väliä sillä, ovatko muut kristityt tai sinä itse vahvistuneet uskossaan kokemuksesi ansiosta.
Minulle ei ole väliä sillä, minkälaista lämpöä koit sydänalassasi, kun kysyit Jumalalta, onko tämä Hänestä.
Minulle ei ole väliä sillä, saitko kokemuksesi, kun rukoilit sitä Jeesuksen nimessä.
Minulle ei ole väliä sillä, kuinka epätoivoisesti etsit Herraa, kun sait kokemuksesi.

Jos sitä ei löydy Raamatusta, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos Raamattu kieltää sellaisen, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun määritelmää siitä, minkä sen väitetään olevan, se ei kuulu kristinuskoon.
Jos se ei vastaa Raamatun sille asettamia vaatimuksia, se ei kuulu kristinuskoon.

Mitä siis tehdään kristinuskon parissa esiintyville epäkristillisille kokemuksille? Niitä ei hyväksytä. Niitä vastaan saarnataan. Ne kitketään pois. Silloin jää tilaa todelliselle kokemiselle – kristinusko ei ole kokemukseton uskonto.

Ja tätä kaikkea voi kokea: synnintuntoa, Hengen nuhtelua, pyhää murhetta syntinsä tähden ja halua tehdä parannusta, mutta myös yli ymmärryksen käyvää rauhaa ahdistuksen keskellä, selittämätöntä yhteyttä ja rakkautta muihin uskoviin, joiden kanssa on eri mieltä vaikka mistä, kaipuuta taivaan kotiin ja ennen kaikkea iloa ja kiitollisuutta siitä, että saa olla Kristuksessa. Hän ei heitä meitä kasvojensa edestä pois, eikä kukaan voi riistää meitä Hänen kädestään.