Lex Rex — laki on kuningas

Niin kauan kuin ihmiskunta on muodostanut yhteisöjä, joissa täytyy ylläpitää kuria ja järjestystä, sen toteuttamiseen on luontevimpana mekanismina nähty hierarkinen pyramidimalli, jossa korkeimmalla istuu kuningas tai muu vastaava päähallitsija. Se tuntuu intuitiiviselta ja luonnolliselta, eikä ihmekään, sillä kristittyinä uskomme, että meillä on kuningas, Kristus. Monarkia on Jumalan valtakunnan hallintomuoto.

Demokratian ja länsimaisen oikeusvaltion myötä yritämme pyristellä irti tästä intuitiivisesta pokkurointimallista, epäonnistuen melko surkeasti. Se näkyy selvästi siinä, miten helluntaiherätyksessä on suhtauduttu muutaman viikon takaiseen Espoon Kotikirkon tapaukseen, jossa pastorit Tommi Matikka ja Tuomas Toppila otettiin kiinni epäiltynä niskoittelusta poliisia vastaan. Ristin Voitossa on nimittäin julkaistu artikkelin muodossa eräänlainen kannanotto. Se yrittää kaiketi esiintyä pohdiskelevana tekstinä, mutta vaikkei minulla henkien erottamisen armolahjaa olekaan, arvostelun henki paistaa läpi. Aijai.

Kirjoitus on maksumuurin takana, mutta oletan, että Ristin Voiton Facebook-sivuille jaettu katkelma tiivistää sen oleellisen sisällön. Jutussa sanotaan, että:

Kun apostolit sanoivat ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, he osoittivat sanansa Jerusalemin juutalaiselle neuvostolle ja ylipapille, eivät esimerkiksi Rooman lakia valvovalle maaherralle. – – Myöskään apostoli Paavali ei vedonnut Feeliksiin eikä muihin Rooman päättäjiin samoin argumentein kuin mitä hän käytti keskustellessaan Jerusalemin neuvoston kanssa. Siksi tuntuu jotensakin oudolta, jos me vetoamme tämän ajan lainvalvojiin sanomalla: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin poliisia”, pohtii Kuopion helluntaiseurakunnan pastori Heimo Enbuska.

Tämä rinnastus on pöhkö. Apt. 5:29 Apostolit Pietari ja Johannes ovat vastaamassa oman paikallisesivaltansa edessä siihen syytökseen, että he ovat ”täyttäneet Jerusalemin opetuksellaan”, vaikka heitä oli ”kieltämällä kielletty”. Kiellon motiivi tai perustelu on periaatteessa irrelevantti, mutta tekstin asiayhteys antaa siitä mielenkiintoisia vihjeitä. Tämä tapaus nimittäin tapahtui sen jälkeen, kun enkeli oli vapauttanut Apostolit vankilasta jakeessa 19. Jotta ei jäisi pienintäkään epäselvyyttä siitä, mitä Herra heiltä odottaa, enkeli käskee heitä:

Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki tämän elämän sanat.

Apt. 5:20‬

Kun he tekivät työtä käskettyä, heidät tuotiin neuvoston eteen uudelleen, mutta ei väkisin, koska ”he pelkäsivät, että kansa heidät kivittäisi.” Ylimmäisen papin nuhdepuhe, johon Pietari vastaa, antaa samanlaisen vihjeen, sillä ylipappi sanoo:

Me olemme kieltämällä kieltäneet teitä opettamasta tähän nimeen; ja katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne ja tahdotte saattaa meidän päällemme tuon miehen veren.

Apt. 5:28

Vielä nostaisin esille samaisen neuvoston jäsenen, Gamalielin, kannanoton, jossa hän rinnastaa Apostolien toiminnan aikaisempiin ilmeisen poliittisiin ja vallankumouksellisiin liikkeisiin, jotka Rooma tukahdutti. Uskon, että uskonnollista ja opillista motiivia kieltää Apostoleja saarnaamasta on ylikorostettu ja vastaavasti poliittista ja itsesuojeluun perustuvaa motiivia on alikorostettu. Neuvosto on selvästi allerginen sanomalle Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, koska se implikoi heidät. He pelkäsivät oman nahkansa ja asemansa puolesta. He olivat tukalassa välikädessä, jossa toisaalta oli pelättävissä, että uuden Jeesus-lahkon kuumakallet kivittäisivät heidät saatuaan päähänsä, että näiden mestarin kuolema oli heidän syytään (näin siis heidän mielessään) ja toisaalta taas oli pelättävissä, että sisäpoliittinen ilmapiiri äityisi niin epävakaaksi, että Rooma tulisi ottamaan ohjat, mikä tietäisi heille ikävyyksiä. Heillä tuskin oli syytä odottaa tulevansa tuomituksi jonkin lain mukaan, vaan niin käydessä he joutuisivat ristille ihan vain siksi, että he sattuivat olemaan paikallisesivallan edustajia, oli heidän vastuullaan, että järjestys säilyy ja he olivat epäonnistuneet siinä. Tämä tulee olemaan relevanttia myöhemmin.

Mitä tulee siihen, millä tavalla Paavali vuorovaikuttaa juutalaisten neuvoston kanssa versus millä tavalla hän keskustelee Feeliksin kanssa, olen ymmälläni. Häh? Embuskan puheissa ei ole järkeä. Minun nähdäkseni Paavali on melko johdonmukainen ja käyttää taitavasti hyväkseen lakia. Esimerkiksi aivan Apt. 23 alussa Paavali huomauttaa, että lain mukaan häntä ei ole oikeutta lyödä:

Mutta ylimmäinen pappi Ananias käski lähellä seisovia lyömään häntä vasten suuta. Silloin Paavali sanoi hänelle: ”Jumala on lyövä sinua, sinä valkeaksi kalkittu seinä; istutko sinä tuomitsemassa minua lain mukaan ja käsket vastoin lakia lyödä minua?”

‭‭Apt.‬ ‭23:2-3‬‬‬

Paavali nostaa esiin sen tosiasian — mikä ei ole sen vähempää tosiasia, vaikka hän pahoittelikin sitä, että tietämättömyyttään herjasi ylipappia‭‭ — että esivallankin tulee toimia lain mukaan, eikä sillä ole oikeutta rikkoa lakia. Paavali oli muuten ovela; hän manipuloi oivallisesti fariseukset ja saddukeukset riitelemään keskenään ylösnousemuksesta. Seuraavana yönä Jeesus itse ilmoitti Paavalille, että tämän pitää todistaa hänestä Roomassa. Järjestetään salaliitto, että Paavali saataisiin hengiltä, mutta se paljastuu ja Paavali salakuljetetaan vartioituna maaherra Feeliksin luo tutkintavankeuteen. Mutta koska Paavali tietää, mitä Jeesus häneltä odottaa, hän osaa vedellä oikeista naruista ja siksi hän vetoaa korkeimpaan mahdolliseen oikeusasteeseen, keisariin.

Missä siis on se tilanne, jossa Paavalilla on syytä sanoa Feeliksille tahi Nerolle, että ”autuaampi on totella Jumalaa kuin ihmistä”? Kumpikaan ei ollut kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia. Feeliks olisi päästänyt Paavalin vapaaksi, jos tämä ei olisi vedonnut keisariin. Jos Feeliks olisi kieltänyt Paavalia julistamasta evankeliumia, tämä olisi uskoakseni vastannut samoin kuin Pietari ja Johannes vastasivat neuvostolle.

On ikäänkuin Embuska yrittäisi väittää, että neuvoston määräyksiä oli soveliasta vastustaa, koska neuvosto ei ollut todellinen esivalta, vaan Rooma, eikä Mooseksen laki todellinen laki, vaan Rooman laki. Hän unohtaa, että silloinen Juudea oli autonominen alue, joka sovelsi omaa lakiaan, pois lukien kuolemantuomion kaltaiset yksityiskohdat, joita Rooma ei sallinut juutalaisten panna täytäntöön. Kun Paavali vastustaa sitä, että Ananias käskee lyödä häntä, hän ei vetoa Rooman lakiin, eikä hän ole siellä Rooman lain mukaan tuomittavana, vaan Mooseksen. Paikallinen laki, paikallinen esivalta. Paavalin vastauksesta Ananiaalle voi hyvin päätellä, että Paavalin paradigmassa esivalta ei ole autokraattinen, vaan se on lain alla ja sen kuuluu toimia lain mukaan. Lainvastaista toimintaa esivallalta ei tule missään nimessä hyväksyä.

Tämä Paavalin paradigma tunnetaan latinaisella käsitteellä lex rex, joka suomeksi on: laki on kuningas. Tuo käsite on myös kirjan nimi ja tuon kirjan on kirjoittanut skotlantilainen presbyteeripastori Samuel Rutherford vuonna 1644. Rutherfordin mielipide oli, että monarkian, oligarkian tai muunlaisen eliittihallinnon sijaan kansalle on paras, että laki hallitsee. Se on englanniksi rule of law. Ja kuinka ollakaan, kun kuuntelee englantia puhuvia, joilla on kokemusta sellaisessa maassa asumisesta, missä on korruptiota ja tyranniaa, mikä on kritiikki? Että rule of law puuttuu. Ei ole lex rex. Laki ei ole kuningas. Toki joka maassa joku laki on, mutta korruptoituneessa yhteiskunnassa vain hullu luulee, että lakiin vetoamalla saa oikeutta.

Keskeistä on ymmärtää, ettei lainsäätäjä ole mitään, ei sen toimeenpanija, eikä edes sen valvoja, vaan laki itsessään on keskeinen ja määräysvaltainen. Mikä siis on esivalta? Kuten jo totesin ihan alussa, ihminen on vuosituhansien ajan kumarrellut kaiken maailman kuninkaita, jotka oikuissaan keksivät alamaistensa päiden menoksi milloin mitäkin. Ja nyt ei osata olla, kun esivalta ei enää olekaan konkreettinen henkilö, jota kumartaa tai totella, vaan abstrakti kansakunnan yhteinen sopimus, Suomen Perustuslaki.

Ei! Sanna Marin ei ole esivalta! Poliisisetä ei ole esivalta! Laki on esivalta! Hallitus ei saa säätää lakeja, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. Poliisi ei saa mielivaltaisesti komennella ja ottaa kiinni kansalaisia. Esivallan totteleminen ei ole sitä, että kun poliisi käskee, totellaan. Esivallan totteleminen on sitä, että noudatetaan lakia. Itse asiassa laittomien tai mielivaltaisten komentojen totteleminen on todellisuudessa tottelemattomuutta.

Miksi tämä on niin vaikea asia? Koska ihmiset ovat jumalattomia. Heitä ei kauhista ajatus lain rikkomisesta, koska heille esivaltaa edustavat ne ihmiset, joille heillä on riski joutua laittomuudesta kiinni. He eivät ajattele, että on Jumala taivaassa, joka näkee ja tuomitsee heidät. Miksi tämä on kristityille niin vaikea asia? Koska he ovat vieraantuneet historiallisesta kristinuskosta ja sen vaikutuksesta nyky-yhteiskunnan syntyyn, eikä heidän kirkkohistoriansa ulotu Asuza-katua pidemmälle.

Eräs reformaation perusperiaatteista on William Tyndalen kyntöpoika:

Minä uhmaan paavia ja kaikkia hänen lakejaan. Jos Jumala säästää henkeni, niin ennen kuin montakaan vuotta on kulunut, panen kyntöpojan tuntemaan Raamattunsa paremmin kuin te.

Paitsi tietysti sitä, että moni soo-soo-sormi nyt osoittaa Tyndalea siitä, että hän uhmasi aikansa esivaltaa, tästä on poimittava se periaate, että kuka tahansa maallikko voi tietää mistä tahansa asiasta ketä tahansa asiantuntijaa enemmän. Esivallan auktoriteettia toimeenpanevat elimet ovat täynnä toivottoman epäpäteviä ihmisiä, jotka eivät osaa työtään ja joiden ylpeys tulee loukatuksi, kun joku maallikko on perehtynyt asioihin heitä paremmin.

Esimerkiksi Espoon Kotikirkon jumalanpalveluksen keskeyttänyt poliisi rikkoi lakia, siteerasi sitä päin mäntyä, ei kuunnellut, kun häntä paremmin lakia ymmärtävä selitti sen hänelle, ei käyttänyt maalaisjärkeä vaatiessaan ”turvavälejä” myös perhekuntien jäsenten välille — siis ihan totta, aikooko hän tulla tarkistamaan, että ne välit pitävät kotioloissakin? Käsittämätöntä ammattitaidottomuutta ja suoranaista älyn puutetta!

Kansanedustajaksikin voi pyrkiä kuka vain. Tyypillisesti ne, joilla on jotakin taitoa tai älyä, pyrkivät tekemään sillä jotakin hyödyllistä. He ovat yrittäjiä tai yrittäjähenkisiä, tai muuten vain ahkeria ja arvostavat tekemisen meininkiä. Ne, joilla ei ole sillä saralla mitään annettavaa, haluavat leikkiä johtajaa. Peruskoulussa he pyrkivät oppilaskuntaan, aikuisina eduskuntaan, ”päättämään asioista” ja määräilemään muita. ”Kun ei mistään mitään ymmärrä, on parasta olla opettaja”, sanoo kuulemani letkautus ja eiköhän se päde myös moneen kansanedustajaan ja toimitusjohtajaan. Valitettavasti se pätee myös moneen pastoriin. Menneet ovat ne ajat, kun vielä ajattelin, että heidän pakko olla jollakin tavoin ansioituneita ihmisiä. Nykyään kutsun heitä piereskelijöiksi, samanlaisiksi kuin sinä ja minä.

Teenkö siis väärin, kun pidän valtaosaa kansanedustajista totaalisina tyhjäpäinä? Jos halutaan esittää, että kyllä koska en kunnioita heitä itseni kanssa tasavertaisina ihmisinä, siinä voi olla jotakin itua. Mutta jos halutaan väittää, että kyllä, koska en kunnioita esivaltaa, en ota sellaista vakavasti, koska eduskunta ei ole esivalta, vaan laki.

Entä teenkö väärin, jos en tottele poliisia, jos poliisi käskee jotakin mielivaltaista ja laitonta? Ehkä niin voidaan sanoa silloin, jos siitä koituu minulle sellaisia seuraamuksia, että teen sillä tarpeetonta vahinkoa niille ihmisille, joista olen vastuussa, mutta se on hyvin tilannekohtaista. James Coates ei totellut ”esivaltaa” ja joutui siitä vankilaan, mutta hänen vaimonsa ymmärsi, että kyseessä on periaatteellisesti erittäin tärkeä asia ja tuki miestään. Joissakin tilanteissa poliisin idioottimaisuuksien totteleminen voi olla pienempi harmi, mutta perästä pitää silloin kuulua. Asianosaiset pitää ehdottomasti saattaa vastuuseen. Kyse ei ole kostonhalusta, vaan lain auktoriteetista. Jos lain rikkomisesta ei seuraa mitään, kukaan ei enää pelkää rikkoa sitä.

Lex rex -periaatteessa on yksi ongelma: se vaatii Jumalaa pelkäävän populaation. John Adams totesi niin Yhdysvaltain perustuslaista, mutta minun mielestäni se pätee kaikkiin lakeihin. Jos ihminen todella kyseenalaistaa ja hylkää sen ajatuksen, että on olemassa Jumala, joka näkee ja tuomitsee, silloin laki ja sen sisältö on yhtä relevantti kuin riski kiinnijäämisestä, kun sitä rikkoo. Ja kiinnihän ei jää, jos tuntee tai lahjoo oikeat ihmiset. Jos kosmisia seuraamuksia ei ole, ei ole syytä edes ajatella sellaisia asioita kuin moraali tai etiikka.

Ristin Voiton artikkelin tiivistelmässä on myös lainaukset Esko Matikaiselta ja Helena Korhoselta, joihin haluan vielä ottaa kantaa. Matikainen sanoo:

Mitään sellaista, mikä antaisi moraalisen oikeutuksen viranomaisten vastustamiselle, en näe nykyisessä Suomessa. Viranomainen voi toki tehdä joskus huonoja tilanneratkaisuja, mutta niissä meidän ratkaisumme ei voi olla määräysten vastustaminen, sanoo Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen.

Missä menee Matikaisen raja? Mitä ”sellaista” Suomessa pitäisi nähdä? Mitäs sille Päivi Räsäsen noitavainolle kävi? Joka on vähässä uskollinen, voidaan panna paljon vartijaksi. Minä näen pieniä asioita siellä täällä. Jos niistä ei ärähdä, ne muuttuvat suuriksi asioiksi. Joka siis vähässä on uskoton, avaa tien niille, jotka ovat uskottomia aina vain enemmässä ja enemmässä.

Helluntailaiset ovat hyviä ottamaan kantaa ottamatta kantaa ja arvostelemaan arvostelematta. He tekevät sen jättämällä nimet mainitsematta ja välttämällä kritiikin kohdistamista kehenkään tai mihinkään tiettyyn. Se ei ole raamatullista eikä jumalista. Vaikka muuta väitettäisiin, uskon että tässä on kyse nimenomaan Espoon Kotikirkon tapauksesta, enkä usko, että Matikainen todella on tutustunut tapauksen taustoihin. Se on hänelle häpeäksi, koska poliisi toimi tapauksessa väärin ja rikkoi lakia ja lisäksi Espoon Kotikirkko oli tullut enemmän vastaan kuin tarvetta oli, noudatti kaikkia Alueviraston älyttömiä määräyksiä ja oli hoitanut kaikki lupa-asiat moitteettomasti. Senkertainen kokoontuminen oli laatuaan jo viides. Poliisi tuli paikalle, näin uskon, ainoastaan siksi, koska samana päivänä poliisi tyrannisoi Helsingissä mielenosoittajia, jotka harjoittivat perustuslaillista oikeuttaan ilmaista mielipiteensä.

Helena Korhonen puolestaan sanoo:

Itse näen, että tällä hetkellä lainsäätäjän ei ole varta vasten tarkoitus kaventaa uskonnonvapautta, vaan nujertaa epidemia, linjaa Helluntaikirkon puheenjohtaja Helena Korhonen.

Naiivia. Lainsäätäjän tarkoitus on merkityksetön. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, sanoo tunnettu kasku. Kun lainsäätäjän antaa sama se millä varjolla tai verukkeella ottaa pois vapauksia, miksi se jäisi siihen? Sitä paitsi jos lopputulos on sama, mitä väliä sillä on miksi niin tehdään? Tyrannia on hitaasti etenevä syöpä ja tyrannian vastustaminen on jumalista, koska sitä vastustetaan evankeliumin periaatteista käsin. Haluamme yhteiskunnan, jossa on vapaus uskoa ja julistaa evankeliumia.

Vihapuhelainsäädännössäkään lainsäätäjällä ei tarkoituksena ole kaventaa uskonnonvapautta, tai ehkä joku sinisilmäinen jopa uskoo, kun lainsäätäjä väittää niin. Mutta sananvapauden rajoittaminen rajoittaa instrumentaalisesti myös uskonnonvapautta, koska uskonnollamme on tapana töräyttää ilmoille sellaisia väittämiä totuudesta ja moraalista, jotka kiukuttavat juuri niitä, jotka hakevat vihapuhelainsäädännöstä turvaa. Samalla tavoin kokoontumisvapauden rajoitus rajoittaa käytännössä myös uskonnonvapautta, koska kokoontuminen kuuluu olennaisesti uskontoomme. Perkele on ovela ja toimii juuri tällaisilla tavoilla, joihin se saa tyhmät kristityt narrattua mukaan. Lisäksi maailma vastustaa Jumalaa luonnostaan, eikä sen tarvitse rajoittaa kristinuskoa mitään ylenpalttista vihaa Kristusta kohtaan ääneen vaahdoten, vaan se on asetelma, jonka kristittyinä oletamme, vaikka se olisikin hiljainen ja salakavala.

No, mutta jos nyt laki on kingi, mitä vastaanme siihen haasteeseen, että miksi ei sitten tulisi noudattaa poikkeuslakeja, jotka koronapandemian takia on säädetty? Kristitty tietenkin arvioi ensin, onko kyseessä jumalinen laki, vertaamalla sitä Jumalan lakiin ja soveltamalla sitä. Lisäksi arvioidaan, onko laki todella tarpeellinen, vai pähkähullu, tarpeeton, epärealistinen, epäjohdonmukainen, moraaliton ja enemmän pahaa ja turhaa kärsimystä kuin hyvää aiheuttava, kuten poikkeustilalaki on. Suomessa on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole kristittyjä, mutta ovat tehneet jälkimmäisen havainnon. Pelkurit kristityt valitettavasti eivät tue heitä ja niin tässä voi käydä ennen pitkää kuin Martin Niemöllerin runossa:

Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, enkä puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä silloin enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.

Jumalattomuutta on vastustettava ja kristityn on omistauduttava sille, että keisari ei määrää seurakunnassa edes pikkiriikkisissä asioissa.

Vainon anatomia

Kun olin lapsi, meille tilattiin ainakin kahta kausijulkaisua, joiden sisältö koski vainottua seurakuntaa. Toinen niistä oli hollanninkielinen Open Doors -järjestön uutiskirje ja toinen oli Stefanus Lähetyksen suomenkielinen uutiskirje, Marttyyrien ääni. Muistan lueskelleeni noita uutiskirjeitä ja kiinnittäneeni huomiota erääseen ilmiöön, joka elää ja voi hyvin myös Suomessa ja sen ilmiön nimi on sääntely.

Sääntely ei itsessään välttämättä ole vainoa, mutta se on mekanismi, joka voi helposti johtaa siihen. Sääntelyn avulla määritellään, mikä on hyväksytty mielipide. Sen ulkopuolella olevat ideologiat ovat lainsuojattomia ja vapaata riistaa terrorille tai kiusanteolle. Sääntelyyn liittyy myös rekisterinpito. Toiminnan laillisuus ei riipu siitä, onko se itsessään moraalista tai rauhanomaista, vaan siitä, tietääkö viranomainen siitä. Valtio tahtoo tietää, kuka kokoontuu ja missä. Kaiken varalta. Ja mistä valtio ei tiedä, se on laitonta.

Näistä vainottujen kristittyjen asiaa ajavista julkaisuista sai lukea tapauksista, joissa pastori vietiin, kirkkorakennus jyrättiin tms. koska seurakunta ei ollut ”rekisteröitynyt” ja ”virallinen”, tai jokin lupa-asia ei ollut kunnossa. Ja tietenkään lupa-asiat eivät voineet olla kunnossa, koska luvan hankkiminen oli tehty mahdottomaksi. Näihin tapauksiin liittyi tietenkin myös kristittyjen kokema väkivalta ja usein vainoa pohdiskeltaessa huomio kiinnittyy siihen. Jos joutuu piestyksi Kristuksen tähden, se on vainoa. Jos ei joudu, se ei ole.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, koska sitä, että joku joutuu ihmishirviöiden brutaalin sadismin kohteeksi, edeltää seurakunnan kokoontumisen disruptio ja kieltäminen. Seurakunnan elämään ja kokoontumiseen puuttuminen on itse asia ja siihen liittyvä väkivalta on sen lieveilmiö, kylkiäinen. Lieveilmiö on ilmenemiskontekstinsa sivistystason mukainen.

Joissakin maissa ei ole tarvetta peitellä asioita. Suomessa taas voisi kuvitella, että pidätetty pastori ”kaatui”. Hups. Tai sitten hän ”käveli ovea päin” tai päätti putkassa sopivasti valvontakameroiden katveessa aloittaa painimatsin poliisin kanssa. Poliisi oli ”unohtanut” laittaa haalarikameransa päälle. Kamerasta järjestelmään ladattu videotiedosto ”hävisi”. Oho. Ei, ei meillä Suomessa sellaista tapahdu, ei.

Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei ole tätä havaintoa tehnyt ja se ihmetyttää minua syvästi. Missään maassa, missä kristittyjä vainotaan, eivät kristityt itse ole ainoita, joita vainotaan, väitän, vaan sääntely koskee ihan kaikkia ideologioita, organisaatioita ja ihmisiä. Ne, jotka ovat valmiita tanssimaan byrokratiakoneiston pillin tahdissa, koska se ei maksa heille liikaa, pääsevät koneiston suojelukseen. Siten järjestelmä sortaa kaikkia jokseenkin tasapuolisesti, paitsi tietenkin niitä, jotka korruption kautta ovat systeemin yläpuolella. Eivät kaikki tietenkään piestyiksi joudu, mutta kukaan ei ole vapaa eikä kellään ole kivaa.

Olen sitä mieltä, että kristittyjen pitäisi olla huomattavasti herkempiä ärähtämään valtiolle, kun tämä tulee sääntelemään sitä taikka tätä. Eräs esimerkki tästä on historiallinen vääntö siitä, millä tavalla seurakuntien tulisi järjestäytyä — yhdistyksiksi vai uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Minunkin argumenttini asiassa on puoltanut uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröitymistä, koska se tarjoaa paremman lain suojan. Mutta puhtaan mekanistisesti ajateltuna sekin on sortoa. Jos ei rekisteröidy, tai valitsee väärän formaatin, antaa valtiovallalle aiheen sanoa: laiton! Jos rekisteröityy, saa olla valtiovallalta rauhassa. Se on mafiaan verrattavissa oleva kiristysskeema.

On tietysti helppoa ajatella asiaa kohtuullisuuden periaatteesta käsin. Ei se nyt niin kohtuuttomalta tunnu, että rekisteröityy lain edessä tunnustetuksi yhteisömuodoksi, eihän? Vaiva voi olla vähäinen, mutta ongelma on periaatteellinen. Jonkun on täytynyt määritellä, mikä täsmälleen on ”uskonnollinen yhdyskunta” ja millaiset tunnusmerkit sellainen täyttää. Yhdyskunnalla on oltava myös säännöt, jotka Patentti- ja rekisterihallitus tarkastaa. Se on erittäin kaukana siitä periaatteesta, että Kristuksen ruumis ei ole alisteinen tämän maailman määritelmille, vaan se on se Jumalan valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta. Nämä ovat vieraan auktoriteetin ilmenemismuotoja, joiden alle seurakunta yritetään alistaa. Kristittyjen on vastustettava sitä ankarasti.

Kuten olen todennut, elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisesti epäkorrektien näkemysten esittäminen maksaa suhteellisen vähän. Matt. 25 leiviskävertausta mukaillen globaalissa mittakaavassa suhteellisen vapaa yhteiskunta on kuin leiviskä, jonka Jumala on antanut meille. Mitä teemme sillä? Panemmeko sen poikimaan vai hautaammeko sen maahan?

Valitettavasti näyttää siltä, että leiviskä on haudattu, eikä seurakunta ole ollut uskollinen huoneenhaltija niillä epätavallisilla resursseilla, jotka Jumala on sen haltuun uskonut. On yhteiskuntia, joissa seurakunnan on pakko kokoontua salassa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole. Meillä se mahdollisuus on, mutta emme tee sillä mitään. Tarvittaisiin huomattavasti enemmän Artur Pavlovskin kaltaisia pastoreita. Hän on se Kanadan-puolalainen pastori, joka haukkui terveysviranomaiset ja poliisit natsipsykopaateiksi ja gestapoksi ja käski heidän häipyä — vieläpä kahteen otteeseen.

Täytyy toki muistaa, että nykyisellä tilanteella on myös historialliset vaikuttimensa. Uskonpuhdistuksen aikaan silloisten sakraaliyhteiskuntien kansankirkot lähtivät kehittymään eri suuntiin siinä, mitä tulee Kristuksen herrauteen omassa seurakunnassaan. Huomattavin peitsenvääntö asiasta on käyty Ison-Britannian saarella, jossa Englannissa monarkilta vuoroin riistettiin kirkon päämiehen asema, kuten oikein on, ja vuoroin monarkki rohmusi sen takaisin. Tätä nykyä monarkki on edelleen Englannin kirkon pää. Skotlannin kirkossa kehityskulku oli suoraviivaisempi, eikä se tunnusta muuta päätä kuin Jeesuksen Kristuksen. Monarkki osallistuu kirkon elämään rivijäsenenä ja häntä voidaan kurittaa ja hänet voidaan myös ekskommunikoida. Asiasta voi lukea lisää täältä.

Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on pitkälti luopio-organisaatio, jolla ei ole mitään todellista sanottavaa kenellekään, saati sitten valtiovallalle. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että manner-Euroopan luterilaisuudessa olisi kovasti ollut sellaisia tilanteita, jossa lyödään nyrkkiä pöytään ja käsketään valtiovaltaa pitämään näppinsä IRTI seurakunnan asioista ja elämästä. Jos joku tietää asiasta enemmän, minua kyllä kiinnostaisi oppia lisää.

Vapaakristillisillä seurakunnilla puolestaan ei ole 500-vuotista kansankirkon asemaa ja ne kärsivät huonosta eskapistisesta eskatologiastaan, jossa maailma muuttuu pahasta alati pahemmaksi, eikä sitä siksi kannata yrittää parantaa. Meidät temmataan kumminkin pian. Miksi kiillottaa Titanicin kansituoleja?

Reformaatio oli voimallinen liike, koska se ei ollut ainoastaan uskonnollisen yhteisön yksityinen reformaatio omassa yksityisessä nurkassaan, vaan sillä oli valtavasti yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sakraaliyhteiskunnan ansiosta se toki oli jokseenkin automaattista ja siksi nykykristittyjen olisi erityisesti pyrittävä siihen. Vaikka reformaatio jäikin joiltakin osin puolitiehen, voimme oppia eniten nimenomaan niistä asioista, jotka jäivät vähemmälle huomiolle. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos kristityt tajuaisivat, että ”koska Raamattu sanoo” ei ole ainoastaan validi perustelu yhteiskunnallisiin asioihin, vaan paras perustelu.

Tässä yhteiskunnassa olisi paljon siivottavaa. Kuvottavan jumalaton poliisikulttuuri, jossa viedään ensin putkaan ja sitten selvitetään, tehtiinkö oikein (= shoot first, ask questions later), voisi olla yksi sarka. Jumalanpelon on palattava takaisin yhteiskuntaan; tajuatteko, että joudutte helvettiin tämmöisestä? Se on kristittyjen tehtävä. Yksikään virantoimittaja ei voi piiloutua sen taakse, että noudatti sääntöjä. Ja jos joku Kristusta tunnustava virantoimittaja tiedostaa, mitä se hänelle maksaa, että hän tekee Jumalan silmissä oikein, onneksi olkoon! Se on hänen ristinsä kantaa.

Kristus on seurakunnan pää. Ei keisari.

Uskoontulon demystifiointi

Eräs viimepäivien puheenaiheista on ollut Tuomas Embuske ja hänen eräänlainen paluunsa takaisin julkiseen vuoropuheluun. Hän on kertonut kärsineensä masennuksesta ja vetäytyneensä siitä syystä omiin oloihinsa. Embusken tilannetta ja viimeaikaisia kommentteja ruotineista eräs mielenkiintoinen tapaus oli Kirkko ja kaupunki -lehden Kari Kuula. Kuula tarttuu kiinni johonkin, mitä Embuske oli sanonut Radio Deillä Lauri Johanssonin ja Ali Niemelän isännöimässä Ex-Criminals ohjelmassa, että ”olisi coolia tulla uskoon, mutta aivoni on rakennettu niin, ettei se ole helppoa.”

Tämä on Kuulan mukaan oivallinen tiivistelmä kristityn peruskokemuksesta. Tätä olevinaan on ”olla uskossa”. Matti Nykästä lainaten Kuula kiteyttää sen siten, että uskossa ei käytännössä ole mitään rationaalista. Se on taistelua sitä vastaan, mitä ”aivot sanovat”. Se on elämistä sisäisessä konfliktissa, jossa touhutaan uskonnollisia juttuja, joissa ei ole järjenhiventä ja lillutaan jossakin selittämättömässä olotilassa tai mystisessä ulottuvuudessa.

Omassa kannanotossaan Kari Kuula ei tunnu oikein osaavan päättää, millaisen vastakkainasettelun hän haluaa rakentaa rationaalisuuden ja emotionaalisuuden, järjen ja tunteiden, aivojen ja sydämen, välille. Se on vastakkainasettelu, jota itse en voi sietää. Kuulan järkeily ei perustu luomiseen, joka on eräs kristillisen uskon kulmakivistä, vaan evoluutiobiologiaan. Hän viittaa evoluution synnyttämiin alkukantaisiin mekanismeihin:

Kun pensas kahahtaa, tulkitsemme ensimmäiseksi, että siellä on susi ja syöksymme karkuun.

Mutta tämä ei ole rationaalisuutta, eikä tällä ole tekemistä järjen kanssa. Tämä ei ole sitä, miten ”aivot haraavat vastaan” tässä uskoontulokysymyksessä. Tässä on kyse vietistä, alkukantaisesta mekanismista, jonka oletetaan palvelevan tiettyä tarkoitusta oletetun maailmankuvan perusteella ja tuo maailmankuva ei ole kristillinen. Kun pensas kahahtaa, rationaalisuutta on analysoida konteksti ja todeta, että olemme kaupungissa; se on luultavasti juoppo, eikä susi. Jos konteksti on sysipimeä metsä, rationaalisuutta on todeta, että sutta ei pääse juoksemalla karkuun; se on nopeampi.

Muutenkin Kuulan artikkeli on melkoista progressiivista uudelleenmäärittelyä. Syntiä hän kutsuu ”Jumala-aistin epävirittyneisyydeksi”. Se tavallaan toimii subtekstina koko ajatukselle uskosta. Kyse on puhtaasti esoteerisesta asiasta. Hän toki muistuttaa, että ”kristillinen kirkko tutkii ja koettelee älyllisesti kokemuspohjaisia väitteitä”, mutta siinäkin kokemus on kingi, ei teologia.

Totuus on kuitenkin kaikkea muuta. Fraasi ”tulla uskoon” on peräisin Raamatusta. Tällainen kohta on esimerkiksi Apt. 17:4, joka sanoo 1933/38-käännöksessä näin:

Ja muutamat heistä tulivat uskoon ja liittyivät Paavaliin ja Silaaseen, niin myös suuri joukko jumalaapelkääväisiä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.

Kysymys kuuluu: kokivatko he mystisen plim-elämyksen, vai rationaalisen ahaa-elämyksen? Kun käännöstä vertaa muihin suomenkielisiin raamatunkäännöksiin, voinee asiasta muodostaa jonkinlaisen johtopäätöksen. 1776 Biblian mukaan muutamat ”suostuivat heihin”. 1992 Kirkkoraamatun mukaan muutamat ”vakuuttuivat”. Raamattu Kansalle -käännöksen mukaan nuo muutamat ”uskoivat”.

No, miltä näyttää? Minusta on selvää, että kyse on jälkimmäisestä, eli ahaa-elämyksestä. Aikaisemman kontekstin mukaan nimittäin:

Ja he matkustivat Amfipolin ja Apollonian kautta ja tulivat Tessalonikaan, jossa oli juutalaisten synagooga. Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista, selitti ne ja osoitti, että Kristuksen piti kärsimän ja nouseman kuolleista, ja sanoi: ”Tämä Jeesus, jota minä teille julistan, on Kristus”. 

Apt. 17:1-3

Paavali näytti heille, mitä aiemmin kirjoitettu Jumalan ilmestys sanoo ja selitti heille, että se koskee Jeesusta ja että Jeesus on kaiken keskipiste ja täyttymys. Hän esitti heille asia-argumentteja; rationaalisia ja loogisia yhtälöitä, jotka ymmärretään rationaalisesti järkeä ja logiikkaa käyttämällä, eikä missään nimessä niitä ilman. Tätä on raamatullinen uskoontulo; se on Raamatun esittämien tosiasioiden hyväksymistä. ”Usko” ei ole jokin mystinen sfääri, vaan Raamattu esittää sen määräisellä artikkelilla varustettuna: the faith, the usko. Usko on kristinuskon atomisin kaanon ja tunnustus.

Suppeimmillaan seurakunnan varhaisin uskontunnustus oli yksinkertaisesti: ”Jeesus on Herra”. Toinen hyvin varhainen uskontunnustus on Apostolinen uskontunnutus. Myöhemmin, kun on havaittu, että yleisluontoisemmat uskontunnustukset antavat liikaa tilaa harhaoppisille, on uskontunnustuksia tarkennettu ja kirjoitettu uusia, toki muistaen, että esimerkiksi Westmisterin uskontunnustus ei varmastikaan ole ristiriidassa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa, eikä Apostolinen uskontunnustus etenkään sen kanssa, että Jeesus on Herra. Näin asteittainen tarkennus ei lisää sekaannusta, eikä luo ristiriitoja, vaan kyseessä on johdonmukainen jatkumo menneisyyteen, jossa kaikilla kristityillä on yksimielisyys essentiaalisissa opeissa.

Raamattu toki puhuu uskosta eräänlaisena hulluutena. Paras paikka tarkastella asiaa olisi kenties 1. Kor. 1, jossa Paavali kirjoittaa, että ”Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat”, sekä että ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset”. Mutta se ei tarkoita sitä, että sanoma rististä olisi perusominaisuuksiltaan hullu tai epälooginen. Päinvastoin, minun mielestäni se on täysin rationaalinen ja looginen. Siitä voi luonnostella vaikka paperille selkeät ”koska A, siksi B” -tyyppiset yhtälöt ja syy-seuraus-jatkumot. Pelkällä objektiivisella logiikalla ateistikin pystyy ymmärtämään kristinuskon pelastuksen mekaniikan, josta hyvänä esimerkkinä on James Whiten väittely ateistin David Silvermanin kanssa.

On tärkeää huomata, että hulluus, josta Paavali puhuu, on hulluutta jumalattomien ihmisten perspektiivistä. Sana rististä on hullutus niille, jotka joutuvat helvettiin, mutta ei meille, jotka pelastumme. Meille se on rationaalinen sekä selitettävissä ja ymmärrettävissä oleva asia. Ei ole hyödyllistä eikä järkevää toimia sokeasti sen mukaan, mitä ei ymmärrä, vaan on tärkeää ymmärtää mihin uskoo ja miksi.

Itsessään tarkasteltuina kristinuskon opilliset kulmakivet ovat loogisia ja järkeenkäypiä. Vetoamalla evoluutioon, Kari Kuula on jo hylännyt niistä yhden ja se näkyy hänen artikkelinsa loppukaneetissa, jota hän itse varmaan väittäisi toivontäyteiseksi, mutta minusta se on täysin toivoton:

Toivoa on pidetty synonyyminä uskolle. En voi sanoa tietäväni, että Jumala on olemassa. Mutta toivon sitä. Toivon, vaikka toivoa ei olisikaan.

Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä usko on. Usko ei ole sitä, että uskomme Jumalan olevan olemassa. Usko on sitä, että uskomme Häntä, kun Hän sanoo, emmekä niskuroi vastaan. Synti ei ole mikään ”Jumala-aistin epävirittyneisyys”, jonka vuoksi kykymme ”kokea Jumala” on heikentynyt, vaan kapinaa, tottelemattomuutta, vihollisuutta, riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä yltää siihen vanhurskauden vaatimukseen, jonka Hän on kelvollisuuden ehdoksi asettanut.

Usko ei myöskään välttämättä ole sama kuin toivo. Se on hyvin helppo todeta monille jumalattomillekin kirkonmiehille tutulla raamatunpaikalla:

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

1. Kor. 13:13

Uskomme kohde on Kristus, Hänen henkilönsä, elämänsä, tekonsa ja totuutensa. Uskomme sen, mitä Hän sanoo itsestään, maailmasta ja meistä syntisistä pyhässä sanassaan, jonka Hän on antanut pyhien Profeettojensa ja Apostoliensa välityksellä. Toivomme puolestaan on ylösnousemus; että uskon kautta Häneen, pääsemme osalliseksi vanhurskaitten ylösnousemuksesta ja saamme elää uudessa ruumiissa iankaikkisesti Hänen kanssaan. Usko ja toivo toimivat toki sikäli yhdessä, että ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” (Hebr. 11:1), mutta se herättää kysymyksen; mitä siis toivomme?

Näin uskoontulo ei vaadi sitä, että mystisellä tavalla ”kokee Jumalan”. Suoraan sanottuna suhtaudun suurella epäluulolla niihin, jotka ovat tulleet uskoon ja kokeneet ”selittämättömän rauhan tunteen” ja muuta vastaavaa, mutta eivät kykene artikuloimaan mitään liittyen omaan syntisyyteensä ja tarpeeseensa tulla pelastetuksi Jumalan vihalta ja siihen, mitä Jeesus Kristus on heidän puolestaan tehnyt. Sellaisen hengellisen kokemuksen voi istuttaa mihin tahansa muuhunkin uskonnolliseen kontekstiin ja se ajaa saman asian. Mystinen jumalakokemus ei ole todiste mistään.

Monet luterilaiset ja muut monergistisempiin pelastuskäsityksiin kallellaan olevat suhtautuvat myös tarpeettoman nihkeästi fraasiin ”tulla uskoon”. Eritoten ex-herätyskristillisten, kuten esimerkiksi sairaalapappi Kai Ojalan, uusi, parempi fraasi on ”usko tuli minuun”, mikä ei minusta ole paljoa parempi. Pyrkimys alleviivata sitä, että usko on Jumalan teko eikä ihmisen, on tietysti arvostettava asia, mutta järjellisen ymmärtämisen ja raamatullisten tosiasioiden hyväksymisen ulottuvuutta tuo synergistisen vapaan tahdon evankeliumin vastaveto ei diskurssiin mukanaan tuo. Kyseessä on edelleen plim-kokemus, eikä ahaa-elämys.

Kuinka siis Tuomas Embuske voisi tulla uskoon?

  • Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että Jumala on.
  • Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että hän ei ole hyvä ihminen, vaan syntinen ja että hän ansaitsee pahuudestaan iankaikkisen rangaistuksen helvetissä.
  • Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus tuli maailmaan maksamaan syntivelan kaikkien niiden puolesta, jotka uskovat Häneen.
  • Hänen on uskottava se, mitä Raamattu sanoo, että Kristus on ylösnoussut ja hallitsee iankaikkisesti.
  • Hänen on nöyrryttävä Kristuksen edessä ja tunnustettava Hänet Herraksi.
  • (Hänen täytyy ottaa kaste, mutta riippuu sen kirkkokunnan ekklesiologiasta, johon hän haluaa kuulua, hyväksyvätkö he hänen lapsikasteensa, mikäli hänet on lapsena kastettu.)

Näistä lähdetään. Sen jälkeen alkaa koko loppuelämän kestävä matka syvemmälle Kristuksen salaisuuksiin. Seurakunnan tehtävä ei ole varmistua mikroskoopilla ja läpivalaisukoneella kääntymyksen aitoudesta etukäteen, vaan uskoa ja olettaa parasta ja sen jälkeen matkan aikana rakkaudellisella kurilla puuttua ja paimentaa, sekä tarpeen vaatiessa ekskommunikoida, jos aihetta on.

Mutta kuinka hän voi hyväksyä nämä tosiasiat? Se vaatii Pyhän Hengen suvereenin armoteon, jota kutsutaan uudestisyntymiseksi. Uudestisyntymätön ihminen kapinoi näitä totuuksia vataan, eikä hyväksy niitä. Uudestisyntynyt hyväksyy ne, iloitsee niistä ja tarraa niihin kiinni.

Kari Kuula ei ole uskossa. Velvollisuuksiensa mukaan toimiva seurakunta ottaisi häneltä papinviran pois ja kohdistaisi häneen kurinpitotoimia. Hän omien sanojensa mukaan ei tiedä, onko Jumala olemassa. Hän toivoo niin. Mutta Jumala on ilmoittanut itsensä hänelle luomakunnassaan (Room. 1:18-21). Jumalan teot ovat hänen nähtävinään. Hänen tarvitsee vain katsoa ulos ikkunasta. Tai peiliin. Hän on mielestään valinnut hyvän paikan hyvässä pelastusveneessä, mutta todellisuudessa hän on kuolleena meren pohjassa. Se, mitä hän käsittelee eräänlaisena jumalakokemusta disruptoivana aivotoimintana, on itse asiassa se objektiivisen todellisuuden anturi, joka tulee tuomitsemaan hänet. On rationaalista hyväksyä se tosiasia, että Jumala on ja että Hän on puhunut olevaiseksi kaiken mitä on. Ja jos joku ei hyväksy tosiasioita, siitä voi päätellä, kuinka pimentynyt hänen mielensä on.

Jumalanpalvelus ei ole kristityn perusoikeus

Seurakuntalainen uutisoi tänään, että Suomen Lähetyshiippakunta on julkaissut tiedotteen, jossa vedotaan hallitukseen, ettei suunniteltuihin liikkumisrajoituksiin sisällytettäisi jumalanpalveluksiin osallistumista. Tämä on lyhyt kommenttini asiaan.

Vetoomuksen tarkoitus on hyvä, mutta sen perustelut eivät ole. Tiedotteen suurin ongelma on, että se vetoaa ”perusoikeuksiin”. Se vetoaa siis korkeimpaan keksimäänsä ihmisten määrittelemään sopimuksenvaraiseen auktoriteettiin ja laiminlyö siten velvollisuutensa korkeinta mahdollista auktoriteettia kohtaan, joka on Kristus ja Hänen Sanansa.

Elämme postmodernissa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa päättäviin elimiin on äänestetty ihmisiä, jotka ovat äänestäjiensä mukaisesti kroonisen kykenemättömiä minkäänlaiseen koherenttiin tai kriittiseen ajatteluun, vaan he ovat tyhjänpäiväisiä ja epäpäteviä, sekä ainoastaan oman vallanhimonsa motivoimia. He eivät ymmärrä, että sukupuolia on kaksi, että ilmastonmuutos on normaali asia ja että korona ei ole rutto. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että he eivät ymmärrä — he eivät edes halua ymmärtää. He haluavat mieluummin uskoa omia fantasioitaan. Heihin pätee Thomas Raynesford Lounsburyn sitaatti:

Ihmismielen ääretön kyky vastustaa hyödyllisen tiedon vastaanottamista ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Hyödyllistä tietoa on monenlaista. Esimerkiksi se, että rajoitusten tiukkuus ei millään metriikalla mitattuna globaalissa mittakaavassa korreloi taudin esiintymistiheyden kanssa, on minusta erittäin hyödyllinen tieto. Tieto siitä, että kevään tullessa akuutit ylähengitystiesairaudet auringonvalon, lämmön ja luonnollisen D-vitamiinituotannon lisääntymisen myötä aina väistyvät takavasemmalle odottelemaan seuraavaa räkätautisesonkia, on niin ikään hyödyllinen.

Sen nyt ymmärtää, että mieleltään pimentyneet ihmiset, jotka eivät anna kunniaa Jumalalle ja uskovat olevansa olemassa sattumalta, eivät kykene rationaalisesti prosessoimaan ja kyseenalaistamaan faktojen kanssa konfliktissa olevaa narratiivia. Mutta miksi ihmeessä kristittyjen, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen — Hänen, joka on tie, totuus, ja elämä — on leikittävä näillä samoilla nappuloilla tätä tyhmää leikkiä? Miksi kristityt omaksuvat tämän maailman standardit ja argumentit?

Nämä samat mieleltään pimentyneet, jotka vihaavat tietoa ja rakastavat valhetta ja vehkeilyä, käyttävät WC-paperina perustuslakia ja yhteisesti sovittuja perusoikeuksia, koska he voivat. Eikä kukaan estä heitä, sillä heitä ja heidän mahdollistajiaan piinaa kaikkia sama virus: kauhu. Pelko pimentää heidän päästään viimeisenkin järjen valon ja paniikissaan he rikkovat kaiken, minkä yrittävät korjata.

Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa, mutta vanhurskaat ovat turvassa kuin nuori jalopeura.

‭‭Sananlaskut‬ ‭28:1‬

Kristityt, me emme voi pelata tämän maailman pelinappuloilla. Miksi kysymme neuvoa Baal-sebubilta, kun jumalamme on Jahve? Me emme voi vedota perusoikeuksiimme. Meillä ei ole oikeuksia. Meillä on velvollisuuksia. Meidän on vedottava Kristukseen ja Hänen sanaansa. Meidän on toteltava Häntä. Meidän on julistettava, kastettava, kokoonnuttava, laulettava toisillemme, tehtävä diakoniaa ja vietettävä ehtoollista Hänen muistokseen. Valtiovallalla ei ole oikeutta puuttua siihen, vaan sen on toteltava Herraa. Ja kuka julistaa valtiovallalle, mikä Jumalan tahto on, ellemme me?

Kristityt aikoina ennen meitä kärsivät vainoa kokoontuessaan. He eivät vedonneet perusoikeuksiinsa. Todistuksemme tälle ideologisten tuulien riepottelemalle maailmalle on oma vakautemme; että tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui, vetoamme aina Kristukseen, kallioomme, ja siihen, mitä Hän on meidän käskenyt tehdä.

Koronavirus teki helluntailaisuudesta tarpeetonta

Joskus asiat yhdistyvät kuin sattuman kaupalla. Minulle oli tullut vastaan YouTubessa tämä video, jossa Esa Heiska puhuu jostakin vuosien takaisesta välirikostaan helluntailiikkeen kanssa. Mitään syötäväähän tuossa puheessa ei tuttuun tapaan juuri ole, mutta mieleeni jäi jotakin noin 37:30 kohdalla), jossa Heiska suomii helluntaikirkkoa siitä, että sivuutetaan profeetallinen ääni ja leimataan hänen kaltaisiaan YouTube-profeetoiksi, jotka eivät ole vastuussa kenellekään. En muuten ajatellut asiasta sen kummempaa, mutta sitten vastaani tuli Mika Yrjölän Facebook-sivun kautta tämä Seurakuntalaisen artikkeli, joka on itse asiassa pohjoismaiden helluntaijohtajien koronalausunto. Ja toden totta, niin siellä sanotaan:

Maailma ja seurakunta tarvitsee kyllä profeetallista ääntä, mutta ei ”YouTube profeettoja”, jotka eivät ole kenellekään toiminnastaan vastuussa.

Minusta tämä on tragikoomista. Koomista tässä on se, miten helluntailiikkeen näkyvin ja kuuluvin tekee täydellisen pesäeron omaan historialliseen identiteettiinsä. Tai ehkä se onkin se traaginen osuus. Kukas se nyt laittaa Jumalan laatikkoon? Näyttää olevan melkoinen hengensammutusoperaatio käynnissä. Kuka ihminen on Pyhälle Hengelle sanomaan, missä, milloin ja kenen kautta Hän saa puhua?

Mutta helluntailiikepä ei olekaan historiansa aikana törmännyt tilanteeseen, jossa joku kiertävä profeetta tai evankelista on tuonut esille profeetallisena sanana jotakin sellaista, mikä keikuttaa yhteiskunnallista venettä näin pahasti. Helluntailaisuus on näet kasvanut aikuiseksi. Se on sivistynyt ja oppinut käytöstapoja. Se ei enää näytä Johannes Kastajalta, vaan modernilta metroseksuaalilta. Se on päässyt parempiin pöytiin. Kuka sieltä pois haluaisi?

Progressio hulluista hihhuleista vakavastiotettaviksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, jotka saavat katsoa telkkaria normaalien ihmisten tavoin, ei kuitenkaan tule ilman vaatimuksiaan ja velvoitteitaan. On tehtävä myönnytyksiä, hiottava kulmia ja rajoitettava käytöstä. Ja tässä tilanteessa, jossa helluntailiike on päässyt pinnistämään itsensä hihhuli- ja hylkiökastin yläpuolelle, ei sitä tietenkään katsota hyvällä, kun joku vanhemman koulukunnan helluntailainen möläyttää jotakin, mikä uhkaa sabotoida maailman silmissä saavutettua hyvää mainetta. Puhe ”vastuusta” on keinotekoinen kriteeri. Helluntalaisuudessa on aina karsastettu kuria ja ”Hengen toiminnan” rajoittamista. Syljen mukana suuhun kulkeutuneet puppupuheet on aina kuitattu sillä, että ”ainahan profetoimisessa se oma liha vähän haisee”.

Lainaamani letkautuksen (kuten Heiska sitä luonnehti) motiivi on päivänselvä: näyttää maailman silmissä normaalilta ja täysipäiseltä. Siinä tosin samalla heitetään kanssakristittyjä poliittisesti korrektin jyrän alle. Jos tärkeintä todella on yhteys, kuten Suomen Helluntaiseurakunnan markkinointitrendien mukainen väsynyt tagline kuuluu, tällainen toiminta on melko intuition vastaista sen tavoitteen saavuttamiseksi.

Ikävä kyllä tällä kannanotolla helluntailiike tulee todistaneeksi useita nolonpuoleisia asioita itsestään. Lausunnossa myönnetään:

Yksikään merkittävä profeetallinen ääni ei osannut ennakoida koronaviruksen tulemista.

Elämme aikamme suurinta mullistusta, mitä tulee yhteiskuntajärjestykseen ja -rakenteeseen. Profetoimisen armolahjan toimintaan uskovien kristittyjen keskeinen premissi on Aamos 3:7:

Sillä ei Herra, Herra, tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille.

Tällä kertaa Hän taisi tehdä poikkeuksen, tai sitten profeettoja ei enää ole, ne ”merkittävät profeetalliset äänet” ovat puoskareita, eikä profetian armolahja ole enää toiminnassa.

Helluntailiike on todistanut myös, että parantamisen armolahja ei ole enää toiminnassa. Tavallista kausiflunssaa ei kaiketi koskaan ole pidetty niin vakavana sairautena, että sen puolesta olisi viitsitty rukoilla siten kuin syöpien ja sen sellaisten puolesta rukoillaan. Sehän menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa.

Koronaa taas pidetään suoranaisena ruttona, vaikkei se sitä ole. Se menee yleensä itsellään ohi, paitsi tietysti niiden kohdalla, jotka se tappaa. Helluntailaisten pitäisi nyt heti mennä ja parantaa kaikki koronaiset kätten päälle panemisen kautta. Tyhjentäkää sairaalat! Mutta sen sijaan he pelkäävät itse sairastuvansa ja kuolevansa. Sitä signaalia he eivät tietenkään halua lähettää, etteikö koronavirustauti olisi haudanvakava asia, joten on päivänselvää, että sen puolesta rukoilemiseen ei suhtauduta samoin kuin kausiflunssan. Nehän eivät ole sama asia, muistaa jokainen valveutunut. Se jättää jäljelle ainoastaan sen vaihtoehdon, että kun todella tarvittaisiin Apostolisen ajan seurakuntaa, sen ovet ovat kiinni.

Ja se tässä onkin murheellisinta. Helluntailiike, samoin kuin jokainen muukin ovensa sulkenut seurakunta, on nimittäin todistanut oman tarpeettomuutensa. Miksi osallistua nimenomaan oman seurakuntansa jumalanpalvelukseen, kun parempaakin on tarjolla? Jos ei välitä musiikista, voi kuunnella pelkän saarnan ja jos kuuntelee pelkän saarnan, voi saman tien kuunnella vähän paremman.

Uskon ulkoinen ekspressio ei enää sisällä kokoontumista muiden kanssa. Sillä ei ole enää aikaa eikä paikkaa. Laki olisi sallinut uskonnollisille yhteisöille erivapauksia uskonnonvapauslain nojalla. Kokoontuminen yhteen kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoitukseen (Hebr. 10:25). Yhteislaulu kuuluu olennaisena osana kristinuskon harjoittamiseen (Ef. 5:18-19). Näiden kristinuskon harjoittamisessa olennaisten asioiden rajoittaminen valtion taholta olisi ollut uskonnonvapauteen kajoamista. Mutta sen sijaan, että asia olisi koeponnistettu, pantu kova kovaa vastaan ja haastettu valtion oikeus määräillä, mitä seurakunta saa tehdä ja mitä ei, mitä tekevät kirkot ja seurakunnat ympäri Suomen? Rajoittavat itse itseään vapaaehtoisesti!

Se tuohduttaa minua todella, koska samaan aikaan Yhdysvaltain Kaliforniassa John MacArthurin Grace Community Church, kuten myös jokunen muu samassa osavaltiossa sijaitseva seurakunta, lisää joka viikko pinoon uuden sakkolapun. Kanadan Albertassa sijaitsevan Grace Life Church -seurakunnan pastori James Coates taas suljettiin vankilaan. Suomessa on vapaampaa ja uskonnollisten yhteiskuntien lain suoja on parempi. Silti Suomessa ei panna yhtään vastaan, vaan osallistutaan vapaudenpoistotalkoisiin.

Miksi? Koska yleisen mielipideilmaston mukaan ne, jotka ajattelevat kriittisesti ja hyväksytyn narratiivin vastaisesti, eivätkä noudata orjallisesti suosituksia, ovat pahoja ihmisiä. Heitä kauhistellaan lööppien kommenttiosioissa ja Facebook-keskusteluissa. Helluntailaisuuden kovalla työllä saavutettu yhteiskuntakelpoinen imago ei kestä sitä. Se nyt vaan ei enää käy, että joutuisi kaikkien vihattavaksi Hänen nimensä tähden.

Kristityllä on velvollisuus totuutta kohtaan. Missä ei saa tuoda esiin valtavirtaa kritisoivia näkökulmia, siellä ei totuus voi voittaa. Kristityt on kutsuttu olemaan valona ja suolana, sekä puhumaan totuutta valloille. Kieltäytyminen virallisen koronatotuuden mukaisesta elämisestä ja toiminnasta ei tule olemaan sellainen tekijä, joka mitätöisi kristityn todistuksen tai asettaisi kompastuskiven toiselle. Päinvastoin; se juuri tuottaa tilanteita, joissa kristitty voi sanoa: ”olen pahoillani, mutta en voi toimia noin, koska minulla on korkeampi auktoriteetti, jota minun on toteltava”.

Kaikki valtavirran evankelisuus on Suomessa antanut periksi samalla tavalla: ilman vastarintaa. Kun tulee uusia haasteita, jotka kustantavat Kristuksen pilkan kärsimistä ja hihhulin leimaa enemmän, noinkohan jokin taistelutahto sieltä herää? Nääh, eipä taida.

Ravi Zachariaksesta on paljastunut ikäviä juttuja

Eräs aikamme kuuluisimmista apologeetoista, Ravi Zacharias, menehtyi syöpään viime vuonna. Kirjoitin asiaan liittyen lyhyen muistokirjoituksen, Ravi Zacharias kun nyt oli ja on edelleen ajatteluuni merkittävällä tavalla vaikuttanut mies.

Kuitenkin jo ennen Ravin kuolemaa alkoi paljastua asioita. Eräs ystävällinen banjoateisti, Steve Baughman, osoitti, että monet Ravi Zachariaksen titteleistä ja ansioista olivat paisuteltuja tai valheellisia. Häntä puhuteltiin esimerkiksi tohtori Zachariaksena, vaikka hänellä ei ollut ainuttakaan ansaittua tohtorin tutkintoa, vaan kaikki hänen doktoraattinsa olivat kunniatohtorin arvonimiä, jollaisia oppilaitos voi myöntää muutoin elämässään ansioituneelle henkilölle. Akateemisessa maailmassa ei katsota hyvällä sitä, että kunniatohtori kutsuu itseään tohtoriksi, vaan sitä pidetään olemattomilla ansioilla rehentelynä.

Totesin eräällä englanninkielisellä videollani, ettei minua kiinnosta onko sanojalla doktoraatti, vaan onko sanojalla sanottavaa. Eritoten Yhdysvalloissa on vallallaan kulttuuri, jossa tärkeät miehet vaalivat omaa tärkeyttään ja mustasukkaisesti vaativat tulla kutsutuiksi kuka pastoriksi ja kuka tohtoriksi. Se on maailmallisuutta ja veret kiehauttavan ärsyttävää. Nämä tärkeät ihmiset todella uskovat, että kirjainlyhenne heidän nimensä edessä saa ihmiset kuuntelemaan heitä ja uhraamaan jonkinlaisen ajatuksen sille, mitä heillä on sanottavanaan. Ja jos sitä tohtoristutkintoa ei ole, käytetään kunniatohtorin arvonimeä siten kuin se olisi oikea tohtorintutkinto ja toivotaan, ettei kukaan hoksaa.

Onko kurjempaa tapaa kieltää evankeliumin yliluonnollisuus ja Pyhän Hengen työ? Eikä tämä maailmallisuus koske vain puhujia, vaan myös niitä tahoja, jotka tilaavat puhujat puhumaan. Se on omilla säännöillään ja lainalaisuuksillaan toimiva itseään ruokkiva kone, industriaalikompleksi, jossa sinulle sanellaan, kuka on kingi ja ketä kuuluu kuunnella, ketä pitää maailman parhaana apologeettana ja kenen kirjoja ostaa. On järkyttävän ironista, että teologianala, jonka pitäisi tuottaa kriittisesti ja itsenäisesti ajattelevia uskon puolustajia, tuottaakin pääsääntöisesti valmiiksi pureskeltuja ajatuksia suoltavia muottiin valettuja papukaijoja.

Tämä Ravin melko lailla onnistunut yritys kivuta kepulikonsteilla tavintoketjun huippupaikoille on jo itsessään riittävän harmillista, mutta pahempaa seuraa. Olin itse jättänyt jo hänet taustapeiliini. Loppujen lopuksi hänellä oli käytännössä puolitoista anekdooteilla ryyditettyä puhetta, jotka oli nopeasti kuultu. En ollut kuunnellut Ravin puheita hetkeen, mutta sitten kuuntelin parisen vuotta sitten erään puheen, jossa hän kertoi tarinan miehestä, joka sai Jumalalta sanoman ja välitti sen hänelle. Viesti oli kryptinen ja sisälsi numeroita. Viestin sisältö kuitenkin selvisi: numerot viittasivat tiettyihin selkänikamiin, joista hänen krooniset selkäkipunsa johtuvat.

Tuo puhe oli minulle viimeinen niitti. Tällä tyypillä ei ole minulle enää mitään sanottavaa. Minä en usko tuota juttua. Hän valehtelee. Ei ole mitään miestä, eikä kryptistä numerosanomaa. On vain keksitty höpötarina, jonka ainut tarkoitus on kristikansan palvoman suurmiehen egohieronta. Jumalalla oli sanoma minulle. Se koski minua ja minun sairauttani. Kuinka monella muulla uskonjulkkiksella on sama syndrooma?

Puhutaan siitä, että äärikarismaattisuus on sitä huonoa karismaattisuutta. Mutta ei Ravi ollut äärikarismaattinen. Hän oli sillai niinku terveellä tavalla. Minä en usko, että on olemassa mitään tervettä karismaattisuutta, vaan se on petosta kaikki tyynni. Kun joku vetoaa näkyihin tai ilmestyksiin, hän on minulle mr. Wonderfulin, Kevin O’Learyn, sanoin kuollut.

Mikä murhe ja pettymys, että Ravin koko ura rakentui näin kokonaisvaltaisesti ja systemaattisesti valheelle ja petokselle. Ja ajatella, että kaikki merkit olivat ilmassa jo kauan ja täysin esteettä kenen tahansa sellaisen nähtävissä, joka ei sokeasti kumartele kuvia. Yhdistettynä näiden kahden asian, paisuteltujen kredentiaalien ja karismaattisten ihmetarinoiden, pitäisi soittaa kelloja niin kovaa, että kallo raikaa. Mutta niin sitä vain haluaa uskoa toisesta parasta ja niin minäkin tein, vieläpä siitä huolimatta, että Baughmanin raportti kattoi myös dokumentaatiota siitä, että Ravi olisi ollut etänä henkisesti uskoton varatun naisen, Lori-Anne Thompsonin, kanssa ja ottanut tältä vastaan nakukuvia. Kun nainen alkoi kokea omantunnontuskia ja halusi tunnustaa asiat aviomiehelleen, Ravi uhkasi tappaa itsensä.

Kyllä, tiesin nämä asiat ennen Ravin kuolemaa ja kirjoittamaani huomionosoitusta hänen kuolemansa johdosta. Mikä siis on muuttunut? Ennen Ravin kuolemaa näitä väitteitä ei päästy kunnolla tutkimaan, joten ne jäivät väitteiksi. Mutta minun olisi pitänyt pidättäytyä huomioimasta Ravin kuolemaa tässä blogissa, koska vähintäänkin näytän nyt tyhmältä. Maltti olisi ollut valttia. Ravin kuoleman jälkeen on paljastunut paljon lisää. Osoittautui, että Ravi omisti osan kahdesta kylpylästä, joissa hän kävi säännöllisesti hierottavana. Sen tarpeellisuutta perusteltiin hänen kroonisilla selkäkivuillaan. Naispuolisista työntekijöistä osa kertoi Ravin ehdotelleen, nakuilleen sekä kosketelleen itseään ja heitä.

Detaljit ovat melko järkyttäviä. Erään työntekijöistä Ravi oli pelotellut hiljaiseksi uhkaamalla, että miljoonien sielujen pelastus on vaarassa, mikäli hänen maineensa tahriintuu. Paitsi häikäilemättömyyttä terrorisoida hengellisesti naista, se osoittaa myös Ravi Zachariaksen teologisen vararikon. Sielujen pelastus oli hänen performanssistaan kiinni, eikä Pyhän Hengen työstä.

Miksi siis tämä kirjoitus? Olikos kivaa heittää rapaa kuolleen miehen päälle? Ensinnäkin totean, että nämä käsittelemäni asiat eivät ole juoruja, eivätkä kaunaisuudesta lähtöisin. Ravin oman RZIM-järjestön puolueettomalta osapuolelta tilaama tutkimus on tuoreeltaan todistanut kaikki syytökset Ravia vastaan paikkansapitäviksi ja lisäksi tuonut ilmi uusia raskauttavia seikkoja, joita ennen selvitystä ei edes epäilty, kuten sen, että Ravilla oli Thaimaassa salarakas. Kirjoitan tämän tekstin, koska liian helposti jumalattomat pääsevät sanomaan, että kristityt eivät puutu väärinkäytöksiin uskontonsa sisällä, eivätkä pese likapyykkiään.

Ravin kaltaisten tyyppien takia totuuden tie tulee pilkatuksi. Kun joku on epärehellinen jollakin elämänsä osa-alueella, millä todennäköisyydellä se rajoittuu vain siihen yhteen osa-alueeseen? Ravin tapauksessa epärehellisyys oli hänen ”hapatuksensa”; koko taikinan kauttaaltaan läpäisevä yleisominaisuus, joka lopulta tahraa ja pilaa kaiken, mihin hän on koskenut. Ravin postuumi tuho on vakava varoitus Jumalalta kaikille hengellisissä johtajuusasemissa paistatteleville. Korkealta tullaan alas todella lujaa ja jälki on rumaa.

Ravi ei ollut käsittääkseni koskaan mikään die hard kalvinisti. Hän ei ainakaan puolustanut sitä koskaan ja vastasi väistellen kysymyksiin Jumalan kaikkivaltiudesta. Jos joku todella uskoo, että usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta ja että se on yliluonnollinen prosessi, jonka toteutuminen on kiinni yksin Jumalan armosta, kokeeko hän tarvitsevansa sen kaveriksi titteleitä, legendaarisia anekdootteja ja ihmekertomuksia? Tuskinpa.

Olen viime aikoina kiinnittänyt enenevässä määrin huomiota siihen, kuinka vaarallista on luoda evankeliumista ura. Amerikka on siihen oiva paikka. Jos siellä siten menestyy ja onnistuu rakentamaan omaa nimeään kantavan, satoja miljoonia vuodessa tahkoavan, lahjoitusvaroin pyörivän verovapaan uskonnollisen firman, voi melko suurella todennäköisyydellä olettaa, että jossakin on kompromissi ja luultavasti iso. Mutta sen sijaan oletamme, että jos jokin on kristillinen bestseller, se pitää kääntää ja jos joku on kristillinen yleisömagneetti, se pitää saada tännekin. Miksi? On kuin olisimme unohtaneet, että Jumalan valtakunta toimii täysin päinvastaisella logiikalla.

[Sen], mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.‭‭

(1. Kor. 1:27-29)

Laki on hyvä

Eräs Suomen evankelista kristikuntaa jäytävistä ongelmista on perustavanlaatuinen ymmärtämättömyys Jumalan laista ja siitä, kuinka sitä sovelletaan arkipäivään. Olen käynyt joitakin keskusteluja viime aikoina joidenkin helluntailaisten tai ”helluntailaistyylisten” kristittyjen kanssa ja aina keskustelun kääntyessä yhteiskunnallisiin ongelmiin ja niihin raamatullisiin periaatteisiin, joita sellaisiin tulisi soveltaa, törmätään seinään, joka on nimeltään ”mutta emmehän me ole lain alla, vaan armon alla”.

Eräs näistä keskusteluista koski koronatilannetta ja sen vaikutuksia työllistymiseen. Toisilla työt ovat loppuneet kuin seinään. Minuun vallitseva tilanne ei ole vaikuttanut mitenkään. Teen töitä edelleen samaa hullua tahtia. Ei yrittäjä ehdi pitää lomaa. ”Loma” on muutenkin modernin aikamme luoma omituinen konsepti. Ei sillä, kivaahan se vaan on toisinaan olla luvan kanssa jouten, mutta nimenomaan yrittäjälle raamatullinen totuus iskee melko pian vasten kasvoja: ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä (2. Tess. 3:10). Tämä lainalaisuus ulottuu aina luomiseen ja Jumalaan itseensä ja Hänen olemukseensa saakka. Luotuaan ihmisen, Jumala pani tämän töihin — ”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos.‬ ‭2:15‬)

Työn tekeminen on paljon enemmän kuin pelkkä nessesiteetti myydä omaa aikaansa ja osaamistaan muille vastineeksi jostakin, millä voi taas puolestaan ostaa muiden ihmisten aikaa, osaamista tai niiden hedelmiä, täyttää vatsansa ja pysyä hengissä. Se on eräs ihmisen eksistenssin peruspalikoista. Se yksinkertaisesti tekee elämästä mielekästä. Se ei ole syntiinlankeemuksen tuottama kirous, vaan Jumalan suunnitelma. Työttömyys tai pitkäkestoinen omavalintainen joutilaisuus aiheuttavat pitkässä juoksussa masennusta ja jopa mielenterveysongelmia.

Myös Jumala tekee työtä. Hän orkestroi maailmanhistorian tapahtumat joka hetki. Henkensä kautta Hän on erityisellä tavalla työn touhussa niissä, jotka Hän on ennen maailman luomista jo ominaan tuntenut ja pelastukseen valinnut.

Mutta ei kai kieli vyön alla raataminen ihmiselle hyväksi ole? Eikö joskus pitäisi levätäkin? No, kuinka ollakaan, luotuaan maailman Jumalakin ”lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka Hän oli tehnyt.” (1. Moos. 2:2) Tuohon omaan lepopäiväänsä perustuen Jumala antoi Moosekselle antamassaan laissa kansalle yhden (1) vapaapäivän viikossa. Kuinka monta lepopäivää ihminen siis tarvitsee viikossa? Yhden. Jumala on viisaudessaan nähnyt sen hyväksi. Jos siis tyranni (oli hän sitten työnantaja tai joku muu) velvoittaa työskentelemään ilman vähintään yhtä viikottaista vapaapäivää, hän vaatii työntekijältään enemmän kuin Jumala.

Yrittäjänä minulle ei kerry vuosilomaa. Kysymys kuuluu: onko se epäreilua? Jumalan lain perusteella se ei ole epäreilua. Minulla ei ole mitään syytä itkeä siitä kenellekään. Jumalan minulle laissaan suoman viikottaisen yhden vapaapäivän lisäksi pidän nimittäin joka viikko toisenkin vapaapäivän! Lisäksi pidän vapaina kansalliset vapaapäivät. Minulla on vapaata paljon enemmän kuin edes kuuluisi olla.

Mutta annas olla, kun näistä asioista alkaa puhua muiden kristinuskoa tunnustavien kanssa. Kun mainitseekin sanan ”laki”, vastaus on heti valmis: ”mutta kirjainhan kuolettaa! Mutta mehän olemme armon alla!” Minua turhauttaa suuresti se, ettei laista tunnu voitavan puhua millään muulla tavalla kuin pelastusopillisesti. Tällainen yksiulotteinen suhtautuminen Jumalan lakiin on aiheuttanut sen, että elämme nyt eräänlaista ”tuomareiden aikaa”, jossa kukin tekee kuten parhaaksi näkee. Jumalan laki on hyvin monipuolinen ja tarjoaa tavalla tai toisella ratkaisun mihin tahansa lainsäädännölliseen tai moraaliseen ongelmaan. Mutta koska sitä ei uskota, olemme kuin pakanat ”itse itsellemme laki”. Meidän on tietyn synnynnäisen moraalisen peruskoodiston pohjalta kehitettävä lait, säännöt ja normit sen mukaan, mikä meistä subjektiivisesti tuntuu oikealta. Ihmisen syntiset impulssit kuitenkin vääristävät subjektiivisen moraalikäsityksemme ja niin tuloksena on jumalattomuutta ja tyranniaa.

Eniten pahaa tekee tavata muita Kristusta tunnustavia, joiden moraalinen kompassi näyttää tämän johdosta ihan päin ahteria. Toinen käymäni keskustelu ilmensi juuri tätä. Lähetystyötä tehnyt ja elämässään paljon köyhyyttä nähnyt henkilö totesi minulle kirkkain silmin, että abortti on joissakin tilanteissa hyväksyttävä toimenpide — siis äärimmäisessä köyhyydessä, jossa pakauskontojen riivaajat riehuvat, olisi parempi tulla murhatuksi, kuin syntyä puutteeseen ja vaivaan. ”Älä tapa”, haastoin Raamatulla. ”Mutta Jumalakin tappoi”, kuului vastaus, ”tuhansia ihmisiä, kokonaisia kansoja, jopa koko ihmiskunnan paitsi kahdeksaa”.

Kun Jumalan lakia ei tällä tavoin kelpuuteta moraalin määrittelijäksi ja raamatuntuntemus ja teologia ovat niin kehnolla tolalla, että ei osata ratkoa Raamatun narratiivin esiin nostamia näennäisiä moraalisia ongelmia, arvovakuumin täyttää jokin muu. Tässä tapauksessa täyttäjä on yksi karismaattisen kristinuskon kirouksista, joka on ”Pyhän Hengen antama sisäinen viisaus, jonka avulla voidaan yliluonnollisesti kuulla Paimenen ääni”. Tämä käsittämättömän ylimielinen asennoituminen alentaa Raamatun käytännössä kokoelmaksi latteuksia, jonka opiskelu on ”sinänsä hyvä asia”, mutta jolla ei ole mitään todellista arvovaltaa, koska loppupeleissä joka tapauksessa mennään sillä, mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja sitä väitetään Pyhän Hengen vaikutukseksi.

Saan mainitsemani kaltaisilta ihmisiltä osakseni sääliä, kun en ole yhtä hengellinen, kuin he. Omasta puolestani olen huolissani heidän sielunsa tilan tähden. He väittävät olevansa hengellisiä, mutta vihaavat Jumalan sanaa. Sen he osoittavat kerta toisensa jälkeen korottamalla omat erehtyväiset mielipiteensä ja petollisten sydäntensä aivoitukset Jumalan sanan arvovallan yli.

Muistamme toki, että lain noudattaminen ei pelasta ketään. Vain yksi on lain täyttäjä ja noudattaja, ja Hän on Herra Jeesus Kristus, jonka lain kautta ansaitsemasta vanhurskaudesta jokainen Hänen verellään sovittamansa saa uskon kautta nauttia. Mutta laki on silti hyvä. Raamattu nimittäin sanoo:

Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.

‭‭(Room. 7:16‬)

Tämä yksi jae on vain pieni otos Roomalaiskirjeen seitsemännestä luvusta, jossa Paavali puhuu Jumalan laista. Laki kertoo meille, mikä on vanhurskasta ja oikein. Elämää eläessämme huomaamme, että emme tee sitä, mitä laki vaatii ja petymme itseemme. Niin myönnämme, että Jumala on oikeassa ja me väärässä; myönnämme, että laki on hyvä ja että Jumala on viisas ja vanhurskas säätäessään sellaisen lain kuin Hän säätänyt on. Se laki tappaa meidät, emmekä voi puolustautua sen edessä. Mutta olemmeko lain alla? Emme — ja toisaalta olemme. Selitän.

Emme ole lain alla siten kuin Paavali asiasta Roomalaiskirjeessä puhuu. Laki kyllä on tappanut meidät ja osoittanut vanhurkautemme kertakaikkisen riittämättömyyden, mutta mikäli olemme sen armon Jumalalta saaneet, että meidät on herätetty hengellisesti kuolleista uuteen elämään Kristuksessa, meitä ei enää tuomita tuon lain mukaan! Kristus on tuomittu meidän sijastamme. Häntä on rangaistu lain mukaan! Joten sikäli emme ole lain alla. Olemme kuolleet lain alta pois.

Mutta millä tavalla sitten olemme lain alla? Kysytään näin päin: elätkö kuin anarkisti? Eikö ole olemassa lakia, joka hallitsee jokapäiväistä elämääsi? Ei kai kristittykään voi tehdä mitä tykkää, murhata, ryöstää ja raiskata, ja puolustautua sitten sanomalla: ”en ole lain alla”? Ei yhtäkään, joka Häneen uskoo, ikinä tuomita lain mukaan, mutta päteekö laki silti häneen? Aivan varmasti pätee. Jos kristitty rikkoo Jumalan lakia vastaan, tuon saman lain arvovallalla häntä tulee nuhdella ja kutsua parannukseen. Suhtautuminen lain nuhteeseen tuo ilmi henkilöstä sen kuuluuko hän niihin, joista Psalmi 1 puhuu autuaina:

Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. Niin eivät jumalattomat! Vaan he ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa. Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu.

Miten voi olla, että joku väittää rakastavansa Jumalaa, mutta ylenkatsoo ja vihaa Hänen lakiaan?

Jokainen yhteiskunnan jäsen elää myös yhteiskunnan lakien alla. Kuten on laita Jumalankin lain kanssa, yhteiskunnan lakien tarkoitus on hillitä ihmisten pahuutta. Niitä ei tarvittaisi, elleivät ihmiset olisi syntisiä. ”Mitä turmeltuneempi valtio, sitä enemmän lakeja”, kuuluu sanonta, joka liitetään Tacitukseen. Se on luultavasti osatotuus, sillä siitä voi saada sen käsityksen, että korruptio on vain valtion johtotasolla. Täytyy muistaa, että millainen kansa, sellaiset johtajat. Vain turmeltuneen kansan johtajat kehtaavat olla turmeltuneita itse. Ja mitä turmeltuneempi kansa, sitä yksityiskohtaisempia lakienkin pitää olla, sillä yleisperiaatteiltaan väljiä lakeja alkavat syntiset ihmiset käyttää hyväkseen ja etsiä niistä porsaanreikiä. Se on helppo todeta myös käänteisesti — oppimattomat kristityt eivät osaa soveltaa Jumalan lain yleisperiaatteita yksityiskohtaisiin tilanteisiin. Jumalan sana ei muka puhu mitään siitä taikka tästä ja siinä sitä ollaan ”Pyhän Hengen vaikuttaman sisäisen viisauden, jonka avulla voidaan kuulla paimenen ääni” varassa; Suomeksi: tyhjän päällä, ilman minkäänlaista objektiivista referenssiä tai kiintopistettä.

Jumalan lailla on paljon sanottavaa yhteiskunnalle ja niille laeille, mitä yhteiskunnassa säädetään, sillä se on laki lakien yläpuolella. Onko jokin laki jumalaton vai vanhurskas? Millä muulla tavalla se punnitaan, kuin vertaamalla sitä Jumalan lain perusperiaatteisiin? Abortti on Suomessa laillinen, toki tietyin rajoituksin, mutta silti. Abortista on säädetty laki, joka sallii sen. ”Sallittu ellei erikseen kielletä” ei päde siihen. Onko se vanhurskas laki? Ei ole, sillä Raamattu sanoo: älä murhaa.

Kuvitelkaamme skenaario, jossa omistat omakotitalon ja laiminlyöt sen pihan hiekoittamisen pääkallokelillä. Kiinteistössäsi syystä taikka toisesta asioiva vetää lipat ja taittaa koipensa. Kuka on vastuussa? Sinä. Onko se vanhurskas laki? On, mutta miksi? Siksikö, kun se nyt vaan ”tuntuu reilulta”? Pohtikaamme seuraavaa Raamatun esimerkkiä:

Kun rakennat uuden talon, tee kaide kattosi ympärille, ettet saattaisi verenvikaa taloosi, jos joku sieltä putoaisi.

(5. Moos. 22:8)

Suomessa rakennettiin tasakattoisia omakotitaloja 1960-luvulla. Se oli funkkista. Sittemmin tasakatot on järjestään korvattu paremmilla kattoratkaisuilla, eikä tasakattoja muutenkaan oltu tarkoitettu ajanviettopaikoiksi, toisin kuin muinaisessa Israelissa. Joten tämä ei kai päde meihin, eihän? Väärin. Jumalan lain yleisperiaatteellinen pätevyys (keksin tuon itse) on englanniksi general equity principle. Se tarkoittaa, että Jumalan säätämästä yksityiskohtaisesta laista voi eristää sen perusperiaatteen miksi se on säädetty ja sitten soveltaa sitä johonkin muuhun. Perusperiaate on siis se, että jos sinun laiminlyönnistäsi on vahinkoa toiselle, sinä korvaat. Oletko liikenteessä katsastamattomalla autolla, jossa on sakkorenkaat? Sinä jumalaton, tee oitis parannus!

Jumalan laki informoi meitä myös oikeudenmukaisista rangaistuksista, kun lakia rikotaan. Mikä on rangaistus, jos laiminlyö kiinteistönsä turvallisuuden edellisen kappaleen esittämällä tavalla? Ei mikään. Se oli kompa. Mutta jos jotakin sattuu, sinä korvaat. Rangaistus vamman- tai kuolemantuottamuksesta on ankara. Nimenomaan ankarat rangaistukset edesauttavat sitä, että vastuulliset ihmiset vapaaehtoisesti tekevät parhaansa muiden turvallisuuden eteen ilman sääntelyhelvettiä. Myös rangaistusten vanhurskauden suhteen Jumalan laki on ainut oikeudenmukainen mittari. Usko tai älä, Jumalan laki ei tunne vankilatuomiota. Ihmisten sulkeminen koppiin on epäinhimillistä ja barbaarista. Radikaalia, eikö? Sen sijaan Raamattu tuntee kattavan korvausvelvollisuuden korkojen kera, sekä kyllä: orjuuden — joka tosin ei ole raipalla pieksemistä ja ihmiskauppaa, vaan oikeudenmukainen etuoikeus korvausvelvollisen työpanokseen, että velka tulee maksetuksi. Myös kuolemantuomio on pöydällä. Se on oikeudenmukainen tuomio esimerkiksi murhasta.

On kysyttävä: onko yhteiskunta, jossa ei rangaista ankarasti siitä, että ihmiselämä oikeudetta riistetään, oikeudenmukainen yhteiskunta? Onko yhteiskunta, jossa saa ankarampia rangaistuksia ”vihapuheesta” kuin raiskauksista tai pahoinpitelyistä, oikeudenmukainen yhteiskunta? Näihin kysymyksiin vastaamaan ja puhumaan totuutta valloille on Herra asettanut kristityt. Se on osa sitä, että ollaan valona ja suolana tässä maailmassa. Mutta jos kristityt eivät tee sitä, koska eivät tohdi tai osaa, se on mautonta suolaa. Vai eikö Jumala kosta niille, jotka polkevat oikeutta? Eikö Jumala tuomitse kansakunnat, joiden kädet ovat kollektiivisesti veren tahrimat — eikä minkään jonnijoutavan siirtomaahistorian ja ”orjalaivojen tervan” takia, vaan tässä ja nyt? Kristityt ovat sen tulppana, mutta vain silloin, kun Jumalan lakia julistetaan. Nyt sitä hävetään, sitä ei ymmärretä, eikä jumalattomuutta vastuteta vetoamalla siihen.

Esittämäni kaltaisesta valona ja suolana olemisesta meillä on esimerkkejä Apostolien teoissa. Muistamme Pietarin ja Johanneksen sanat Israelin hallitusmiehille: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt. 5:29) Ymmärrämme siitä, että maallisella hallitusvallalla on rajansa, eikä sillä ole oikeutta sekaantua siihen, mitä Jumala on määrännyt seurakunnalle. Valtiolla ei ole oikeutta puuttua esimerkiksi evankeliumin julistamiseen, eikä seurakunnan kokoontumiseen ja jumalanpalveluksen muotoon taikka menoon, edes ”koronapandemiaa” tekosyynä käyttäen. On laki lakien yläpuolella: Jumalan laki.

Jouduttuaan vangituksi, Apostoli Paavali joutui erinäisten roomalaisten hallitusmiesten kuulusteltavaksi. Eräs näistä oli Feeliks, maaherra jolla oli juutalainen vaimo ja joka ymmärsi sen johdosta juutalaista teologiaa. Raamattu kertoo:

Muutamien päivien kuluttua Feeliks tuli vaimonsa Drusillan kanssa, joka oli juutalainen, haetti Paavalin ja kuunteli hänen puhettaan uskosta Kristukseen Jeesukseen. Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas”.

‭‭(Apt. 24:24-25‬)

Ilmeisesti Feeliksille kelpasi puhe uskosta ja armosta, kuten kelpaa myös hyvin monille nykyään. Mutta kun puhe tuli Jumalan laista, hän kavahti. ”Mutta”, sanot sinä, ”eihän Paavali laista puhu?” Eikö? Katsotaanpa.

  1. Hän puhui vanhurskaudesta. Mikä informoi meitä siitä, mikä on vanhurskasta? Laki.
  2. Hän puhui itsensähillitsemisestä. Minkä lain käskyn mukainen teko itsehillintä on? Älä himoitse.
  3. Hän puhui tulevasta tuomiosta. Tiedämme, ettei niitä, jotka ovat Kristuksessa, ikinä tuomita, mutta minkä mukaan tuomitaan ne, jotka eivät ole Kristuksessa? Lain mukaan.

Siinä näemme, että laki näyttelee olennaista roolia siinä kun Jumalan totuuden kautta vuorovaikutetaan yksilöiden kanssa, sekä suurten että pienten, sekä mahtavien, että mitättömien. Jumalan laki luotaa heidät ja heidän tekemisensä, olivat he keitä tahansa.

Tästä kaikesta näemme, että laki on hyvä, kun sitä käytetään oikein. Lain käskyjen pitämisen kautta ei voi saavuttaa sellaista vanhurskautta, joka pelastaa. Jos annetaan ymmärtää muuta, silloin lakia on käytetty väärin. Mutta oikein käytettynä laki tuottaa jumalanpelon ja synnintunnon, mikä on otollinen sauma evankeliumille. Sen vanhurskauden, jota emme voi lain kautta saavuttaa, Kristus on nimenomaan lain kautta saavuttanut ja tuohon vanhurskauteen Hän pukee jokaisen, joka uskoo.

Sille, joka ei uskon kautta enää ole lain alla, suhde lakiin muuttuu. Hän ei enää kavahda sitä syyttäjänä, joka tuomitsee, vaan hän ihastelee sen oikeudenmukaisuutta, selkeyttä ja harmoniaa.

Herran laki on täydellinen; se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan. Herran asetukset ovat oikeat, ne ilahuttavat sydämen. Herran käskyt ovat selkeät, ne valaisevat silmät. Herran pelko on puhdas, se pysyy iäti. Herran oikeudet ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa, puhtaan kullan paljoutta, makeammat hunajaa ja mehiläisen mettä.

‭‭(Psalmi 19:7-10‬)

Eritoten tällaisena aikana, jossa jankutetaan alinomaan ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”, mutta samaan aikaan poljetaan häpeämättömästi oikeutta murhaamalla ja ryöstämällä, sekä kavennetaan jatkuvasti yksilönvapauksia, pitäisi kristittyjen olla paljon kovaäänisempiä ja puhuessaan varmistua siitä, että se, mitä he sanovat, ei perustu siihen, mikä heistä ”tuntuu oikealta”, vaan Jumalan sanaan. Jos olet jonkun omaatuntoa sitomassa, katsokin, että teet sen käyttäen oikein Jumalan lakia, muistaen, että sama laki pätee sinuun.

Tähän loppuun jätän tämän:

Katso, minä olen opettanut teille käskyt ja säädökset, niinkuin Herra, minun Jumalani, on minua käskenyt, että seuraisitte niitä siinä maassa, jota te menette ottamaan omaksenne. Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä. Kun he kuulevat kaikki nämä käskyt, sanovat he: ’Totisesti, viisas ja ymmärtäväinen kansa on tämä suuri kansa’. Sillä onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, on lähellä meitä, niin usein kuin me häntä rukoilemme? Ja onko toista suurta kansaa, jolla on niin vanhurskaat käskyt ja säädökset, kuin on koko tämä laki, jonka minä tänä päivänä teille annan?

‭‭(5. Moos. 4:5-8‬)

Kun kanaanin maata ympäröivien törkyjumalattomien epäjumalia palvovien kansojen reaktion Jumalan lakiin oletetaan olevan tämä, mitä se kertoo meistä? Miksi kristityt nyrpistävät sille nenäänsä? Se on pelottavaa! Sitä suuremmalla syyllä on Jumalan lain arvostus kristittyjen keskuudessa palautettava sen ansaitsemalle tasolle.

Lähimmäisenrakkaus ei ole tärkein kristillinen arvo

Tulipa vastaan Twitterissä tällainen:

Twiitti on jo parisen viikkoa vanha, mutta se tuli vastaan uudelleentwiitattuna tänään, joten päätin, että miksipäs ei, minäpä kommentoin. Olen kommentoinut tässä blogissa useaan otteeseen sitä, että sekä seurakunta, että yhteiskunta oireilevat siitä, että kaikkea lähestytään humanistisesti ihminen ensin, eikä Jumala ensin. Tämä valitettava kehitys on näkynyt liberalisoituneessa luterilaisessa kirkossa jo kymmeniä vuosia. Kirkko ei ole Jumalan palvelija, vaan ihmisten ymmärtämisen laitos ja palvelutalo. Myöskään maallisen yhteiskunnan taholta esivalta ei ole enää Jumalan palvelija siten, kuin Paavali kirjoittaa (Room. 13:4), vaan sitäkin pidetään ihmisten välittömien tarpeiden täyttäjänä ja kinastelevien kakaroiden erotuomarina. Valtiosta on tullut holhooja ja kansalaisista holhokkeja. Mikämikämaassa ei kukaan kasva aikuiseksi.

Lähimmäisenrakkaus on toki tärkeä kristillinen arvo, mutta ei tärkein. Lisäksi lähimmäisenrakkaudesta voi sanoa paljon enemmänkin. Sen kutsuminen arvoksi oikeastaan latistaa ja vesittää sen, mitä Raamattu siitä oikeasti sanoo. Arvo ei oikeastaan ole edes raamatullinen käsite. Se haisee humanismilta. Se on samalla tavalla teennäisen ylevä ja toivottoman subjektiivinen ideaali kuin ihmisoikeudetkin.

Lähimmäisenrakkaus on Jumalan käsky. Ajatella, Jumala käskee rakastamaan lähimmäistään. Kuinka toista voi käskeä rakastamaan? Kuinka toisen rakastamisen voi nähdä velvollisuutena? Miten on mahdollista, että rakkautta voi vaatia? Se johtuu siitä, että rakkaus manifestoituu tekoina.

Jumalan rakkaus on tästä ensiluokkainen esimerkki. Kuinka Hän rakastaa syntistä? Puhumalla kauniisti? Halailemalla ja pussailemalla? Ei, vaan antamalla henkensä ristinpuulla. Hänen esimerkkiään noudattaen kristityt ovat velvollisia rakastamaan lähimmäistään uhraamalla toisen hyväksi maineensa, uskottavuutensa, omaisuutensa ja jopa oman henkensä.

Kuka rakastaa näin hyvin? Ei kai @LottaEmpi (mikä hänen koko nimensä sitten onkaan) halua lähteä väittämään, että hän on tällaisen rakkaudenilmaisun mallikappale lähimmäistään kohtaan? Sille on syynsä, miksi rakkauden rima on asetettu näin korkealle. Liberaalissa luterilaisuudessa turhauttavinta onkin juuri se, että luterilaisten tämä piti tajuta niin hyvin: lain ja evankeliumin ero.

Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Niin hän sanoi hänelle: ”Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” Hän vastasi ja sanoi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Hän sanoi hänelle: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”. 

Luuk. 10:25–28, korostukset minun

Jeesus jauhottaa trollin vastakysymyksellä ja tunnustaa oikean vastauksen. Jumalan laki on se, mikä velvoittaa jokaisen, joka Herran nimeä avukseen huutaa, rakastamaan lähimmäistään. Mutta se ei ole tämän käskyn ainut ulottuvuus, sillä tarkastelemme nyt sitä, mikä tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Siinä on kaksi osaa ja niistä ensimmäinen käskee rakastamaan Jumalaa. Tämän liberaalit luterilaiset, jotka eivät ole todellisia kristittyjä, unohtavat. Käsky rakastaa Herraa on paljon tärkeämpi asia, mutta toisaalta se, joka väittää rakastavansa Herraa, mutta ei rakasta lähimmäistään, valehtelee. Myöskin monet, jotka eivät rakasta Herraa, väittävät rakastavansa lähimmäistään, mutta siitä ei ole hyötyä, se ei ole johdonmukaista, eikä se perustu muuhun kuin itsekeskeisiin motiiveihin, joita kyllä löytyy, kun vähän tonkii ja kyseenalaistaa.

Käsky rakastaa lähimmäistään on looginen johdannainen käskystä rakastaa Jumalaa. Jumala tulee aina ensin. Rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen mukaan lain ja profeettojen summa summarum (Matt. 22:40). Monet kristityiksi tunnustautuvistakaan eivät ymmärrä sitä. Päättelen sen tästä tyhmästä artikkelista vuodelta 2014, jossa kaikesta päätellen hyvää tarkoittavat, mutta oppimattomat kristityt ovat ehdottaneet, että rakkauden kaksoiskäsky pitäisi lisätä kymmeneen käskyyn. Teologit ovat myös tehneet sen huomion, että Mooseksen laki koostui kahdesta kivitaulusta, joista ensimmäinen on se rakasta Jumalaa -osasto ja toinen on se rakasta lähimmäistäsi -osasto.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään, koska tuo lähimmäinen on hänen itsensä tavoin Jumalan luoma, hänen itsensä tavoin syntinen ja armon tarpeessa ja potentiaalisesti hänen itsensä tavoin iankaikkisuudesta käsin pelastukseen valittu ja Kristuksen uhrikuolemallaan sovittama. Jumala on syntisiä ihmisiä kohtaan järjettömän antelias. Hän antaa meidän hengittää Hänen luomaansa ilmaa, katsella silmillämme Hänen luomaansa maailmankaikkeutta ja nauttia makunystyröillämme Hänen luomistaan perunoista, joita me Hänen luomallaan ingenuiteetilla valmistamme ravinnoksemme häkellyttävin monin eri tavoin. Kaiken sen valossa, mitä Hän on meille ansaitsemattomille antanut, ei ole Häneltä kohtuutonta vaatia meitä rakastamaan lähimmäistämme.

Jutun juju piilee siinä, että vaikka vaatimus ei ole kohtuuton, se on silti mahdoton. Jumala vaatii ihmiseltä jotakin, mihin hän ei kykene. Jos ihminen todella rakastaisi lähimmäistään sellaisella tavalla ja sellasista motiiveista käsin, kuin Jumala vaatii, hän olisi Jumalan lain puitteissa vanhurskas. Mutta lain kautta ei kukaan saavuta vanhurskautta, vaan lain kautta tulee ainoastaan kirous ja synnintunto. Nimenomaan luterilaisten pitäisi olla tämän asian ykkösymmärtäjiä. Nimetessään lähimmäisenrakkauden kristinuskon korkeimmaksi ideaaliksi @LottaEmpi deletoi yhtälöstä tyystin evankeliumin ja armon. Suurimmaksi tavoitteeksi nousee Jumalan ja Hänen kirkkautensa sijaan farisealainen ja omavanhurskas lakihenkisyys.

Jeesus Kristus tuli tähän maailmaan kuolemaan syntien puolesta, tietää jokainen vähänkään yleissivistyksellä siunattu. Mutta mitä ei moni kristittykään tiedä, on että Kristus tuli tähän maailmaan myös täyttämään lain. Toki he ovat lukeneet sen Raamatustaan (Matt. 15:17), mutta he eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että Jeesus tuli elämään täydellisesti Jumalan lain ja vanhusrkauden vaatimuksen mukaisen elämän. Hän tuli ansaitsemaan itselleen vanhurskauden. Tämän ansaitsemansa vanhurskauden Hän lahjoittaa jokaiselle, joka uskoo Häneen – eli siis ei siihen, että Hän on olemassa, vaan siihen, että Hän todella on se, joka väitti olevansa, on tehnyt sen, mitä Raamattu Hänestä sanoo, ja että Hänen lupauksensa ovat luotettavia. Joka ymmärtää olevansa kykenemätön rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään siten kuin Jumala vaatii ja turvaa siksi siihen että Jeesus Kristus on tehnyt niin hänen puolestaan, sekä myös uskoo, että Jeesus on kuollut Hänen syntiensä rangaistukseksi ja noussut kuolleista, pelastuu. Sitä on evankeliumi ja valitettavan moni kristityksi itseään väittävä häpeää sitä.

Mutta emme kai sano, että koska Kristus on täyttänyt Jumalan vanhurskauden vaatimuksen, me voimme siis elää kuin pellossa ja vähät välittää siitä, mitä laki sanoo? Olkoon sellainen ajatus minusta kaukana. Nimittäin, joka tunnustaa oman riittämättömyytensä ja syntisyytensä tähden tarvitsevansa Kristuksen vanhurskautta, tunnustaa myös, että se laki, jonka täyttäjänä Kristus on julistettu vanhurskaaksi, on hyvä. Ja jos se laki on hyvä, vastoin sitä eläminen ja toiminen on paha. Siispä laki edelleen velvoittaa ja Jeesus edelleenkin summaa lain rakkauden kaksoiskäskyllä.

Kuinka lähimmäistä siis rakastetaan? Kuten jo totesin, konkreettisesti uhraamalla omista henkisistä ja maallisista resursseista toisen hyväksi, mutta nekään eivät ole absoluuttisia asioita, vaan tilannekohtaisia. Ei ole oikein joutua lähimmäisensä hyväksikäyttämäksikään. Siinä ei ole enää kyse lähimmäisensä rakastamisesta, vaan lähimmäisensä mahdollistamisesta, eikä ole rakkautta mahdollistaa lähimmäisensä syntistä ja parannuksen teosta kieltäytyvää elämäntyyliä. Sillä, mitä kuvittelee lähimmäisensä rakastamiseksi, voi olla myös vahingollisia seurauksia muille. On myös erittäin vahingollista osoittaa vääränlaista lähimmäisenrakkautta sellaisille, jotka eivät ole todella lähimmäisiä suhteessa niihin, jotka todella ovat. Kuka kuvittelee saavansa Jumalalta kiitoksen osoittamalla lähimmäisenrakkautta ventovieraalle tai naapurille, laiminlyöden kuitenkin oman perheensä?

Näin myös lähimmäisenrakkaus on suhteellista ja sitä annetaan resurssien mukaan, mutta aina ensisijaisesti ydinryhmille, joita ovat oma puoliso, omat lapset, omat uskonveljet ja -sisaret, omat lähisukulaiset, oma paikallisyhteisö, oma kansanryhmä, oma kansa, oma maa. Jos lähimmäisenrakkauden osoittaminen ventovieraille ja muukaisille ei ole näiltä pois, se luultavasti on myös todellista lähimmäisenrakkautta, joka näkee myös erivärisen ja erilaisesta kulttuurista tulevan Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä. Lähimmäisenrakkauden ensisijaistaminen esimerkiksi omaan perheeseensä ei tarkoita sitä, etteikö myös perhe osallistuisi rakkauden osoittamiseen ja siten siihen liittyvä omastaan uhraaminen olisi perheen kollektiivinen uhraus. Sen kaltainen rakkaudenosoitus, jos sen motiivina ei ole itsekäs ja omavanhurskas hyveliputus ja jos se todella nousee kollektiivisesta halusta olla siunauksena toiselle, hitsaa perheyksikköä tiiviimmin yhteen, kun he palvelevat Jumalaa yhdessä.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa yösijan tarjoaminen laitapuolen kulkijalle. Mutta jos vaimosi ei halua sitä ja vaarannat lastesi turvallisuuden, halusi osoittaa rakkautta ventovieraalle tallaa jalkoihinsa ne velvollisuudet, joita sinulla on perhettäsi kohtaan. Se ei ole rakkaudellista, vaan itsekästä omavanhurskauden tavoittelua. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Samalla tavoin esimerkiksi kansallisen turvallisuuden vaarantaminen tarjoamalla turvapaikkoja ja oleskelulupia sellaisille ihmisille, joiden aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista on aihetta olla huolissaan, on erittäin lyhytnäköistä ja epäviisasta ja hyödyttää loppupeleissä ainoastaan omaa peilikuvaa.

Joka tapauksessa lähimmäisenrakkaudesta puhumisessa ei ole mitään järkeä, jos konteksti ei ole kristillinen, koska konsepti on kristillinen. Jumalattomien rakkaudettomuuteen kristityllä ei voi olla paljoa enempää sanottavaa, kuin todeta, että viimeisinä päivinä ihmiset ovat tosiaan rakkaudettomia (2.Tim. 3:3), kertoa heille evankeliumi ja rukoilla heidän puolestaan, että Pyhä Henki tekisi työtään heissä, sillä moralisoimalla syntyy pelkkiä fariseuksia. He tarvitsevat uuden sydämen, eikä sellaista voi ihminen itselleen eikä toiselleen generoida. Jumalattomille, jotka puhuvat lähimmäisenrakkaudesta, on hyvä myös muistuttaa, että he varastavat kristillisestä maailmankuvasta. Laki, jonka yhteenveto ”rakasta lähimmäistäsi” on, sanoo: älä varasta.

Jos kristitty kohtaa toisen, joka on rakkaudeton ja laiminlyö lähimmäisenrakkauden, se ei ole oikea reaktio, että ”palaa käpy”. Jos kristityksi itseään kutsuva on rasisti ja syrjii toista, siinä on paikka kirkkokurille á la Matt. 18:15. Kirkkokurikulttuuri loistaa Suomessa poissaolollaan ihan kaikissa tunnustuskunnissa. Luterilaisilla toki on tuomikapituli, joka erottaa tarpeen vaatiessa pappeja virastaan, kuten esimerkiksi Markku Koiviston (sinänsä oikea tuomio, mutta vääristä motiiveista, eikä johdonmukaisesti sovellettuna), mutta riviseurakuntalaisiin ei kohdisteta juuri minkäänlaisia kurinpitotoimia juuri missään.

@LottaEmpi’n tulisi ymmärtää, että ”rakasta Jumalaa” tulee ensin ja ”rakasta lähimmäistäsi” vasta sitten, ja että siksi myös hänellä on velvollisuuksia Jumalaa kohtaan Hänen sanansa valossa. Hän on pappi. Hänen ei tulisi olla pappi. Seurakunnan kaitsijan (mikä käsittää papit, pastorit, piispat ja vanhimmistoveljet) tulee olla yhden vaimon mies.

Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan. 

1.Tim. 3:1–7

Paitsi että hän ei ole mies, hän ei vaikuta myöskään maltilliselta, koska häneltä ”palaa käpy”. Hän vaikuttaa myös riitaisalta; miksi hän rähjää Twitterissä, eikä hoida näitä rasismitapauksia raamatullisen kirkkokurimenettelyn mukaisesti asianosaisten ja mahdollisten todistajien kesken? Vai onko rasistit annettu saatanan haltuun ilman kehotusta parannuksentekoon, ilman kahden muun todistajan ja muun paikallisseurakunnan johdon tukea? Ja mikäli kyseessä ei ole seurakunnan jäsen, miksi hän ottaa kantaa lainkaan? Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala (1.Kor. 15:12–13). Taitava opettamaan hän ilmiselvästi ei ole, koska hän ei ymmärrä kristinuskon perusteita. On valitettavaa ja erittäin väärin, että näistä seurakunnan kaitsijan vaatimuksista luistetaan myös vapaissa suunnissa.

Lista on kieltämättä pitkä ja vaatimukset korkeita, mutta ne eivät ole samalla tavalla mahdottomia, kuin mitä on Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täyttäminen. Joka tapauksessa sellainen, joka saarnaa Twitterissä lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei sovella itseensä sitä, mistä Jumala on pyhien Apostoliensa kautta käskyn antanut, ei suoranaisesti vakuuta minua asiastaan. Juuri tällaisiin tilanteisiin on olemassa jumalattomien lempijae:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. 

Matt. 7:1–2

Sinä sanot siis: ”sinä et rakasta lähimmäistäsi, senkin rasisti!” Mutta mihin perustat syytöksesi? Siihenkö Jumalan sanaan, joka sanoo: ”rakasta lähimmäistäsi”? Jos et, miksi kuuntelisin sinua? Jos kyllä, miksi vääristelet Jumalan sanaa? Mikset itse rakasta lähimmäistäsi? Miksi haluat itsekkäistä syistä asemaan, jota ei ole sinulle tarkoitettu, pimität evankeliumin niiltä, joiden tarvitsisi se saada kuulla ja ruoskit ihmisiä lailla, vaikka se ei muuta kenenkään sydäntä?

Näin käy, kun ei etsitä ensin Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan, vaan ihmistä ja hänen omavanhurskauttaan.

Minä en usko ihmisoikeuksiin

Viime aikojen yhteiskunnalliset keskustelut ja puheenaiheet ovat saattaneet minut sellaiseen pisteeseen, jossa haluan tehdä perusteellisen ja radikaalin linjavedon. Minä en enää usko ihmisoikeuksiin. Kaiken teologiani kulmakivi on Jumala-lähtöisyys – kaikki alkaa Hänestä ja päättyy Häneen. Kaikki on Hänen kauttaan ja Häntä varten. Jumala on kaikkivaltias, peljättävä ja suuri. Ihminen sen sijaan on syntinen, mitätön ja pieni.

Kun ihmisoikeuksista tänä päivänä puhutaan, puhutaan tyypillisesti yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden mukaan laajenevasta ja supistuvasta kokoelmasta oikeuksia, jotka ihmisten suuret johtajat suuressa hyväntahtoisuudessaan suovat hallittavilleen. Homojen oikeus mennä naimisiin kirkossa nähdään ihmisoikeuskysymyksenä, samoin transseksuaalien oikeus muuttaa veronmaksajan piikkiin kirurgisesti ulkoista olemustaan vastaamaan sisäistä käsitystään omasta seksuaalisuudestaan, sekä abortti.

Nämä kaikki ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Yltäkylläistä elämää elävä paksu länsimaalainen uskoo, että häntä sorretaan ja hänen oikeuksiaan poljetaan, koska hänellä ei ole jotakin, mitä naapurilla on, tai hän joutuu kestämään jotakin, mitä naapuri ei joudu. Kyse ei ole todellisesta oikeudentunnosta, vaan siitä vääristyneestä ja pervertoituneesta oikeudentunnosta, jota kateudeksi ja itsekkyydeksi kutsutaan.

Ihmisoikeudet käsitteenä sisältää joitakin oletuksia. Oletamme, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, eli että ylittävät kulttuurilliset ja maailmankuvalliset kontekstit ja että ne koskevat aina kaikkia ihmisiä. Oletamme, että ne ovat muuttumattomia ja että ne ovat aina olleet. Tuomitsemme nykyisen yhteiskunnan lisäksi myös menneitä sivilisaatioita tämän muka muuttumattoman standardin perusteella, tai ainakin uskottelemme itsellemme tekevämme niin. Minä en kuitenkaan usko, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, enkä että ne ovat muuttumattomia. Kuten sanoin, en usko niihin lainkaan.

Sivusin tätä aihetta aiemmin käsitellessäni Päivi Räsäsen ja Tuure Boeliuksen sananvaihtoa. Kiinnitin siinä huomiota YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja niin teen nytkin. Siihen voi tutustua täällä. Sen ensimmäinen artikla kuuluu näin:

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Uskon toki, että kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina arvoltaan, mutta en allekirjoita sitä, että kaikki syntyvät vapaina. Allekirjoitan tavallaan sen, että kaikki syntyvät tasavertaisina oikeuksiltaan – siten, että kaikilla on niitä oikeuksia yhtä vähän, eli ei yhtään.

Passiivi-ilmaisu ”on annettu” kielii residuaalisesta kristillisestä tai vähintään teistisestä maailmankuvasta; joku on antanut ihmisille nämä väitetyt oikeudet. Sen jonkun on oltava jokin jumala tai luoja. Mikäli niin ei ole ja mikäli ihminen on kosmisen sattuman tuloksena syntynyt vuosimiljardien leipoma anomalia, koko lause on absurdia ja koko ihmisoikeusjulistuksen sisältö vessapaperia; ei voida sanoa, että ”on annettu”, sillä silloin ainoaksi oikeuksien antajaksi jää toinen ihminen, eivätkä ihmisoikeudet ole silloin universaaleja. Ihmisoikeudet perustuvat silloin yhteiseen sopimukseen. Sopimus kattaa silloin aika lailla kaiken; kuka on ihminen ja kuka ei (vammainen, juutalainen, neekeri, sikiö, kapitalisti…) ja mitkä oikeudet täsmälleen häntä koskevat.

Kun sopijat kuolevat pois ja historia unohtaa heidät, nousee esiin uusi sukupolvi tulkitsijoita, joille sopimus ei ole merkityssisällöltään sama. He haluavat sopia uusista oikeuksista, mutta he eivät vetoa siihen, että heille ”on annettu” oikeus siihen taikka tähän. He vain vaativat, koska he pitävät itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on kaiken maailman oikeuksia. Miksi niitä ei siis keksisi lisää? Siten ihmisoikeudet eivät ole myöskään muuttumattomia.

Myöhemmät sukupolvet tulevat vielä tuomitsemaan tämän valveutuneisuudellaan ja sivistyneisyydellään pröystäilevän sukupolven. Sillä ei ole merkitystä, onko tuomion standardi oikeellinen vai ei. Olen joka tapauksessa varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Tulevaisuus tulee tavalla tai toisella näkemään tämän ajan barbaarisena, takapajuisena ja ihmisarvoa loukkaavana.

On kuitenkin olemassa standardi joka ei muutu. Se ankkuroi ihmisarvon ja ihmisoikeudet Jumalaan luojana ja ihmiseen Jumalan kuvana. Tämän artikkelin kannalta relevantti kysymys kuuluukin siis, mitä oikeuksia tämä Jumala antaa luoduilleen? Ja oma vastaukseni on: ei mitään. Sinulla ei ole oikeuksia.

Muistakaamme jälleen, että kun puhumme ihmisoikeuksista, puhumme oikeuksista, jotka perustuvat ihmisyyteen. Ne ovat oikeuksia, jotka jokaisella ihmisellä on yksistään siitä syystä, että hän on ihminen. En tarkoita sellaisia oikeuksia, jotka syntyvät siitä, että kaksi osapuolta sopii jotakin keskenään. Nimittäin työnantajalla on oikeus palkansaajan työpanokseen ja vastaavasti palkansaajalla on oikeus korvaukseen työpanoksestaan. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, vaan sopimuksenvaraisia. Tyhmä palkansaaja voi sopia tekevänsä töitä ilmaiseksi tai kellon ympäri. Tyhmä työnantaja voi sopia maksavansa liikaa palkkaa työstä, joka ei ole sen arvoista.

Myös Jumalan valtakunnan ekonomiaan liittyy tällaisia sopimuksenvaraisia oikeuksia. Jumala antaa kaikille niille, jotka ottavat Hänet vastaan, oikeuden tulla Jumalan lapsiksi (Joh.1:12). Hän antaa kaikille niille, jotka ovat Kristuksessa, oikeuden lähestyä Häntä. Ne eivät ole ihmisoikeuksia. Ne eivät ole universaaleja oikeuksia, jotka koskevat kaikkia ihmisiä siksi, että he ovat ihmisiä, vaan ne ovat oikeuksia, jotka koskevat kaikkia niitä, joiden kanssa asiasta on sovittu, tai jotka muulla tavoin sisältyvät sopimukseen. Se sopimus on laadittu iankaikkisuudessa ennen maailman luomista Pyhän Kolminaisuuden kesken, allekirjoitettu Jumalan Karitsan uhriverellä ja se tullaan lopullisesti ratifioimaan kaikkien pyhien kirkastamisessa ja ylösnousemuksessa iankaikkiseen elämään. On toki muistettava myös se seikka, että Jumala ei neuvottele asioista syntisten ihmisten kanssa. Hän määrää. Hän valitsee ne, joita Hänen pelastussuunnitelmansa lunastussopimus koskee.

Eikö siis kristinuskossa ihmisellä ole mitään oikeuksia vain sillä perusteella, että hän on ihminen? Toistan: ei ole. Raamattu ei missään sano millään tavalla, että ihmisillä on oletuksena tämä tai tuo oikeus ja että se on Jumalan antama. Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä eivät listaa ainuttakaan oikeutta. Sen sijaan se listaa velvollisuuksia ja kieltoja. Minun mielestäni oikeudet pitäisikin, jos haluamme olla raamatullisia, kääntää päälaelleen – ei-oikeuksiksi.

Syntisen ihmisen kenties perustavanlaatuisin peruspyrkimys on pyrkiä alistamaan toista ihmistä. Ei ole merkitystä, tekeekö sen yksittäinen ihminen toiselle vai valtaa pitävä hegemonia kansalle. Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Ihminen haluaa silti samaan aikaan, tekopyhä kun on, olla vapaa. Mutta vallan kahvaan päässyt ja asemastaan mustasukkainen hegemonia ei välitä siitä, että vedotaan ihmisoikeusjulistukseen ja sanotaan, että minulla on oikeus olla vapaa! Vapautesi ajaa autoa, polttaa tupakkaa tai täräyttää poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä viedään sinulta joka tapauksessa, koska päivän päätteeksi ihmisoikeudet, siten kuin ne tavataan ymmärtää, perustuvat yhteiseen sopimukseen ja ovat tulkinnanvaraisia.

Sanot, että sinulla on oikeus omistaa omaisuutta. Oikeutta omistaa yksityisomaisuutta pidetään ihmisoikeutena. Kuitenkin tätä ihmisoikeutta loukataan aina kun palkastasi pidätetään euroja, tai yrittäjänä tilität verohallinnolle rahaa. Yhtäkkiä se ei olekaan ihmisoikeusloukkaus, kun väkivaltamonopoli tulee peräämään saataviaan. Miten se siis voi olla universaali ihmisoikeus, kun on ”kom sii kom saa”, milloin kyseessä on ihmisoikeusloukkaus ja milloin ei?

Jumalan laki ja sen määräämät ei-oikeudet tuovat tolkkua ja järjestystä, sekä määräävät rajat syntisten ihmisten käytökselle. Sinulla ei ole oikeutta riistää toiselta ihmiseltä vapautta. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta ihmiseltä hänen omaisuuttaan. Tämä perusta on universaali ja muuttumaton Jumalan moraalilaki. Kun se sanoo, että sinulla ei ole oikeutta, voit perustella, kvalifioida tai keksiä niin paljon whataboutismeja kuin haluat, mikään ei muutu. Sinulla ei ole oikeutta.

Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyä kuuluvat siis velvollisuuksien ja ei-oikeuksien kautta tulkittuna näin:

  1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei ole oikeutta palvoa muita jumalia.
  2. Sinulla ei ole oikeutta käyttää Minun nimeäni muuten kuin siten kuin Minulle sopii.
  3. Olet velvollinen pyhittämään lepopäivän.
  4. Olet velvollinen kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi.
  5. Sinulla ei ole oikeutta murhata toista ihmistä.
  6. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sukupuolielimilläsi mitä haluat.
  7. Sinulla ei ole oikeutta ottaa toiselta hänen omaisuuttaan.
  8. Sinulla ei ole oikeutta sanoa toisesta paikkaansapitämättömiä asioita.
  9. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta.
  10. Sinulla ei ole oikeutta himoita lähimmäisesi omaisuutta. Siis ihan totta. Mitään. Miltään osin. Edes himoita.

Mutta eikö se, että ihmisellä ei ole oikeutta esimerkiksi murhata toista, tarkoita implikaation kautta, että ihmisellä on oikeus elämään? Ei, ei tarkoita. Koko ajatus ihmisoikeuksistahan perustuu siihen, että ne ”on annettu”. Niiden antaja olisi siis Jumala. Mutta Jumala ei ole antanut ihmiselle sellaisia oikeuksia. Ihmisellä ei ole oikeutta elää, sillä synnin palkka on kuolema ja kaikki ovat syntisiä. Yksikään syntinen ei voi elämänsä yllättäen päättyessä valittaa Jumalalle, että ”minulla oli oikeus elää”. Ilmestyskirjassa on kohtaus, jossa alttarin alla olevat Jumalan sanan todistuksen tähden surmatut pyhät huutavat Jumalan puoleen:

Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” 

Ilm. 6:10

Vedonnevatkohan he omaan oikeuteensa elää, joka oli heiltä riistetty? Tuskinpa, vaan he vetoavat Jumalan totisuuteen ja pyhyyteen; siihen, että Hän, joka on sanonut ”älä murhaa”, maksaa potut pottuina niille, jotka murhasivat heidät; eivät itsensä takia, vaan Jumalan ja Hänen sanansa asettamien velvollisuuksien ja ei-oikeuksien tähden; koska nuo murhasivat, vaikka Jumala on sanonut: älä murhaa.

Mutta jos ihmisellä ei ole oikeutta elää, miksi hän elää? Armosta. Jumala antaa sataa ja aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Kaikki se hyvä, mistä ihminen nauttii, on silkkaa ansaitsematonta armoa. Jos Jumala jotakin siitä hyvästä syystä tai toisesta vie, ei ihmisellä ole oikeuttaa puida nyrkkiään ja kiristellä hampaitaan Jumalalle, sillä Jumalalla ei ole velvollisuuksia syntistä ihmistä kohtaan. Ja mikäli ihminen katsoo kateellisena toista ihmistä, jolle Jumala on antanut enemmän – oli se sitten tavaraa, vapauksia tai terveitä elinpäiviä – silloin ihminen on rikkonut Jumalaa vastaan ja syyttää Jumalaa epäreiluksi. Eikä Jumala ole epäreilu, koska jos Hän olisi, se tarkoittaisi, että ihmisellä olisi oikeus enempään, kuin mitä hän on Jumalalta saanut, eikä ihmisellä ole oikeutta mihinkään, mitä hänellä on, vaan armosta hän on saanut nautittavakseen kaiken, mitä hänellä on.

Jos ihminen saisi osakseen sen, mitä hän ansaitsee, hän joutuisi helvettiin heti paikalla. Siksi evankeliumi onkin niin hyvä sanoma! Jeesus Kristus on uhrannut sellaisen uhrin, joka kelpaa Jumalalle. Hän on rangaissut Poikaansa valittujensa synneistä; maksanut potut pottuina sinun murhaamisestasi, varastamisestasi ja huorinteostasi – jos uskot Häneen. Ei sinulla ole oikeutta vaatia, että Jumala sovittaisi luomakuntansa itsensä kanssa, jollakin tavalla korjaisi tämän syntisen maailman. Mutta armosta Hän on tehnyt niin, ja armosta uskon kautta sinä voit olla osallinen sellaisesta liitosta, jossa voit sanoa, että ”minulla on oikeus”; mutta et itsesi etkä ihmisyytesi takia, vaan koska Jumala on uskollinen, eikä riko liittoaan. Et nauti ihmisoikeudesta, vaan oikeudesta, joka tulee sopimuksen kautta, jonka Jumala on vapaa tekemään kenen kanssa tahtoo.

Jos jotakuta nyt huolettaa, niin kyllä; kannatan ehdottomasti sellaisia ideaaleja, kuten sananvapaus, yksilönvapaus ja yksityisomaisuuden suoja. Ne perustuvat Jumalan lakiin. Ne ovat hyviä ja oikeita asioita. Mutta teen niistä sen huomion, että yhteiskunta, jossa niitä arvostetaan ja pidetään yllä, on Jumalan armoa ja siunausta. Yhteiskunta, jossa niitä poljetaan, on Jumalan kiroama. Jumala ei ole velkaa kenellekään, että Hän jotakuta siunaisi. Jumalan kirouksen sen sijaan ansaitsemme kaikki. Puhe ihmisoikeuksista on osa aikamme humanistista ihmisen korottamisesta, eikä Jumala ole sen keskipisteenä. Se on eräs syndrooman oireista, jossa yritetään pitää kiinni jonkinlaisista sivistyneistä arvoista ilman Jumalaa. Yhteiskunnassa, jossa Jumalaa pelätään, ei tarvita ihmisoikeusjulistuksia, sillä siellä Jumalan sana velvoittaa ja nuhtelee ja toimii moraalin mittarina. Ja Jumalan sana ei puhu ihmisoikeuksista mitään.

Syntymättömien lasten oikeus yhdenvertaisuuteen lain edessä

Käykääpä allekirjoittamassa tällainen ystävieni tekemä mainio kansalaisaloite. Allekirjoittaa voi huomisesta 23.10.2020 eteenpäin.

Pääset tarkastelemaan kansalaisaloitetta klikkaamalla tätä linkkiä.

Tutustu aloitteen kylkeen perustettuun Facebook-sivuun.

Videolla Miska Wilhelmsson tiivistää, mistä aloitteessa on kysymys (ei ole toistaiseksi poistettu vihapuheena):

Itse en voi allekirjoittaa aloitetta, koska en ole Suomen kansalainen, mutta tee sinä niin, jos pelkäät Jumalaa, arvostat ihmiselämää ja haluat puolustaa heikompia.