Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.

Mainokset

Israel – jo 70 vuotta, eikä vieläkään mitään

Niin kauan, kuin vuotta 2018 on jäljellä, on blogistilla vielä aikaa tökätä keppinsä ampiaispesään, joka on nykyisen Israelin valtion 70-vuotisjuhlavuosi. Asia on noteerattu laajasti maailman evankelisissa piireissä ja myös Ristin Voitto on pyhittänyt asialle palstatilaa. Mutta on se vaan jännää, että nyt kun jo vuodesta 1970 lähtien ollaan istuttu kuin muurahaispesässä, että tuleeksejotuleeksejotuleeksejo, joidenkin innostus alkaa hiipua ja vaihtoehtonäkemyksiä nousta esiin. Tästä oli huolissaan esimerkiksi Fidan juutalaistyön asiantuntija Harri Kröger, jonka mukaan:

Jotkut nuorehkot Sanan opettajat eivät näe Israelilla olevan oikeastaan mitään erityistä roolia tulevaisuudessa. Heidän lähtökohtansa näyttäisi olevan vain israelin historiallisten vääryyksien korjaaminen.

Ihmettelyä on herättänyt esimerkiksi Julle Partasen RV-TV:n haastattelussa esittämä Israelin asemaa ja sen eskatologista näkymää kyseenalaistava asenne. Ehkä erikoisin väittämä oli se, että Israel ajan kellona olisi hävinnyt ja se olisi enää ”uskovien Disneyland”. (RV 19/2018, s. 3)

Että mitä, eivätkö kaikki uskokaan oikein, kuten minä?!

Voisiko ajan kellon häviäminen johtua siitä, että kaikki ensisijaiset merkkivuodet ovat tulleet ja menneet, eikä mitään ole tapahtunut? Ei ole nähty juutalaisten massakääntymistä Kristuksen puoleen, ei tulevaisuuden dystooppisen globaalin diktatuurin esiinnousua, ei maailmanlaajuista yhteisen elektronisen maksuvälineen implementaatiota, ei kolmatta temppeliä, ei salaista ylöstempausta, eikä kataklysmistä maailmanloppua. Eikö se ollut niin, että ”se sukupolvi, joka näkee Israelin valtion perustamisen, ei katoa, ennen kuin ’kaikki nämä’ tapahtuvat”? Sukupolvenhan piti olla 40 vuotta. Onko se kuitenkin 70-80 vuotta? Olen nähnyt myös esitettävän, että se olisi 120 vuotta. Odotammeko vielä siihen saakka, että viimeiset 1948 elossa olleet juutalaiset ovat kuolleet pois?

Sukupolven pituuden ongelma on jo ratkaistu varsin nerokkaasti: vääntämällä kieroon Raamatun Sana ja väittämällä, että se onkin juutalainen kansa, joka ei katoa, eikä tämä sukupolvi (Matt. 24:34), vaikka sellaiselle tulkinnalle ei ole edellytyksiä. C.S. Lewis totesi aikoinaan, että Matt. 24:34 on Raamatun noloin jae. Väittelyssään Douglas Wilsonia vastaan tunnettu ateisti Christopher Hitchens niin ikään vetosi tuohon jakeeseen. Wilson ei epäröinyt, vaan pisti Hitchensille luun kurkkuun: Jeesus tuli ja tuomitsi Jerusalemin vuonna 70 ja toteutti siten kaiken, mistä hän puhui.

Ihminen ei historiasta opi ja siksi hän tuijottaa edelleen vuosilukuja ja taivaan merkkejä. Tulevaisuudessa riittää edelleen merkkivuosia odotettavaksi.

  • Vuonna 2037 on kulunut 70 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2048 on kulunut 100 (koska sata on vaan niin sata) vuotta Israelin perusteella. Ei mitään.
  • Vuonna 2067 on kulunut 100 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2068 on kulunut 120 vuotta Israelin perustamisesta. 120, koska Nooa rakensi arkkia 120 vuotta ja maailma on tulelle talletettu jne. Ei mitään.
  • Vuonna 2087 on kulunut 120 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2092 on kulunut 144 vuotta vuodesta 1967. 144, koska se on 144 000 tuhannesosa. Ei mitään.
  • Vuonna 2111 on kulunut 144 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2398 on kulunut 450 vuotta vuodesta 1948. 450, koska se on arvioitu intertestamentaalisen ajan pituudeksi. Hohhoijjaa.
  • Vuonna 2438 on kulunut 490 vuotta vuodesta 1948. 490, koska niin monta kertaa Jeesus velvoittaa antamaan anteeksi ja Hän katsoo sillä perusteella olleensa jo riittävän kärsivällinen. Krooh. Pyyh.

En keksi (enkä jaksa) enempää.

Kun ennustuksen epäonnistuvat, keksitään uusia ja vanhat unohdetaan kaikessa hiljaisuudessa. Evankelisen kristityt läähättävät kieli pitkällä kuin yli-innokkaat koirat ennustuksen ja profetian perään, eivätkä meinaa saada tarpeekseen.

Kristityt kulkevat heksagrammit kaulassaan ja IDF-lippikset päässään. Minulle on väitetty, että Israelin siunaaminen edesauttaa armolahjojen esiintymistä seurakunnassa. Israeliin matkustetaan suunnilleen samalla fanaattisuudella kuin muslimit Mekkaan. Ostetaan kuolleen meren tököttejä, pidetään Israel-iltoja, luetaan Jonathan Cahnin kirjoja, töötötellään soofareihin, heilutellaan lippuja, tuijotetaan vuosilukuja ja verikuita…

Aikalisä!

Nykymuotoisella Israelin valtiolla ei ole minkäänlaista profeetallista taikka pelastussuunnitelmallista merkitystä. Siinä. Sanoin sen. Se on sekulaaris-juutalainen ja antikristillinen valtio, jossa evankeliointi on kielletty ja jonka eräs merkittävimmistä kaupungeista on tituleerattu maailman homopääkaupungiksi. Boston Globe kutsui Tel-Avivia ”maailman homoimmaksi kaupungiksi”. Israelin aborttitilastot ovat rumemmat kuin Suomen, sekä absoluuttisesti että varsinkin väkilukuun suhteutettuna. En siunaa.

Olisi korkea aika kääntää huomio pois kultaisesta vasikasta suurempaan hengelliseen todellisuuteen. Mikä, oikeammin: kuka, on todellinen Israel?

Matt. 2:15 Matteus lainaa Hoosean kirjan kohtaa 11:1. Hoosea 11:1 on literalistien painajainen ja loputtoman päänpyörittelyn ja käsienlevittelyn aihe. Kyseinen kohta ei nimittäin puhu messiaasta, vaan Israelista kansana. Silti Matteus soveltaa sitä Kristukseen. Jos hyväksymme Pyhän Hengen innoittaman apostolisen tulkinnan (kuten meidän tulisi), silloin Kristus on tosi Israel! Kuka siis on todellinen Israelilainen?

Joh. 8:38 Jeesus sanoo fariseuksille, syntyperäisille juutalaisille: ”Jos olisitte Aabrahamin lapsia, niin te tekisitte Aabrahamin tekoja.” ja jakeessa 44: ”Te olette isästä perkeleestä”. Room. 2:28-29 Paavali kirjoittaa, että todellinen juutalainen on sellainen, jolla on ”sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa”. Ilm. 2:9 Jeesus puhuu niistä, jotka väittävät olevansa juutalaisia, mutta ovat ”saatanan synagooga”. Ef. 2:12 Paavali kirjoittaa, että joka on ilman Kristusta, on myös ”vailla Israelin kansalaisoikeutta”.

Näin siis se, joka on Kristuksessa, on todellinen Israelilainen. Jumalalla on vain yksi valittu kansa ja se on Israel. Israelin kuningas, kiistaton yksinvaltias ja ylidiktaattori on Herra Jeesus Kristus. Joka on Kristuksessa, on Israelin kansalainen ja todellinen Israelilainen. Ei ole mitään Israelille annettuja lupauksia, jotka eivät koske kaikkia, jotka ovat Kristuksessa. Sen todistaa Paavali:

16. Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. (Hes. 37:27)
17. Sentähden: ”Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani
18. ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias”. (Jes. 52:11, 43:6)

2. Kor. 6:16-17

Mitä voi sanoa vastaan, kun Apostoli jälleen Pyhän Hengen innoittamana soveltaa Vanhan testamentin lupauksia, jotka on annettu Juudalle Israelille, Jumalan valittuihin, Kristuksen omiin, pyhään seurakuntaan?

Antisemitismiä! Korvausteologiaa! Todellako?

Minun puolestani kuka tahansa on täysin vapaa liittymään Suomi-Israel-seuraan, matkustamaan Israeliin – minäkin haluaisin siellä joskus käydä – sivellä itseään kuolleen meren mudalla ja tanssia klezmerin tahdissa niin paljon kuin sielu sietää. Mutta sen hengellistämistä en siedä, että minä en Israel-hömppään mukaan lähde. Minä en esitä, että minulla olisi vastaukset lähi-idän poliittisiin pattitilanteisiin, enkä suostu menemään mukaan yksipuoliseen Israel-vihaan, enkä myöskään varauksettomaan Israel-fanitukseen. Se on maailmallinen valtio muiden joukossa, eikä mikään profetian täyttymys.

Raamatun Sana oikein tulkittuna todistaa, että Jumalan kansa on aina ollut ja on aina oleva yksi, armosta valittu ja verellä ostettu Kristuksen morsian, kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista (Ilm. 7:9) – myös juutalaisista.

Touko Aallon natsi-Suomi

Viime päivinä mediassa on kohistu lentokoneprotesteista. Ruotsalaisopiskelija Elin Ersson kieltäytyi istuutumasta paikalleen lentokoneessa ja osoitti mieltään tuomitun väkivaltarikollisen palautusta vastaan, lähettäen samalla koko performanssin livenä Internetiin puhelimellaan. Ja eikä aikaakaan, kun sama toistui Suomessa: Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen päätti matkia. Elin Erssonin tapauksessa kiukuttelu sai aikaan sen, että rikostuomion saanut turvapaikanhakija poistettiin koneesta ja näin Erssonin katsottiin pelastaneen miespoloisen varmalta kuolemalta. Aino Pennasen yrityksen lopputulema oli nolompi; koneesta poistettiinkin Aino Pennanen itse, kuten laki tuollaisissa tilanteissa vaatii. Lentokoneessa kekkulointi ja lentohenkilökunnan ohjeita vastaan niskurointi kun sattuu olemaan laissa kielletty.

Touko Aalto oli Vihreiden puheenjohtajana tietysti ensimmäisten joukossa antamassa seisoma-aploodeja, mutta hän antoi myös erään mielenkiintoisen lausunnon, joka sai yllättäen osakseen paheksuntaa. Aalto nimittäin vertasi epäsuorasti palautusprosessia natsi-Saksaan sanoen, että ”asioilla ei ole suoraa yhteyttä, mutta natsi-Saksassakin kaikki toimet olivat laillisia”. Pyydettäessä tarkentamaan, hän vastasi tarkoittavansa, että ”jokin asia voi yhdellä hetkellä olla laillista, mutta ei oikein”. Tästä pöyristyi esimerkiksi Ben Zyscowicz, joka muistutti aivan oikein, että taannoin nyt Pennasen kansalaistottelemattomuutta sankar’tekona ylistävä ”Touko Aalto ja muut vihreät olivat kivittämässä [Päivi] Räsästä ja opettamassa, että ei tietystikään voi olla niin, että ihminen saisi itse valita, mitä lakeja hän noudattaa ja mitä pitää Jumalan sanan [sic] vastaisina.”

Mutta kyllähän Touko Aallon natsivertauksessa jotakin perää on. Rotuhierarkiaan perustuva juutalaisten murhaaminen holokaustin muodossa – muista alempiarvoisiksi katsotuista ja poliittisista väärinajattelijoista puhumattakaan – oli natsi-Saksassa täysin laillista. Jos se oli laillista silloin, ja jos moraali on kollektiivin määrittelemä asia, keitä me olemme sanomaan 1940-luvun saksalaisille, että he eivät toimineet oikein? Sanat hyvä ja paha ovat tyystin menettäneet merkityksensä, koska aikakausi ja konteksti määrittelevät ne.

Touko Aallon tekopyhän hurskastelun tekee etovimmaksi se, että kuten natsi-Saksassa, meillä täällä koto-Suomessakin on käynnissä jo yli 510 000 uhria vaatinut kansanmurha. Sen kohteena ovat ihmisistä puolustuskyvyttömimmät, syntymättömät lapset. Se tekee meistä monin verroin natseja viheliäisempiä. Jos uhrien määrä vielä suhteutetaan väkilukuun, olisi skaala kammottavuudessaan vertaansa vailla, elleivät muut pohjoismaat panisi paremmaksi.

Ateistina Touko Aallon pitäisi ymmärtää, että hänen maailmankatsomuksensa mukaan kaiken olevaisen arvon määrittelee kollektiivi ja se pätee myös ihmisarvoon. Näin ihmisellä ei voi olla muuta arvoa, kuin utilitaarinen, yhteiskuntaa hyödyttävä arvo. Olisi johdonmukaista uskoa, että yhteiskunnan terveyttä heikentävästä aineksesta olisi hankkiuduttava eroon. Siinä mielessä lainrikkojien kärräämisessä toiseen maahan –  vieläpä lentokoneella kaikista vaihtoehtoisista transportaatiomalleista – ei ole järjen hiventä. Olisi kaikin puolin kustannustehokkaampaa päästää mokomat loiset päiviltä saman tien, eikä tuhlata heihin yhteiskunnan resursseja.

Yhtä lailla hänen maailmankatsomuksensa mukaan olisi johdonmukaista puolustaa syntymätöntä elämää, sillä tuohon syntymättömään elämään pakattu utilitaarinen potentiaali tulevaisuuden veronmaksajan ja yhteiskunnan tukipilarin muodossa vain odottaa kypsymistään. On käsittämättömän lyhytnäköistä tällä tavoin sahata omaa oksaansa ja virtsata omaan aamiaiseensa. Itse asiassa olisi kollektiivin kannalta parempi, että tällä tavalla yhteiskunnan tulevaisuuden vaarantavat poistettaisiin yhteiskunnasta, jälleen kustannustehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ehkä yhteiskunta siten säästyisi ja varoittava esimerkki toppuuttelisi muiden pesänlikaajien hedonismia.

Kysynkin siis:

  • jos natsi-Saksan touhut olivat aikansa lainsäädännön puitteissa laillisia, mitä sitten?
  • jos abortin hankkiminen on laillista, mitä sitten?
  • jos turvapaikanhakijoiden palauttaminen, vaikka sitten AK:n ruoaksi keskelle sotatannerta, tapahtuu lain puitteissa, mitä sitten?

Kuka Touko Aalto oikein kuvittelee olevansa asettaessaan itsensä kollektiivin yläpuolelle? Kollektiivi on puhunut; se on valinnut edustajansa demokraattisesti, ja edustajat ovat säätäneen lait, joiden puitteissa toimitaan. Ah, mutta kaikki ei ole oikein. Mutta kuka määrittelee, mikä on oikein? Ellei parempaa vastausta anneta, oletan, että kyseessä on jälleen kollektiivi. Näin kehäpäätelmä pyörii, eikä päästä minnekään. Tässä tapauksessa kollektiivi on määritellyt, että turvapaikanhakijan palauttaminen on oikein – se on oikein, koska se on laillista ja se on laillista, koska se on oikein.

Kamalilla ajatuksilla leikittelyn jälkeen totuus on tämä: Touko Aalto joutuu lainaamaan ideologiansa tueksi kristinuskosta. Omassa ideologiassaan hänellä ei natiivisti ole sellaisia kategorioita, kuin oikea ja väärä, hyvä ja paha, tai ihmisarvo, vaan ne pitää lainata muualta. Ne vaativat ihmistä suuremman, Jumalan. Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä hänellä on sisäinen tieto Jumalan olemassaolosta. Langenneena Aadamin lapsena hänellä on sisäinen tieto hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Jumalan kuvaksi luotuna hän tunnistaa toisen imago dein; se on ihmisarvon perusta. Mutta näitä asioita hän ei tunnusta, vaan tukahduttaa Jumalan tuntemisen (Room. 1:18-32).

Minun puolestani sellaiset muualta tulleet, jotka eivät suostu noudattamaan Suomen lakia, joutavat takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin. Kaikki laki perustuu siihen, että on olemassa ylimmäinen lainsäätäjä, Jumala. Hän määrittelee sekä ihmisarvon, että moraalin. Ja jos jokin laki on jumalaton, emmekä halua sitä noudattaa, vetoamme Hänen vanhurskaaseen oikeamielisyyteensä perustellessamme, miksi jokin voi samaan aikaan olla sekä laillista, että väärin. Ateisti ei voi niin tehdä. Touko Aallon täytyy joko lopettaa kristinuskosta lainaaminen, tai parempaa: nöyrtyä Kristuksen herruuden edessä.

Toisaalta arvostaisin kyllä sitäkin, että hän panisi ylevän (joskin epäjohdonmukaisen) oikeuskäsityksensä käytäntöön ja soveltaisi natsisentimenttiään syntymättömien lasten asemaan ja sen parantamiseen. Meillä täällä natsi-Suomessa on kädet veressä.

Kontinualismin perustelu kirkkohistorialla on ongelmallista

Minä olen niin yksinkertaisen idealistinen tyyppi, että minun mielestäni kaiken on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kaiken. Siis kaiken. Se koskee myös kokemuksia. Kokemukset voivat olla hyvin aitoja. Ne voivat olla selittämättömiä. Kokemuksistaan kertovien toisinnot tapahtumista saattavat olla erittäin uskottavia. Niihin on vaikea sanoa vastaan. Kynnys sanoa: ”sinä valehtelet” on korkea. Mutta silti kokemuksetkin ovat vain kokemuksia, ihmisten kertomukset ovat vain ihmisten kertomuksia ja legendat ovat pelkkiä legendoja. Niiden on alistuttava Raamatun auktoriteetin alle. Kokemuksen todentuntuisuus tai kertomuksen uskottavuus on toissijaista. Raamatun oppi, mitä niihin tulee, on ensisijaista. Se on vapauttavaa, koska se poistaa todistustaakan. En osaa selittää kenenkään kokemuksia, mutta minun ei tarvitse. Jos en löydä niitä Pyhän Kirjan kansien välistä, en anna niille painoarvoa.

Tästä idealistisesta lähestymistavasta käsin olisin kuvitellut, että kun Raamatun tekstistä eksegeettisesti argumentoi, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on lakannut, se olisi korkein argumentoinnin taso, jossa väittely aiheesta ensisijaisesti käytäisiin. Mutta ei. Omassakin kalvinistien leirissäni olevat ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan jatkumiseen uskovista jotkut suhtautuivat tähän Pasi Turusen blogiartikkeliin kuin joku olisi vienyt jalat suusta: ”tätä olen yrittänyt sanoa koko ajan!” Olen harmissani siitä, koska Pasi Turunen on tarkoituksella kirjoittanut artikkelin, jossa hän puolustaa ilmestyksellisten armolahjojen jatkumista nimenomaan kirkkohistorialla. Hän kirjoittaa:

Pidän lakkauttamisnäkemystä sekä eksegeettisesti että hermeneuttisesti, niin Raamatun kuin apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian valossa virheellisenä. Uusi testamentti ei missään rajoita Pyhän Hengen ihmelahjojen aikaa vain ensimmäisten apostolien sukupolveen. Tunnen sessationistiset raamattuargumentitkin kyllä, mutta keskityn seuraavaksi eräisiin varhaiskristillisestä kirjallisuudesta löytyviin viitteisiin ihmelahjojen jatkumisesta apostolien jälkeisen kirkon elämässä.

Turunen lukeutuu Suomen arvostetuimpien raamatunopettajien joukkoon. Siksi minua häiritsee tällainen ”tiedän kyllä raamatulliset argumentit, mutta tämä on tärkeämpää”. Kun sessationisti vetoaa kirkkohistoriaan, tulee urputusta, että sessationismin perustelu kirkkohistorialla on argumentti hiljaisuudesta ja että pitäisi perustella Raamatulla. Kuinka nyt on? Saako sitä kirkkohistoriaa nyt käyttää vai ei? Ja mitä siitä seuraa?

Sellaisen, joka haluaa perustella kontinualismia kirkkohistorialla, on käytännössä tehtävä valinta kahden teesin välillä. Ne ovat, että a) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on jatkunut katkeamattomana koko kirkkohistorian ajan, taikka siten b) ilmestyksellisten armolahjojen toiminta on tauonnut historiassa kuka tietää miksi, mutta nyt ne ovat palanneet.

Jos hyväksytään näkemys a, voidaan samalla heittää hyvästit minkäänlaiselle selkeälle rajanvedolle sen suhteen, mikä väitetyistä Hengen manifestaatioista on todellinen ja mikä ei. Kirkkohistoriaa ja myös nykypäivää värittävät mitä moninaisimmat harhaoppiset lahkot, joista monet ovat vakuuttaneet ihmeiden ja merkkien seuraavan toimintaansa. Eikö Pyhää Henkeä haittaa manifestoitua ihmeellisten armolahjojen kautta niiden keskuudessa, joita ei voi harhaoppisuutensa takia edes kristityiksi hyväksyä?

Jos sen sijaan hyväksytään näkemys b, täytynee päästä yhteisymmärrykseen taukoamisen syystä. Jos syynä on jokin ihmisessä – että ihminen ei syystä taikka toisesta tavoittele niitä tarpeeksi – mikä on silloin Pyhän Hengen suvereniteetin merkitys? Jakaako Hän lahjoja kenelle ja kuten tahtoo (1. Kor. 12:11), vai niille joilla on käsi pisimmällä ottamassa vastaan?

Justinos Marttyyri ja Irenaeus

Pasi Turunen kirjoittaa:

Jos ihmelahjat lakkasivat apostolisen ajan jälkeen, meillä ei pitäisi olla viitteitä sellaisista armolahjoista seurakunnan elämässä apostolien ajan jälkeen. Kuitenkin tällaisia viitteitä löytyy verraten runsaasti toisen ja kolmannen vuosisadan varhaiskristillisistä teksteistä, ja huomattavasti myöhemminkin. Ne osoittavat vähintään sen, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen uskottiin ihmelahjojen ja muiden karismojen kuuluvan Raamatun mukaisesti myös apostolien ajan jälkeiseen aikaan.

Kirjassaan Counterfeit Miracles Benjamin B. Warfield huomauttaa, että hänen aikansa teologien keskuudessa oli yleistynyt hiipumisteoriaksi tässä ristimäni käsitys, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta loppui hiljalleen 300-luvun loppuun menessä – vastoin post-reformatiivista yleisnäkymystä, jonka mukaan charismata lakkasivat toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla, apostolisen ajan päättymisen myötä. Hiipumisteoria oli vahva eritoten Englannissa (Warfield s. 6-7). Arvatenkin juuri Turusen artikkelissaan mainitsemat Justinos Marttyyri ja Irenaeus ovat kirjoituksillaan vaikuttaneet kyseisen näkemyksen kehittymiseen, koska mikäli heidän todistuksensa hyväksytään sellaisenaan, ei voida mitenkään hyväksyä ainakaan sitä väittämää, että charismata olisivat lakanneet toimimasta jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Warfield ymmärtää hiipumisteorian perusteluiden tenhon, mutta toteaa, että faktat eivät pidä kutejaan sen kanssa. Warfieldin oma huomio nimittäin on, että ihmeistä ja merkeistä ei ole post-apostolisessa kirkossa ensimmäisten 50 vuoden aikana juuri lainkaan todisteita. Vasta 200-luvulla alkaen asiasta alkaa olla merkittäviä mainintoja ja vasta 300- ja 400-luvuilta lähtien aletaan mainita yksityiskohtia: mitä tapahtui missä, kenelle ja kenen tahi minkä kautta. Jos hiipumisteoria pitäisi paikkansa, olisi tarinoita ihmeistä ja merkeistäkin ajan saatossa vähemmän ja vähemmän. Näin ei kuitenkaan ole, vaan 400-luvulle tultaessa raporttien määrä ihmeistä suorastaan räjähti (Warfield s. 8-9).

Warfieldin huomio Justinos Marttyyristä on, että hän ei mainitse kirjoituksissaan mitään eikä ketään spesifiä, vaan puhuuu ihmeistä ja lahjoista hyvin yleisellä tasolla. Näin yhdenkään tapauksen todenperäisyyttä tai raamatullisuutta ei voi koetella. John Kayeta lainaten Warfield toteaa, että näiden kertomusten ero Kristuksen ja Apostolien ihmeisiin on juurikin se, että mikäli Kristuksen ihmeistä olisi kerrottu evankeliumeissa yhtä yleisluontoisella tasolla, olisi niiden todistuksen arvo merkittävästi heikompi. Sama huomio koskee myös Irenaeusta. (Warfield, s. 9).

Irenaeus nostaa esille eräänä erikoisuutenaan kuolleistaherättämisen aikansa toistuvana yliluonnollisena ilmiönä. Toisaalta Irenaeuksen aikalainen Teofilus Antiokialainen myöntää Autolykos-nimisen henkilön haastaessa häntä lyömään todisteet pöytään, että yhtäkään ihmistä ei ole yli kahteensataan vuoteen herätetty kuolleista. Irenaeuksen mukaan kaikki Jeesuksen todelliset opetuslapset tekevät ihmeitä. Silti yksikään mainituista kirjoittajista ei kerro omakohtaisesti missään itse tekemistään ihmeistä – eikä Warfieldin mukaan yleensäkään kukaan kolmeensataan ensimmäiseen vuoteen. Origenes kertoo todistaneensa omin silmin vaikka mitä, mutta ei suostu kertomaan tarkempia yksityiskohtia, etteivät jumalattomat pilkkaisi (Warfield, s.9-10). Näin koko Ireaeuksen ja Justinoksen edustaman aikakauden todistus ihmeistä ja merkeistä jää ristiriitaiseksi ja epämääräiseksi.

Eusebius ja ”täydellinen”

Eusebiuksen kohdalla Pasi Turunen alkaa ottaa enemmän kantaa sessationismin opillisiin perusteluihin. Hän katsoo Eusebiuksen viittaavaan siinä tekstissä, jota hän omassa blogiartikkelissaan lainaa, 1. Kor. 13:8-13, mutta minun mielestäni se ei ole ainut vaihtoehto. Teksti voi yhtä hyvin olla 1. Kor. 1:7. Myös Turunen viittaa tuohon kohtaan, koska hänen mielestään 1. Kor. 13:8-13 pitää ymmärtää tuon kohdan valossa. 1. Kor. 1:7 Paavali kylläkin kiintoisasti käyttää sanaa apokalupsis, eikä Herran toiseen tulemukseen yleisesti liitettyä sanaa parousia. Strong’s Concordancen määritelmä sanalle apokalupsis on:

apokálypsis (”revelation, unveiling”) is principally used of the revelation of Jesus Christ (the Word), especially a particular (spiritualmanifestation of Christ (His will) previously unknown to the extent (because ”veiled, covered”).

Eli:

Ilmestys, paljastus; käytetään pääasiassa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksestä (Sana), eritoten erityisestä (hengellisestä) aiemmin tuntemattomasta (koska ”verhottu, peitetty”) Kristuksen manifestaatiosta (Hänen tahtonsa)

Turunen liittää aiheeseen myös 1. Kor. 15:35-58, mutta mielestäni Paavali on jo vaihtanut aihetta luvussa 15, eikä enää puhu armolahjojen käytöstä ja sen sellaisesta. Toki, mikäli Paavali puhuisi ylösnousemuksen päivästä ja Herran toisesta tulemuksesta 1. Kor. 1:7, taikka 1. Kor. 13:8-13, mistä kumpaakaan ei voida kiistatta osoittaa, nämä tekstit liittyisivät ilman muuta toisiinsa. Mutta koska todellisuudessa Paavali puhuu ylösnousemuksesta ja Kristuksen parousiasta vain luvussa 15, päättelisin itse siitä, että nämä tekstit eivät liity toisiinsa siten kuin Turunen antaa ymmärtää.

1. Kor. 13:8-13 Turunen toteaa ykskantaan:

Tämä ”täydellinen” ei Paavalin mukaan ole – kuten jotkut lakkauttamisnäkemyksen edustajat väittävät – Raamatun sulkeutunut, ja tässä mielessä ”täydellinen”, kaanon. Paavali ei kyseisessä asiayhteydessä kirjoita pyhistä kirjoituksista ja niiden asemasta.

Olen kirjoittanut tästä tekstikohdasta perusteellisen analyysin ja samoin on Joonas Laajanen. Omassa selonteossani vuorovaikutin John MacArthurin tulkinnan kanssa, joka käsittääkseni on pääpiirteittäin samoilla linjoilla Turusen tulkinnan kanssa. Pyrin referoimaan sitä vääristelemättä ja selittämään miksi olen eri mieltä ja kuinka teksti minun mielestäni pitäisi tulkita. Turunen käytännössä toteaa vain ”eipäs” teologiseen näkemykseen, josta hänellä ei ole esittää millään tasolla samanarvoista ja yhtä perusteellista refutaatiota, kuin meidän argumenttimme kyseisen tulkinnan puolesta. Se ei valitettavasti ole mitään uutta.

Turusen tulkinta perustuu siis 1. Kor. 13:8-13 kontekstualisointiin 1. Kor. 1:7 ja 1. Kor. 15:35-58 kanssa. 1. Kor. 1:7 kanssa kontekstualisoinnin ymmärtäisin kyllä muuten, mutta kyseessä sattuu olemaan vielä kirjeen alkutervehdys, eikä Paavali ole päässyt vielä asiaan. 1. Kor. 15:35-58 taas on, kuten jo totesin, niin selkeästi eri aihepiiriä (mikä ei ole Paavalilta ensinkään epätyypillistä, ks. esim. 2. Kor. 12:1), että on keinotekoista luoda yhteys näiden tekstien välille tulkinnanvaraisten suomennosten perusteella. Olen itseasiassa sitä mieltä, että ei olisi mikään vääryys kääntää sanoja teleion (täydellinen) ja meros (vajavainen) täysimääräiseksi ja vajaamääräiseksi, koska sitä sanat kontekstinsa ja muiden esimerkkitapausten perusteella tarkoittavat. Se selkiyttäisi tekstikohdan merkityksen ja olisi oikea käännös. Siinä valossa Turusen tulkinta ei toimi ensinkään:

Kyse on pikemminkin Jeesuksen paluun (1 Kor. 1:7; 15:35-58) myötä koettavasta ”täydellistymisestä”, jolloin me näemme ”kasvoista kasvoihin” Herran. Silloin ei enää tarvita armolahjoja joiden välityksellä me nyt näemme ja koemme  Jumalan valtakunnan ajassamme vain vajavaisesti ”kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin”.

Ei. Teksti ei puhu ”täydellistymisestä”, jonka koemme kun parousia tapahtuu, vaan täysimääräisestä (teleios), joka tulee (erchomai, ei parousia), ja jonka tulemisen myötä pannaan pois se, mikä on vajaamääräistä (meros). Silloin ei enää tarvita armolahjoja (huom: ei armolahjoja en toto, vaan nimenomaan profetiaa, tietoa ja kielilläpuhumista), mutta uskoa ja toivoa tarvitaan (jae 13)?

En tarkoituksella halua olla ilkeä, mutta jos tekstiä muokkaa hivenen vastaamaan esitettyä tulkintaa, jälki on aika rumaa:

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun [koemme täydellistymisen Herran toisessa tulemisessa], katoaa se, [minkä välityksellä nyt vajavaisesti koemme Jumalan valtakunnan]. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. [← Ei tärkeää] Sillä nyt me näemme [Jumalan valtakunnan] kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin [Herran] kasvoista kasvoihin; nyt minä [koen Jumalan valtakunnan] vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva [Herran] täydellisesti, niinkuin minut itsenikin [Herra] täydellisesti [tuntee]. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. [← Ei tärkeää]

Anteeksi nyt, mutta tässä ristiriitaisessa ja eisegeettisessä sekamelskassa ei ole päätä eikä häntää. Koemmeko todella Jumalan valtakunnan tässä ajassa ainoastaan ilmestyksellisten armolahjojen toiminnan kautta? Miksi vajavaisuuden kohdalla on puhe Jumalan valtakunnasta, mutta täydellisyyden kohdalla Jumalasta itsestään? Onko Jumalan valtakunta todella meille kristityille arvoitus? Mikä on eksegeettinen peruste (muu kuin ”mikä muukaan se voisi olla”) tehdä Jumalasta tuntemisen kohde? Miksi jakeet 11 ja 13 eivät tunnu vaikuttavan tulkintaan millään tavalla?

Nikaia ja Augustinus

Warfield toteaa, että 300- ja 400-luvuille tultaessa myös ihmetarinoiden määrä kasvaa ja tarinat muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi. Ihmeet eivät myöskään ole enää anonyymejä tapahtumia, vaan ihmeiden tekijöillä alkaa olla nimet ja kotipaikat. Jotkut kirjoittajat, kuten Augustinus, väittävät myös itese olevansa jos jonkinlaisen ihmeen silminnäkijöitä. Valitettavasti tässä kohtaa historiaa ihmeiden luonne vain alkaa olla erittäin kyseenalainen. Warfield vertaa niitä, mielestäni hyvällä syyllä, Gulliverin retkiin ja paroni Von Münchausenin tarinoihin (Warfield, s. 16). Ne ovat ihmetarinoita ja edustavat pakanallisen ajattelun infuusiota kristinuskoon (Warfield, s. 47).

Pienikin syvempi tutustuminen niiden henkilöiden ihmeisiin, joista esimerkiksi Turusen siteeraama Mopsuestian piispa Theodoros kirjoittaa, saa takuulla aikaan silmien pyörittelyä. Omaa osaansa tällaisissa tarinoissa näyttelevät aikansa maailmankuva, politiikka, uskomukset ja opilliset vääristymät. Esimerkiksi Nisibiksen piispa Jaakob, jonka Theodoros ainoana mainitsee nimeltä Turusen siteeraamassa katkelmassa, oli vannoutunut askeetikko ja siksi katsottu pyhyytensä tähden arvolliseksi saamaan profetoimisen ja ihmetekojen armolahjat. Tarinat hänen ihmeteoistaan ovat melkoisen legendaarisia. On erittäin ilmeistä, että tällaiset ihmiset on jälkikäteen korotettu suuremmalle jalustalle, kuin on ollut perustetta ja vääristä syistä. Terveen kristinopin mukaan emme tavoittele asketismia, vaan kiitämme kaikesta hyvästä, minkä elämässä osaksemme saamme, koska kaikki hyvä tulee Herralta.

Augustinus jatkaa valitettavasti omalta osaltaan suuntaa kohti älyttömyyttä. Turunen kertoo Augustinuksesta, että:

Joihinkin Augustinuksen kertomiin ihmeisiin liittyy pyhäinjäännöksiä ym. Näistä voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta Augustinus itse uskoi kymmenien dokumentoitujen parantumis- ja ihmekokemusten ja Raamatun valossa, että apostolisia ihmeitä yhä tapahtuu apostolien ajan jälkeenkin.

Tämä on harhaanjohtavasti ilmaistu, sillä Turusenkin mainitsemista seitsemästäkymmenestä kahden vuoden aikana dokumentoidusta parantumisihmeestä ei liity Stefanuksen pyhäinjäännöksiin vain ”joitakin”, vaan suurin osa. Nuo 70 ihmettä tapahtuivat Hippossa pyhäinjäännöksille pyhitetyssä kappelissa. Stefanuksen jäännökset olevinaan löydettiin Jerusalemista vuonna 415 ja Hippo, jossa Augustinus oli piispana, sai osansa reliikeistä vuoden 424 tienoilla. Lisäksi ”verrattomasti” muita ihmeitä tapahtui Augustinuksen mukaan Calaman naapurikaupungissa, joka oli saanut omat pyhäinjäännöksensä jo aiemmin (Warfield, s. 29). Augustinus toki kirjoittaa todistaneensa ihmeitä jo ennen vuotta 415 ja Stefanuksen pyhäinjäännösten löytymistä. Tämä usko ihmeisiin voidaan jäljittää Milanon kaupunkiin, jossa Augustinus todisti sokean miehen saavan näkönsä. Augustinus itse kirjoittaa miehen saaneen näkönsä Milanossa olevien marttyyrien ruumiiden kautta (Warfield, s. 31).

Emme voi olla pyhäinjäännöksistä ja niiden avulla tehdyistä ihmeistä perustellusti kuin yhtä mieltä: ne ovat häpeällistä taikauskoa ja silkkaa hölöpönpöppöä. Että Augustinus kehotti ihmisiä antamaan kunnian ensisijaisesti Jumalalle ihmeistä, jotka olivat tapahtuneet pyhimys-Stefanuksen esirukousten välityksellä, ei auta asiaa yhtään. Raamattu ei opeta, että pyhimykset esirukoilevat puolestamme ja että sitä kautta tapahtuu ihmeitä. Tunnustamme ilman muuta veljemme Augustinuksen valtavan merkityksen ajattelijana ja teologina ja olemme suuressa velassa hänen elämäntyölleen raamatullisen reformoidun pelastusopin puolustuksessa, mutta tiedostamme myös, että hänessä oli vikansa. Tätä emme häneltä hyväksy.

Eräs opillinen vääristymä, jonka piikkiin ihmekertomukset myös voi laittaa, on hiljalleen kuvaan mukaan hiipivä taikauskoinen sakramentalismi. Turunen referoi:

[Augustinuksen ihmekertomuksiin] kuuluu esimerkiksi kertomus rammasta miehestä, joka kannettiin kastealtaaseen ja sieltä hän nousi ylös parantuneena kävellen omilla jaloillaan.

Kuinka yllättävää, että nimenomaan kastevesi sai tämän ihmeen aikaan. Muita vastaavia tarinoita ovat esimerkiksi tarinat ehtoollisleivästä, joka syöksi tulta, lensi tai muuttui kiveksi (Warfield, s. 39-40). Ihmetarinat tämänkaltaisesta opillisesta miljööstä tekevät yksinkertaisesti hyvin vaikeaksi uskoa, että niissä on minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Warfieldin selitys tällaiselle taikauskon hiipimiselle sisään kristinuskoon on erittäin yksinkertainen. Nämä kristityt olivat yksinkertaisesti aikansa tuotteita. Jopa pakanoista koulutetuimmat, kuten Plinius, uskoivat mitä typerimpiin kummitusjuttuihin. Samalla kun pakanat tulivat uskoon, myös heidän kansantarunsa ”tulivat uskoon” (Warfield, s. 51).

Turusen loppupäätelmien arviointia

Pasi Turunen ei unohda muistuttaa siitä, että kirkkohistoriallisiin lähteisiin tulee suhtautua kriittisesti. Niin olen tehnyt. Kriittisesti tarkasteltuna kirkkoisien kirjoituksista löytyy niin paljon ongelmia ja heidän ihmeet ja merkit mahdollistavasta teologiastaan niin paljon huomautettavaa, että mielestäni siinä on perusteita riittävästi todeta, että heidän raportteihinsa ihmeistä kannattaa suhtautua äärimmäisen skeptisesti. On yksinkertaisesti paljon hyödyllisempää pitäytyä yksistään Raamatun todistuksessa ja didaktiikassa, mitä näihin asioihin tulee. Ekklestiastiset ihmeet eivät vastaa apostolisia ihmeitä; eivät toteutustapansa, eivät lopputuloksensa, eivätkä laatunsa puolesta.

Pasi Turunen tekee pari huomiota:

Ensiksi, apostolien ajan jälkeisestä varhaiskristillisestä kirjallisuudesta nähdään selviä viitteitä ihmelahjojen (profetoiminen, kielilläpuhuminen, voimalliset teot) esiintymisestä seurakunnan elämässä useita vuosisatoja apostolien kuoleman jälkeen. Väite, että nämä ihmelahjat olisivat lakanneet apostolien kuoleman myötä ei ole historian valossa kestävä.

Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vain erittäin pintapuolisella väitettyjen ihmelahjojen analysoinnilla. Mikäli ihmelahjojen esiintymistä ei ole riittävän tarkasti dokumentoitu, kuten 100- ja 200-luvuilla ei ole, ei asiasta voi siltä pohjalta tehdä positiivista esitystä. Myönnän, että myöhäisempi kirkkohistoria on helpompi otus käsitellä ja ampua täyteen reikiä tämän aihealueen osalta, kuin ensimmäiset pari vuosisataa. Nimenomaan siitä syystä on paljon hyödyllisempää muodostaa näkemys charismatan jatkumisesta yksistään Raamatun pohjalta. Myös Justinoksen ja Irenauksen on alistuttava ja mikäli Raamatun pohjalta päätämme, että charismata olivat lakanneet apostolisen ajan päättymisen myötä, se on se ja sama, mitä he kirjoittavat nähneensä ja kokeneensa.

Toiseksi, näistä kirjallisista lähteistä voidaan päätellä vähintään se, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen ei uskottu ihmelahjojen lakkaamiseen apostolien kuoleman myötä. Päinvastoin niiden jatkuvuuden ja esiintymisen uskottiin olevan täysin Raamatun sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista.

Eikä edelleenkään ole merkitystä sillä, uskoivatko varhaiset post-apostoliset kristityt niin taikka näin. On tarkasteltava kriittisesti sitä, mitä he uskoivat ja osoitettava Raamatulla, oliko se perusteltua. He saattoivat olla väärässä. Myös nykypäivän karismaattiset kristityt uskovat kokemiensä ihmeiden ja armolahjojen olevan täysin Raamatun Sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista. He ovat aivan yhtä väärässä. Molempia arvioidaan samoilla standardeilla.

Eksegeettisten argumenttien arviointia

Koska vuorovaikutan kaikista mieluimmin raamatullisten argumenttien kanssa, olin iloinen siitä, että Pasi Turunen käyttää artikkelinsa lopussa vielä Raamattua. Valitettavasti lainatut tekstit ovat hyvin ennalta-arvattavia, eivätkä sovi niiden väitteiden perusteluun, joihin niitä käytetään. Ensimmäinen Turusen teksteistä on Hebr. 13:8:

Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Ei käy. Tämän logiikan mukaan, jos Jeesus Kristus ei tänä päivänä toimi täsmälleen samalla tavalla ja tee täsmälleen samoja asioita, kuin apostolisena aikana, Hän ei mukamas ole sama. Ei Jeesus tehnyt myöskään ennen inkarnaatiotaan samoja asioita, kuin maanpäällisen elämänsä aikana. Eikö Jeesus Kristus ollutkaan sama? Olisiko intertestamentaalinen aikakausi hyvä esimerkki historiallisesta ajasta, jolloin Jumala pani kaikki hanat ja kanavat kiinni? Ilmeisesti Hän ei ollut sama. Valehteleeko Heprealaiskirjeen kirjoittaja meille, vai käyttääkö Pasi Turunen Raamattua väärin?

Tätä logiikkaa käyttämällä unohdetaan myös se seikka, että Kolminaisuudesta nimenomaan Pyhä Henki on roolitettu ihmeiden ja merkkien aikaansaajaksi. Hepr. 13:8 viittaa Jumalan muuttumattomuuteen. Jeesus Kristus on pelastajana sama kaikille kansakunnille kaikkina aikona, myös ennen inkarnaatiotaan. Jakeen 8 toteamus liittyy myös ympäröiviin jakeisiin:

Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä…

Muistakaa teitä ennen tulleita kristittyjä ja heidän opetustaan; heillä on sama Kristus kuin teilläkin ja siksi heistä on hyödyllistä ottaa oppia ja mallia. Älkää eksykö vieraisiin oppeihin (”muistakaa johtajianne” auttaa siinä). Jeesus Kristus on sama, eikä Hän muutu, eikä myöskään oppi Hänestä. Hebr. 13:8 ei voi käyttää karismaattisen kristillisyyden puolustamiseen.

Toinen Turusen lainaama teksti on Luuk. 11:13:

Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!”

Tämäkään ei käy. Että Turunen käyttää tätä tekstiä charismatan toiminnan jatkumisen perusteluun, on minusta kerta kaikkiaan käsittämätöntä. Onko todella niin, että Jeesus puhuessaan fariseusten kanssa ottaa tuosta vain kontekstiin liittymättä puheeksi ihmeelliset armolahjat? Jeesuksen ilmaisu ”antaa Pyhä Henki” on päivänselvästi soteriologinen. Pyhä Henki annetaan lahjana jokaisen uudestisyntyneen sisimpään asumaan. Turusen tulkinta piirtää mielikuvan kristitystä, joka ”ei ole vielä saanut Pyhää Henkeä”, eli ei ole ”kokenut Pyhän Hengen kastetta ja puhunut uusin kielin”, kuten se helluntailaisuudessa ilmaistaan, tai mitä tahansa ns. ”toisen siunauksen” varianttia, mitä historia tuntee.

Kolmas Turusen teksteistä, Apt. 1:8, sanoo:

Kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että, Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.

Ei ole millään tavoin ongelma todeta, että jokaisella kristityllä on yhtäläinen Pyhän Hengen voima ja jokainen kristitty on myös Kristuksen todistaja. Se on totta niillekin, jotka eivät manifestoi minkäänlaisia karismaattisia armolahjoja. Mikäli näin ei olisi, olisi pakko päätellä, että mikäli ilmestykselliset armolahjat eivät elämässäsi esiinny, sinulta puuttuu voima. Esimerkiksi John MacArthurin pian 50 vuoden palvelutyö saman seurakunnan pastorina ja globaalisti erittäin laajalevikkisenä saarnaajana ja raamatunopettajana olisi luultavasti tämän päivän Kristus-ruumiin merkittävin ilman Pyhää Henkeä omassa voimassa tehty saavutus.

Ihan totta, mitä ihmettä Pyhän Hengen voiman oikein kuvitellaan olevan? Tätäkö?

2ec8g6

Tarkoittaako Paavali todella esimerkiksi 1. Kor. 1:4-5, että ”en puhunut kovin hyvin, mutta tehdäpä pärskäytin paljon ihmeitä, että uskonne perustuisi Jumalan VOIMAAN”?

Evankeliumi on Jumalan voima! Jumalan voiman manifestaatio on siinä, että syntiset kääntyvät ja tekevät parannuksen! Jumalan voima tulee esille siinä, että kivisydämet muuttuvat lihasydämiksi! Ja sen saa aikaan Pyhän Hengen voima – sama voima, joka herätti Kristuksen kuolleista!

Lopuksi

Jos historia on minulle jotakin opettanut, niin sen, että ihmiset eivät muinoin olleet sen jalompia kuin nykyäänkään. Monessa suhteessa nykyinen sivistys on huomattavasti edistyneempää kuin entinen. Entisaikain kristittyjä ei kannata romantisoida, eikä heidän pyhimysstatustaan pönkittää. On ymmärrettävä heidän toimiensa ja kirjoitustensa vaikuttimet, sekä se hengellinen ja poliittinen miljöö, jossa he elivät.

Olen tullut ymmärtämään myös, että ihmiset ovat edelleenkin käsittämättömän taikauskoisia, kristitytkin. Warfield kirjoittaa:

Epävanhurskas ei enää Jumalan armosta tehnyt epävanhurskautta. Ei myöskään saastainen enää pysynyt saastaisuudessaan. Mutta taikauskoinen pysyi edelleen taikauskoisena. Ja joka eli ihmeiden maailmassa, etsi edelleenkin ihmeitä ympäriltään. Tässä mielessä valloittavan seurakunnan valloitti se maailma, jonka se oli valloittanut. (Warfield, s. 55)

Tätä se on tänäkin päivänä.

Täydellistä metsästämässä: 1. Kor. 13:8-13 sessationismin puolesta – ja vastaan

Kommentoin pari kuukautta sitten Heikki Salmelan juttua Ristin Voitossa, jossa hän analysoi hiljattain tänä vuonna suomeksi ilmestynyttä Vierasta tulta -kirjaa. Heikki Salmela otti minuun yhteyttäkin jutun tiimoilta ja kysyi muutamia tarkentavia kysymyksiä kritiikkiini liittyen. En tiedä mitä mieltä hän oli vastauksistani, mutta tuo pienimuotoinen ajatustenvaihto sai minut mietteliääksi sen suhteen, mikä Vierasta tulta -kirjan rooli ja tarkoitus todellisuudessa on. Vain suomenkieliseen painokseen tutustunut ei nimittäin tiedä, että alkuteoksella on alaotsikko, jota ei ole suomennettu: The Danger of Offending the Holy Spirit with Counterfeit Worship.

Tuo onkin melkoinen mörkö käännettäväksi ja pohdin itsekin moneen otteeseen, että jos itse suomentaisin tuon, mitenköhän se voisi kaikkein jouhevimmin mennä? Siispä Matti Leisola teki oman ratkaisunsa ja jätti sen tykkänään pois. Tuon alaotsikon ajatus on, että Pyhän Hengen loukkaaminen väärennetyllä palvonnalla on vaarallista. Se on kirjan perusteesi.

Tiedän henkilöitä, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että kalvinismi on raamatullinen soteriologia ja he hyväksyvät mukisematta Jumalan kaikkivaltiuden pelastuksessa – tai ehkä mukisten, mutta hyväksyvätpä kuitenkin. Sen sijaan ilmestyksellisten armolahjojen jatkumisesta he ovat kanssani eri mieltä. He uskovat niiden olevan edelleen voimassa, eli he eivät ole sessationisteja. Sessationismin uskotaan usein olevat erottamattomalla tavalla osa kalvinismia ja tavallaan jopa itse edistän sellaisen käsityksen leviämistä, koska minulla ne seurasivat toinen toistaan. Se tulee esille aina, kun vastaan kysymyksiin siitä, miten minusta tuli kalvinisti. Siispä saan alituiseen olla korjaamassa ihmisten virheluuloja, kun he mieltävät kalvinismin ja sessationismin samaksi asiaksi. Todettakoon silti ilman mitään tulkinnanvaraa: olen sitä mieltä, että kaikkine implikaatioineen johdonmukainen kalvinismi edellyttää myös sessationismia.

Todettuani nämä asiat, on minun samaan hengenvetoon silti myös todettava, että vaikka Strange fire -konferenssi ja -kirja vakuuttivatkin minut siitä, että sessationismi on raamatullista ja oikein, joillekin henkilöille kirjan argumentaatio ei riitä. Vierasta tulta ei välttämättä ole paras mahdollinen sessationismin oppikirja – eikä se ole edes sen tarkoitus. Kirjan ajatuskulku on nimittäin jokseenkin:

  • Jumala määrää, kuinka Häntä tulee palvoa, eikä meillä ole oikeutta pelleillä sen suhteen.
  • Pyhän Hengen nimissä sellaisten asioiden tekeminen tai sanominen, mitä Hän ei ole tehtäväksi tai sanottavaksi määrännyt, on paha asia ja syntiä.
  • Raamattu määrittelee meille armolahjat, demonstroi niiden käyttöä esimerkein sekä oheistaa niiden käytössä käskyin ja kielloin.
  • Nykyisen helluntaikarismaattisen liikkeen tarkastelu osoittaa, että nykyään esiintyvät ihmeenomaisten armolahjojen manifestaatiot eivät täytä niiden raamatullisia määritelmiä, eivät vastaa raamatullisia esimerkkejään, eikä niiden käytössä noudateta Raamatun sanelemaa ohjeistusta.

Jos näillä perusteilla hyväksyy sessationismin, on vähään tyytyväinen. Joskus se on hyvä asia. Mutta henkilölle, joka vaatii seikkaperäisempiä ja vähemmän implikoivia perusteita, eväät saattavat jäädä laihoiksi. Tämä oli esimerkiksi Heikki Salmelan huomio. Hän löysi kirjasta kaksi (ja puoli) raamatullisiksi kelpuuttamaansa perustelua:

  • Ef. 2:20 mukaan kirkko on perustettu Apostolien ja profeettain perustukselle. Koska Apostoleja ei enää ole, ei ole profeettojakaan. Siten apostolinen aika on päättynyt ja koska 2. Kor. 12:12 mukaisesti Apostolin tunnusteot (ts. ne tunnusteot, joista niiden tekijä tunnistetaan Apostoliksi) käsittävät kaikkinaisia ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja, Apostolien myötä niidenkin esiintyminen on lakannut.
  • Hepr. 2:3-4 Jumala vahvisti evankeliumin ihmein ja merkein. Missä ei ole uutta evankeliumia, siellä ei ole ihmeitä ja merkkejäkään.

Entä se puolikas? Mukavaa, että kysyit. Kyseessä on kuin onkin 1. Kor. 13:8-13. Se on ihmeellinen katkelma. Sitä kierretään kuin kissat kuumaa puuroa, eikä sen kanssa oikein uskalleta liata käsiään. Sitä pelätään. On kuulemma vaikea teksti, yksi Raamatun vaikeaselkoisimmista. Koska tuon tekstin tulkinnallinen diversiteetti on niin laaja, John MacArthur tyytyy kirjassaan vain ohimennen mainitsemaan sen. Hän on käsitellyt tuota tekstikohtaa tarkemmin kirjassaan Totuus kielilläpuhumisesta.

Tärkein kiistakapula tuossa tekstissä on tietenkin, mitä tarkoitetaan sillä mikä on täydellistä. Nimittäin kun tulee se, mikä täydellistä on, lakkaa vajavainen. Siispä loogisesti halutaan tietenkin selvittää, mikä se täydellinen on, että voidaan havainnoida, josko se mahdollisesti jo olisi tullut. Kun eri tulkitsijat päätyvät eri lopputuloksiin kryptisen täydellisen identiteetistä, on selvää, että konsensusta ei synny. Siksi minun mielestäni voisi olla hyvä taktiikka unohtaa hetkeksi, mitä se on ja keskittyä siihen, mitä se ei ainakaan ole – yrittämällä rajata vaihtoehtoja.

John MacArthurin tulkinta tekstistä on luettavissa hänen Totuus kielilläpuhumisesta -kirjastaan (s. 59-68). Hän listaa viisi eri tulkintavaihtoehtoa:

  1. Täydellinen on Raamattu.
  2. Täydellinen on ylöstempaaminen.
  3. Täydellinen on seurakunnan kypsyminen.
  4. Täydellinen on Kristuksen toinen tuleminen.
  5. Täydellinen on iankaikkisuus

MacArthur luettelee ensin neljä mielestään väärää vaihtoehtoa ja sitten viidenneksi oman mielipiteensä. Hän perustelee iankaikkisuutta oikeaksi vaihtoehdoksi, koska:

  • Sana täydellinen on alkukielessä sellaisessa sukumuodossa (neutri), että sitä ei voi käyttää Kristuksesta (maskuliini).
  • Vaihtoehto mahdollistaa profetian ja tiedon esiintymisen seurakunta-aikana. Profetialla hän tarkoittaa julistamista, ei suoraan Jumalalta saatua ilmestystietoa. Tiedolla hän tarkoittaa yksinkertaisesti asioiden tietämistä ilman mitään yliluonnollisia implikaatioita.
  • Hänen mielestään Paavalin kontrasti rakkauden iankaikkisuuden ja armolahjojen ajallisuuden välillä menettää merkityksensä, jos täydellinen on Raamattu. Perustelu jää epäselväksi.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa voimme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.
  • Ainoastaan iankaikkisuudessa me tunnemme Jumalan täydellisesti kuten Hän tuntee meidät.

Olen MacArthurin tulkinnasta täysin eri mieltä.

Täydellisen ja vajavaisen luonne

Kirjoituksissaan Paavali piirtää usein kontrasteja asioiden välille. Hän tekee sitä tavan takaa. Esimerkkejä:

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. (1. Kor. 1:18)

Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha;  (Room. 8:6)

Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; (Ef. 2:17)

Ei siis ihme, että tästäkin teksikohdasta voi bongata sen, mitä kutsun paavalilaiseksi kontrastiksi. Se on jakeessa 10:

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Paavali piirtää kontrastin kahden konseptin välille: sen, mikä on täydellistä ja sen, mikä on vajavaista. Mysteerimmehän on se täydellinen. Emme tiedä, mikä se on; sitä juuri yritämme selvittää. Voisiko siis siitä olla apua, että selvitämme ensin, mikä se vajavainen on? Jos ymmärrämme, mikä vajavainen on, meillä on paremmat lähtökohdat ymmärtää, mikä täydellinen on, koska täydellinen on tässä vajavaisen vastakohta. Ja kuinka ollakaan, vajavaista ei tarvitse arvuutella, vaan Paavali kertoo meille:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Ensinnäkin tässä on nyt osoitettu vääräksi, jos joku menee väittämään, ettei Raamattu missään sano, että [jotkut] armolahjat lakkaavat toimimasta. Tässä se sanotaan. Profetoiminen lakkaa, samoin kielilläpuhuminen. MacArthurin metodi on tehdä iso numero kreikan sanamuodoista ja tehdä niistä päätelmiä. Paavali käyttää profetoimisen ja kielilläpuhumisen lakkaamiselle kahta eri sanaa, katargeo ja pauo. Katargeo esiintyy tekstissä passiivissa, mutta pauo refleksiivissä. Toisin sanoen profetoiminen lopetetaan – ulkoinen tekijä lopettaa sen –, mutta kielilläpuhuminen lakkautuu – se lakkaa itsestään. Mielestäni se on ylianalyyttinen lähestymistapa, joka saa hänet tekemään lakkaamisen ajankohdasta huomion, jolle ei mielestäni ole riittäviä perusteita:

Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13:9–10 tieto ja profetoiminen päättyvät, ”kun tulee se, mikä täydellistä on”. Huomioi, että kieliä ei mainita näissä jakeissa. Miksi ei? Siksi että mikään ei pysäytä kieliä — ne pysähtyvät itsestään ennen kuin ”tulee se, mikä täydellistä on”. (s. 31) [korostus minun]

Mielestäni tämä on liian pitkälle vietyä päättelyä. On epälooginen päätelmä, että Paavali luettelee kolme asiaa, jotka päättyvät, mutta joista ensimmäinen ja viimeinen päättyvät samaan aikaan myöhemmin ja keskimmäinen jostakin syystä omia aikojaan aikaisemmin. Paavali mainitsee kolme asiaa, profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon, jotka ”katoavat” tai ”lakkaavat”. On loogista olettaa, että jos oletetaan profetoinnin ja tiedon katoavan samaan aikaan, voidaan myös olettaa kielilläpuhumisen lakkaavan samaan aikaan. Lisäksi sen, että Paavali käyttää eri tapoja sen ilmaisemiseksi, että jokin lakkaa, voi selittää niinkin yksinkertaisesti, että hän vain hieman elävöittää kirjoittamaansa tekstiä käyttämällä välillä eri verbiä eri sijamuodossa.

Sinänsä MacArthurin huomio on oikea, että jakeessa 9 ei sanota, että kielilläpuhuminen on vajavaista. Se jää helposti huomaamatta. Mutta jos on oikein ymmärretty, mitä vajavainen tarkoittaa, ei pitäisi olla mikään ongelma heittää myös kielilläpuhumista samaan läjään muiden vajavaisten kanssa. Jaetta 9 ei tarvitse yliteknistää – Paavalin ei yksinkertaisesti tarvitse mainita kaikkia kolmea pointtinsa tueksi. Kielten kuulumista samaan nippuun muiden vajavaisten kanssa tukee myös se seikka, että myös kielilläpuhuminen oli ilmestystiedon kanava.

Kysymys kuuluu siis, mitä nämä vajavaiset asiat ovat, tai paremminkin: millä tavalla ne ovat vajavaisia? Helluntaikarismaatikon mieltävät tyypillisesti vajavaisuuden laadulliseksi vajavaisuudeksi. Profetoinnissa on astian makua; saattaa liha vähän haista. Minä olen vakuuttunut siitä, että se on väärä tulkinta ja että vajavaisuus on ehdottomasti ymmärrettävä määrällisenä vajavuutena.

Vajavaisuus ei tarkoita sitä, että profetia voi olla sisällöltään osittain paikkansapitämätön, vaan se tarkoittaa osittaisuutta. Sama kreikan sana meros esiintyy muualla Uudessa testamentissa ja sitä käytetään esim. tahoista, osuuksista, puolueista, alueista, ruumiinosista jne; se on sana, joka käy monenlaisiin erilaisiin osituksiin ja jaotteluihin; sillä ei kertaakaan ilmaista vajavaisuutta siten, kuin helluntaikarismaatikot uskovat. Profetoinnin vajavaisuus ei missään nimessä tarkoita, että puolet saattaa olla puutaheinää ja että se on odotettavissakin, koska 1. Kor. 13:9. Vajavainen profetia tarkoittaa, että palapelistä puuttuu paloja, mutta ei sitä, että osa paloista olisi vääriä.

Vajavaisuuden luonteen määritteleminen tällä tavalla auttaa myös ymmärtämään paremmin vajavaisen vastakohdan, täydellisen, luonteen. Se ei voi olla eri tavalla täydellistä, kuin mitä vajavainen on vajavaista, vaan sen on oltava vajavaisen täsmällinen vastakohta. Siispä, koska vajavainen on määrällisesti vajavaista, myös täydellinen on määrällisesti täydellistä. Paavalin käyttämä sana täydelliselle on teleion. Se on sanana monikäyttöisempi kuin meros, ja sillä voidaan ilmaista myös laadullista täydellisyyttä. Siitä syystä, jos mennään täydellinen edellä, päädytään väärään johtopäätökseen täydellisen luonteesta. Vajavaisen luonne määrää tässä täydellisen luonteen.

Useimmat englanninkieliset käännökset kääntävät sanan teleion muotoon perfect. Mutta on myös muutamia, jotka kääntävät sanan muotoon complete. Se viittaa eheyteen – siihen, että palapelissä on kaikki osat. Raamatussa jokaisella ihmisellä on saatavilla Jumalan koko ihmiskunnalle tarkoittama ilmoitus. Siitä ei puutu mitään, eikä ole mitään elämäntilannetta, johon Raamatulla ei ole sanottavaa. Mikään muu ilmestystiedon muoto ei pysty kilpailemaan tyhjentävyydessä, kattavuudessa ja käyttökelpoisuudessa Raamatun kanssa. Näin argumentti sille, että täydellinen on Raamatun kaanon, seisoo erittäin tukevalla pohjalla.

Lakkaamisen ja pysymisen ajankohta

Voidaksemme rajata vaihtoehtoja entisestään, meidän on bongattava toinen paavalilainen kontrasti, jota ei välttämättä ole yhtä helppoa löytää, koska välissä on useampia jakeita:

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Kolme asiaa lakkaa, kolme asiaa pysyy. Tämän erinomaisen huomion teki myös Joonas Laajanen tätä samaa aihetta käsittelevässä erinomaisessa blogitekstissään, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Profetoimisen, kielilläpuhumisen ja tiedon kadottua pysyvät usko, toivo ja rakkaus. MacArthurin tulkinnan heikkous on siinä, että hän joutuu jättämään uskon ja toivon merkityksen tälle tekstille täysin käsittelemättä. Rakkauden täydellisyyden ja iankaikkisuuden hän kyllä mainitsee, mutta uskosta ja toivosta hän ei kirjoita juuri mitään:

Paavali asettaa hengelliset lahjat vastakkain rakkauden kanssa osoittamalla, että lahjat ovat ainoastaan ajallisia, mutta rakkaus jatkuu ikuisesti. Tämä vastakkainasettelu olisi merkityksetön, jos Paavali sanoisi: ”Hengelliset lahjat kestävät ainoastaan Raamatun valmistumiseen saakka, ylöstempaamiseen saakka, tai Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, tai seurakunnan kypsymiseen saakka.” (s. 67)

Niin voisi periaatteessa ollakin, ellei MacArthurilta jäisi huomiotta se tärkeä seikka, että Paavali ei aseta armolahjojen kanssa vastakkain ainoastaan rakkautta, vaan myös uskon ja toivon. Myös usko ja toivo ovat ajallisia. Iankaikkisuudessa, joka on hänen tulkintansa täydellisestä, emme enää usko, koska usko on vaihtunut näkemiseen. Iankaikkisuudessa emme myöskään enää toivo, sillä koska toivomme on realisoitunut – olemme saavuttaneet sen, mitä toivomme.

Kuinka siis Paavali voi sanoa, että usko, toivo ja rakkaus pysyvät, jos vain rakkaus on todella pysyvää ja iankaikkista? Uskon, että Paavalin syy luennoida rakkaudesta niin perinpohjaisesti ja korostaa sen tärkeyttä, on se, että rakkaus pysyväisenä asiana on paljon parempi investointikohde, kuin ilmestykselliset armolahjat, joiden toiminta lakkaa pian. Kun ilmestystiedon hanat on pantu kiinni, me kristityt joudumme kestämään täällä toisiamme vielä kukaties kuinka monta tuhatta vuotta. Panostakaa siis rakkauteen; siksi rakkaus on ylivertainen. Usko ja toivo ovat osa kristityn elämää koko sen keston ajan. Siksi niistä voidaan sanoa, että ne pysyvät. Mutta rakkaus on niitäkin pysyvämpi; rakkaus ei koskaan katoa.

Vieläkään emme ole mielestäni saavuttaneet lopullista selvyyttä siitä, mikä täydellinen on, mutta mielestäni seuraavalla päättelyketjulla on vahvat meriitit:

  • Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat.
  • Kun kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto katoavat, usko, toivo ja rakkaus eivät katoa.
  • Koska usko ja toivo (ja rakkaus, mutta korostan uskoa ja toivoa ajallisina asioina) pysyvät ajassa, myös kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa.
  • Koska kielilläpuhuminen, profetoiminen ja ilmestystieto lakkaavat ajassa ja koska uskon ja toivon (ja, yäk, rakkauden) pysyminen indikoi ajan jatkumista kielilläpuhumisen, profetoimisen ja ilmestystiedon lakkaamisen jälkeen, ja koska täydellisen tuleminen on määritelty lakkaamisen ajankohdaksi, myös täydellinen tulee ajassa.
  • Koska täydellinen tulee ajassa ja koska täydellisen tulon jälkeen usko ja toivo (ja, huoh, rakkaus) pysyvät, täydellinen ei ole iankaikkisuus.

Täydellisen tuleminen ajassa valaisee lisää myös profetian ja tiedon yliluonnollisuuden aspektia. MacArthurin linja, että profetoiminen on julistamista ja tieto ihan vain tietämistä, ei mielestäni ole oikea. Välistä unohtuu nimittäin kielilläpuhuminen, joka on yliluonnollista. Lisäksi, koska lakkaaminen tapahtuu ajassa, ei käy päinsä, että julistaminen lakkaa, emmekä enää tiedä mistään mitään. Siitä syystä kyseessä on oltava kaikkien kolmen kohdalla yliluonnollinen ilmestys. Ja koska vajavuus niissä ei tarkoita virheellisyyttä, vaan riittämättömyyttä, on siitä pääteltävä, että sellaiset ilmestystiedon muodot, jotka eivät sisällä kaikkea tarvittavaa, joutuvat antamaan tiedä sellaiselle ilmestystiedon muodolle, joka sisältää kaiken tarvittavan.

Tietäminen ja tunteminen

MacArthur kirjoittaa profetian ja tiedon vajavaisuudesta esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Voin opiskella ahkerasti ja tehdä kaiken voitavani opiskellakseni Jumalan Sanaa, mutta parhaimmillaankin pystyn saarnaamaan vain osan Jumalan totuuksista.

Tiedon lahja, joka on Hengen antama kyky nostaa esiin periaatteita Jumalan Sanasta, on sekin vajavaista. Emme millään voi tiedää kaikkea olemassaolevaa tietoa. (s. 54)

MacArthur implikoi täysin oikein, että vajavuus tarkoittaa osittaisuutta; sitä, että jotakin puuttuu, eikä niinkään sitä, että jokin on väärin. Realistista olisi tietysti ottaa sekin huomioon, koska varmasti jokaisella saarnaajalla on jokin traditio tai uskomus, joka luikertelee puheiden seassa ja jonka periaatteessa pitäisi jäädä ahkerien berealaisten haaviin. Oma lukunsa ovat myöskin tulkinnalliset erot. Jokainen erilainen tulkinta jostakin raamatunkohdasta ei voi olla oikein, vaan tyypillisesti yksi on oikein ja muut väärin. Molemmat seikat sopisivat hyvin tähän kontekstiin, mutta ne ovat laadullista vajavaisuutta, eikä 1. Kor. 13:9 puhu siitä, vaan se edelleenkin puhuu määrällisestä vajavaisuudesta. Siksi McArthurinkin ajatus siitä, että ei sitä kaikkea voi ihminen tietää, sopii huonosti. Meidän laadullinen vajavaisuutemme ihmisinä nimittäin aiheuttaa sen, että tietomme ja hengellinen ulosantimme jää määrällisesti vajavaiseksi. Siten tavallaan teemme oman laadullisen vajavaisuutemme kautta myös Jumalan totuudesta laadullisesti vajavaista. Mutta onko Jumalan koko totuus silti saatavilla? Ehdottomasti on!

On hyvä huomata, että Paavali ei ota mitään kantaa meihin ihmisinä, eikä meidän vajavuuteemme, eikä vajavaiseen kykyymme käsitellä ja omaksua Jumalan totuutta. Vastaväite tähän olisi jae 12:

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Tässäkin vajavainen ja täydellinen ovat vastapareja. Vajavainen on sama meros kuin aikaisemmin. Sen sijaan täydellinen on tässä epiginóskó, joka on määritelty seuraavalla tavalla:

I come to know by directing my attention to him or it, I perceive, discern, recognize; aor: I found out. [lähde]

Tulla tuntemaan kiinnittämällä huomio, havaita, erotella, tunnistaa; aor.: sain selville.

Korjatkaapa, jos olen väärässä, mutta tässä vaikuttaisi minun mielestäni olevan enemmän kyse tietämisestä kuin tuntemisesta. Siitä syystä en hyväksy sellaista selitystä, jonka mukaan kun täydellinen tulee, tunnemme Jumalan täydellisesti, samoin kuin Jumala tuntee täydellisesti meidät. Selitykseksi käy minun mielestäni paljon paremmin se, että meillä on täällä ajassa saatavilla kaikki tieto Jumalasta. Ja kuinka ollakaan, Raamatun kansien välissä on kaikki, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, eikä se ole vähän. En ole eri mieltä siitä, ettemmekö tuntisi Jumalaa huomattavasti nykyistä paremmin iankaikkisuudessa, mutta sitäkin sietäisi mielestäni pohtia, että toteutuuko se tunteminen tiedon omaksumisen kautta, vai intuitiivisesti ja yhtäkkisesti siten, että yhtäkkiä Jumala vain on jokaiselle selvä.

Onko siinä pohdinnassa otettu lainkaan huomioon sitä, että muutummeko me äärettömiksi iankaikkisuudessakaan? Lakkaako aika olemasta? Jos Kristus on edelleen Jumalaihminen ja Hänellä on edelleen fyysinen ruumis, eikö se ole äärellinen? Olemmeko me Herraamme parempia? Jos olemme äärellisiä, kuinka voimme kuvitellakaan sisäistävämme tietoisuuden äärettömän Jumalan koko olemuksesta äärellisiin mieliimme? Väitän, että on simplististä todeta, että iankaikkisuudessa tunnemme Jumalan täydellisesti tai tiedämme Hänestä kaiken, kun sellaisten toteamusten laajempia implikaatioita ei ole pysähdytty pohtimaan.

Minusta tuntuu myös toisinaan siltä, että on muotijuttu tekeytyä tyhmemmäksi ja ymmärtämättömämmäksi kuin mitä on, koska se on nöyrää. Minä ainakin haluan tietää asioita ja koska Raamattu sisältää kaiken, mitä Jumalasta voi tässä ajassa tietää, minulla on myös teoreettinen potentiaali tietää se kaikki. Miksi ei olisi? Sen toteutuminen käytännössä on asia erikseen. Minusta tuntuu, että Paavali on optimistisempi sen suhteen, mitä ihminen voi tietää Jumalasta, kuin me – eritoten jos voidaan kiistatta osoittaa, että hän puhuu Raamatusta. Tai sitten Paavalin rima täydellisesti tuntemiselle on matalemmalla kuin meillä.

Kasvoista kasvoihin

Täydellisen tullessa näemme kasvoista kasvoihin, himmeän kuvastimen kuvajaisen sijasta, kirjoittaa Paavali. MacArthur selittää:

Näemme Jumalan sekina-kirkkauden ainoastaan silloin, kun siirrymme iankaikkiseen tilaamme. Johannes näki uuden taivaan ja uuden maan luomisen jälkeen uuden Jerusalemin laskeutuvan Jumalan luota maahan (Ilm. 21:1–2). Sitten hän puhuu saman luvun jakeissa 11 ja 23 Jumalan kirkkaudesta, joka valaisee tuon kaupungin. Tuossa iäisessä asuinpaikassamme saamme nähdä Hänen kirkkautensa kasvoista kasvoihin.

Paitsi sitä, että vierastan sekina-sanan käyttöä, tällainen tulkinta lukee tekstiin paljon. Paavali ei sano, kenet tai mitä näemme kasvoista kasvoihin nykyisen epäselvän sijasta. Peilistäkin katsomme periaatteessa itseämme! Että kyse on Jumalan kirkkaudesta, on puhdas arvaus. Lisäksi minusta on omituista ajatella, että Jumalan kirkkaudella on kasvot. Kun Jumalasta puhutaan siten, että hänellä on ruumis, jonka kanssa voi vuorovaikuttaa, ajattelen itse ilman muuta Kristusta. En usko että iankaikkisuus muuttaa mitään: Hän on iankaikkisesti rajapinta äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen välillä. Hän on iankaikkisesti inkarnoitunut Kristus, Jumalaihminen, ja me tarvitsemme Häntä iankaikkisesti siinä roolissa. Kun iankaikkisuudessa näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, näemme Hänet. On kuin MacArthur sanoisi, että iankaikkisuudessa näemme vihdoin Isän. Mitä Jeesus sanoisi siihen (Joh. 14:9)?

Jos kyse on Jumalan näkemisestä kasvoista kasvoihin, se pitää perustella. Joonas Laajanen kirjoittaa tästä:

“Kasvoista kasvoihin” Miten? Tietysti kontrastissa hämärään/vajavaiseen näkemiseen. Tämä fraasi on monen osalta tulkittu tarkoittamaan sitä hetkeä, kun pyhät katsovat Jumalaa tämän kirkkaudessa. Kuitenkin tämä fraasi Kirjoituksissa ei koskaan viittaa siihen mahtavaan tapahtumaan. Sen sijaan sen raamatullinen käyttö viittaa toistuvasti selkeään Jumalan Sanan ilmestykseen, joka on kontrastissa vähemmän selvien ilmestysten, näkyjen ja unien kanssa:

6. Ja Herra sanoi: “Kuulkaa minun sanani. Jos keskuudessanne on profeetta, niin minä ilmestyn hänelle näyssä, puhun hänen kanssaan unessa.
7. Niin ei ole minun palvelijani Mooses, hän on uskollinen koko minun talossani;
8. hänen kanssaan minä puhun kasvoista kasvoihin, avoimesti enkä peitetyin sanoin, ja hän saa katsella Herran muotoa. Miksi ette siis peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” (4 Moos. 12:6-8).

Katso myös 2 Moos. 33:9-11, 18-23; 5 Moos. 5:1-4.

Yhdyn täysin rinnoin ja huomautan, että mitä Moosekseen tulee, hänen kasvoista kasvoihin kanssakäymisensä Jumalan kanssa tuotti tuliaisina ilmestystietoa Jumalalta:

Ja kun Mooses astui alas Siinain vuorelta ja hänellä vuorelta alas astuessaan oli kädessänsä kaksi laintaulua, ei hän tiennyt, että hänen kasvojensa iho oli tullut säteileväksi hänen puhuessaan Herran kanssa. Ja kun Aaron ja kaikki israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen ihon säteilevän, pelkäsivät he lähestyä häntä. (2. Moos. 34:29–30)

Jumala välitti kasvokkain Mooseksen kanssa keskustelemisen kautta Israelin kansalle vajavaisen ilmestyksen, joka ei riittänyt pelastamaan, vaan ainoastaan tuomitsemaan. Kuinka paljoa ennemmin siis voimme nyt sanoa, että näemme kasvoista kasvoihin, kun meillä on enemmän ilmestystä, kuin Mooseksella koskaan? Se ilmestys lisäksi sisältää kaiken sen, mitä tarvitsemme pelastuaksemme, toisin kuin laki, jonka Mooses sai. Meidän ei myöskään tarvitse nousta vuorelle saamaan ilmestystä Jumalalta, vaan se on meillä juuri niin helposti saatavilla, kuin keksimme.

Lopuksi

Mielestäni on sääli, että näin mielenkiintoinen ja sisältörikas raamatunkohta jää hyödyntämättä tässä debatissa. Muut raamattuperusteiset argumentit ovat melkeinpä yksinomaan viitteellisiä ja sellaisia, joista sessationismi voidaan jotenkin johtaa. Mutta tässä meillä on katkelma, joka erittäin selväsanaisesti toteaa, että ilmestyksellisten armolahjojen toiminta tulee päättymään. Väitän, että yksi tekijä ylitse muiden, joka määrää, miten tähän katkelmaan suhtaudutaan, on futuristinen eskatologia.

John MacArthur ”vuotavana dispensationalistina” on siitä hyvä esimerkki. Hän esimerkiksi uskoo, että helluntaina Pietarin ”tämä on se” on pelkkä osatoteutuma, eikä lopullinen ja sillä perusteella hän uskoo, että profetia palaa vielä silloin, kun Jooel 2:n profetia lopullisesti täyttyy. Miksei nykyinen helluntaikarismaattinen liike voi olla sitä? Koska ei nyt vaan näytä siltä. Siten ilmestyksellisten armolahjojen lopullinen lakkaamisajankohta ja täydellisen ilmestyminen on sijoitettava tuon tapahtuman jälkeen, tulevaisuuteen, käytännössä iankaikkisuuteen, koska futuristisissa eskatologiamalleissa Israelin kansan kääntyminen kansakuntana (mikä on ilmeinen Jooel 2 kaltaisen Hengen vuodatuksen seuraus) laukaisee Herran paluun.

Meillä, jotka pidämme tätä tekstiä oivallisena sessationismin perusteluna, on siis melkoinen vuori kiivettävänä. Olisi käytännössä vakuutettava juuri Israel-matkalta palanneen karismaatikon lisäksi myös sessationistiveli paljon enemmästä kuin vain yhdestä irrallisesta tekstitulkinnasta. Ajatusten seuraukset täytyy tiedostaa. Premillenialismin eri muodot ovat näin kokemusperäisenä mutuna maailman yleisin eskatologia. Kaikki liittyy  edelleen kaikkeen ja voidakseen hyväksyä tämän tekstin selityksen, on arvioitava vakavasti myös omaa eskatologiaansa. Kuka on siihen valmis?

En pidä siitä, että ilmestyksellisten armolahjojen jatkumiseen uskovat pääsevät väittämään, että meillä ei ole kunnollista raamatullista argumenttia, vaan että meidän on vedottava kirkkohistoriaan. Mielestäni keskustelun pitää olla ennen kaikkea teologista ja levätä eksegeettisellä pohjalla. Raamatun Sanan on määriteltävä todellisuutemme. Olen vakuuttunut, että tämä on hyvä teksti sessationismin perustelemiseksi ja parempi kuin monet muut, koska tässä selkeästi todetaan, että ilmestyksellisten armolahjojen lakkaamiselle on olemassa ajankohta. Meitä sessationisteja syytetään usein aiheellisesti karismaatikoille ilkkumisesta. Tällainen metodologia kantamme perustelussa auttaisi ottamaan etäisyyttä myös sellaiseen. Se on Raamatun yksi monista vahvuuksista.

Olit sitten sessationisti tai karismaatikko, toivon että ymmärrät, että tiedostan, miten paljon tämän tulkintamallin hyväksyminen saattaa räjäyttää auki itsestäänselvyyksinä pidettyjä oppirakenteita. Se ei ole helppo paikka. Minulle tämän asian ymmärtäminen on opettanut kärsivällisyyttä eri tavoin uskovia kanssauskovia kohtaan.

Ja vielä, jottei jäisi epäselväksi: John MacArthur on edelleen ihan huikea. Mutta minun ei tarvitse olla hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Strange fire on myös hyvä kirja, koska sessationismin puolesta argumentaation seuraava taso on väitettyjen karismaattisten manifestaatioiden analysointi ja vertaaminen Raamattuun. Sen Strange fire / Vierasta tulta tekee erinomaisesti ja sekin on erittäin tarpeellinen keskustelu käydä.

Trolleja ja valemediaa

Leevi Launonen kirjoitti viime viikon Ristin Voittoon pääkirjoituksen, jossa hän käsittelee kristillistä valemediaa. Kirjoitus on otsikoitu Kristillinen valemedia hämmentää. Olisin halunnut tietää hieman tarkemmin, mikä motivoi häntä kirjoittamaan pääkirjoituksensa. Valitettavasti hän ei halunnut avata asiaa tarkemmin. Hän ei suostunut kertomaan, ketkä olisivat hyviä esimerkkejä niistä, joita hänen kannanottonsa koskee. Se on valitettavaa, koska olisin mielelläni peilannut itseäni niiden tietojen valossa ja samoin joitakin blogeja ja ministryjä, joita seuraan. Samalla olisi voinut tarkastella kriittisesti myös Launosen väitettä, että pitääkö se todella paikkansa niiden kohdalla, joista hän niin väittää. Nyt niin ei voi tehdä.

Leevi Launonen kirjoittaa:

Kristillisen valemedian edustajilla on monia yhteisiä piir­teitä. He toimivat hengellisen paimenuuden ja seura­kuntayhteyden ulkopuolella – siis yksityisesti ja ilman tilivelvollisuutta. Heidän viestinsä sisältää kritiikkiä, ei rohkaisua eikä hyvää palautetta. He esittävät virheelli­siä väitteitä arvioimatta tietolähteitään. He yhdistelevät toisiinsa liittymättömiä asioita ja tekevät sen pohjalta totuudenvastaisia päätelmiä. Ja he antavat ymmärtää toimivansa puhtaan uskon puolesta.

Satun tietämään, että nämä samat teemat ovat olleet esillä myös valtameren takana. Esimerkiksi John Piperin Desiring God -sivustolla on otettu kantaa asiaan kirjoittamalla ”trolleista”, jotka huutelevat rakkaudettomasti luolistaan. James White uudelleentwiittasi tämän twiitin, jonka kommenteissa esitetään väite siitä, että useimmat apologit eivät ole paikallisseurakuntayhteydessä ja kuinka se pätee näihin, joilla on oma ”discernment ministry” – kuinka se sitten halutaankin suomentaa.

Ovatko he trolleja? Mielestäni eivät. Trollaaminen on nettislangia ja tarkoittaa tahallista toisen ärsyttämistä ja provosoimista. Se on sellaisten asioiden sanomista kiusantekomielessä, joista tietää toisen vimmastuvan. Niiden ei tarvitse heijastella omaa maailman- tai elämänkatsomusta, eikä olla totta. Trollauksesta tekee trollausta motiivi; halu ärsyttää ja tehdä kiusaa. Heidän motiivinsa on tehdä julkisella tavalla selväksi, että kristinuskon nimissä puuhastellaan paljon sellaista, mikä ei kristinuskoon kuulu. He saattavat tehdä sen toisinaan kyseenalaisella huumorilla, kovin sanoin tai ihan vaan huonosti, mutta uskon, että heidän perimmäinen motiivinsa on silti huoli seurakuntalaisista.

John MacArthur on sanonut ensimmäisessä Strange Fire -konferenssinsa luennossa, että nykyseurakunnan erottelukyvyn puute on hälyttävä. Kun vääristä opeista ja huonoista käytännöistä ei puhuta seurakunnissa, se luo tyhjiön, jota täyttämään tulevat ne, joita Leevi Launonen kutsuu ”hengellisiksi besserwissereiksi”.

Mutta keitä he ovat ja ovatko he todella seurakuntayhteyden ulkopuolelta ilman mitään vastuuta ja paimenuuden alaisuutta? Koska Launonen ei halunnut kertoa, joudun arvailemaan. Mieleeni tulevat ainakin Pulpit & Pen sekä Fighting for the Faith, joiden uutisoinnista ovat monet viime aikoina pahoittaneet mielensä. Molempien medioiden pääsisällöntuottajat ovat pastoreita ja molemmat korostavat seurakuntayhteyden tärkeyttä. Lisäksi on monia muita, kuten esimerkiksi Biblethumping Wingnut, Berean research, CARM, Churchwatch Central, Justin Peters, Grace to you… Kirkonmiehiä ja -naisia. Pastoreita. Vanhimmistovelijä. Paikallisseurakuntien aktiivijäseniä.

Kenestä siis nyt oikein on kyse?

Myönnän, että omassa seurakunta-aktiivisuudessani on parantamisen varaa. Minä olen erittäin monesta asiasta eri mieltä oman kotiseurakuntani epävirallisen virallisen linjattomuuslinjan kanssa. Mielestäni tiedän paremmin. En silti räyhää jokaiselle vastaantulevalle seurakunnan käytävällä, kuinka minä tiedän paremmin ja kuinka kaikki ovat väärässä. Teen sen mieluummin täällä blogissani. Olen silti aina valmis keskustelemaan ja tuomaan esille oman kantani, kun sopiva tilaisuus tulee. Koskeeko tämä Launosen kirjoitus siis minua vai ei? Saako olla kriittinen, vai ei? Saako tuoda esille normista poikkeavia mielipiteitä vai ei? Olenko ”hengellinen besserwisser”? Olen hämmentynyt.

Väitän myös, että jos merkittävimpien apologetiikkaa ja ”discernment ministryä” harrastelevien keskuudessa tehtäisiin kysely, jossa selvitettäisiin vastaajien seurakunta-aktiivisuus ja asema paikallisseurakunnassa, se osoittaisi tällaiset yleistävät väitteet näiden toimijoiden puuttellisista paikallisseurakuntasuhteista vääriksi. Kun tällaisten mielikuvien pohjalta sitten kirjoitetaan kannanotto Suomen helluntailiikkeen merkittävimmässä viikkojulkaisussa, onko se valeuutinen? Kuten hän itse sanoo:

Valemedia tuottaa valeuutisia. Se on vaarallinen sen vuoksi, että tiedon sisältö saattaa näyttää luotettavalta, mutta on kuiten­kin väärää. Valemedia aiheuttaa myös sekaannusta ja hämmen­nystä. Se synnyttää ihmisissä epävarmuutta siitä, mikä on totta ja kenen välittämään tietoon voi luottaa.

Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Launosen kannanoton lukijoista suurin osa luultavasti hyväksyy sen sisällön, koska Ristin Voitto näyttää luotettavalta. Mutta entä jos kannanoton sisältö ei vastaa todellisuutta? Kuinka tarkistamme sen? Se vaatisi, kuten jo esitin, kyselyn suorittamista ja data-analyysiä – på finska: vaivannäköä. Kuka rupeaa? Minulla on töitä. Launosen kannanotto aiheutti minussa sekaannusta hämmennystä: en voi vahvistaa näitä väitteitä niiden osalta, joiden resursseja itse hyödynnän, joten kenestä hän puhuu? Oliko tämä nyt Launoselta tietolähteitä arvioimaton mielipiteisiin perustuva virheellinen väite?

Miksi ylipäätään käytämme kristittyinä tätä maailmallista retoriikkaa? Nykyäänhän kaikki, mikä sotii omaa ennaltapäätettyä narratiivia vastaan, leimataan valeuutisiksi. Siten ristiriitaisesti samanaikaisesti postmoderni ja silti yhden totuuden maailma suojautuu kaikenlaisilta totuusväitteiltä, jotka eivät käy yksiin sen kanssa, mitä mistäkin kuuluu uskoa. Olemmeko niin naiiveja, että kuvittelemme, ettei esimerkiksi Suomen valtamedioilla ole ideologisia agendoja, jotka vähintäänkin värittävät ja pahimmillaan jopa vääristävät uutisointia? Niidenkin jutuissa on virheitä, puutteita ja vaiettuja kriittisiä faktoja. Hyvään medialukutaitoon kuuluu kyetä havaitsemaan sellaiset. Myös Ristin Voitto kirjoittaa, julkaisee ja mainostaa ideologiasta käsin. Ideologiat ovat mielipiteitä. Myös Ristin Voiton jutuissa on toisinaan virheitä, puutteita ja asioita, jotka jätetään mainitsematta, vaikka niillä olisi kokonaiskuvan kannalta merkittävä vaikutus siihen, millaisen kuvan lukija jutusta itselleen muodostaa. Tekeekö se Ristin Voitosta valemedian?

Valemediaa ei mielestäni pysty määrittelemään johdonmukaisesti. Vaikuttaisi siltä, että kaikki on valetta, enemmän tai vähemmän mielipiteisiin perustuvaa. Mutta koska sana ”valemedia” on nyt olemassa, on myös mielikuva siitä, mitä se tarkoittaa. Kun jokin on määritelty, sen voi kieltää. Se tulee toimimaan keppihevosena sensuurissa ja sananvapauden rajoittamisessa. Kristittyjen ei pidä lähteä siihen mukaan.

Valemedian mörkö selätetään tekemällä valemediat työttömiksi. Jos seurakunnissa ei pakoilla kannanottoa kiistanalaisiin aiheisiin ja ilmiöihin, ja asioista ja henkilöistä puhutaan tarkasti, Raamatulla perustellen ja yleistämättä niiden oikeilla nimillä, silloin ”hengellisillä besserwissereillä” on vähemmän kysyntää. ”Ei kannata uskoa kaikkea mitä netistä lukee” ei auta yhtään.