Tapaus Tynkkynen ja ”erilainen avioliittokäsitys”

Muistan, kun 12.10.2010 verorahoilla kustannettavan mielipiteenmuokkauskoneistomme Ylen kanavalta numero kaksi lähetettiin ohjelma, nimeltään Ajankohtaisen kakkosen homoilta. Jo silloin ja jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi kyseisestä aiheesta on jäänyt lähinnä ärsytys. Miksi täytyy homoseksuaalisuus nostaa tällä tavalla kepin nokkaan? Homoseksuaalisuus on eräänlainen nykypäivän suomalaisen evankelisuuden viimeinen linnake. Kun kaiken muun on annettu mennä, tällä kukkulalla käydään konservatiivisen evankelisuuden kuolinkamppailu.

Tämä sama ärsyyntyneisyyden tunne nousi pintaan, kun Sebastian Tynkkynen kertoi, että hänet on erotettu Oulun Helluntaiseurakunnasta. Ylen mukaan virallinen erottamissyy on, että ”Sebastian Tynkkysen ja Oulun Helluntaiseurakunnan käsitykset avioliitosta poikkeavat merkittävästi toisistaan”. Ylen juttu on sekava. Siitä saa mielikuvan, että Tynkkysellä olisi aaninki todellisesta erottamissyystä, joka olisi jokin muu, kuin viralliseen pöytäkirjaan merkitty – siis se, että hänellä on poikaystävä. Minusta se on sama asia, kuin ”eri käsitys avioliitosta”. Ylen jutussa Oulun helluntaiseurakunnan pastori Hannu Orava kiistää, että erottamisen syy olisi Tynkkysen seksuaalinen suuntautuminen. En ymmärrä, miksi se pitää kiistää, jos kukaan ei ole väittänyt niin.

Minä olen ärsyyntynyt tästä, koska Sebastian Tynkkyseen olisi pitänyt soveltaa kirkkokuria jo vuonna 2011, kun hän asteli Big Brother -taloon ja kertoi siellä olevansa biseksuaali. Silloin ilmeisesti katsottiin, että kunhan tykkää tytöistä edes puoliksi, se pitää uskon tiellä. Taas nostettiin homoseksuaalisuus kepin nokkaan ja tehtiin siitä deal breaker: kaikki hyvin, kunhan ei ole täysin homo! Mikäs syntioppi se tämä tämmöinen on?

Synti

Jotta voi ymmärtää opin pelastuksesta, täytyy ymmärtää oppi synnistä. Raamatullinen oppi synnistä on se, että jokainen ihminen on läpeensä syntinen sikiämisestään saakka. Synti, hamartía, on ihmisen kykenemättömyyttä yltää Jumalan pyhään standardiin ja täyttää Jumalan vanhurskauden vaatimus. Missään mitä teen, en yllä sellaiseen vanhurskauden tasoon, jota Jumala minulta edellyttää. Olen kykenemätön tekemään muuta kuin syntiä. Minä olen syntiä. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Koska en kykene täyttämään Jumalan vanhurskauden vaatimusta, ansaitsen kuolla ja joutua iankaikkisesti helvettiin. Kyse ei ole siitä, että yritän kovasti, mutten pysty. Kyse on siitä, että syntisen luontoni vallassa en edes tahdo. En tahdo Jumalaa elämääni määräilemään – tahdon itse olla itselleni Jumala! Minä olen kapinallinen, Jumalan vihollinen. Ennen ensimmäistäkään pahaa tekoani minulla ei ole ainuttakaan hyvääkään tekoa. Käskyistä tärkeintä en ole täyttänyt sekuntiakaan: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi; ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Siten olen lainrikkoja kaikessa. Minä olen toivoton tapaus. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Evankeliumi

Tätä tilannetta vasten ymmärrämme evankeliumin: Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, tuli ihmiseksi, osaksi luomakuntaa joka Hänen kauttansa ja Häntä varten oli luotu. Hän eli täydellisen, synnittömän elämän, mihin minä en pysty. Hän täytti Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täydellisesti. Hän kuoli brutaalisti ristillä syyttömänä, kärsien kuolemanrangaistuksen, joka olisi ollut minun osani. Hän joi Jumalan vihan maljasta rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Hän otti päällensä koko Jumalan vanhurskaan vihan raivon. Jumalaa miellytti näin murskata oma Poikansa. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kuolemallaan Kristus suoritti kertakaikkisen ja täydellisen sovitusuhrin Jumalan kansan puolesta. Tätä uhria kuvaavat ja ennustavat Vanhan testamentin eläinuhrit. Ne olivat symbolisia, eivätkä itsessään kelvanneet Jumalalle lepytykseksi tai sovitukseksi mistään. Mutta Jeesuksen uhri kelpasi. Jumala todisti sen herättämällä Hänet kuolleista. Tänään Hän elää, iankaikkisesti. Hän on kuningas ja Hän hallitsee. Hän lähetti Pyhän Henkensä maailmaan toimimaan evankeliumin kautta ja herättämään synteihinsä kuolleita ihmisiä elämään – syntisiä, kuten minä. Armossaan Hän katsoi minun puoleeni, joka puin Hänelle nyrkkiäni ja sanoi: sinä saat elää! Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Pyhän Henkensä kautta Hän synnytti minut uudesti osaksi uutta luomakuntaa. Hän muutti sisimpäni ja avasi silmäni näkemään Hänen ihanuutensa – ja oman kurjan tilani. Nyt odotan ylösnousemusta; päivää, jona alennustilani päättyy, saan uuden ruumiin tämän kuoleman ruumiin tilalle ja saan iankaikkisesti olla siellä, missä Hänkin on. Hän antoi minulle evankeliumissaan Pyhän Käskyn: tehdä parannus, kieltää itseni, kantaa ristini ja tulla Hänen orjakseen. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Kun nyt ajattelemme homoseksuaalisuutta ja kaikkea tätä, muistatko kuulleesi sanottavan: ”ei ole syntiä olla homo”? Minä olen ja tiedän ihmisiä, joilla alkaa höyry nousta, kun heille sanoo, ettei tuo muuten pidä paikkaansa. Konservatiiveja, ei mitään progressiivisia liberaaleja. On syntiä olla homoseksuaali. Ehdottomasti on. Sen on pakko olla, jos sekin on, etten pysty täyttämään korkeinta käskyä. Sen on pakko olla, jos lihassani ei asu mitään hyvää.

Parannus

Evankeliumiin kuuluu käsky tehdä parannus. Parannuksen tekeminen ei ensisijaisesti ole käytösmodifikaatiota ja synninteon lopettamista. Parannuksen tekeminen, metanoia, on mielensä muuttamista. Parannus on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten uskokin. Milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Millä tavalla parannus on mielensä muuttamista? Sillä tavalla, että en ole enää eri mieltä Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa, vaan samaa mieltä. Kun Hän sanoo, että tuo on syntiä, minun on oltava samaa mieltä. Kyllä, se on syntiä. Kun Hän sanoo, että sen täytyy lähteä minun elämästäni, minun on oltava samaa mieltä. Todellinen mielenmuutos synnyttää myös parannuksen tekoja – todellista pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silti minussa roikkuu kiinni sitkeä syöpäläinen: liha. Tämä syntinen ruumis. En pääse siitä eroon, ennen kuin kuolen. Siihen saakka joudun taistelemaan sitä vastaan, enkä aina voita. Joidenkin syntien kanssa taistelen elämäni viimeiseen päivään saakka. Himot ja halut ne on minullakin. En voi sille mitään, että kevyesti vaatetettu naaraspuolinen saa kehossani aikaan muutoksia verenkierron priorisoinnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä vaimoni vai ei. Mutta Jumala varjelkoon, olkoon minusta kaukana se ajatus, että kutsuisin hyväksi jotakin, mitä Hän kutsuu pahaksi.

Kirkkokuri

Kun Sebastian Tynkkynen asteli BB-taloon vuonna 2011, hän oli biseksuaali. Mitäpä jos tuolloin jo Oulun helluntaiseurakunnan vanhimmisto olisi kohdistanut häneen kirkkokuria? Mutta ei, ”ei ole syntiä olla biseksuaali”. Tätä kirkkokurin velvollisuutta Oulun helluntaiseurakunta laiminlyö edelleen, mikäli oletamme, että propagandatuutti Yle ei ole vääristellyt Hannu Oravan sanomisia. Orava nimittäin sanoo:

Näinkin suureen seurakuntaan kuuluu monenlaisen seksuaalisen identiteetin omaavia henkilöitä.

Henkilöitä, jotka eivät ole joutuneet kasvotusten syntinsä kanssa, eivätkä ole kuulleet kehotusta kuolla itselleen ja löytää uusi identiteetti Kristuksessa, tai pahempaa – kapinoivat sitä vastaan? Huolestuttavaa.

Avioliitto

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, näin määräten luomisjärjestyksessään, mitä on Hänen tahtonsa mukainen seksuaalinen suuntautuminen, käytös ja kanssakäyminen. Miten voidaan sanoa, että ei haittaa olla siitä eri mieltä, kunhan ei toimi mielipiteensä mukaan? Ihminen, joka ei toimi ajatusmaailmansa mukaisesti, on seonnut.

Kotiseurakuntansa epämääräiseen kurinpitolinjaan pettynyt Tynkkynen päättikin sitten vaatia itselleen oikeutta ja otti asianajajakseen kaiken pyhän vihollisen, minunkin taskustani työni hedelmää vuosittain anastavan Ylen. Hän kutsui maailman tuomitsemaan seurakunnan ja maailmallisen tuomarin kutsuun puolestaan vastasi Tampereen helluntaiseurakunnan seurakuntapastori ja nuorisotyön johtaja Jarkko Lindqvist. Sannikka & Ukkola -ohjelman jatkoilla pääsivät myös muut ei-kristityt kommentoimaan, miten uskovien yhteisön tulisi tonttinsa hoitaa. Kristityiksi itseään kutsuvilta saatiin ohjelmassa kuulla melkoisen häkellyttäviä lausuntoja. Lindqvistin mukaan se, onko homoseksuaalisuus syntiä, ”riippuu siitä, keneltä teologilta kysyy.” Lisäksi Lindqvist oli samoilla linjoilla Tynkkysen kanssa sen suhteen, että helluntailiikkeessä olisi varaa kannan tarkistamiseen homoseksuaalisuuden suhteen, onhan nimittäin myös ”naisten asemassa” tapahtunut edistystä. Se tarkoittaa, että nainen voi olla pastori tai vanhin.

Tämän opillisen ja sitä kautta moraalisen rappion juuret ovat syvällä. Jotta ymmärtäisimme miehen ja naisen roolijaon seurakunnassa, meidän on ymmärrettävä avioliiton merkitys. Avioliitto on paljon enemmän, kuin lainvoimainen kontrahti. Se on liitto kahden ihmisen välillä ja sen typologinen merkitys on käsittämättömän rikas ja syvä. Paavali toteaa saman: tämä salaisuus on suuri, sillä se koskee Kristusta ja seurakuntaa.

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset.

Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä. (Ef. 5:22-33)

Avioliitto symboloi Kristuksen ja seurakunnan suhdetta. Opin sen Mark Driscollilta ja kyllä oltiin hoomoilasena eräässä Tapani ja Marja-Liisa Sopasen vetämässä avioliittopäivässä Porin Helluntaiseurakunnalla kerran, kun menin niin möläyttämään. Tai siis: milloin viimeksi kuulit näin sanottavan helluntaiseurakuntasi päiväkokouksessa?

Ei ole sattumaa, että Raamattu puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Se on sama kielikuva, kuin avioliitossa, johon kuuluu intiimi kanssakäyminen: he tulevat yhdeksi lihaksi ja mies rakastakoon vaimoaan kuin omaa ruumistaan. Ei myöskään ole sattumaa, että puhuessaan valinnasta ja ennaltamääräämisestä, Paavali käyttää sanaa progenosko, edeltätuntea. Kristus ei tiedä, vaan tuntee omansa edeltä, kuten Adam tunsi (yada, kreik. sept. egnoo) vaimonsa Eevan. Suomeksi ainakin molemmissa kirkkoraamatuissa 1. Moos. 4:1 on käännetty kontekstin sille antaman merkityksen mukaan: ”mies yhtyi vaimoonsa.”

Sukupuolten binäärisyys, seksi kahden vastakkaista sukupuolta olevan välillä, avioliitto, avioliittoon syntyvät lapset, miehen ja naisen välinen roolijako avioliitossa ja seurakunnassa – nämä kaikki julistavat Jeesuksen lunastustyöstä ja Hänen herraudestaan. Tähän yhtälöön homoseksuaalisuus ei yksinkertaisesti kuulu. Solmittakoon vain lain edessä avioliitto kahden homoseksuaalin välille, mutta avioliitto Jumalan edessä se ei ole. Seksin pyhittää avioliitto, jonka puolestaan pyhittää osallisuus Kristuksen sovitustyöstä. Ilman osallisutta Kristukseen, ei mikään näistä ole pyhää.

Avioliitto on kristillinen instituutio. Ei ole muuta avioliittoa, kuin kristillinen avioliitto, sillä on vain yksi Jumala ja hän on se kolmiyhteinen Jumala, jota me kristityt palvomme. Hän on luonut tämän maailman ja Hän on julistanut pelastussuunnitelmansa jo luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi. Itse asiassa minä tekisin avioliiton suhteen benshapirot; valtiovallalla ei tarvitsisi olla mitään tekemistä avioliiton kanssa.

Helluntailaisuus liberalisoituu

Sebastian Tynkkynen toisti Sannikka & Ukkola -ohjelmassa saman, mitä oli sanonut BB-talon päiväkirjahuoneessa joskus aiemmin, että evankeliumi on hänelle uskon ytimessä. Mikäli kyse on, kuten otaksua saattaa, nykypäivälle tyypillisestä pehmeästä evankeliumista, jossa kehotetaan kokeilemaan Jeesusta ja toistamaan perässä jotakin latteaa, minkä teologista sisältöä ei ole millään tavalla edes pohjustettu, luulen, ettei todellisen evankeliumin suhteen tarvitse arvuutella, mitä mieltä hän siitä on. Tynkkysen ja Patrick Tiaisen kaltaiset kristinuskoa tunnustavat homoseksuaalit puhuvat tyypillisesti itsensä ja oman homoseksuaalisuutensa todellisuuden hyväksymisestä. Itsensä kieltämisestä ja ristinsä kantamisesta he eivät tunnu edes kuulleen. Miten siellä voi olla pelastusta, missä ei ole todellista evankeliumia? Homoseksuaalisuus itsessään pilkkaa evankeliumia, ei ainoastaan avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä.

Jarkko Lindqvist totesi Sannikka & Ukkola -ohjelmassa, että hänestä on hyvä, että näistä asioista keskustellaan ja että helluntailaisuus on ”ennenkin ollut väärässä”. Minun mielestäni helluntailaisuus on alusta lähtien ollut väärässä ja nyt se vasta väärässä onkin. Mikäli asiat jatkavat kehitystään nykyisen projektion suuntaisesti, se tulee olemaan entistä enemmän väärässä. Se on väärässä puolipelagiolaisen pelastusoppinsa ja finneyläisen herätysmetodologiansa kanssa. Se on alusta lähtien käytännöllisesti katsoen hylännyt Raamatun kaikkiriittävyyden salliessaan ”suoran Hengen ilmoituksen”. Sen seurauksena se on alusta lähtien myös sallinut raamatullisten sukupuoliroolien rikkomisen seurakunnassa. Miksi naisen pitäisi muka vaieta? Hänhän voi saada profetian! Nyt ajankohtainen naisten salliminen pastoreiksi ja vanhimmiksi on vain seuraava looginen askel liberalisoitumisen tiellä. Sen jälkeen ovi avataan sukupuolivähemmistöille.

Kyseessä on huomaamatta etenevä tappava prosessi. Kuinka voidaan kuvitella, että raamatullinen ja pelastava evankeliumi prosessin keskellä säilyy, kun koko prosessin taka-ajatuksena on tehdä kompromissi kaikissa niissä asioissa, jotka ovat evankeliumin ja Kristuksen pelastustyön esikuvia ja symboleita? Kun vielä sekä avoimesti, että salaa synnistä parannuksenteosta kieltäytyvät manifestoivat niitä helluntailaisen hengellisyyden ja hartauseämän peruspalikoita, kuten kielilläpuhumista ja profetoitinta, niin johan on sokeutta, ettei näe, millaisessa vararikossa koko systeemi on. Kunpa joku edes jossakin heräisi, katsoisi ympäriinsä ja näkisi saman minkä minä: viihdettä ja pehmeää inklusivistista epäevankeliumia, joka ei vaadi parannusta.

Ellei Suomen Helluntaiseurakunnan jäsenseurakunnissa aleta saarnata raamatullisesti homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta ja äkkiä, niin oletan, että minullakin on ”erilainen avioliittokäsitys” kuin heillä. Koskas minuun sovellettaisiin sitä kirkkokuria? Lindqvistin mielestä Oulun helluntaiseurakunnalla oli ”legitiiminen syy” erottaa Tynkkynen. Olen eri mieltä. On heidän vastuunsa Jumalan edessä opettaa Tynkkyselle, mikä on ”oikea käsitys avioliitosta”. Ellei hän halua elää sen mukaan, kelvollinen syy erottamiselle on se, ettei hän suostu tekemään parannusta homoseksuaalisuudesta. Sen sanominen vaatii selkärankaa ja riskin joutua selkkaukseen valtionuskonnon kanssa, jonka papistoa ovat vasemmistoliberaalit ja uskon ylin ohje syrjintä- ja tasa-arvolainsäädäntö.

Mainokset

John Owen: Kenen puolesta Kristus kuoli?

Isä kohdisti vihansa ja Poika kärsi rangaistuksen joko:

  1. Kaikkien ihmisten kaikkien syntien puolesta
  2. Joidenkin ihmisten kaikkien syntien puolesta, tai
  3. Kaikkien ihmisten joidenkin syntien puolesta

Jolloin voidaan sanoa:

  1. Että mikäli viimeinen on totta, kaikilla ihmisillä on syntejä tunnollaan. Näin kukaan ei pelastu.
  2. Että mikäli toinen on totta, Kristus kärsi kaikkien maailman valittujen sijassa heidän syntiensä tähden. Tämä on totuus.
  3. Mutta mikäli ensimmäinen on totta, mikseivät kaikki ihmiset ole vapaita syntiensä tähden ansaitsemastaan rangaistuksesta?

Vastaat: ”Epäuskon tähden.”

Kysyn: Onko epäusko syntiä, vai eikö se ole? Mikäli se on, silloin Kristus joko kärsi siitä koituvan rangaistuksen, tai sitten ei kärsinyt. Mikäli Hän kärsi, miksi se haittaa enemmän kuin ne muut synnit, joiden tähden Hän kuoli? Ja ellei Hän kärsinyt [rangaistusta epäuskon tähden], Hän ei kuollut kaikkien heidän syntiensä puolesta!

Tämä on John Owenin (1616–1683) argumentti rajallisen sovituksen puolesta. Suomensin sen ystävän pyynnöstä. Olen itse päätynyt täsmälleen samaan johtopäätökseen omassa pohdinnassani, tietämättä lainkaan, että John Owen on esittänyt sen näin.

Great minds think alike.

Vastaus Jyrki Palmille

Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa Jyrki Palmin taannoiseen pääkirjoitukseen Ristin Voitossa.  Hän nähtävästi suuttui minulle ja kirjoitti RV:n mielipidepalstalle vastineen. Hänen mielestään tulkitsin hänen kirjoitustaan virheellisesti. Minun mielestäni taas hänen oma tiivistelmänsä tekstini sisällöstä on vääristynyt. Haluan siksi tarkastella hänen pääkirjoitustaan vielä hieman tarkemmin, kuten myös hänen vastaustaan minulle. Vastineessaan minulle Palmi kirjoittaa:

Kokin mielipidekirjoitus oli siistitympi versio samasta sosiaalisessa mediassa jaetusta blogitekstistä, jossa Kok pitää helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ”hulluutena” ja sitä tukevia vanhimpia ”änkyröinä äijinä”, jotka vastahakoisesti asettuvat tukemaan niin sanottua näkypastoria.

Ensinnäkään mielipidekirjoitukseni ei ollut siistitty versio, vaan lyhennetty versio. Palmin sanavalinta implikoi, että kirjoitukseni oli törkyä ja kaipasi sisältönsä osalta siistimistä, ollakseen salonkikelpoinen julkaistavaksi jossakin muualla, kuin tässä blogissa. Tulkoon siis ilmi tässä ja nyt, että minä en oma-aloitteisesti tavoitellut kirjoitukseni julkaisua RV:n mielipidepalstalla, vaan Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä ja pyysi minua lyhentämään kirjoitukseni 3000 merkin mittaiseksi mielipidepalstaa varten. Lyhennelmää tehdessäni olin hyvin harmissani siitä, kuinka paljon jouduin omasta mielestäni nokkelia sutkautuksiani tekstini ytimellisen asiasisällön edestä uhraamaan. Kyse ei millään tavoin ole siitä, ettenkö kehtaisi sanoa Ristin Voiton mielipidepalstalla asioita juuri niin kipakasti, kuin tässä blogissa. Sille ei vain ollut nyt tilaa.

Minulla ei muutenkaan ole mitään hinkua saada mielipiteitäni julki RV:n mielipidepalstalla. Siitä kuuluu kiitos niille RV:n toimituksessa, joilla on ihmeellinen tarve ”parannella” toisten kirjoituksia ja sanavalintoja, niin etteivät ne enää vastaakaan kirjoittajan alkuperäistä sanomaa. Kutsuvat sitä oikoluvuksi, mutta minusta se on päsmäröintiä. Ellei Petri Mäkilä olisi varta vasten pyytänyt, ei Ristin Voitossa olisi julkaistu mitään versiota kirjoituksestani. Aloite ei ollut minun.

Pääkirjoituksessaan Jyrki Palmi kirjoitti seuraavasti:

Helluntailiikkeessä on valitettavan monta esimerkkiä tapah­tumaketjuista, joissa näkyä kantava pastori on yksin alkanut to­teuttaa uudistuksia ja lopulta pettyneenä ja uupuneena jäänyt ilman tukea. Pahimmissa tapauksissa tällainen pastori on koke­nut epäonnistuneensa ja masentuneena jättänyt tehtävänsä.

Palmi ei pitänyt vastineessaan siitä, että puhuin vanhimmistoveljistä ”änkyröinä”, mutta ei tunnu ymmärtävän sitä, että minähän en henkilökohtaisesti nimittänyt änkyräksi yhtään ketään, vaan maalasin itse omaa ilmaisutapaani käyttäen kuvan juuri siitä tilanteesta, jota hän itse pääkirjoituksessaan kuvaa. Mitä oikein olen ymmärtänyt niin väärin ylläolevasta lainauksesta? Tässähän Palmi nimenomaan uhriuttaa pastoriparan, joka jäi ilman tukea. Miksi pastori jäi ilman tukea? Koska vanhimmisto. Jos jotakin, niin Palmi itse epäsuorasti syyttää tässä vanhimmistoveljiä siitä, että he eivät anna pastoreilleen tarvittavaa tukea. Pääkirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Palmi vahvistaa tätä mielikuvaa entisestään:

Paljolta tuskalta vältytään, jos vanhimmisto syttyy pastorin nä­kyyn ja yhteisenä rintamana esittelee uudistuksen tuulet seu­rakunnalle. Näin toimien pastori saa seurakunnan johtavista henkilöistä vahvan selkänojan, johon nojata tiukan paikan tullen. Kun vanhimmisto tukee ja toteuttaa näkyä, voi pastori levollisesti surffata uudistusten aaltojen päällä.

Palmin pääkirjoituksessa loistaa poissaolollaan kaikenlainen koettelu ja terve kritiikki pastorin näkyä kohtaan. Jää täysin käsittelemättä se ulottuvuus, että vanhimmiston tehtävänä on myös toimia jarruna älyttömyyksille ja pitää pastori tilivelvollisena ja Jumalan Sanalle alamaisena. Juuri se oli oman kirjoitukseni ytimessä. Käsittelin niitä skenaarioita, joissa pastori ei saa vanhimmiston tukea taakseen ja sen mahdollisia syitä ja seurauksia.

Mielipiteeni oli ja on edelleen, että pastorilla oleva näky ei ole mikään syy revetä suuntaan taikka toiseen. Tässäkin asiassa Palmi esittää minut väärässä valossa. En ole kirjoittanut, että pidän ”helluntaiseurakuntien uudistamista haluavien pastorien toimintaa ’hulluutena'”, vaan että uudistamispyrkimysten perustaminen näkyjen varaan on hulluutta. Uudistaminen itsessään, jos se perustuu Raamattuun, on käytännössä reformaatiota – vanhistamista, kuten asian kirjoituksessani esitin.

Ajallemme tyypillinen vapaakristillinen seurakuntamalli on nimenomaan sellainen, jossa pastori opetusvastuunsa tähden on operaation keihäänkärkenä ja vanhimmisto välittömästi hierarkiassa pastorisinstituutin alaisena tukielimenä. Näin pastori sanelee ja vanhimmisto taustalla antaa hiljaisen signaalin. En käsitä, kuinka Palmin pääkirjoituksesta voi saada mitään muuta mielikuvaa, kuin että vanhimmisto ei täytä tehtäväänsä, jos se ei yksiselitteisesti asetu pastorin näyn taakse, koska pastori on visionääri ja me tarvitsemme visionäärejä nyt, kun helluntailiikkeen tulevaisuus on vaakalaudalla.

Mutta jos mitään voi päätellä siitä, että vanhimmistoveljellä on samat kelpoisuusvaatimukset kuin pastorilla, raamatullinen seurakunnan johtajuusmalli on sellainen, jossa vanhimman ja pastorin roolit ovat synonyymejä keskenään. Sanojen episkopos, presbuteros ja poimen käytön tutkiminen vahvistaa tätä mielikuvaa (esim. 1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:6-9 & 1. Piet. 5:1-2). Kuinka monessa evankelisessa seurakunnassa Suomessa jokainen vanhimmistoveli on säännöllisesti opetusvastuussa, koska vanhimman tulee olla ”taitava opettamaan” (1. Tim. 3:2)?

Vastauksessaan minulle Palmi puolustautuu sanoen:

Olen vahvasti vanhimmistojohtoisen seurakunnan kannattaja ja tulkitsen sen lähimmäksi sitä Raamatun mallia, jolla Paavali perusti seurakuntia ja ohjeisti Timoteuksen ja Tiituksen asettamaan niihin vanhimmat. Tällä tavalla pastorit ja vanhimmat voivat edelleen parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä johtaa seurakuntaa.

Vanhimmistojohtoinen seurakunta on turvallinen seurakunta, koska se ei ole riippuvainen siitä, kuka kulloinkin toimii sen pastorina.

Jyrki Palmi ei nyt tunnu osaavan päättää, mitä mieltä haluaa olla. Jos tarvitaan pastori, jolla on näky ja vanhimmisto sitä näkyä tukemaan, silloin kyseessä ei ole vanhimmistojohtoinen seurakunta, vaan pastori kärkenä ja vanhimmisto tukielimenä. Silloin todellakin on väliä, kuka kulloinkin toimii pastorina. Mitä jos loppuunpalaneen pastorin paikalle palkatulla on eri näky – tai ei näkyä lainkaan? Mutta jos taas seurakunta todella on vanhimmistojohtoinen, silloin pastori ei voi olla yksinäisenä kärkenä näkyineen.

Juuri tuo ”näky” on jotakin, mistä Palmi ei tunnu haluavan päästää irti. Näky on sopivan saippuainen termi, joka voi tarkoittaa joko erittäin hyvää ideaa, tai yliluonnollisesti saatua ilmestystä. Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa, joka tapauksessa näyn välittäjänä on yksilö, jota ilman seurakunnasta puuttuu jotakin olennaista. Se ei ole vanhimmistojohtoisuutta, koska ”näyn kantaja” (kuten Palmi asian ilmaisee) on pakko nostaa erityisasemaan ja erityiskohtelun kohteeksi, eräänlaiseksi oraakkeliksi tai messiashahmoksi. Pääkirjoituksessaan Palmi puhuu juuri tästä:

Seurakunnan vanhimpien ei tule koskaan uhrata työn­tekijöitään yksinäisen näyn alttarille. Pahimpia asen­teita ja kauaskantoisimpia virheitä ovat ”katsotaan miten pojan/ tytön käy” -tyyppiset asenteet. Pastorin kannalta ei ole juuri mi­tään kuluttavampaa työympäristöä kuin sellainen, jossa hänet jätetään yksin selviämään näkynsä kanssa. Tällainen toiminta­tapa on tuomittu epäonnistumaan ja vaikeuttaa vielä seuraajien­kin työtä.

Tässäkään lainauksessa, kuten misään pääkirjoituksessaan, Palmi ei anna sellaista vaihtoehtoa, että pastorin näky terveesti kyseenalaistettaisiin pelkkänä messiaskompleksina, vaan sitä pitäisi alkaa hyysäämään. Ensinnäkin, kuten kaikkien pyhien seurakunnissa, ”katsotaan, kuinka tytön käy” on oletusarvoisesti ja automaattisesti poissa laskuista. ”Katsotaan, kuinka pojan käy” on ilman muuta rakkaudettomuutta, välinpitämättömyyttä ja kypsyyden puutetta. Siten suhtautuvan ei pitäisi olla seurakunnan vanhin. Mutta oikea suhtautumistapa ei mielestäni ole näyn varjeleminen, kuin hauraan kukkasen, vaan realismi:

  • Sinä et ole maailman napa.
  • Sinun näylläsi ei ole auktoriteettia.
  • Sinulla on jo kaikkiriittävä ja erehtymätön ilmoitus, jonka mukaisesti sinun tulee toimia.

Loukkaantuneisuuttaan Jyrki Palmilta tuntuu menneen täysin ohi se seikka, että esitin kirjoituksissani konkreettisia ajatuksia pastorien jaksamiseen. Se pitäisi nähdä positiivisena asiana. Pastorit eivät pala loppuun, jos eivät tekeydy tärkeämmiksi osasiksi kokonaisuutta, kuin oikeasti ovat. Siinä Jyrki Palmi ei auta, vaan edesauttaa näkyretoriikallaan juuri päinvastaista. Eikä kyse ole ainoastaan pastorista itsestään, vaan myös seurakuntalaisista. Pahimmillaan homma lähtee totaalisesti lapasesta ja näkynsä kansa aikansa rellestänyt visionääri vaihtaa maisemaa ja jättää jälkeensä sekaannusta ja tuhoa. Olen nähnyt. Täällä Porissa. Siksi sanon näyille kerta kaikkiaan EI.

Vastauksensa lopussa Jyrki Palmi yrittää vielä näpäyttää takaisin:

Kokin tausta on selkeän kalvinistinen ja ymmärrän kirjoituksen olleen enemmänkin halu näpäyttää helluntaiherätystä sen etääntymisestä Sanan opetuksen painopisteestä viihteelliseen suuntaan. Tämä reformaation aihepiiri voisi olla hedelmällinen keskustelu, kunhan sitä käydään kunnioittavassa hengessä.

Minähän en ole ”taustaltani kalvinistinen”. Olen kalvinisti. Olen taustaltani helluntailainen.

Kirjoitukseni motivaation pääpaino ei ollut helluntailaisuuden viihteellistymisen kritisointi, joskin mainitsin sen eräänä esimerkkinä näkykeskeisen seurakuntamallin hedelmästä. Kun pastorin näkynä on olla viihteellinen seurakunta, sellainen on omiaan syntymään, kunhan pastoria ei jätetä näkynsä kanssa yksin ja vanhimmisto muistaa hyysätä. Kirjoitukseni kritiikin kohde oli maailmallisten yksilöjohtajaa korostavien ideologioiden hyödyntäminen seurakunnan johtamisessa. Vastauksessaan Jyrki Palmi kiistää esittäneensä mitään sellaista, mutta hänen vasta-argumentaationsa jättää johdonmukaisuudessa aivan liian paljon toivomisen varaa.

Mitä tulee kunnioittamiseen, pyydän saada huomauttaa, että en ole nimitellyt ketään, enkä pilkannut. Pienellä sisälukutaidolla sen olisi pitänyt olla ihan selvä asia. ”Kalvinistisen taustani” esille ottaminen tässä kontekstissa oli melkoisen asiaton ad hominem, jonka ilmiselvä tarkoitus oli pyrkiä mustamaalaamalla heikentämään argumentaationi uskottavuutta. Jyrki Palmilla ei ole mitään syytä loukkaantua mistään, mitä kirjoitin. En ole esittänyt hänen pääkirjoitustaan väärässä valossa ja olen mielestäni tässä kirjoituksessa todistanut sen.

Pakkoko on uudistaa, jos se kerta niin tuskallista on

Syyspäivät tulivat ja syyspäivät menivät. Sen kummemmin tapahtuman antiin tutustumatta olen tulkitsevinani syyspäiviin liittyvistä referaateista sekä Ristin Voiton ja RV-TV:n juttujen viime aikaisesta sisällöstä, että keskusteluja ja aihevalintoja ajaa tutuksi tullut teema: huoli. Jos meininki jatkuu näin, missä helluntaiherätys on aikavälillä äx?

Eräs näistä referaateista on viimeisimmän Ristin Voiton pääkirjoitus, Uudistamisen tuska, jonka on kirjoittanut Jyväskylän helluntaiseurakunnan pastori Jyrki Palmi. Hän mainitsee syyspäivistä:

Helsingin Syyspäivien yksi teema oli seurakuntien uudistami­sen akuutti tarve.

Rivien välistä luettuna akuutti tarve tarkoittaa sitä, että on huoli siitä, mitä tapahtuu, jos ei uudisteta. Pieni ihminen on jälleen kerran ottanut itseään isomman vastuun kannettavakseen.

Jyrki Palmin kiteytys uudistamisen reseptistä on simppeli. Tarvitaan pastori, jolla on näky. Sitten tarvitaan vanhimmisto, joka tukee pastoria tämän näyssä. Ellei vanhimmisto ole pastorin tukena näyn ja sen mukaisen suunnitelman toteuttamisessa, uudistusmielinen pastori jää yksin näkynsä kanssa, joutuu näkemään moninkertaisen vaivan uudistustyössään ja palaa loppuun, jolloin uudistukset jäävät matkan varrelle ja synkkä tulevaisuus tulee ja nielaisee.

Tämä on suoraan yritysmaailmasta. Yrittämiseen tarvitaan liikeidea. Tavanomaisellakin liikeidealla saa leipää pöytään ja makkaraa leivän päälle, jos on markkinarakoa, eikä liikaa kilpailua, mutta isot rahat tehdään tietenkin ennennäkemättömän visionäärisillä liikeidoilla. Siihen tarvitaan visionääri johtaja, joka osaa koota ympärilleen oikeanlaisen tiimin, joka yhteen hiileen puhaltaen toteuttaa visionäärin visiota. Siten noustaan markkinajohtajiksi maailmanlaajuiseen menestykseen. Se vaatii mielikuvitusta ja luultavasti myös hiukan (tai paljon) luovaa hulluutta. Mutta jos tiimi ei toimi ja visionääri jää yksin toteuttamaan visiotaan, on menestyksen saavuttaminen paljon epätodennäköisempää.

Tällaisia yritystoiminnan lainalaisuuksia on salakuljetettu osaksi nykypäivän kristinuskoa jo hyvä tovi. Esimerkkinä voi mainita esimerkiksi skandaaleissa ryvettyneen Willow Creek -seurakunnan pastorin Bill Hybelsin lanseeraaman Global Leadership Summitin, joka kerää kokoon kattauksen jumalattomia yritysjohtajia, megaseurakuntien pastoreita ja muita menestysmannekiineja. Miten suuryritysten johtajien suuret puheet varustavat elämään ja jumalisuuteen paremmin kuin Jumalan kaikkiriittävä ja elävä Sana, on mysteeri minulle, mutta vuodesta toiseen nämäkin kinkerit vain väkeä vetävät.

Myös Ristin Voiton mielipidepalstalla (RV41) esitettiin, että helluntailiikkeen tulevaisuuden arviointi ja tavoitteiden asettaminen pitäisi tehdä riittävän lyhyelle ajanjaksolle ja tehdä SWOT-analyysi. Minä voin tehdä sellaisen vaikka heti:

  • Vahvuudet: Jumala on meidän puolellamme, kuka siis voi olla meitä vastaan? (Room. 8:31)
  • Heikkoudet: Me ihmiset. Mutta koska Jumala on heikoissa väkevä (2. Kor. 12:9-10), ei seurakunnalla ole heikkouksia. Jumala on meidän väkevyytemme.
  • Mahdollisuudet: Kaikki. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa (Fil. 4:13). Jumalalle on kaikki mahdollista (Mark. 10:27).
  • Uhat: Ei ole. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita (Matt. 16:18).

Tämä oli tietenkin kevyttä herjaa ja leikinlaskua, mutta jos katseemme ja luottamuksemme on Jumalassa ja Hänen lupauksissaan, miksi olemme niin huolissamme seurakunnan tai yksittäisen herätysliikkeen tulevaisuudesta? Ja tässä kysymyksessä jutun juju piileekin: katse ja luottamus on käännetty pois Jumalasta olosuhteisiin ja tämän maailman silmissä viisaiden ja menestyneiden neuvoihin ja esimerkkeihin. Se aiheuttaa väistämättä uudistamisen tuskaa ja huolta murheen päälle.

Seurakunnan uudistaminen visionääripastorin näyn varaan on tuhoon tuomittua hulluutta. Jos uudistamisen tueksi tarvitaan vielä köörillinen änkyröitä äijiä, on heidät paras saada vakuuttuneiksi siitä, että näky on legiitti. Mutta kun se ei ole. Kyse on auktoriteetista ja ”näyssä” ei ole sitä hyttysen lirauksen vertaa. Kyse on yhden ihmisen mielipiteestä: että meidän pitää tehdä näin. Samaan aikaan toisaalla toinen ihminen omassa kontekstissaan on keksinyt, että pitääkin tehdä noin.

Sen sijaan regulatiivisen periaatteen mukainen Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa sisältää myös Raamatun auktoriteetin. Ja mikä parasta; mikäli tulkinnasta syntyy erimielisyyttä, siitä voi aina väitellä. Väitteleminen on hyvä asia ja väitteiden tarkistaminen ja niiden opponointi on raamatullinen periaate (Apt. 17:11, San. 18:17). Päivänselvää Raamatun käskyä vastaan niskuroivaan voidaan kohdistaa Raamatun sanelemia kurinpitotoimia. Kaiken seurakunnan toiminnan alistaminen Raamatun käskyvallan alle luo myös luonnostaan rajat riviseurakuntalaiseen kohdistettavaan vallankäyttöön. Mikäli joku kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai epäreilusti, hän voi vedota Raamatun sanaan. Raamatun auktoriteetti on ihmisestä ulkoinen. Jos joku urputtaa, hänen ongelmansa on Jumalan Sanan kanssa, ei yksittäisen henkilön. Urputtakoon. Jumala kurittaa häntä aikanaan. Ja mikä parasta, Raamatun määräyksiin perustuva toimintatapa vapauttaa kaikesta tulosvastuusta.

Näkyjen sisällöstä sen sijaan ei voi väitellä. Seurakunnan elämän ja toiminnan uudistaminen näkyyn vedoten on suoraan sanottuna vallan anastamista Kristukselta, joka Sanansa kautta hallitsee ja määrää seurakuntaa. Siten ihminen, jonka pitäisi olla Jumalan Sanan auktoriteetin alla, tekee itsestään auktoriteetin sen rinnalle. Käy todennäköisesti jompi kumpi seuraavista skenaarioista:

  • Heikkona johtajana hän näkynsä olemattoman auktoriteetin takia kärsii kapinointia, hiljaista tai avointa, eikä hänellä ole toimenpiteitä, joilla pullikoijat saadaan ruotuun. Hän uupuu ja palaa ennen pitkää loppuun.
  • Vahvana johtajana hän tunnistaa näkynsä toteutumisen tiellä olevat jäärät ja raivaa heidät tieltään. Hänen itselleen anastamansa valta turmelee hänet ja hän saavutuksinensa tuhoutuu skandaalissa, jonka hän itse ylpeyttään petasi itselleen.

Tai sitten Jyrki Palmin pääkirjoituksen lukeneet kiltit ja ymmärtäväiset sedät vanhimmistossa ymmärtävät, että hei, meillähän on täällä visionääri, ja niin koko johtava kollektiivi hylkää yksissä tuumin Raamatun auktoriteetin ja alkaa toteuttaa näkyä, mistä seuraa tyytymättömyyttä, kyseenalaistamista ja kapinointia penkissä. Kun asioista eri tavalla ajattelevat on saatu siivottua pois, jäljelle jää raamatullisesti lukutaidoton vuohilauma. Käy se niinkin.

Kaikissa näissä skenaarioissa tuloksena on tuskaa ja kärsimystä, joka voitaisiin välttää. Kysynkin siis: onko ihan pakko uudistaa? Uudistaminen implikoi, että vanha ei kelpaa eikä toimi ja että täytyy keksiä jotakin uutta, mikä toimii. Raamattu on hyvin vanha kirja. Raamatun ohjeet ja määräykset siitä, miten seurakunnan tulee olla ja elää, ovat hyvin vanhoja. Jos halutaan poiketa Apostolien esimerkistä esimerkiksi julistuksen sisällön suhteen vedoten siihen, ettei se nykyaikana ”enää toimi”, on käytännössä luovutettu Raamatun kaikkiriittävyys ja tehty tyhjäksi Raamatun itsensä sana, jonka mukaan se on riittävä varustamaan uskovat kaikkiin hyviin tekoihin (2. Tim. 3:17). Samalla kristinuskon sanoman tehokkuuden sitominen metodologiaan ja pragmatismiin perkaa siitä melko tehokkaasti sen yliluonnollisen aspektin. Tuloksena on evankelinen selkärangaton, kaikkia liehakoiva ja anteeksipyytelevä ongelmanratkaisudeismiä tarjoava evanjellyfish.

Entäpä jos vanhistaisimme? Raamatun periaatteet, ohjeet ja määräykset ovat olleet muuttumattomia jo tuhansia vuosia. Ihminenkään ei ole muuttunut miksikään, vaan hän on edelleen kapinallinen ja syntinen. Ihmistä ei käännytetä uusilla ideoilla, vaan Pyhän Hengen voimalla. Pyhä Henki ei toimi värivalojen, utuisten syntikkasaundien ja hartaan tunnelman kautta, vaan evankeliumin – sen evankeliumin, jossa mainitaan synti, vanhurskaus ja tuleva tuomio.

Vanhistaminen on hieno periaate, joka oli olennainen osa myös renesanssiksi kutsuttua ajanjaksoa, joka oli uskonpuhdistuksen merkittävä katalyytti. Renesanssin lentävä lause ad fontes tarkoittaa alkulähteille palaamista. Uskonpuhdistuksessa keskeistä oli kuoria pois kirkon traditiot ja palata siihen, mitä Raamattu määrää. Tyrannisen kirkon epäraamatullista auktoriteettia Raamatun auktoriteetin perusteella uhmanneet saivat usein maksaa hengellään. He olivat sankareita. Näin uskonpuhdistuksessa löydettiin uudelleen evankeliumi. Sitä ei keksitty uudelleen, vaan se löydettiin uudelleen – se oli näet kadotettu. Kaikki kolme uskonpuhdistuksen voimahahmoa, Luther, Calvin ja Zwingli, myös elvyttivät uudelleen perinteen saarnata läpi Raamatun luku luvulta ja jae jakeelta, kuten esimerkiksi Johannes Krysostomos ja Augustinus tekivät jo yli tuhat vuotta ennen heitä.

Pastori: unohda pöhköt näkysi. Minä en niitä tottele, en kiusallanikaan. Vetoa minuun Raamatun sanalla. Silloin kuuntelen ja silloin koettelen, mitä sanot.

Yksinkertaisin neuvo, jonka Raamattu antaa pastorille, on 2. Tim. 4:1-5:

Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.

Lopettakaamme uudistaminen. Vanhistakaamme; palatkaamme tähän. Sanokaamme hyvästit uudistamisen tuskalle. Toivottakaamme tervemenoa tulosvastuulle. Jeesus Kristus on rakentanut seurakuntaansa jo 2000 vuotta. Hän on antanut meille ohjeet ja määräykset sen suhteen, mitä Hän odottaa meiltä. Hänen ikeensä on sovelias ja kuormansa kevyt. Todellista vapautta on tehdä, mitä Hän käskee.

Toki sillä on seurauksensa; Jumalan Sana on terävämpi, kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se tunkee ja lävistää kaiken. Tuomio alkaa Herran huoneesta ja kun Jumala sanansa kautta alkaa nyhtää rikkaruohoja, se tulee näkymään penkkiriveissä. Sitä kautta se tulee näkymään myös arvon pastorin tilipussissa ja suuren seurakuntasalin hoitovelvoitteissa. Se tulee näkymään vapaaehtoistyömuodoissa. Seurauksena voi olla myös nykypäivälle tyypillisiä mustamaalauskampanjoita ja julkisia lynkkauksia. Tulevaisuudessa seurauksena voi olla suoranaista vainoa. Seurauksena on takuuvarmasti myös tuskaa, mutta se on erilaista tuskaa, kuin uudistamisen tuska. Se on tuskaa niiden tähden, joita me jopa kyynelin varoitamme ja joihin vetoamme ja joiden vuoksi näemme vaivaa ja kannamme heitä rukouksissamme Herran armoistuimen eteen yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuska kuuluu asiaan ja on yksi syy sille, miksi ammun sukkelaan alas omat höpsöt romanttiset kuvitelmani siitä, että olisin ehkä joskus jossakin pastori.

Toki on myös mahdollista, että seurauksena on Jumalan siunaus, sielujen runsas pelastus ja herätys. Sitä toivon ilman muuta ja ennen kaikkea. Mutta rohkenen väittää, että niin ei tapahdu uudistamalla. On palattava takaisin. Uskonpuhdistus ei ole koskaan ohi, vaan se on alati tarpeellinen ja ajankohtainen prosessi: semper reformanda. Kristuksen työn koristelu omilla krumeluureilla on yhtä älytöntä, kuin spagetin syöminen nenän kautta vain siksi, että haluaa kokeilla jotakin uutta. Desibelit peittävät soittovirheet, tietää rockmuusikko. Soittovirheet ovat silti edelleen siellä. Onttoa sanomaa ei auta se, että jumalattomat saadaan popkornikoneen, hassujen sketsien ja live-bändin avulla sitä kuuntelemaan. Sanoma on silti ontto.

Mutta jos sanoma on kohdallaan ja joku tuntee piston sydämessään, ei se ole bändin ansiota, joka soitti parhaan keikkansa ikinä. Ja jos joku loukkaa itsensä siihen loukkauskiveen, joka Kristuksen evankeliumi joillekin on, lähtee ovet paukkuen ja levittää kaiken kukkuraksi vielä vihastaan käsin valheita ja panettelua, ei tilannetta olisi auttanut, että bändi, joka soitti huonoimman keikkansa ikinä, olisi soittanut hieman paremmin.

Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?” (Jes. 53:1) Jeesus vastaa: ”teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.” (Matt. 13:11) Viime kädessä on aina kyse tästä: Jumalan kaikkivaltiudesta ihmisen pelastuksessa. Jos uskoisimme ja ymmärtäisimme sen, uudistamisen tuska loppuisi siihen.

Israel – jo 70 vuotta, eikä vieläkään mitään

Niin kauan, kuin vuotta 2018 on jäljellä, on blogistilla vielä aikaa tökätä keppinsä ampiaispesään, joka on nykyisen Israelin valtion 70-vuotisjuhlavuosi. Asia on noteerattu laajasti maailman evankelisissa piireissä ja myös Ristin Voitto on pyhittänyt asialle palstatilaa. Mutta on se vaan jännää, että nyt kun jo vuodesta 1970 lähtien ollaan istuttu kuin muurahaispesässä, että tuleeksejotuleeksejotuleeksejo, joidenkin innostus alkaa hiipua ja vaihtoehtonäkemyksiä nousta esiin. Tästä oli huolissaan esimerkiksi Fidan juutalaistyön asiantuntija Harri Kröger, jonka mukaan:

Jotkut nuorehkot Sanan opettajat eivät näe Israelilla olevan oikeastaan mitään erityistä roolia tulevaisuudessa. Heidän lähtökohtansa näyttäisi olevan vain israelin historiallisten vääryyksien korjaaminen.

Ihmettelyä on herättänyt esimerkiksi Julle Partasen RV-TV:n haastattelussa esittämä Israelin asemaa ja sen eskatologista näkymää kyseenalaistava asenne. Ehkä erikoisin väittämä oli se, että Israel ajan kellona olisi hävinnyt ja se olisi enää ”uskovien Disneyland”. (RV 19/2018, s. 3)

Että mitä, eivätkö kaikki uskokaan oikein, kuten minä?!

Voisiko ajan kellon häviäminen johtua siitä, että kaikki ensisijaiset merkkivuodet ovat tulleet ja menneet, eikä mitään ole tapahtunut? Ei ole nähty juutalaisten massakääntymistä Kristuksen puoleen, ei tulevaisuuden dystooppisen globaalin diktatuurin esiinnousua, ei maailmanlaajuista yhteisen elektronisen maksuvälineen implementaatiota, ei kolmatta temppeliä, ei salaista ylöstempausta, eikä kataklysmistä maailmanloppua. Eikö se ollut niin, että ”se sukupolvi, joka näkee Israelin valtion perustamisen, ei katoa, ennen kuin ’kaikki nämä’ tapahtuvat”? Sukupolvenhan piti olla 40 vuotta. Onko se kuitenkin 70-80 vuotta? Olen nähnyt myös esitettävän, että se olisi 120 vuotta. Odotammeko vielä siihen saakka, että viimeiset 1948 elossa olleet juutalaiset ovat kuolleet pois?

Sukupolven pituuden ongelma on jo ratkaistu varsin nerokkaasti: vääntämällä kieroon Raamatun Sana ja väittämällä, että se onkin juutalainen kansa, joka ei katoa, eikä tämä sukupolvi (Matt. 24:34), vaikka sellaiselle tulkinnalle ei ole edellytyksiä. C.S. Lewis totesi aikoinaan, että Matt. 24:34 on Raamatun noloin jae. Väittelyssään Douglas Wilsonia vastaan tunnettu ateisti Christopher Hitchens niin ikään vetosi tuohon jakeeseen. Wilson ei epäröinyt, vaan pisti Hitchensille luun kurkkuun: Jeesus tuli ja tuomitsi Jerusalemin vuonna 70 ja toteutti siten kaiken, mistä hän puhui.

Ihminen ei historiasta opi ja siksi hän tuijottaa edelleen vuosilukuja ja taivaan merkkejä. Tulevaisuudessa riittää edelleen merkkivuosia odotettavaksi.

  • Vuonna 2037 on kulunut 70 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2048 on kulunut 100 (koska sata on vaan niin sata) vuotta Israelin perusteella. Ei mitään.
  • Vuonna 2067 on kulunut 100 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2068 on kulunut 120 vuotta Israelin perustamisesta. 120, koska Nooa rakensi arkkia 120 vuotta ja maailma on tulelle talletettu jne. Ei mitään.
  • Vuonna 2087 on kulunut 120 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2092 on kulunut 144 vuotta vuodesta 1967. 144, koska se on 144 000 tuhannesosa. Ei mitään.
  • Vuonna 2111 on kulunut 144 vuotta vuodesta 1967. Ei mitään.
  • Vuonna 2398 on kulunut 450 vuotta vuodesta 1948. 450, koska se on arvioitu intertestamentaalisen ajan pituudeksi. Hohhoijjaa.
  • Vuonna 2438 on kulunut 490 vuotta vuodesta 1948. 490, koska niin monta kertaa Jeesus velvoittaa antamaan anteeksi ja Hän katsoo sillä perusteella olleensa jo riittävän kärsivällinen. Krooh. Pyyh.

En keksi (enkä jaksa) enempää.

Kun ennustuksen epäonnistuvat, keksitään uusia ja vanhat unohdetaan kaikessa hiljaisuudessa. Evankelisen kristityt läähättävät kieli pitkällä kuin yli-innokkaat koirat ennustuksen ja profetian perään, eivätkä meinaa saada tarpeekseen.

Kristityt kulkevat heksagrammit kaulassaan ja IDF-lippikset päässään. Minulle on väitetty, että Israelin siunaaminen edesauttaa armolahjojen esiintymistä seurakunnassa. Israeliin matkustetaan suunnilleen samalla fanaattisuudella kuin muslimit Mekkaan. Ostetaan kuolleen meren tököttejä, pidetään Israel-iltoja, luetaan Jonathan Cahnin kirjoja, töötötellään soofareihin, heilutellaan lippuja, tuijotetaan vuosilukuja ja verikuita…

Aikalisä!

Nykymuotoisella Israelin valtiolla ei ole minkäänlaista profeetallista taikka pelastussuunnitelmallista merkitystä. Siinä. Sanoin sen. Se on sekulaaris-juutalainen ja antikristillinen valtio, jossa evankeliointi on kielletty ja jonka eräs merkittävimmistä kaupungeista on tituleerattu maailman homopääkaupungiksi. Boston Globe kutsui Tel-Avivia ”maailman homoimmaksi kaupungiksi”. Israelin aborttitilastot ovat rumemmat kuin Suomen, sekä absoluuttisesti että varsinkin väkilukuun suhteutettuna. En siunaa.

Olisi korkea aika kääntää huomio pois kultaisesta vasikasta suurempaan hengelliseen todellisuuteen. Mikä, oikeammin: kuka, on todellinen Israel?

Matt. 2:15 Matteus lainaa Hoosean kirjan kohtaa 11:1. Hoosea 11:1 on literalistien painajainen ja loputtoman päänpyörittelyn ja käsienlevittelyn aihe. Kyseinen kohta ei nimittäin puhu messiaasta, vaan Israelista kansana. Silti Matteus soveltaa sitä Kristukseen. Jos hyväksymme Pyhän Hengen innoittaman apostolisen tulkinnan (kuten meidän tulisi), silloin Kristus on tosi Israel! Kuka siis on todellinen Israelilainen?

Joh. 8:38 Jeesus sanoo fariseuksille, syntyperäisille juutalaisille: ”Jos olisitte Aabrahamin lapsia, niin te tekisitte Aabrahamin tekoja.” ja jakeessa 44: ”Te olette isästä perkeleestä”. Room. 2:28-29 Paavali kirjoittaa, että todellinen juutalainen on sellainen, jolla on ”sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa”. Ilm. 2:9 Jeesus puhuu niistä, jotka väittävät olevansa juutalaisia, mutta ovat ”saatanan synagooga”. Ef. 2:12 Paavali kirjoittaa, että joka on ilman Kristusta, on myös ”vailla Israelin kansalaisoikeutta”.

Näin siis se, joka on Kristuksessa, on todellinen Israelilainen. Jumalalla on vain yksi valittu kansa ja se on Israel. Israelin kuningas, kiistaton yksinvaltias ja ylidiktaattori on Herra Jeesus Kristus. Joka on Kristuksessa, on Israelin kansalainen ja todellinen Israelilainen. Ei ole mitään Israelille annettuja lupauksia, jotka eivät koske kaikkia, jotka ovat Kristuksessa. Sen todistaa Paavali:

16. Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. (Hes. 37:27)
17. Sentähden: ”Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani
18. ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias”. (Jes. 52:11, 43:6)

2. Kor. 6:16-17

Mitä voi sanoa vastaan, kun Apostoli jälleen Pyhän Hengen innoittamana soveltaa Vanhan testamentin lupauksia, jotka on annettu Juudalle Israelille, Jumalan valittuihin, Kristuksen omiin, pyhään seurakuntaan?

Antisemitismiä! Korvausteologiaa! Todellako?

Minun puolestani kuka tahansa on täysin vapaa liittymään Suomi-Israel-seuraan, matkustamaan Israeliin – minäkin haluaisin siellä joskus käydä – sivellä itseään kuolleen meren mudalla ja tanssia klezmerin tahdissa niin paljon kuin sielu sietää. Mutta sen hengellistämistä en siedä, että minä en Israel-hömppään mukaan lähde. Minä en esitä, että minulla olisi vastaukset lähi-idän poliittisiin pattitilanteisiin, enkä suostu menemään mukaan yksipuoliseen Israel-vihaan, enkä myöskään varauksettomaan Israel-fanitukseen. Se on maailmallinen valtio muiden joukossa, eikä mikään profetian täyttymys.

Raamatun Sana oikein tulkittuna todistaa, että Jumalan kansa on aina ollut ja on aina oleva yksi, armosta valittu ja verellä ostettu Kristuksen morsian, kaikista kansakunnista, kielistä ja heimoista (Ilm. 7:9) – myös juutalaisista.

Touko Aallon natsi-Suomi

Viime päivinä mediassa on kohistu lentokoneprotesteista. Ruotsalaisopiskelija Elin Ersson kieltäytyi istuutumasta paikalleen lentokoneessa ja osoitti mieltään tuomitun väkivaltarikollisen palautusta vastaan, lähettäen samalla koko performanssin livenä Internetiin puhelimellaan. Ja eikä aikaakaan, kun sama toistui Suomessa: Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen päätti matkia. Elin Erssonin tapauksessa kiukuttelu sai aikaan sen, että rikostuomion saanut turvapaikanhakija poistettiin koneesta ja näin Erssonin katsottiin pelastaneen miespoloisen varmalta kuolemalta. Aino Pennasen yrityksen lopputulema oli nolompi; koneesta poistettiinkin Aino Pennanen itse, kuten laki tuollaisissa tilanteissa vaatii. Lentokoneessa kekkulointi ja lentohenkilökunnan ohjeita vastaan niskurointi kun sattuu olemaan laissa kielletty.

Touko Aalto oli Vihreiden puheenjohtajana tietysti ensimmäisten joukossa antamassa seisoma-aploodeja, mutta hän antoi myös erään mielenkiintoisen lausunnon, joka sai yllättäen osakseen paheksuntaa. Aalto nimittäin vertasi epäsuorasti palautusprosessia natsi-Saksaan sanoen, että ”asioilla ei ole suoraa yhteyttä, mutta natsi-Saksassakin kaikki toimet olivat laillisia”. Pyydettäessä tarkentamaan, hän vastasi tarkoittavansa, että ”jokin asia voi yhdellä hetkellä olla laillista, mutta ei oikein”. Tästä pöyristyi esimerkiksi Ben Zyscowicz, joka muistutti aivan oikein, että taannoin nyt Pennasen kansalaistottelemattomuutta sankar’tekona ylistävä ”Touko Aalto ja muut vihreät olivat kivittämässä [Päivi] Räsästä ja opettamassa, että ei tietystikään voi olla niin, että ihminen saisi itse valita, mitä lakeja hän noudattaa ja mitä pitää Jumalan sanan [sic] vastaisina.”

Mutta kyllähän Touko Aallon natsivertauksessa jotakin perää on. Rotuhierarkiaan perustuva juutalaisten murhaaminen holokaustin muodossa – muista alempiarvoisiksi katsotuista ja poliittisista väärinajattelijoista puhumattakaan – oli natsi-Saksassa täysin laillista. Jos se oli laillista silloin, ja jos moraali on kollektiivin määrittelemä asia, keitä me olemme sanomaan 1940-luvun saksalaisille, että he eivät toimineet oikein? Sanat hyvä ja paha ovat tyystin menettäneet merkityksensä, koska aikakausi ja konteksti määrittelevät ne.

Touko Aallon tekopyhän hurskastelun tekee etovimmaksi se, että kuten natsi-Saksassa, meillä täällä koto-Suomessakin on käynnissä jo yli 510 000 uhria vaatinut kansanmurha. Sen kohteena ovat ihmisistä puolustuskyvyttömimmät, syntymättömät lapset. Se tekee meistä monin verroin natseja viheliäisempiä. Jos uhrien määrä vielä suhteutetaan väkilukuun, olisi skaala kammottavuudessaan vertaansa vailla, elleivät muut pohjoismaat panisi paremmaksi.

Ateistina Touko Aallon pitäisi ymmärtää, että hänen maailmankatsomuksensa mukaan kaiken olevaisen arvon määrittelee kollektiivi ja se pätee myös ihmisarvoon. Näin ihmisellä ei voi olla muuta arvoa, kuin utilitaarinen, yhteiskuntaa hyödyttävä arvo. Olisi johdonmukaista uskoa, että yhteiskunnan terveyttä heikentävästä aineksesta olisi hankkiuduttava eroon. Siinä mielessä lainrikkojien kärräämisessä toiseen maahan –  vieläpä lentokoneella kaikista vaihtoehtoisista transportaatiomalleista – ei ole järjen hiventä. Olisi kaikin puolin kustannustehokkaampaa päästää mokomat loiset päiviltä saman tien, eikä tuhlata heihin yhteiskunnan resursseja.

Yhtä lailla hänen maailmankatsomuksensa mukaan olisi johdonmukaista puolustaa syntymätöntä elämää, sillä tuohon syntymättömään elämään pakattu utilitaarinen potentiaali tulevaisuuden veronmaksajan ja yhteiskunnan tukipilarin muodossa vain odottaa kypsymistään. On käsittämättömän lyhytnäköistä tällä tavoin sahata omaa oksaansa ja virtsata omaan aamiaiseensa. Itse asiassa olisi kollektiivin kannalta parempi, että tällä tavalla yhteiskunnan tulevaisuuden vaarantavat poistettaisiin yhteiskunnasta, jälleen kustannustehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ehkä yhteiskunta siten säästyisi ja varoittava esimerkki toppuuttelisi muiden pesänlikaajien hedonismia.

Kysynkin siis:

  • jos natsi-Saksan touhut olivat aikansa lainsäädännön puitteissa laillisia, mitä sitten?
  • jos abortin hankkiminen on laillista, mitä sitten?
  • jos turvapaikanhakijoiden palauttaminen, vaikka sitten AK:n ruoaksi keskelle sotatannerta, tapahtuu lain puitteissa, mitä sitten?

Kuka Touko Aalto oikein kuvittelee olevansa asettaessaan itsensä kollektiivin yläpuolelle? Kollektiivi on puhunut; se on valinnut edustajansa demokraattisesti, ja edustajat ovat säätäneen lait, joiden puitteissa toimitaan. Ah, mutta kaikki ei ole oikein. Mutta kuka määrittelee, mikä on oikein? Ellei parempaa vastausta anneta, oletan, että kyseessä on jälleen kollektiivi. Näin kehäpäätelmä pyörii, eikä päästä minnekään. Tässä tapauksessa kollektiivi on määritellyt, että turvapaikanhakijan palauttaminen on oikein – se on oikein, koska se on laillista ja se on laillista, koska se on oikein.

Kamalilla ajatuksilla leikittelyn jälkeen totuus on tämä: Touko Aalto joutuu lainaamaan ideologiansa tueksi kristinuskosta. Omassa ideologiassaan hänellä ei natiivisti ole sellaisia kategorioita, kuin oikea ja väärä, hyvä ja paha, tai ihmisarvo, vaan ne pitää lainata muualta. Ne vaativat ihmistä suuremman, Jumalan. Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä hänellä on sisäinen tieto Jumalan olemassaolosta. Langenneena Aadamin lapsena hänellä on sisäinen tieto hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Jumalan kuvaksi luotuna hän tunnistaa toisen imago dein; se on ihmisarvon perusta. Mutta näitä asioita hän ei tunnusta, vaan tukahduttaa Jumalan tuntemisen (Room. 1:18-32).

Minun puolestani sellaiset muualta tulleet, jotka eivät suostu noudattamaan Suomen lakia, joutavat takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin. Kaikki laki perustuu siihen, että on olemassa ylimmäinen lainsäätäjä, Jumala. Hän määrittelee sekä ihmisarvon, että moraalin. Ja jos jokin laki on jumalaton, emmekä halua sitä noudattaa, vetoamme Hänen vanhurskaaseen oikeamielisyyteensä perustellessamme, miksi jokin voi samaan aikaan olla sekä laillista, että väärin. Ateisti ei voi niin tehdä. Touko Aallon täytyy joko lopettaa kristinuskosta lainaaminen, tai parempaa: nöyrtyä Kristuksen herruuden edessä.

Toisaalta arvostaisin kyllä sitäkin, että hän panisi ylevän (joskin epäjohdonmukaisen) oikeuskäsityksensä käytäntöön ja soveltaisi natsisentimenttiään syntymättömien lasten asemaan ja sen parantamiseen. Meillä täällä natsi-Suomessa on kädet veressä.