Istuin seurakunnan kokouksessa ja siellä laulettiin laulua. En enää erityisemmin välitä nykyaikaisesta ylistysmusiikista. Se on tylsää, muottimaista ja teollista, ja teologisen sisällön sijasta fokus on ulkoasussa, joka viestii enemmän eräänlaista harrasta mahtipontisuutta, kuin esimerkiksi iloa. Tästäkään laulusta ei mieleeni jäänyt juuri mitään, paitsi yhtä säettä: ”minä riitän”.
Olen tästä ajatuksesta periaatteen tasolla erittäin eri mieltä. Se on vastoin evankeliumia ja halventaa Jumalan pelastustyön. Se viestii, että ihminen itsessään on riittävän hyvä. Tämä ei ole Kristus-keskeinen sanoma, vaan ihmiskeskeinen. Kristinuskon sanoma ei ole, että minä riitän, vaan että Kristus riittää. Minä nimittäin en riitä. Mitä tahansa yritänkin, se jää vajaaksi, eikä yllä Jumalan vanhurskauden vaatimukseen. Siksi minun pitää kääntää katse pois itsestäni ja katsoa Kristukseen, joka on tehnyt minun puolestani kaiken — ja se riittää.
Toin tämä esille ystävälleni kahvipöydässä. Hän sivuutti asian naurahtaen. Hänen reaktionsa viesti, että takerrun lillukanvarteen. Ei tuo nyt niin tärkeä asia ole.
Mitä Raamattu puhuu sanojen käytöstä?
Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä.
Matt. 12:36
[…] vaan olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tahi: ’ei, ei’. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.
Matt. 5:37
Raamattu näyttää viestivän sitä, että sanoilla on merkitystä ja että on arvokas pyrkimys sanoa, mitä tarkoittaa ja tarkoittaa, mitä sanoo. Se on oikein. Leväperäisen ja liiallisen puheen Raamattu tuomitsee. Välinpitämätön suhtautuminen näihin asioihin harmittaa minua. Tuo välinpitämättömyys johtunee siitä, että ei haluta kohdata, eikä analysoida kriittisesti oman uskonliikkeen opillisia ongelmia.
Uskollisuus Jumalalle ja Hänen sanalleen mitataan pienissä asioissa. Välinpitämättömyys pienessä asiassa ennustaa välinpitämättömyyttä myös suuressa. Haastan tämä tekstin lukijoita kiinnittämään huomiota sanoihin; sanoihin, joita puhutaan ja sanoihin, joihin yhdytään. Pohdi niiden merkitystä ja niitä loogisia johtopäätöksiä, joihin täytyy tulla, jos nuo sanat ovat totta. Älä ole välinpitämätön, vaan olkoon suhtautumisesi ”on, on”, tai ”ei, ei”.
Jätän tämän vaan tähän; saarna alkaa noin 24 minuutin kohdalla.
Ja kiitokset Niilolle, joka mainitsi minulle tästä.
En tunne Martti Kumpulaista, enkä tiedä mitään hänen historiastaan, mutta sanon ilolla aamenta tämän hänen saarnansa kaveriksi. Kun Raamatun annetaan puhua, sieltä paljastuu kaikkivaltias Jumala, jonka edessä ihminen on hyvin pieni. Jumalan kaikkivaltiuden vakavampiin implikaatioihin Martti viittaa lähinnä vihjaten, mutta se on ymmärrettävää, sillä syntisellä ja opillisesti harjaantumattomalla ihmisellä on tässäkin vahvan ruoan maistiaisessa paljon sulattelemista.
Saarnansa lopussa Martti aloittaa henkilökohtaisen ilmoituksen antamiseen, mikä liittyy hänen historiaansa Kokkolan helluntaiseurakunnassa. Striimi katkeaa. Uteliaisuus jää kutkuttamaan mielessäni; mitä hän mahtoi sanoa? Mitä hänelle kuuluu nyt? Minne hänen tiensä tulee viemään? Henkilökohtaisesti toivon, ettei hän kokisi tiensä Kokkolan helluntaiseurakunnassa nousseen pystyyn, sillä en kaipaa vastakkainasetteluja tai sitä, että joku ajetaan pois tämän opin vuoksi. Sen sijaan toivon, että Jumala soisi olemassaolevan seurakuntaverkoston reformoituvan; että nykyisissä helluntai- ja vapaaseurakunnissa syntyisi enemmän tämänkaltaista reformoitua ruohonjuuritason ajattelua, jota laajempi vapaakristillinen liike ei kykenisi jättämään huomiotta.
Tästä syystä pidänkin kohtuullisen merkittävänä sitä, että tämän opin tuo esille varttuneempi ja harmaantuneempi mies, eikä ”nuori, älykäs mies” ™. Tyypillisesti sopii olettaa, ettei vanha koira enää uusia temppuja opi; että formatiiviset vuodet ovat auttamattomasti takana päin, eikä muutosta enää sovi odottaa. Kun seurakunnassa vuosikymmeniä tunnettu ja arvossapidetty veli puhuu, sillä on painoarvoa. Toivotan siis täten siunausta Martti Kumpulaiselle ja toivon, hänen vaikutuspiirissään olevien helluntailaisten höristävän korviaan, sillä hän on saarnassaan oikealla ja raamatullisella linjalla.
YouTube ehdotti minulle Jukka Laamasensaarnaa filippiläiskirjeen 3. luvusta. Asia on minulle sikäli merkityksellinen, että Jukka oli pastorini niinä vuosina, kun kävin aktiivisesti Joensuun City-seurakunnassa. Joensuun City-seurakuntaa ei enää tätä nykyä ole olemassa, sillä se sulautui takaisin osaksi Joensuun Vapaaseurakuntaa, josta se oli alun perin irtautunut.
Minun aikanani ”City” ratsasti aallonharjalla ja edusti uusinta uutta teknologiaa, mitä sielujen voittamiseen ja opetuslapseuteen tulee. Oli esimerkiksi G12-soluseurakuntanäky, jonka neljä V:llä alkavaa teesiä, voita, vapauta, varusta ja valtuuta, roikkuivat seurakuntasalina toimineen Karjalaisen vanhan painotalon peräseinällä. Homman toimintalogiikka oli, että ensin ihminen tulee uskoon, eli hänet voitetaan Jeesukselle. Sen jälkeen hänet vapautetaan, eli hänestä ajetaan riivaajat ulos ja käydään kaikkinaisia rukoustaisteluita, saavutetaan läpimurtoja ja vapaudutaan sukupolvien kirouksista. Sen jälkeen hänet varustetaan, mikä tarkoittaa opetuslapseutusta, missä hänelle opetetaan kaikki tarvittava, että hänet voi valtuuttaa olemaan henkilö, joka voittaa, vapauttaa, varustaa ja valtuuttaa seuraavan satsin.
Tämän toiminnan ydinyksikkö oli solu, jossa oli 12 jäsentä, joskaan en muista enää, oliko se 12 vai 12+1, eli että oliko erikseen Jeesusta edustava solujohtaja. Itse en tähän solutoimintaan koskaan tullut osallistuneeksi. Tarkoitus oli, että kun kaikki V:t on kunkin solujäsenen kohdalla toteutettu, hän poistuu solusta ja perustaa omansa. Näin yksikään solu ei ole maailman tappiin olemassa samalla kokoonpanolla, vaan jokaisesta solulaisesta tulee aikanaan solujohtaja. Näin seurakunta kasvaa räjähdysmäisesti moninkertaistumalla.
Tällaisten järjestelmien ongelma on se, että ne eivät jousta, sillä ajatus niiden taustalla on, että kaava toimii, kun sitä noudatetaan täsmälleen. Jos järjestelmä ei tuota haluttua tulosta, löydetään takuulla jostakin solmukohta, jossa on otettu vapauksia prosessin noudattamisessa. Se aiheuttaa lieveilmiöitä, kuten autoritaarista johtamista, kun järjestelmään epäluuloisesti suhtautuvia pitää estää uhkaamasta tuloksia. Se ei ota huomioon inhimillisiä muuttujia. Kun fokus on täysin systeemissä ja sen mahdollistamissa tuloksissa, yksilö katoaa.
Kun franchising-yrittäjyydestä puhutaan, niin siinä on tärkeänä komponenttina raha. Yrittäjä maksaa ketjun brändistä, mikä edistää asiakashankintaa. Asiakas puolestaan maksaa brändistä uskoen saavansa rahalleen vastinetta. Mutta kun vastaava malli tuodaan seurakuntaan ja väitetään, että omaksumalla tämä malli tulee menestys, se ei olekaan niin yksinkertaista, koska raha komponenttina puuttuu. Kun järjestelmään ei olla investoitu ja pastori itse on ainut tai yksi harvoista, joka saa rahallista kompensaatiota, myös erimielisyyttä esiintyy eri mittasuhteessa. Nämä järjestelmät ovat aiheuttaneet paljon eripuraa ja ihmissuhteiden tulehtumista.
Systeemin toimivuudesta kertoo kriittistä kieltään myös se, mistä systeemiin vihkiytyneet löytävät itsensä myöhemmin elämässä, kun opiskelu tai työt ovat vieneet uusiin ympyröihin, joissa oma hengellinen verkostoituminen pitää aloittaa puhtaalta pöydältä. Kukaan tuntemistani tällaisista ei ole enää yhtä radikaali tai hengellinen kuin City-aikoihin. Osa on luopunut. Pettikö systeemi vai pettivätkö osallistujat?
Tässä valossa Jukka Laamasen saarna näkyy valopilkkuna, mutta myös moitteen sormena. Jos kaiken ylimääräisen karismaattisen puuhastelun ja import-seurakuntamallien perässä juoksemisen sijaan olisi keskitytty olennaiseen, eli Jumalaan ja Hänen sanaansa, mikä sen hedelmä olisi ollut? Ehkä sitä olisi ollut vähemmän, mutta ehkä se olisi ollut parempaa. Jukan saarna demonstroi tärkeän pointin: kun saarnan aihe ja sisältö tulee suoraan Raamatun tekstistä, se on aina raamatullinen, hyödyllinen ja ravitseva kaikille niille kuulijoille, joissa Pyhä Henki tekee työtään. G12-soluseurakuntamalli ei ole inspiroitu Jumalan sanan tavoin. Kun näin myöhemmin uusin silmin luen sen syntyhistoriasta Juhani Aitomaan referoimana, en voi kuin pudistaa päätäni tälle ”kyselin Jumalalta ja Pyhä Henki sanoi minulle” -mielettömyydelle.
On järkyttävän ironista, että mielestään Pyhää Henkeä korostava karismaattinen liike unohtaa Pyhän Hengen työn tyystin. Pohjimmiltaan puhtaasti pragmatistiset seurakuntakasvureseptit ja -mallit ovat väellä ja voimalla, liian suurella sotajoukolla käymistä filistealaisia vastaan. Kun metodit ovat Jumalan, silloin työ on Jumalan ja myös tulokset ovat Jumalan. Alistuminen Jumalan toimintamallin alle vapauttaa tulosvastuusta, toisin kuin ihmisten systeemit, jotka orjuuttavat ja masentavat, kun toivottua tulosta ei tule. Tämänhän piti toimia!
Toinen sangen ironinen seikka on se, kuinka tämä dilemma korreloi saarnan aiheen kanssa. Kristuksen vanhurskaus on lahja Jumalalta. Se on Jeesuksen ansaitsema, ei sinun. Kristuksen vanhurskauteen luottavalla on ilo ja lepo. Samoin Jumalan metodeilla työtä tekevä voi tehdä sitä jännittämättä ja pingottamatta. Hän ymmärtää, että yhtä vähän hän synnyttää ketään uudesti kuin ansaitsee omaa vanhurskauttaan. Jos siis oma vanhurskautemme on sitä ihteään, mitäköhän omat seurakunnankasvatusmetodimme mahtavat sitten olla? Sitä samaa ihteään, tietysti.
Kuten totesin, saarna oli hyvä. Jos jostakin olisi jotakin negatiivista sanottavaa, se olisi alkupuolen maininta amerikkalaisista uskonliikkeistä ”turn or burn” -sanoman kanssa. Se ei automaattisesti tarkoita, ettei ymmärretä evankeliumia. Ihmisten tekojen pahuus ja Jumalan tuomio ovat tarpeellinen osa Jumalan valtakunnan sanomaa, eikä ole hyötyä luottaa Jumalan vanhurskauteen, jos ei ymmärretä omaa syntisyyttä ja vanhurskautuksen tarvetta. Se, ettei se ”toimi”, ei ole syy yhtään mihinkään. Me emme aina tiedä, kenen kohdalla mikäkin toimii, eikä se ole meidän asiamme. Keskittymällä siihen, mikä ”toimii”, tuotetaan vääriä käännynnäisiä. Muistakaamme, että Johannes kastaja menetti päänsä siitä hyvästä, että julisti Herodekselle, mitä mieltä Jumalan laki oli tämän seksielämästä. Ja Herodes ei tehnyt parannusta. Se ei siis toiminut. Tyhmä Johannes, olisi puhunut Jumalan rakkaudesta ja hyväksynnästä meitä seksuaalisesti rikkinäisiä kohtaan. Kaikki sympatiani saarnassa mainittujen homoseksuaalien seksuaalista rikkinäisyyttä kohtaan kaikkoaa, kun näen kuvia pride-paraateista. On Raamatun sanoma, että ne, jotka senkaltaista tekevät, eivät peri Jumalan valtakuntaa ja raamatullisen seurakunnan on pidettävä tätä sanomaa esille.
Parannus, uudistunut mieli joka haluaa linjautua Jumalan sanan mukaan, on ilman muuta Jumalan lahja ja Pyhän Hengen työ. Mutta usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta. Niille, jotka Apt. 2 ”tunsivat piston sydämessään” oli juuri kerrottu harvinaisen selkeästi, että he olivat murhaajia. Emme voi ymmärtää Jeesuksen vanhurskautta, ellemme ymmärrä, ettemme itse yllä siihen. Ja jotta ymmärtäisimme, ettemme itse yllä siihen, meidän omavanhurskautemme pitää ensin tehdä tyhjäksi ja osoittaa siksi peeaaäskooaaksi, jota se on. Tätä ei voi tehdä itseään hyvinä ihmisinä pitäville millään muulla tavalla, kuin ilmoittamalla heille, että heillä on vääryyttä elämässään ja että he eivät todellisuudessa ole hyviä ihmisiä, vaan lainrikkojia.
Tämä pätee myös meihin vanhurskautettuihin, jotka aika ajoin lankeamme syntiin. Leikkikäämme, että seurakunnassamme on vaikkapa paha juoruamisen kulttuuri. Asia ei voi korjaantua, ellei sitä oteta julkiseen käsittelyyn ja tehdä Jumalan sanasta selväksi, että tämä on väärin. Kaikki eivät luultavasti halua tehdä parannusta saatuaan tietää toimineensa väärin. Joku kieltää osallisuutensa. Toinen puolustelee. Kolmas pakenee, eikä halua kohdata koko asiaa. Toki ongelman voi myös jättää silleen ja seurakuntakulttuurin mätänemään tottelemattomuuteen. Elämä on valintoja täynnä.
Vielä eräs asia: Matt. 18:15 alkava katkelma velvoittaa asianomistajan ilmoittamaan häntä vastaan rikkoneelle, että näin on näreet. Eikö Jumala toimisi tässä sanansa mukaan? Ja niin Hän asianomistajana lähettääkin meidät sanansaattajinaan ilmoittamaan häntä vastaan rikkoneille, että Hänen pyhää lakiaan on rikottu, mutta myös että Hän on anteeksiantoa ja laupeutta täynnä jokaista kohtaan, joka katuu.
Haluan todeta tähän loppuun, että olen aina ollut sitä mieltä, että karismaatikkojen ja helluntailaisten keskuudessa on todellisia kristittyjä, joissa Jumalan sana resonoi. Haluaisin uskoa, että jopa nämä kaiken maailman soluseurakuntanäkyjä tehtailevat ovat vilpittömiä halussaan voittaa sieluja Jumalan valtakuntaan. Valitettavasti joudun kuitenkin pitämään jopa todennäköisempänä sitä, että kyseessä on joukko vääriä käännynnäisiä, joille on sopivan väestötiheyden ja kulttuurin ansiosta auennut mahdollisuus rakentaa seurakunnaksi naamioitu kristillinen konsultaatioyritys. Se on vain jotenkin niin kyyninen ja kaavamainen suhtautuminen johonkin, minkä pitäisi olla yksistään Jumalan kaikkivaltiudesta riippuva asia. On päivänselvää, että tuossa kontekstissa on koko tukku kristinuskon perustotuuksia, joita ei olla tajuttu alkuunkaan. Suomessa nämä skeemat eivät onneksi toimi.
En tiedä, mikä Jukka Laamasella on motiivina käydä filippiläiskirjettä läpi. Tahti näyttäisi olevan melko vauhdikas; kokonainen luku per saarna on melkoinen ylipyyhällys, mutta se on silti Jumalan sanaa ja Jumalan sana on aina hyödyllinen kuulijalleen. Toivon, että motiivina on vakaumus siitä, että Jumalan sana pyhille opetettuna ja selitettynä on jumalanpalveluksen ydin ja Jumalan tuntemisen avain, eikä ”muuten vaan”. En myöskään tiedä, mikä hänen näkemyksenä G12-mallista tätä nykyä on ja minkälaisten koettujen kriisien (jos minkään) kautta on ajauduttu tähän uomaan. Ikäväkseni näin, että Joensuun vapaaseurakunta oli osallistunut Se löytyi -kampanjaan, joka on taas näitä iankaikkisia ”Jeesus toimi heille, Jeesus voi toimia sinullekin” -juttuja. Yhtä kaikki olkoon tämä rohkaisun sana minulta hänelle, jos hän tätä edes koskaan erehtyy lukemaan: tämä on oikein. Toivon, että kaikki karismaattiset pastorit kaikkialla Suomessa lopettaisivat jonnijoutavien järjenpäätelmiensä julistamisen ja ottaisivat Raamattunsa esille ja jakaisivat sitä oikein. Jukka Laamanen näyttää tässä esimerkkiä. Yksi saarna ei tietenkään ole valtavan suuren suuri otos, mutta tämän perusteella hän selvästi osaa saarnata ja oikein selittää Jumalan sanaa. Hän tuskin on ainut helluntai- ja vapaakirkkoliikkeissä, joka osaa.
Raamattua selittävä saarna on paras, sillä on objektiivinen asia, tekeekö saarnamies tekstistä oikeat päätelmät, vai koheltaako hän tekstin kanssa. Lisäksi kun Raamattu itse sanelee aiheen, se rajoittaa saarnamiehen mielihaluja saarnata lempiaiheistaan (eli armolahjoista ja yhteydestä). Seurakunta rakentuu siitä, että ei puhuta aina vain kivoista jutuista, vaan saarnataan haastavistakin teksteistä. Toivon, että saisin nähdä tämänkaltaisen herätyksen omassa seurakunnassani ja muissakin karismaattisissa seurakunnissa kaikkialla Suomessa.
Hidas kun olen, minulta kesti tovi tajuta, että eihän tässä ole kyse siitä, että saatanakin häpeää suomalaisten noloa maailman huomiossa paistattelua. Korrektisti pilkuilla muusta lauseesta erotettuna nimittäin saatana latistuu pelkäksi voimasanaksi. Tyhmä minä.
Hävetä tässä silti saa, sillä kunniakas kansakuntamme on niittänyt jälleen mainetta sijoittumalla toiseksi euroviisuissa. Nyt saa viikon verran vastailla ”en”, kun ihmiset joita ei osaa assosioida pop-kulttuurin kanssa kyselevät, katsoinko euroviisuja. Onneksi tämä menee ohi. Paitsi että ei mene, koska vuoden päästä on jo joku uusi noubadi, jota syötetään lusikalla monokulttuurille, joka ei osaa enää itse päättää mistä tykkää, vaan fanittaa kaikkea, mistä kuuluu tykätä. Kun nyt on ollut Tipi-tii, Tom tom tom, Da da dam ja Cha cha cha, ehkä Kukkuluuruu tai Lälläslää korjaa voittopotin.
Se on oma lukunsa, että sanelukone näin kertoo massoille, että nyt kuuluu fanittaa Käärijää, tämän vuoden euroviisuartistia. Se on itsessään vain tylsää ja siihen riittää lääkkeeksi se, että parempaa musiikkia löytyy kyllä, eikä minun ole pakko tuota kuunnella. Häiritsevämpää on se, miten kritiikittömästi ne ideaalit, joita Käärijän Cha cha cha -kappale edustaa, saavat vallata kuulijansa. Kun Suomi menestyy viisuissa, kaikki vauvasta vaariin fanittavat artistia.
Näin jo kauppakeskuksessa nuoren tytön, joka oli kirjoittanut tussilla käteensä artistin nimen ja kuulen väitteitä, joiden mukaan alle 10-vuotiaat pikkutytöt fanittavat Käärijää. Sittemmin todistin tuota ilmiötä livenä kirkon käytävällä ja sain etuoikeuden heittää yhden artistia esittävän piirustuksen arvonsa mukaiseen loppusijoituspaikkaan, roskikseen. Kai ne pian kirmaavat tuolla matkien hänen homoeroottista tanssiaan ylävartalot paljaina kirkkaan vihreissä Michelin-ukkohihoissa. Mikä estää, kun vanhemmat antavat? Valitettavasti se vesittää myös niiden vanhempien pyrkimykset, jotka eivät haluaisi altistaa lapsiaan selvästi aikuisille tarkoitetulle audiovisuaaliselle sisällölle. Ei tarvita kuin yksi ekaluokkalainen, jolla on älypuhelin, rajoittamaton internet ja vanhemmat, jotka eivät välitä. Jos todella haluaa opettaa lapsensa palvomaan saatanaa, siihen löytyy suoraviivaisempaakin materiaalia.
Sanomaltaan Käärijän kappale on helppo selittää lyhyesti: eskapismia viinan avulla. Se on rappiollinen, iloton, lohduton ja toivoton sanoma. Kun sen oikein tajuaa, miten kansakunnan valtavirta on hypnotisoitu fanittamaan tällaista tyhjäpäistä roskaa, ei ongelma enää olekaan se, että kristityt eivät tee riittävän laadukasta viihdettä, vaan että kristityt eivät tee riittävästi viihdettä. Tuotannolliset ansiot ovat nimittäin tätä viisurenkutusta arvioidessa täysin epärelevantteja. Se on biisinä tarttuva ja kolmeminuuttiseksi sovitus on mielenkiintoinen, jopa yllättävä. Nykypäivänä jopa kotistudiossa on mahdollista tuottaa helposti ja halvalla kalliiden studioiden kanssa kilpailevaa materiaalia, joten se, että biisi on hyvin miksattu, on itsestäänselvyys. Ja silti se on sysipaskaa viihdettä ja kärpästen armeija on selvästi mieltynyt siihen.
Miten kristityt saisi tekemään riittävästi viihdettä? Vastaus on lopulta yllättävän yksinkertainen: pitää tehdä paljon kristittyjä. Vishal Mangalwaldi esittää kirjassaan Kirja, joka muutti maailmasi, että kristillisen maailmankuvan aikaansaama teknologinen kehitys on vapauttanut ihmisen turhasta ja tuottamattomasta raatamisesta, minkä johdosta ihmisellä on nyt vapaa-aikaa. Tästä syystä on syntynyt myös taiteen ja viihteen markkina. Ihmiset haluavat kuitenkin kuluttaa oman maailmankuvansa mukaista viihdettä ja siksi jumalaton viihde menestyy.
Viihteen tuottaminen on omistautumista vaativaa työtä ja sitä voi tehdä vain, jos markkinat kannattelevat. Näin ollen kristillistä viihdettä voi olla riittävästi ja se voi olla riittävän laadukasta ainoastaan silloin kun kristillistä viihdettä kuluttava markkinasektori on riittävän suuri. Vain silloin taiteilija voi omistautua taiteelleen ja tuottaa siitä laadukasta.
Tämä dilemma ei ratkea sillä, että nykyisiä kristittyjä taiteen ja viihteen tekijöitä arvostellaan ja ruoskitaan siitä, ettei heidän tuotteensa ole riittävän hyvä, sillä kukaan ei tule uskoon kristillisen viihdetaiteen ylivertaisuuden ansiosta. Viihde ja taide ovat seurausta, eivät syy.
Jos kristityt tekevät ryhtiliikkeen, eivätkä osallistu silmä- ja korvapareineen enää Käärijän ja muun roskaviihteen tukemiseen, se tuskin tekee kummoista lovea pakanallisen viihteen markkinoihin. Oikein se on silti. Älä opeta lapsiasi palvomaan saatanaa. Seurakunnan missio on opetuslapseuttaa koko maailma. Kun kristittyjen kriittinen massa kasvaa riittävän suureksi ja he ovat opetuslapseutettuja tavalla, joka saa heidät kavahtamaan sitä, että lapset altistetaan nihilistisille juopottelulauluille, silloin meillä on kunnollinen kristillisen viihteen markkina. Toivottavasti siinä vaiheessa myös kristityt taiteentekijät ovat sikäli opetuslapseutettuja, että heillä on jotakin muutakin tarjottavaa, kuin lällyjä rakkauslauluja, joissa Jeesus on poikaystävä.
Voidaan tietysti väittää, että ennen kristityt olivat periaatteellisia, eivätkä sallineet mitä vain ja että nyt on alettu lepsuilemaan. Heidän ”periaatteensa” olivat tyhmää ja taikauskoista nyrpistelyä pirunkeuhkoa vastaan. Ajatella, jos vaikkapa Stryper olisi opetuslapseutettu, eikä vieraannutettu seurakunnasta. Heidän sanoituksensa voisivat olla jopa hyviä.
Odotan kovasti sitä, joka osoittaa minulle Raamatusta, mikä bpm-lukema on saatanallisen raja ja kuinka paljon sähkövirtaa vahvistimen läpi saa ajaa, ettei mene demoniseksi. Sitä odotellessani suosittelen omaa hevilevyäni järjellisen kristillisen viihteen nälkään. Saan jokusen CD-kappaleen pian, joten sellaisenkin voi aikanaan ostaa.
Ja muuten, jos luet alussa lainaamani kappaleen sanat, huomaat, että sekin on ihan täyttä sosiaalidemokraattista zeitgeist-roskaa, vailla minkäänlaista kriittistä ajattelua tai maailmankuvallista ankkuria.
En tiedä, tiedetäänkö tästä Suomessa vielä kovinkaan laajalti, mutta rapakon takana suristaan ja pöristään kovasti uudesta herätyksestä Wilmoren kaupungissa Kentuckyssa. Herätyksen uskotaan alkaneen 8. helmikuuta, kun Asburyn yliopiston auditoriossa vakituisesti järjestetyn kappelitilaisuuden jälkeen joukko opiskelijoita jäi spontaanisti sinne ylistelemään. He jäivät sinne jopa yön yli ja tuosta päivästä lähtien käynnissä on ollut alati kasvava, lähes jatkuva liikehdintä. Asburyn yliopisto on kytköksessä metodistiliikkeeseen ja useisiin aikasempiinkin herätyksiin.
Ihmettelen uskovaisia sosiaalisessa mediassa ja seuraamillani YouTube-kanavilla, jotka jaksavat olla varovaisen toiveikkaita sen suhteen, että tämä saattaisi olla Jumalan työtä. Mutta kaikki riippuu tietenkin kontekstista. Keskiverto yhdysvaltalaiskristitty voi hyvinkin olla niin epäekumeeninen, että Toronton, Brownsvillen, Lakelandin ja Jesus Culture -herätykset eivät ylsinkertaisesti tarkoita heille mitään. Paljon riippuu myös siitä, milloin kukakin on uskoon tullut. Esimerkiksi joku vuoden 2010 jälkeen uskoontullut ei ole koskaan altistunut tällaiselle. Ja niin ainoita verrokkeja ovat kirkkohistorialliset herätykset, kuten Walesin herätys tai ensimmäinen suurherätys.
Asburyn herätys kärsii samoista ongelmista kuin herätykset ennen sitä. Lisäksi sillä on hyvin uniikki moderni painolasti, joka erottaa sen muista. Se on sukupolvensa näköinen herätys. Se on synkretistinen herätys, jossa karismaattinen ja kokemuksellinen kristinusko sekoittuu woke- ja aakkosideologioihin. Se, kuinka herätystä pyritään manageroimaan, puhuu omaa kieltään. Todellisen Jumalan antaman herätyksen voisi odottaa koskevan kaikenikäisiä, mutta Asburyn herätyksessä on tehty linjauksia, jotka rajoittavat ulkopuolisten osallistumista ja priorisoivat ”Z-sukupolven ääniä”, mikä on woke-jargonia ja paljastaa, että manageroinnista vastaavat eivät todella usko omaan herätykseensä. Jos todella uskottaisiin, että Jumala ilmestyy tässä poikkeuksellisella tavalla, tehtäisiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan jäisi siitä paitsi.
Vaikka taannoisissa evankelisissa herätyksissä oli paljon epäterveitä piirteitä, eräs piirre niissä nousee positiivisella tavalla esiin Asburyyn verrattuna: sinne saivat tulla kaikki. Ketään ei käännytetty pois ja jos tila loppui, hankittiin isommat tilat. Uskottiin todella, että Jumala ilmestyy ja jos Hän on läsnä, miksi joku ei saisi Hänen luokseen tulla, kun Hän on luvannut ottaa kaikki vastaan? Missään ei lukenut ”ei buumereille”.
Samalla tämä on kuitenkin huolestuttava yhteispiirre. Tai siis huolestuttava sen pitäisi olla niille, jotka näkevät tässä potentiaalisen herätyksen. Minä en näe, joten huolissanikaan en ole. Kyse on nimittäin siitä, että karismaattisten suurherätysten tavoin nämäkin uskovat, että Jumala todella ilmestyy. Paikan päältä raportoidaan esimerkiksi parantumisia ja riivaajien ulosajamisia. Samalla raportoidaan kuitenkin myös sitä, että uskotaan tämän olevan Jumalan läpimurto, jossa kristittyjen hyväksyntä aakkosyhteisöä kohtaan kasvaa ja aakkosyhteisöön kuuluvat opiskelijat johtavat lavalla ylistystä. Tämä tarkoittaa, että näiden ihmisten usko siihen, että tämä on Jumalasta, on aivan yhtä legiitti kuin mitä oli Nokialla tai Lakelandissa.
Uskon, että tämä herätys selittää aiemmat. Kun nähdään, miten täysin evankeliumin vastaiset ideologiat elelevät täysin sovussa sellaisen ulkoisen herätyshurman ja -hartauden kanssa, jota on pidetty elävänä kristillisyytenä, se ehkä avaa joidenkin ihmisten silmät. Tämä ei ole Jumalasta, vaan massapsykologiaa ja laumakäyttäytymistä. Tällä havainnolla on myös implikaatioita jokapäiväisempään kristillisyyteen: jos joku harjoittaa ”elävänä” pidettyä kristillistä hartautta, kuten vaikkapa kielilläpuhumista, tai uskoo sellaiseen vahvasti, mutta samalla inkorporoi osaksi teologiaansa näitä evankeliumin vastaisia ideologioita, eikö se avaa kenenkään silmiä näkemään, miten olemattomalla perustalla kyseinen hengellinen harjoite seisoo?
En ole vuosiin enää kaivannut herätyksiä, jos niillä siis tarkoitetaan sitä, että suuri joukko ihmisiä kokoontuu yhteen paikkaan olemaan hengellisiä, minkä jälkeen se lässähtää ja liikkeen johtohahmo osoittautuu pervertikoksi. Herätystä odottavat ja toivovat ihmiset, jotka eivät näe eivätkä ymmärrä sitä hiljaista ja näkymätöntä työtä, jota Jumala tekee ympärillämme jatkuvasti. He tekevät saman virheen uudestaan ja uudestaan toivoessaan, että Jordan Petersonista tai Kanye Westistä tulisi seuraava Herran suuri soturi, jonka kautta tsiljoonat tulevat uskoon. He kaipaavat spektaakkelia. He etsivät ihmistä, jonka asettaa jalustalle tai suurherätystä, johon osallistua. He kaipaavat näkyvää manifestaatiota, josta he voisivat sanoa: ”tuolla Jumala on”. Mutta Jumala ei toimi niin. Jumala on valinnut sen, mikä on ihmisten silmissä mitätöntä (1.Kor.1:28). Meidän aarteemme on saviastioissa (2.Kor.4:7).
Chris Rosebrough teki Asburyn herätyksestä sen huomion, että evankeliumi puuttui. Tästä piirteestä pidän hänessä; hän aina huomaa, jos evankeliumi puuttuu. Lakia sen sijaan luettiin paljon. Tämä on selvää, koska woke-ideologialla kyllästetyssä kristinuskossa ei ole enää tilaa evankeliumille, vaan ainoastaan laille, joka valjastetaan vaatimaan lisää sosiaalista oikeudenmukaisuutta, eli sosialismia. Woke-uskonnossa mitään ei saa anteeksi. Jon Harrisin haastattelemat paikan päällä käyneet pastorit huomauttivat lisäksi, että oppi synnistä oli vääristynyt hyvin tyypillisellä tavalla, jossa synti ei ole rikkomus Jumalan lakia vastaan, vaan koettua traumaa. Siitä Jumala voi tietenkin vapauttaa terapeuttisen ”sinussa ei ole mitään vikaa” -itsehyväksynnän kautta. Huonoa omaatuntoa koetaan kollektiivisesti siitä, kuinka vähemmistöjä on marginalisoitu.
Uskon Asburyn herätyksen tulevan vaikuttamaan siten, että esimerkiksi Suomen modernit liberalisoituneet helluntaiseurakunnat, mikäli noteeraavat tämän, tulevat ”ilmiselvään Pyhän Hengen liikehdintään” vedoten omaksumaan myös Asburyn herätyksen ideologiset alivirtaukset tiiviimmin osaksi oppijärjestelmäänsä, mädäntyen näin entisestään. Nyt ei ole herätysten aika, ei ainakaan sellaisten, mitä on perinteisesti herätyksinä pidetty. Lännen kollektiivi on tuomion alla, eikä yksi Asbury muuta asiaa. Päinvastoin näen Asburyn osana tuomiota. Se tuudittaa tyhmät neitsyet ruususen uneen.
Todellinen herätys tulee olemaan täysin toisaalla ja siitä näkyy jo merkkejä. Lännessä tullaan havahtumaan sekularismin vararikkoon. Kuinka kauan siihen vielä menee ja kuinka hirveä sota pitää sotia, se jää nähtäväksi. Mutta se tulee tapahtumaan. Kaikkialla maailmassa kristittyjen keskuudessa leviää tietoisuus siitä, että on vain kaksi vaihtoehtoa: Kristus tai kaaos. Emme voi enää elää näin, vaan Kristuksen on hallittava. Jopa ihmiset, jotka eivät tunnusta Jeesusta Herraksi, tunnustavat enenevässä määrin sen, että Lännen rappio johtuu siitä, että on luovuttu Jumalasta ja että koko läntisen sivilisaation menestys perustuu protestanttiseen kristinuskoon. Tämän kaiken valossa ne, jotka ovat omaksuneet Asburyn herätykseen sisäänleivotut progressiiviset ihanteet, tulevat aikanaan saamaan osakseen ansaitun halveksunnan.
Matt Williams sanoi Gabissa, että kyynisen suhtautumisen sijasta hän toivoisi, että varttuneemmat kristityt keskittäisivät voimavaransa ennemmin siihen, miten Asburyn herätykseen osallistuvia voisi opetuslapseuttaa. Ihailtavaa, mutta ei realistista. Asburyn herätykseen tai mihinkään muuhun vastaavaan osallistuvia ei voi opetuslapseuttaa. He eivät tahdo sitä. He eivät tahdo oppia, vaan kokea. Heidän täytyy ensin pettyä ja havahtua siihen, että he tavoittelivat jotakin ohimenevää, jonka selitys on psykologinen, eikä raamatullinen. Vasta sen jälkeen he arvostavat opetuslapseutta. Kaikki sitä edeltävät yritykset ohjata heitä oikeaan suuntaan tulevat kohtaamaan ainoastaan ärsyyntynyttä vastustusta. Uskon, että tämä pätee kaikkiin verrattaviin herätyksiin. Vasta illuusioiden murruttua heille alkavat vaihtoehdot kelvata. Siihen saakka he odottavat seuraavaa Nokian herätystä tai Patrick Tiaista ja muistelevat kaiholla Parasta Poriin -tapahtumien värivaloja ja yhteistä iloista rallatusta. Monet eivät herää transsistaan koskaan.
Täten siis varoitan: Asburyn herätys on villitys. Se tulee menemään aikanaan ohi, eikä se tule jättämään jälkeensä mitään positiivista. Älä lyö päätäsi taas samaan mäntyyn, vaan opi kerrankin historiasta. Jos joku sanoo sinulle ”täällä” tahi ”tuolla”, älä usko. Pyydä Jumalalta koko kansakuntaa koskevaa mielenmuutosta, eikä mitään uskovaisten hihhulijuhlia.
Olen pikkuhiljaa tehnyt biisejä omaksi ilokseni ja noin reilu vuosi sitten biisinraatojen seasta alkoi pilkistää kymmenen kokonaista biisiä. Päätin siis tehdä niistä levyn, koska miksikäs ei. Onhan se ollut salainen haaveeni iät ja ajat. Otin yhteyttä Narnian kitaristiin Carl Johan Grimmarkiin ja kysyin häneltä, haluaisiko hän soittaa kitarat levylleni ja hän suostui. Bassot läpsytteli kaverini Jeppiksestä, Egon Veevo. Kansikuvan toteutti ja piirtämäni logon tyylitteli Rafael Tavares Brasiliasta. Kaiken muun tein itse.
Kuuntelin eilen Joonas Laajasen saarnan Pyhän Hengen työstä:
Saarna oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta haluaisin tarjota siihen hieman (toivottavasti) rakentavaa kritiikkiä. Kritiikkini koskee sanan ”etsikkoaika” käyttöä. Olen itse todennut, etten usko sellaiseen.
Se, mistä olemme Joonaksen kanssa samaa mieltä, on se, että uskoontulo on sekvenssi, jossa on järjestys. Sekvenssissä ennen uskon hetkeä, kääntymystä ja vanhurskautusta on uudestisyntymä. Tämä on reformoidun teologian ordo salutis, eli pelastuksen järjestys. Uudestisyntymä edeltää uskoa. Uudestisyntyminen mahdollistaa oman syntisyytensä havaitsemisen ja pelastuksentarpeensa ymmärtämisen. Uudestisyntyminen mahdollistaa uskon. Uudestisyntynyt sielu kaipaa vain saada tietää, ketä hänen olisi huudettava avuksi. Koska Jumala vaikuttaa pelastuksen ja koska Hän hallitsee maailmankaikkeuden tapahtumia, ei voi myöskään käydä niin, että joku on teknisesti uudestisyntynyt, mutta ei pelastu, sillä hän ei ole vielä kuullut evankeliumia. Uudestisyntyminen on Pyhän Hengen vaikuttama suvereeni ihme ja se on harmoniassa muun kolminaisuuden pelastussuunnitelman ja -tarkoituksen kanssa.
Olemme yhtä mieltä myös siitä, että uudestisyntymisen hetken ja uskon hetken aikaväli voi vaihdella suurestikin. Lisäksi, kuten Raamattu todistaa, Johannes kastaja oli uudestisyntynyt ja Pyhällä Hengellä täytetty jo äitinsä kohdussa. Jumala on siis kiistatta kykenevä uudestisynnyttämään myös vielä syntymättömiä ihmisiä, mikä osoittaa sen, että uudestisyntyminen ei ole uskon seuraus. Usko vaatii nimittäin älyllisen kapasiteetin, joita vauvoilla ei ole.
Mutta onko tämä aikaväli uudestisyntymän ja uskon välillä etsikkoaika? En millään tavoin kiellä sitä, etteikö Jumala herättäisi ihmisiä hengellisesti, etsimään Häntä ja huutamaan avuksi Hänen nimeään. Ymmärrän myös sen, että sana ”etsikkoaika” vaikuttaisi kelpo sanalta kuvaamaan tätä ajatusta, sillä siihen sisältyy (tai näyttäisi sisältyvän) ajatus etsimisestä. Ihminen ei omin avuin etsi Jumalaa. Mieleeni nousee kysymys myös siitä, kuinka lähellä tämä ajatus on arminiolaisuuden edeltävän armon (prevenient grace) -oppia? Arvatenkin merkittävä ero on siinä, että arminiolainen katsoo olevan mahdollista, ettei yksilö pelastu edeltävästä armosta huolimatta. Kalvinismi ei salli tätä, vaan painottaa, että kyseessä ei ole Jumalan avaama ovi tai Jumalan antama mahdollisuus, vaan Jumalan aloittama työ – työ, jonka Hän poikkeuksetta vie päätökseen (Fil. 1:6).
Sana ”etsikkoaika” tai sen variantti ”etsikkopäivä” esiintyy vuoden 1776 Bibliassa yhdeksän kertaa. Vuoden 1938 kirkkoraamatussa se esiintyy kahdesti. Raamattu kansalle -käännöksessä esiintymät on säilytetty. Vuoden 1992 käännöksessä se esiintyy kerran. Vuoden 2020 Uuden testamentin käännöksessä sana ei enää esiinny. Relevantit raamatunkohdat ovat siis nämä, 1776 Biblian mukaan:
Niin mene sinä nyt, ja johdata kansa sille sialle, josta minä olen sinulle puhunut: Katsos, minun enkelini käy sinun edelläs. Mutta minun etsikkopäivänäni kostan minä heidän rikoksensa.
2. Moos. 32:34
Mitä te tahdotte tehdä etsikkopäivänä, ja hävityksessä, joka kaukaa tulee? kenen tykö te pakenette apua saamaan? ja kuhunka te tahdotte panna teidän kunnianne?
Jes. 10:3
Paetkaat, palatkaat ja kätkekäät teitänne syvälle, Te Dedanin asuvaiset; sillä minä annan Esaulle tulla onnettomuuden, hänen etsikkonsa ajan.
Jer. 49:8
Surettakaat kaikki hänen mullinsa, viekäät häntä alas teurastettaa; voi heitä! sillä päivä on tullut, heidän etsikkonsa aika.
Jer. 50:27
Katso, sinä ylpeä, minä tahdon sinun kimppuus, sanoo Herra, Herra Zebaot: sillä sinun päiväs on tullut, sinun etsikkos aika.
Jer. 50:31
Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettet etsikkos aikaa tuntenut.
Luuk. 19:44
Mene kapinan nostajain maahan, mene sinne ylös, ja etsi etsikon asuvaisia; hävitä ja tapa heidän jälkeentulevaisensa, sanoo Herra, ja tee kaikki, mitä minä olen käskenyt sinulle.
Jer. 50:21
Etsikon aika on tullut, ja kostamisen aika on tullut, jonka Israelin pitää kyllä tunteman: Prophetat ovat tomppelit, ja kerskaajat ovat mielipuolet, sinun suurten pahain tekois tähden ja suuren vastahakoisuuden tähden.
Hoos. 9:7
Ja pitäkäät hyvä meno pakanain seassa, että ne, jotka teitä panettelevat niinkuin pahointekijöitä, näkisivät teidän hyvistä töistänne ja kiittäisivät Jumalaa etsikon päivänä.
1. Piet. 2:12
Näemme yllä luetelluista teksteistä mielestäni melko vastaansanomattomasti, että yleisin konteksti tuolle sanalle on Jumalan tuomio. Jumalan tuomio on Jumalan vierailu, (lat. visitatio). Hän tulee tuomiossa. Molemmissa uuden testamentin kohdissa (Luuk. 19:44 & 1. Piet. 2:12) on jokseenkin sama alkukielen ilmaisu, καιρὸν τῆς ἐπισκοπῆς (kairon tēs episkopēs) tai ἡμέρᾳ ἐπισκοπῆς (hēmera episkopēs). Päättelen siitä, että sana episkopēs esiintyy myös 1. Tim. 3:1 ja tarkoittaa siellä seurakunnan kaitsijan virkaa, että tämän visitaation tarkoitus on olla Jumalan virallinen tarkastuskäynti. Hän tulee tarkastamaan viinitarhansa ja temppelinsä. 3. Moos. 14:33–57 on laki spitaalitartunnasta talossa, jossa viime käden toimenpide oli repiä maahan koko talo ja kärrätä romu ”ulos kaupungista saastaiseen paikkaan”. Tämä todettiin papin tarkastuksella. Ylipappi Jeesus toimitti tämän tarkastuksen Jerusalemille. Hän totesi sen tilan sellaiseksi, että se tuli repiä maan tasalle ja se myös tapahtui vuonna 70.
Ainut kohta, joka esittää tämän visitaation millään tavalla positiivisessa valossa, on 1. Piet. 2:12. Jumalan tarkastuskäynti voi olla siis tapahtumana myös iloinen ja ylistystä täynnä ja seurakunta saada kiitosta siitä, mitä heillä on Herralle näyttää. Muistammehan Jeesuksen vertauksen isännästä, joka antoi taloudenhoitajilleen resursseja ja mandaatin operoida niillä että ne tuottaisivat lisäarvoa hänen bisneksilleen.
Kun visitaatio tapahtuu, silloin ei aleta kuumeisesti etsiä Herraa, jos Hänet vaikka löytää voisi, vaan silloin on liian myöhäistä. Herraa on etsittävä ennen etsikkopäivää. Se on luettelemieni raamatunkohtien todistus. Edes 1. Piet. 2:12 ei millään tavoin ole välttämätöntä lukea sellaisen taka-ajatuksen kanssa, että ”ne, jotka teitä parjaavat” ylistäisivät Herraa silloin, kuin heidän elämässään syystä tai toisesta koittaa ajanjakso, jona he etsivät Herraa. Se ei ole muun Raamatun ilmoituksen vahvistama tulkinta, vaan sisäänluettu ennakkokäsitys, eli eisegeesiä. Ja väärinymmärrysten välttämiseksi teroitan, etten väitä Joonaksen tehneen niin. Itseasiassa, mikäli oikein muistan, Joonas ei viitannut saarnassaan yhteenkään Raamatun tekstiin, jossa sana ”etsikko” esiintyy, vaan veti johtopäätöksen esimerkeistä Raamatun narratiivissa. Yksiselitteistä didaktista tekstiä, jossa seikkaperäisesti määriteltäisiin ja selitettäisiin uudestisyntymän ja uskon vanhurskautuksen välinen ajanjakso, ei nimittäin ole olemassa.
Etsikkoaika on käsitykseni mukaan distinktiivisesti suomalainen kristillinen traditio. En ole törmännyt siihen missään niistä amerikkalaisista lähteistä, joita ravinnokseni kulutan. Väitän, että se on myös suhteellisen nuori traditio ja että sen olemassaolo nojautuu yksinomaan siihen, että ei enää ymmärretä sanan ”etsikko” todellista merkitystä, vaan luullaan sen liittyvän etsimiseen, koska se sanana näyttäisi liittyvän jotenkin etsimiseen. Mutta kieli ei toimi niin, vaan on mahdollista, että sanojen alkuperäinen merkitys onkin jotakin aivan muuta, kuin se, mikä merkitys niille on sittemmin muodostunut. Tämä on selvää, kun vertaa esimerkiksi suomen ja viron sanastojen yhtäläisyyksiä. Onko piimä muuttunut maidoksi, vai maito piimäksi?
Jos siis sanan ”etsikko” etymologinen juuri on sama kuin sanan ”etsiä”, uskallan väittää, että on mahdollista, että sana ”etsiä” on saattanut tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin etsimistä. Tämä on pelkkä teoria. Verbin ”etsiä” vertaaminen muihin suomensukuisiin kieliin ja sanan merkityksiin niissä voisi tuoda lisää selvyyttä siihen, miksi suomenkielisessä Raamatussa on tuollainen omituinen sana, jonka merkityssisällön muuttuminen ajan saatossa saa aikaan kokonaisen kristillisen tradition synnyn. Tuon tradition omintakeisuus muuhun kristilliseen maailmaan verrattuna on vahva todiste sen puolesta, että asiassa on jokin tällainen ulottuvuus.
Äitini on sattumoisin tällaisten asioiden asiantuntija, joten kysyin häneltä. Hänen vastauksena oli erittäin hyödyllinen:
Kyllä tuo etsikko-termi perustuu etsiä-verbiin. Olet kuitenkin oikeassa siinä, ettei termillä Raamatussa viitata aikaan, jolloin ihminen etsii Jumalaa vaan siihen, että Jumala ”tulee ja etsii” ihmistä, joko siunatakseen tai tuomitakseen. Herätyskristillinen tulkinta etsikkoajasta, jolloin ihminen etsii Jumalaa tai Jumala vetää ihmistä puoleensa henkilökohtaisesti, ei suoraan ja sellaisenaan löydy Raamatusta. Toki Jumala tällaista tekee, mutta onko etsikkoaika sille paras nimitys? Ei varmaankaan.
Jeesushan nuhteli Jerusalemia siitä, etteivät he tunteneet ”etsikkopäiväänsä” eli sitä aikaa, jona Jumala oli lähettänyt heille Jeesuksen heitä ”etsimään”, jotta hän voisi heitä Kuninkaana ja Messiaana siunata. Vanhan testamentin puolelta taas tulee äkkiseltään mieleen se paikka, jossa Herra ”etsi Moosesta tappaakseen hänet”.
Ihan oma kysymyksensä on sitten, onko tuo etsikko-termi paras mahdollinen sanavalinta, ja miten hyvin se vastaa alkukielten vastinetta. Latinahan ei ole Raamatun alkukieli, vaan VT on kirjoitettu hebreaksi ja UT kreikaksi. Toki latinankielisiä käännöksiä on myös hyvä tutkia. Niistä voi oppia paljon.
On kuitenkin täysin mahdollista, että etsiä-verbillä on ollut 1700-luvun suomessa myös merkitys ’vierailla’. Se on hyvinkin voinut merkitä mm. jotain sellaista kuin ’tulla ja etsiä’, mikä on hyvinkin voinut sopia vastineeksi latinan sanalle visitatio.
Sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa. Hyvä esimerkki tästä on oppia-verbi, joka tarkoittaa…oppia. Vanhemmassa suomen kirjakielessä sillä on lisäksi merkitys ’vierailla, käydä katsomassa’. Tässä merkityksessä sitä käytetään mm. kun kehotetaan uskovia ”oppimaan” leskiä ja orpoja heidän ahdistuksissaan tai Matteuksen 25. luvussa, jossa lampaat ovat ”oppineet” Ihmisen Poikaa, kun tämä oli sairaana ja vankeudessa, mutta vuohet eivät. Karjalan kielessä oppia-verbin vastine oppie tarkoitaa taas ’yrittää’, kun taas oppimista ilmaistaan verbillä opastuo.
Jotain samantapaista on voinut tapahtua myös etsiä-verbille.
Maria Kok, yliopistonlehtori, Humanistinen osasto, Suomen kieli ja kulttuuritieteet, Itä-Suomen yliopisto
Emme saa olla kuin King James -puristit, jotka eivät suostu käsittämään sitä, että muuallakin maailmassa on Raamattuja ja että niissäkin on uniikkeja käännöskukkasia, joilla on potentiaalia muokata tuon kieliryhmän kristillistä kokemusta hyvin erikoislaatuisilla tavoilla. Siten he ovat sokeita sen mahdollisuudelle, että heidän rakkaassa KJV:ssään voisi olla sellaisia. Meidän on oltava tietoisia kielen tällaisista ulottuvuuksista.
Vätän myös, ”etsikko” sanan todellisen merkityksen unohtumiseen viitaten, että 1700-luvulta 1900-luvulle on pitkä matka. 1933/38-kirkkoraamatun käännösfilosofiaan kuului vanhahtavan kieliasun säilyttäminen. Sitä pidettiin arvokkaana ja runollisena. En väitä siinä asiassa vastaan. Pidän itsekin kolmekasin rikkaasta kielestä, enkä haluaisi, että tulevien sukupolvien kieli köyhtyisi. Jotakin silti puhuu myös se, että ”etsikko” esiintyy siinä enää kahdesti, Biblian yhdeksän sijaan. En osaa vastata siihen, miksi kaikki Vanhan testamentin esiintymät on korvattu muilla sanoilla, kuten esim. Hoos. 9:7 (”rangaistus”) tai Jer. 50:21 joka ei muistuta Biblian vastinettaan melkein lainkaan. Uskon tällä perusteella, että jo 1900-luvulla sanan ”etsikko” merkitys oli vajaassa 200 vuodessa unohtunut. Se oli silloin jo modernimpaa vastinetta kaipaava sana. En ymmärrä sitäkään, miksi yksi esiintymä on haluttu säilyttää vuoden 1992 kirkkoraamatussa, mutta sellaista elämä on.
Kun suomalainen keskivertokristitty puhuu etsikkoajasta, hän tarkoittaa, että on aika ihmisen elämässä, jona Jumala kutsuu. Tuona aikana Herraa voi etsiä. Mutta on muistettava, että ”kaksi tai kolme kertaa Herra kutsuu” ja sitten tilaisuus pelastua on iäksi mennyttä. En tiedä, onko tätä traditiota dokumentoitu mitenkään akateemisesti missään, mutta traditio on olemassa ihmisten mielissä ja sen voi todeta itse. Traditio elää (joskaan en tiedä, kuinka hyvin se voi) suomalaisen kristillisyyden kollektiivisessa psyykeessä. Sen on tultava jollakin tavalla herätyskristillisyyden kautta. Tee pian ratkaisu, sillä armon ovi voi sulkeutua! Toki näin on, jos muistamme, ettei kenellekään ole luvattu huomista, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan opista, jonka mukaan Jumala yksinkertaisesti kyllästyy kutsumaan, pamauttaa oven kiinni ja alkaa mököttää. Tämä ei ole millään tavoin yhteensopiva traditio sen suvereenin armon pelastusopin kanssa, jossa pelastus on alusta loppuun Jumalan teko ja johon sekä minä että Joonas olemme sitoutuneet. Jumala ei neuvottele syntisten kanssa, Hän ei uhkaile, kiristä eikä lahjo, vaan Hän pelastaa. Ajatus siitä, että ”kaksi tai kolme kertaa Jumala kutsuu” olettaa ihmisen suvereniteetin omassa pelastuksessaan, eikä Jumalan suvereniteettia.
Sananen vielä vuoden 2020 käännöksestä: kuten totesin, sana ”etsikko” ei esiinny siinä enää lainkaan. Vanhasta kirkkoraamatusta perityt kohdat kääntyvät näin:
Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et ymmärtänyt tarttua tilaisuuteesi.
Luuk. 19:44
Eläkää moitteettomasti vierasuskoisten parissa. Kun he sitten väittävät teitä pahantekijöiksi, he huomaavatkin teidän hyvät tekonne ja ylistävät Jumalaa sinä päivänä, jona kohtaavat hänet.
1. Piet. 2:12
Piti näiden kohtien käännösratkaisuista tai ei, ainakin yritys selventää, mikä tuo episkopēs-hetki on, on minusta hyvä ja loppupeleissä tuottaa enemmän selkeyttä asiaan, kuin kaanaankielinen ”etsikkoaika”, johon liittyy harhakäsityksiä ja kokonainen, mielestäni suoraan sanottuna evankeliumin vastainen, herätyskristillinen traditio. Kuten jo totesin, sitä en kiellä, että Jumala herättää ihmisiä kuolleista uudestisyntymän kautta ja vaikuttaa heissä sen, että he etsivät herraa. Mutta mielestäni sitä ei pitäisi kutsua etsikkoajaksi. Se ei ole kielihistoriallisesti, eikä raamatullisesti oikein. Se tuo mukanaan painolastia ja aiheuttaa sekaannusta. Itse asiassa nimenomaan uskon ja kääntymisen hetki olisi minun mielestäni paljon oikeammin tuo episkopēs-hetki – se hetki kun syntinen kohtaa elävän Jumalan ja tarttuu uskossa Hänen lupauksiinsa.
Näin eilen lööppiotsikon, jossa Suomen tasavallan presidentti, Niinistön Sale, sanoi jotakin tämän tapaista:
Pahaa ei voi käännyttää pelkällä hyvällä.
Itse juttu on tässä. Pahan voittaminen hyvällä on tietenkin raamatullinen ajatus. Se tulee esimerkiksi Apostoli Paavalin kynästä, Room. 12:17-21:
Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ”Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra”. Vaan ”jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle”. Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä.
Salen mielestä Raamattu on siis tyhmä ja väärässä. Ja sehän on selvä, koska jos Raamattu olisi hänen mielestään oikeassa, hän noudattaisi sen sanaa.
Lihallinen ihminen luonnollisesti pitää itseään parempana kuin olisi syytä. Kalvinismin täydellisen turmeltuneisuuden opinkohta on tärkeä ymmärtää, koska se vastaa niin moniin kysymyksiin siitä, miksi maailma on tällainen kuin se on. Samalla se on kylmä vesisuihku, koska sen on tarkoitus rikkoa ihmisen harhakäsitys omasta hyvyydestä. Sen tarkoitus on paljastaa ihmismielen synkeys ja kapasiteetti kaikkeen pahaan ja itsepetokseen. Ajatus omasta hyvyydestä on erittäin vaarallinen ja turmiollinen ajatus, koska se johtaa sokeuteen ja kykenemättömyyteen olla itsekriittinen ja nähdä asioita toisten näkövinkkelistä.
Parempaa keissiä tämän toteamiseen ei olekaan, kuin nyt valloilleen räjähtänyt Ukrainan konflikti. Länsimaisten ihmisten kaksinaismoralismi ja tekopyhyys on kuvottavaa. Olen syvästi ärsyyntynyt siitä, miten valtaosalla asiaa kommentoivista on voimakas mielipide, mutta ei ainuttakaan faktaa yhdenkään mielipiteensä perusteena. Ei se toki sinänsä mikään uusi asia ole.
Länsimaissa ei eletä enää reaalimaailmassa, vaan fantasialandiassa. Tähän fantastiseen tarinankerrontaan kuuluu se, että maailma on mustavalkoinen. On hyvikset ja pahikset ja hyviksiä olemme tietenkin me. Pahiksia ovat nuo tuolla. Pahikset ovat yksinkertaisella tavalla pahoja, vieraita ja määrittelemättömiä. He ovat muodoton ja epämääräinen klöntti, josta ei oikein tiedetä mitään muuta, kuin se, että pahuus asuu siellä. Mutta jos palataan takaisin objektiiviseen todellisuuteen ja analysoidaan Jeesuksen opetuksen mukaisesti hyvänä pidetyn lännen hedelmää ja pahana pidetyn idän hedelmää, kumpaa söisit mieluummin? Fakta on se, että Jumalan Sanan objektiivisella mittarilla mitattuna itänaapurimme Venäjä on jumalisempi yhteiskunta kuin mädäntynyt länsi. Missä paha siis asuu?
Kun otin kantaan Yhdysvaltojen vetäytymiseen Afganistanista, mainitsin myös itäblokin. Itäblokilla on aiheellisesti sorron ja korruption maine. Kommunismin historia on synkkä ja Neuvostoliitto ei ollut mikään kiva laitos. Mutta Neuvostoliitto on nyt poissa. Sitä ei enää ole. Vastakkainasettelu idän ja lännen välillä ei silti ole kadonnut minnekään ja näyttää siltä, että on yhdentekevää, millainen dekadenssi valtaa lännen. Täällä nähdään silti länsi hyvänä ja itä pahana.
Neuvostoliiton tilalle on jo noussut uusi rakennelma ja se on EU. Se on meillä täällä lännessä. Se kiristää otettaan koko ajan ja on samanlainen keskusjohtoinen korruption pesä kuin Neuvostoliittokin oli. Meillä täällä lännessä on myös sotilasliitto NATO. Sen pitäisi olla tarpeeton Neuvostoliiton hajottua, mutta se vain kasvaa ja laajenee koko ajan, mistä Venäjä ei pidä. NATO on käytännössä väline, jolla Yhdysvallat hallitsee koko maailmaa. Se on paha ja se on täällä lännessä. Yhdysvallat on vuosien varrella toteuttanut joukoittain operaatioita kaikkialla maailmassa, missä on menty ja rikottu itsenäisten maiden suvereniteettia vastaan. Barack Obaman aikana esimerkiksi Yhdysvallat käytännössä destabilisoi koko Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan. Ukrainan kriisissäkin Yhdysvalloilla on osuutensa. Yhdysvallat on vehkeillyt ja kähminyt siellä vuosia ja oli mukana toteuttamassa vuoden 2014 vallankaappausta. Yhdysvallat on saanut mennä ja potkia muiden maiden ovia sisään mielivallalla ja -halulla ilman mainittavia seurauksia ja leikkiä maailmanpoliisia, koska lännessä Yhdysvaltojen nähdään edustavan hyvää ja ”niiden muiden” edustavan pahaa.
Olisipa mukavaa, jos sota loppuisi huomenna. Ei sota ole kivaa. Totuus on kuitenkin se, että tämä sota ei alkanut viime viikolla. Ukrainassa on sodittu viimeiset kahdeksan vuotta. Sodan taustalla ovat vuoden 2014 tapahtumat. Olen ymmärtänyt näin, pähkinänkuoressa:
Ukraina ei ole yhtenäinen maa eikä kansa, vaan siellä on merkittävä etnisesti venäläinen vähemmistö, joka asuttaa pääasiassa Krimiä ja Itä-Ukraniaa, eli Donbassin aluetta. Nämä alueet ovat osa Ukrainaa, koska ne luovutettiin Neuvostoliiton aikana Ukrainalle. Neuvostoliitto edusti aikansa globalismia ja rajattomuusideologiaa nyky-EU:n ja länsimaiden tavoin. Siksi silloin ei kai ollut niin väliäkään sillä, mikä pläntti liitetään minne, koska hei, kaikkihan me olemme yhtä suurta neuvostoperhettä. Mutta nyt, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ole, Neuvostoliiton aiheuttamat ongelmat eivät ole kadonneet minnekään. Nyky-Ukraina on käytännössä määritelty yhtä mielivaltaisesti kuin jotkut entiset Afrikan siirtomaat. Ja sitten ihmetellään, miksi Hutut ja Tutsit tappavat toisiaan, vaikka ovat yhtä mustia.
Itä-länsi-vastakkainasettelun takia NATO on pyrkinyt jatkuvasti laajenemaan itään päin. Ukraina käy sopivasti NATO-kumppaniksi, koska siellä on länsimyönteisyyttä, siis läntisen Ukrainan alueella. Jotkut läntisen Ukrainan alueista ovat olleet aikoinaan osa Itävalta-Unkaria. Pitääkseen vaikutusvaltaansa yllä Yhdysvallat oli järjestelemässä vallankaappausta Ukrainassa vuonna 2014. Vuoden 2014 tapahtumien jälkeen sekä Itä-Ukrainassa että Krimillä todettiin, että on aika nostaa kytkintä. Kuten totesin, molemmilla alueilla on merkittävä etnisesti venäläinen kansanryhmä. Esimerkiksi Krimin niemimaa oli 90% venäläinen. Sekä Krimillä, että Donbassin alueella luonnollinen liike oli julistautua itsenäiseksi. Krimillä konflikti katkesi lyhyeen, koska itsenäisyysjulistuksen jälkeen Krimillä päätettiin liittyä Venäjään. Uutisoitiin, että ”Venäjä valtasi Krimin”. Itäisessä Ukrainassa konflikti on kuitenkin jatkunut tauotta tähän saakka. Nyt yhtäkkiä kaikkia kiinnostaa, mutta tähän asti ei ketään, koska mustavalkoinen hyvät-vastaan-pahat asetelma on helppo myydä, kun kyseessä on iso ja paha Venäjän karhu, mutta ei yhtä helppo, kun kyseessä on hyvisten puolella oleva länsimielinen Ukraina, joka sotii omilla alueillaan ihmisiä vastaan, jotka eivät enää halua leikkiä ukrainalaisia, kun he eivät ole sitä koskaan olleetkaan.
Viime viikolla Vladimir Putin tunnusti Luganskin ja Donetskin kansantasavallat. Tämä liike antoi Venäjälle oikeutuksen mennä väliin kahdeksan vuotta jatkuneeseen konfliktiin. Se on siis heidän mielipiteensä; en itse ota kantaa, oliko väliinmeno oikeutettu tai laillinen. En osaa vastata siihen. Tosin jos itse olisin siellä, olisin luultavasti iloinen siitä, että Venäjä tuli auttamaan. Mutta jos vertaamme, kuinka iloisesti pyssyt paukkuen länsi on mennyt väliin milloin sinne ja milloin tuonne, Venäjä on mielestäni osoittanut harkintaa ja pidättyväisyyttä.
Pointtini on se, että keskivertokommentoija ei tiedä tilanteen kiemuroista juuri mitään. Hänellä on mustavalkoinen ja tekopyhä karikatyyri, joka ei vastaa todellisuutta. Lisäksi hänellä on itsellään vääränlainen antropologia, joka saa hänet näkemään osapuolet hyvinä ja pahoina, ennemmin kuin turmeltuneina syntisinä.
Mikäli meidän on voitettava paha hyvällä, miten se tapahtuu? Meidän on ensi alkuun luovuttava siitä ajatuksesta, että me täällä lännessä olemme hyviä. Me olemme pahoja. Pahuus asuu täällä. Me olemme historian väärällä puolella. Meidän on tunnustettava syntisyytemme ja astuttava alas korkealta jakkaraltamme. Jos me, turmeltunut ja arvorappiossa rypevä länsi, alamme uhittelemaan meitä huomattavasti jumalisemmalle Venäjälle, siitä ei seuraa hyvää. Jumala tekee meistä lopun. Meidän on nöyrryttävä ja palattava fantasiamaailmasta takaisin reaalimaailmaan. Meidän on lopetettava valehteleminen, sillä se on perkeleestä. Meidän on laskettava aseemme, sillä aseinemme olemme viemässä ainoastaan pahuutta ja mädätystä, emmekä suinkaan vapautta ja hyvää. Pyrkimällä NATOn jäsenmaaksi Suomi ei yritä ”elää rauhassa kaikkien kanssa”, vaan kaivaa verta nenästään.
Jos me olisimme jumalinen maa, voisimme toden totta luottaa siihen, että mikäli Venäjä tulisi ja oikeudetta valtaisi Suomen ja sortaisi meitä, Herra ei jättäisi sitä kostamatta. Meillä olisi oikeus pyytää sitä Häneltä. Meillä olisi mahdollisuus ”koota tulisia hiiliä” Venäläisten päälle. Mutta Suomi ei ole jumalinen maa, eikä kaikesta päätellen ole Ukrainakaan. Ukraina on kaukana siitä puhtaasta pulmusesta, joksi se yritetään maalata. Ukraina yhdessä lännen kanssa on tämän konfliktin alkuperäinen aggressori. Sellainen ei voi kasata tulisia hiiliä vihamiehensä pään päälle.
Sekä Suomen että Ukrainan kohdalla Raamatun viisaus pahan kukistamisesta hyvällä on hylätty. Silloin jää jäljelle vain tämä Niinistön Salen tyhmä viisaus:
Minua ei ole vähään aikaan kiinnostanut kirjoittaa. Pahoittelut siitä. Minua ei kiinnosta kirjoittaa tätäkään. Pakotan tavallaan itseni siihen. Olen väsynyt tämän maailman idioottimaisuuteen. Olen sellaisessa pisteessä, missä minua ei kiinnosta enää. Minua ei kiinnosta, mitä uutisissa lukee. Minua ei kiinnosta kommentoida. Minä en leiki tätä tyhmää leikkiä. Mieluummin elän, suljen pois mielestäni kaiken, enkä yksinkertaisesti välitä enää. En välittänyt alun perinkään, mutta nyt välitän vielä vähemmän. Tietenkään en voi täysin irrottautua – todellisuus (tai muiden ihmisten todellisuus) muistuttaa itseään vaikkapa hakiessa pakettia postista. Vaippanaamoja nähdessä muistuu mieleen, että ai niin: tämmöinenkin juttu oli vielä.
Mutta viimeksi, kun erehdyin hieman selaamaan uutisia, vastaan tuli Seida Sohrabin kolumni Ilta-Sanomissa. Seida Sohrabi on Kokoomuksen, suomen oikeistolaisimman vasemmistopuolueen, helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu. Kolumni on otsikoitu: ”Jumala on rakkaus – olkaamme armollisia Päivi Räsäselle”. Ai niin. Maailmassa on vielä jumalattomia, jotka tulevat selittämään kristityille, millainen Jumala on. Sitten unohdin koko asian. Ja nyt pakotan itseni tuottamaan hieman sisältöä.
Seida Sohrabi on oikeassa todetessaan, että Päivi Räsänen on ollut itse keittämässä sitä soppaa, jota joutuu nyt lusikoimaan. Minua turhauttaa se, miten hän ei vieläkään tunnu ymmärtävän sitä, että vastaus ei ole: ”Raamattu ei ole vihapuhetta”, vaan: ”vihapuhetta ei ole olemassa.” Päivi Räsäsen tapaus on edetessään myös rapakon takana sananvapaudesta ja uskonnollisesta vapausta välittävien, sekä maailmanmenoa näistä näkökulmista kommentoivien huulilla. James White pitää asiaa toisinaan esillä, hupaisasti unohdellen, mistä maasta olikaan kysymys. Sitä en lue hänelle syyksi, ettei hän tiedä, ettei Suomi ole Skandinaviaa. Ei sitä Suomessakaan tiedetä. Myös Gabissa asia tulee ajankohtaissyötteessä vastaan. Niissä tämä kiusallinen pieni detalji unohtuu tykkänään.
Seida Sohrabi ei kuitenkaan selviä itse puhtain paperein. Päivi Räsänen ei tajua, että vihapuhe on orwellilainen uuskäsite, joka ei tarkoita mitään ja samaan aikaan tarkoittaa potentiaalisesti ihan mitä vaan. Samalle mielivallalle Sohrabi avaa oven sanoessaan, että vastakkain ovat yhden sananvapaus ja toisen oikeus olla tulematta loukatuksi. Peli menetetty, Seida! Hävisit. Tässä tyhmä palkintosi. Ei ole sellaista, kuin oikeus olla tulematta loukatuksi. Se on woke-lahkolaisten ja kaikkien muiden identiteettipillittäjien uusilmaisu, aivan yhtä orwellilainen, kuin vihapuhe. Seida Sohrabi saa minulta miljoona pistettä, koska rohkenee kutsua Woke-kulttuuria taudiksi – ja menettää ne saman tien, koska hänen woke-oireita testaava PCR-testinsä näyttää positiivista. Aivastus on osunut häneenkin. Hän vain ei ymmärrä, miten salakavalata taudista on kysymys.
Tosiasiassa Woke-tauti on variantti, mutaatio. Se on johdannainen postmodernismus-viruksesta. Tiedättehän, siitä, joka saa ihmiset luulemaan, että ei ole objektiivista todellisuutta ja kaikkien mielipiteet ovat yhtä hyviä. ”Päivi Räsäsellä on oikeus levittää Jumalan rakkautta tavalla, joka on hänelle sopiva.” Jep, tuon taudin minä tunnistan! En tarvitse siihen liian monella vahvistussyklillä vääristeltyjä satojen eurojen labratuloksia, enkä myöskään parin euron mukaluotettavaa kiinakuraa.
Ei, Päivi ehdottomasti ei saa levittää Jumalan rakkautta tavalla, joka on hänelle sopiva. Hänen pitää tehdä se tavalla, joka on Jumalalle sopiva. Päivi Räsänen ei saa asettua itse standardiksi ja tuomariksi sille, mikä on oikea tapa julistaa evankeliumia, eikä kukaan ihminen saa.
Kuulostaa sydäntä ja mieltä lämmittävältä, kun artikkelissa lainataan Raamattua:
Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme.
1. Joh. 4:11
Mutta olemassa sellainenkin syndrooma, kuin raamatunjakeiden irrottaminen asiayhteydestään. Hetkinen: ”jos Jumala on näin meitä rakastanut” – siis miten? Edellisessä jakeessa Apostoli Johannes selittää:
Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
1. Joh. 4:10
Tämä on ajatussisällöltään täsmälleen sama toteamus, kuin minkä Apostoli Paavali tekee:
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.
Room. 5:8-9
Ajatella, kärttyinen, ilkeä Paavali määrittelee sen, mitä tarkoittaa, että ”Jumala rakastaa”, samalla tavalla kuin Johannes, rakkauden apostoli. Ajatella, me pelastumme vihasta. Kenen vihasta? Jumalan. Miten? Siten, että Jeesus Kristus joi ristinpuulla puolestamme Jumalan vihan maljan (Matt. 26:39, Mark. 14:36, Luuk. 22:42). Ajatella, Jumala rakasti vihaamalla.
Päästäpä tuo pesuallas sisään.
Jumalan rakkaudesta puhumisesta on tullut hirvittävän laiskaa ja halpa-arvoista. Liian monet kristitytkin luulevat, että koska vihaan liittyy negatiivisia mielleyhtymiä ja koska Jeesus muun muassa sanoo vuorisaarnassa, että ”joka vihaa veljeään on murhaaja”, siitä syystä Jumalaan ei voi liittyä mitään negatiivista. Hän ei siis voi vihata, koska vihaaminen on syntiä ja Jumala ei tee syntiä. Mutta kuka tekee säännöt? Kuka laatii lait? Totta, sinä et saa vihata lähimmäistäsi. Jos Jumala ei rajoittaisi sinun pahuuttasi, murhaisit vihaamasi lähimmäisen oikopäätä, kuten Kain teki. Nyt se jää pelkäksi hampaitten kiristelyksi, mutta impulssi on sama. Sinä et ole antanut elämää kenellekään. Sinä et saa sitä myöskään keneltäkään ilman lupaa riistää, etkä saa edes haluta tehdä sitä. Mutta Jumala on antanut elämän kaikille. Hän saa ottaa sen pois keneltä tahansa.
Ja Jumala saa myös vihata ketä Hän tahtoo. Ja Hän myös vihaa. Jumala ei ole vain rakkaus. Jumala on viha. Jos Hän ei ole viha, miksi me imago deinä vihaamme? Paitsi Jumalaa ei ole mitään. Jos viha ei ole Jumalasta, se ei ole mistään, eikä se ole mitään. Ei, viha on Jumalasta, koska Jumala vihaa. Ongelma on se, että me emme saa vihata mitä vain. Me saamme vihata vain sitä, mitä Jumala vihaa. Toista ihmistä emme saa vihata, koska emme tiedä, ketä Jumala rakastaa, emmekä saa ottaa sitä riskiä, että vihaamme jotakuta, jota Jumala on rakastanut vihaamalla Poikaansa ristillä tuon henkilön asemesta. Mutta Jumala vihaa syntiä. Jumala vihaa sitä, että Hänen lakiaan rikotaan. Hän vihaa sitä, että ihmiset väittävät olevansa muuta, kuin mitä Hän sanoo heidän olevan. Meidän on vihattava sitä yhtä paljon. Jos emme vihaa jotakin, mitä Jumala vihaa, pilkkaamme Jumalaa, sillä väitämme, että Jumala on väärässä. Olemme epäjumalanpalvojia implikoidessamme, että jossakin on jokin toinen, parempi totuuden ja oikeuden standardi kuin Jumala itse ja vertaamme Jumalaa siihen; in essence toinen, parempi jumala.
Me puhumme liikaa Jumalan rakkaudesta, emmekä tarpeeksi Jumalan vihasta. Varokaa, herkkänahat, sillä minä tulen puhumaan siitä vastakin. Me emme ole uskollisia evankeliumille, emmekä Raamatun ilmoitukselle, jättäessämme Jumalan vihan mainitsematta. Jättäessämme kertomatta ihmisille sen varoituksen, mikä heidän pitää kuulla, me vihaamme heitä. Ei ole rakkauden sanomaa ilman vihan sanomaa. Niiden on käytävä käsi kädessä, sillä vain viha antaa rakkaudelle sen merkityksen, mikä sillä kuuluu olla ja vain se resonoi ihmisessä siten, kuin Jumala on edeltämäärätyn päätöksensä mukaisesti tarkoittanut.
K̶a̶u̶p̶u̶n̶g̶i̶n̶ ̶a̶i̶n̶o̶a̶ kalvinisti 